Sic transit gloria mundi - Vihapuhe kääntyi jälleen itseään vastaan

Viikko sitten olin Marja Sannikan keskusteluohjelmassa televisiossa kertomassa woke-ilmiöstä. (Edellisessä blogimerkinnässäni on pidemmät vastaukset, useampiin kysymyksiin.) Ohjelmaa on tätä kirjoitettaessa katsottu Ylen nettisivuilla lähes puoli miljoonaa kertaa. Tässä kommentoin Esko Valtaojan keskustelukumppani Renaz Ebrahimin joitakin lausuntoja.

Ebrahimi kertoo seuraavasti (puheen litterointi tuottaa aina tällaista sekavuutta):

Jos mä mietin sinua [Esko Valtaoja] ja esimerkiksi tätä ihmistä, joka oli meitä ennen pitämässä puheenvuoroa [allekirjoittanut], hänen esimerkiksi pitämäänsä blogia, ja blogikirjoituksia katoin, niin enimmäkseen siellä oli tekstejä siitä, missä kritisoitiin meitä, jotka yrittää tehdä jotain sen sijaan, että kritisoisitte heitä, jotka jatkuvasti vihapuhetta jakaa, jotka jatkuvasti ovat osa tätä ongelmaa, toimivat ongelmallisesti.
 

Ensinnäkään blogillani ei enimmäkseen kritisoida niitä, ”jotka yrittävät tehdä jotakin”. Blogillani, jota olen pitänyt vuodesta 2008, käsitellään lähinnä ihmisluontoon läheisesti liittyviä kysymyksiä. (Toki feminismin tiettyjen suuntausten kritiikkini ovat luetuimpia ja saamani palautteen perusteella myös pidetyimpiä tekstejäni; huolimaton lukija saattaa tästä saada kuvan, että blogini sisältö olisi enimmäkseen sitä.)

Toiseksi, kyseiset Ebrahimin esiin nostamat tekstini kritisoivat nykyfeministien kirjoituksia, joissa joko on vakavaa epäjohdonmukaisuutta, selkeää tiedevihamielisyyttä tai liberaalidemokratian ja ilmaisunvapauden vastaisen agendan ajamista. Teksteissäni siis kritisoidaan yhteiskunnan ja yksilön hyvinvointia haittaavaa lepsua ajattelua, ei suinkaan henkilöitä, ”jotka yrittävät tehdä jotakin”. Ebrahimin harrastama maalailu, että intersektionaalisen feminismin kritisointi olisi automaattisesti jonkinlaista miesvallan ja patriarkaalisten etuoikeuksien puolustamista, on yksinkertaisesti typerryttävää.

Ebrahimi ehdottaa, että ”meidän” tulee sietää woke-kyttäämistä ja alituista varpaillaan oloa, koska vain siten voidaan päästä tasa-arvoon, jossa vähemmistöjen edustajat ”saavat tilaa”. En tässä ota kantaa, missä määrin mitäkin vähemmistöä Suomessa mahdollisesti syrjitään. Sen sijaan kysyn, miksi Ebrahimi kuvittelee, että hänen menetelmänsä johtaisi toivotun kaltaiseen tasa-arvoon.

Kysyn myös, missä vaiheessa vähemmistöt ovat Ebrahimin mielestä saaneet tarpeeksi tilaa, jotta sanapoliisitouhu ja kyttäämiskulttuuri voidaan lopettaa. Milloin syntien sovitus on siis tullut valmiiksi? Ja päätetäänkö asiasta demokraattisesti vai miten?

Niin tai näin, Sannikan ohjelman myötä monelle suomalaiselle tuli selväksi, että yksilön ei tarvitse identifioitua intersektionaaliseksi feministiksi tai antirasistiksi kannattaakseen yhtäläisiä oikeuksia tai ajakseen syrjinnän lopettamista. Ohjelmasta syntyneen keskustelun perusteella näyttää myös ilmeiseltä, että lähetyksessä nähty Ebrahimin laskelmoivan teatraalinen uhriutuminen - päätellen hänen käyttämistään melodramaattisista koodisanoista - ja hänen empatian kaapuun puettu vihapuheensa kääntyivät sekä Ebrahimia itseään että hänen ajamiaan asioita vastaan. Sic transit gloria mundi – Katoavaa on mainen kunnia.

