Rakkauden evoluutio -kirjasta

Tein joskus Rakkauden evoluutio –kirjalle kotisivut. Nyt palveluntarjoaja lopettaa kotisivupalvelunsa, joten siirrän materiaalin hieman tiivistettynä tänne.

Rakkauden evoluution julkistamistilaisuus oli ti 27.9.2005 Kolmen sepän kirjakaupassa Hansakujalla Kaivopihalla. Kirja sai Tieto-Finlandia -ehdokkuuden 24.11.2005. Raadin perustelun luki Esko Valtaoja:

Osmo Tammisalon teos Rakkauden evoluutio käsittelee ihmissuhteita mutta siinä ei puhuta miehestä ja naisesta, kodista ja rakkaudesta, vaan uroksesta ja naaraasta, pesästä ja parittelusta. Ensi hätkähdyksen jälkeen lukijassa herää vastustamaton kiinnostus: kuinka paljon evoluutio voi selittää käyttäytymistä, jota yleensä pidämme vain ihmiselle ominaisena? Tammisalon kirja on yhtä aikaa sekä asiallinen että viihdyttävä. Se jättää tilaa omaan oivaltamiseen, haastaa ajattelemaan ja väittämään vastaan. Eikä sen luettuaan pysty enää koskaan katsomaan vastakkaista tai samaakaan sukupuolta aivan sillä entisellä, totutulla tavalla...

MUITA MAININTOJA LEHDISTÖSSÄ JA INTERNETISSÄ:

Helsingin Sanomat 29.11.2005 (teksti Erkki Kauhanen):

Tammisalo perustelee uskottavasti sen, että parittelupuuhissamme käyttäydymme yhä jokseenkin samoin kuin esi-isämme kauan ennen niin sanottua sivistystä. Me olemme eläimiä, eikä asia muuksi muutu. Itse en ole koskaan ymmärtänyt, mitä pahaa siinä edes on, että se pitäisi yrittää kieltää. Huonompaankin seuraan voisi joutua.

Helsingin Sanomien blogissa alk. 28.9.2005:

blogit.helsinginsanomat.fi/tiede (teksti Marko Hamilo):

Meillekin freelancerinä kirjoittavan Osmo Tammisalon kirjan “Rakkauden evoluutio - ihmisen parinvalinnan biologiaa” julkistamistilaisuus oli eilen (Terra Cognita). En ehtinyt paikalle, mutta kollegani Timo Paukku toi tilaisuudesta painotuoreen opuksen. Ensi vilkaisulta vaikuttaa todella kiintoisalta. Tuskin mistään muusta aihepiiristä kirjoitetaan naistenlehdissä, kirjoissa ja sanomalehdissäkin niin paljon pseudotieteellistä roskaa kuin parisuhteesta ja seksistä. Vihdoinkin yksissä kansissa se, mitä näistä aiheista voidaan sanoa todellisen (falsifioitavissa olevia hypoteeseja testaavan) tieteen näkökulmasta.

Aamulehti 25.11.2005 (teksti Jari-Pekka Vuorela):

Tammisalo kertoo virtaviivaisesti ja kohteliaasti parinvalinnan etologian historian, mutta suurimmaksi osaksi Rakkauden evoluutio tietenkin tukeutuu tuoreiden evoluutiopsykologien testaamattomiin spekulaatioihin. -- Yhden kiistan nykytiede on ratkaissut: Edvard Westermarck oli oikeassa insestiteoriassaan oikeassa ja Sigmund Freud väärässä.-- Rakkauden evoluutio sisältää teemoja, jotka saavat jotkut kiristelemään hampaitaan. Tammisalo pohtii esimerkiksi, voiko raiskaus joskus olla yksilön kelpoisuutta lisäävää käytöstä.

Suomen Kuvalehti 46/05, 18.11.2005 (teksti Kristina Carlson):

Tässä ei voi esitellä runsaan teoksen yksityiskohtia ja kiistakysymyksiä. Itseäni hämmästytti, että Sigmund Freudia lyödään lekalla. Eikö lapsi Oidipus-vaiheessa rakenna seksuaali-identiteettiään ja samalla vahvista insestitabun; se olisi siis myös evolutiiviselta kannalta järkeenkäypää?

Kommenttini:

Freud teki kaksinkertaisen virheen suhteessa insestiaversioon. Ensimmäinen virhe oli ymmärrettävä: Insestin välttämisvaisto, jonka tarkoitus on siis ehkäistä sisäsiitoksesta koituvia haittoja, löytyi vasta myöhemmin myös muilta kädellisiltä. Jos Freud olisi tiennyt tämän, hän tuskin olisi esittänyt insestiteoriaansa, saati spekuloinut sen yhteydestä sivistyksen ja kulttuurin alkuperään. Freud siis tuli väittäneeksi, että ihminen on menettänyt muilla kädellisillä tavatun hyödyllisen insestiaversion. Toinen virhe oli oletus siitä, että tämä varhaislapsuudessa tapahtuvaan leimautumiseen liittyvä vaisto oli ihmisellä korvautunut aktiivisella insestisellä himolla, joka sitten kulttuurin avulla piilotettiin alitajuntaan, yliminän hallintaan.

Tieteessä tapahtuu 7/2005

Hanna Kokko: Evoluutiopsykologiasta, rakkaudella

Kommenttini:

Ensimmäinen varsinainen kirja-arvio Rakkauden evoluutiosta julkaistiin Tieteessä tapahtuu –lehdessä lokakuussa 2005. Arvio on erittäin asiantunteva ja rakentavalla tavalla kriittinen, jopa kannustava. Olen professori Hanna Kokon kanssa samaa mieltä kaikista tärkeimmistä asioista. Seuraavassa kommentoinkin vain joitakin arvion yksityiskohtia. Kyse ei siis ole erimielisyyksistä vaan vain pienistä painotuseroista.

    Arvionsa alkupuolella Kokko kertoo kirjan julkistamistilaisuudesta, jossa kerroin saaneeni kommentin, että kirja vie Suomen tieteen kerralla 30 vuotta ajassa eteenpäin ”ja että toisaalla taas oli sivallettu, että se on ainakin sadan vuoden askel taaksepäin!” Tämä Kokon mainitsema ’toisaalla’ oli erään naistutkijan kommentti, kuten julkistamistilaisuudessa kerroin. Kokko pohtii asiaa seuraavasti:

”...miksi kukaan pitäisi Tammisalon kirjaa sadan vuoden askelena taaksepäin? Sisältäähän se huikean kattavan tarjottimellisen tuoreimpia evoluutiopsykologisia ajatuksia ihmisen parinvalinnasta. Syy lieneekin siinä, että tällaista kirjaa tullaan arvioimaan varsinaisen sisältönsä lisäksi vähintäänkin yhtä paljon sen mukaan mitä on jätetty pois.”

    Voin olla väärässä, mutta tässä saattaa näkyä luonnontieteilijöillä varsin yleinen tietämättömyys siitä, miten pahasti harhapoluilla monissa ihmistieteissä ollaan. Kommentti paluusta sadan vuoden taakse ei nimittäin varmaankaan koskenut sitä, mitä kirjasta oli jätetty pois. Pikemminkin se oli pelkoa biologian kasvavasta merkityksestä muissa ihmistieteissä. Tämän pelon syitä olen käsitellyt toisaalla, ks. mm. Skeptikko 3/2005 tai Tieteessä tapahtuu 7/2005 ja 3/2003. Toki naistutkija saattoi myös pelätä evolutiivisten selitysten jotenkin muka tukevan perinteisiä sukupuolirooleja tms.

    Adaptaatiohypoteesien suhteen Kokko vihjaa, ettei teos ollut tarpeeksi varovainen. Eräs evoluutiopsykologiaan syvällisesti perehtynyt tuttavani taas oli sitä mieltä, että kirja oli aivan liian varovainen. Kokko ottaa esimerkin sivulta 268, jossa käsitellään joidenkin jyrsijäkoiraiden peniksissä olevia väkäsiä. Niiden tehtävä saattaa olla naaraan vahingoittaminen niin, “ettei se enää kykene parittelemaan toisten koiraiden kanssa”. Kokon oma vastaava esimerkki koskee jyväkuoriaisia:

“Jyväkuoriaisnaaraat potkivat koiraita poispäin parittelun aikana, ja Martin Edvardsson ja Tom Tregenza tutkivat ilmiötä kokeellisesti estämällä osaa naaraista potkimasta. Estetyiltä naarailta kestikin kauemmin aikaa päästä parittelevasta koiraasta eroon, ja niiden elinikäinen jälkeläistuotto oli vapaasti potkimaan päässeitä naaraita pienempi: pitkistä paritteluista oli haittaa. Mutta koiraan sopeuma -hypoteesista poiketen nämä kokemukset eivät lainkaan vähentäneet naaraiden todennäköisyyttä paritella uudestaan, ja tutkijat joutuivatkin toteamaan, että naaraalle aiheutunut vahinko saattaa olla evoluution sivutuotos. Jos koirasta potkitaan pois, valinta suosii koiraita joiden genitaalit toimivat parempina ’ankkureina’, mutta naaraan vahingoittamisesta sinänsä ei ole hyötyä sen enempää naaraalle kuin koiraallekaan (Edvardsson & Tregenza 2005).”

Biologi Seppo Kuukasjärvi kommentoi asiaa seuraavasti: "E&T:n koe on hyvä esimerkki siitä, että kannattaa olla varovainen ennen kuin julistaa jonkin piirteen adaptaatioksi. Koe on myös hyvä esimerkki vaihtoehtoisten hypoteesien pohtimisesta ja testaamisesta. E&T:n koe ei kuitenkaan mitenkään kumoa hypoteesia, että jotkut jyrsijäkoiraat hyötyvät naaraiden vahingoittamisesta."

    Esimerkkinsä lopuksi Kokko viittaa Stephen Jay Gouldin ja Richard Lewontinin vuonna 1979 julkaisemaan kuuluisaan artikkeliin, jossa kritisoitiin biologeja painottumisesta adaptaatioiden etsimiseen ja muistutettiin, että luonnossa ”kukaan ei ole täydellinen”. (Olen käsitellyt kyseistä artikkelia eräässä kirja-arviossani [Tieteessä tapahtuu 6/2003] seuraavasti: “on täysin epäreilua ja harhaanjohtavaa rinnastaa biologisten sopeutumien tutkiminen ja etsiminen... naiivin optimistiseen oppiin siitä, että luonnossa kaikki on täydellistä. Biologeille on... aina ollut selvää, että osa eliöiden piirteistä on sivutuotteita...). Gouldin ja Lewontinin klassikkoartikkelin esiin nostaminen antaakin ymmärtää, että Rakkauden evoluutio olisi yli-innokas julistamaan joitakin piirteitä sopeutumiksi. Väkäpenisesimerkkini (samoin kuin minkä tahansa kirjassa esitetyn sopeutumahypoteesin) varovaiset sanamuodot kuitenkin kertovat toista: ”Niiden yksi tehtävä lienee naaraan vahingoittaminen niin, että...” ja ”Naaraskin saattaa siis ’hyötyä’ koiraan ’haitallisista’ ominaisuuksista.”

