Lyhyt kirjakatsaus

Viime päivinä olen lukenut seuraavia kirjoja. Osan olen lukenut loppuun ja osan luen vain kiinnostavimmista kohdista.

Stiglitz, J. E. (2015): The Great Divide. Penguin.

Nobelisti Joseph E. Stiglitz ihmetteli lapsena, miksi hänen lastenhoitajansa hoiti häntä eikä omia lapsiaan. The Great Divide on kokoelma Stiglitzin taloudellista eriarvoisuutta käsitteleviä artikkeleita. Hänen mukaansa se, miten ”kakkua” kasvatetaan, ei ole erillinen kysymys siitä, miten ”kakku” jaetaan. Suuren eriarvoisuuden hän esimerkiksi näkee heikentävän kysyntää ja taloudellista toimeliaisuutta. Yli 400-sivuisen kirjan artikkelit – joista toivottavasti tulen lukemaan mahdollisimman monta – vaikuttavat kaikki tavalla tai toisella kiinnostavilta. 

 * * *

Landtman, G. (1938): The Origin of the Inequality of the Social Classes. The University of Chicago Press. Chigaco.

Gunnar Landtman on suomalaisen antropologian suurnimiä. Hänen kirjansa käy läpi todistusaineistoa muun muassa sen puolesta, että mitä alhaisemmalla materiaaliskulttuurisella kehitystasolla yhteisö on, sitä tasa-arvoisempia sen jäsenet ovat. (Toki tämä koskee lähinnä miehiä; keräilijäheimojen naiset ovat vaihtelevassa määrin alisteisessa asemassa miehiin nähden.) Luen tätä kirjaa hyppien, sillä teoksen kieli on melko vaikeaselkoista/hidaslukuista.

 * * *

Järvilehto, L. (2014): Monenkirjavia kuvitelmia. Tammi. Helsinki.

Sain nuorukaisena yliannostuksen filosofiasta. En tullut sille allergiseksi, mutta kyllästyn nopeasti, jos toistuvasti nojataan ajatuskokeisiin eikä havaintoihin ja koejärjestelyihin. Jos filosofialla oppiaineena on vielä paikkansa, näen sen lähinnä ohjaamassa tutkijoita luomaan parempia kokeita. (Muutamien filosofien kirjoituksia seuraan aktiivisesti, mutta heille osuvampi titteli olisi empiristi, luonnontieteilijä tai muu vastaava.)

Lauri Järvilehdon filosofointi on sujuvaa luettavaa, vaikka empiriaa onkin makuuni liian vähän. Ehkä eniten silmääni pisti hänen tapansa käsitellä uskoa ja uskontoa. Hän ensinnäkin antaa ymmärtää, että olisi olemassa vääränlaista, militanttia ateismia. Termiä ei kuitenkaan määritellä, mitä voitaneen pitää syntinä filosofille. (Järvilehto puolustaa Daniel C. Dennettin uskontokritiikin maltillisuutta, vaikka Dennettkin sanoo suoraan, että joskus uskonnottomuuden puolustajan on pakko olla töykeä.)

Suurempi ongelma on se, että jotkin Järvilehdon uskontoa koskevat ajatukset, joita tässä kärjistän hieman – mutta vain hieman – eivät aukottomasti sovi yhteen.

Kirjassa paheksutaan (militantisti?) uskontoa silloin, kun se esittää olemassaoloa koskevia väitteitä – eli kun uskonto kilpailee tieteen kanssa. Järvilehdon mielestä jumalaa ja uskontoa kannattaakin laimentaa niin pitkälle, että olemassaoloväitteistä päästään jonkinlaiseen jumala = universumi -ajatukseen. Tällöin uskonto voi Järvilehdon mukaan olla arvokasta. Perustelu tälle on se, että uskonto ohjaa ihmisten toimintaa oikeaan suuntaan (tai Järvilehto muotoilee sen pehmeämmin ja epätarkemmin: ”uskonnon arvo on ohjata toimintaa oikeaan suuntaan”). Tämän arvon Järvilehto näkee lähinnä johtuvan vuosisatojen aikana hiotuista rituaaleista, joiden avulla ihmiset voivat samalla pohtia iäisyyskysymyksiään. Lisäksi Järvilehto näkee selkeän eron taikauskon ja uskonnollisen uskon välillä.

Se, miksi ajatukset istuvat huonosti filosofille, tulee ilmi analogian kautta. (Tässä en puutu siihen, että uskonto ei tietenkään ohjaa ihmisiä vain hyviin tekoihin tai että erottelu uskon ja taikauskon välillä on väistämättä väkinäinen.) Olen kuolemanrangaistusta vastaan. Minusta valtion ei pidä käyttää sellaista keinoa. Voisin perustella kantaani Järvilehdon tapaan käytännön hyödyillä. Osa tutkijoista esimerkiksi sanoo, että teloitus tulee yhteiskunnalle vaihtoehtoja kalliimmaksi. Jos tämä pitää paikkansa, se olisi yksi mahdollinen peruste kuolemanrankaisusta luopumiseksi. Teloitusten kieltoa voitaisiin perustella myös yhteiskuntarauhalla; teloituksen vastustajia kun on niin paljon. Lisäksi ei ole keinoa taata, ettemme koskaan tapa syyttömiä. Ja niin edelleen. En kuitenkaan tässä yhteydessä mielelläni käytä tällaisia hyötyargumentteja, sillä kuolemanrangaistus on minusta moraalisesti väärin. Se on väärin, vaikka voisimme olla varmoja, että syyttömiä ei koskaan teloiteta.

Vastaavasti pidän uskomista ilman perusteita erehdyksenä ja moraalisesti vääränä tekona, osin riippumatta uskon käytännön vaikutuksista. Ja kuten todettua, uskon vaikutukset eivät aina tai ehkä edes yleensä ole myönteisiä (eivät historiallisesti tarkasteltuna eivätkä edes koetulosten perusteella), mutta valistuksen, järjenkäytön ja tieteen edistämisen kannalta se on pitkälti sivuseikka. Jos usko taas on vesittynyt jumala = universumi –ajatukseksi, kyse ei enää ole uskosta.

Uskovat saattavat väittää vastaan, että ”jos jumalaa ei olisi, kaikki olisi sallittua”. Väite ei voi pitää paikkaansa. Korkein esitetty lukumääräarvio ei-uskonnollisina itseään pitävistä ihmisistä on Wikipedian mukaan jopa 1,2 miljardia ihmistä. Miksi nämä miljoonat uskonnottomat eivät ryöstä ja raiskaa pidäkkeettömästi? Miten esimerkilliset ateistit selittyvät? Tai miksi monissa maallistuneissa kansakunnissa on vähemmän murhia kuin vahvasti uskonnollisissa maissa? Ja miten vaikkapa sairaaloiden eettiset neuvottelukunnat pystyvät toimimaan ilman uskontoa? Tilanteemme olisi aivan hullu, jos jumalusko tai helvetinpelko olisivat tärkeimpiä ihmisiä hillitseviä tekijöitä. Edvard Westermarck (1933) kirjoittaa osuvasti:

Uskonnollisissa yhdyskunnissa tapaamme lukemattomia esimerkkejä ihmisistä, jotka tekevät "hyviä töitä" vain taivaallisen palkinnon toivossa. Tämä sisältää sen käsityksen, että jumaluus arvostelee tekoja kiinnittämättä paljoakaan huomiota niiden vaikuttimiin; sillä jos vaikuttimet otettaisiin asianmukaisesti huomioon, ihmistä tuskin voitaisiin pitää palkinnon arvoisena teon johdosta, jonka hän suorittaa yksinomaan omaksi hyödykseen.

Jos itse asiassa olemme tarkkoja, koko uskovaisen perustelu voidaan kääntää toisinpäin: ”Jos jumala olisi olemassa, kaikki olisi sallittua.” Tällöinhän pelkkä jumalan käsky raiskaukseen tai kivitykseen tekisi teosta oikean. Vain jumalan määräykset kertoisivat, onko teko sopiva vai ei. Jumalan olemassaolo tekisi kaiken luvalliseksi – ja kuten historia osoittaa, jumalien nimissä melkein kaikki on ollut luvallista. Vihonviimeinen puolustelu tähän on, että eihän jumala tietenkään määrää meitä tekemään mitään sellaista, mikä on väärin. Pointti on juuri tämä: jos puolustelu on pätevä, tällöin meillä on jo jokin jumalista riippumaton keino tietää, mitkä tekomme ovat oikein ja mitkä väärin.

Looginen päätelmä kuuluu: moraali tai hyvä elämä eivät tarvitse uskontoa tai jumalaa. Usko myös haittaa tiettyjen asioiden oppimista ja usein myös estää moraalista ja muunlaista edistystä. Voisi jopa kärjistää, että toimintasi on oikeansuuntaista, jos olet vastakkaista mieltä vaikkapa katolisen kirkon kanssa. On siis harmillista, jos filosofi – viisauden rakastaja – päätyy puolivakavissaan uskoa puolustamaan.