                            * * *

PS. Se, että Suomessa on jokunen pesunkestävä rasisti ja että kaikkia ei kiinnosta opetella uusia termejä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöistä, ei tarkoita, että yhteiskunta olisi syrjivä. Tällaisten ihmisten olemassaolo ei myöskään tarkoita, että yksilön mahdollisuudet menestymiseen olisivat huonommat hänen sukupuolensa, rotunsa tai seksuaalisuutensa johdosta.

Kanslerin puuttuvat pukimet

Viisauden rakastajan sokea piste – huomioita tieteen puolustamisesta

Helsingin yliopiston entinen rehtori ja kansleri (2003–2008 ja 2008–2013), akateemikko ja emeritusprofessori Ilkka Niiniluoto on läpi pitkän uransa puolustanut realistista ja todellisuuteen nojautuvaa totuuskäsitystä, niin kutsuttua totuuden korrespondenssiteoriaa. Niiniluoto on siis vastustanut esimerkiksi postmodernia totuusrelativismia, aivan kuten kenen tahansa skeptikon ja tieteenharrastajan sopii tehdä. Ihmisillä on oikeus mielipiteisiinsä, mutta he eivät ole oikeutettuja omiin faktoihinsa.

Viimeisimmässä puheenvuorossaan (Tieteessä tapahtuu 3/2020: ”Pitääkö olla huolissaan totuudesta?” [1]) Niiniluoto toteaa, että vaikka filosofian piirissä postmodernien virtausten suosio on jo hiipunut, realistien ja antirealistien väittely jatkuu. Niiniluoto käyttää yhtenä esimerkkinä sitä, että olen Skeptikko -lehdessä ”pommittanut” nykyfeminismiä ”evoluutiobiologian pohjalta”.

Niiniluoto tulkitsee Skeptikossa olleet kirja-arvioni oikein: niiden tarkoitus on puolustaa realistista totuuskäsitystä. Lehden lukijoilla on syytä olla imarreltuja näin korkean tason huomiosta – siitä huolimatta, että herkempi lukija saattaa löytää Niiniluodon kommentista biologisen tarkastelukulman vähättelyä.

Niiniluoto on oikeassa myös todetessaan, että sukupuolentutkimusta – feminismin akateemisinta versiota – voidaan ”harjoittaa tieteellisen realismin pohjalta”. Tästä pitää kuitenkin kysyä, miten alalla on todellisuudessa toimittu. Onko tutkimus tuottanut testattavia ennusteita? Onko tutkimus todistanut (tai pyrkinyt todistamaan) syitä jonkin ilmiön tapahtumiselle? Niiniluoto kritisoi ansiokkaasti likipitäen asiaa kuin asiaa (ks. esim. Niiniluoto 2016), mutta kysymykset sukupuolentutkimuksen todellisista toimintatavoista hän tyystin sivuuttaa.

Niiniluoto ei myöskään anna ainuttakaan esimerkkiä tieteelliseen realismiin nojaavasta alan tutkimuksesta – ei suomalaisissa yliopistoissa yleensä eikä erityisesti Helsingin yliopistosta siltä ajalta, kun hän siellä ylimpänä viranomaisena vaikutti. Toki minullekaan ei montaa alalla toiminutta realistia tule mieleen. (Johdonmukaisena realistina tulee mieleeni oikeastaan vain Anna Rotkirch, mutta hän onkin toiminut lähinnä yliopiston ulkopuolisena tutkijana.)

Mikä siis oli tulos Niiniluodon vuosikymmenen mittaisesta valtakaudesta yliopistolla? Ei kovin imarteleva. Nais-/sukupuolentutkimuksen parissa jatkettiin entiseen tapaan tieteen politisoimista ja poliittisen agendan edistämistä sekä toimittiin muutoinkin vastoin Niiniluodon mainitsemaa vastuullinen tiede -ohjeistusta (ks. esim. queer-teoriasta ja feministisestä pedagogiikasta: Tammisalo 2015 & 2018).

