Vaikka löytyykin hulluja totuutta puolustamaan* - eli pitääkö "paha tieto" piilottaa?

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi "Suomen Quillettessa", Calibressa (ilman tässä olevaa pilakuvaa ja Murrayn alkusitaattia).

Vaie(nne)tun tiedon äärellä - eli pitääkö "paha tieto" piilottaa?

Sille on syy, että todellisuutta ei haluta nähdä. Nämä kaksi faktaa [ihmisryhmät eroavat kognitiivisilta kyvyiltään ja tehtyjen väkivaltarikosten määrässä] ovat piinallisen epämiellyttäviä. Sitä, joka nostaa ne esiin, pidetään rasistisena ja vihantäyteisenä ihmisenä. Näitä faktoja on myös vääristelty ja väärinkäytetty pahoihin tarkoituksiin rasististen ja vihantäyteisten ihmisten toimesta. Miksi sitten kirjoittaa niistä? Eikö jotkin realiteetit ole parempi jättää huomiotta?

 

Charles Murray

Ideologioilla ja talousjärjestelmillä on taipumus tuottaa kärsimystä – joillakin vähemmän, joillakin enemmän. Siksi ideologioita tulee arvioida niiden todellisten vaikutusten perusteella, ei sen mukaan, millaiset tarkoitusperät niillä oli.

Sama pätee päivänpoliittiseen toimintaan. Myös sitä kannattaa arvioida todellisten vaikutusten perusteella. Joku saattaa vaikkapa ajaa asiaansa kiivaasti ja harkitsemattomasti, mikä voi sitten aiheuttaa yhtä kiivaan vastareaktion. Näin paraskin idea voi jäädä toteutumatta.

Tällaista omaan jalkaan ampumista tapahtuu myös yksilötasolla. Moni esimerkiksi epäonnistuu siksi, että yrittäminen on pakonomaista tai tavoitteet liian korkealla. Toinen arkinen esimerkki on se, että lähimmäisten hyvää tarkoittavat terveys- ja ruokavalioneuvot tuottavat usein päinvastaisia vaikutuksia kuin oli tarkoitus.

Tässä kirjoituksessa tarkastellaan, voiko totuudentavoittelukin kääntyä itseään vastaan. Ehkä jotkin faktaväitteet ja tutkimuskohteet koetaan yhteiskunnallisesti ja/tai poliittisesti liian vaarallisiksi. Ehkä siksi totuusväitteitä ei haluta tarkastella avoimesti.

Tosiseikat itse eivät tietenkään muutu sen mukaan, miten ihmiset niihin suhtautuvat. Faktat ovat mitä ovat ja faktojen poliittiset ja yhteiskunnalliset vaikutukset ovat mitä ovat. Ymmärrän tutkijoita, joiden mielestä totuudentavoittelua ei tarvitse tämän enempää pohtia. Totuus pysyy, vaikka kukaan ei sitä tutkisi.

On kuitenkin syytä tarkastella, onko tällainen totuusabsolutismi sittenkään toimivin strategia. Ainakaan siitä ei luulisi olevan totuudentavoittelulle haittaa, jos ymmärrämme, millaisia pelkoja ja toiveita totuusväitteisiin kohdistuu. Koettakaamme siis selvittää, millaiset faktaväitteet halutaan torjua ja miksi.

Syitä faktaväitteiden torjumiseen on luonnollisesti useita. Toisinaan ihmiset jättävät faktaväitteitä huomiotta siksi, että he eivät halua muodostaa mielipidettä. Moni mieluummin ylläpitää lämpimiä suhteita ystäviinsä ja sukulaisiinsa kuin kiinnostuu kiistellyistä tutkimusaiheista. Toinen lukunsa ovat ihmiset, jotka eivät piittaa totuudesta tai todisteista siksi, että he saavat elantonsa tai identiteettinsä huuhaan levittämisestä. Tällaisten ihmisten päätä on käytännössä mahdoton kääntää todisteiden avulla.

On myös ihmisiä, jotka kiistävät totuuden filosofisemmin perustein. Ensiksi he toteavat, että tutkijan omaksuma teoria ohjaa häntä tekemään juuri tietynlaisia havaintoja. Tästä periaatteessa pätevästä huomiosta he sitten päättelevät, että totuuteen ei voida päästä käsiksi ja että totuudesta ei oikeastaan ole edes mielekästä puhua. Tällainen defaitismi on yleisintä korkeimmin koulutettujen parissa. Ajattelun ääriversiossa objektiivisuuspyrkimystäkin pidetään vallanhaluna ja patriarkaatin tai kolonialismin puolustamisena.

