Kun syrjintätutkimus tieteen syrjäytti

Oheinen kirja-arvioni ilmestyi Skeptikko 3/2024 -lehdessä. (Kiitän Arto Kuosmasta hyödyllisistä kommenteista.)
 
Intersektionaalisen syrjintätutkimuksen syväluotaus – Dosentti jyrää

Ari Helo (2023): Intersektionaalista vai ”valkoista” ylivaltaa? – Syrjäytymiskeskustelun vääristymät Suomessa ja Yhdysvalloissa. Suomalainen metodologiayhdistys, Helsinki.

 

En ole milloinkaan nähnyt niiden aikaansaavan paljon hyvää, jotka ovat muka toimineet yhteiseksi hyväksi.

Adam Smith 1776/1933

 
Vuonna 2021 Scientific American -lehdessä väitettiin, että geenimuunnellut sadot perustuvat kolonialistiskapitalistiseen maatalouteen, alkuperäiskansojen ryöstöön ja naisten ruumiiden hyväksikäyttöön. Väite on typerryttävä. Geenimanipuloinnin syyllistäminen haittaa juuri niitä ihmisiä, jotka geenien muokkaamisesta eniten hyötyisivät. [1]

Väite ei silti ole yllättävä. Viime vuosina jotkut tiedelehdet ovat antaneet uhriretoriikan korvata perinteistä tutkimusraportointia. Julkaisut ovat esimerkiksi kehottaneet kirjoittajia listamaan rotutaustansa ja seksuaalisen suuntautumisensa.

Dosentti Ari Helon teos käsittelee tätä tieteen politisoitumista ja tieteellisten standardien romahdusta. Kritiikin kohteena on tuorein akateeminen muotihömppä, intersektionaalisuus.

Kyseisen suuntauksen perusväite on sinänsä järkeenkäypä: yksilö voi tulla syrjityksi useamman eri ominaisuuden perusteella, vaikkapa etnisen taustansa ja seksuaalisen suuntautumisensa takia. Helon teos osoittaa, että tämä päivänselvyys ei ole pätevä teoriapohja tieteelliselle tutkimukselle.

Suuntausta voidaan verrata edelliseen yliopistohuuhaaseen, postmoderniin totuusrelativismiin. Se hylkäsi objektiivisen totuuden ja alkoi pitää totuusväitteitä vain yksilön omaksuman poliittisen ideologian ilmauksena. Toisinaan totuusväitteitä pidettiin jopa alistamisena ja vallankäyttönä. Alkuperäiskansojen ”tapa tietää” oli muka yhtä vakavasti otettavaa kuin nojaaminen tieteelliseen menetelmään.

Helon mukaan intersektionaalinen tutkimustyö on samassa hengessä vajonnut silkaksi omien tai toisten kokemusten esittelyiksi. Nämä selonteot käsittelevät milloin mitäkin ajanjaksoa tai ryhmää; ainoa edellytys on, että kokemukset jotenkin koskettavat epätasa-arvoisuutta, ”tai kokemusta epätasa-arvosta”, kuten Helo tarkentaa.

Helo jatkaa suuntauksen yrityksistä tehdä omakohtaisista tuntemuksista tiedettä: ”Intersektionaalisen tutkimusalan jatkuvassa leikissä subjektin ja objektin käsitteillä on kyse yksinkertaisen asian näennäissyvällisestä pohdiskelusta. Normaalissa tutkimustoiminnassa subjekti (tutkija) tutkii objektia (tutkimusaihe) ja tuottaa siitä tietoa, ei toisin päin.” 

                      * * *

On ilmeistä, että joitakin vähemmistöjä yhä syrjitään Suomessa. Yhtä ilmeistä on, että jotkut saattavat kokea syrjintää sielläkin, missä sitä ei ole. Tämä seikka tulee huomioida syrjintää tutkittaessa. Tutkijan on kyettävä tekemään ero todellisen, perusteettomasti koetun ja teeskennellyn syrjinnän välille.

Tarkastellaan Euroopan ja Yhdysvaltain miespuolista työväestöä. Etenkin 2010-luvulta lähtien moni heistä alkoi nähdä itsensä globaalin kaupunkilaiseliitin syrjimänä raasuna. Nämä miehet kokivat, että media ja vallanpitäjät eivät kunnioittaneet heidän arvojaan ja hyvinvointiaan. He eivät mielestään saaneet ääntään kuuluviin, mikä lienee edelleen melko yleinen tuntemus. Kysymys kuuluu, ovatko nämä syrjintäkokemukset todellisia vai kuviteltuja.

Etsitään vastausta Helsingin yliopiston kustantamasta intersektionaalisesta Finnishness, Whiteness and Coloniality -kirjasta (2022). Se on yksi Helon kritiikin pääkohteista.

Teoksen mukaan miesten uhrikokemuksessa on kyse niin kutsutun hegemonisen maskuliinisuuden uudesta strategiasta: heteromiehet omaksuvat marginalisoidun aseman ja ”vetoavat tähän uhriasemaansa, jotta he uusartikuloimalla säilyttäisivät valtansa ja kontrollinsa”.

Kyseiset intersektionaaliset tutkijat siis väittävät, että nuo heteromiehet teeskentelevät uhria ylläpitääkseen ylivaltaansa. Uhrikokemus on toisin sanoen heille tuomittavaa, samalla kun se on suotavaa muille vähemmistöille.

Mutta miten tutkijat tekivät päätelmänsä uhri- ja/tai syrjintäkokemusten aitoudesta ja hyväksyttävyydestä? Sitä he eivät kerro. Vaikka intersektionaalisuus on olevinaan syrjinnästä huolissaan, se ei esitä tai edes etsi objektiivisia kriteereitä sille, mikä on syrjintää. Tällainen piilotteleva epäanalyyttisyys on kyseisen tutkimussuuntauksen suurimpia puutteita.

Osa syrjintäkokemuksista saattaa esimerkiksi olla peräisin siitä, että yksilö on omaksunut intersektionaalisia opinkappaleita. Teoria on toisin sanoen saattanut tuottaa teoriaa tukevat tuntemukset. Kyse olisi ”tiedollisesta saastumisesta”. Se, miten ihmiset kehystävät kokemuksiaan, vaikuttaa kokemusten laatuun. [2]

Tiedollisen saastumisen mahdollisuus on syy, miksi intersektionaalisuus – tai mikä tahansa sosiaalipsykologinen teoria – voi saada tutkimuksellista vahvistusta vain teorian ulkopuolisilla ja objektiivisuuteen pyrkivillä menetelmillä. Itsereflektointi, johon intersektionaalisuus tutkijoita kehottaa, ei tietenkään tee tutkijan väitteistä päteviä.

