Ikäerot ja evolutiivinen selittäminen

Olin viime tiistaina Ylen Priima –ohjelmassa haastateltavana. Jos muistan oikein, ohjelma tuli ulos eilen eli saman viikon torstaina. Tapaukseen liittyy taholtani eräs harmillinen ja kenties usein ennenkin tapahtunut erhe: Jos toimittaja haastattelupyynnössään kertoo lukeneensa Rakkauden evoluutio -kirjani (tai yleensä ”kirjaani”), olen jotenkin olettanut, että hän olisi sisäistänyt jotkin simppelit perusasiat biologisesta selittämisestä – ja parhaimmillaan jopa toisi ne ilmi ohjelmassaan.

Tällä kertaa kyse oli pariskuntien ikäerosta, ja minulta kysyttiin mm. seuraavaa niistä pariskunnista, joissa ikäero menee toisin päin kuin yleensä: ”Mitä nuorempi mies saa vanhemmalta naiselta?”. Tähän liittyen ohjelmassa esitettiin aiemmin kuvattu pariskunnan haastattelu, jossa mies oli 17 vuotta kumppaniaan nuorempi. Kuten kyseisestä katkelmasta kävi hyvin ilmi, mies sai suhteesta samaa kuin muutkin suhteiltaan saavat (tai usein ainakin hakevat) eli lämpöä, hellyyttä, rakkautta.

Tiedän kyllä, että tässäkin haastattelussa minulta toivottiin evolutiivista selitystä. Niistähän olen paljon kirjoittanut. Mutta harmistukseni oli suuri, kun huomasin, miten toimittaja halusi nähdä evolutiivisen selityksen jotenkin ristiriidassa kyseisen pariskunnan tuntemusten kanssa. Toimittaja kun kysyi, että eikö tässä ole todiste, että romantiikkaa on sittenkin vielä olemassa – aivan kuin parisuhteeseen liittyvien tunteiden biologinen selittäminen voisi muka jotenkin hävittää romantiikan. Muistaakseni vastasin jotakin, että kyllä (30 vuotta nuoremman naisen kanssa pariutuneella) Sauli Niinistölläkin on suhteessaan romantiikkaa (siis siitäkin huolimatta, että meillä on joukko evolutiivisia selityksiä miesten nuoruusmieltymyksille). Yritin myös (luullakseni huonolla menestyksellä) tuoda esiin evolutiivisten ja välittömien (eli yksilön motiiveihin liittyvien) selitysten eroja.

Saadakseen hyviä juttuja toimittajan on toisinaan näyteltävä tyhmempää kuin onkaan (tosin harva tätä strategiaa uskaltaa noudattaa). Mutta tämän kysymyksen suhteen ei näyttänyt olevan siitä kyse. Tai en usko, että tarkoitus oli, että päätyisin viihdeohjelmassa selvittämään näitä evolutiivisen ja välittömän selityksen välisiä eroja. Evolutiivinen selitys siis kertoo, miksi meille on kehittynyt tietynlaisia tunteita ja mieltymyksiä (esim. miksi miesten kauneusmieltymykset kohdistuvat nuoriin naisiin, miksi meillä on taipumus muodostaa parisuhteita yms.). Parisuhdetaipumuksen evolutiivinen selitys on toisin sanoen eri asia kuin se, miksi yksilö päätyy/haluaa suhteeseen. Käsittelen tätä eroa kirjassani lukuisia kertoja, ja olen pettynyt, mikäli tämä viesti ei saavuta lukijaa. Toisaalta myönnän, että tämä kaikki on tietysti pikku juttu viihdeohjelmassa eikä tällä väärinkäsityksellä ole tuon taivaallista merkitystä ihmisten käyttäytymiseen.

Niinpä viihdelinjalla pysyäksemme laitan tähän väliin Benjamin Franklinin ohjeita, miksi nuorukaisen ei kannata hyljeksiä vanhempia naisia: ”Rakkaudessasi sinun tulisi suosia vanhoja naisia nuorten sijasta... Koska kaikilla pystyssä kävelevillä eläimillä vajavaisuudet lihaksia täyttävissä nesteissä ilmenevät ensimmäiseksi ylimmissä osissa. Ensimmäisenä roikkuvat ja kurtistuvat kasvot, sitten niska, sitten rinnat ja käsivarret, alempien osien pysyessä yhtä täyteläisinä kuin ennenkin ... vyön alapuolen perusteella ei pysty erottamaan vanhaa naista nuoresta. Ja kuten pimeässä kaikki kissat ovat harmaita, ruumiilliset nautinnot vanhan naisen kanssa ovat vähintään samanlaisia, ja usein ylivertaisia.” Franklin lisäsi vielä sen, että vanhemmat naaraat ovat kiitollisempia ja hänen mielestään rikkaat lesket ovat myös ”ainoa käytetty tavara, joka menee kaupaksi priimana.”

Ja lopuksi vielä pitkähkö ote Rakkauden evoluutiosta:

Mitä vanhemmasta koiraasta on kyse, sitä nuorempiin naaraisiin hän on sukupuolisesti mieltynyt – tietysti suhteessa koiraan omaan ikään. Tiedetään kuitenkin, että vanhemmat koiraat aktiivisesti etsivät ja joskus myös menevät naimisiin hedelmällisyysiän ohittaneiden naaraiden kanssa. Miten tämä sopii väitteisiin siitä, että koiraalle on evolutiivisesti kehittynyt taipumus kiinnittää huomiota naaraiden hedelmällisyysindikaattoreihin? Seuraavassa on joitakin selityksiä tälle vanhojen koiraiden ”epäadaptiiviselle” käyttäytymiselle. (Naaraiden mieltymyksiä, niiden vaikutuksia koiraiden psykologiaan sekä naaraiden kohtaamia evolutiivisia parinvalintaongelmia tarkastellaan tarkemmin kirjan kolmannessa ja neljännessä osassa.)