Mikä aiheutti arvovaltaisen viisauden rakastajan sokean pisteen? En ryhdy spekuloimaan. Todettakoon vain, että Platonin uumoilut filosofien johtajankyvyistä taisivat tässäkin tosielämän koetuksessa tulla kumotuiksi.

Joidenkin mielestä olen kritisoinut akateemista feminismiä turhan päällekäyvästi. Aatteen kaunistelematon tarkastelu on kuitenkin perusteltua. Sen verran nurjaa on suhtautuminen tieteen tekemisen periaatteisiin ollut: tutkimustuloksia on sivuutettu ideologisista syistä, objektiivisuuspyrkimyksiä on vieroksuttu, empiirisiä tiedonhankintamenetelmiä on väheksytty ja niin edelleen. (Niiniluodon käyttämä vertauskuva Skeptikko -lehden kriittisistä kirja-arvioista feminismin ”pommittamisena” ei siksi ole osuva. Jos sotavertauksia halutaan käyttää, kyse on pikemminkin ilmapuolustustunnistimien herkistämisestä holtitonta hyökkääjää vastaan, ei pommien pudottelusta.)

Se, että feminismi on onnistunut brändäämään epäjohdonmukaiset ja usein autoritaariset asenteensa vapauden ja välittämisen kielelle, ei oikeuta epäkriittistä asennoitumista. Päinvastoin, kritiikki on ulotettava erityisesti hyvää tarkoittavaan sosiaaliseen liikehdintään. Mitä taas tulee sukupuolisen tasa-arvon tutkimiseen, siihen on käytettävä tieteen piinkovaa ja kausaliteetteihin pureutuvaa ydintä, ei hataria olettamuksia patriarkaalishegemonisesta maskuliinisuudesta, saati poliittisen agendan ajamista. 

Suositeltavaa filosofista
lukemista.

Alaviite [1]

Niiniluoto (2020) korostaa yliopistollisen tutkimuksen merkitystä. Olen tässäkin samoilla linjoilla. Nähdäkseni valtio on tältä osin myös melko hyvin onnistunut: kansalaiset ymmärtävät ja tunnistavat, että on puolueettomaan ja rationaaliseen päättelyyn keskittyviä tieteellisiä instituutioita. Tämä ei kuitenkaan riitä. Valtion on huolehdittava myös siitä, että kyseisillä instituutioilla on arvovaltaa nimenomaan sen takia, että ne pyrkivät objektiivisuuteen ja rationaalisuuteen. Mikäli valtio ja yliopisto tässä epäonnistuvat, nuoriso on entistä alttiimpaa kaupalliselle ja ideologiselle manipulaatiolle. Skeptikon onkin alituisesti pohdittava, miten yhteiskunta ja yliopisto ovat tiedepoliittisissa linjauksissaan onnistuneet. Myydäänkö tieteen auktoriteettia joskus liian halvalla? Onko esimerkiksi sukupuolentutkimuksen laadunvalvonta epäonnistunut? Vallitseeko akatemiassa vapauden ja vuoropuhelun vai vaientamisen ja vaikenemisen sekä politisoimisen ilmapiiri?

Kirjallisuus

Niiniluoto, I (2016): Onko tiedolla sukupuolta? Teoksessa: Rolin, K. ym. toim.: Sukupuoli ja filosofia. SoPhi. Jyväskylä.

Niiniluoto, I. (2020): Pitääkö olla huolissaan totuudesta? Tieteessä tapahtuu 3/2020.

Tammisalo, O. (2015): Kun kasvatustiede osti ”feminismin”. Tiedepolitiikka 1/2015.

Tammisalo, O. (2018): Miksi yliopisto osti queer-performanssin? Skeptikko 4/2018.

----

PS. Toisena esimerkkinä hyvää tarkoittavasta ja kritiikkiä ansaitsevasta sosiaalisesta liikehdinnästä toimii Yhdysvaltain Black lives matter -joukkoliike. Sen taustaorganisaation omaksumat toimintamallit, erityisesti etniseen kollektivismiin perustuva uhriuttaminen, luultavasti vain hidastavat rodullisten ennakkoluulojen ja sosioekonomisten eroavuuksien häviämistä. Myös liikkeeseen yhdistynyt väkivaltainen mellakointi, ryöstely ja pyrkimys vaikeuttaa poliisin toimintaa näyttävät aiheuttavan haittoja nimenomaan sille väestönosalle, jonka olosuhteisiin järkevät ihmiset eniten parannusta toivovat.