Tässä kirjoituksessa tarkasteltu totuudenvastustus on toisenlaista. Se on vaaralliseksi koetun tiedon tunneperäistä ja/tai poliittisesti motivoitunutta kiistämistä. Kyse on pahasta tiedosta, jonka ei haluta leviävän ymmärtämättömän kansan pariin.

                                                  * * *

Kansalaisten reagointi tutkimustuloksiin on ailahtelevaa ja vaikeasti ennustettavaa. Millä tahansa faktaväitteellä voi olla ei-toivottuja sivuvaikutuksia, eikä kukaan voi tietää, milloin kansalaiset ovat ”valmiita” vastaanottamaan minkäkin faktan.

Monella oppineella on kuitenkin käsitys siitä, mikä on kansalle sopivaa ja mikä sopimatonta tietoa. On siis faktaväitteitä, joista oppineet mieluummin vaikenisivat ja joita he jopa pyrkivät aktiivisesti vaientamaan.

Tarkastellaan ensiksi ravitsemusta ja terveellisyyttä koskevia väitteitä. Ovatko ne tällaista vaaralliseksi koettua tietoa? Ravitsemus ainakin koskee kaikkia, ja ravitsemusväitteillä on myös taipumus nostattaa tunnepitoisia reaktioita.

Nykytutkimuksen valossa on esimerkiksi perusteltua sanoa, että punaviini sisältää terveyttä edistäviä flavonoideja. Miten väitteeseen tulisi suhtautua? Kyseisen tiedon julkistaminen (ja samanaikainen alkoholihaittojen jättäminen huomiotta) saattaa lisätä punaviinin kulutusta kansanterveydellisiin haittoihin asti.

Kansan suussa väite saattaa myös muuttua vaarallisempaan muotoon ”punaviini on terveellistä”. Punaviinin tilalle voidaan vaihtaa vaikkapa tumma suklaa, jolla myös on väitetty olevan terveyttä edistäviä vaikutuksia.

Se, onko jossakin terveydelle haitallisessa elintarvikkeessa myös terveyttä edistäviä osasia, ei kuitenkaan näytä olevan oppineiden mielestä piilottamisen arvoista vaarallista tietoa. Onhan ruokavalinnoissa kyse ihmisten itse ottamista terveysriskeistä. Niihin koulutetun eliitinkin on helppo suhtautua uteliaan avomielisesti.

Ravitsemusväitteissä ei toisin sanoen näytä olevan mitään sellaista moraalisesti arveluttavaa, että oppineisto haluaisi väitteitä tukahduttaa.
 
                                      * * *
 
Jos oppineet eivät pidä ravitsemusväitteitä salaamisen arvoisina, mitä pidetään? Piiloteltavaa pahaa tietoa on oikeastaan vain tieto, jonka pelätään johtavan syrjintään. Käytännössä tämä tarkoittaa ihmisryhmien erilaisuutta koskevia väitteitä.

Tarkastellaan erästä yksityiskohtaa sukupuolieroista. On havaittu, että kuukautiskierron vaihe vaikuttaa naisen kognitiivisiin kykyihin. Suvunjatkamiseen liittyvä hormonitoiminta siis näkyy naisilla syklisenä vaihteluna tiettyjen psykologisten testien tuloksissa. Onko tämä itsessään neutraali väite niin vaarallinen, että osa ihmisistä haluaa sen pimittää?

Kyseisen faktaväitteen haitta voisi ilmetä vaikkapa siinä, että jokunen työnantaja päättelee, että ”koska naiset ovat luonnostaan ailahtelevia, suosin työhönotossa miehiä”. Ehkä sukupuolieroja koskevat tutkimustulokset – jos ne leviävät kansan keskuuteen – tällä tavoin toimivat seksistisenä takaiskuna naisen asemalle.

On kuitenkin huomattava, että laki kieltää sukupuolisen syrjinnän. Länsimaissa myös yleinen asenneilmapiiri on vahvasti individualismin ja tasa-arvoisten mahdollisuuksien puolella, sukupuoleen katsomatta. Lisäksi firma hyötyy kyvykkäimpien yksilöiden palkkaamisesta, ei sukupuolisiin keskiarvoihin (tai kiintiöihin) nojaamisesta.

Yksilön syrjiminen sukupuolisten tilastokeskiarvojen perusteella on siis laiton, paheksuttu ja taloudellisessa mielessä typerä tapa toimia.