1. Nykyisissä yhteiskunnissa monet vanhat naaraat näyttävät paljon nuoremmilta kuin he olisivat näyttäneet evoluutioympäristössä. ”Sivilisaatio on tehnyt naiskauneudesta kestävämpää”, kuten Westermarck (1926) sen totesi. Tämä tuskin kuitenkaan on riittävä selitys ilmiölle; useimmat vanhuudesta kertovat piirteet tulevat läheisessä kanssakäymisessä vääjäämättä esille.

2. Sekä koiraat että naaraat joutuvat kilpailemaan avioliittomarkkinoilla. Niinpä heidän on säädettävä mieltymyksensä sille tasolle, jonka he voivat saavuttaa. (Ks. osio Itsetuntemus ja seksin vaihtokauppateoria.) Kaikki eivät mene naimisiin miljonäärin tai valokuvamallin kanssa, mutta tästä ei voida päätellä sitä, että resursseilla tai ulkonäöllä ei olisi merkitystä parinvalinnassa. Toisin sanoen, mikäli ”markkinavoimat”, lähinnä nuoremmat koiraat, eivät vaikuttaisi vanhojen koiraiden mahdollisuuksiin, he oletettavasti pariutuisivat vain hedelmällisten naaraiden kanssa. Kilpailutilanteesta johtuen 60-vuotias koiras on kuitenkin valmis – siis pakotettu – menemään naimisiin esimerkiksi 55-vuotiaan naaraan kanssa. On silti huomattava, että vanhojen koiraiden seksuaalifantasiat koskevat huomattavasti nuorempia naaraita (Buunk ym. 2001). On myös todisteita siitä, että seuranhakupalstoilla erityisesti 35–50-vuotiaat naaraat jättävät ikänsä ilmoittamatta vaikuttaakseen nuoremmilta (Pawlowski & Dunbar 1999a).

3. Koiraan mieltymyksiä määrää osittain myös se, mitä naaraan sukulaiset ovat valmiita hyväksymään, sekä tietysti se, mitä naaras itse haluaa. Vastaavasti teini-ikäiset koiraat suosivat fantasioissaan ja toiveissaan jopa 10 vuotta itseään vanhempia naaraita, jotka yleensä eivät osoita heihin mitään kiinnostusta (Buunk ym. 2004; Buss 2004).

4. Hedelmällisyysindikaattoreiden lisäksi koiraat punnitsevat muita viehättävyystekijöitä, esimerkiksi naaraan luonteenpiirteiden tai kiinnostusten samankaltaisuutta.

5. Vanha naaras saattaa myös tarjota samoja hyötyjä kuin koiraan kenties jo päättynyt, nuoruusajalla alkanut parisuhde; esimerkiksi (iso)äidillistä hoivaa jälkeläisille.

On siis olemassa joukko tekijöitä, jotka saattavat samanaikaisesti ohjata koirasta kiinnostumaan nuorista naaraista sekä kosiskelemaan vanhoja naaraita. Edellä mainitussa Buunkin ja kollegoiden (2001) tutkimuksessa on kuitenkin eräs tyypillinen kyselytutkimuksia vaivaava ongelma: vastaajat todennäköisesti harrastavat ”moraalista poseeraamista” eli väheksyvät joitakin yleisesti paheksuttuja tapojaan ja fantasioitaan, tässä tapauksessa erityisesti siksi, että vastaajien nimettömyyttä ei voitu täysin taata. Saatujen tulosten perusteella voitaneen kuitenkin sanoa...

Tieteen päivien 2009 paini evoluutiopsykologiasta

Osallistuin 7.1.2009 Tieteen päivien niin kutsuttuun päivän painiin aiheena evoluutiopsykologia. Keskustelun loppupuolella mainitsin evolutiivisen tutkimuksen yhdestä tärkeimmästä ja jo Darwinin harrastamasta menetelmästä eli lajien välisestä vertailusta. ”Painikaverini” ei menetelmää hyväksynyt, vaan vastaukseksi hän höpötti jotakin siitä, ettemme tiedä, mikä olisi ihmiselle sopiva ”mallilaji”, simpanssi, oranki vai gorilla. Vastaus paljasti hänen tietämättömyytensä (siitäkin huolimatta, että hänen oma tutkimuksensakin on laajasti ottaen evolutiivista).

Valaiskoon konkreettinen (ja heti seuraavalla Tieteen päivien luennolla ja samassa salissa esiin tullut) esimerkki lajivertailun mahdollisuuksia. Jos tarkkaillaan nisäkäsemojen erittämän maidon rasva- ja proteiinipitoisuuksia ja niiden suhdetta imetystiheyteen, huomataan seuraava seikka: lajeilla, jotka imettävät poikasiaan harvoin (esim. useimmat isot kissapedot), maito on erittäin ravitsevaa. Vastaavasti lajeilla, joilla poikaset saavat maitoa tiheään tahtiin, ravintoaineita on pienemmissä pitoisuuksissa.

Ihmislajille tyypillisen laihan maidon sijoittaminen tähän kuvioon antaa jo sellaisenaan perusteita tehdä erittäin tarkkoja oletuksia siitä, miten ihmisvauvoja on nk. evoluutioympäristössä imetetty. Kyseisen luennon mukaan ihmisvauva kuuluukin tyyppiin ”kannettu poikanen”: vauva on ollut jatkuvasti äidin läheisyydessä ja sitä on imetetty usein. Samaa päätelmää tukee sellainenkin lajivertailu, jossa huomioidaan lajien väliset sukulaisuussuhteet: ihmisen lähimmät sukulaiset kantavat poikasiaan ja imettävät niitä usein. Lopuksi tukea evoluutioympäristössä vallinneelle läheiselle äiti-vauva-suhteelle antavat nykyisin elävät metsästäjä-keräilijät, joista valtaosalla vauva kulkee mahdollisimman lähellä äitiään, kantoliinassa tai sylissä. Lisäksi vauvan anatomia (mm. jalkojen asento nostettaessa) sekä äidin ja vauvan psyyke tukevat päätelmää. Evoluutiopsykologiassa on tällä tavoin kyse monitieteisestä palapelistä, jossa osaset alkavat tieteenalan edistyessä ja datan tarkentuessa loksahdella paikoilleen.