   Akateeminen feminismi tuskin kykenee tällä tavoin kääntämään tasa-arvokehitystä taaksepäin. Suuri yleisö on jo omaksunut ajatuksen, että ihmisiin tulee suhtautua yksilöinä, ei sukupuolen (tai etnisen ryhmän) edustajana. Aniharva jaksaa innostua poseeraavasta identiteeteillä politikoinnista.

Lisäys 9.9.2020:

Eräs lukija huomautti, että ”rehtori ja kansleri eivät ole yksinvaltiaita”, ja että siksi ”hyväkään tahto ei aina riitä tieteen tason nostamiseen”.

 

On totta, että yliopistoja ei hallita autoritaarisesti – ja niin on hyvä. Tieteellisten standardien kohentaminen joillakin aloilla edellyttäisikin yliopistojen henkilökunnalta ja johdolta sellaista kollektiivista sitoutumista, johon nykyisenlainen yliopistomaailma ei kykene.

   En silti usko, että olemme umpikujassa. Välillä tulee takapakkia, ja tutkimuslinjoja, jopa laitoksia, saattaa lipsua epätieteellisen dogmatismin ja politikoinnin suuntaan. Mutta kun tiede on jollakin alalla kerran päässyt vauhtiin, testattavien hypoteesien luomiseen asti, pseudotieteellisellä ajattelulla on tapana pysyä marginaalissa.

   Akateeminen vapaamielisyys tulee toki jatkossakin antamaan mahdollisuuksia löyhemmille tieteellisille standardeille (aivan kuten politiikassa liberalismi osaltaan mahdollistaa autoritarismin kannatuksen [ks. esim. Hazony 2020]). Tämä on asia, joka tutkijoiden, opettajien, rehtorien ja tieteestä kiinnostuneiden kansalaisten on ymmärrettävä, ja samalla heidän on tiukkapipoisesti pidettävä huolta tieteen tason säilymisestä. Se ei ole mahdotonta, ei edes vaikeaa, ja se on meidän kaikkien etu.

Skeptisismi ja feminismi (vastine Kotrolle)

Seuraava lyhyt vastineeni Arno Kotrolle ilmestyy Skeptikko 4/2019 -lehdessä (ilman tässä olevaa kuvitusta ja lopun sitaatteja Mies vailla tasa-arvoa -kirjasta).

Tuleeko feminismiä käsitellä Skeptikossa?

Kiitän Arno Kotroa kirja-arvioni kommentoimisesta (Skeptikko 3/2019). Kotron mielestä kyse ei tosin ole kirja-arviosta vaan poliittisesta teilaamisesta.

Arviossani on yli 30 suoraa ja kriittisesti tarkasteltua lainausta Kotron ja Maria Ohisalon toimittamasta feministisestä Sinua on petetty -teoksesta (Like 2019). Täyttääkö sitaattien määrä tai kommenttien laatu pätevän kirja-arvion kriteereitä? Sitä on vaikea sanoa. Kotrohan ei kerro, mitkä huomioistani olivat hänen mielestään virheellisiä. Sen sijaan hän päivittelee kirjoitukseni pituutta – ja esittää joukon lisäseikkoja, joita siinä olisi tullut käsitellä.

Kotro on saattaa olla oikeassa, että feminismin kriittinen tarkastelu karkottaa naisia Skepsiksen toiminnasta. Vastaavasti ennustajat.fi -sivuston kritiikitön esoteerisuus saattaa karkottaa miehiä selvänäkijäbisneksestä. (Ennustajien sivustolla naisia ja miehiä on kutakuinkin käänteisessä suhteessa verrattuna Skepsiksen aktiiveihin.) Esitettyjen väitteiden totuudenmukaisuuden kannalta huoli sukupuolten erilaisesta aktiivisuudesta on kuitenkin molemmissa tapauksissa yhdentekevä – ja juuri totuudenmukaisuudesta skepsisläisen tulee olla kiinnostunut.