    Kokko myös sanoo, etten esittänyt riittävästi vaihtoehtoisia hypoteeseja. Tästä olen hieman eri mieltä, samoin kuin kaksi maallikkotuttavaani, jotka sanoivat, että paikoitellen (mm. isoäitihypoteesin, sukupuolitautiriskiteorian ja raiskaussopeutumien kohdalla) niitä on jo aivan liikaa. Oikeastaan Rakkauden evoluutiota voi pitää kirjana vaihtoehtoisista hypoteeseista! Kokko ei näytäkään tunnistavan – mikä todennäköisesti on Rakkauden evoluutiota koskeva puute –, että paikoitellen sopeutumahypoteeseja esitellään tarkoituksena vain kuvata jokin mahdollinen valintapaine (kuten esimerkiksi väkäpeniskoirasesimerkki, joka esitetään päätöksentekoa käsittelevässä osiossa). Mikäli kaikille hypoteeseille olisi esitetty epätodennäköisimmätkin vaihtoehdot, kirjasta olisi tullut vähintään kaksi kertaa paksumpi – ja kenties monta kertaa kuivakkaampi.

    Kokko harmittelee myös teoksen ”lajisokeutta”. Hän siis toivoo enemmän eläinvertailuja, varsinkin lintuihin ja hyönteisiin, sillä nyt kirja rajoittuu ”usein muutamaan apinalajiin”. ”Etenkin ei-nisäkkäiden olemassaolo tuppaa unohtumaan tykkänään.” Tämänkin kritiikin suhteen arviot menivät ristiin; eräs toimittaja nimittäin toivoi, ettei ”ötököitä” olisi niin paljon. Yllättävää tämä on siksi, että kirjassa perustellaan selkeästi, miksi siinä harrastettu lajivertailu on tärkeää, ja miksi se on erityisen tärkeää muiden kädellisten kohdalla. On toki myös huomattava, että Rakkauden evoluutio käsittelee, alaotsikkonsa mukaisesti, nimenomaan ihmisen parinvalintaa.

    Tähän liittyen Kokko toivoo, että kirjassa käsiteltäisiin laajemmin, miten ”ihmisen käyttäytymisen sopeutumaluonnetta voidaan tutkia.” Perusongelmana on Kokon mukaan ”kokonaisen luvun puuttuminen, jossa esitettäisiin tasapainoinen ja kriittinen näkemys siitä, miten tästä omituisesta elukasta nimeltä ihminen oikeastaan voi saada selkoa.” Myönnän, että tätä tietoa ei ole koottu yhteen lukuun, vaan lukijan pitää poimia se kasaan pitkin kirjaa. Eli kuten Kokkokin toteaa: ”Kirjan lähes 500 sivuun mahtuu toki yllin kyllin esimerkkejä siitä, että tutkijoilla riittää mielikuvitusta erikoisiinkin koejärjestelyihin.” Rakkauden evoluutiossa kuitenkin on myös lukuisia osioita, joissa ihmistutkimuksen menetelmiä esitellään, esimerkiksi sivuilla 23-24 pohditaan, miten eri menetelmät antavat eri kuvan ihmisen taipumuksista yksiavioisuuteen. Sivulla 25 todetaan myös seuraavasti:

”Kuhunkin yllä esitettyyn menetelmään sisältyy useita erilaisia tutkimusmahdollisuuksia. Esimerkiksi nykyihmistä voidaan tutkia haastatteluin, erilaisin koejärjestelyin tai perehtymällä omaelämäkertoihin. Näiden lisäksi voidaan tietysti vertailla miehiä ja naisia sekä eri yksilöitä eri yhteyksissä. Kaikissa tietolähteissä on omat vajavaisuutensa, mutta käyttämällä useita lähteitä tutkijat voivat ylittää minkä tahansa yksittäisen tietolähteen puutteet.”

    Lopuksi moraalisia ongelmia pohtiessaan Kokko arvioi, että tiedonjano ”riittää Tammisalolle”. Tieteellisessä mielessä tämä pitää toki paikkansa, mutta huomion merkitys jää minulle hieman epäselväksi. Moraalisten kysymysten tiimoilta Kokko heittää ilmaan myös seuraavat kysymykset: ”Eli onko tosiaankin niin, että tiedolla ei ole mitään moraalisia ulottuvuuksia?” ja ”Onko yksilöille tai yhteiskunnille käytännön seuraamuksia siitä, että ymmärrämme A:n evoluutiohistoriaa?” Tämänkaltaisiin kysymyksiin Rakkauden evoluutio ei yrittänytkään ottaa kantaa. Henkilökohtainen arvioni (ja tämä on täyttä spekulaatiota) on, että tieteellinen tieto on paras keino tuottaa hyvä elämä mahdollisimman monelle. Tällaisten arvioiden esittäminen tai hyvän elämän määritteleminen eivät kuitenkaan minusta kuuluneet parinvalinnan biologiaa käsittelevään teokseen.

    Kokko jatkaa: ”Syytä muistaa, että onnellisella elämällä voi olla enemmänkin tekemistä omien taipumusten toteuttamismahdollisuuksien kanssa kuin sen, miten hyvin saa itsensä tungettua pitkän ajan kuluessa lisääntymistuoton maksimoineisiin keskiarvokategorioihin.” Tästä olen Kokon kanssa täysin samaa mieltä – kunhan vain muistetaan, että joidenkin taipumustemme mukainen käyttäytyminen voi aiheuttaa muissa kärsimystä. Se, että jollakulla on parisuhteessa ollessaankin voimakas taipumus vaikkapa haluta seksuaalista vaihtelua (siis rinnakkaissuhteita), ei suoraan tarkoita sitä, että mahdollisuudet toteuttaa tätä taipumusta tuottaisivat onnellisen elämän. Yksilöiden (ja sukujen) intressit kun menevät hyvin usein ristiin – jopa enemmän kuin jostakin kirjasta esitetyt arviot.

Skeptikko 4/2005 (teksti H. Virtanen):

Vaikka esittämisen muodossa onkin parantamisen varaa, niin itse kirjan sisältö on ehtaa tavaraa. Tammisalo esittelee alan hypoteeseja, teorioita ja niiden testauksia niin edestä kuin takaakin. Eli esitettyään tietyn teorian, hän esittelee myös sen kritiikkiä. Tammisalon pohdinta on hyvin syvällistä ja monipuolista... Kirja käsittelee rakkauden tutkimuksen revoluutiota. Tammisalon käyttämä kieli on selkeää. Hän onnistuu vaikeidenkin aiheiden tulkitsemisessa suomen kielelle hyvin... Kokonaisuudessaan kirja on ehkä laajin ja kokonaisvaltaisin aiheesta kirjoitettu teos koko maailmassa. Siinä mielessä suomalaiset ovat kerrankin etuoikeutetussa asemassa.

Kommenttini:

Ylistävistä sanoistaan huolimatta tämä taitaa olla negatiivisin tai ainakin pikkumaisin Rakkauden evoluutiosta tehty arvio - jopa siinä määrin, että siitä saa kuvan kuin kirjoittajan henkilösuhteet olisivat vaikuttaneet siihen: "...uskottavuutta heikentää paikoitellen se, että Tammisalo esittää kaveriensa spekulatiivisia mielipiteitä faktatiedon tavoin". Todellisuudessa näiden yhteisten tuttaviemme spekulatiiviset mielipiteet esitetään kirjassa juuri spekulatiivisina mielipiteinä, ei faktatietoina.

   Arviossa on myös hieman ristiriitaisuutta ja selkeitä lapsuksia. Siinä esimerkiksi väitetään, että evoluutiopsykologisten "metodien ja vertailuaineistojen valinta" heijastaisivat "evoluutiopsykologian kotimaan", USA:n arvomaailmaa. Evoluutiopsykologialla, kuten muillakaan tieteenaloilla, ei tietenkään ole kotimaata. Olisikin kiva kuulla, mitä amerikkalaista on vaikkapa unkarilaistutkijoiden tekemissä hiusmieltymystutkimuksissa (ks. Rakkauden evoluutio s. 289). Siinä määrin kuin evoluutiopsykologia tutkii kaikille ihmisille yhteisiä reaktioita maistamisesta ja muistamisesta tunteisiin, kaikki psykologia on evoluutiopsykologiaa.

   Hupaisa oli myös kirjoittajan arvio siitä, että evoluutiopsykologisten "tutkimusten variabiliteetti ja reliabiliteetti ovat koetuksella". Kirjoittaja tarkoittanee "validiteettia", koska tutkimuksen "variabiliteetilla" (pitäisi sitä paitsi olla varianssi) ei tässä yhteydessä ole mitään tekemistä minkään kanssa. Muutenkin on kyseenalaista, että validiteetista tässä yhteydessä voitaisiin edes puhua, sillä se tarkoittaa lähinnä sitä, mittaako testi sitä mitä sen pitäisi mitata.

   Toinen esimerkki koskee ihmisnaaraiden mieltymystä koiraan taloudellispoliittiseen valtaan, josta kirjoittaja tekee seuraavanlaisen muunnelman: "Tämä on esimerkiksi parinvalinnan selittämisessä ilmennyt väitteenä, että naisten taipumus arvostaa rikasta miestä olisi adaptaatio." Tästä ei selviä, puhutaanko Rakkauden evoluutiosta vai joidenkin yksittäisten evoluutiopsykologien väitteistä. Molemmissa tapauksissa vihjailu on joka tapauksessa vähintäänkin epämääräistä. Evoluutiopsykologit ovat esittäneet asiasta hypoteeseja ja tutkineet sen pohjalta tehtyjä ennusteita. Osa heistä saattaa olla sitä mieltä, että kyseessä on adaptaatio; suurin osa kuitenkin tunnistanee että kyse saattaa olla myös status- tai lahjakkuusmieltymyksen sivutuotteesta.

   Evoluutiopsykologeja toistuvasti syytetään siitä, että he näkevät adaptaatioita joka paikassa; kyse on kuitenkin hypoteeseista, ei adaptaatioiden julistamisesta. Parhaimmat adaptaatioväitteitä kohtaan esitetyt kritiikit ovat myös perinteisesti tulleet alan sisältä tai sen läheltä käyttäytymisgenetiikasta. Tämä on tietysti tilanne yleisemminkin: terävin ja pätevin kritiikki tulee tieteenalan sisältä, tieteellistä mainettaan ylläpitäviltä kollegoilta.