Edellä mainitut seikat saattavat olla syy sille, miksi sukupuolierojen biologiaa selvittäviä tutkimuksia ei juurikaan pidetä tukahduttamisen arvoisina. Jopa yhteiskunnallisesti valveutunein opiskelijanuoriso näyttää kiinnostuvan aihetta koskevista tutkimustuloksista. (Tosin menestyminen sukupuolentutkimuksen opinnoissa on ainakin taannoin edellyttänyt myötäsyntyisten sukupuolierojen vähättelyä, jopa ylenkatsomista.)
 
                                    * * *

On kuitenkin eräs aihe, joka yleisesti koetaan sukupuolieroja vaarallisemmaksi: älykkyyserot väestöryhmien välillä. Se on se myrkyllinen hedelmä, jonka takia koulutetuinkin ihminen voi olla valmis katkaisemaan koko tiedon puun.

Mitä tiede väestöjen älyllisistä eroista siis sanoo? Ovatko tuntemukset vaarallisesta tiedosta perusteltuja? Onko löydöksillä kyky pilata ihmiselämiä? Ja jos on, onko alan tutkimus siksi perusteltua sivuuttaa ja mustamaalata? Jopa kieltää ja sensuroida?

Väestöeroja koskevista tutkimuksista voidaan tehdä esimerkiksi seuraavat päätelmät: 1) kognitiivisesti maailman kyvykkäin henkilö voi kuulua mihin tahansa etniseen ryhmään, mutta 2) osin geneettisistä syistä johtuen tämän todennäköisyys ei ole sama kaikille ryhmille. Älykkyys ei toisin sanoen ole jakautunut tasaisesti maapallon väestöjen kesken. Kognitiivisia kykyjä mittaavissa testeissä ovat menestyneet esimerkiksi itäaasialaiset, aškenasi-juutalaiset ja Intian parsit.

Tämä on tiivistettynä modernin väestöjä vertailevan psykologisen tutkimuksen näkemys. Ihmisten aivotoiminnoissa on hienoisia, maantieteellisesti ja etnisesti jakautuneita sekä joiltakin toistaiseksi tuntemattomilta osin perimästä johtuvia eroja.

Päätelmä olisi perusteltu myös ilman tutkimushavaintoja: on käytännössä mahdotonta, että älykkyyden kaltainen ominaisuus, jonka muotoutuminen riippuu tuhansien geenien toiminnasta, olisi samanlainen kaikilla väestöillä. Aikaa pienten väestöerojen kehittymiseen on myös ollut runsaasti: ihmispopulaatiot ovat olleet maantieteellisesti eriytyneitä kymmenien tuhansien vuosien ajan.

Onko tällainen tieto vaarallista? On esimerkiksi väitetty, että pelkkä älykkyyden mittaaminen tekisi joistakin ryhmistä väheksyttyjä, jopa ilman hypoteesia ryhmäerojen geneettisestä taustasta.

Suurimpia pelkoja näyttää olevan se, että mikäli tietyt ennakkoluulojen mukaiset, väestöjen kyvykkyyseroja koskevat tutkimustulokset tulevat julkisiksi, ihmiset rohkaistuvat toimimaan ennakkoluulojensa mukaisesti myös yksilötasolla. Ehkä ihmiset alkavat kuvitella, että kaikki toimivat siten. Lisäksi joku voi ryhmäpaineen (kuvitellun tai todellisen) vuoksi päätyä syrjimään joitakin ihmisiä, vaikka hänellä ei alun perin ollut näitä ihmisiä väheksyviä ajatuksia. Keskustelulla saattaa olla vaikutuksia myös siihen, mitä kyseessä olevien ryhmien edustajat itsestään ajattelevat ja miten he käyttäytyvät.

Eli kun jokin ajatus siirtyy tieteellisestä hienovaraisuudesta arkisen tai poliittisen keskustelun piiriin, ajatus saattaa alkaa omaa elämäänsä muuttuen hallitsemattomaksi aseeksi.

                                 * * *

Edellä kuvattujen mahdollisuuksien takia tietämättömyyden tietoinen valitseminen ei välttämättä ole typerää. Ehkä iso osa kansalaisista ei kykene tai ennätä sellaiseen selkeään ajatteluun, jossa faktaväite hyväksytään ajatuksena ilman sen tuomia haittavaikutuksia. Ehkä ihmiset pitävät osan mielipiteistäänkin yksityisinä siksi, että ulkopuoliset saattavat kärsiä kyseisten mielipiteiden leviämisestä.