Jos Skepsis haluaa olla rehellinen, se ei siis voi sivuuttaa erheellisiä väittämiä, ei edes sellaisia, joiden esittäjällä on hyviä aikomuksia. Uusia jäseniä on houkuteltava rationaalisen ja todisteisiin perustuvan ajattelun sekä tinkimättömän ja sukupuolesta riippumattoman mielipiteenvaihdon ehdoilla.

Kotron mielestä Skeptikossa voisi johdonmukaisuuden nimissä olla muidenkin poliittisten aatteiden kritiikkiä. Kaikki poliittiset aatteet, feminismistä libertarismiin, toki ansaitsevat kriittisen vastavoiman. Lisäksi politiikka on sotkuista ja poliittiset päätökset perustuvat aina jonkinlaisiin testaamattomiin ennakko-oletuksiin. Kaikki olennainen tieto ei koskaan ole päättäjien käytettävissä.

Nämä eivät ole perusteltuja syitä käsitellä poliittisia aatteita lehdessä. Skeptikko pyrkii edistämään tiedettä ja tieteellistä maailmankuvaa. Se ei ole kiinnostunut eläkekatosta, minimipalkasta tai muista kakunjakokysymyksistä (paitsi ehkä lehdistötuesta ja uskomushoitojen Kela-korvattavuudesta).

Nykyfeminismi kuitenkin eroaa perinteisestä politiikanteosta. Alan kirjallisuudessa esitetään vahvoja ja luonnontieteiden kanssa ristiriitaisia väitteitä ihmisen käyttäytymisestä. Ja kuten olen osoittanut, väitteet ovat parhaimmillaankin uskonvaraisia puolitotuuksia. Poliittinen aate on myös päätynyt osaksi yliopisto-opetusta, esimerkiksi feministisen pedagogiikan muodossa.

Kyseiset seikat ovat päteviä perusteita skeptiseen feminismikritiikkiin. Lisäksi, kuten edellisessä lehdessä olevasta Minja Koskelan kirjan arviosta käy ilmi, aatteen kannattajissa on niitä, jotka toivovat ilmaisunvapauden kaventamista. Sellaiseen tulee poliittisesti sitoutumattomankin lehden tarttua.

PS. Feministisessä ideologiassa on piirteitä, jotka haittaavat niitä marginaalissa olevia ihmisiä, joita aate esittää auttavansa. Siksi feminismikritiikkiä voisi olla myös lehdissä, jotka asemoivat itsensä vähempiosaisten ja tasa-arvon puolelle. Nykyfeminismin strategioiden ja feministisen retoriikan kritisoiminen olisi siis oivallinen tapa vaikkapa Kansan Uutisille – johon myös olen taannoin jokusen esseen kirjoittanut – ajaa suvaitsevaisuutta ja tasa-arvoisia mahdollisuuksia kaikille.

                                
                               * * * 

Maria Ohisalon kanssa toimittamassaan Sinua on petetty -teoksessa Arno Kotro kirjoittaa: ”jos feminismillä tarkoitetaan pyrkimystä tunnistaa ja purkaa [syrjiviä] rakenteita, niin totta vieköön feministi olen minäkin”. Vuonna 2007 Kotro toimitti Hannu T. Sepposen kanssa kirjan Mies vailla tasa-arvoa. Siinä Kotron lausunto rakenteista on toisenlainen:

Tasa-arvokeskusteluissa liian usein käy niin, että tilastoihin vedotaan vain silloin, kun ne tukevat väitteitä naisten syrjimisestä ja kertovat esimerkiksi naisten miehiä keskimäärin heikommasta tulotasosta tai naisten päätymisestä miehiä useammin pätkätöihin. Jos tilastot viittaavat miesten syrjintään, yritetään kaivaa lukujen takaa jotain ”oikeampaa” todellisuutta, johon voidaan spekuloida patriarkaatin naista alistavat rakenteet.