(Sivumennen sanoen kannattaa myös huomata, että ihmisnaaraat suosivat pariutumisessaan varakkaita koiraita muuallakin kuin vain Amerikassa. Jopa varakkaat naaraat suosivat heitä; Rakkauden evoluutiossa tosin tällekin mieltymykselle on annettu vaihtoehtoisia, epäadaptiivisia selityksiä, s. 330.)

Luonnon Tutkija 5/2005

Petter Portin: Geenikeskeistä käyttäytymisbiologiaa

Kommenttini:

Perinnöllisyystieteilijä Petter Portinin kirja-arviossa (Luonnon Tutkija 5/2005) on joitakin selviä Rakkauden evoluutioon liittyviä virheellisyyksiä, joita on syytä kommentoida melko perusteellisesti.

   Alussa Portin puuttuu joihinkin yllättäviin yksityiskohtiin. Hänen mielestään esimerkiksi kirjassa käytetty termi "markkina-arvo" on "trendikäs". Jos kyseinen "havainto" on tarkoitettu kritiikiksi, olisi ollut mukavaa tietää jokin korvaava termi. Portin ei tällaista kuitenkaan kerro. (Itse termi lienee levinnyt käyttöön seuraavasta artikkelista: Pawlowski, B. & Dunbar, R. I. M. 1999 Impact of market value on human mate choice decisions. Proceedings of the Royal Society of London, Series B, 266, 281-285).

   Adaptionistisesta ohjelmasta Portin kirjoittaa, että "sitä noudattava tutkija yrittää oivaltaa, millä tavoin esivanhempien kohtaamat ongelmat ja eliön tietyt ominaisuudet sopivat tarkoituksenmukaisesti yhteen." Tämä pitää paikkansa - asia ilmaistaan Rakkauden evoluutiossa juuri näillä sanoilla. Portin kuitenkin kärjistää, että "adaptationistisen ohjelman mukaan lähes kaikki biologisessa luonnossa havaittavat ilmiöt ovat tarkoituksenmukaisia adaptaatioita eli sopeutumia" ja jatkaa, että "ei tarvitse olla niin, että kaikki evoluution tulokset ovat adaptaatioita, sillä esimerkiksi yksilönkehityksen mekanismit sekä jo ennen tarkasteltavan lajin muodostumista edeltänyt evoluution historia asettavat rajoituksia."

   Sivutuotteet ovat evoluutiossa tärkeässä asemassa, kuten Portin aivan oikein huomauttaa. Mutta ne ovat tärkeässä asemassa myös Rakkauden evoluutiossa, kuten seuraava lyhennetty ote kirjan alkupuolelta (s. 30-31) kertoo:

"Sopeutumien ohella evolutiiviset prosessit tuottavat myös sivutuotteita ja kohinaa. Evoluution kolme tuotetta ovat siis seuraavat:

1. Sopeutumat ovat perittyjä ominaisuuksia, jotka syntyivät luonnonvalinnan kautta, koska ne auttoivat eloon jäämiseen ja lisääntymiseen liittyvien ongelmien ratkaisemisessa niiden evolutiivisen kehityksen aikana. Esimerkki: napanuora.

2. Sivutuotteet ovat ominaisuuksia, jotka eivät ratkaise sopeutumisongelmia, eikä niillä ole funktionaalista rakennetta: ne kulkevat sellaisten ominaisuuksien mukana, joilla on funktionaalinen rakenne, koska ne sattuvat liittymään noihin sopeutumiin. Esimerkki: napa.

3. Kohina koostuu satunnaisvaikutuksista, joita aiheuttavat esimerkiksi satunnaiset mutaatiot, äkilliset ja ennustamattomat ympäristömuutokset tai kehityksen aikana tapahtuvat satunnaisvaikutukset. Esimerkki: henkilön tietyn muotoinen napa."

Lisäksi lukuisten kirjassa esiteltyjen ominaisuuksien suhteen todetaan, että nykyiset tietomme eivät riitä päättämään sen enempää sivutuote- kuin adaptaatiohypoteesinkaan puolesta. Adaptionistinen ohjelma tai Rakkauden evoluutio eivät siis anna ymmärtää, että kaikki luonnossa havaitut ilmiöt olisivat sopeutumia. Adaptionistisen ohjelman noudattaminen on vain ainoa tapa selvittää, onko jokin piirre adaptaatio vai sivutuote jostakin toisesta adaptaatiosta.

   Portin jatkaa: "Tammisalo kirjoittaa, että evoluutiopsykologia ei ota huomioon fossiiliaineistoa eikä yksilönkehitystä." Tämä ei pidä paikkaansa. Kirjassa sanotaan, että adaptionistinen ohjelma "ei tarvitse tietoja fossiileista, metsästäjä-keräilijöistä tai geenien vaikutuksista yksilön kehittymiseen ja käyttäytymiseen, vaikka nämä tiedot usein auttavatkin adaptiivisten hypoteesien kehittämistä ja testaamista" (s. 36). Portinin sitaatti on siis täysin virheellinen. Toisaalla todetaan Portinin korostamasta yksilönkehityksestä, että "Lajihistoriallinen ja yksilöhistoriallinen selitys eivät kilpaile keskenään. Päinvastoin, ne täydentävät toisiaan..." (s. 59). Tämä seikka ei voi olla Portinille uutinen.

Portinin mukaan toinen lähtökohtani on se, "että ihmisen ominaisuudet olisivat kehittyneet pleistoseenikaudella noin 300 000 vuotta sitten vallinneessa evoluutioympäristössä." Kirjassa kuitenkin kritisoidaan juuri tuota näkemystä, kuten seuraavasta käy ilmi:

"Usein tätä termiä (evoluutioympäristö) käytetään hieman virheellisesti, ikään kuin se tarkoittaisi jotakin tiettyä aikaa ja paikkaa lajin historiassa. -- Monet ominaisuudet, kuten vaikkapa nelikammioinen sydän, kehittyivät jo miljoonia vuosia aikaisemmin" (s. 37).

Missään ei myöskään mainita lukemaa 300 000 vuotta sitten. Lisäksi kirjassa todetaan, että suuri osa ihmisen parinvalintaan liittyvistä käyttäytymispiirteistä lienee peräisin ajalta ennen kuin ihmiseen ja simpansseihin johtaneet kehityslinjat erkanivat (s. 53). (Portin myös virheellisesti kuvittelee, että evoluutiopsykologista lähtökohtaa voitaisiin kritisoida sillä, että ihmisen aivojen evoluutio jatkuu yhä.)

   Portin jatkaa, että "kun on puhe käyttäytymispiirteistä voimme esittää vain arvauksia siitä, millainen tuo muinainen evoluutioympäristö on ollut." Tämäkin seikka tulee esille pitkin Rakkauden evoluutiota. Toisaalta, kuten kirjassa todetaan, on selvää, että ihmisen lajityypillisten ominaisuuksien evoluutioympäristöstä tiedetään hyvin paljon: "siellä on vallinnut painovoima, siellä on ollut auringonvaloa, happea, kasveja, eläimiä... siellä ei ollut autoja, liikennevaloja, televisioita, sähköpostia tai tekstiviestejä. Siellä oli saalistajia, saaliita, kasvitoksiineja... Mutta ennen kaikkea läsnä oli muita ihmisiä: koiraita, naaraita, lapsia, vanhuksia, vanhempia, veljiä, siskoja, serkkuja, puolisoita, kilpailijoita, ystäviä..." (s. 333). Jälkimmäisten seikkojen aiheuttamat valintapaineet ovat kutakuinkin samoja nykyään.

   Lisäksi voidaan perustellusti päätellä, että "useimmat yhteisöt perustuivat pitkälti sukulaisuuteen, että lapsikuolleisuus oli nykyistä korkeampi, että koiraalla oli fyysiset mahdollisuudet saada elämänsä aikana enemmän jälkeläisiä kuin naaraalla, että sukukypsyyden saavuttaminen vei yli kymmenen vuotta ja vaati valtavan satsauksen vanhemmilta ja että isät eivät olleet yhtä varmoja isyydestään kuin äidit olivat äitiydestään" (s. 334). Samoin on huomattava, että evoluutiopsykologit tutkivat nykyihmistä, eivät niinkään esivanhempiamme tai heidän elinolosuhteitaan. Toisin sanoen evoluutiopsykologiset hypoteesit testataan nykyihmisillä, joiden oletetaan olevan psykologiselta varustukseltaan melko samanlaisia kuin pleistoseenikauden metsästäjä-keräilijöiden.

   Seuraavaksi Portin käy käsiksi suurempaan teemaan, tällä kertaa antaen vain hieman yksinkertaistetun kuvan kirjan sisällöstä. Hänen mukaansa, jos luonnonvalinnan yksikkönä pidetään geeniä, "ei itse sukupuolisuuden syntyä voida selittää muuten kuin kehäpäätelmällä, joka kirjan sivulla 81 esiintyy seuraavassa muodossa: ’Mikäli suvullista lisääntymistä aiheuttavat geenit hyötyvät suvullisesta lisääntymisestä, on se - - riittävä selitys suvullisen lisääntymisen olemassaololle'."

   Tämä "kehäpäätelmäosio" menee kokonaisuudessaan kuitenkin seuraavasti:

"Seksin selittäminen on joka tapauksessa ollut biologeille ongelmallista. Seksi nimittäin väkisinkin laimentaa omien geenien pitoisuutta jälkeläisissä. Näin ollen suvullinen lisääntyminen tuntuu olevan pahasti ristiriidassa sen väitteen kanssa, että geenit saisivat aikaan ominaisuuksia, jotka edesauttavat näiden geenien leviämistä. Miten geenien puolittuminen muka voisi auttaa niiden leviämistä? Miksi muutoin ’itsekkäät’ geenit olisivat suostuneet tällaiseen? Richard Dawkins, eli itsekkään geenin vertauskuvan luoja, esittää, että kyse ei välttämättä ole ristiriidasta. Mikäli suvullista lisääntymistä aiheuttavat geenit hyötyvät suvullisesta lisääntymisestä, on se hänen mukaansa riittävä selitys suvullisen lisääntymisen olemassaololle. Mitään tautipainetta ei siis välttämättä tarvita. Dawkinsin mielestä on suhteellisen epäolennaista, hyödyttääkö seksi yksilön muita geenejä vai ei: ’Itsekkään geenin näkökulmasta suvullinen lisääntyminen ei sittenkään ole kovin kummallista’. Dawkins myöntää, että tämä päätelmä on vaarallisen lähellä kehäpäätelmää: geenin itsekkyyden aiheuttamaa ’ongelmaa’ yritetään selittää samaisella geenin itsekkyydellä. Suvullisen lisääntymisen olemassaolo on siinä siis ennakkoehto päättelyketjulle, jonka ansiosta geeniä pidetään luonnonvalinnan yksikkönä. Dawkins saattaa olla oikeassa siinä, että tästä kehäpäätelmästä voidaan päästä irti, mutta tämä kirja ei ole oikea paikka sen pohtimiseen" (s. 80-1).