Toki uskontojen erilaisuuskin on huomioitava. Fundamentalistisimmallakaan kristityllä ei esimerkiksi ole sharia-lain vastinetta. Kristinusko ja islam eroavat ratkaisevasti myös siinä, kuinka valmiita niiden kiihkeimmät kannattajat ovat kuolemaan tai tappamaan. Usein muslimiterroristien väitetään ja uskotaan pohjimmiltaan haluavan vain parempaa sosioekonomista asemaa – siitä huolimatta, että he itse vannovat olevansa islamin ja Allahin asialla. Tämänkaltainen suopeus terroristeja kohtaan selittynee osittain sillä, että maallistuneissa länsimaissa niin harva enää osaa kuvitella, millaista fundamentalistinen usko voi olla tai mitä on uskoa paratiisiin. Etenkin akateemisen vasemmiston parissa on suosittu ajatusta, että terrorismi kumpuaa vain sosioekonomisista syistä.

Entä luterilaisuus? Veikkaan, että suomalaisten haluttomuus kritisoida luterilaista uskoa ja teologiaa johtuu osittain siitä, että luterilaisuus on niin laajalti vesittynyt seuraleikkirituaaleiksi. Valtionkirkkomme on maallistunut, maltillistunut ja menettänyt poliittista valtaansa. Hihhulismilla ei juuri ole sanansijaa, ja osa maallikoista jopa näkee kirkonmiesten ja -naisten toimivan yhteisessä rintamassa huuhaata vastaan.

Kirkon toimintaan silti edelleen sisältyy taikauskoa ruokkivia tapoja, oppeja ja väitteitä, joita järkiperäisyyteen pyrkivä ajattelija ei voi sivuuttaa. Suurin osa suomalaisista ja iso osa papeistakin pitänee Raamatun tarinoita vertauskuvina, mutta sen ei tule vaientaa uskonto- tai valtionkirkkokritiikkiä. Uskontojen vallan vastustaminen (ja samalla ajatuksen- ja uskonnonvapaus) on myös siirtolaisten myötä tullut tärkeämmäksi koko Euroopassa. On pohdittava, missä määrin ja millä tavoin on uhrattava aikaa jumalien, profeettojen, paratiisin tai muiden vastaavien uskomusten kritisoimiseen. Kannattaako tieteen tai vapauden edistämisen keinovalikoimassa esimerkiksi pitää uskontojen pilkkaamista? Minun kantani lienee selvä.

 * * *

Kaitaniemi, T. (2010): Luonnollinen lapsuus. Avain. Helsinki.

Tiina Kaitaniemen Luonnollinen lapsuus argumentoi eräänlaisen paleolastenhoidon puolesta, kuitenkaan sortumatta esimerkiksi ravitsemuksen saralla levinneisiin paleomyytteihin. Useimmiten olin teeseistä ja suosituksista samoilla linjoilla. Eräs kysymys jäi askarruttamaan. Jos joku on asiaa selvittänyt, mieluusti kuulisin aiheesta lisää. Kyse on ”imetyskavereista”. Kuinka yleisiä sijaisimettäjät ovat missäkin (esi)historian vaiheessa ja olosuhteessa olleet? Näin Kaitaniemi:

Äidit voivat vastavuoroisesti imettää tarvittaessa toistensa lapsia. Esimerkiksi ruokaa keräilemään lähtevä äiti voi jättää yli kaksivuotiaan lapsensa toisen naisen hoiviin, joka tarvittaessa tarjoaa lapselle maitohuikan.

Naisten välisestä ystävyydestä ja vastavuoroisuudesta tulen – omiin tutkimuksiini nojaten – myöhemmin kirjoittamaan lisää.

 * * *

Haanpää, P. / toim. Matti Salminen (2016): Hurja – Pentti Haanpään muistiinmerkinnät 1940–1954. Into. Helsinki.

Pentti Haanpään (josta lukiossa pidin esitelmän äidinkielentunnilla) muistiinmerkinnöissä huomionarvoisimpia seikkoja on hänen lukeneisuutensa. Kateellisena ihmettelen, mistä hän löysi – kortinpeluunsa ohessa – aikaa kaikille lukemilleen teoksille. (Tosin hänen lukemansa kirjat olivat lähinnä fiktiota, joka yleensä on faktaa nopealukuisempaa.)

 * * *

Moalem, S. (2014): Inheritance. Sceptre. Lontoo.

Sharon Moalemin kirjan pääteesi on, että geenit eivät ole kohtalo. Moalem on hieman liian voimakkaasti epigenetiikka-hypessä mukana ja on aavistuksen liian valmis pitämään korrelaatioita kausaatioina (tai kansanomaisemmin: yhteyksiä syy-yhteyksinä), mutta hänen pääpointtinsa on tärkeä (ja selvä kaikille biologeille): identtisetkin geenit ”ekspressoituvat” eri ihmisillä eri tavoin.

 * * *

Wagner, A. (2015): Kelpoisimman synty – Evoluution suurimman arvoituksen ratkaisu. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.

Andreas Wagnerin kirja pyrkii vastaamaan kysymyksiin, mistä luonnon ”innovabiliteetti” tulee ja mistä luonnonvalinta saa materiaalinsa. Teos saattaa vaikuttaa aavistuksen tekniseltä ja matemaattiselta, mutta innovabiliteetin havainnollinen kuvaaminen muulla tavoin ei liene mahdollista. Wagnerin käyttämät vertaukset myös helpottavat asian ymmärtämistä. Ensimmäinen sitaattini kirjasta koskee sitä, kuinka neutraaleja mutaatiot ovat. Eli missä määrin mutaatioista on hyötyä, haittaa tai ei kumpaakaan?

...neutralistien kovaäänisin kannattaja oli japanilainen Motoo Kimura. Hän kehitti hienostuneen ja toimivan matemaattisen teorian selittämän neutraalien mutaatioiden evolutiivisen kohtalon. Kimura väitti, että suurin osa luonnossa esiintyvästä geneettisestä muuntelusta on neutraalia. Genomin tutkimuksen kausi on opettanut, että hän oli tässä suhteessa väärässä: neutraalit muunnokset ovat yhtä yleisiä kuin ne, jotka tuottavat edun. Kuitenkin hänen aavistuksensa neutraalien muutosten tärkeydestä oli täysin oikea, vaikka syyn ymmärtämiseen kului muutama vuosikymmen. - - ...neutraalina ilmaantunut muutos ei välttämättä pysy sellaisena. Aikanaan neutraaleista muutoksista voi tulla innovaatioiden olennaisia osia... Ja kun näin käy, luonnonvalinta säilyttää ne. Se tarkoittaa, että sekä valinnan kannattajat että neutralistit olivat tavallaan oikeassa, koska kummatkin muutoksen lajit ovat olennaisia evoluutiossa. Kun neutraalit muutokset ovat avanneet tien innovaatioon, valinta säilyttää innovaatioon vaikuttaneet neutraalit muutokset. (Korostus alkuperäinen)

Toinen sitaatti on loppusanoista, joissa Wagner puhuu standardisoinnin eduista:

Kokonainen maailma voidaan luoda rajoitetusta määrästä rakenneosia, jotka voidaan kytkeä toisiinsa rajoitetulla määrällä tapoja. Tällaisista rakenneosista ja niiden standardoiduista kytkennöistä luonto on luonut proteiinien, säätelypiirien ja metabolioiden elämää ylläpitävän maailman, joka on tuottanut yksinkertaiset virukset ja monimutkaiset ihmiset ja lopulta kulttuurimme ja teknologiamme Iliaasta iPadiin.

 * * *

Cavanagh, M. (2002): Against Equality of Opportunity. Oxford University Press.

Olen pitänyt mahdollisuuksien ja lähtökohtien tasa-arvoa kannatettavana periaatteena. (Siksi kannatan myös suhteellisen aggressiivista perintöverotusta.) Toki olen myös sitä mieltä – edellä mainitun Stiglitzin tavoin – että lopputulosten epätasa-arvo ei saa muodostua kohtuuttomaksi siten, että se häiritsisi kysyntää tai yhteiskuntarauhaa. Siksi tartuin Matt Cavanaghin kirjaan kiinnostuksella. Ymmärrän, miksi joku kannattaa suuria varallisuuseroja lopputuloksissa (onhan reilua, että ahkerampi saa enemmän; ja joskus se saattaa lisätä tuottavuutta), mutta miksi joku vastustaisi mahdollisuuksien tai lähtökohtien tasa-arvoa?