Se, että syrjintäkriteereitä ei avoimesti kerrota, tarkoittaa, että kuka tahansa voi korostaa omaa uhriasemaansa. Näin koko syrjinnän käsite on vaarassa menettää merkityksensä. Intersektionaalisuus ei toisin sanoen suojaa edes niitä, jotka suojaa tarvitsisivat. Erityisen epäonnistunut on suuntauksen parissa harjoitettu ”valkoisuuden” kollektivistinen syyllistäminen. Miten sellainen voisi parantaa kenenkään olosuhteita?

                        * * *

On hassua, että intersektionaalisuus ylipäätään rantautui suomalaiseen yliopistomaailmaan – puhumattakaan että se päätyi edellisen, Marinin hallituksen hallitusohjelmaan. Meillä syrjäytymistä ehkäisevää ”sosiaalipolitiikkaa on perinteisesti tehty tarveharkintaisesti ja ennaltaehkäisevästi, ei ihonvärin perusteella”, kuten Helo toteaa. Suomalainen yhteiskunta on myös sitoutunut koulutusmahdollisuuksien yhdenmukaisuuteen vähemmistötaustasta riippumatta: ”Ajatusta, että ihmisen ihonväri oikeuttaisi hänet joihinkin erityisetuihin, on pidetty rasistisena vuosikymmenien ajan.”

Kenelläkään ei olekaan suurempaa syytä vastustaa vähemmistöasemaan perustuvia suosituimmuusasemia kuin vähemmistöihin kuuluvilla lahjakkailla yksilöillä. He haluavat tietää ja he haluavat muidenkin tietävän, että he ovat saavuttaneet asemansa omilla ansioillaan, ei kiintiöiden kautta eikä pätevyyden kustannuksella.

Palataan miesten syrjintätuntemuksiin. Niille on helppo löytää perusteita: miehiä on pilkattu heidän sukupuolensa vuoksi, miehiä on kollektiivisesti syyllistetty raiskaajiksi ja niin edelleen. Tällaisesta mustamaalaamisesta [3] huolimatta uhrin viitta ei pue heitäkään.

Miesten nykyisessä ahdingossa on kyse taloudellisista ja kulttuurisista muutoksista, usein myös koulujärjestelmän puutteista. Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta miehiä ei siis tahallisesti syrjitä. Vain harva on esimerkiksi sitä mieltä – ainakaan julkisesti –, että tasa-arvo edellyttää miesten syrjimistä.

Niin tai näin, Helon painokkaan ja pikkutarkan teoksen jälkeen – viittauksia on kirjassa yli 600 – on helppo nähdä intersektionaalisten menetelmien kelvottomuus, niin tieteellisissä kuin yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Tietoväitteiden pätevyys ja yhteiskunnan kukoistus eivät voi rakentua eri ryhmittymien syrjintäkokemusväitteiden varaan.

                         * * *

Sävyltään Helon teos on akateemisen maltillinen. Paikoin hänen turhautumisensa pääsee kuitenkin esiin, esimerkiksi seuraavasti: ”Onko intersektionaalisen tutkimuksen asiantuntijoilla mitään käsitystä siitä, millaisessa jamassa jopa suomalaisten yksi maailman parhaista hyvinvointijärjestelmistä on 2020-luvun alun todellisuudessa?”

Helon mukaan meidän tulisi miettiä, miten ratkaista vanhuspalveluiden hoitajamitoitusten kaltaisia ongelmia sen sijaan, että tutkijoiden ohjeistamana kehottaisimme terveys- ja sosiaalitoimen henkilökuntaa ”reflektoimaan ihmiselon risteämiä”.

Loppukevennyksenä kerrottakoon Helolle ja muille sosiaalitutkimuksen tasosta turhautuneille, miten turhautumisentunteesta voi yrittää eroon. Täytyy vain kuvitella, että intersektionaalisten tutkijoiden tavoite on saada ihmiset surkuttelemaan tuntemattomien kurjuutta. He eivät siis murentaisikaan tieteen auktoriteettia ja tieteen standardeja ajattelemattomuuttaan. Hehän vain yrittävät tukahduttaa onnekkaiden kansalaisten elämänilon. Alakuloisen masentuneisuuden tulee koitua kaikkien kohtaloksi!

Tällaista teennäistä synkistelyä moitti jo Adam Smith (1723–1790):

Jos otetaan koko maailman keskiarvo, yhtä tuskasta ja kurjuudesta kärsivää kohden löydät kaksikymmentä menestynyttä ja iloista tai ainakin kohtuullisissa oloissa elävää. On varmaa, ettei mitään järkiperustetta voida esittää sille, miksi olisi itkettävä tuon yhden kanssa sen sijaan, että iloitsisimme niiden kahdenkymmenen kanssa.

Smithin mukaan surkutteleva – kuten intersektionaalinen – mielenlaatu voi palvella vain yhtä tarkoitusta: ei auttaa sorrettuja vaan tehdä kurjaksi henkilö, jolla kyseinen mielenlaatu on. [4] Todistaisipa joku tämän vääräksi.

ALAVIITTEET

[1] Geenimuuntelun avulla riisistä on jalostettu lajike, joka tuottaa jyvään A-vitamiiniksi muuttuvaa karoteenia. A-vitamiinin puutos aiheuttaa vakavia terveyshaittoja (muun muassa sokeutta) erityisesti niissä köyhissä maissa, joissa riisi on kansalaisten tärkein ravinnonlähde.

[2] Jos hammaslääkäri vakuuttavasti toteaa, että ”kohta voi tuntua lievää kutinaa”, kipuaistimus on luultavasti vähäisempi kuin jos hän olisi sanonut ”nyt varmasti sattuu”. Mainio teos aivojen tekemien ennustusten vaikutuksista on Andy Clarkin The Experience Machine (2023).

[3] Esimerkiksi Helsingin Sanomat otsikoi erään kirjoituksensa ”Miksi miesten vihaaminen voi tuoda paljon iloa?” (22.8.2021)

[4] Suomessa psykologi Oskari Lahtinen kehitti kysymyssarjan selvittämään yliopistoväen woke-asenteen voimakkuutta. Woke on Helon mukaan intersektionaalisuuden kansanomainen versio: ”Woke-ilmiöllä, woke-asenteilla ja woke-kulttuurilla tarkoitan populaaria, poliittista aktivismia ja kulttuuripolitiikkaa, joka yleisesti nojaa intersektionaalisen tutkimuksen tuottamaan näennäistietoon syrjäytyneisyydestä.”
   Lahtisen tekemän tutkimuksen mukaan woke-asenne oli vahvinta psykologian ja sosiaalitieteiden laitoksilla. Ja kuten jo Adam Smith uumoili, woke-maailmankatsomus oli voimakkaasti yhteydessä yksilön pahoinvointiin. Helsingin Sanomat (20.10.2022) raportoi Lahtisen tutkimuksesta: ”Korkeat woke-pisteet saaneilla opiskelijoilla oli 39 prosenttia enemmän masentuneisuutta, 71 prosenttia enemmän ahdistusta ja lähes seitsemän prosenttia vähemmän onnellisuutta kuin matalat woke-pisteet saaneilla.”
   Syy-yhteys ei tietenkään välttämättä kulje wokesta/intersektionaalisuudesta alakulon suuntaan, vaan woke-asenne voi myös olla seuraus mielialasta. Tai sitten havainnon takana on kokonaan muita tekijöitä. Mutta olivatpa syysuhteet millaisia tahansa, on vaikea nähdä, millä tavoin intersektionaalisuus/woke kykenisi lievittämään kenenkään kärsimystä.