12 vuotta sitten Kotro siis vihjasi, että syrjivät rakenteet ovat feminististä spekulointia. Nyt hän kuitenkin puhuu jo rakenteiden purkamisesta. Onko Kotro tässä välissä suorittanut feministisen tottelevaisuuskoulun? Tuskin, kyse näyttää pikemminkin olevan viestinnällisestä kaksoisstrategiasta.

Se, että Kotron kaltainen ansioitunut feminismikriitikko koettaa ylläpitää lämpimiä välejä feministeihin – joilla on taipumus kylmäkiskoisesti väistellä vuoropuhelua – on toki monessa mielessä kannatettavaa. Mutta skeptisyyden ja tieteen edistämisen kannalta on haitallista, jos pyrkimys mielipiteenvaihtoon alkaa muistuttaa kaksinaamaista mielistelyä.

Minja Koskelan Ennen kaikkea feministi -teoksen arviossa totean muun muassa seuraavaa (Skeptikko 3/2019): ”Intersektionaalinen identiteettifeminismi muistuttaa marxilaisten pyrkimystä herättää luokkatietoisuutta.” Vuonna 2007 myös Kotro näki yhteyden marxilaisuuden ja akateemisen feminismin välillä:

Monet ”tutkimukset” todellakin ansaitsevat lainausmerkit ympärilleen. Kouluja tarkastelevista naisnäkökulmaisista tasa-arvotutkimuksista tulee pahimmillaan mieleen muutaman vuosikymmenen takaiset marxilaiset analyysit, joissa jopa demokratian todettiin toteutuvan sosialistisissa yksipuoluejärjestelmissä paremmin kuin turmeltuneessa kapitalismissa. Kun asenne on riittävän vahva ja tarve jonkin asian ajamiseen kova, tutkimuksen tehtäväksi uhkaa jäädä pelkkä oman mielipiteen tieteellistäminen ja legitimointi, jolloin omia näkemyksiä vastaan puhuvat havainnot ja kvantitatiivinen aineisto sivuutetaan liian helposti.

Veikkaan, että Kotro allekirjoittaa tuon edelleen vaikka nykyään antaakin ymmärtää muuta. Feministisen indoktrinaation ja pelottelun voimaa on pakko ihmetellä.

Tiedepolitiikka 1/2015 -lehdessä arvioin feministisen pedagogiikan opaskirjaa seuraavaan tapaan:

Tutkijan on oltava aina valmis muuttamaan näkemystään uusien todisteiden edessä. Tämä ei ole tilanne feministisessä pedagogiikassa, jossa esimerkiksi ”katsotaan yleisesti, ettei sukupuolentutkimusta voi opettaa teknisenä tietona esimerkiksi määrittelemällä käsitteitä irrallaan feministisestä tietokäsityksestä”. Ala siis myöntää sitoutuneensa jo etukäteen tiettyyn sukupuoli-ideologiaan/-politiikkaan ja feministiseen tietokäsitykseen.

Vielä vuonna 2007 Kotro oli samaa mieltä:

On syytä kyseenalaistaa tasa-arvotutkimukset, jotka tehdään niin vahvoin ideologisin silmälasein, että oikeastaan tulokset tietää jo ennen kuin tutkimusta on tehty. Kun kouluihin tulee naistutkimukseen vihkiytyneitä kasvatustieteilijöitä tarkkailemaan arkitodellisuutta, poikien oppimisongelmat tai heidän naisvaltaisessa kouluyhteisössä ja opetuskulttuurissa kohtaamansa vaikeudet eivät saa osakseen objektiivista tai edes aidosti siihen pyrkivää tarkastelua – niin vahvat ovat useimpien tutkijoiden linssit ja niiden feministinen taittovirhe. - - Kun ennakkoasenne on jo lyöty lukkoon, saavat tosiasiat antaa periksi, jopa tieteelliseksi kutsutussa tutkimuksessa.

En pystyisi asiaa tuon paremmin sanomaan. Feministisen politikoinnin tunkeutuminen yliopisto-opetukseen nakertaa korkeakoulutuksen uskottavuutta, laskee tutkimuksen tasoa ja johtaa fiksuja nuoria harhaan. Aate on tekemässä samaa ihmisen käyttäytymistä koskeville tieteille kuin kristinusko teki luonnontieteille keskiajalla.