   Toisin sanoen, Portin virheellisesti esittää Dawkinsin kieltämättä ongelmallisen kannan suoraan kirjani kantana, mikä siis on virheellinen sitaatti.

   Arvionsa lopussa Portin väittää, että "Jyrkästi geenikeskeinen näkökulma johtaa siihen, että esimerkiksi sukupuolten välillä nähdään enimmäkseen vain evolutiivisia konflikteja" ja että "Evoluutiopsykologialle olisi eduksi, jos se ottaisi enemmän huomioon eliöyksilöiden - myös eri sukupuolta edustavien - välillä vallitsevan yhteistyön." Portinille ei kuitenkaan voi olla uutinen, että evoluutiopsykologian ja sen "edeltäjän", sosiobiologian, suurimmat saavutukset ovat nimenomaan altruismin ja yhteistyön selittämisessä. Lisäksi on selvää, että evolutiiviselle ihmistutkimukselle ei niinkään ole eduksi se, että se huomioisi enemmän yhteistyötä, vaan se, että se selittäisi ihmisen käyttäytymistä mahdollisimman totuudenmukaisesti, olipa kyse mistä piirteestä tahansa.

   Vastaavana esimerkkinä toimii samassa lehdessä (Luonnon Tutkija 5/2005) esitelty Heikki Helanterän väitöskirja, joka käsitteli Formica-suvun muurahaisten lisääntymiskonflikteja. Väitöksen tiivistelmässä sanotaan seuraavasti: ”Muurahaispesissä on siis käynnissä lisääntymiskonflikti: työläiset munivat munia, mutta toiset työläiset tuhoavat nämä munat.” Odotan mielenkiinnolla, miten Portin puuttuu tähän epäkohtaan; biologiallehan olisi eduksi, että se ottaisi enemmän huomioon työläisten välisen yhteistyön.

   Usein yhteistyötä korostavilta jääkin huomaamatta, että itse asiassa se on vain strategia kilpailussa menestymiseen. Yhteistyökäyttäytymisen on siis lisättävä yksilön kokonaiskelpoisuutta, jotta se voisi lajille kehittyä. Toisin sanoen, tämänkin piirteen taustalla on tuo vanha vihtahousu, ”geenin itsekkyys”. Se, että konfliktien ja yhteistyön huomioiminen eivät sulje toisiaan pois, selviää erityisen hyvin, kun pohditaan kirjani kenties tärkeintä aihetta, parisuhteeseen kuuluvaa uhrautuvaa avuliaisuutta.

   Mitä siis tapahtuisi, jos pariskunnan osapuolet olisivat aina uskollisia toisilleen, eivät koskaan suosisi sukulaisiaan ja kuolisivat aina samaan aikaan? Voimme jopa kuvitella lajin, jossa jokainen muodostunut pari siirtyy autiolle saarelle kasvattamaan jälkeläisiään. Tällaisella lajilla puolisoiden geneettiset intressit olisivat yhteneviä, paketoituina yhteisiin lapsiin. Evoluutio tuskin kuitenkaan loisi heille täydellisen romanttista, seksuaalista ja toverillista rakkautta. Perustelu selviää seuraavasta pitkähköstä otteesta, joka on lempikohtiani Rakkauden evoluutiossa:

   "Kumppaneiden suhde... kehittyisi muistuttamaan saman organismin solujen välistä suhdetta, joilla myös geneettiset intressit ovat identtisiä. Mutta sydänsolujen ei tietenkään tarvitse rakastua maksasoluihin toimiakseen harmonisesti. Samoin kävisi autiosaaren pariskunnilla. Tällaisen lajin kannattaisi esimerkiksi harrastaa seksiä vain lisääntymistarkoituksessa: miksi tuhlata siihen energiaa? Seksi ei tuottaisi sen enempää mielihyvää kuin muukaan lisääntymisfysiologia, kuten vaikkapa sukusolujen muodostumien tai hormonien vapautuminen... Ei olisi rakkautta, koska ei olisi vaihtoehtoisia kumppaneita valittavana, ja koska rakastuminen olisi suunnatonta tuhlausta. Rakastaisit kumppaniasi kirjaimellisesti kuten itseäsi, mutta juju onkin juuri tässä: et oikeasti rakasta itseäsi, paitsi vertauskuvallisesti; sinä olet itse. Te kaksi olisitte, ainakin evoluution silmin, yhtä lihaa, ja suhdettanne määräisi tahdoton fysiologia... Saattaisit tuntea kipua, kun kumppanisi saa haavan, mutta kaikki ne tunteet, joita meillä on kumppaniamme kohtaan, jotka tekevät suhteesta niin suurenmoisen kun se sujuu hyvin (ja tuskaisan kun se sujuu huonosti) eivät olisi koskaan kehittyneet. Vaikka lajilla olisi ollut tällaisia tunteita silloin, kun ne omaksuivat tämän elämäntavan, valinta karsisi niitä yhtä varmasti kuin valinta karsii luolassa elävien kalojen silmiä, koska niistä on vain haittaa eikä ollenkaan hyötyä. Ilman kilpakumppaneita ei siis olisi rakkautta. Sängyssä ei koskaan ole vain kahta ihmistä" (s. 191).

   Portin jatkaa samasta aiheesta: "Evoluutiopsykologialle tuskin on myöskään hyödyksi tekijän edustama psykologian ja muiden yhteiskuntatieteiden vähättely." Rakkauden evoluutiossa analysoidaan tärkeimmät asiaan liittyvät tunteet, rakkaus, mustasukkaisuus sekä seksuaalinen inho ja häveliäisyys varsin perinpohjaisesti, kukin omassa luvussaan. Nämä tunteet kuuluvat taatusti psykologian alaan, samoin kuin osiot, joissa käsitellään havaintopsykologiaan ja päätöksentekoon liittyviä ominaisuuksia. Lisäksi, kuten kirjassa todetaan, "siinä määrin kun psykologia tutkii ihmisille yhteisiä mielentoimintoja maistamisesta ja muistamisesta tuntemiseen, kaikki psykologia on evoluutiopsykologiaa" (s. 355).

   Kymmenet kirjallisuusviitteistä ovat myös peräisin yhteiskuntatieteilijöiltä, joten väite heidänkään vähättelystä ei pidä paikkaansa. Biologiaa käsitteleväksi kirjaksi Rakkauden evoluutiossa on poikkeuksellisen runsaasti yhteiskuntatieteitä, historiaa, antropologiaa ja jopa otteita kaunokirjallisuudesta. Sekin ainoa kohta, jossa Portin myöntää olevansa kirjan kanssa (kutakuinkin) samaa mieltä, on puutteellinen: "Yksiavioisuuden Tammisalo - varmaan aivan oikein - katsoo kehittyneen, koska ihmisellä molemmat sukupuolet osallistuvat pitkäaikaisesti jälkeläisten hoitoon." Kirjan sivuilla 45-46, 65, 193 ja 450-451 pohditaan kuitenkin muitakin vaihtoehtoja ihmisen yksiavioisuudelle, esim. mustasukkaisuuden ja muiden sosiaalisten paineiden mahdollista vaikutusta.

   Loppupäätelmänä on todettava, että vaikuttaa siltä kuin Portin olisi joko lukenut kirjan äärimmäisen huolimattomasti tai sitten hän pyrkisi esittämään sen mahdollisimman huonossa valossa. En yritä arvioida, kumpi vaihtoehto on todennäköisempi tai onko kenties kyse näiden yhteisvaikutuksesta. Se kirja-arviossa oli positiivista, että siinä ei enää harrastettu sitä 1970-luvulta peräisin olevaa käyttäytymistieteitä ja evolutiivista ihmistutkimusta haitannutta marxilaista biologiakritiikkiä, jossa esitetään arvioita tutkijoiden poliittisista motiiveista.

Psykologia 1/2006 (s. 85-86) Jussi Viitala: Rakkauden biologiset perusteet:

Mistä kauneus koostuu? Onko se vain hyvistä geeneistä todistavaa piirteiden ja ruumiinrakenteen symmetriaa ja piirteiden keskiarvoisuutta? Vai kumpi on tärkeämpää, saada jälkeläiselle hyviä geenejä vai yhteensopivia geenejä. Vai etsimmekö paria valitessamme materiaalista hyvää ja arvostettua yhteiskunnallista asemaa? Ovatko valintaperusteet samoja miehillä ja naisilla? Millaiset emootiot valintaa ohjaavat. Ovatko ne kulttuurin luomia vai yleisinhimillisiä tai jopa yleiseläinmaailmallisia? Mistä kumpuaa mustasukkaisuus ja pettäminen? Onko raiskaus adaptiivista?Näihin ja moniin muihin ihmisen lisääntymiseen liittyviin kysymyksiin, Tammisalo etsii vastauksia evoluutiopsykologian näkökulmasta. Kaikkia kysymyksiä ei teoksen laajuuden vuoksi mitenkään voi tässä edes mainita. Hän nojaa hyvin suurelta osin evoluutiopsykologian, eläinten käyttäytymistieteen ja evoluutiopsykologian kirjallisuuteen, mutta osoittaa tuntevansa kirjallisuutta laajasti myös muilta aloilta.
Tammisalo on kirjaansa varten käynyt läpi kunnioitettavan määrän kirjallisuutta ja käsittelee aiheensa perusteellisesti. Niinpä kirja on melkoisen mittava teos. Aihepiiristä kiinnostuneille ja sitä jossain määrin tunteville kirjan perusteellisuus on mukaansa tempaavaa. Tämä sen suurin vahvuus on ehkä myös sen suurin heikkous. Aihetta ensi kertaa tutkivalle seikkaperäisyys ja perusteellisuus voi tehdä lukukokemuksesta raskaan urakan, vaikka aihe näyttää kaikkia ihmisiä kiinnostavan. Lukemista helpottaa Tammisalon sujuva kieli ja monet esimerkit.
Tammisalon esitys on miellyttävän viileätä. Hän ottaa esille erilaisia käsityksiä ja tutkimuksen historiallisia vaiheita ja antaa siten lukijallekin mahdollisuuden arvioida asioita. Vain yhdessä kohdassa kirjoittajan posket alkavat selvästi hehkua, kun hän kirjoittaa evoluutiopsykologisten selitysten saamasta arvostelusta. Tämä on toki hyvin ymmärrettävää, sillä arvostelu on ollut pääasiassa tunteenomaista pitäytymistä vanhoissa asenteissa eikä ole useinkaan perustunut tieteelliseen argumentaatioon.
Tammisalo on tehnyt merkittävän tietopaketin, joka on hyvin Tieto-Finlandia -ehdokkuutensa ansainnut. Tätä kirjoittaessani en vielä tiedä valinnan lopputulosta, mutta pidän Tammisalolle peukkuja.