Tieteen puolesta politikoivaa pseudoparadigmaa vastaan

Oheinen kirja-arvioni julkaistiin Särö 53–54 -kirjallisuuslehdessä (heinäkuu 2024).
 
Ari Helo (2023): Intersektionaalista vai ”valkoista” ylivaltaa? – Syrjäytymiskeskustelun vääristymät Suomessa ja Yhdysvalloissa. Suomalainen metodologiayhdistys, Helsinki.

 

”Valkoinen ylivalta on kuin kristillinen perisynnin käsite: se selittää kaiken pahan ja väärän, jolloin se ei enää selitä mitään erityisesti.” 

Ari Helo

 

Pohjois-Amerikan ja aatehistorian tutkimuksen dosentti Ari Helon teos käsittelee niin kutsuttua intersektionaalista tutkimussuuntausta. Se on joillakin sosiaalitieteellisillä aloilla ja jossakin määrin myös julkishallinnossa yleistynyt tapa hahmottaa syrjintää ja syrjäytymistä.

Helon keskeinen ja erittäin hyvin perusteltu väite on, että intersektionaalinentutkimus ei ole tieteellisessä mielessä pätevää. Suuntaus sivuuttaa pätevät analyysimenetelmät ja tulee näin antaneeksi poliittisten tavoitteiden vaikuttaa tutkimustuloksiin. Intersektionaalisten tutkijoiden käyttämät menetelmät eivät toisin sanoen oikeuta heidän tekemiään päätelmiä. Helon mukaan perustava ongelma on, että alalla sekoitetaan kaksi eri asiaa, maailmanparantaminen ja tietoväitteet.

Intersektionaalisuuden pyrkimys vähentää syrjintää on toki ylevä ja kannatettava. Se ei kuitenkaan sovellu pohjaksi tieteelliselle tutkimukselle.

Mitä siis on intersektionaalisuus? Edellisen hallituksen tasa-arvo-ohjelma määritteli sen keinoksi ”tarkastella yhteiskunnassa vallitsevia päällekkäisiä ja läpileikkaavia syrjiviä mekanismeja”. Vihreän sivistysliiton oppaassa todetaan samassa hengessä, että ”intersektionaalisuus tunnistaa usean eron yhdistelmänä tuotetun moniperustaisen syrjinnän” ja että ”moninkertainen syrjintä tarkoittaa sitä, että ihmisellä on useampia kategorioita, joiden perusteella hän tulee syrjityksi”.

Oikeusministeriön ylläpitämällä Yhdenvertaisuus -sivustolla termi on määritelty tarkastelutavaksi, ”jossa monien tekijöiden katsotaan vaikuttavan samanaikaisesti yksilön identiteettiin ja asemoitumiseen yhteiskunnallisissa valtasuhteissa”. Sivusto jatkaa, että ”intersektionaalisen ajattelutavan mukaan esimerkiksi sukupuolta, yhteiskuntaluokkaa, ikää, etnistä taustaa, toimintakykyä tai seksuaalista suuntautumista ei voida analysoida erillään muista”.

Toisin sanoen jokaisella yksilöllä on monenlaisia rooleja ja lokeroita, ja toisinaan yksilöä syrjitään näiden roolien ja lokeroiden perusteella. Helon teos osoittaa, että tähän päivänselvyyteen intersektionaalinen tutkimus ei tuo uutta.

Perinteisesti analyysin on ymmärretty edellyttävän ongelman eri aspektien erittelemistä toisistaan. Näin on mahdollista nähdä niiden keskinäiset yhteydet. Ilman analysoivaa erittelyä ei voida tietää, mitkä ovat syitä ja mitkä seurauksia, ja mitkä vain korrelaatioita.

Intersektionaalinen teoria toimii toisin. Se niputtaa kaiken yhteen ja sitten pitää luomaansa möykkyä selityksenä. Helon mukaan suuntauksen parissa syrjäytymisen ei esimerkiksi koskaan ajatella johtuvan jostakin yksilön oman elämänhallinnan erityisongelmasta, vaan kyse on aina ja ainoastaan yhteiskunnasta ja sen syrjiviksi ”tiedetyistä” rakenteista.

Syrjivistä rakenteista on kuitenkin puhuttu yli 30 vuotta. Helon mukaan intersektionaaliset tutkijat eivät silti ole kiinnostuneet erottelemaan esimerkiksi poliittisia rakenteita oikeusrakenteista tai talouden rakenteita hallintorakenteista. Suuntauksen harjoittajat eivät ole kiinnostuneet edes rakenteiden kuvailemisesta, saati tarkemmista kausaalianalyyseista. Helo jatkaa, että ”poliittisia valtakulttuureita intersektionaalisuus ymmärtää pelkkinä sortorakenteina”.

Intersektionaalisuuden epäanalyyttisyys ja epäempiirisyys haittaavat tutkimuksen lisäksi yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemista. Ongelmanratkaisu edellyttäisi asioiden pilkkomista ratkaistavissa oleviin palasiin. Ja jotta sosiaalipoliittiset toimet olisivat oikein mitoitettuja sekä perusteltuja, olisi selvitettävä, kuinka suuren osan mikäkin rakennetekijä syrjäytymisestä selittää. Onko se 0,5 vai 5 prosenttia?

Analyysin sijaan intersektionaaliset tutkijat suurentelevat tai oikeammin kaupittelevat ongelmia. He liittävät yhteen useita etäisesti toisiinsa liittyviä seikkoja, jolloin ongelmat saadaan näyttämään ylivoimaisilta ja mahdollisimman pelottavilta. Mutta miksi intersektionaalisuuden harjoittajat näin toimivat? Oma veikkaukseni on, että se johtuu suuntauksen marxistisutopistisesta taustavireestä: kaikenlainen ongelmien paisuttelu mahdollistaa vaatimukset vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen kumoamisesta.

Tarkastellaan intersektionaalisuutta käytännön esimerkin avulla. Kuinka suuri haittatekijä yksilölle on syntyä köyhään perheeseen, viettää lapsuus köyhällä asuinalueella tai kuulua johonkin etniseen vähemmistöön? Koska nämä kolme mahdollista haittaa osuvat usein samoihin yksilöihin, vastauksia voidaan selvittää ainoastaan laajojen tilastoaineistojen avulla, muuttujia vakioimalla. Tämä on tilanne kaikenlaisen ”päällekkäisen” ja ”läpileikkaavan” syrjinnän kohdalla.