Olennaista tässä on luonnollisesti määritelmä eli se, mitä kukakin mahdollisuuksien tai lähtökohtien tasa-arvolla tarkoittaa. Onko lähtökohtien tasa-arvo toivottavaa itsessään vai onko se vain välttämätön osa reilua kilpailua? Jos lähtökohtien tasa-arvoa ajatellaan lähinnä olennaisena osana kilpailua, kysymys kuuluu, kuinka paljon vapautta kannattaa uhrata siihen, että kaikki aloittavat samalta viivalta. Se ainakin on selvä, että tasa-arvo ei tarkoita, että kaikki olisivat ominaisuuksiltaan samanlaisia.**

Sosiaalitieteissä mahdollisuuksien tasa-arvolla toisinaan tarkoitetaan todennäköisyyttä, että alhaisella sosioekonomisella lähtötasolla oleva yksilö nousee hierarkiassa ylemmille tasoille. Tämä määritelmä jättää huomiotta kysymykset meriiteistä ja ominaisuuksista. Onko yksilö ansainnut nousunsa? Ja jos on, onko nousu perustunut jo saavutettuihin meriitteihin vai synnynnäisiin ominaisuuksiin (vrt. menestyminen urheilu- tai kauneuskilpailuissa)? Cavanagh kirjoittaa:

Kun ihmiset sanovat, että he uskovat meritokratiaan, heillä on usein mielessä seuraava ajatus: ”on sääli, että niin paljon lahjakkuutta menee hukkaan mahdollisuuksien puutteen takia”, pikemminkin kuin että ihmisillä olisi jonkinlainen valmiiksi harkittu kuva yhteiskunnasta, jossa kaikki paikat ja palkkiot olisi päätetty meriittien perusteella. Ihmiset kannattavat meritokratiaa, koska he kuvittelevat, että se seuraa ajatuksesta, että lahjakkuus ei saa mennä hukkaan, vaikka tämä ei ole looginen seuraus. Meritokratia on paljon laajempi kysymys ja se tarvitsee paljon enemmän perusteluita. (Se pyrkii säännöstelemään kaikkia työhönottopäätöksiä, kun taas ajatus lahjakkuuksien haaskaamisesta ei sitä tee – ainakaan niin kauan kuin ”haaskaaminen” ymmärretään absoluuttisesti.)

Olen monesti todennut kannattavani ristiriitaisesti sekä laajoja yksilönvapauksia että jonkinlaista lähtökohtien tasa-arvoisuutta. (Ristiriita tulee siitä, että jos ihmiset saavat vapauden käyttää keräämänsä vaurauden haluamallaan tavalla, iso osa siitä päätyy omille lapsille tai lastenlapsille, jolloin lähtökohdat eivät enää ole tasa-arvoisia.) Tuen siis ajatusta, että kaikille tulee taata samankaltaiset mahdollisuudet, vaikka tunnistankin, että ajatus muuttuu lähemmässä tarkastelussa varsin mutkikkaaksi – jopa ilman kysymystä vapaudesta. Pitääkö ihmisillä kaikissa elämänvaiheissa olla yhtäläinen mahdollisuus menestymiseen? Mistä lähtötilanteesta puhutaan?

Kysymyksiin ei ole helppoja vastauksia. Tasa-arvoa ja vapautta koskevia kysymyksiä onkin parasta tarkastella alakohtaisesti. Voimme esimerkiksi päättää, että työnantajalla tulee olla vapaus palkata, kenet tahansa, riippumatta hakijan meriiteistä. Mutta samaan aikaan voimme vaatia, että koulutuspaikat jaetaan ”meritokraattisesti”. Tai vastaavasti voimme olla tasa-arvoa vastaan työpaikka- ja palkkakysymyksissä, mutta vaatia täyttä tasa-arvoa esimerkiksi terveydenhuollossa.

Aihe liittyy vahvasti myös syrjintään. On yleisesti hyväksyttyä, että työnantaja ei saa valita työntekijää rodun, sukupuolen tai muun vastaavan ominaisuuden perusteella. Tämä on helppo ymmärtää ja hyväksyä. Asiaa tarkastellaan usein kuitenkin mutkikkaammin, työpaikkojen yleisen jakautumisen kannalta. Tällöin saatetaan ajatella, että työpaikat tai uralla eteneminen eivät saa olla yhteydessä rotuun, sukupuoleen tai muuhun vastaavaan piirteeseen. Tämä näkemys on jo paljon vaativampi, sillä työpaikkojen jakautuminen tai ihmisten eteneminen työuralla saattavat olla yhteydessä rotuun/sukupuoleen muista syistä kuin työnantajan tekemistä rotu-/sukupuolipäätöksistä.

Kysymys on ikiaikainen. Missä määrin valtiolla on oikeus puuttua yksilöiden – työntekijöiden tai työnantajien – päätöksiin? Riippumatta siitä, miten yhteiskunta tämän kysymyksen ratkaisee, taloudellisen tasa-arvon ja taloudellisen vapauden välillä on ristiriita. Kaiken lisäksi vapaimmatkin yhteiskunnat rajoittavat yksilön mahdollisuuksia valita vaihtoehtoisia käyttäytymismalleja. Tietynlainen yksilöiden toiminnan säätely on oikeastaan jo osa yhteiskunnan määritelmää.

Matt Cavanaghin pääviesti on, että asiat ovat mutkikkaita eivätkä selity yksittäisillä teorioilla:

Tasa-arvon ja meritokratian kaltaiset teoriat, jotka esittävät selittävänsä kaiken yksinkertaisilla ideoilla, eivät ole ainoastaan väärin vaan ne ovat hyödyttömiä: niiden vaikutus saa meidät ajattelemaan, että vaikka teoriat ovat väärässä, oikea vastaus olisi aina samankaltainen. Todellisuudessa ”mahdollisuuksien tasa-arvon” alaisuudessa matkustaa puolustamisen arvoisia ajatuksia – syrjimättömyys ja ajatus, että kaikkien tulisi voida jossakin määrin kontrolloida elämäänsä – jotka eivät itsessään ole valmiita teorioita, eivätkä ne itsestään selvästi sovi yhteen muodostaakseen valmiin teorian.

**Alaviite: Ihmisten välillä on tuottavuuseroja. Erot toimitusjohtajan ja työntekijän tuottavuudessa tuskin kuitenkaan ovat monisatakertaiset, kuten tuloerot esimerkiksi Yhdysvalloissa ovat. Ha-Joon Chang kirjoittaa teoksessa 23 tosiasiaa kapitalismista (Into 2015): 

Jos Yhdysvaltalaiset toimitusjohtajat todella ovat niin hyviä, että heille kannattaa maksaa kaksi kertaa enemmän (verrattuna sveitsiläiseen toimitusjohtajaan ilman optioita) tai kaksikymmentä kertaa enemmän (verrattuna japanilaiseen toimitusjohtajaan ja optiot mukaan lukien) kuin muunmaalaisille toimitusjohtajille, miten kummassa yhdysvaltalaisten johtamat yritykset ovat monella toimialalla menettäneet asemiaan japanilaisille ja eurooppalaisille kilpailijoilleen?

 * * *

Foreign Affairs -lehden joka numero on kirjankaltainen. Lehdessä on aina jokin useammassa artikkelissa tarkasteltu teema ja lisäksi joukko teemaan liittymättömiä yleisartikkeleita. Esimerkiksi sotalaitosta (lähinnä Yhdysvaltojen) käsittelevä lehti (September/October 2016) auttoi ymmärtämään, kuinka vankka kannatus Yhdysvaltojen sotaisalla ulkopolitiikalla on. Lehti on suhteellisen kallis, mutta aina hintansa arvoinen.

Huomioita ympärileik… lasten silpomisesta

Saattaa olla, että blogimerkintäni ovat lipsumassa yhä useammin politiikan tai lainsäädännön suuntaan. Mieluummin keskittyisin ihmisen käyttäytymisen tieteelliseen selittämiseen, mutta muunlaiselle kommentoinnille tuntuu nyt olevan tarvetta. Tämä paradoksaalisesti saattaa johtua siitä, että asiat ovat (tai ainakin voisivat pienellä säädöllä olla) koko ajan menossa kohti parempaa.

Korkein oikeus linjasi jokunen kuukausi sitten poikien ympärileikkaamiseen liittyvää käytäntöä. Linjauksen mukaan muusta kuin lääketieteellisestä syystä tehty pojan ympärileikkaus täyttää pahoinpitelyrikoksen tunnusmerkit. Oikeus kuitenkin katsoi, että teko ei ole rangaistava, jos sitä voidaan pitää lapsen edun mukaisena. Korkein oikeus siis hylkäsi vanhempia ja leikkauksen suorittajaa kohtaan esitetyt yllytys- ja pahoinpitelysyytteet.

Päätös on ongelmallinen. Yhteiskunnan ei tule suostua kiristettäväksi ”lapsen edulla”. Vanhempien ei esimerkiksi tule voida sanoa, että ”emme huolehdi lapsistamme, jos emme saa silvottaa heidän sukuelimiään”. Ympärileikkaus on pahoinpitelyä ja lastenoikeuksien rikkomista, josta tulee päästä eroon. Toki ennustan, että täyskieltoon ei länsimaissa mene enää kovin kauaa, ja asenteet saattavat muuttua muuallakin. Vastikään esimerkiksi Egyptissä tyttöjen silpomista kieltävää lakia ja silpomisesta annettavia rangaistuksia tiukennettiin. Uutisen mukaan jopa 90 prosenttia egyptiläisnaisista on tosin kokenut jonkinasteisen silvonnan. WHO:n mukaan jopa 200 miljoonaa nyt elävää naista on silvottu. (Tässä linkissä on poikien silpomiseen  liittyvä melko häiritsevä video.) 