           * * *

Lisäys 30.12.2019:
Kysyin Twitterissä, tuleeko feminismiä käsitellä Skeptikossa. Vastaajia ei ollut paljon, mutta he olivat varsin yksimielisiä (ks. oheinen kuva).

Kansan Uutiset islam- ja feminismikritiikistä

Kansan Uutiset -lehti kirjoittaa 3.8.2019: ”Uusateismilla ja feminismiä vastustavalla maskulinistisella miesliikkeellä on paljon leikkauspintaa.” Tässä joitakin huomioita sekavasta ja sinne tänne ilkkuvasta lehtiartikkelista.

Aloitetaan harvoin käytetystä maskulinismi termistä. Mitä se tarkoittaa? Maskulinismilla tai lyhyemmin maskulismilla on viitattu sekä maskuliinisuuden yleiseen ihannointiin että miesten oikeuksien edistämiseen. Kirjoittaja jättää kertomatta, mitä hän tällä ilmeisesti halventavaksi tarkoitetulla termillään tarkoittaa. Maskuli(ni)smi ei joka tapauksessa ole aatteellisesti yhteydessä feminismin vastustamiseen enempää kuin feminismi on aatteellisesti yhteydessä miesten oikeuksien vastustamiseen. 

Kirjoituksen eräs pääväite on, että ateismista on tullut oikeistolaisempaa. Huoli esitetään aivan kuin vasemmistolaisuudella olisi jonkinlainen esikoisoikeus uskonnottomuuteen: ”Suomessa kirkon ero valtiosta on ollut enemmän vasemmiston kuin muiden asialistalla.” Ateismin oikeistolaistumista kirjoituksessa perustellaan muun muassa seuraavasti:

Oikeusministeriön Eduskuntavaalitutkimus 2015 -julkaisun mukaan perussuomalaiset olivat 2015 suositumpia kirkkoon kuulumattomien kuin kirkkoon kuuluvien parissa. Ensimmäisten parissa kannatus oli neljä prosenttiyksikköä suurempi.

Voi olla, että ateismin kannattajissa on aiempaa enemmän oikeistolaisesti ajattelevia – mitä oikeistolaisuuteen lasketaankin –, mutta tällainen kannattajakunnan muutos ei kerro siitä, onko itse ateismi muuttunut. Ateismi – uusi tai vanha – on edelleen jumaluskon puutetta, ja ateistien esittämät argumentit ovat nekin vanhoja tuttuja. Se, mikä uusateismissa on uutta, onkin lähinnä se, että ateistit eivät enää ole niin vaitonaisia. Toinen muutos on se, että islamia kritisoidaan ateistien parissa aiempaa enemmän. Nykytilanteessa se on perusteltua (eikä sekään liity oikeistolaisuuteen): kristinusko on muuttumassa vanhusten seuraleikeiksi, kun taas islamin maallistuminen on vasta alkanut. Samalla islaminuskoisten määrä länsimaissa on merkittävästi lisääntynyt, ja trendi näyttää jatkuvan.

Kansan Uutisten artikkeli ei analysoi sitä, miksi islam ja feminismi ansaitsevat kritiikkiä. Lehti esittää vain perustelemattomia vihjailuja kriitikoiden oletetusta oikeistolaisuudesta aivan kuin puoluepolitiikka voisi mitätöidä islamiin tai feminismiin kohdistetun arvostelun. Kaiken lisäksi kirjoittaja mainitsee, että ”Kirkosta eronneiden määrässä on usein piikki Päivi Räsäsen otettua kantaa seksuaalista tasa-arvoa vastaan”. Tämä kuulostaa joltakin aivan muulta kuin oikeistolaiselta tai perussuomalaiselta konservatismilta.

Kirjoittaja jatkaa: ”Angloamerikkalaista uusateismia dominoivat ajattelijat kuten Richard Dawkins, Sam Harris ja vuonna 2011 kuollut Christopher Hitchens ovat kaukana tieteellisestä sosialismista.” Jää epäselväksi, mitä kirjoittaja tarkoittaa tieteellisellä sosialismilla. Olipa sen määritelmä mikä tahansa, Dawkins, Harris ja Hitchens luultavimmin vastustaisivat sanan ”tieteellinen” käyttöä sosialismin (tai minkä tahansa poliittisen aatteen) yhteydessä – riippumatta siitä, mitä he itse ajattelevat mistäkin sosialismin suuntauksesta.