Tutkimustuloksissa itsessään ei tietenkään ole mitään sellaista, mikä tekisi tutkimuksen piilottelusta tai vaikeuttamisesta perusteltua. Väestöeroja selvittävä tutkimus on esimerkiksi havainnut, että väestöjen älykkyysjakaumat ovat pitkälti päällekkäisiä. Kaikissa väestöissä on siis neronsa ja typeryksensä. Tämäkin päätelmä olisi ollut perusteltu ilman tutkimushavaintoja: olisi äärettömän epätodennäköistä, että jollekin väestöryhmälle olisi kasautunut kaikkien ”älykkyysgeenien” suotuisimmat muodot. (Joskus on väitetty, että geneettisistä älykkyyseroista puhuminen olisi vaarallista siksi, ettemme tiedä, miten geenit tarkkaan ottaen vaikuttavat. Tällä perusteella olisi kuitenkin vaarallista puhua lähes mistä tahansa ympäristötekijästä, vaikkapa köyhässä suurperheessä kasvamisesta. Siitä, miten ympäristötekijät vaikuttavat, ei myöskään ei ole tarkkaa tietoa.)

Vastaava esimerkki jakaumien päällekkäisyydestä on miesten ja naisten pituus. Keskimäärin miehet ovat naisia pitempiä, mutta on silti lukemattomia naisia, jotka ovat keskiarvomiestä pitempiä, aivan kuten on lukemattomia miehiä, jotka ovat keskiarvonaista lyhyempiä. Lyhyysennätyskin on miehen hallussa. Pituus- ja älykkyyseroissa ei toisin sanoen ole mitään tavatonta uutta tai syrjintää puolustavaa.

Toisinaan kuitenkin kuulee syytöksiä, että väestöjen älykkyyseroihin keskittynyt tutkija haluaisi asettaa ihmisryhmiä arvojärjestykseen. Syytös on vakava, mutta sen taakse ei koskaan esitetä todisteita. Ja vaikeaa se olisikin: yhdessäkään väestöeroja selvittävässä tutkimuksessa ei esitetä väitteitä jonkin väestöryhmän alempi- tai ylempiarvoisuudesta.

Entä se tutkimushavaintojen ja faktaväitteiden vaarallisuus? Ei vaadi paljon mielikuvitusta nähdä, että väestöjen älykkyyseroja selvittävä tutkimus saattaa joissakin olosuhteissa asettaa joitakin ihmisryhmiä huonompaan asemaan. On kuitenkin huomattava, että tosimaailmassa tällaisen tapahtumisesta ei ole näyttöä. Ei siis ole osoitettu, että moderni älykkyystutkimus aiheuttaisi syrjintää tai muita vastaavia haittoja. Tässä valossa älykkyyseroväitteiden karttaminen ja niiden kategorinen kiistäminen – ja etenkin tutkijoiden mustamaalaaminen – ovat silkkaa hätävarjelun liioittelua. (Empiiristä näyttöä sen sijaan on siitä, että tutkijoiden painostaminen ja tutkimuksen alistaminen poliittisille tavoitteille haittaavat kansanvalistusta ja joskus jopa kokonaisia kansantalouksia. Viimeksi mainitusta tunnetuimpia esimerkkejä on lysenkolaisuus Neuvostoliitossa.)

Sillä, että älykkyystutkimusta arvioidaan moraalisin ja poliittisin perustein, saattaa myös olla eräs ikävä sivuvaikutus: iso osa yliopistoväestä ei enää tiedä, miten älykkyyttä tutkitaan ja mitä tutkimus älykkyydestä sanoo. Niinpä oppineisto ei enää kykenisi vastaamaan kotiinpäin vetävälle poliitikolle, joka yrittää käyttää älykkyyttä syrjinnän perusteena.

Tärkein pointti syrjintäkysymyksessä on kuitenkin seuraava: ihmisten laillista yhdenvertaisuutta ei tule perustaa kuvitelmaan, että ihmiset tai ihmisryhmät ovat samanlaisia. Muutoinhan mitä tahansa tutkimuksen löytämää eroa voitaisiin käyttää syrjinnän oikeuttamisessa. Ihmisiä on sen sijaan tarkasteltava sen mukaan, miten laki, yleiset moraalinormit ja jopa intuitio meitä jo ohjeistavat: yksilöinä ja yksilöllisten taipumusten mukaan, riippumatta ryhmäkeskiarvoista.

Edes se, että johtavat poliitikkomme perustelisivat syrjintää älykkyyseroilla, ei olisi hyvä syy lopettaa älykkyyserojen selvittämistä. Älykkyystesteistä luopuminen nimittäin tuskin vaikuttaisi poliitikkojen syrjintähaluihin, mutta testituloksiin perustuvalla syrjinnällä sentään olisi jokin yläraja!
 
