Johdattelun mahdollisuus terapiassa

Seuraava kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 3/2009 -lehdessä (eri otsikolla). Yksi pääpointti siinä on, että terapiaympäristö sellaisenaan ei ole pätevä paikka selvitettäessä sitä, missä määrin terapeutti mahdollisesti johdattelee potilasta.

- - -

Psykoanalyysi selittää hyväksikäyttöselvitysten epäpätevyyttä

Helsingin Sanomissa 18.4.2009 kerrottiin Katarina Finnilä-Tuohimaan väitöstutkimuksesta, jonka mukaan asiantuntijoiden selvitykset lasten hyväksikäyttöepäilyistä ovat suurelta osin puutteellisia. Kyse oli lähinnä mielenterveyden ammattilaisten tekemien haastattelujen johdattelevuudesta sekä heidän ”vahvoista asenteistaan”.
Uutisesta ei kuitenkaan selvinnyt syytä kyseisille ilmiöille. Väitän, että pääsyyt löytyvät psykoanalyyttisen liikkeen jäämistöstä.
Vielä 1980-luvulla suurin osa Suomen psykiatrian professoreista oli psykoanalyytikoita. Psykiatriset häiriöt selitettiin ja ymmärrettiin psykodynaamista käsitteistöä käyttäen.
Ongelmallista tilanteessa on ensinnäkin se, että psykoanalyysiin on perinteisesti kuulunut joukko katteettomia uskomuksia ihmisluonnosta, joista osa on jäänyt elämään käytännön terapiatyöhön.
Toiseksi psykoanalyyttisia tulkintoja ei ole suunniteltu dokumentoimaan menneisyyttä. Niiden tarkoitus on pikemminkin tuoda muutos potilaan uskoon.
Terapeuttien välillä on luonnollisesti suuria eroja, mutta historiallisesti katsoen he ovat olleet äärimmäisen vähän kiinnostuneita analyysissa syntyneen tarinan totuudellisuudesta. Kun tähän vielä lisätään pienen lapsen johdateltavuus, ei ole ihme, että haastatteluihin perustuvat selvitykset hyväksikäytöstä ovat hataralla pohjalla.

Vastaavat huomiot pätevät aikuisiin. Jos terapeutti elää siinä uskossa, että tiedostamattomalla seksuaalisuudella on suuri merkitys varhaislapsuuden ristiriidoissa, on varmaa, että moni aikuinenkin potilas tulee liittäneeksi lapsuusmuistoihinsa seksuaalisia seikkoja, jotka eivät ole sisältyneet alkuperäisiin elämyksiin.
Terapeutti saattaa siis tietämättään johdatella eli suggeroida potilasta sekoittamaan epäselviin lapsuusmuistoihinsa sävyjä, jotka eivät olleet tunnusomaisia alkuperäisille elämyksille. Huomio koskee luonnollisesti terapeutin kaikkia uskomuksia, ei vain käsityksiä seksuaalisuudesta.
Toisaalta on selvää, että kaikki potilaan sanomiset tai tekemiset eivät johdu suggestiosta. Mutta yhtä ilmeistä on, että terapeuttisten menetelmien avulla ei pystytä osoittamaan, mitkä terapiassa esiin tulevat seikat johtuvat potilaan muistin palautumisesta ja mitkä terapeutin harrastamasta suggeroinnista.

Joskus on esitetty, että suggestion ongelma häviää, kunhan terapeutti vain tiedostaa, että hän saattaa suggeroida potilastaan. Vastaavia väitteitä voi kuitenkin esittää mikä tahansa humpuukihoito tai ideologia.
Suggestiokritiikki on pyritty ohittamaan myös vetoamalla psykoanalyysin kehittymiseen Freudin jälkeen. Tämä puolustus taas onnistuu vain, mikäli psykoanalyysin myöhemmällä kehittymisellä on jotakin merkitystä suggerointiongelmien kannalta. Ja se taas jää psykoanalyytikoiden osoitettavaksi; pelkkä Freudin hulluimpien spekulaatioiden hylkääminen ei riitä.
Psykoanalyysin alkuvaiheessa johdattelua koskeva kritiikki pystyttiin helposti ohittamaan, sillä psykologiset tutkimusmenetelmät olivat tuolloin huomattavasti alkeellisempia. Tilanne on kuitenkin muuttunut: suggestiosta ja valemuistoista on tehty kokeellista tutkimusta jo vuosikymmeniä.
On yllättävää, miten pitkään Freud seuraajineen on saanut johtaa psykologiaa ja psykiatriaa harhaan – aiheuttaen samalla monille analysoitaville ja heidän omaisilleen tarpeetonta kärsimystä.

Homorakkaus ja lisääntymispsykologia

Törmäsin sattumalta vanhaan Yliopisto –lehteen 3/2004, jossa Jukka Hankamäki kritisoi aiemmassa lehdessä ollutta, seuraavaa lausuntoani: ”Rakastuminen ja parinmuodostus kuuluvat ihmislajin myötäsyntyiseen lisääntymispsykologiaan. Se, että myös homoseksuaalit rakastuvat ja muodostavat pareja, on mielestäni lisätodiste em. asian puolesta.” Olen edelleen tätä mieltä.