Rakkauden evoluutiosta löytyneitä virheitä:

s. 101 (Singh ja Bronstad 1998) pitää olla (2001)

s. 137 tavuviiva puuttuu MO-NESTI

s. 177 "Marjo Matikaisen" pitää olla "Marjut Lukkarisen"

s. 224 (Ford & Beach 1951) pitää olla (1969)

s. 253 lainausmerkki liikaa

s. 268 lainausmerkki liikaa

s. 271 tavuviiva puuttuu KAU-NEUS

s. 424 "David Hume" pitää olla "Adam Smith"

s. 487 Viitteessä Soler ym. "attracftiveness" pitää olla "attractiveness"

s. 495 Hume, David viittaus sivulle 424 pois.

s. 497 hakusana "mitokondrio" omalle riville

s. 497 hakusana "metsästäjä-keräilijät" omalle riville

Torjunta ja vaistotoiminnat

Seuraava kirjoitukseni ilmestyi Tieteessä tapahtuu 1/2013 -lehdessä.

Esittelin Tieteessä tapahtuu 5/2012 –lehdessä evoluutiopsykologian ja Edvard Westermarckin näkemyksiä sukusiitoksen välttämisestä. Petter Portin kysyy tähän liittyen tärkeitä tarkennuksia (Tieteessä tapahtuu 6/2012): mitä käyttämäni ilmaus ”käänteinen leimautuminen” tarkoittaa ja miten se eroaa psykoanalyyttisesta ”torjunnasta”?

   Kuvasin termillä käänteinen leimautuminen (reverse imprinting) sitä vastenmielisyyden tunnetta, jota varhaislapsuuden läheisyys synnyttää siskoihin ja veljiin, isiin ja tyttäriin sekä äiteihin ja poikiin, jos nämä ajattelevat keskinäistä seksiä. Kuten todettua, maailmalla ilmiötä kutsutaan Westermarck-efektiksi. Kyse on luonnonvalinnan suosimasta taipumuksesta, joka on suojannut esivanhempiamme sisäsiitoksen haitoilta. (Yleensä leimautumisella tarkoitetaan joidenkin lintulajien poikasten taipumusta seurata emoaan kuoriutumisen jälkeen. Jos muna on siirretty haudottavaksi vieraan lajin pesään, kuoriutuva poikanen saattaa leimautua kasvattiemoonsa niin, että kasvettuaan aikuiseksi se pyrkiikin parittelemaan vain kasvattilajinsa edustajan, ei oman lajinsa kanssa. Käyttämäni ”käänteistermi” pyrki siis tämän kankeahkon analogian avulla valaisemaan inestiaversion luonnetta.)

   Psykoanalyysi sen sijaan esitti, että insestikiellot tuottaisivat ”torjunnan” eli insestisten halujen puutteen. Alalla siis biologian vastaisesti spekuloitiin, että ihmiseltä löytyisi luontainen halu insestiin, joka sitten kulttuuristen kieltojen voimalla työnnetään alitajuntaan. Tämä ei muistuta etäisestikään Westermarckin teoriaa sukupuolisesta aversiosta ja siihen liittyvästä rankaisuhalusta, joiden takana, kuten todettua, on runsas empiirinen todistusaineisto.

   Psykoanalyyttinen ajatus alitajuntaan torjutuista traumoista on taas eri asia. Siinäkin on kyse epätäsmällisestä ja tästä syystä vaikeasti kumottavissa olevasta teoriasta. Voidaan myös kysyä, miksi ihminen olisi varustettu torjuntamekanismilla, joka saa hänet torjumaan/unohtamaan eloonjäämisen kannalta tärkeitä, vaikkakin traumaattisia tapahtumia. Evoluution olettaisi pikemminkin suosivan niitä, jotka ovat hyviä muistamaan tuskallisia tapahtumia. Ahdistus lienee traumaattisten muistojen koko pointti: sen avulla pystymme välttämään vaarallisia paikkoja, tilanteita ja henkilöitä. Freudilainen ajatus, että luonto antoi meille hälytyssignaalin – muiston herättämä ahdistus – ja sitten laittoi hälytykselle vaimentimen – torjunta –, jotta emme kärsisi hälytyksen tuomasta epämukavuudesta, on yksinkertaisesti epäjohdonmukainen. Lisäksi vaikka vaimentimen esitettiin suojaavan ihmistä, se piti kuitenkin psykoanalyysin mukaan terapialla poistaa. Toisin sanoen, vaikka luonto tuotti suojamekanismin muistojen traumaattisuutta vastaan, psykoanalyytikko ei nähnyt ongelmia tämän suojan tuhoamisessa. Traumateoriaa voidaankin pitää malliesimerkkinä ”hyvästä” terapeuttisesta teoriasta, lähes liikeideasta: sekä traumaattiset muistot että niiden torjunta vaativat hoitoa.

   Vaistoista Portin sanoo olevansa taipuvainen ajattelemaan, että niitä ei tavata ihmisellä lainkaan. Kyse on tietysti vaiston, vaistomaisen ja vaistonvaraisen määritelmistä. Mikäli termeillä tarkoitetaan lajille sisäänrakennettuja tai synnynnäisiä taipumuksia johonkin lajille tyypilliseen ja yleiseen käyttäytymiseen, ihmisellä voidaan sanoa jopa olevan enemmän ja monimutkaisempia vaistoja kuin muilla eläimillä. Portinkaan tuskin pitää ihmisvauvaa tyhjänä tauluna, jolla ei ole vaikkapa nisän imemiseen liittyvää vaistoa. Ja jos myönnetään, että simpanssiserkuillamme on vaistoja, pitäisi pystyä perustelemaan, miksi ja miten ihminen olisi vaistonsa kadottanut. Ihmisen ylivertainen oppimiskyky ei suinkaan ole poistanut tarvetta vaistonkaltaisille valmiuksille, vaan oppiminen päinvastoin pitkälti nojaa niihin. Oppiminen olisi siis mahdotonta ilman joukkoa ennakkokäsityksiä siitä, mikä on oppimisen arvoista. Jopa ihmisen moraalitunteiden kirjoa ja valmiuksia moraaliseen käyttäytymiseen voidaan pitää vaistonkaltaisina reaktioina – jotka saattavat vastata jopa silmän rakenteen mutkikkuutta.

   Vaiston tai vaistonvaraisen määritelmä on kaikesta huolimatta häilyvä: kaikissa ominaisuuksissa on kyse synnynnäisyyden asteesta, ei joko tai -ominaisuudesta. Siksi koko termi ei monissa tapauksissa ole mielekäs, käyttäytymistä kun ei voida selkeällä tavalla jakaa opittuun ja synnynnäiseen. Voidaan toki sanoa, että jotkin ominaisuudet ovat synnynnäisempiä kuin toiset, mutta synnynnäisetkin piirteet – anatomisista piirteistä vaistotoimintoihin – vaativat aina tiettyjä ympäristötekijöitä kehittyäkseen. Esimerkiksi ihmisen kielikykyyn kuuluu joukko synnynnäisiä valmiuksia, jotka muilta lajeilta näyttävät puuttuvan. Silti kielen oppiminen vaatii, että lapsuusympäristössä puhutaan jotakin kieltä. Tietyn kielen, vaikkapa suomen, oppiminen taas vaatii, että ympäristössä puhutaan juuri tätä tiettyä kieltä. Suomen oppiminen on siis vähemmän synnynnäistä kuin ylipäätään kielen oppiminen. Kielikyvyn universaaliuden vuoksi on perusteltua puhua kielivaistosta mutta ei suomenkielenvaistosta.

Insestikiellot ja evoluutiopsykologia

Seuraava kirjoitukseni oli Tieteessä tapahtuu 5/2012 -lehdessä. (Samassa numerossa oli myös Janne Kivivuoren mielenkiintoinen juttu feministisestä väkivaltatutkimuksesta.)

Petter Portin valottaa tuoreessa artikkelissaan biologisten selitysten kahtiajakoa (Tieteessä tapahtuu 4/2012). Ultimaattinen eli evolutiivinen selitys kertoo, miksi jokin piirre on kehittynyt lajitasolla evoluution seurauksena. Esimerkiksi metsäjäniksen turkin vaaleneminen talveksi on suojannut pedoilta: vaaleammat yksilöt ovat lisääntyneet tummia enemmän. Proksimaattinen selitys puolestaan kertoo, mitkä välittömät tekijät vaikuttavat piirteen kehittymiseen yksilötasolla, esimerkiksi valorytmin tai lämpötilan muutos ympäristössä.

   Sama kahtiajako soveltuu ihmisen psykologisiin ominaisuuksiin. Portinin tätä koskeva esimerkki vaatii hieman oikaisua. Hän kirjoittaa insestistä, psykoanalyysista ja evoluutiopsykologiasta:

Esimerkiksi kun evoluutiopsykologit kiistävät psykoanalyysin merkityksen insestitabun synnyssä, he eivät oivalla, että evoluutiopsykologia etsii vastausta insestitabun ultimaattisiin syihin, miksi se on lajinkehityksen kuluessa kehittynyt, kun taas psykoanalyysi pyrkii löytämään ilmiön proksimaattiset syyt, miten insestitabu yksilönkehityksen aikana kehittyy.

Ajatus on pielessä etenkin evoluutiopsykologian suhteen. On nimittäin jo kauan tiedetty, että sisäsiittoisuudesta aiheutuu jälkeläisille haittoja. Niinpä vaikka evoluutiopsykologit monesti etsivät ultimaattisia syitä, insestin välttämisen suhteen siihen ei enää ole ollut tarvetta. Sen sijaan (toisin kuin Portin antaa ymmärtää) evolutionistit ovat menestyksellisesti tutkineet nimenomaan välittömiä tekijöitä insestiaversion taustalla.