                                 * * *
 
Se, että oppineet ihmiset ovat mustamaalanneet väestöjä vertailevaa älykkyystutkimusta ja demonisoineet älykkyystutkijoita, on ollut minulle lisäkannustin pitää esillä hypoteeseja populaatioiden eroista. Liian moni korkeasti koulutettu on keskittynyt älykkyystutkijoiden oletettuihin motiiveihin heidän esittämänsä datan sijaan.

Myönnän toki, että kansojen älykkyydestä puhuminen saattaa kääntyä elämäntehtävääni tieteenedistämistä vastaan. En kuitenkaan voi sivusta katsoa, kun tutkijoiden esittämiä hypoteeseja ja faktaväitteitä yritetään mitätöidä ei-tiedollisin perustein. Moraalinen velvollisuuteni on uskollisesti edistää lähimmäisteni loogistiedollista kehittymistä sen sijaan, että johdattelisin heitä päätelmiin sen perusteella, minkä joku kuvittelee olevan yhteiskunnalle hyväksi.

* Tämän blogimerkinnän pääotsikko on Vladimir Vysotskin (1938–1980) laulusta Valhe ja totuus. Siinä Valhe ryöstää Totuudelta sen kultaiset vaatteet ja hevosen (suom. sanat Turkka Mali, 1988).

Miksi älykkyyseroja (ei) saa tutkia?

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Tiedepolitiikka 2/2020 -lehdessä, ilman tässä olevaa kuvitusta.

                              * * *

Älykkyys on kyky ratkoa ongelmia, ajatella abstraktisti ja oppia nopeasti. Näin älykkyystutkijat yleensä määrittelevät tutkimuskohteensa. Älykkyys ei siis ole elämänviisautta, kirjanoppineisuutta tai minkäänlainen kapea akateeminen kyky.

Ihmisten älyllisissä kyvyissä, kuten muissakin psykologisissa ominaisuuksissa, on eroja. Yhdysvaltain psykologiyhdistyksen julkilausuma vuodelta 1996 toteaa asian seuraavasti: ”yksilöt eroavat kyvyssään ymmärtää mutkikkaita ajatuksia, sopeutua ympäristöönsä, oppia kokemuksista, järkeillä ja voittaa vastoinkäymiset ajattelun avulla.”

Edellä mainittujen seikkojen lisäksi alan tutkijoiden parissa myös seuraavat viisi väitettä ovat valtavirtaa:

1) Älykkyyttä, kuten useimpia muitakin psykologisia ominaisuuksia, voidaan mitata testien avulla. Niin kutsuttu testiälykkyys ei tavoita kuin osan siitä, mitä älykkyydellä yleisesti tarkoitetaan, mutta testit eivät silti ole sattumanvaraisia.

2) Menestyminen älykkyystesteissä on yhteydessä suoriutumiseen testitilanteen ulkopuolella, esimerkiksi koulussa ja työpaikalla. Tämän takia monien maiden armeijat testaavat alokkaiden ja värväytyjien älykkyyttä.

3) Ihmisten väliset erot testiälykkyydessä johtuvat pitkälti geneettisistä eroista. Älykkyyden heritabiliteetti myös kasvaa iän myötä: geenit selittävät jopa 80 prosenttia vanhusten testiälykkyyden vaihtelusta. Kasvuympäristön vaikutukset ikään kuin laimenevat yksilön vanhetessa ja hakeutuessa itselleen sopivaan ympäristöön.

4) Älykkyyseroihin vaikuttaa suuri määrä geenejä, joilla kullakin on pieni vaikutus.

5) Älykkyyseroihin vaikuttavia geenejä löydetään koko ajan lisää, ja älykkyyden molekyylibiologinen perusta saadaan lähitulevaisuudessa selville.

Edellä olevan luettelon viides kohta vaatii eniten tarkennuksia, muut neljä ovat jo järkevän epäilyn ulkopuolella. Viitosväite pitää siinä mielessä paikkansa, että koko genomia tarkastelevat analyysit ovat viime vuosina löytäneet lukuisia älykkyyteen ja koulutustasoon yhteydessä olevia geenimuunnelmia. On jopa mahdollista, että tärkeimmät muunnelmat on jo löydetty. 