Jos syrjinnästä siis halutaan tietoa, etnisyys – tai sukupuoli, seksuaalisuus tai mikä tahansa muu mahdollisesti vaikuttava seikka – on pystyttävä analyyttisesti erottamaan muista seikoista, vaikkapa vanhempien vauraudesta ja lapsuuden asuinpaikasta. Intersektionaalisten tutkijoiden harrastamasta ”valkoisuuden” ja ”patriarkaatin” syyttelystä ei ole apua.

Helo muistuttaa, että suomalainen, perustaltaan kapitalistinen hyvinvointiyhteiskunta on jo rakentanut valtavan julkisen palvelun koneiston estämään ja lievittämään syrjäytymistä. Ja tämä koneisto ”ei nojaa rotu- tai luokkaeroihin asiakasvalinnoissaan”, kuten hän jatkaa. Rotu- ja muita identiteettejä korostamalla intersektionaalinen tutkija päätyykin vain rikkomaan tasaveroiseen kohteluun sitoutunutta järjestelmää, joka rasismia ja syrjintää aidosti vastustaa.

Otetaan toinen, kuvitteellinen esimerkki. Jos satunnaiselle lapsijoukolle annetaan ratkaistavaksi matemaattisia ongelmia, pidemmät lapset suoriutuvat niistä keskimäärin paremmin. Ilmiön selitys on ilmeinen: pidemmät lapset ovat keskimäärin vanhempia, ja vanhemmat lapset ovat keskimäärin taitavampia matemaattisten ongelmien ratkojia.

Intersektionaalisuus selittäisi pitempien menestystä toisella tavalla. Se väittäisi, että pitkillä on näkymättömiä rakenteellisia etuoikeuksia ja että tiedostamattomasti omaksuttu hujoppihegemonia sortaa lyhyitä. Mikäli pitkät yksilöt sitten kiistävät tämän, intersektionaalisuus väittää, että kiistäminen on merkki ylivallasta nauttivien emotionaalisesta hauraudesta.

Viimeksi mainittu huomio voi jo kuulostaa keksityltä mustamaalaamiselta, mutta se ei ole sitä. Esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen sivuilla propagoidaan – Helon käyttämä termi – tieteellisenä tosiseikkana, että valkoiset ihmiset paljastavat psyykkisen haurautensa (white fragility), kun he kiistävät sisäisen rasistisuutensa. Tällainen Yhdysvalloista omaksuttu ”olet rasisti, jos sanot, ettet ole” -logiikka on tuttua lasten hiekkalaatikkoleikeistä.

On toki mahdollista, että valkoinen psyyke on heiveröinen ja että tämä heiveröisyys ylläpitää syrjiviä rakenteita. Mutta mitä todisteita on tämän hypoteesin tueksi? Sitä intersektionaalisuus ei kerro. Tämä ei tietenkään ole ihme, sillä mielenrakenteiden ja yhteiskunnan rakenteiden tutkiminen on täysin erilaista (vaikka mielenrakenteet ovatkin yhteydessä yhteiskunnallisiin rakenteisiin). Intersektionaalisten tutkijoiden ongelma on, että he eivät osaa itsekään päättää, mitä he tutkivat ja miten. Eräs Helon lainaama tutkija jopa toteaa, että intersektionaalisuudesta ”ei ole mahdollista tai edes tarpeellista” saavuttaa ymmärrystä. Ehkäpä suuntauksen pääpointti on tutkijan oppineisuuden ja oikeamielisyyden korostaminen?

Intersektionaalisten tutkijoiden harjoittamasta karkeasta psykologisoinnista ja tieteen kriteerien löysentämisestä Helolla on lukuisia esimerkkejä. Tutkija, joka teoksen luettuaan väittää yhä harjoittavansa intersektionaalisuutta, haluaakin joko poseerata tai provosoida – tai sitten hän ei vain ymmärrä lukemaansa. Ainakin vähemmistöjen kannalta saattaisi olla parempi, jos tällainen henkilö tekisi jotakin muuta kuin tutkisi syrjintää.

Jos tutkija todella haluaisi ehkäistä syrjintää, hän muistuttaisi ja julistaisi niistä vähemmistöille koituvista hyödyistä, joita laissa jo olevat syrjintäkiellot ja ilmaisunvapaus ovat tuoneet. Tämä edistäisi paremmin syrjimättömyyttä kuin tieteen kaapuun puetut näennäissyvällisyydet. Tutkija voisi myös kertoa sen, että intersektionaalinen identiteettien korostaminen ei ole koskaan tuottanut hyötyjä, joita ”värisokea” laillisuusperiaate tuo. Aivan ensiksi tutkijan olisi kuitenkin hyväksyttävä, että jokaisen valkoihoisen sisältä ei löydy uinuvaa Ku Klux Klan -solua.

Helon teos on tärkeä puheenvuoro siitä huolimatta, että tällaisilla kritiikeillä on taipumus painua unohduksiin kritisoimiensa näkemysten kanssa. Helo itsekin toteaa, että kymmenen vuoden kuluttua intersektionaalisena ajatteluna tunnettu akateeminen muotivirtaus luultavasti näyttää ”vain oudolta historialliselta nyrjähdykseltä länsimaisessa tutkimusperinteessä”. Perään hän vertaa sitä 1970-luvun taistolaiseen sosiologiaan.

En ole yhtä optimistinen. Niin vastuuttomasti yliopistojen johto on sallinut intersektionaalisuuden korvata tieteellisiä normeja. Kannustavaksi loppusitaatiksi tarjoan kuitenkin seuraavaa: ”Rasisteja emme ole, intersektionaalisuustutkijoiksi emme halua tulla, etsikäämme siis totuutta ‒ perinteiseen metodologiseen tiedeajatteluun sitoutuneina.”

Intersektionaalinenkin hauki on kala

Miten sanamagia ruokkii syrjintää ja sensuuria

 

Historiassa ei ole ollut hetkeä, jolloin olisi ollut parempi olla elossa kuin nyt, koskien erityisesti naisia, etnisiä ryhmiä ja mitä tahansa vähemmistöjä.

 

Michael Shermer 2020

 

 

Miksi meidän pitäisi viehättyä siitä, että feministit alkavat myötätunnon nimissä kieltää puheoikeuksia etnisen perimän ja ihonvärin mukaan? Ei rasismi muutu yhtään inhimillisemmäksi, vaikka sillä olisi myötätuntoisen feminiinisyyden kasvot.

 

Daniel Nylund 2019

  

Tässä kirjoituksessa tarkastellaan vuoden 2021 lopussa julkaistua Intersektionaalisen feminismin ABC -teosta. Sen kirjoittaja on Susi Nousiainen ja julkaisija Vihreän sivistysliiton osana toimiva ajatuspaja Visio. Tämä arvio ei ota kantaa poliittisiin, etenkään puoluepoliittisiin ohjelmiin, vaan tarkoitus on selvittää, millaista ajattelua intersektionaalisuuden periaatteessa hyväntahtoisten tarkoitusperien takaa löytyy. Normaalisti en puuttuisi tällaisiin poliittisiin pamfletteihin, mutta koska intersektionaalisuuden toisinaan väitetään olevan myös tieteellinen menetelmä, päätin katsoa tarkemmin. 