   On esimerkiksi havaittu, että mikäli yksilö on kasvanut eri sukupuolta olevan sisaruksen kanssa, hän tuomitsee sisarusten välisen seksin muita voimakkaammin (Lieberman ym. 2003). Vastoin yleisiä käsityksiä vanhempien asenne, perheen muu koostumus tai oma suhtautuminen seksuaalisuuteen eivät vaikuttaneet insestin moraaliseen tuomitsemiseen. Ratkaiseva välitön tekijä oli siis sisaruksen kanssa vietetty kokonaisaika. Samanlaisia tuloksia saivat Daniel Fessler ja David Navarrete (2004), jotka myös havaitsivat, että vaikutus oli suurempi naisilla. Vastikään suomalaistutkijat Åbo Akademista – Portinin naapurikorkeakoulusta – vahvistivat havainnot sekä yhdessä kasvamisen vaikutuksista että naisten voimakkaammasta insestiaversiosta (Antfolk ym. 2012). Tutkimus julkaistiin evoluutiopsykologian lippulaivassa, Evolution and Human Behavior –lehdessä. (Havaittu sukupuoliero oli toki ennustettavissa evoluutioteorian perusteella: nisäkäsnaaraat tekevät suuremman investoinnin jälkeläisiin, joten niiden voidaan olettaa olevan koiraita tarkempia jälkeläisen laadun suhteen.)

   Vaikka ”tavalliset” psykologit eivät kenties aina huomaisi välittömien ja evolutiivisten selitysten välistä eroa, evoluutiopsykologit sen taatusti tunnistavat [1]. He ovat äärimmäisen huolellisia nimenomaan eri selitystasojen suhteen. Jo Adam Smith, jota voidaan pitää evoluutiopsykologisen ajattelun edelläkävijänä (Sarmaja 2009), ymmärsi tuon eron: ”Mutta vaikka emme selittäessämme ruumiin liikuntoja jätä erottamatta vaikuttavaa syytä perimmäisestä syystä, mielen toimintoja selittäessämme helposti sekoitamme nämä kaksi asiaa keskenään” (Smith 1790/2003).

   Suomen tieteen kannalta insestiaihe on merkittävä, sillä nykykäsitys insestin välttämisestä pohjautuu (empiiristen havaintojen tukemana) suomenruotsalaisen Edvard Westermarckin (1862–1939) teoriaan. Hänen mukaansa varhaislapsuuteen liittyvä läheinen yhdessä asuminen tuottaa erityisen käänteisen leimautumisen: toistensa läheisyydessä eläneet siskot ja veljet, isät ja tyttäret sekä äidit ja pojat kokisivat vastenmielisyyttä jo keskinäisen seksin ajattelemisesta (Tammisalo 2012). Maailmalla ilmiötä kutsutaan Westermarck-efektiksi.

   Psykoanalyysi taas on selittänyt asiaa päinvastoin: insestikiellot tuottavat ”torjunnan” eli insestisten halujen puutteen. Alalla on biologian vastaisesti spekuloitu, että ihmiseltä löytyisi luontainen halu insestiin, joka sitten kulttuurin voimalla työnnetään alitajuntaan (Tammisalo 2007). Mikäli psykoanalyysi selkeästi irtisanoutuisi tämänkaltaisista teoriarakennelmistaan, noudattaisi tieteelle tyypillistä julkisuutta ja avoimuutta sekä alkaisi systemaattisesti ja objektiivisin menetelmin koota tietoa potilaiden lapsuuden olosuhteista, se saattaisi soveltua insestiaversion ohella monen muunkin ilmiön tutkimiseen. Nykytilanne on kaukana tästä.

   Toisin kuin psykoanalyysi, evoluutiopsykologia ja Westermarckin teoria pystyvät selittämään, miksi vastenmielisyys insestiin ei riipu perheen seksuaalisista asenteista, miksi insestikiellot vaihtelevat niin paljon kulttuurista toiseen siinä, keitä kielto koskee ja miksi kiellot niin yleisesti ylettyvät laajemmalle joko isän tai äidin suvussa (ks. Westermarck 1932). Millään kilpailevalla teorialla ei ole tällaista selitysvoimaa tai yhteensopivuutta faktojen kanssa. Suomen tiede saa yhä olla ylpeä biologiaa ymmärtäneestä Westermarckistaan – ja hävetä niitä monia akateemisesti koulutettuja psykologeja, psykiatreja, sosiologeja ja joitakin harvoja luonnontieteilijöitä, jotka edelleen luottavat freudilaisperäiseen huuhaaseen.

[1] Siinä määrin kuin psykologia tutkii ihmislajille tyypillisiä, evolutiivisesti kehittyneitä ominaisuuksia, vaikkapa näköaistia tai tunnereaktioita, kaikki psykologia on evoluutiopsykologiaa. Ennustankin, että etuliite evoluutio tulee jossakin vaiheessa jäämään alan nimestä pois – samalla, kun evolutiivinen ajattelu tulee vähitellen osaksi kaikkia ihmistieteitä, kenties jopa joitakin terapiamuotoja.

Kirjallisuus

Antfolk, J., Karlsson, M., Bäckström, A. & Santtila, P. (2012): Disgust elicited by third-party incest: the roles of biological relatedness, co-residence, and family relationship. Evolution and Human Behavior. 33: 217–223.

Fessler, D. & Navarrete, D. (2004): Third-party attitudes toward sibling incest: Evidence for Westermarck’s hypothesis. Evolution and Human Behavior. 25: 277–294.

Lieberman, D., Tooby, J. & Cosmides, L. (2003): Does morality have a biological basis? Proceedings of the Royal Society. Vol 270. No 1517: 819–826.

Sarmaja, H. (2009): Kuka keksi luonnonvalinnan? Terra Cognita. Helsinki.

Smith, A. (1790/2003): Moraalituntojen teoria. Suom. Matti Norri. Kautelaari Kustannus. Helsinki.

Tammisalo, O. (2007): Tavataan ensi viikolla – Psykoanalyysin ja sen hoitovaikutusten kriittinen tarkastelu. Terra Cognita. Helsinki.

Tammisalo, O. (2012): Ihmisluontoa etsimässä – Moraalin ja kulttuurin biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.

Westermarck, E. (1932): Avioliiton historia. WSOY. Porvoo.

Freud vastaan Westermarck

Seuraava teksti on muokattu Ihmisluontoa etsimässä -kirjani liiteosiosta, jossa käsitellään joukko julkisuudessa olleita evoluutioon liittyviä virhekäsityksiä. (Mukana on muun muassa jokunen toimittaja, mediatutkija, naistutkija ja filosofi). Alla oleva esimerkki koskee vanhaa kiistaa Freudin ja suomalaisen Edvard Westermarckin välillä.

Helsingin Sanomissa (15.2.2011) puolustettiin Sigmund Freudin (1856-1939) oidipuskompleksiteoriaa suomalaisen Edvard Westermarckin insestiteoriaa vastaan otsikolla ”Oliko Freud sittenkin oikeassa?” Olen käsitellyt aihetta Tavataan ensi viikolla -kirjassani (2007), mutta käyn päähuomiot läpi vielä tässä. Biologia kertoo, että lähisukulaisten jälkeläisillä on enemmän perinnöllisiä sairauksia ja muita rasitteita. Kysymys sukusiitoksen välttämisestä koskeekin sekä kasveja että eläimiä. Ihmisen kohdalla aihe liittyy biologian lisäksi muihin tieteenaloihin: psykologia kertoo insestiin liittyvästä aktiivisesta inhontunteesta, ja antropologia kertoo eri kulttuureista tavatuista usein ankarista insestikielloista.

Tieteen nykykäsitys insestin välttämisestä perustuu Westermarckin teoriaan: varhaislapsuuteen liittyvä läheinen yhdessä asuminen tuottaa erityisen käänteisen leimautumisen (reverse-imprinting), joka estää sukusiitoksen. Toistensa läheisyydessä eläneet siskot ja veljet, isät ja tyttäret sekä äidit ja pojat kokisivat vastenmielisyyden tunteen jo keskinäisen seksin ajattelemisesta. Luonnonvalinta on tuottanut tällaisen tunnemekanismin estämään sisäsiittoisuudesta koituvia haittoja. Monet muutkin eläimet torjuvat sukusiitosta vastaavalla westermarckilaisella mekanismilla.

Freud taas luuli erheellisesti, että ihminen olisi ainoa eläin, joka välttää insestiä. Hänen mukaansa lapsi toivoo saavansa paritella ja lisääntyä vastakkaista sukupuolta olevan vanhempansa kanssa – mutta että tämä himo torjutaan vanhempien painostuksesta tietoisuuden ulottumattomiin (ks. oidipuskompleksin syntyhistoriasta Tammisalo 2007). Lajien välisen vertailun perusteella voidaan kuitenkin päätellä, että apinamaiset esivanhempamme ovat torjuneet sisäsiitosta Westermarckin osoittamalla tavalla ainakin viimeiset 30 miljoonaa vuotta. Mikäli Freud olisi oikeassa, ihminen olisi ensinnäkin evoluutionsa aikana kadottanut muille kädellisille hyödyllisen vaiston. Toiseksi evoluutio olisi korvannut tämän hyödyllisen vaiston haitallisella insestisellä himolla. Luonnonvalinta ei ole voinut suosia tällaista käännettä, se on siis evoluution kannalta mahdoton. Mutta toisaalta Freudille itselleen se on mahdollinen. Hän nimittäin oli imettäjänsä kasvattama ja saattoi siksi tuntea seksuaalista vetoa biologista äitiään kohtaan.

Westermarck liittää kulttuuriset insestikiellot insestisten tekojen herättämiin voimakkaisiin vastenmielisyyden tunteisiin. Onkin osoitettu, että mikäli yksilö on kasvanut eri sukupuolta olevan sisaruksen kanssa, hän tuomitsee sisarusten välisen seksin muita voimakkaammin. Freud selittää insestitabut päinvastoin. Kiellot tuottavat ”torjunnan” eli insestisten halujen puutteen. Mutta tukahduttavatko kiellot ihmisten seksuaalisia haluja? Miksi kiellot olisivat insestin tapauksessa niin täydellisesti tukahduttaneet – ja kääntäneet päinvastaiseksi – sukupuolisen vietin, kun kiellot eivät muissa vastaavissa tilanteissa vaikuta tällä tavoin? Kuolemanrangaistus vaikkapa aviorikoksesta tai homoseksuaalisuudesta saattaa estää teon, mutta ei halua tekoon.