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tutkijat tietäisivät, mitä nämä ”älykkyysgeenit” kehossa tekevät. Käytännön esimerkki valaisee asiaa. Oletetaan, että päiväkoti ja koulunkäynti kielletään kiharatukkaisilta lättäjaloilta. Tällöin melkoisella varmuudella tultaisiin jonkin ajan kuluttua löytämään uusia geenimuunnelmia, jotka ovat yhteydessä testiälykkyyteen. Syy on se, että hiusten laatu ja jalkojen muoto ovat periytyviä ominaisuuksia ja että koulunkäynti vaikuttaa testiälykkyyteen (ainakin teini-ikäisillä). Löydetyt uudet geenimuunnelmat eivät tässä tapauksessa kuitenkaan kertoisi älykkyyden molekyylibiologiasta. Muunnelmat eivät siis liittyisi aivojen suorituskykyyn. Tällaisista syistä johtuen on mahdollista, että osa älykkyyden molekyylibiologiasta jää ikuisesti avoimeksi – myös sen takia, että alkion-/sikiönkehityksessä on väistämättä suuri annos sattumanvaraisuutta.

Lättäjalkaesimerkki on kaukaa haettu, mutta sen pointti on selvä: tilastollinen yhteys jonkin geenimuunnelman ja testiälykkyyden välillä ei sellaisenaan selitä älykkyyttä genomitasolla. Ihmispopulaatioita vertailtaessa asia on tätäkin mutkikkaampi. Jokin tietty geenimuunnelma saattaa selittää älykkyyseroista puoli prosenttia jossakin populaatiossa, mutta jossakin toisessa populaatiossa jokin toinen muunnelma saattaa selittää eroja yhtä paljon. Tämä tekee mielekkäästä kansojen välisestä vertailusta hankalaa.

Näistä varauksista huolimatta korrelaatiotutkimukset voivat olla päteviä. Tutkijoiden on aloitettava jostakin, ja korrelaatiot ovat luonteva lähtöpiste riippumatta siitä, tietävätkö tutkijat, millä tavoin mikäkin geenimuunnelma vaikuttaa. Yleensä tutkimus pystyy pureutumaan vaikutusmekanismeihin vasta myöhemmissä vaiheissa. Tämä pätee myös ihmispopulaatioiden älykkyyseroja selvittävään tutkimukseen. Sekin voi olla vakavasti otettavaa ja pätevää tieteellistä tutkimusta, vaikka syy-seuraus-suhteista – molekyyli- tai evoluutiotasolla – ei olekaan tietoa, ja vaikka aihe ymmärrettävästi on arkaluontoinen ja tunteita herättävä.

Eritasoista (testi)älykkyyttä
käsittelevää kirjallisuutta.

Tutkimuksen arkaluontoisuudesta, koskipa se populaatioiden tai sukupuolten älykkyyseroja, on myös huomattava, että tieteen edistymisen kannalta on tärkeää, että tutkijoissa on sellaisia, jotka eivät piittaa tutkimustulostensa mahdollisesta arkaluontoisuudesta. Tutkijayhteisön suhtautumista kansojen älykkyyserojen kaltaisiin ”myrkyllisiin” tutkimusaiheisiin voidaan jopa pitää mittarina siitä, kuinka politisoitunutta tai älyllisesti rehellistä tiedeyhteisön ajattelu on.

Osa etenkin sosiaalitieteitä opiskelleista ajattelee, että kaikki tutkimus on poliittista. Näkemyksen julistaminen on tieteen edistymisen ja uskottavuuden kannalta erehdys: kansalaiset saattavat alkaa kuvitella, että saadut tutkimustuloksetkin ovat vain politiikkaa. ”Tutkijoilla ja lääkäreillä on faktansa, minulla on omani, ja ne ovat yhtä hyviä.”

Se, onko ihmispopulaatioiden välillä geeneistä johtuvia keskimääräisiä älykkyyseroja, ei siis ole poliittinen kysymys. Populaatioiden älykkyyserojen tutkimisen mielekkyys ja erojen käytännön merkitys on toki mahdollista kyseenalaistaa, mutta se ei kerro erojen olemassaolosta suuntaan tai toiseen. (Ottaen huomioon lajihistoriamme käänteet viimeisen 50 000 vuoden aikana, olisi kummallista, jos populaatioiden välillä ei olisi myös geeneistä johtuvia eroja. Emme vain tiedä, mikä on ympäristöllisten ja geneettisten tekijöiden suhde.)

Entä voidaanko populaatioerojen tutkimista kyseenalaistaa tavalla, joka olisi tieteellisesti mielekäs? Joskus kyseenalaistamista on perusteltu sillä, että vain sellainen yhteiskunta ja sellaiset työmarkkinat, jotka suhtautuvat yksilöön tämän rotutaustan perusteella, tarvitsevat tietoa rotujen välisistä älykkyyseroista. Jos ihmisiin taas suhtaudutaan yksilöinä, tieto keskimääräisistä eroista muuttuu tarpeettomaksi. 