Aloitetaan termin määritelmästä, oppaassa niitä piisaa:

 

Intersektionaalisuus (tieteellisenä) linssinä ja työkaluna on kehitetty parantamaan tasa-arvoa kokonaisvaltaisesti, niin että ymmärrys ulottuu yksittäisten erojen (nainen/muunsukupuolinen/mies; valkoinen/ei-valkoinen) lisäksi erilaisten erojen päällekkäisyyksiin ja risteämiin.

 

Intersektionaalisuus on pyrkimys katsoa maailmaa moninäkökulmaisesti ja ihmisten keskinäisiä eroja tunnistaen, joten se kuuluu kaikille.

 

Intersektionaalisuutta voi ajatella moninäkökulmaisuutta tuovana linssinä.

 

Intersektionaalisuus on yksi työkalu, joka voi auttaa saavuttamaan asetetut tavoitteet. Se ei ole aate tai ideologia, vaan metodi, lähestymis-, tai tarkastelutapa.

Intersektionaalisuus on siis työkalu, linssi, pyrkimys, metodi ja tarkastelutapa. Osa määritelmistä taas perustuu teonsanoihin:

Intersektionaalisuus tarkastelee sitä, että yksilön mahdollisuuksiin toimia yhteiskunnassa vaikuttaa aina lukuisia eri identiteettikategorioita eli lokeroita.

 

Intersektionaalisuus tunnistaa usean eron yhdistelmänä tuotetun moniperustaisen syrjinnän. Moninkertainen syrjintä tarkoittaa sitä, että ihmisellä on useampia kategorioita, joiden perusteella hän tulee syrjityksi.

 

Intersektionaalisuus voi toimia linssinä sen hahmottamiseen, minkälaisia vaikutuksia lokeroiden risteykset ja päällekkäisyydet aiheuttavat ihmisten elämään.

 

Intersektionaalsuus on huomion kiinnittämistä siihen, että lokerot risteävät ja usein tuottavat yhdessä eriarvoisuutta, ellei niiden yhteisvaikutuksiin kiinnitetä huomiota.

Intersektionaalisuus siis tarkastelee, tunnistaa, hahmottaa ja kiinnittää huomiota. (Yhdessä kohdassa intersektionaalisuuden tosin väitetään olevan yhtä kuin yksilöllä oleva identiteettirypäs: ”Intersektionaalisuus tarkoittaa sitä, että ihmisellä on aina useampia identiteettejä, eli lokeroita joihin hän kuuluu.”

Tässäkö tosiaan on kaikki? Jokaisella yksilöllä on monenlaisia rooleja ja lokeroita, ja toisinaan yksilöä syrjitään näiden roolien ja lokeroiden perusteella. Tarvitseeko näin päivänselvä asia pompöösiä uudissanaa? Tai tarvitseeko joku muka muistutusta, että yhteiskunnallisia ongelmia ratkottaessa kannattaa tarkastella kaikkia mahdollisia muuttujia?

Toisin muotoiltuna: tuoko intersektionaalisuus jotakin uutta ihmisen käyttäytymisen tai yhteiskunnan selittämiseen? Tai syrjinnän vastustamiseen? Vai onko se sittenkin vain poliittinen iskusana, primitiivistä sanamagiaa?

Aloitetaan vastaaminen tarkastelemalla intersektionaalisuuden soveltuvuutta eläinmaailmaan. Biologinen tarkastelukulma on perusteltu siksi, että se kykenee usein paljastamaan määritelmällisiä heikkouksia sosiaalitieteellisissä käsitteissä. Lähestymistapa on perusteltu myös siksi, että niin moni intersektionaalisuuden puolustaja on poliittisista syistä sivuuttanut sen tosiseikan, että lajihistoria selittää Homo sapiensinkin käyttäytymistä (ks. esim. Skeptikko 3/2019: ”Olen lakannut googlaamasta nimeäni”)

Tarkastele alkukesällä linnunpöntön ympärillä häärivää kirjosieppokoirasta. Huomioi, miten yksi ja sama lintuyksilö voi olla sääskiä saalistava peto, varpushaukkaa pakeneva saaliseläin, naaraita liehakoiva elostelija, reviiriään puolustava sodanlietsoja, poikasista huolehtiva koti-isä, lukemattomien loiseläinten isäntä ja paljon, paljon muuta. Onko tämä intersektionaalista ornitologiaa vai vain ornitologiaa?

Tästä tietysti puuttuu vielä syrjintä. Oletetaan siis, että kyseisellä koiraalla on heikot laulunlahjat siksi, että se menetti isänsä jo haudontavaiheessa. Näin ollen se ei poikasena kuullut eikä omaksunut oikeanlaisia lurituksia. Oletetaan myös, että koiraan rintahöyhenissä asustaa kirppupopulaatio, minkä takia lintu ei hohda yhtä valkoisena kuin sen kilpakumppanit.

Nämä kaksi koiraasta riippumatonta ominaisuutta – olematon laulutaito ja tummempi höyhenpeite – risteävät koiraassa siten, että naaraat syrjivät sitä puolisomarkkinoilla. Olisiko tämä jo intersektionaalista ornitologiaa?

Kysymykset ovat kieltämättä hieman kaukaa haettuja. Ihmisyhteisöjen hierarkiat ja kulttuuriset tavat ovat kertaluokkia mutkikkaampia kuin muilla lajeilla. Kulttuurinen mutkikkuus ei kuitenkaan vielä kerro, soveltuuko ”työkalu” muihin eläimiin vai ei. Millainen menetelmä intersektionaalisuus siis tarkkaan ottaen on? Hypoteettis-deduktiivinen, intentionaalis-teleologinen, induktivistinen, relativistinen vai millainen? Toisin sanoen, miten intersektionaalisuus ”tunnistaa” risteäviin lokeroihin nojaavan syrjinnän? Ja mikäli menetelmä soveltuu vain ihmislajiin, miksi näin on? 

Kuten alussa esiteltyjen määritelmien epämääräisyydestä voidaan uumoilla, vastauksia ei oppaasta löydy. Opas ei siis kerro, mitä konkreettista uutta intersektionaalisuus tuo syrjinnän tai etuoikeuksien tarkasteluun. 

Kyseinen kapulakielinen uudissana näyttää levinneen käyttöön lähinnä siksi, että se on samaan aikaan riittävän epätäsmällinen, jotta sitä voidaan huolimattomasti viskellä ympäriinsä – termi päätyi jopa hallituksen tasa-arvo-ohjelmaan [1] – sekä riittävän tarkkarajainen, jotta sen avulla on mahdollista poseerata syrjinnän vastustajana. Kyse on siis kätevästä ilmauksesta, mikäli tarkoitus on olla tekemättä mitään – tai sitten tehdä asioita salassa. 