Helsingin Sanomissa Freudia puolustetaan tutkimuksella, jossa koehenkilöt pitivät seksuaalisesti kiinnostavampina sellaisten yksilöiden kuvia, joita ennen heille oli väläytetty oman, vastakkaista sukupuolta olevan vanhemman kuvaa niin nopeasti, että koehenkilö ei ehtinyt sitä tunnistaa. On kaukaa haettua väittää, että tämänkaltainen tulos tukisi Freudia. On myös aivan eri asia väittää, että ihmisellä on taipumus valita vastakkaista sukupuolta olevan vanhempansa kaltainen kumppani kuin, että ihminen tuntee seksuaalista himoa vanhempaansa kohtaan (Rantala & Marcinkowska 2011). Vastaavasti isä, jolla on kuvankaunis 20-vuotias tytär, voi täydellisesti tunnistaa tämän seksuaalisen viehättävyyden. Mutta isä ei silti tunne tätä kohtaan seksuaalista himoa. Mikään laki ei kiellä isää käyttämästä tytärtä masturbaatiofantasioissaan, mutta näin ei silti tapahdu. Toisin kuin Westermarckin teoria, oidipuskompleksi ei selitä, miksi isiltä puuttuu halu ahdistella tyttäriään.

Westermarckin teoria pystyy myös selittämään seuraavat seikat. Miksi vastenmielisyys insestiin ei riipu perheen seksuaalisista asenteista? Miksi insestikiellot vaihtelevat niin paljon kulttuurista toiseen siinä, keitä kielto koskee? Ja miksi kiellot niin yleisesti ylettyvät laajemmalle joko isän tai äidin suvussa (ks. Westermarck 1932)? Millään kilpailevalla teorialla ei ole tällaista selitysvoimaa tai yhteensopivuutta faktojen kanssa. Suomen tiede saa yhä olla ylpeä biologiaa ymmärtäneestä Westermarckistaan – ja hävetä niitä monia akateemisesti koulutettuja psykologeja, psykiatreja ja sosiologeja, jotka yhä uskovat freudilaisperäiseen huuhaa-tietoon.

Sukusiitos ja sen välttäminen

Seuraava pitkähkö kirjoitus on lyhennelty Tavataan ensi viikolla –kirjastani vuodelta 2007. Kirjallisuusviitteet löytyvät kyseisestä teoksesta.

Oikeanlaisen lisääntymiskumppanin saamisella luonnossa on valtava painoarvo. Siihen liittyy olennaisesti myös kysymys sukusiitoksesta ja sen välttämisestä. Ihmisen kohdalla sukusiitoksen välttäminen koskee monia, täysin erilaisia tieteenaloja: insestistä jälkeläisille koituvat haitat (biologiaa: lähisukulaisten jälkeläisillä on enemmän perinnöllisiä sairauksia) ja niiden tuottamat mielen mekanismit (psykologiaa: aktiivinen inhontunne insestiä ajateltaessa) ovat läheisessä yhteydessä eri kulttuureista tavattuihin insestikieltoihin (antropologiaa, kulttuurien välistä vertailua).

Suomenruotsalainen Edvard Westermarck esitti 1800-luvun lopulla teoriansa, että ihmiset vaistomaisesti välttävät insestiä. Tämän Westermarckin ilmiöksi nimetyn teorian mukaan varhaislapsuuteen liittyvä läheinen yhdessä asuminen estää ihmisillä sukusiitoksen: yhdessä kasvaneet sisarukset, isät ja tyttäret sekä äidit ja pojat kokevat vastenmielisyyden tunteen ajatellessaan keskinäistä seksiä. Westermarckin mukaan luonnonvalinta on tuottanut tällaisen tunnemekanismin estämään sisäsiittoisuudesta koituvia haittoja.

Jo kertaalleen unohdettu Westermarckin teoria sai 1900-luvun loppupuolella tukea monelta suunnalta. Taiwanissa ja Kiinassa oli tapana ottaa pieni tyttö perheeseen, jotta hänestä voisi tulla perheen pojalle puoliso aikuisena. Tällaiset lapsiavioliitot olivat kuitenkin tavallista hedelmättömämpiä ja niissä oli muita enemmän avioeroja ja syrjähyppyjä. Ilmiötä tutkineen Arthur Wolfin mukaan syynä oli pariskunnan toisiaan kohtaan tuntema seksuaalinen vastenmielisyys eli aversio. Israelissa kibbutsilapset puolestaan kasvoivat kollektiivisesti lastentaloissa. Samassa ”kodissa” eläneet lapset eivät yhteisön toiveista huolimatta rakastuneet toisiinsa. Hekin olivat leimautuneet toisiinsa kuin siskot ja veljet.

Westermarckin teoriaan sisältyy myös ajatus siitä, että seksuaalisen vastenmielisyyden tunteeseen liittyy rankaisemishalu. Tällä Westermarck selitti sen, miksi eri kulttuureista löytyy usein varsin ankaria lähisukulaisten välisiä avioliittokieltoja. Onkin huomattu, että mikäli yksilö on kasvanut eri sukupuolta olevan sisaruksen kanssa, hän tuomitsee kokonaan ulkopuolisten insestisen seksin muita voimakkaammin. Tämä on tiivistettynä biologisen nykytutkimuksen käsitys insestinvälttämisvaistosta: lapsuuteen liittyvä leimautuminen toiseen yksilöön on käytännössä sama kuin insestin herättämä vastenmielisyyden tunne.

Kuten olettaa saattaa, Westermarckin teoriaa insestinvälttämisvaistosta pidetään biologien parissa yhtenä evolutiivisen ihmistutkimuksen lippulaivoista. Sitä myös esitellään käytännössä kaikissa alan oppikirjoissa ja se on edelleen aktiivisen empiirisen tutkimuksen kohteena. Anna Rotkirchin sanoin: ”Westermarck lienee ainoa sosiologian klassikko, johon Naturessa on viime aikoina viitattu.”

Keväällä 2007 Evolutionary Psychology -verkkolehdessä kuitenkin julkaistiin filosofi David L. Smithin artikkeli, jossa vähäteltiin Westermarckin teoriaa. Smithin mukaan teoria koski vain sisarusten välisiä suhteita, ei kaikkea sukusiitosta. Smith siis väittää, että Westermarckin teoria ei sellaisenaan ole teoria insestin välttämisestä, koska se koskee vain sisarusten välistä seksiä. Smithin mukaan teorian kannattajat eivät aina huomaa tätä; he aloittavat hyvin perustellulla väitteellä sisarusten välisestä insestiaversiosta, mutta sitten lipsahtavat uuteen väitteeseen, että vastaava aversio olisi olemassa vanhemman ja jälkeläisen välillä, kuitenkaan perustelematta tätä uutta väitettään samalla vakavuudella. Smith perustaa näkemyksensä Juhani Ihanuksen kirjaan Multiple Origins vuodelta 1997. Kyseisen kirjan suomenkielinen alkuteos on Kadonneet alkuperät vuodelta 1990. Smith lainaa Ihanukselta seuraavaa kohtaa:

Kun Westermarck puhuu hieman epämääräisesti lapsuudesta saakka yhdessä eläneistä henkilöistä, on syytä täsmentää, että Westermarckin malli ei suoraan selitä vanhempien seksuaalista aversiota lapsiaan kohtaan, sillä vanhemmat eivät ole voineet elää lapsuudestaan saakka läheisessä yhteydessä omien lastensa kanssa.

Smith jatkaa, että jos Westermarckin teoria selittää insestin välttämisen vain sisarussuhteen kaltaisissa tilanteissa, tarvitaan muita mekanismeja selittämään vaikkapa vanhempi–jälkeläis-insestin välttämistä. Smith jopa väittää, että tämän takia todisteet Westermarckin teorian takana eivät todista Freudin oidipus-teoriaa vastaan: ”Freudin teesi saattaa hyvin olla virheellinen, mutta emme voi loogisesti päätellä tätä Westermarckin hypoteesin (oletetusta) oikeellisuudesta.”

Mikä Smithin artikkelissa on pielessä? Se on lainaus Ihanuksen väitteestä, että Westermarckin teoria koskisi vain sisaruussuhteita. Väite on virheellinen, kahdesta syystä. Ennen kuin ne paljastetaan, otettakoon toinen esimerkki samasta virheestä. Kyse on Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä julkaistusta psykoanalyysia puolustavasta katsauksesta, jossa sanotaan näin: ”On huomattava, että psykoanalyysin oidipuskompleksiteoria puhuu ennen kaikkea vanhempiin kohdistuvasta lapsen halusta, joka lapsen täytyy torjua – – kun taas Westermarck puhuu ennen kaikkea sisarusten ja kasvinkumppanien keskinäisestä inhosta – –”. Kirjoittajan mielestä teorioissa on siis kyse eri asioista, mutta biologit eivät vain osaa pitää niitä erillään: ”Sisarusten sukurutsauskammoa ei voida selittää samalla tavoin kuin lapsen ja vanhemman suhteen aiheuttamaa kammoa, vaan niiden viettikohtalot eronnevat selvästi.” Loppupäätelmä on selkeä: “Vanhemmat eivät ole 2–6-vuotiaina eläneet lastensa seurassa, joten vanhemmille ei ole ainakaan tästä syystä kehittynyt sukurutsauskammoa (Ihanus 1990), vaan sukurutsauskielto vaikuttaa selvästi kulttuuriperäiseltä: olemme oppineet, että lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on väärin”.

Ensimmäinen virhe kyseisissä kirjoituksissa on olettaa, että insestiaversiota synnyttävää leimautumista ei voisi tapahtua myöhemminkin kuin vain varhaislapsuudessa. Arvelisin, että tämän ajattelemattomuuden syynä on se, että varhaislapsuus on freudilaisissa teorioissa niin tärkeässä roolissa.

Toinen erhe on yhtä yksinkertainen: Westermarck ei suinkaan väitä, että aversion syntymisen kannalta molempien pitäisi olla lapsia. Päinvastoin, Westermarck kirjoittaa selvääkin selvemmin, että toisen osapuolen nuoruus on riittävä ehto: ”Se, että taipumus keskinäiseen sukupuoliyhteyteen puuttuu henkilöiltä, jotka ovat olleet läheisissä tekemisissä keskenään toisen tahi molempien nuoruudesta saakka, on epäilemättä yli koko maailman levinnyt ilmiö” (1932, korostus lisätty). Westermarck jopa kertoo asian olleen tuttu antiikin ajoista asti: “Platon on huomauttanut, että erittäin voimakas kirjoittamaton laki kieltää vanhempia harjoittamasta yhteyttä lapsiensa kanssa ja veljiä yhteyttä sisartensa kanssa ja että useimpien kesken ei edes ajatustakaan mihinkään sellaiseen esiinny.” Tuskinpa Westermarck olisikaan haastanut Freudia, jos hänen teoriansa olisi koskenut vain sisarusten välistä aversiota.