Argumentti on houkutteleva ja tasa-arvon kannalta pätevä. Tieteellistä tutkimusta ajatellen perustelu on kuitenkin kehno, sillä tutkimus harvoin tähtää suoriin käytännön hyötyihin. Lisäksi tässä tapauksessa hyötyjä saattaa löytyä varsin läheltä: on esimerkiksi mahdollista, että mitä enemmän älykkyyseroista ja niiden syistä tiedetään, sitä tehokkaammin erojen sosiaalisia ja taloudellisia vaikutuksia pystytään tasoittamaan. Tieto saattaa siis auttaa korjaamaan luontoäidin aiheuttamia vääryyksiä. 

Olisikin nurinkurista, mikäli huonon onnen vaikutuksia jää paikkaamatta vain siksi, ettemme uskalla tarkastella ihmisten välisiä eroja avoimin mielin. Tutkimuksesta saattaa olla sekin hyöty, että jos tieto älykkyyserojen geneettisestä taustasta tulisi laajaan tietoon, ihmisiä ei samassa määrin ehkä syyllistettäisi höperyydestään. ”Eihän hän geeneilleen mitään voinut.”

Toinen peruste kyseenalaistaa ryhmäerotutkimusta ovat tutkimuksesta mahdollisesti koituvat yhteiskunnalliset haitat. Ehkä joukko rasistiraasuja rohkaistuu toimimaan ennakkoluulojensa mukaisesti. Ehkä valistuneetkaan kansalaiset eivät kykene harrastamaan sellaista selkeää ajattelua, jossa vaarallinen ajatus keskimääräisistä rotueroista pystytään hyväksymään ilman ajatuksen tuomia haittavaikutuksia. Tutkimustulosten johdosta ihmisryhmiä saattaa siis joutua halveksunnan, syrjinnän tai vainon kohteeksi. Tieteen on oltava tällaisten uhkien edessä rehellinen. Sen on pohdittava, onko sittenkään aina tarkasteltava koko totuutta. Samalla on keskusteltava, kuka saa päättää, millainen tutkimuksesta syntyvä riski voidaan hyväksyä.

Edellä mainitut pohdinnat ovat toisaalta siinä mielessä turhanaikaista poseeraamista, että psykologisen tutkimuksen yhteiskunnalliset vaikutukset ovat aina olleet vähäisiä. Se, että osa ihmisistä on valmis rasismin pelossa rajoittamaan ja mustamaalaamaan niinkin yhteiskunnallisesti vähäpätöisiä ihmisiä kuin älykkyystutkijoita, saattaakin kertoa lähinnä siitä, että taistelu rasismia vastaan on tärkeimmillä rintamilla jo voitettu.

Voidaan toki kuvitella tilanne, jossa populaatioerojen tutkiminen saa aikaan voimakkaan rotusyrjinnän aallon tai että sukupuolierojen tutkiminen estää naisia tai miehiä tekemästä elämäänsä koskevia päätöksiä. Tällöin ihmisten välisiä eroja koskevaa tutkimusta tulisi epäilemättä suitsia jollakin tavoin, vähintäänkin vaatimalla todisteilta tavallista enemmän. Toistaiseksi tutkimuksen aiheuttamista haitoista ei kuitenkaan ole näyttöä. Ei myöskään ole selvää, mikä olisi riittävä osoitus haitoista. Luultavasti olisikin suurempi haitta etsiä tarkka raja sille, mitä saa tutkia kuin hyväksyä se, että toisinaan ihmiset tutkivat asioita, joista saattaa olla haittaa. (On jopa mahdollista, että arkaluontoisten tutkimusaiheiden herättämä moraalinen paniikki voimistaa tutkimuksesta koituvia haittoja.)

Rasismin pelko lienee joka tapauksessa tärkein tekijä, miksi rotuerotutkimuksia moititaan ja vastustetaan. Osa jopa luonnontieteellisesti suuntautuneista tutkijoista pelkää, että vaarallisista ajatuksista keskusteleminen tieteen harkitsevassa ja maltillisessa ilmapiirissä johtaa ajatusten vääristymiseen ja kritiikittömään hyväksymiseen muualla yhteiskunnassa. Argumentista on kuitenkin huomattava, että kaikesta tutkimuksesta saattaa koitua ennustamattomia ongelmia. Jos tiede tietäisi etukäteen, mitä se löytää ja mihin löytöjä käytetään, tieteenharjoittamisessa ei ylipäätään olisi mieltä. 