Mutta kai intersektionaalisuudessa on edes jotakin uutta? Ja kai se tuottaa edes joitakin käytännön hyötyjä? Nousiainen kirjoittaa perusopetuksesta:

 

Esimerkiksi tasavertaisen perusopetuksen järjestämisessä intersektionaalinen analyysi tuottaa seuraavanlaisia havaintoja/johtopäätöksiä: koulut tulisi sijoittaa saavutettavasti sekä kaupungissa että haja-asutusalueilla; osa oppilaista tarvitsee suomi toisena kielenä -opetusta; osalla oppilaista tulee olla avustaja ja koulukuraattori ei saisi olla saatavilla ainoastaan yksittäisillä rikkailla kouluilla.

 

Tämä herättää kysymyksiä. Ensinnäkin, tarvittiinko kyseisiin päätelmiin tosiaan intersektionaalisuuden kaltaista sanamagiaa? Ja toiseksi, eikö intersektionaalisuudessa pitänyt olla kyse epäideologisesta menetelmästä? Minä ainakin olen ollut käsityksessä, että nimenomaan koulutoimen resurssienjako on ideologinen kysymys. 

Nousiaisen toinen esimerkki koskee turvakoteja:

 

Herättävä esimerkki intersektionaalisuuden soveltamisesta käytäntöön voi olla turvakotipalvelun järjestäminen. Turvakoti on ”kodinomainen paikka, jossa saa suojan väkivallalta ja apua väkivallan loppumiseksi”: se on taho johon ihminen voi hakeutua esimerkiksi akuutissa perhe- tai lähisuhdeväkivallan tilanteessa. Turvakoteihin tulee tietysti päästä riippumatta apua tarvitsevan ominaisuuksia kuten taustasta, iästä tai sukupuolesta. Palvelussa on siis pakko tunnistaa, että eri taustoista tulevilla ihmisillä on erilaisia tarpeita, ja niihin vastaaminen herkkyydellä on olennaista palvelun onnistumisen kannalta. Turvaa tarvitsevaa ei voi käännyttää ovelta esimerkiksi uskonnon, kumppanin sukupuolen, pitkäaikaissairauden tai äidinkielen perusteella.

 

Niin haastavassa esimerkissä kuin väkivaltatyö intersektionaalisuuden merkitys on erityisen näkyvää, sillä mikään henkilökohtainen ominaisuus ei saa estää tarvittavan palvelun saamista.

 

Mitä näihin voi sanoa? Totta kai viranomaisten on noudatettava yhdenvertaisuutta ja tarjottava vastuullaan olevat palvelut tasapuolisesti. Syrjintä uskonnon, sukupuolen ja muiden vastaavien syiden perusteella on lailla kielletty, myös yksityisiltä toimijoilta. 

Mikä intersektionaalisuudessa siis on sellaista, että se auttaa lain noudattamisessa? Entä miten valtion tulisi risteävään syrjintään puuttua, jos sellaista ilmenee? Oppaassa on maailmoja syleileviä kuvauksia vaikkapa vähemmistöjen kokemasta stressistä ja kuuntelevan empatian tarpeellisuudesta, mutta tällaisiin kysymyksiin opas ei anna selkeitä vastauksia. Siitä puuttuvat todelliset tapaukset ja täsmälliset käytännön keinot. 

Opas ei toisin sanoen kerro, miten intersektionaalisuus voisi parantaa suomalaista lainsäädäntöä tai tehostaa syrjintälakien valvontaa ja toimeenpanoa – puhumattakaan, että opas kannustaisi etsimään vähemmistöjen, vaikkapa liikuntavammaisten arkea auttavia hoidollisia, taloudellisia tai teknologisia ratkaisuja. Tarkoitus näyttää siis olevan vain kielen ja käsitteiden manipuloiminen. Tavoitteena mitä ilmeisimmin on oman ryhmittymän valta-aseman vahvistaminen ja/tai oman ideologian ajaminen – jos ei muutoin niin ainakin vakansseja lisäämällä. 

Nousiaisen käyttämä vertaus intersektionaalisuudesta pelisuunnitteluna on tässä suhteessa kiinnostava. Ajatuspaja Visiokin mainostaa opasta Twitter-tilillään nimenomaan kyseisen pelivertauksen avulla: ”Lue muun muassa loistava fantasiapelivertaus!” (27.11.2021). Vertaus kuuluu:

 

Tosimaailman intersektionaalista ymmärrystä käyttävä päättäjä on siis pelisuunnittelija, joka rakentaa yhteiskunnan pelimekaniikkaa sellaiseksi, että millä tahansa hahmolla pystyy periaatteessa voittamaan. Tosielämässä ihminen harvoin saa valita itse hahmoluokkaansa, vaan suurin osa lokeroista peritään jo syntyessä.

 

Ongelmia syntyy, jos peli on rakennettu läpäistäväksi ainoastaan yhdelle hahmotyypille. Jos tosimaailmassa koetamme vastustaa ihmisten moninaisuutta, osa ihmisistä ajautuu väkisin pelin, eli esimerkiksi koulutuksen, työelämän ja yhteiskunnan ulkopuolelle. Toisaalta voimme muokata yhteiskuntaa sellaiseksi että yhä useammanlaiset ihmiset ”menevät läpi” sen väylissä ja rakenteissa.

 

On ilmeistä, että vanhempien sosioekonominen asema vaikuttaa jossakin määrin lasten lokeroitumiseen. Lähtökohdat eivät toisin sanoen ole – eivätkä etenkään vapaassa yhteiskunnassa voi olla [2] – täysin samat kaikille. 

Nousiaisen pelisuunnitteluvertaus ei kuitenkaan näytä kiinnostuvan tästä. Se ei siis niinkään tavoittele ihmisille yhtäläisiä, kotitaustasta riippumattomia mahdollisuuksia, vaan vertaus näyttää pikemminkin tavoittelevan sitä, että olivatpa yksilön (pelihahmon) ominaisuudet millaisia tahansa, hänen tulisi silti voida olla voittaja. Intersektionaalisuus toisin sanoen flirttailee sen ajatuksen kanssa, että nerokkaan ahkeroijan ei tarvitsisi ansaita meitä tylsiä laiskureita enempää.

Nousiaisen sanavalinta, että minkä tahansa hahmon tulisi voida ”periaatteessa” voittaa, tosin vesittää tuonkin. Se antaa ymmärtää, että käytännössä osaavimpien ahkeroijien tulee edelleenkin olla voittajia (mitä termillä tarkoitetaankin). Niin tai näin, oppaan sisältämä määritelmien ja kielikuvien loputon ja monitulkintainen pyörittely on vaivaannuttavaa. Yhtäältä opas antaa ymmärtää, että olisi järkiperäisesti mahdollista päätellä, miten yhteiskunnan tulee mihinkin yksilön ominaisuuteen suhtautua. Samaan aikaan opas välttelee olennaisia kysymyksiä: millä tavoin yksilöä tulee palkita ahkeruudestaan ja muista hyveistään, ja kuka tai mikä palkitsemisesta saa päättää? 