Jo tämän yksinkertaisen esimerkin valossa ”painivastustajani” hokemat väitteet siitä, ettemme tiedä evoluutioympäristöstä mitään tarkkaa ja että evoluutiopsykologiassa olisi kyse sortumisesta jonkinlaiseen epäempiiriseen kehäpäättelyyn, ovat kerrassaan kestämättömiä. (Mikäli oikein ymmärsin vastapuolta, hänelle suurimpia mielipahan aiheuttajia evoluutiopsykologiassa on se, että eräät evoluutiopsykologit ovat parikymmentä vuotta sitten määritelleet nk. mielen moduulin niin laajaksi.)

”Painivastustajani” kritisoi myös metsästäjä-keräilijäaineiston käyttöä. Hänen perusteenaan oli se, että metsästäjä-keräilijät elävät niin erilaisissa ympäristöissä, lähinnä Afrikan savannilla tai Etelä-Amerikan viidakoissa. Argumentti on kestämätön. Se, että populaatioiden elinympäristöissä tai käyttäytymisessä on huomattavaa vaihtelua, ei tarkoita sitä, että evolutiivista lähestymistapaa ei voitaisi käyttää käyttäytymisen selittämisessä. Asia on pikemminkin päinvastoin: ihmisen käyttäytymisen laajamittainen kulttuurinen vaihtelu on parhaita mahdollisia lähteitä, kun yritämme evolutiivisessa mielessä selvittää, miksi käyttäydymme niin kuin käyttäydymme.

Loppupäätelmä: Evoluutiopsykologiasta esitetään jopa tohtoritasolla yhä edelleen varsin pintapuolisia ja kliseisiä kritiikkejä, joihin alan harrastajat ovat jo lukuisia kertoja vastanneet.

Haastattelu Kalevassa

Kaleva -lehden PeTo -liite (2.1.-8.1.2009) haastatteli minua joulukuun lopulla seuraavaan tapaan (tässä juttu lyhentämättömänä):

1) Onko evoluutioteoria uskontosi?

Evoluutioteorialla ei juuri ole tekemistä uskonnollisuuden kanssa. Luulen, että olisin uskonnoton, vaikken tuntisi evoluutioteoriaa. Lisäksi on olemassa uskonnollisia evoluution ystäviä. Toisin sanoen, vaikka evoluutioteoria kykenee selittämään ihmislajin olemassaolon arvoituksen, siitä on uskonnoksi yhtä vähän kuin painovoima- tai suhteellisuusteorioista. Olisin myös valmis hylkäämään evoluutioteorian, jos saisin todisteita selitysvoimaisemmasta teoriasta.

2) Eikö maallikko ole kuitenkin samassa asemassa kuin lapsi, jonka on valittava, uskooko uskonnon vai biologian opea? Miksi valitsisin jälkimmäisen?

Biologianopettajan puolella on eräs yksinkertainen ja yleispätevä seikka: todistusaineisto. Muissakin asioissa uskomme sitä, jolla on todisteita väitteidensä tueksi. Ei ole syytä, miksi evoluution tulisi olla poikkeus. Ja evoluutiosta kertovat todisteet ovat niin musertavat – ja tätä ei voi sanoa kauniisti – että se, joka ilman ennakkokäsityksiä on näitä todisteita tutkaillut ja silti väittää, ettei usko evoluutioon, on joko pahansuopa tai typerä.

3) Toisaalta Darwin muistuttaa jumalaa: papparainen, jolla on pitkä valkea parta. Palvotaanko häntä?

On oikeastaan yllättävää, miten vähän vaikkapa Darwin-rihkamaa on tarjolla. USA:ssa myydään Darwin-kahvikuppeja ja puskuritarroja autoihin, mutta kyse on marginaali-ilmiöstä. Toisaalta seikka ei ole lainkaan yllättävä: henkilöpalvonta ei tieteeseen kuulu. Nuoren ja parrattoman Darwinin kuvat saattaisivat myös olla tunnetumpia, jos hän olisi julkaissut Lajien syntynsä aikaisemmin kuin viisikymppisenä. Lisäksi kannattaa muistaa, että kaikkia jumalia ei kuvata parrakkaiksi papoiksi. Jumalien ulkomuodot, samoin kuin heidän tunne-elämänsä – kostonhimosta anteeksiantoon – ovat vain heijastumia ihmisen evolutiivisesti kehittyneestä psyykestä.

4) Ei me olla apinoita, lauloi Hiski Salomaa. Eikös tuo pidä paikkansa – mehän olemme kai kaloja?

Polveutumishistorialtamme olemme päivänselviä apinoita. Simpanssien ja ihmisen yhteiset esivanhemmat ovat vain muutaman miljoonan vuoden päässä, mikä on vain silmänräpäys kaiken elollisen evoluutiohistoriassa. Itse asiassa simpanssit ovat geneettisesti läheisempää sukua ihmiselle kuin gorilloille. Kalojen ja ihmisen yhteiset esivanhemmat taas ovat satojen miljoonien vuosien päässä.
Monissa suhteissa toki olemme hyvin epätyypillisiä kädellisiä ja nisäkkäitä – esimerkiksi parinmuodostustavoiltamme muistutamme enemmän lintuja.