Hankamäki ei kerro mikä väitteessä on pielessä, vaan hän kuittaa sen ristiriitaiseksi vulgaarinaturalismiksi. Ja naturalismin hän määrittelee ideologiaksi, joka on ”kehittyneen yhteiskuntatieteellisen ajattelun vihollinen numero yksi”. En ole yllättynyt, että Hankamäki ei perustele väitteitään, vaan pikemminkin yrittää nimittelyillään ja poliittisilla syytöksillään katkaista keskusteluyhteyden.

Lisääntymispsykologian ja homorakkauden yhteydessä ei nimittäin ole mitään ristiriitaista. Erillistä selitystä kaipaa ainoastaan homorakkauden kohde, ei se että homot ylipäätään rakastuvat ja pariutuvat (eivätkä muodosta esim. viisikkoja tms.). Aivan vastaavaan tapaan siinä ei ole mitään ristiriitaista, että lesbolla on kohtu. Sekin on luonnonvalinnan ylläpitämä, lisääntymiseen tähtäävä sopeutuma.

Evoluutioteoria ja eriarvoisuus

Tarjosin Tieteessä tapahtuu –lehdelle seuraavaa vastinetta Pekka Wahlstedtin kirjoitukseen. Sitä ei julkaistu, mutta lehdessä oli sen sijaan Miikka Tallavaaran samansuuntainen kirjoitus, johon Wahlstedt samassa lehdessä myös vastasi (Tieteessä tapahtuu 4-5/2009). Ensimmäisenä julkaisematon kirjoitukseni, jonka jälkeen kommentoin lyhyesti Wahlstedtin vastinetta.



Evoluutioteorian soveltaminen ei ole yhteydessä eriarvoisuuteen

Osmo Tammisalo

Pekka Wahlstedt sortui kirja-arviossaan turhanaikaiseen ja 70-lukulaiseen biologialla pelotteluun (Tieteessä tapahtuu 3/2009). Evolutiivinen näkökulma ei kuitenkaan johda taloudelliseen sortoon tai eriarvoisuuteen.

Pekka Wahlstedt päättää kirja-arvionsa seuraavasti: ”Jos evoluutioteoria saa ylivallan ihmistieteissä ja sen käytännön sovelluksissa, se päätyy pönkittämään nykyistä kaiken arvioimista talouden kielellä ja ehdoilla sekä ylläpitämään tähän liittyvää eriarvoisuutta ja sortoa.”

On kummallista, miten tämä 70-lukulainen ja käyttäytymistieteitä haitannut biologien poliittinen mustamaalaaminen ei näytä koskaan loppuvan. Evoluutioon nojaava ihmistutkimus on uutterasti antanut selityksiä sille, miksi toisinaan autamme tuntemattomia, miksi olemme empaattisia tai miksi meille on kehittynyt reiluudentunne. Mutta nämä selitykset eivät mitenkään liity kaiken arvioimiseen talouden ehdoilla. Osa evolutionisteista taas tutkii kykyjämme sotimiseen, kateuteen, mustasukkaisuuteen ja sukulaisten itsekkääseen suosimiseen. Näidenkään selittämisessä ei ole mitään sellaista, joka johtaisi talouden ylivaltaan.

Selitykset moraalisille ja muille ominaisuuksillemme liittyvät luonnollisesti siihen, että kyseisillä piirteillä varustetut esivanhempamme ovat jättäneet suhteessa muita enemmän jälkeläisiä. Heidän käyttäytymisensä on siis tuonut heidän geeneilleen suuremmat markkinaosuudet. Mutta olipa tämänkaltainen selitys oikea tai väärä, tai olivatpa vertauskuvat osuvia tai väkinäisiä, asialla ei ole mitään tekemistä taloudellisen sorron tai eriarvoisuuden kanssa. Ihmisten huono kohtelu tai yritystalouden ylivalta eivät tarvitse tieteellisiä teorioita, eivätkä tieteelliset teoriat kerro, millä perusteilla meidän tulisi arvioida käyttäytymistämme.

Wahlstedt voisikin tarkentaa, minkälainen on se mekanismi, jolla vaikkapa myötätunnolle tai reiluudentunteelle annettu evolutiivinen selitys pönkittää sortoa ja eriarvoisuutta. Hänen väitteensä nimittäin kuulostaa melkein samalta kuin jonkin taudin lääketieteellinen selitys edistäisi ihmisten sairastumista kyseiseen tautiin.

- - - - - - - -


Vastineessaan Wahlstedt pitää kiinni evoluutioteoriaa ja taloudellista eriarvoisuutta koskevista väitteistään. Hän kuitenkin aavistuksen pehmentää ensimmäistä lausuntoaan, muttei edelleenkään perustele sitä:

Jos yhteiskuntaa katsoo evoluutioteorian linssien läpi, se näyttäytyy a priori kilpailevana ja hyötyajatteluun sidottuna, ja näin sitä on helppo käyttää pönkittämään eriarvoisuutta ja sortoa.