 * * *

Tässä hieman tiedettäkin, Journal of Vision -lehdestä. Tutkimuksen mukaan yksilön sukupuoli voidaan ennustaa varsin tarkasti sen perusteella, miten hän tarkkailee kasvoja. Tutkimus on siitä merkittävä, että kulttuurin vaikutusta pystyttiin eliminoimaan: koehenkilöt edustivat kaikkiaan 60 kansallisuutta. Sukupuolet mitä ilmeisimmin käsittelevät visuaalista informaatiota eri tavoin, ainakin joissakin lisääntymismenestykseen liittyvissä yhteyksissä.

Tässä tutkimuksessa (mukana suomalainen Markus Rantala) taas havaittiin perusteita ajatukselle, että naiset käyttäisivät miehen partaa jonkinlaisena signaalina. Artikkelin loppusanat:

Dale Guthrien kirja Salaiset viestisi
(Gummerus 1977, suom. Leo
Kangasholma [ilmeisesti kirjan
epäkorrektiuden takia suomennettu
salanimellä; taidan jopa tuntea
suomentajan]) käsittelee
parta-aihetta kiinnostavasti.
Kuvassa myös edesmenneen
Uutislehti 100:n juttu aiheesta.

Any evolutionary account of the selective pressures giving rise to men's beardedness is complicated by temporal variation within and between populations in grooming patterns. Given the current and past findings that men are less attractive when clean-shaven than when they are stubbled or bearded, the widespread popularity of shaving remains an important paradox for research to address. One possible explanation hinted at by our findings is that unmanipulated faces do better than small manipulations (25% feminized or masculinized) in clean-shaven and lightly stubbled men, but that this advantage disappears in more heavily stubbled and fully bearded men. If facial hair growth masks small variations in facial masculinity, and, ostensibly, other sources of similar variation, then perhaps it obscures the signalling value of the face to women and to other men. It would then be to the advantage of men with attractive faces and for women in general to impose on the men around them norms of shaving or hair removal. The relationship between local economic and demographic conditions and facial hair growth is a topic just starting to receive attention, and future research should attend to how social and cultural dynamics interact with the evolved signalling value of facial hair to shape patterns of beard grooming.

PS. Luettelin taannoin eräässä jälkikirjoituksessa seuraamiani lehtiä. Listaan tähän joitakin seuraamiani Youtube-kanavia (televisioon ei ole ollut aikoihin aikaa). Näissä kaikissa on säännöllisesti jotakin kiinnostavaa: Armoured Skeptic, catoinstitutevideo, DoctorRandomercam, Dr. Layman, Gary Edwards, JaclynGlenn, misterdeity, Numberphile, Periodic Videos, Richard Dawkins Foundation, Sam Harris, Sargon of Akkad, Secular Talk, The Amazing Atheist, The Rubin Report, Thunderf00t, Vee, Veritasium, Voltaire’s Ghost, Vsauce, Zarathustra’s Serpent.

Twitter-seuraukseni löytyvät tunnuksella @otammisalo. Podcasteista kuuntelen lähinnä Skepticalitya ja Sam Harrisia.

Feministisestä puolueesta, Trumpista yms.

Tässä on blogin varsinaista aihetta vain etäisesti sivuavia huomioita ajankohtaisista tapahtumista. Aloitetaan taannoisesta Kasvatustiede ja feminismi -kirjoituksestani. Esitin siinä, että yliopiston ja tieteen sijasta feminismin paikka on muualla. Ehdotin jopa feministisen puolueen perustamista, jotta politiikka saataisiin pidettyä erillään tieteenteosta.

Olen edelleen sitä mieltä, että feminismi tai muu politiikanteko eivät kuulu tieteeseen. Mutta en ehkä ajatellut tuolloin riittävästi, onko feministinen puolue sovelias tapa vaikuttaa tasa-arvoon – erityisesti, jos sukupuolia jo kohdellaan lain edessä tasa-arvoisesti.

Helsingin Sanomien Kuukausiliite 11/2016 kertoo Suomeen perusteilla olevasta Feministisestä puolueesta. (Kunnia ei ehdotuksestani huolimatta todellakaan kuulu minulle; luultavasti harva feministiksi itsensä lukeva puntaroi kirjoitukseni ehdotuksia, ja ajatus puolueesta on ollut esillä jo vuosia.) Puolueen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valitaan luultavimmin Katja Aro, joka sanoo: ”Lainsäädäntö alkaa olla kunnossa, ja seuraavaksi aletaan puhua asenteista.” Aron huomio on kiinnostava. Oletetaan, että lait jo olisivat Fp:lle mieleisiä. Oletetaan, että myös lakien tulkitseminen olisi Fp:lle mieleistä. Jutun perusteella voidaan arvella, että tämä on asiantila. Tai ainakaan perustajajäsenet eivät jutussa mainitse lakeja tai oikeuden päätöksiä, joiden heidän mielestään pitäisi olla toisenlaisia. Oletetaan, että pääongelma on siis Aron mainitsema asenneilmasto. Asenteissa kieltämättä on toivomisen varaa. Kaikki eivät osaa, halua tai ymmärrä suhtautua kanssaihmisiin yksilöinä, osa suhtautuu sukupuolisiin vähemmistöihin ennakkoluuloisesti ja niin edelleen.

Kysymys kuuluu tällöin: onko asennemuokkausta varten hyödyllistä perustaa puolue? Vai muuttaisiko jokin muu toimija asenteita paremmin/tehokkaammin? Onko jopa nähtävissä, että puolue haittaisi ajamaansa asennemuutosta? Ihmiset kun saattaisivat kokea puolueen pyrkivän ajatusten/vapauksien kontrollointiin. Haitta voisi tulla myös puoluekentän suuremman hajanaisuuden kautta. Niin tai näin, minulla ei ole vahvaa kantaa suuntaan tai toiseen. Yleisesti kuitenkin ajattelen, että puoluetoiminnan tulisi keskittyä asennemuokkauksen sijasta lainsäädäntöön, vaikkapa verotuksen ja sosiaaliturvan osalta. Toki puolueiden kannatus ja toiminta näyttävät todellisuudessa seuraavan äänestäjien asenteita, pikemminkin kuin päinvastoin. On siis perusteltua kysyä, millaiset motiivit ja vaikutusmahdollisuudet feministisellä puolueella on. Jään mielenkiinnolla odottamaan. 

PS. Kuukausiliitteen Fp-jutussa nostetaan esiin eräs lainsäädännöllinen tasa-arvokysymys: asevelvollisuus. Aro kertoo: ”Emme ole saaneet varmaankaan mistään muusta yhtä paljon kyselyjä kuin siitä, mikä on kantamme asepalvelukseen.” Oletan, että tämä tasa-arvokysymys on askarruttanut lähinnä miehiä. Mikä on puoleen kanta? Jutun mukaan puolueessa on ”kannatusta sille, että asepalveluksen tulee olla sukupuolineutraali ja vapaaehtoinen”. Ehkä puolue siis ryhtyy ajamaan tasa-arvoista ammattiarmeijaa Suomeenkin? Ja tällaisen armeijan mahdollisen heikkouden vuoksi puolue ajaa myös Nato-jäsenyyttä? (Trumpin valinta tosin saattoi sulkea Suomelta Nato-tien, ainakin hetkeksi. Tai ehkä jos Soini lähetetään Trumpin pakeille, jäsenyys heltiäisi...) 

PS2. Tuolla on lukemisen arvoinen Kirjoitus Trumpin voitosta ja sen herättämistä reaktioista:

https://www.bloomberg.com/view/articles/2016-11-10/a-letter-to-the-protesters

Ja tuolla on katsomisen arvoinen video siitä, millainen Trump on:

https://www.youtube.com/watch?v=svoeu6RPbX4&t=348s

PS3. Tuntien Trumpin ajatuksia ilmastonmuutoksesta, oli lähes huvittavaa lukea neljä vuotta vanhaa Nature-lehteä (ks. kuva) ja siinä ilmaistua huolta Obaman mahdollisen toisen kauden ilmastopolitiikasta.

PS4. Taannoin kommentoin miesten ja naisten palkkaeroja (ks. erityisesti jälkikirjoitus). Yle Uutisten kolumnissa asia esitetään pitkälti samalla tavoin: http://yle.fi/uutiset/3-9291642

Sukupuolierot ja kosmetiikan kulutus

Alla oleva kirjoitukseni ilmestyi Kulutustutkimus 2/2016 -lehdessä oheisen piirrokseni kanssa (sivut 70-78):

Teemanumeron puheenvuorossa tietokirjailija Osmo Tammisalo tarjoaa selityksiä sukupuolieroille kosmetiikan kulutuksessa. Kulutustutkijoiden kentän ulkopuolelta tuleva tieteen kansanomaistamisen asiantuntija analysoi puheenvuorossaan kulttuurin, psykologian ja biologian roolia asiayhteydessä, joka on herättänyt lukuisten kulutustutkijoiden mielenkiintoa niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin.