5) Taannoisen uutisen mukaan miestuomarit passittavat vankilaan neljä raiskaajaa viidestä, naistuomarit vain joka toisen. Keksin joutessani ilmiölle pari selitystä: a) miehet haluavat poistaa geneettiset kilpailijansa pelistä, b) naiset haluavat tulla siitetyiksi vaikka väkisin. Onko evoluutiopsykologia näin helppoa?

Tieteeseen kuuluu hypoteesien eli erilaisten oletusten kehittäminen, mutta sellaisenaan se ei tietysti riitä. Olennaisempaa on olettamusten testaaminen ja tarvittaessa niiden hylkääminen. Erilaisten koejärjestelyiden ja kyselytutkimusten ohella vaikkapa eri kulttuurien välinen vertailu on hyvä tapa koetella hypoteesien pitävyyttä. Ja mitä tulee termiin evoluutiopsykologia, veikkaan että etuliite evoluutio tulee jäämään pois lähivuosikymmeninä. Siinä määrin kuin psykologia tutkii kaikille ihmisille yhteisiä ominaisuuksia maistamisesta ja muistamisesta tunteisiin, kaikki psykologia on evoluutiopsykologiaa.

6) Irtisanotulla kaverillani ei ole varaa hankkia lapsia. Rikkaan perheen kakarana totean hänet epäkelvoksi yksilöksi, joka on hävinnyt taistelun olemassaolosta. Meneekö päättelyssäni jokin vikaan?

Toki ystäväsi geenien ja niiden sisältämän informaation kannalta hän on hävinnyt taistelun olemassaolosta. Mutta hänen henkilökohtainen elämänsä voi silti olla mielekästä ja sisältörikasta. Osan meistä geenit jatkavat seuraavaan sukupolveen, mutta me kaikki kuitenkin kuolemme – ja oikeastaan olemme siinä mielessä onnekkaita. Se, että kuolemme tarkoittaa, että olemme eläneet. Geenit voivat hypätä järveen, jos niin tahdomme.

7) Evoluutiopsykologit tyrmäävät Freudin teorian oidipuskompleksista, koska ihmiset luontaisesti karttavat sukurutsaa. No miksi sitä kuitenkin esiintyy?

Lähisukulaisten välinen parittelu on poikkeuksellista käyttäytymistä muillakin kädellisillä kuin vain ihmisillä. Onkin selvää, että poikkeukset eivät kumoa todisteita luonnonvalinnan tuottamasta insestinvälttämisvaistosta. Evoluutiopsykologia ei siis ole teoria siitä, miksi kaikki käyttäytyvät jollakin tavalla. Lisäksi sukurutsaa näyttäisi tapahtuvan eniten silloin, kun olosuhteet ovat sellaiset, että sen välttämiseen kehittyneet luontaiset mekanismit eivät käynnistykään. Esimerkiksi kun sisarukset kasvavat erillään. Vastaavasta tapahtumasta oli kyse Oidipuksen kohdalla ja onpa teemaa käsitelty Kalevalassakin.

8) Eivätkö freudilaisten tähtäimessä ole mielikuvat ja fantasiat, eikä se, kuka oikeasti hässii ketäkin? Mitä te siis oikein meuhkaatte?

Se, mikä Freudin fantasia-ajatuksissa oli oikein, oli joko triviaalia tai se ei ollut hänen keksintöään. Useimmat biologit, kuten yhä useammat psykiatrit nykyään, jättävät Freudin rauhaan historiaan kuuluvana kuriositeettina psykologiatieteen alkupäivistä. Itse olen kritisoinut myöhempien aikojen freudilaisia lähinnä siksi, että psykoanalyysi on sekä epätieteellinen teoria että ilmeisen tehoton ja kallis hoitomuoto. Saatan olla turhan optimistinen, mutta uskon, että tänä päivänä biologiasta ja ihmisluonnosta tiedetään jo niin paljon, että psykoanalyysin kaltainen teoriarakennelma ei enää voisi saavuttaa vastaavanlaista suosiota älymystön parissa.

Sotatraumojen käsittely auttaa?

Helsingin Sanomat julkaisi 22.12.2008 uutisen Ritva Tuomaalan väitöskirjasta. Uutisen ja sen otsikon mukaan ”sodan traumojen käsittely auttaa yhä kuntoutuksessa”. Käsittelen tässä asiaa vain lehtijutun perusteella, koska en ole kyseistä 36 henkilön haastatteluun perustuvaa väitöstyötä nähnyt.

On todellakin mahdollista, että menneistä sotakokemuksista puhuminen – olettaen, että ”käsittely” tarkoittaa puhumista – auttaa veteraanien kuntoutuksessa. (Se, miten käsittely mahdollisesti auttaa, ei tule jutusta tarkemmin ilmi, vaikka kirjoituksessa toki mainitaan esim. painajaisunet ja ahdistavat mielikuvat sotavangeilla.) Ongelma on kuitenkin, että kyseinen tutkimus ei vielä osoita, että traumojen käsittelystä olisi jotakin hyötyä.

Syy on yksinkertainen: tutkimuksessa ei käytetty verrokkiryhmiä.

Jotta tutkimuksesta olisi voitu vetää traumakäsittelyä koskevia johtopäätöksiä, olisi haastatelluista pitänyt erottaa satunnaisesti verrokkiryhmät, joista osa olisi saanut käsitellä jotakin muuta asiaa kuin sotamuistoja samaan tapaan. Tällä tavoin olisi saatu selvyyttä siitä, oliko vaikkapa pelkkä empaattinen kuuntelu se kuntoutusta auttava tekijä. Toki myös tavallista elämäänsä jatkava verrokkiryhmä olisi ollut tarpeen.