Älykkyyserojen tutkiminen ja erojen selittäminen kuuluvat siis tieteen tehtäviin siinä missä minkä tahansa muun psykologisen ilmiön selittäminen, riippumatta löydösten haitoista ja hyödyistä. Korrelaatiotutkimuksia ja populaatioeroja selvittäviä tutkimuksia ei toisin sanoen voida yhteiskunnallisten pelkojen vuoksi mitätöidä. Eri asia on, mihin tieteen vähäisiä voimavaroja kannattaa suunnata. Siitä kannattaa keskustella avoimesti ja ilman politiikkaan kuuluvaa eturyhmäajattelua. Tieteellinen tutkimus ei saa olla poliittisen tai taloudellisen eliitin ohjailtavissa.

Kuten todettua, tutkijan motiivi selvittää rotujen välisiä älykkyyseroja saattaa olla hyväntahtoinen. Ehkä tutkija haluaa tietää, millaisia rotuerot ovat ja mistä ne johtuvat, jotta hän voisi kehittää tehokkaampia menetelmiä vähäosaisten auttamiseen. Rotuerojen tutkijoita on monesti syytetty pesunkestäviksi rasisteiksi, mutta mitä tulisi ajatella hyvää tarkoittavasta rotutohtorista? Tai entä jos tutkijan motiivit ovat puhtaasti (luonnon)tieteellisen uteliaisuuden ohjaamia, ilman kiinnostusta maailman parantamiseen? Vaikuttaisiko se tutkimuksen hyväksyttävyyteen? Voidaan myös kuvitella kiinalaistutkija, joka pyrkii avoimesti ja rehellisesti edistämään ”keltaisen rodun” ylivaltaa. Itäaasialaisethan menestyvät älykkyystesteissä eurooppalaisia tai afrikkalaisia paremmin, ja moni kiinalainen ajattelee kuuluvansa herrakansaan. Miten tutkimukseen tulisi tällöin suhtautua?

Riippumatta tutkijan motiiveista, tutkimusta ja siitä saatuja tuloksia on tarkasteltava sen mukaan, kuinka tarkasti ja objektiivisesti tutkimus oli tehty ja kuinka hyvin saadut havainnot sopivat tehtyihin päätelmiin. Tulosten oikeellisuuden kannalta on siis yhdentekevää, kuka tutkimustuloksista innostuu, vasemmistoanarkisti vai etnonationalisti. Poliittiset seuraukset eivät kerro tutkimustulosten pätevyydestä. Tutkimuksen rajoittamisella tai älykkyys- ja rotututkijoiden mustamaalaamisella tuskin myöskään on toivottua vaikutusta fanaatikon mielipiteisiin. Päinvastoin, sensuurimieliala vain ruokkii ääriainesta. Tutkimuksen vapauden rajoittaminen vain sen takia, että vääränlaiset ihmiset saattavat tutkimustuloksista innostua, antaa uskonkiihkoilijoille lisää valtaa ja helpon tavan kasvattaa moraalista pääomaansa.

Päätelmä on yksinkertainen: jos halutaan tarkkailla ja torjua vaarallisten ajatusten vaikutuksia, tarvitaan uteliasta ja keskustelevaa ilmapiiriä ja laajaa sanan- ja lehdistönvapautta. Ne ovat toimiva vastalääke hillitsemään minkä tahansa ääriajattelun nousua. Suomen ongelma on se, että täältä puuttuu henkisesti vireä, yksilöä kunnioittava ja itseään haastavaa keskusteluilmapiiri. Vuosikymmeniä kestänyt suomettunut kolmikantapunamultakonsensus ei ainakaan tukenut ajattelua, joka auttaisi käsittelemään yksilöiden ja ryhmien välisiä eroavaisuuksia.

KIRJALLISUUTTA

Haier, R. (2016): The Neuroscience of Intelligence. Cambridge University Press. Cambridge.

Mitchell, K. (2018): Innate - How the Wiring of Our Brains Shapes Who We Are. Princeton University Press. New Jersey.

Pinker, S. (2007): Esipuhe kirjaan Brockman, J. toim.: What is Your Dangerous Idea? Harper Perennial. New York. 

Tammisalo, O. (2012): Mustaa valkoisella – Tiede ja kansojen älykkyys. Terra Cognita. Helsinki.

Tammisalo, O. (2016): Onko ihmisrotuja olemassa? Luonnon tutkija 1/2016. (Ks. myös kirjoitukseni rotutermin sopivuudesta)