Maanalainen vastaan maolainen totuus – kun unohtaminen ei ole vaihtoehto
Johnson, Ian (2023): Sparks – China’s Underground Historians and Their Battle for the Future. Oxford University Press.
Jokaisella valtiolla on myyttinsä ja sankaritarunsa. Kiina on siitä poikkeuksellinen, että sen tarustoa ruokkii lähes kaikkivoipa puoluekoneisto. Maasta myös puuttuu itsenäinen media ja yliopisto, jotka voisivat oikoa ja kritisoida virallista näkemystä. Kiinan koko historia museoineen, elokuvineen, turistikohteineen ja oppikirjoineen on puolueen virkamiesten hallinnassa. Ja jälki on sen mukaista.
Puoluejohto ja sen kätyrit väittävät muun muassa seuraavaa:
- Kommunistisen puolueen valtaanpääsy oli väistämätöntä ja johtui kansannousun ja Maon nauttimasta suosiosta.
- Varhaista puoluejohtoa yhdisti ideologinen veljeys, joka lopulta pelasti Kiinan.
- 1950- ja 60-lukujen lukuisat nälänhädät johtuivat luonnonkatastrofeista, eivät puoluejohdon virheistä.
- Tiibetin ja Xinjiangin väestöt ovat aina olleet osa Kiinaa.
- Hong Kongin ja Tiananmenin demokratialiikkeet olivat ulkovaltojen masinoimia.
- Covid-19- ja SARS-epidemiat hoidettiin avoimesti ja vastuullisesti.
Mikään väitteistä ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi kommunistisen Kiinan alkutaival oli ideologisesti epäyhtenäistä, ja vastustajiin kohdistuneet poliittiset puhdistukset ja vainot olivat nöyryyttäviä ja verisiä. Puhdistukset myös lähes poikkeuksetta perustuivat tekaistuihin syytöksiin.
Puolueen propaganda ei kuitenkaan uponnut kaikkiin. Ian Johnsonin teos kertoo niistä maan alla toimineista kirjoittajista, elokuvantekijöistä ja taiteilijoista, jotka rohkeasti kiistivät puolueen läpeensä vääristellyn ja äärinationalistisen historiankirjoituksen. Kirjan nimi, Sparks, tulee vuonna 1960 parin numeron verran ilmestyneestä underground-lehdestä. Tai oikeammin kyse oli vaatimattomasta salaa kopioidusta monistenipusta.
Monisteen taustahahmot uhmasivat koneiston kontrolloimaa historiankirjoitusta. He jäivät toiminnastaan kiinni ja maksoivat äärimmäisen hinnan. Jokainen menetti vapautensa, osa myös henkensä. Puhemies Maon päätöksiä ei sopinut kritisoida, historiaa ei saanut tallentaa rehellisesti.
Muutaman myöhemmän videodokumentaristin, digitaalisten tallentimien ja internetin ansiosta moni nykykiinalainen tuntee Sparksin. Näytin kirjaa eräälle Shanghaista Tukholmaan muuttaneelle pariskunnalle, ja jos tulkitsin oikein heidän pidättyneitä reaktioitaan – kiinalaisia on ymmärrettävästi vaikea saada puhumaan maansa lähihistoriasta – he olivat lehdestä varsin tietoisia. Pariskunnan ainoa kommentti oli kysymys, ostinko kirjani helsinkiläisestä kirjakaupasta (ostin), jonka jälkeen he vaihtoivat puheenaihetta.
Teoksessa kuvatut ihmiskohtalot ovat karmivuudestaan huolimatta rohkaisevia. Entusiastien pienilevikkiset julkaisut voivat paljastaa totuuden propagandan takana, ja merkittävää historiankirjoitusta voi syntyä pennittömänä valtiokoneiston painostuksesta huolimatta, jopa vankikopissa omalla verellä vaatekappaleisiin kirjoitettuna.
Mikäli pystyn asiaan vaikuttamaan, propagandistien pitkä marssi ei tule ulottumaan tämänkään lehden sivuille.