Ja lopulta kuntoutumista olisi pitänyt arvioida kokonaan kolmas taho, joka ei olisi tiennyt, mistä ryhmästä on kyse, verrokeista vai traumojen käsittelijöistä.

Haastattelututkimuksissa ei luonnollisesti sinänsä ole mitään vikaa, mutta niistä tehtyjen johtopäätösten suhteen on vain syytä olla tarkkana.

Sukusiitos ja sen välttäminen

Seuraava pitkähkö kirjoitus on lyhennelty Tavataan ensi viikolla –kirjastani vuodelta 2007. Kirjallisuusviitteet löytyvät kyseisestä teoksesta.

Oikeanlaisen lisääntymiskumppanin saamisella luonnossa on valtava painoarvo. Siihen liittyy olennaisesti myös kysymys sukusiitoksesta ja sen välttämisestä. Ihmisen kohdalla sukusiitoksen välttäminen koskee monia, täysin erilaisia tieteenaloja: insestistä jälkeläisille koituvat haitat (biologiaa: lähisukulaisten jälkeläisillä on enemmän perinnöllisiä sairauksia) ja niiden tuottamat mielen mekanismit (psykologiaa: aktiivinen inhontunne insestiä ajateltaessa) ovat läheisessä yhteydessä eri kulttuureista tavattuihin insestikieltoihin (antropologiaa, kulttuurien välistä vertailua).

Suomenruotsalainen Edvard Westermarck esitti 1800-luvun lopulla teoriansa, että ihmiset vaistomaisesti välttävät insestiä. Tämän Westermarckin ilmiöksi nimetyn teorian mukaan varhaislapsuuteen liittyvä läheinen yhdessä asuminen estää ihmisillä sukusiitoksen: yhdessä kasvaneet sisarukset, isät ja tyttäret sekä äidit ja pojat kokevat vastenmielisyyden tunteen ajatellessaan keskinäistä seksiä. Westermarckin mukaan luonnonvalinta on tuottanut tällaisen tunnemekanismin estämään sisäsiittoisuudesta koituvia haittoja.

Jo kertaalleen unohdettu Westermarckin teoria sai 1900-luvun loppupuolella tukea monelta suunnalta. Taiwanissa ja Kiinassa oli tapana ottaa pieni tyttö perheeseen, jotta hänestä voisi tulla perheen pojalle puoliso aikuisena. Tällaiset lapsiavioliitot olivat kuitenkin tavallista hedelmättömämpiä ja niissä oli muita enemmän avioeroja ja syrjähyppyjä. Ilmiötä tutkineen Arthur Wolfin mukaan syynä oli pariskunnan toisiaan kohtaan tuntema seksuaalinen vastenmielisyys eli aversio. Israelissa kibbutsilapset puolestaan kasvoivat kollektiivisesti lastentaloissa. Samassa ”kodissa” eläneet lapset eivät yhteisön toiveista huolimatta rakastuneet toisiinsa. Hekin olivat leimautuneet toisiinsa kuin siskot ja veljet.

Westermarckin teoriaan sisältyy myös ajatus siitä, että seksuaalisen vastenmielisyyden tunteeseen liittyy rankaisemishalu. Tällä Westermarck selitti sen, miksi eri kulttuureista löytyy usein varsin ankaria lähisukulaisten välisiä avioliittokieltoja. Onkin huomattu, että mikäli yksilö on kasvanut eri sukupuolta olevan sisaruksen kanssa, hän tuomitsee kokonaan ulkopuolisten insestisen seksin muita voimakkaammin. Tämä on tiivistettynä biologisen nykytutkimuksen käsitys insestinvälttämisvaistosta: lapsuuteen liittyvä leimautuminen toiseen yksilöön on käytännössä sama kuin insestin herättämä vastenmielisyyden tunne.

Kuten olettaa saattaa, Westermarckin teoriaa insestinvälttämisvaistosta pidetään biologien parissa yhtenä evolutiivisen ihmistutkimuksen lippulaivoista. Sitä myös esitellään käytännössä kaikissa alan oppikirjoissa ja se on edelleen aktiivisen empiirisen tutkimuksen kohteena. Anna Rotkirchin sanoin: ”Westermarck lienee ainoa sosiologian klassikko, johon Naturessa on viime aikoina viitattu.”

Keväällä 2007 Evolutionary Psychology -verkkolehdessä kuitenkin julkaistiin filosofi David L. Smithin artikkeli, jossa vähäteltiin Westermarckin teoriaa. Smithin mukaan teoria koski vain sisarusten välisiä suhteita, ei kaikkea sukusiitosta. Smith siis väittää, että Westermarckin teoria ei sellaisenaan ole teoria insestin välttämisestä, koska se koskee vain sisarusten välistä seksiä. Smithin mukaan teorian kannattajat eivät aina huomaa tätä; he aloittavat hyvin perustellulla väitteellä sisarusten välisestä insestiaversiosta, mutta sitten lipsahtavat uuteen väitteeseen, että vastaava aversio olisi olemassa vanhemman ja jälkeläisen välillä, kuitenkaan perustelematta tätä uutta väitettään samalla vakavuudella. Smith perustaa näkemyksensä Juhani Ihanuksen kirjaan Multiple Origins vuodelta 1997. Kyseisen kirjan suomenkielinen alkuteos on Kadonneet alkuperät vuodelta 1990. Smith lainaa Ihanukselta seuraavaa kohtaa:

Kun Westermarck puhuu hieman epämääräisesti lapsuudesta saakka yhdessä eläneistä henkilöistä, on syytä täsmentää, että Westermarckin malli ei suoraan selitä vanhempien seksuaalista aversiota lapsiaan kohtaan, sillä vanhemmat eivät ole voineet elää lapsuudestaan saakka läheisessä yhteydessä omien lastensa kanssa.