Tällaisen välttelyn takia koko lähestymiskulma vaikuttaa ajattelemattomalta kumouksellisuudelta. Etuoikeuksia käsittelevä kappale päätyykin pahaenteisen vihjailevaan, lähes uhkailevaan kysymykseen:

 

Intersektionaalisuudesta puhuttaessa eroja nostetaan esiin usein nimenomaan syrjinnän näkökulmasta, mutta myös etuoikeuksien näkyväksi tekeminen on oleellista. Syrjinnän lisäksi on oleellista pohtia, millaisia esimerkiksi etuoikeuksia cissukupuolisuus, vammattomuus, valkoinen ihonväri, heteroseksuaalisuus tai keskiluokkaisuus kantavat mukanaan. Entä kun useampia näistä eri ominaisuuksista kertyy yhdelle ihmiselle?

 

Vastakysymys kuuluu: kumpi olikaan intersektionaalisuuden tavoite, syrjinnän poistaminen vai suunnitelmallinen tasapäistäminen? Mikäli kyse on jälkimmäisestä, sille taitaa olla vakiintuneempiakin ilmauksia kuin intersektionaalisuus tai intersektionaalinen feminismi. 

Oppaasta on myös pääteltävissä, että intersektionaalinen tarkastelukulma ruokkii eri ryhmittymien uhrikilvoittelua: kuka on sorretuin ja kuka on oikeutetuin suurimpaan hyvitykseen. Aate siis yllyttää sukupuolia ja rotuja – ja kenties myös siviilisäätyjä, seksuaalisuuksia, kieliä ja murteita – riitaisaan valtataisteluun. Se ruokkii ajatusta, että ryhmäidentiteetti olisi yksilöä määrittelevä tekijä ja että yksilöt voitaisiin ryhmäidentiteetin perusteella jaotella sortajiin ja sorrettuihin.

Usein identiteettiajatteluun sisältyy se, että jos jonkin ryhmän ”edustajat” menneisyydessä syyllistyivät johonkin, tämä syyllisyys periytyy ylisukupolvisesti ja ryhmäidentiteetin mukaisesti heidän kaukaisille jälkeläisilleen, lähes raamatullisesti, aikakaudesta toiseen ja täysin riippumatta siitä, miten olosuhteet ovat matkan varrella muuttuneet.

Ajattelun ääriversiossa jokaisen ihmisen velvollisuus on aktiivisesti taistella syrjintää vastaan. Jos et näin toimi, olet osa ongelmaa ja de facto kannatat ja ylläpidät syrjintää. Ja jos satut väittämään olevasi värisokea (eli suhtautuvasi ihmisiin piittaamatta heidän ihonväristään), se osoittaa, että olet rasisti. Tällaista logiikkaa on aiemmin kuultu lähinnä lasten hiekkalaatikkoleikeissä, mutta nykyään akateemisesti koulutetutkin harrastavat sitä (tässä oppaassa ajatusta ei ilmaista selkeästi, mutta sellainen taustavire tekstissä on).

Intersektionaalisuus haluaa siis nähdä syrjintää kaikessa ja kaikkialla. Jopa sosiaaliseen elämään kuuluvaa ajoittaista tahdittomuutta saatetaan pitää vakavana, ihmisryhmiä eriarvoistavana syrjintärikkeenä. Ja koska aate pitää syrjintää rakenteellisena normaalitilana eikä poikkeuksena, aate tämän varjolla myös hyväksyy, että julkiset instituutiot ylläpitävät ihmisten epätasa-arvoista kohtelua, nimenomaan heidän sukupuolensa, etnisyytensä tai muun vastaavan ominaisuuden perusteella. Valtio toisin sanoen saa syrjimättömyyden ja esi-isien syntien sovituksen nimissä harjoittaa syrjintää.

Vastaavista syistä moni aatteen kannattaja suhtautuu suopeasti ilmaisunvapauden rajoittamiseen; he kun pelkäävät, että juuri sananvapaus turmelee vähemmistöjen puheoikeuden. Tämän absurdin kuvitelman myötä perusoikeudetkin saatetaan kääntää päälaelleen: tärkeää ei enää olekaan ilmaisunvapauden turvaaminen vaan se, loukkaantuuko joku siitä, että joku toinen päättää vapauttaan käyttää.

Käytännössä intersektionaalisuus siis normalisoi syrjintää ja sensurointia. Seuraava muistutus menee jo aiheesta sivuun mutta on yleisenä huomiona paikallaan: sensuurilla on taipumus tehdä kielletyistä aiheista ja ilmauksista entistä voimakkaampia. Niin kauan kuin ihmisten pitää muistaa, mitä sanoja, ajatuksia tai henkilöitä he eivät saa mainita, niin kauan nämä sanat, ajatukset ja henkilöt pysyvät ihmisten mielissä ja saavat turhaa kunniaa. Näin vaarallista asetta ei kannata taistelematta luovuttaa kenenkään käyttöön.

Sävyltään opas toki pyrkii olemaan sovitteleva ja ymmärtäväinen. Ylimielisyys ei kuitenkaan pysy piilossa; oppaassa esimerkiksi kehitellään enemmistöryhmille jonkinlaisia tunneperäisiä epämukavuusalueita: ”...enemmistöryhmään kuuluvat joutuvat opettelemaan tilan antamista ja kuuntelemista omalla epämukavuusalueellaan” ja ”Dialogin olisi tärkeää antaa turvallista tilaa epämukavuusalueen tunnetyölle”. Myös intersektionaalisuuden vastustuksen vihjaillaan perustuvan tunteisiin:

 

Intersektionaalisuus synnyttää voimakkaita tunteita ja myös media keskittyy usein enemmän termin herättämiin tunteisiin kuin sen sisältöön. Kun intersektionaalisuus mainitaan sosiaalisessa tai muussa mediassa, sanan herättämiä tunteita käsitellään usein enemmän kuin itse asiaa. 

 

Reagoiko siis esimerkiksi Ohisalon twiitin lukija sanan sisältämään asiaan, vai kenties tunteeseensa jonka sana herätti? Erityisesti verkkokeskustelussa, joka suosii nopeaa reagointia hitaan sisältöön syventymisen kustannuksella, saatetaan päätyä huomaamatta viestimään asian itsensä sijaan itsessä heränneistä tunteista. 

 

En tiedä, voiko tuollaisen alentavan psykologisoinnin tarkoitus olla joku muu kuin toisinajattelun tukahduttaminen. Ainakin se antaa vaikutelman horjumattomasta, suorastaan huikentelevaisesta moraalisesta hybriksestä. Oppaan perusteella intersektionaalisuus alkaakin näyttää joltakin aivan muulta kuin syrjintää tai köyhyyttä koskevalta huolelta: lähinnä autoritaarisuudelta ja älyllisesti tyhjänpäiväiseltä yritykseltä osoittaa muille omaa valaistuneisuuttaan. 