Lehdessä on myös artikkeli kaupallisesta seksistä (Hannu Lehti & Pekka Räsänen). Siitä lyhyt ote:

Kun kontrolloimme taustatekijät, erot naisten ja miesten välillä eivät häviä, vaan kasvavat. Kun muut tekijät on otettu huomioon, naiset kokevat pornografian yli neljä kertaa suurempana yhteiskunnallisena riskinä kuin miehet ja prostituution lähes kolminkertaisena riskinä ristitulosuhteella mitattuna. Tulosten perusteella näyttää siltä, että sosiaalinen rooliteoria ei pysty selittämään täysin naisten ja miesten eroja vaan taustalla saattaa olla sukupuolisidonnaiset lisääntymisintressit.

Ville Salonen ja Samuel Piha taas kirjoittivat evoluutiopsykologisesta (EP) kuluttajatutkimuksesta (sivut 50–69):

Vaikka EP on moniulotteinen lähestymistapa moniin kuluttamisen ilmiöihin, sen tutkimuskäyttö on menetelmällisesti suuntautunutta. Siinä missä EP voi tarjota pohjaa myös laadulliselle tutkimukselle ja toimia yhteistyössä laadullisen tutkimuksen kanssa, evoluutiobiologian ja psykologian oletusten synteesinä se sopeutuu parhaiten kokeellisiin tutkimusasetelmiin. Sen sijaan aineistot voivat olla monipuolisia: historiallisista tilastoista verkkokauppojen klikkianalyyseihin.

 - - -

Selityksiä sukupuolieroille kosmetiikan kulutuksessa

Naiset käyttävät miehiä enemmän rahaa vaatteisiin ja kosmetiikkaan. Miksi? Mikä selittää tätä keskimääräistä eroa sukupuolten välillä? Aloitetaan tarkastelu ilmiön mahdollisesta yleismaailmallisuudesta.

Esiteollisia yhteisöjä koskeva antropologinen aineisto ei ole ”kauneudenhoitotuotteiden” suhteen yksiselitteistä. Kulttuurista riippuen koristautumista harjoittavat toisinaan enemmän miehet, toisinaan naiset. Lukemastani antropologisesta kirjallisuudesta uskallan kuitenkin arvella, että ennen maanviljelyn aloittamista, eli olosuhteissa, joissa ihmislaji on valtaosan elänyt, ”arkikosmetiikkaa” käyttivät eniten tytöt tai nuoret naiset.

Kauneudenhoitotuotteita olivat tuolloin esimerkiksi kukkakoristeet tai iholle hierottavat kasviöljyt. Miesten koristautuminen taas tapahtui useammin rituaaleissa, juhlatilaisuuksissa ja sodankäyntiä varten. Tällöin tarkoitus oli viehättävyyden sijasta pikemminkin osoittaa statusta tai sitoutumista ryhmään. Asiasta ei kuitenkaan ole kattavia selvityksiä, varhaisten antropologien kuvauksiin on syytä suhtautua epäillen ja huomioitavia muuttujia on valtavasti. Tarkastelu saattaa ikuisesti jäädä spekulaation asteelle.

Mainonta vai kulttuuriset odotukset?

Vaikka kyseinen sukupuoliero ilmenisi ainoastaan länsimaissa, sille pitää etsiä selitystä. Yksi mahdollinen selittäjä on mainonta; lapsesta saakka jatkunut sellaisten mainoskuvien pommitus, joissa naiset huolehtivat miehiä enemmän ulkonäöstään. Vaikka mainonta lisää kosmetiikan myyntiä, sukupuolierojen selittäjäksi siitä ei ole. Tätä voidaan perustella jo sillä, että mainonta ei ole sattumanvaraista. Markkinointia pikemminkin suunnataan sinne, mistä voittoja on saatu ja saatavissa.

Kosmetiikan tuottajat mieluusti näkisivät enemmän itseään ehostavia miehiä. Siitä avautuisivat valtavat markkinat, jos miehet vain saataisiin yhtä huolestuneiksi ulkonäöstään. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut. Nuorukaisten kosmetiikan kulutusta on pystytty jonkin verran kasvattamaan, mutta vanhempia miehiä ei juuri ole saatu liikkeelle. Suuri osa miesten käyttämästä kosmetiikasta on myös naisystävien ostamaa.

Entä mainonta ja homomiehet? He käyttävät keskimäärin enemmän rahaa kosmetiikkaan kuin heteromiehet. [1] Mainontaa saatetaan suunnata mieshomoseksuaaleille sillä perusteella, että he ovat sopiva kohderyhmä. He ovat useammin lapsettomia, joten heillä on enemmän mahdollisuuksia perhe-elämän ulkopuoliseen kuluttamiseen. Tämä perustelu ei vaikuta pätevältä, sillä ostovoiman perusteella heteromiesten olettaisi olevan vielä houkuttelevampi kohde – heitähän on lähes 50 % kuluttajista. [2] Kyse täytyy olla jostakin muusta.

Jos mainonta ei selitä kosmetiikan kulutuksessa havaittuja sukupuolieroja, voiko kyse olla jonkinlaisista kulttuurisista odotuksista? Voivatko odotukset olla mainontaa vahvempia niin, että mainostajien ei kannata edes pyrkiä muuttamaan odotuksia? Mikäli näin on, kulttuuriset odotukset oikeanlaisesta käyttäytymisestä selittäisivät sekä mainonnan suuntautumista että mainonnan avulla saatuja voittoja. Kulttuuri on täynnä tapoja ja normeja, joita on hankala muuttaa ja joille ei ole loogista hyötyperustetta.

Odotukset ja normit eivät kuitenkaan ilman tarkennuksia ole riittävä selitys sukupuolieroille. Pitäisi kertoa, kuka odottaa mitä ja miksi. Mistä normit ovat tulleet? Miksi odotukset joskus tehoavat, joskus eivät? Kulttuuri koostuu lukuisista alajärjestelmistä, esimerkiksi teknologisista, tiedollisista tai arvoihin liittyvistä järjestelmistä. Kaikki kulttuurin osa-alueet levittäytyvät erilaista tahtia, epätäydellisesti, muotoaan muuttaen ja silti jollakin tavoin toisistaan riippuvaisina. Kuka siis odottaa sukupuolilta juuri tietynkaltaista käyttäytymistä? Miksi hän tai se sitä tekee? Millä mekanismilla ja miksi odotukset vaikuttavat kohteeseen? Kulttuurin patriarkaalisuus tai muu yksinkertainen historiasta kumpuava seikka ei sellaisenaan riitä selitykseksi. Tai vähintäänkin selityksessä tulisi olla arvio siitä, miksi patriarkaalisuus aiheuttaa juuri tällaisia eroja tai miksi patriarkaalisuus on niin vallitseva järjestelmä.

Kulttuuri ei ole taivaasta pudonnut möhkäle, joka sattuu tuottamaan milloin millaistakin käyttäytymistä. Kulttuuri on sekä menneisyydessä vaikuttaneiden että kullakin hetkellä elävien ihmisten luomus. Olitpa kosmetiikan kuluttaja, myyjä, valmistaja, tuotekehittelijä, mainostaja tai vaikkapa meikkimainonnan vastustaja tai mainontaa säätelevä viranomaistaho, kutakin käyttäytymismallia voidaan pitää yksilön pyrkimyksinä hyötyä kulttuurista. Ne ovat strategioita, jotka menestyvät jollakin tavalla. Ihmisten pyrkimykset hyötyä kulttuurista puolestaan ovat muokanneet kulttuuria sellaiseksi, että yhä uudet sukupolvet ovat voineet löytää kulttuurisen lokeronsa. Tämä on tehnyt kulttuurista suhteellisen joustamatonta. Yhteiskunnan jäsenten yhteinen etu ei siis ole se, että kulttuuria olisi helppo muuttaa.

Kulttuurin joustamattomuus puolestaan tarkoittaa, että yksilöiden on useimmiten toimittava taipumustensa mukaisesti. Siksi yksilöiden väliset synnynnäiset erot eli myös ihmisluontoon kuuluvat sukupuolierot tulee huomioida käyttäytymistä selitettäessä. Lisäksi on muistettava, että vaikka sukupuolten käyttäytyminen olisi samanlaista, kuten esimerkiksi yksiavioisessa parisuhteessa, taustalla vaikuttavat mielentoiminnot ja mielihalut eivät välttämättä ole samanlaisia.