Smith jatkaa, että jos Westermarckin teoria selittää insestin välttämisen vain sisarussuhteen kaltaisissa tilanteissa, tarvitaan muita mekanismeja selittämään vaikkapa vanhempi–jälkeläis-insestin välttämistä. Smith jopa väittää, että tämän takia todisteet Westermarckin teorian takana eivät todista Freudin oidipus-teoriaa vastaan: ”Freudin teesi saattaa hyvin olla virheellinen, mutta emme voi loogisesti päätellä tätä Westermarckin hypoteesin (oletetusta) oikeellisuudesta.”

Mikä Smithin artikkelissa on pielessä? Se on lainaus Ihanuksen väitteestä, että Westermarckin teoria koskisi vain sisaruussuhteita. Väite on virheellinen, kahdesta syystä. Ennen kuin ne paljastetaan, otettakoon toinen esimerkki samasta virheestä. Kyse on Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä julkaistusta psykoanalyysia puolustavasta katsauksesta, jossa sanotaan näin: ”On huomattava, että psykoanalyysin oidipuskompleksiteoria puhuu ennen kaikkea vanhempiin kohdistuvasta lapsen halusta, joka lapsen täytyy torjua – – kun taas Westermarck puhuu ennen kaikkea sisarusten ja kasvinkumppanien keskinäisestä inhosta – –”. Kirjoittajan mielestä teorioissa on siis kyse eri asioista, mutta biologit eivät vain osaa pitää niitä erillään: ”Sisarusten sukurutsauskammoa ei voida selittää samalla tavoin kuin lapsen ja vanhemman suhteen aiheuttamaa kammoa, vaan niiden viettikohtalot eronnevat selvästi.” Loppupäätelmä on selkeä: “Vanhemmat eivät ole 2–6-vuotiaina eläneet lastensa seurassa, joten vanhemmille ei ole ainakaan tästä syystä kehittynyt sukurutsauskammoa (Ihanus 1990), vaan sukurutsauskielto vaikuttaa selvästi kulttuuriperäiseltä: olemme oppineet, että lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on väärin”.

Ensimmäinen virhe kyseisissä kirjoituksissa on olettaa, että insestiaversiota synnyttävää leimautumista ei voisi tapahtua myöhemminkin kuin vain varhaislapsuudessa. Arvelisin, että tämän ajattelemattomuuden syynä on se, että varhaislapsuus on freudilaisissa teorioissa niin tärkeässä roolissa.

Toinen erhe on yhtä yksinkertainen: Westermarck ei suinkaan väitä, että aversion syntymisen kannalta molempien pitäisi olla lapsia. Päinvastoin, Westermarck kirjoittaa selvääkin selvemmin, että toisen osapuolen nuoruus on riittävä ehto: ”Se, että taipumus keskinäiseen sukupuoliyhteyteen puuttuu henkilöiltä, jotka ovat olleet läheisissä tekemisissä keskenään toisen tahi molempien nuoruudesta saakka, on epäilemättä yli koko maailman levinnyt ilmiö” (1932, korostus lisätty). Westermarck jopa kertoo asian olleen tuttu antiikin ajoista asti: “Platon on huomauttanut, että erittäin voimakas kirjoittamaton laki kieltää vanhempia harjoittamasta yhteyttä lapsiensa kanssa ja veljiä yhteyttä sisartensa kanssa ja että useimpien kesken ei edes ajatustakaan mihinkään sellaiseen esiinny.” Tuskinpa Westermarck olisikaan haastanut Freudia, jos hänen teoriansa olisi koskenut vain sisarusten välistä aversiota.

Myös Yhteiskuntapolitiikassa esitetty ajatus insestiaversion kulttuurisesta oppimisesta on kaukaa haettu: insestikielloista ei esimerkiksi käytännössä koskaan keskustella eikä niitä opeteta lapsille, mutta silti ihmiset ”tietävät”, että niin ei vain tehdä. Useimmissa yhteisöissä insestikiellot myös rajoittuvat esimerkiksi serkkuihin ja avioliiton kautta tuleviin ”sukulaisiin”. Insestikiellot siis astuvat monesti kuvaan vasta siinä, missä luontainen vastenmielisyys häviää.

Toisaalta on täysin totta, että tutkimus on toistaiseksi kohdistunut lähinnä yhdessä kasvaneiden sisarusten suhteisiin ja että heillä Westermarckin teoria on selvimmin todennettu. Mutta kuten todettua, tämä ei mitenkään sulje pois mahdollisuutta, etteikö seksuaalinen inho voisi vastaavanlaisen mekanismin avulla syntyä vauvaiän tai varhaislapsuuden jälkeenkin. Westermarckin ajatushan ei ole teoria yksityiskohtaisista mekanismeista, vaan se on yleisteoria yhdessä kasvamisen vaikutuksista. Onkin osoitettu, että jopa samassa perheessä kasvavat sisarukset käyttävät eri vihjeitä sisaruksen ”tunnistamisessa” ja täten siis aversion suuntaamisessa.

Esimerkiksi Debra Lieberman kollegoineen (2007) havaitsi, että se seikka, että on nähnyt oman äitinsä hoitavan vauvaikäistä pikkusiskoaan tai -veljeään, on yhteydessä seksuaaliseen vastenmielisyyteen tätä kohtaan. Pikkusiskot tai -veljet eivät kuitenkaan luonnollisesti voi käyttää samaa vihjettä suhteessa vanhempaan sisarukseensa. Tutkimuksen mukaan nuoremmilla osapuolilla sisarusaversion syntymisessä ratkaisevaa onkin se, kuinka pitkän ajan lapsuudestaan he olivat viettäneet yhdessä. Siis kaksi eri vihjettä riippuen siitä, sattuuko syntymään iso- vai pikkuveljenä/-siskona – ja kuitenkin sama lopputulos.