Mitä tuohon voi enää sanoa? Evoluutioteoria ei todellakaan ole syypää, jos yhteiskunnat näyttäytyvät kilpailevina ja hyötyajatteluun sidottuina. Ja vaikka yhteiskunnat sellaisina näyttäytyisivätkin, silläkään ei voi perustellusti – tai edes helposti – puolustaa eriarvoisuutta.

Wahlstedt myös valittelee, että evoluutiota käsittelevät kirjat ovat ”niin täynnä taloudellisia termejä ja vertauksia, että usein kokee lukevansa taloustieteellistä teosta.” Wahlstedtin huomio evoluutioteorian läheisyydestä taloudelliseen ajatteluun on oikeansuuntainen, mutta hän ei näytä kykenevältä ymmärtämään, miksi näin on. Miksi siis evolutionistit käyttävät taloustermejä? Evoluutioteoriassa (kuten taloustieteessäkin) puhutaan hyödystä paljon sen takia, että luonnonvalinta punnitsee juuri hyötyjä ja haittoja. Ja kuten Wahlstedt epäilemättä tietää, luonnonvalinta on ainoa mekanismi, joka voi tuottaa (vaikkapa näköaistin tai rakastumisen kaltaisia) monimutkaisia sopeutumia. Vai onko hänellä kenties tarjota jokin muu mekanismi?

Dawkinsin vetämät keskustelut Youtubessa

Richard Dawkins haastattelee Steven Pinkeriä. Keskustelussa oikaistaan muutamia sitkeitä harhakäsityksiä.

http://www.youtube.com/watch?v=yIMReUsxTt4

Dawkins haastattelee Daniel C. Dennettiä:

http://www.youtube.com/watch?v=5lfTPTFN94o

Molemmat ovat katsomisen arvoisia, paikoin hauskojakin.

Väkivalta ja yhteiskunnallinen kilpailu

Myös Hannu Lauerma (HS 25.5.2009) korjaa edellisessä blogi-merkinnässäni mainittua Pekka Wahlstedtin kirjoitusta. Wahlstedthan väitti, että väkivalta olisi lisääntynyt ”yhtä matkaa kovan yhteiskunnallisen kilpailun kanssa.” Lauerma kirjoittaa:

En tunne tällaista yhteyttä, koska esimerkiksi monina aiempina 1900-luvun vuosikymmeninä henkirikoskuolleisuus on ollut Suomessa moninkertainen 1990-lukuun ja 2000-lukuun verrattuna, absoluuttisesti köyhien määrä moninkertainen, ja rangaistukset, viranomaistoimet ja kasvatus väkivaltaisempia, aikanaan osin jopa raakoja.

Ehdottomasti eri mieltä Lauerma on Wahlstedtin kanssa siitä, missä määrin pahuuden biologian tunteminen innostaa muuttamaan maailmaa. Lauerma jatkaa:

Juuri aggression tunteiden ja väkivallan eri muotojen biologian ymmärtäminen voi olla lopulta avuksi koulutuksen, kasvatuksen, psykoterapian, sosiaalityön ja sosiaalipolitiikan suunnittelussa ja yksilöllisen käyttäytymisen muokkaamisessa.

Luonnonvalinnan periaate

Pekka Wahlstedt kirjoittaa Helsingin Sanomien Kulttuurisivuilla 12.5.2009, että Jokelan koulusurmaaja ylisti ”luonnonvalinnan periaatetta, jonka mukaan heikkojen on väistyttävä vahvojen tieltä”.

Luonnonvalinnan periaate ei kuitenkaan ole heikkojen väistymistä. Jos se olisi, ihmisenkaltaista haurasta ja heiveröistä olentoa tuskin olisi kehittynyt. Toisinaan luonnonvalinta toki saattaa suosia voimakkaampia heikompien kustannuksella, mutta usein valinta suosii aivan toisenlaisia yksilöitä: esimerkiksi ovelimpia, arimpia tai parhaita naamioitujia. Ihmisellä luonnonvalinta on selvästi suosinut moraalisia ja älykkäitä yksilöitä. Parempi kuvaus luonnonvalinnasta onkin ympäristöön sopivimpien eloonjääminen ja lisääntyminen, ei vahvimpien.

Toki ”vahva” voitaisiin yrittää määritellä siten, että luonnonvalinnan suosima yksilö on vahva. Mutta tällöin Wahlstedtin määritelmästä tulisi turha kehäpäätelmä. Yhtä kaikki, on yllättävää, miten Wahlstedt näyttää haluavan – ilmeisesti moraaliposeeraamisen motivoimana – lietsoa tällaista biologiapelkoa. (Tai sitten hän vain oli ilmaisussaan epäselvä ja oikeasti tarkoittaakin, että Jokelan surmaaja ymmärsi luonnonvalinnan periaatteen väärin. Mene ja tiedä.)