Sukupuolierojen synnynnäisyyden puolesta ja kulttuuriselitystä vastaan puhuu moni empiirinen havainto. Esimerkiksi useimmat psykologiset sukupuolierot – persoonallisuudessa, seksuaalisuudessa, asenteissa ja kognitiivisissa kyvyissä – ovat huomattavasti suurempia kulttuureissa, joissa sukupuolten välinen sosiopoliittinen tasa-arvo on suurempaa ja joissa sukupuoliroolien opetus on tasa-arvoisempaa (Schmitt 2015). Jopa sukupuolierot joissakin fyysisissä piirteissä – pituus, painoindeksi, ylipaino ja verenpaine – ovat suurempia tasa-arvoisemmissa kulttuureissa. Nämä löydökset ovat ristiriidassa patriarkaalisuuteen perustuvan selityksen kanssa. Mikäli havainnot pitävät paikkansa, oletus monien sukupuolierojen sosiokulttuurisesta alkuperästä voidaan hylätä.

Vuorovaikutukset vai ihmisluonto?

Mainonta ja kulttuuriset odotukset eivät siis sellaisinaan riitä selittämään sukupuolieroa kosmetiikan kuluttamisessa. Mutta tarvitaanko siihen silti biologiaa ja ihmisluontoa? Ehkä kyse on sosiaalisten tekijöiden vuorovaikutuksista. Ehkä odotukset ja mainonta ruokkivat toisiaan. Ehkä kyse on takaisinkytkennästä ja itseään toteuttavista ennusteista.

Ihmiset ovat ympäristöään seuraavia otuksia. He voivat tulla tietoisiksi siitä, että heidät on luokiteltu johonkin kategoriaan (esim. pakolainen, homoseksuaali, asperger-aikuinen). Tämä luokittelu saattaa vaikuttaa heidän käyttäytymiseensä, mikä puolestaan saattaa vaikuttaa tuleviin luokitteluihin ja niin edelleen. On mahdollista, että tällaiset ideoiden, käsitteiden ja sosiaalisten tapojen vuorovaikutukset ovat varsin voimakkaita.

Pääpointti tieteen kannalta on vuorovaikutusteorian selitysvoima. Vakavasti otettavan teorian on pystyttävä ennustamaan tai selittämään ihmisen käyttäytymistä. Vetoaminen vuorovaikutuksen monimutkaisuuteen ei riitä, vaan on selvitettävä kehä- ja vuorovaikutusten voima ja merkitys. Näiden tutkiminen empiirisesti ja varsinkin kokeellisesti on yksi vaikeimpia haasteita ihmistieteissä, mutta tähän on kulutustutkimuksessakin pyrittävä. Jos tilanne lopulta niin vaatii, on myönnettävä, että kyse on vasta arvelusta, ei vielä tieteellisestä selittämisestä.

Kun vuorovaikutusteoriat vähitellen kenties kehittyvät testattavuuteen asti, niistä saattaa lopulta jäädä jäljelle yksi empiirinen kysymys: miten ideat vaikuttavat meihin? Jos kysymystä tarkennetaan edelleen, päädytään perimmäiseen pulmaan oikean ja väärän, siis moraalin ja moraalitunteiden alkuperästä. Näin ollen selityksen tulee sisältää huomioita siitä, millä tavoin moraaliset tunnevalmiutemme toimivat.

Selitykseen ei toisin sanoen riitä huomio siitä, että kulttuuri muokkaa ihmisten käyttäytymistä. Kunnollinen teoria huomioi sen, että 1) ihmisellä on monenlaisia synnynnäisiä valmiuksia ja että 2) nämä inhimilliset psykologiset taipumukset vaikuttavat tapojen, normien ja yhteiskunnallisten instituutioiden dynamiikkaan. Jopa mielivaltaisimmat ja pelkän vertaisrankaisun avulla leviävät normit nojaavat ihmiselle lajityypillisiin ja evolutiivisesti kehittyneisiin reaktioihin. Normit eivät tässä mielessä ole kulttuurisia kuriositeetteja. Ihminen ei myöskään ole kaiken omaksuva ja passiivinen kulkuneuvo, jonka avulla kulttuuriset tavat – vaikkapa sukupuolten valtasuhteet – jatkavat olemassaoloaan. Sen sijaan ihmisluonto on aktiivisesti rakentamassa kaikkia kulttuurisia tapoja, etenkin parisuhteita ja perheitä. Kulttuurintutkimuksen on siksi tunkeuduttava ihmismieleen ja katsottava, miten sen ohjelmisto on kehittynyt ratkaisemaan eloonjäämisen ja lisääntymisen kannalta tärkeitä ongelmia.

Tässä ei tietenkään väheksytä ihmisaivojen kykyä omaksua kulttuurisia normeja. Ihmismieli on kuin suunniteltu oppimaan ja sisäistämään käyttäytymismalleja. On kuitenkin huomattava, että kyseinen ominaisuus on kaksiteräinen miekka. Mitä joustavampi ja oppivampi eliö on, sitä useammilla tavoilla se voi käyttäytyä itselleen sekä haitallisesti että hyödyllisesti. Ja mitä enemmän yksilö pystyy oppimaan, sitä enemmän se pystyy hyötymään lajitoveriensa kokemuksista, mutta samalla sillä on suurempi riski tulla lajitoveriensa hyväksikäyttämäksi. Lajikumppaneillahan on omat intressinsä. Siksi luonto on karsinut liian helposti muokkautuvia ja manipuloitavia yksilöitä. Emme ole sellaisten jälkeläisiä, joita muut pystyivät loputtomasti käyttämään hyväksi. Mainostajien ja totalitarististen ideologioiden harmiksi ihminen ei ole muovailuvahaa. [3]

Biologia ja psykologia eivät selitä kulttuuria

Kosmetiikan kulutuksessa evoluutioteorian soveltaminen on erityisen tärkeää, sillä aihe liittyy moraalinormien lisäksi parinvalintaan ja lisääntymiseen. Niissä luonnonvalinnan vaikutus on suoraviivaisinta ja sukupuolierot selkeimpiä. Biologinen logiikka kosmetiikan kulutuksessa on myös helppo ymmärtää. Molemmat sukupuolet tunnistavat ja suosivat kumppaniehdokkaassa piirteitä, jotka evoluutioympäristössä kertoivat hedelmällisyydestä (ja sopivuudesta kumppaniksi ja perhehoivan tuojaksi). Esivanhempamme eivät siis pitäneet hedelmättömiä kumppaneita haluttavimpina. Mutta mistä kumppaniehdokkaan hedelmällisyys kävi ilmi? Tässä kohdin luonto ei kohdellut sukupuolia tasaveroisesti: naisella hedelmällisyydestä kertovat piirteet ovat selvemmin näkyvillä.

Tämä on luultavasti tärkein syy, miksi miesten mieltymyksissä naisen ikä ja fyysinen ulkomuoto ovat keskeisemmässä roolissa. Mies taas ei tarjoa lisääntymisresursseja samaan tapaan suoraan vartalollaan. Hän on kutakuinkin yhtä hedelmällinen varhaisteinistä vanhukseksi asti, ja miesvartalon rasvakerroksen määrällä tai jakautumisella ei juuri ole merkitystä hedelmällisyyden kannalta. Siksi miehen muilla ominaisuuksilla, esimerkiksi älykkyydellä ja sen tuomalla statuksella, on parinvalinnassa keskimäärin suurempi merkitys. [4] Kyseiset sukupuolierot on havaittu käytännössä kaikissa tutkituissa kulttuureissa.

Se, että sosiaalitieteet eivät yleensä ole hyväksyneet tämänkaltaisia yleisiä ja yksinkertaisia selitysmalleja, on johtanut ajatukseen, että sellaisia selityksiä ei voi olla olemassa. Jo niiden etsiminen on joidenkin mielestä alentavaa ja halpamaista. On kieltämättä totta, että monimutkaiselle käyttäytymiselle esitetty yleispätevä selitys saattaa tuntua alentavalta. Mutta se ei ole läheskään niin alentavaa kuin selityksen kieltäminen vain sen mahdollisen alentavuuden perusteella. Lisäksi tässäkään tapauksessa kyse ei vielä ole kattavasta selityksestä. Se, miksi parinvalinnassaan ja seksuaalifantasioissaan miehet niin voimakkaasti mieltyvät kauneuteen/nuoruuteen (esim. tietynlaiseen rasvakudoksen jakautumiseen, ihon sileyteen, terveisiin hiuksiin), ei sellaisenaan kerro, miten seikka mahdollisesti päätyy kosmetiikan kulutukseen.

Millä tavoin sukupuoliero nuoruuden ja kauneuden arvostamisessa siis siirtyy naisten haluun ehostautua? Kenties naiset ovat jossakin elämänsä vaiheessa huomanneet (tietoisesti tai ei), että miehet ovat heikompia ulkoisen kauneuden perään ja että miesten silmissä kauneus on nuoruutta. Ehkä naiset siksi haluavat (tietoisesti tai ei) näyttää viehättäviltä/nuoremmilta. Toki naiset ovat myös saattaneet havaita, että kauneuden avulla voi menestyä myös muilla elämänaloilla, vaikkapa työnhaussa. Tai kenties miehen tarkka silmä ulkoisen kauneuden perään on läpi lajihistorian ollut niin voimakasta, että luonto suosi naisia, joilla oli synnynnäinen ja omaehtoinen motivaatio koristautumiseen. Kenties heille kehittyi samalla voimakas kiinnostus ulkonäkövertailuun/-kilpailuun.