Vastaavasti on merkkejä siitä, että inhomekanismi voi aktivoitua vielä kouluikäisilläkin: ”Vallitseepa poikien ja tyttöjen kesken, jotka saavat kasvatuksensa samassa koulussa, ilmeinen vapautuneisuus eroottisista tunteista”, kuten Westermarck (1923) asian ilmaisi. Rakkauden evoluutio -kirjassa totesin puolestaan näin: ”Oli oikeastaan hämmästyttävää huomata, kuinka lukiossa – luokkien ja koulujen sekoituttua – omat lapsuusajan luokkatoverit kelpasivat joillekin naapurikoulun pojille.”

Lieberman kollegoineen (2007) havaitsi myös, että kyseessä olevat kaksi mekanismia (äidin antaman hoivan näkeminen ja yhdessä vietetty aika) eivät olleet yhteydessä vain seksuaaliseen aversioon vaan myös 1) ulkopuolisten harrastaman insestin moraaliseen tuomitsemiseen sekä 2) siihen, kuinka avuliaita sisarukset olivat toisilleen. Kuten olettaa saattaa, suurempi avuliaisuus koski myös samaa sukupuolta olevia sisaruksia. Toisin sanoen se mielenmekanismi, joka eri ympäristövihjeiden perusteella rekisteröi sukulaisuutta, ohjaa kahta täysin eri motivaatiojärjestelmää: avuliaisuutta sukulaisia kohtaan sekä sukusiitoksen välttämistä (ja sen tuomitsemista). Molempien takana on tietysti vanha tuttu ”geenin itsekkyys” (Dawkins 1993): kannamme sellaisia geenejä, jotka ovat saaneet esivanhempamme käyttäytymään geeniensä leviämistä edistävällä tavalla, esimerkiksi välttämään sukusiitosta ja auttamaan sukulaisia. Toisaalta aivan kuten Westermarckin teoria ennustaa, tieto geneettisestä sukulaisuudesta (tai yksilön yleinen taipumus avuliaisuuteen tai muiden tuomitsemiseen) ei ollut ratkaisevaa, vaan vain altistuminen jommallekummalle vihjeelle. Mekanismit siis toimivat adoptoiduillakin lapsilla ja tietyistä persoonallisuuspiirteistä riippumatta.

Kuten muissa vastaavissa tutkimuksissa, tässäkin tosin nojattiin vain epäsuoriin todisteisiin, ei suoran syy-yhteyden havaitsemiseen. Näyttää kuitenkin ilmeiseltä, että sekä sisarusten välistä avuliaisuutta että seksuaalista inhoa ohjaavat joko vihjeet äidin antamasta hoivasta (vanhempi sisarus) ja yhdessä asumisesta (nuorempi sisarus) tai sitten jokin tunnistamaton mutta näihin hyvin voimakkaasti liittyvä tekijä. Ainakin toistaiseksi äitihoivan havaitseminen ja yhteiset kasvuvuodet ennustavat lopputuloksia parhaiten.

Vanhemmilla sisaruksilla eräs ratkaiseva sukulaisen tunnistusta ohjaava tekijä on siis mitä ilmeisimmin oman äidin hoivasuhde toiseen vauvaan. Siksi onkin hieman ironista, että myös Smithin (2007) artikkelissa ehdotetaan äitisuhdetta yleisen insestiaversion taustatekijäksi. Smith esittää kaksi vaihtoehtoa: 1) vertailemalla äidin kasvojen yhdennäköisyyttä muiden kasvoihin lapsi tekee päätelmiä näiden sukulaisuudesta itsensä kanssa tai 2) lapsi tarkkailee, keitä oma äiti kohtelee kuten sukulaista tai puolisoaan. Molempien mekanismien avulla lapset pystyisivät välttämään insestiä. Molempia hypoteeseja voidaan myös empiirisesti testata. Ja jälkimmäinen teoria on siis saanut tukea Liebermanin tutkimusryhmältä (2007). Ensimmäisessä hypoteesissa taas on eräs selkeä puute: ulkonäköön perustuva vertailu ei voi selittää, miksi tytär ei halua seksisuhdetta isänsä kanssa – äidin kasvothan eivät muistuta isän kasvoja. Olipa Smithin hypoteesien totuusarvo millainen tahansa, molemmat mahdollisuudet kuitenkin sisältyvät Westermarckin läheisyyttä koskevaan teoriaan. Hypoteesit toki tarjoavat tarkempia mekanismeja sukulaisen tunnistuksen pohjaksi, mutta ne eivät ole vaihtoehto Westermarckille, kuten Smith ajattelee.

Smithin kannalta vielä ironisempaa on, että myös Westermarck kirjoitti pitkästi äitisuhteen tärkeydestä. Miten esimerkiksi isä tietää leimautua tyttäreensä? Mistä isä siis ”tietää”, että lapsi on hänen? Westermarck esitti monin paikoin, että isä tunnistaa lapsensa sen perusteella, että hänellä on erityinen suhde naiseen, joka synnyttää lapsen. Esimerkiksi isyysvaistojen suhteen Westermarck toteaa: ”Kaikkialla, missä tämä vaisto on havaittavissa, isä alusta alkaen pysyttelee jälkeläisen lähettyvillä asuessaan yhdessä äidin kanssa” (1932, korostus lisätty). Vastaavalla tavalla on merkkejä siitä, että koiraslintujen antama jälkeläishoiva on yhteydessä siihen, millainen suhde koiraalla on emoon; lähinnä sitä kautta, kuinka hyvin koiras on onnistunut vahtimaan naarastaan.