Myös Yhteiskuntapolitiikassa esitetty ajatus insestiaversion kulttuurisesta oppimisesta on kaukaa haettu: insestikielloista ei esimerkiksi käytännössä koskaan keskustella eikä niitä opeteta lapsille, mutta silti ihmiset ”tietävät”, että niin ei vain tehdä. Useimmissa yhteisöissä insestikiellot myös rajoittuvat esimerkiksi serkkuihin ja avioliiton kautta tuleviin ”sukulaisiin”. Insestikiellot siis astuvat monesti kuvaan vasta siinä, missä luontainen vastenmielisyys häviää.

Toisaalta on täysin totta, että tutkimus on toistaiseksi kohdistunut lähinnä yhdessä kasvaneiden sisarusten suhteisiin ja että heillä Westermarckin teoria on selvimmin todennettu. Mutta kuten todettua, tämä ei mitenkään sulje pois mahdollisuutta, etteikö seksuaalinen inho voisi vastaavanlaisen mekanismin avulla syntyä vauvaiän tai varhaislapsuuden jälkeenkin. Westermarckin ajatushan ei ole teoria yksityiskohtaisista mekanismeista, vaan se on yleisteoria yhdessä kasvamisen vaikutuksista. Onkin osoitettu, että jopa samassa perheessä kasvavat sisarukset käyttävät eri vihjeitä sisaruksen ”tunnistamisessa” ja täten siis aversion suuntaamisessa.

Esimerkiksi Debra Lieberman kollegoineen (2007) havaitsi, että se seikka, että on nähnyt oman äitinsä hoitavan vauvaikäistä pikkusiskoaan tai -veljeään, on yhteydessä seksuaaliseen vastenmielisyyteen tätä kohtaan. Pikkusiskot tai -veljet eivät kuitenkaan luonnollisesti voi käyttää samaa vihjettä suhteessa vanhempaan sisarukseensa. Tutkimuksen mukaan nuoremmilla osapuolilla sisarusaversion syntymisessä ratkaisevaa onkin se, kuinka pitkän ajan lapsuudestaan he olivat viettäneet yhdessä. Siis kaksi eri vihjettä riippuen siitä, sattuuko syntymään iso- vai pikkuveljenä/-siskona – ja kuitenkin sama lopputulos.

Vastaavasti on merkkejä siitä, että inhomekanismi voi aktivoitua vielä kouluikäisilläkin: ”Vallitseepa poikien ja tyttöjen kesken, jotka saavat kasvatuksensa samassa koulussa, ilmeinen vapautuneisuus eroottisista tunteista”, kuten Westermarck (1923) asian ilmaisi. Rakkauden evoluutio -kirjassa totesin puolestaan näin: ”Oli oikeastaan hämmästyttävää huomata, kuinka lukiossa – luokkien ja koulujen sekoituttua – omat lapsuusajan luokkatoverit kelpasivat joillekin naapurikoulun pojille.”

Lieberman kollegoineen (2007) havaitsi myös, että kyseessä olevat kaksi mekanismia (äidin antaman hoivan näkeminen ja yhdessä vietetty aika) eivät olleet yhteydessä vain seksuaaliseen aversioon vaan myös 1) ulkopuolisten harrastaman insestin moraaliseen tuomitsemiseen sekä 2) siihen, kuinka avuliaita sisarukset olivat toisilleen. Kuten olettaa saattaa, suurempi avuliaisuus koski myös samaa sukupuolta olevia sisaruksia. Toisin sanoen se mielenmekanismi, joka eri ympäristövihjeiden perusteella rekisteröi sukulaisuutta, ohjaa kahta täysin eri motivaatiojärjestelmää: avuliaisuutta sukulaisia kohtaan sekä sukusiitoksen välttämistä (ja sen tuomitsemista). Molempien takana on tietysti vanha tuttu ”geenin itsekkyys” (Dawkins 1993): kannamme sellaisia geenejä, jotka ovat saaneet esivanhempamme käyttäytymään geeniensä leviämistä edistävällä tavalla, esimerkiksi välttämään sukusiitosta ja auttamaan sukulaisia. Toisaalta aivan kuten Westermarckin teoria ennustaa, tieto geneettisestä sukulaisuudesta (tai yksilön yleinen taipumus avuliaisuuteen tai muiden tuomitsemiseen) ei ollut ratkaisevaa, vaan vain altistuminen jommallekummalle vihjeelle. Mekanismit siis toimivat adoptoiduillakin lapsilla ja tietyistä persoonallisuuspiirteistä riippumatta.

Kuten muissa vastaavissa tutkimuksissa, tässäkin tosin nojattiin vain epäsuoriin todisteisiin, ei suoran syy-yhteyden havaitsemiseen. Näyttää kuitenkin ilmeiseltä, että sekä sisarusten välistä avuliaisuutta että seksuaalista inhoa ohjaavat joko vihjeet äidin antamasta hoivasta (vanhempi sisarus) ja yhdessä asumisesta (nuorempi sisarus) tai sitten jokin tunnistamaton mutta näihin hyvin voimakkaasti liittyvä tekijä. Ainakin toistaiseksi äitihoivan havaitseminen ja yhteiset kasvuvuodet ennustavat lopputuloksia parhaiten.

Vanhemmilla sisaruksilla eräs ratkaiseva sukulaisen tunnistusta ohjaava tekijä on siis mitä ilmeisimmin oman äidin hoivasuhde toiseen vauvaan. Siksi onkin hieman ironista, että myös Smithin (2007) artikkelissa ehdotetaan äitisuhdetta yleisen insestiaversion taustatekijäksi. Smith esittää kaksi vaihtoehtoa: 1) vertailemalla äidin kasvojen yhdennäköisyyttä muiden kasvoihin lapsi tekee päätelmiä näiden sukulaisuudesta itsensä kanssa tai 2) lapsi tarkkailee, keitä oma äiti kohtelee kuten sukulaista tai puolisoaan. Molempien mekanismien avulla lapset pystyisivät välttämään insestiä. Molempia hypoteeseja voidaan myös empiirisesti testata. Ja jälkimmäinen teoria on siis saanut tukea Liebermanin tutkimusryhmältä (2007). Ensimmäisessä hypoteesissa taas on eräs selkeä puute: ulkonäköön perustuva vertailu ei voi selittää, miksi tytär ei halua seksisuhdetta isänsä kanssa – äidin kasvothan eivät muistuta isän kasvoja. Olipa Smithin hypoteesien totuusarvo millainen tahansa, molemmat mahdollisuudet kuitenkin sisältyvät Westermarckin läheisyyttä koskevaan teoriaan. Hypoteesit toki tarjoavat tarkempia mekanismeja sukulaisen tunnistuksen pohjaksi, mutta ne eivät ole vaihtoehto Westermarckille, kuten Smith ajattelee.

Smithin kannalta vielä ironisempaa on, että myös Westermarck kirjoitti pitkästi äitisuhteen tärkeydestä. Miten esimerkiksi isä tietää leimautua tyttäreensä? Mistä isä siis ”tietää”, että lapsi on hänen? Westermarck esitti monin paikoin, että isä tunnistaa lapsensa sen perusteella, että hänellä on erityinen suhde naiseen, joka synnyttää lapsen. Esimerkiksi isyysvaistojen suhteen Westermarck toteaa: ”Kaikkialla, missä tämä vaisto on havaittavissa, isä alusta alkaen pysyttelee jälkeläisen lähettyvillä asuessaan yhdessä äidin kanssa” (1932, korostus lisätty). Vastaavalla tavalla on merkkejä siitä, että koiraslintujen antama jälkeläishoiva on yhteydessä siihen, millainen suhde koiraalla on emoon; lähinnä sitä kautta, kuinka hyvin koiras on onnistunut vahtimaan naarastaan.

Westermarckin teoria on siis yhdessä kasvamista ja täten insestiaversiota koskeva yleisteoria. Siihen liittyvissä mielenmekanismeissa on joukko toistaiseksi avoimia yksityiskohtia (freudilaisesta torjunnasta ei kuitenkaan ole merkkiäkään), mutta teorian oikeellisuuden kannalta nämä yksityiskohdat ovat pitkälti sivuseikkoja. Emme siis vielä tarkkaan tiedä, mikä yhdessä asumisessa – siten, että jompikumpi tai molemmat ovat lapsia – herättää inhon tai seksuaalisen välinpitämättömyyden tunteen. Liittyykö siihen myös hajuja ja jos niin millaisia? Tiedetään esimerkiksi, että isät ja äidit pystyvät tunnistamaan lastensa hajun ja että isillä jopa herää aversio tyttären hajusta (Weisfeld ym. 2003). Entä mikä on äänten, yhdessä syömisen tai kosketusten rooli? Ja kuinka paljon mitäkin tekijää pitää olla, jotta aversio syntyy? Entä onko ihmisten tai ihmispopulaatioiden välillä perinnöllisiä eroja siinä, kuinka voimakas aversiosta tulee? Minkä muiden seikkojen kanssa aversio on yhteydessä; onko esimerkiksi älykkyydellä merkitystä?

Huolimatta siitä, ettemme tiedä tarkkoja mielenmekanismeja, Westermarckin teoria pystyy yksinkertaisimmin ja ilman uusia lisäoletuksia selittämään muun muassa seuraavat seikat: 1) miksi insestiaversio ei riipu kasvatusmenetelmistä tai perheen seksuaalisista asenteista, 2) miksi insestikiellot eivät koske pelkästään verisukulaisia, 3) miksi insestikiellot vaihtelevat niin paljon kulttuurista toiseen siinä, keitä kielto koskee ja 4) miksi kiellot niin yleisesti ylettyvät laajemmalle joko isän tai äidin suvussa.

Millään muulla yleisteorialla ei ole tällaista selitysvoimaa tai yhteensopivuutta faktojen kanssa. Ja kun Westermarckin teoriaan lisätään biologi Robert Triversin teoria vanhempien tekemistä investoinneista (sukupuoli, joka satsaa jälkeläisiin enemmän, on seksikumppanin suhteen valikoivampi) ja vaikkapa evoluutiopsykologi David Bussin havainnot parinvalinnassa vallitsevista sukupuolieroista (nuoruus on tärkeämpi kriteeri miehelle kuin naiselle), meillä on selityksiä myös sille, miksi isä–tytär-insestiä näyttäisi tapahtuvan eniten ja äiti–poika-insestiä vähiten. Tämänkaltaiset esimerkit osoittavat, miten hedelmällinen lähtökohta darwinismi on ihmisen psykologian ja käyttäytymisen tutkimukselle.