Kyseiset vaihtoehdot eroavat siinä, kuinka synnynnäisiä ne ovat. Kuvaavampi esimerkki tästä on ihmisen kielikyky. Siihen kuuluu joukko synnynnäisiä valmiuksia, jotka muilta lajeilta puuttuvat. Puhutun kielen synnynnäisyydestä ja universaaliudesta huolimatta kielen oppiminen vaatii, että lapsuusympäristössä puhutaan jotakin kieltä. Tietyn kielen oppiminen taas vaatii, että ympäristössä puhutaan juuri tätä tiettyä kieltä. Suomen oppiminen on siis vähemmän synnynnäistä kuin ylipäätään kielen oppiminen. Kielikyvyn universaaliuden vuoksi on perusteltua puhua kielivaistosta mutta ei suomenkielenvaistosta. Samalla tavoin hiuslakan tai luomivärin käyttö on vähemmän synnynnäistä kuin ylipäätään kaunistautuminen. Molemmat vaativat jonkin verran ympäristötekijöitä kehittyäkseen, mutta juuri tiettyjen ehostustapojen omaksuminen vaatii ympäristöltä vielä enemmän.

Tällä tavoin kosmetiikan kulutuseroja selvittävä tutkimus muuttuu viime kädessä kysymykseksi yksilönkehityksestä. Minkä verran ja missä elämänvaiheessa naisen/miehen tulee altistua millekin seikalle, jotta hän alkaa haluta kaunistautumista? Vastaavasti minkä verran vaikkapa anorektikon on pitänyt nähdä muotikuvia tai harrastaa ulkonäkövertailua? Koe-eläimenä ihminen on surkea: olemme pitkäikäisiä ja sovellettavissa oleva koearsenaali on varsin rajallinen. Siksi tällaisiin yksilönkehityksellisiin kysymyksiin – joiden puutteeseen kulttuuripiirteiden selittäminen usein kilpistyy – voidaan usein vastata vain vertailemalla eri lajeja, eri kulttuureja ja ihmisen eri ikäkausia. Minkä ikäisenä halu näyttää kauniilta alkaa? Miten keräilijäkulttuurit eroavat paimentolais- tai maanviljelyskulttuureista? Mikä on kaunista apinaserkkujemme tai parisuhteita muodostavien nisäkkäiden mielestä? Vertailevassa menetelmässä on puutteensa, mutta se takaa, että tutkimus tuottaa muutakin kuin vain irrallisia tiedonpalasia, jotka eivät anna mahdollisuuksia selvittää ilmiöiden alkuperää. Vertaileva menetelmä mahdollistaa havaintoja yhdistäviä synteesejä.

Palataan sosiokulttuurisiin selityksiin. Kosmetiikan kulutuksessa kyse voi olla myös siitä, että vanhemmat kannustavat tyttölapsiaan koristautumaan. Kaikenlainen manipulointi ja lasten ohjailu on ihmiselle tyypillistä. Siitä tulee kuitenkin esittää sama kysymys kuin ylipäätään naisten suuremmasta kosmetiikankäytöstä. Miten vanhempien halu manipuloida tytärtään kaunistautumaan on kehittynyt? Kenties vanhemmat ovat jossakin elämänsä vaiheessa huomanneet (tietoisesti tai ei), että miehet ovat heikompia ulkoisen kauneuden perään ja että miesten silmissä nuoruus on kauneutta. Ehkä vanhemmat siksi toivovat (tietoisesti tai ei), että heidän tyttölapsensa haluaisivat aikuisena näyttää viehättäviltä/nuoremmilta – jotta he voisivat kilpailussa saada parhaan mahdollisen kumppanin. Tai kenties miehen tarkka silmä ulkoisen kauneuden perään on lajin historiassa ollut niin voimakasta, että luonnonvalinta suosi isiä ja äitejä, jotka olivat omaehtoisesti motivoituneet iskostamaan tyttäriensä mieliin kiinnostusta koristautumiseen. Niin tai näin, evoluutioteoriaa ja ihmisluontoa on pidettävä mukana myös tarkasteluissa, jotka nojaavat muiden yksilöiden tekemään manipulointiin.

Myös manipulointi on siis selitettävä. Kuka manipuloi ketä ja miksi? Miksi vanhempien, sukulaisten tai muiden kanssaihmisten harrastama manipulointi toisinaan vaikuttaa, toisinaan ei? Aihetta tarkasteltaessa on muistettava, että syyn ja seurauksen suunta harvoin on ilmeinen. Lasten käyttäytyminen saattaa nimittäin tuottaa vanhemmissa käyttäytymistä, joka ulospäin näyttää kuin vanhemmat pyrkisivät sosiaalistamaan/manipuloimaan lastaan. Kyse voi kuitenkin olla siitä, että vanhemmat reagoivat lapsen omaan ja hänelle luontaiseen käyttäytymiseen.

Entä yhteiskunnalliset instituutiot ja niiden harjoittama manipulointi? Järjestelmällisimmät manipuloijat ovat yleensä varakkaita ja vaikutusvaltaisia: kirkot, koulujärjestelmät, yritykset, valtiot. Jopa joihinkin yliopistollisiin tutkimusaloihin saattaa kuulua manipulointipyrkimyksiä. Nämä käyttäytymistä manipuloivat instituutiot ovat yksi syy, miksi evoluutiosta tai yksilöpsykologiasta ei kaikesta huolimatta suoraan voida johtaa kulttuuria. Miljoonat ihmiset eri instituutioissa tekevät ahkerasti töitä muokatakseen kansalaisten ajatuksia ja mieltymyksiä. Mainostajat, hallitukset, koululaitokset, etujärjestöt, mediakonsernit ja muut vastaavat yrittävät säälimättä muokata sitä, mitä sosiaalitieteiden tulee selittää: ihmisten tapoja, makuja, normeja, ideoita. Kuluttajan ja kulutustutkijan on kysyttävä, hyötyykö joku manipuloinnista ja miksi. Voisiko hyötyjänä esimerkiksi olla vain idea/ideologia itse vai onko aina mukana kysymys joidenkin yksilöiden taloudellisista/biologisista eduista?

Niin tai näin, manipulointiprosessi ei ainakaan länsimaissa ole kovin keskittynyttä. Ei ole yksituumaista salaliittoa, joka yrittää tehdä meistä heteroita tai kosmetiikan kuluttajia. Sen sijaan on evolutiivisesti kehittynyt universaali ihmisluonto sukupuolieroineen, on normeja sisäistäviä ihmisaivoja ja on kilpailua markkinaosuuksista ja lisääntymiskumppaneista. Lisäksi on yksilöllisiä taipumuksia hyötymässä kulttuurin joustamattomuudesta syntyvistä lokeroista. Tätä moninaisuutta katsellessa on helppo ymmärtää, miksi ihmisen kulttuuria koskeva täsmällinen tiede saattaa olla mahdottomuus. On myös helppo nähdä, miksi tieteen nimissä tehdyillä tasa-arvopoliittisilla pyrkimyksillä ei juuri ole vaikutusta ihmisten käyttäytymiseen.

Mikäli kulttuurinen muutos on tavoitteena, perustelluinta on sallia eri tahojen avoimesti kilpailla mielistämme ja jossakin määrin kukkaroistammekin. Kilpailu ja ilmaisunvapaus ovat vastalääkettä sille, että jokin yksittäinen taho pystyisi kontrolloimaan ajatuksiamme. Samalla yhteiskunnan on pidettävä huolta, että 1) on tieteellisesti suuntautuneita tahoja, joiden yleisesti tunnistetaan manipuloinnin sijasta pyrkivän objektiiviseen ja rationaaliseen päättelyyn ja 2) että näillä tahoilla on tästä syystä arvovaltaa. Epäonnistuminen tässä tehtävässä lisäisi vainoharhaisuutta ja tekisi ihmisistä helpompia uhreja kaupalliselle ja ideologiselle manipuloinnille.

Alaviitteet

[1] Naispuolisten homoseksuaalien kosmetiikankäytöstä on varsin vähän tietoa. Ei tiedetä, millä tavoin heidän kulutuskäyttäytymisensä muistuttaa miehille tyypillistä käyttäytymistä. Aiheeseen etäisesti liittyen on osoitettu, että voimakas sikiöaikainen altistus androgeeneille (mikä näyttää olevan syy-yhteydessä seksuaaliseen suuntautumiseen) lisää tyttölasten mieltymystä pojille tyypillisiin leluihin. Jatkotutkimuksissa havaittiin, että androgeeneille altistuneet tytöt välittivät vähemmän lelujen sopivuutta koskevista sosiaalisista odotuksista (Hines ym. 2016, Pasterski ym. 2005). Hormonialtistus ja perimä vaikuttavat toisin sanoen myös siihen, missä määrin yksilöt mukautuvat sosiaaliseen paineeseen.