Westermarckin teoria on siis yhdessä kasvamista ja täten insestiaversiota koskeva yleisteoria. Siihen liittyvissä mielenmekanismeissa on joukko toistaiseksi avoimia yksityiskohtia (freudilaisesta torjunnasta ei kuitenkaan ole merkkiäkään), mutta teorian oikeellisuuden kannalta nämä yksityiskohdat ovat pitkälti sivuseikkoja. Emme siis vielä tarkkaan tiedä, mikä yhdessä asumisessa – siten, että jompikumpi tai molemmat ovat lapsia – herättää inhon tai seksuaalisen välinpitämättömyyden tunteen. Liittyykö siihen myös hajuja ja jos niin millaisia? Tiedetään esimerkiksi, että isät ja äidit pystyvät tunnistamaan lastensa hajun ja että isillä jopa herää aversio tyttären hajusta (Weisfeld ym. 2003). Entä mikä on äänten, yhdessä syömisen tai kosketusten rooli? Ja kuinka paljon mitäkin tekijää pitää olla, jotta aversio syntyy? Entä onko ihmisten tai ihmispopulaatioiden välillä perinnöllisiä eroja siinä, kuinka voimakas aversiosta tulee? Minkä muiden seikkojen kanssa aversio on yhteydessä; onko esimerkiksi älykkyydellä merkitystä?

Huolimatta siitä, ettemme tiedä tarkkoja mielenmekanismeja, Westermarckin teoria pystyy yksinkertaisimmin ja ilman uusia lisäoletuksia selittämään muun muassa seuraavat seikat: 1) miksi insestiaversio ei riipu kasvatusmenetelmistä tai perheen seksuaalisista asenteista, 2) miksi insestikiellot eivät koske pelkästään verisukulaisia, 3) miksi insestikiellot vaihtelevat niin paljon kulttuurista toiseen siinä, keitä kielto koskee ja 4) miksi kiellot niin yleisesti ylettyvät laajemmalle joko isän tai äidin suvussa.

Millään muulla yleisteorialla ei ole tällaista selitysvoimaa tai yhteensopivuutta faktojen kanssa. Ja kun Westermarckin teoriaan lisätään biologi Robert Triversin teoria vanhempien tekemistä investoinneista (sukupuoli, joka satsaa jälkeläisiin enemmän, on seksikumppanin suhteen valikoivampi) ja vaikkapa evoluutiopsykologi David Bussin havainnot parinvalinnassa vallitsevista sukupuolieroista (nuoruus on tärkeämpi kriteeri miehelle kuin naiselle), meillä on selityksiä myös sille, miksi isä–tytär-insestiä näyttäisi tapahtuvan eniten ja äiti–poika-insestiä vähiten. Tämänkaltaiset esimerkit osoittavat, miten hedelmällinen lähtökohta darwinismi on ihmisen psykologian ja käyttäytymisen tutkimukselle.

Itsekäs geeni selittää uhrautuvaa avuliaisuutta

(Kirjoituksen teemaa on käsitelty tähän tapaan jo aiemmin, mutta kerrattakoon vielä.)

Daniel Dennettin uskontokriittisen Lumous murtuu –kirjan arviossa (HS 15.5.2007) Pekka Wahlstedt kirjoittaa: ”Miten darwinismi voi ymmärtää Buddhaa tai Jeesusta, jotka korostivat pyyteetöntä eettistä toimintaa toisten hyväksi. Darwinismille tämä on lähtökohtaisesti absurdia.”

Kyseessä on varsin yleinen virhepäätelmä: evoluutioteoria ja niin sanottu geenin itsekkyys ovat muka jotenkin ristiriidassa uhrautuvan avuliaisuuden kanssa. Erhe on erityisen hassu siksi, että altruismin selittäminen on yksi evoluutiobiologian suuria saavutuksia. Biologia on näyttänyt, miten yhteistyö, epäitsekkyys ja niiden taustalla olevat tunteet voivat evoluutiossa kehittyä.

Vaikka geenit ovat rakentuneet niin, että ne pyrkivät ”itsekkäästi” kopioitumaan, se ei tee geenejä kantavasta yksilöstä itsekästä. Päinvastoin, yhteistyö ja avuliaisuus ovat evoluutioympäristössä olleet erinomaisia strategioita omien geenien levittämiseen. Tuloksena on syntynyt lukuisia yhteistyötä ja vastavuoroisuutta ylläpitäviä tunteita: kiitollisuutta, häpeää ja moraalista suuttumusta.

Varsinkaan se, miksi jotkut saarnaavat pyyteettömän avuliaisuuden puolesta, ei evoluutioteorian valossa ole absurdia. Moraalisaarnojen sisältöhän voidaan suoraan ennustaa evoluutioteorian perusteella: sopivissa tilanteissa yksilön on kannattanut vaatia muilta entistä suurempaa uhrautumista.

Toinen yleinen virhepäätelmä on olettaa, että geenit eivät vaikuttaisi ihmisen käyttäytymiseen sen takia, että ihmiset verrattain usein tekevät sellaista, mikä ei auta heidän geeniensä leviämistä, esimerkiksi pitäytyvät selibaatissa.

Tässä virhepäätelmässä sekoittuvat geenien ”itsekäs” tapa kopioitua ja ihmisyksilöiden pyrkimys levittää geenejään. Näistä edellinen on olemassa, jälkimmäistä ei. Geenien ei siis ole tarvinnut tuottaa yksilöille tietoista halua levittää geenejä; siihen on riittänyt esimerkiksi halu seksuaaliseen kanssakäymiseen ja uhrautuva kiintymys jälkeläisiin. Jos seksuaalikäyttäytymisen takana oleva välitön motiivi olisi geenien levittäminen, miehet maksaisivat saadakseen tehdä lahjoituksia spermapankkiin, eivät suinkaan nähdäkseen strippareita.