Kansan Uutisten artikkelin mukaan jopa ”yhteistyö” joidenkin ihmisten kanssa on raskauttavaa: ”Harris on tehnyt yhteistyötä Milo Yiannopoulosin ja Jordan Petersonin kaltaisten oikeistoideologien kanssa ja kannattanut muslimien vastaista etnistä profilointia.”

Kirjoittaja ei mitä ilmeisimmin ole perehtynyt Sam Harrisin ajatteluun. Harris on suorasanaisesti kertonut, mistä asioista hän on samaa ja mistä eri mieltä Yiannopoulosin kanssa. Minkäänlaisesta yhteistyöstä ei voida puhua. Harris esimerkiksi vastustaa Yiannopoulosin uskonnollisuutta ja hänen antamaansa Trump-tukea. Harrisin mielestä Yiannopoulos on epärehellinen trolli ja esiintyvä taiteilija, joka haittaa rehellistä ja selkeää ajattelua. Harris ei siis pidä Yiannopuolosia liittolaisenaan. 

Mitä taas tulee Jordan Petersoniin, Harris on kritisoinut myös hänen paikoin löysää ajatteluaan. Lisäksi Petersonin mahdollisella ”oikeistolaisuudella” ei ole tekemistä sen kanssa, mitä Harris itse politiikasta ajattelee. Harrisin ja Petersonin yhteistyökin on lähinnä ollut osallistumista samoihin kriittistä keskustelukulttuuria edistäviin tilaisuuksiin. Kansan Uutisten kirjoittaja väittää lisäksi, että Harrisin huomiot etnisestä profiloinnista edustaisivat muslimivastaisuutta. Näin vakava väite kaipaisi suoriin sitaatteihin nojaavia perusteluja, ei yliolkaisia heittoja.

Artikkelin jatko on yhtä epäonninen: ”Lisäksi hän (Harris) uskoo ihmisrotujen välisiin geneettisiin älykkyyseroihin, mitä tiedeyhteisö ei allekirjoita.” Joko kirjoittaja ei ole perehtynyt aihetta koskevaan tutkimukseen tai hän valehtelee. Alan tutkijat ovat lukemattomissa tutkimuksissa osoittaneet, että ihmispopulaatioiden välillä on älykkyyseroja. Se, kuinka suuri osa näistä eroista kulloinkin johtuu geneettisistä tekijöistä ei ole tiedossa, mutta on käytännössä mahdotonta, että tällaisia eroja ei olisi. Lukuisat, luultavimmin tuhannet, geenivariantit vaikuttavat älykkyyteen, eivätkä nämä muunnelmat millään voi esiintyä samoissa suhteissa eri populaatioilla.

Feminismin vastustamisesta lehti kirjoittaa: ”Tammisalo kirjoittaa feminismin vastaisia kirjoituksia Skeptikko-lehteen, josta on Suomessa tullut keskeinen feminismin vastustajien alusta.”

Olen osoittanut Skeptikossa, että eräät nykyfeminismin suuntaukset esittävät kehnosti perusteltuja ja biologian kanssa ristiriitaisia väitteitä. Olen skeptisismin hengessä myös analysoinut akateemisen feminismin aatteellisia ja autoritaarisia sivupolkuja. Vihjailu lehden oikeistolaistumisesta osuukin harhaan. Skeptikko on edelleen puoluepoliittisesti sitoutumaton. Lehti myös noudattaa syrjimättömyyden ja laajan sananvapauden periaatteita ja jatkossakin sitoutuu kansalaisten yhdenvertaiseen kohteluun – sekä journalistisiin periaatteisiin tietolähteiden kriittisestä tarkastelusta ja totuudenmukaisesta tiedonvälityksestä. Tässä tarkastellun artikkelin perusteella samaa ei voida sanoa Kansan Uutisista.