[2] Miespuolisten homoseksuaalien pieni prosenttiosuus – yleensä 2–5 prosenttia tutkimuksesta riippuen – ja sensitiivisyys identiteetti- ja julkisuuskysymyksissä saattaa toisaalta tehdä heistä mainostajille epähoukuttelevan markkinointikohteen.

[3] Ihmisen kaltaisen sosiaalisen lajin kohtaamat eloonjäämis- ja lisääntymisongelmat ovat niin mutkikkaita, että etevinkään oppimaan suunniteltu tietokone ei osaisi ratkaista niitä. Eloonjääminen ja lisääntyminen vaatii riittävän monipuolisen ohjelmiston, jonka osia evoluutio on räätälöinyt juuri tiettyjä ongelmia varten. Ihminen on joustava ja älykäs nimenomaan sen takia, että sille on kehittynyt erikoistuneita ohjelmistoja hoitamaan yhteistyötä, ystävyyttä, pariutumista, ravinnonhankintaa ja muita geenien jatkuvuuden kannalta elintärkeitä toimintoja. Oppiminen ja joustavuus eivät poista näiden vaistonkaltaisten valmiuksien ja tunnereaktioiden merkitystä. Joustavuus pikemminkin koostuu lukuisammista, mutta edelleen suhteellisen joustamattomista emootio- ja motivaatiojärjestelmistä.

[4] Sukupuolierot ovat keskimääräisiä eroja. Parinvalinnassa myös naiset arvostavat kauneutta ja miehet älykkyyttä. Lisäksi ympäristötekijät mutkistavat tilannetta. Joissakin olosuhteissa esimerkiksi isien tarjoamilla hoivaresursseilla on ratkaiseva rooli lasten eloonjäämisen kannalta, jossakin toisaalla nainen taas kantaa vastuun elannosta lähes yksin. Tämä vaikuttaa siihen, kuinka tärkeänä nainen pitää merkkejä miehen sitoutumisesta ja hänen tarjoamastaan turvasta (Tammisalo 2005). Vastikään on myös osoitettu, että naisen kokema rikosten pelko saa hänet suosimaan dominoivia ja fyysisesti kookkaita miehiä riippumatta siitä, onko uhka todellinen (Ryder ym. 2016).

Kirjallisuutta

Hines, M., Pasterski, V., Spencer, D., Neufeld, S., Patalay, P., Hindmarsh, P., Hughes, I. & Acerini, C. (2016): Prenatal androgen exposure alters girls’ responses to information indicating gender-appropriate behaviour. Philosophical Transactions of the Royal Society B. 371, 20150125. (doi:10.1098/rstb.2015.0125)

Pasterski, V., Geffner, M., Brain, C., Hindmarsh, P., Brook, C. & Hines, M. (2005): Prenatal hormones and postnatal socialization by parents as determinants of male- typical toy play in girls with congenital adrenal hyperplasia. Child Development. 76: 264–278. (doi:10.1111/ j.1467-8624.2005.00843.x)

Ryder, H., Maltby, J., Lovedeep, R., Jones, P. & Flowe, H. (2016): Women's fear of crime and preference for formidable mates: How specific are the underlying psychological mechanisms? Evolution and Human Behavior. Painossa.

Sarpila, O. & Räsänen, P. (2011): Personal care consumption in Finland: trends in the early 2000s. International Journal of Sociology and Social Policy. Vol 31: 7/8, 441–455.

Schmitt, D. P. (2015): The Evolution of Culturally-Variable Sex Differences: Men and Women Are Not Always Different, but When They Are… It Appears Not to Result from Patriarchy or Sex Role Socialization. Teoksessa: Shackelford, T. & Hansen, R. toim. The Evolution of Sexuality. Springer.

Tammisalo, O. (2005): Rakkauden evoluutio – ihmisen parinvalinnan biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.

PS. Dagens Nyheterin kolumnisti Lena Andersson kirjoittaa naisten koristautumisesta seuraavasti (kirjasta Enpä usko – Ajatuksia ja kannanottoja. Siltala 2016): 

Naisen asema saattaa olla kahden ilmiön evolutionaarinen yhteentörmäys. Nainen saa seksuaalista ja näin ollen lisääntymiseen liittyvää valtaa harjoittamalla monimutkaista peittämistä ja paljastamista – naamioitumista – mutta muilla elämänaloilla häntä halveksitaan, koska teennäisyyttä ja peittelyä pidetään epäluotettavuuden merkkinä. Näin ollen nainen joutuu ikävään tilanteeseen, sillä häntä rohkaistaan valitsemaan asioita, jotka tosiasiassa herättävät kummassakin sukupuolessa syvää epäluuloa.

Tiedeaforismikilpailun satoa

Torstaina Helsingin kirjamessuilla julkistettiin Tieteellisten seurain valtuuskunnan ja Suomen aforismiyhdistyksen tiedeaforismikilpailun tulokset. 83 henkilöä lähetti kilpailuun tiedettä käsitteleviä aforismejaan. Näistä kolme palkittiin: 1. sija Arto J. Annila, 2. sija Olli Hyvärinen, 3. sija Osmo Tammisalo. Tiedeaforismeista toimitetaan kirja, joka julkaistaan Tieteen päivillä tammikuussa 2017. Tässä joitakin kilpailumietelmiäni, kaikkiaan lähetin lähes viisi sivua.

 * * *

Ei tarvita tiedettä selittämään, miksi jääkiekko on kiinnostavampaa.

Älä kulje valoa nopeammin. Matkusta ajassa vain eteenpäin. Tieteen käskyjä on helppo noudattaa.

Muualla pappisvaltaa on rajoitettu selibaatilla. Täällä papit koulutetaan yliopistossa.

Tiede vahingoitti uskontoa, Youtube lopettaa kärsimyksen.

Yleensä ihmiset ovat rehellisiä. Heidän havaintonsa ja muistinsa eivät koskaan.

On tieteenaloja, joissa ei ymmärretä, että asioiden ymmärtäminen ei ole niiden hyväksymistä.

Tapahtui Stanfordissa mitä tahansa, ihminen tekee tuhatkertaisesti enemmän hyviä tekoja.

On helppo vaatia todisteita. On vaikea saada ihmiset haluamaan niitä.

Buddha maksoi hymystään niin paljon, että hänen oli pakko hymyillä. Tieteellinen valaistuminen tulee halvemmaksi ja vähemmän pakottavaksi.

Turhamaisuus, kunnianhimo ja taloudelliset hyödyt ovat syitä tieteen ja tiedevilppien tekemiseen.

Jos maailmanparantaminen on tieteen motiivina, kumpikaan ei edisty.

Aine koostuu atomeista. Ilman ainetta ei ole henkeä eikä mieltä. On ylimielistä loukkaantua tästä.

Yliopistolainen vihaa tai rakastaa tiedettä, koska hän sietää kaiken sen byrokratian.

Lec ei olisi tänäänkään kirjoittanut tieteestä.

 * * *

PS. Keväällä olin mukana Efter Nio –TV-ohjelmassa keskustelemassa hajuista ja feromoneista. Ohjelma on katsottavissa Yle Areenalla vielä nelisen kuukautta.

PS 2. Tuomas Enbuske kirjoittaa eräässä Iltalehden kolumnissaan, että ”Suomi tarvitsee lisää homeopaatteja” – siitäkin huolimatta, että hän toteaa homeopatiauskovien olevan ääliöitä. Hän myös vihjaa, että lääkärin tulisi voida antaa homeopaattista huuhaahoitoa. Juttu tuskin on tarkoitettu vakavasti otettavaksi ohjeeksi terveydenhuollolle, mutta pari asiaa on silti syytä tuoda esiin. Potilaan on ensiksikin voitava luottaa, että lääkärin toiminta nojaa niin viimeaikaiseen tieteeseen kuin mahdollista. Toki iso osa myös lääkärin hoidosta ja lääkkeiden tuomasta avusta perustuu vuorovaikutukseen ja muuhun varsinaisen hoidon ulkopuoliseen seikkaan. Sosiaalisena lajina saamme hyvää oloa ja terveyttä siitä, että tulemme hyväntahtoisesti huomioiduiksi, ja mitä useampi meidät vakavasti ottava ihminen tietää ongelmistamme, sitä luottavaisempia voimme olla tulevaisuuden suhteen. Näin on ollut läpi ihmisen lajihistorian. Mutta vaikutukseen ei tietenkään tarvita huuhaata tai puoskarointia. Lääkärin tehtävä on diagnosoida ja tarkistaa, onko kyse jonkinlaisesta mielen ongelmasta. Niitäkin tulee hoitaa mahdollisimman tuoreeseen ja tarkkaan tutkimustietoon nojaten.