Oppaasta löytyy myös typerryttävä yksityiskohta, jossa vuoropuhelu rinnastetaan väkivaltaan: ”...vähättelyä ja kuuntelemattomuutta sisältävä keskustelu on helposti traumaa tuottava väkivaltakokemus.” Tällaisen sanat ovat väkivaltaa -harhautuksen leviämisessä on eräs ilmeinen vaara: se, että ihmiset alkavat pitää fyysistä väkivaltaa soveliaana tapana hiljentää toisinajattelijoita. Lisättäköön se intersektionaalisuuden mahdollisten haittojen listaan.

Tieteen kannalta intersektionaalisuuden ongelma on se, että aate ei ole sanoutunut irti postmodernista ajatuksesta, että tieto ja totuus ovat vain valtaapitävien kehittelemiä keinoja asemansa ylläpitämiseen. Nousiainenkin toteaa, että ”tutkimus on aina laajassa skaalassa poliittista, joko ääneen sanotusti tai alitajuisesti”. Tässä hengessä korkein opetus on tietyillä oppialoilla lipsunut narsistiseksi oman identiteetin vahvistamiseksi.

Intersektionaalisuudessa tieto ja totuus ovat toki näennäisesti olemassa identiteetistä ja katsontakannasta riippumatta. Käytäntö on kuitenkin toinen: esimerkiksi käyttäytymisen biologista selittämistä ja sukupuolierojen tutkimista pidetään yleisesti syrjinnän tukemisena. Intersektionaalisuuden kritiikki taas saatetaan sivuuttaa epärehellisen vihjailu- ja pelottelutaktiikan avulla, esimerkiksi rasistisena kiihkoiluna tai oletetun sortokoneiston puolusteluna. Tämä ei herätä toivoa rehellisen ja avoimen vuoropuhelun onnistumisesta.

                              * * *

Olisi virkistävää, jos akateemisen/intersektionaalisen feminismin parissa kehiteltäisiin teorioita, joilla on mahdollisuus ratkoa aikamme ongelmia. Nykyinen uhriutuminenhan vain asemoi feministit samalle viivalle äärikonservatiivisen fake-news -porukan kanssa. 

Intersektionaalisuudessa yksilöltä on viety autonomia, ja hänestä on tehty joko maailman pahuuden alkujuuri tai sortokoneiston viaton uhri, riippuen siitä, mitä ryhmää hänen nähdään ”edustavan”. Mikäli tällaisesta ajattelusta tulee valtavirtaa, ihmisten on vaikeampi käyttää heidän omintakeisimpia – ja täten eniten yhteiskuntaa hyödyttäviä – ominaisuuksiaan. Ironisesti vaarana siis on, että aate vie muilta ihmisiltä hyödyt, joita kanssaihmisten yksilölliset ominaisuudet kykenevät tuottamaan. Ja syrjinnän kohteille ei edelleenkään olisi luvassa helpotusta vaan päinvastoin älykkyyttä ja omanarvontuntoa loukkaavaa kilpailua uhriasemasta.

Muun muassa seuraavat periaatteet istuvat huonosti intersektionaalisuuden ruokkimaan uhriutumiskulttuuriin:

- Yksilöä ei tule rangaista siitä, että hän kuuluu johonkin identiteettiryhmään. 
- Yksilölle ei tule suunnata resursseja sen perusteella, että hän identifioituu tai hänet identifioidaan johonkin ryhmään.
- Historiassa tapahtuneet vääryydet eivät oikeuta vääryyksien tekemistä nykypäivänä.
- Mitä tärkeämmästä tehtävästä on kyse, sitä tärkeämpää on olla alentamatta vaatimustasoa ja valita tehtävää hoitavat yksilöt heidän soveltuvuutensa perusteella.
- Tiede ja tieteellinen menetelmä eivät ole syrjiviä, vaikka niiden tärkeimmät kehittäjät aluksi olivat valkoisia eurooppalaisia miehiä.

Ihmisten ominaisuudet vaikuttavat siihen, miten muut heihin suhtautuvat ja millaiset edellytykset heillä on menestyä. Tämä on päivänselvää; intersektionaalisuus tai tässä tarkasteltu opas eivät tuo asiaan uutta. Se, mikä intersektionaalisuudessa näyttää uudelta – etuoikeuksien tunnustaminen – puolestaan osoittautuu puhdasotsaiseksi, joskin koodikielen taakse kätketyksi tasapäistämishaluksi, jonkinlaiseksi kuurupiilososialismiksi. Ad nocendum potentes sumus.

 

ALAVIITTEET 

[1] Hallituksen tasa-arvo-ohjelma sanoo: ”Intersektionaalisuus on keino tarkastella yhteiskunnassa vallitsevia päällekkäisiä ja läpileikkaavia syrjiviä mekanismeja.” Oikeusministeriön ylläpitämällä Yhdenvertaisuus.fi -sivustolla termi taas määritellään seuraavasti (14.1.2022): ”Tarkastelutapa, jossa monien tekijöiden katsotaan vaikuttavan samanaikaisesti yksilön identiteettiin ja asemoitumiseen yhteiskunnallisissa valtasuhteissa. Intersektionaalisen ajattelutavan mukaan esimerkiksi sukupuolta, yhteiskuntaluokkaa, ikää, etnistä taustaa, toimintakykyä tai seksuaalista suuntautumista ei voida analysoida erillään muista.”
   Jää epäselväksi, miksi näitä ominaisuuksia ei voitaisi tarkastella myös yksitellen. Juuri sitä kutsuttaisiin analysoimiseksi. Mitä taas tulee ongelmien ratkaisemiseen, siinä olennaista on nimenomaan pilkkoa asiat pienempiin, ratkaistavissa oleviin palasiin. Ongelmien myymisessä taas toimitaan toisin: ympätään yhteen useita etäisesti toisiinsa liittyviä seikkoja, jotta ongelma saadaan näyttämään ylivoimaiselta ja mahdollisimman pelottavalta.

[2] Ajatus, että kaikkien on saatava samanlaiset mahdollisuudet menestymiseen, siis lähtökohtien tasa-arvo, kuulostaa mielekkäältä ja inhimilliseltä tavoitteelta. Totta kai on oikeudenmukaista turvata samanlaiset mahdollisuudet kaikille. Ilman tarkennuksia tämä humaani tavoite on kuitenkin keskeneräinen, eikä tavoitteessa onnistuminen automaattisesti tee yhteiskunnasta parempaa.
   Jos siis sanot kannattavasi lähtökohtien tasa-arvoa, joudut tarkentamaan, mitä lähtökohtia tarkoitat. Pitääkö vauvojen elää samanlaisissa olosuhteissa? Vai esikoululaisten? Yläasteikäisten? Ja missä suhteissa olosuhteiden tulee olla samanlaisia? Pitääkö kaikilla lapsilla olla yhtä värikkäät rakennuspalikat ja nukkekodit? Vai riittääkö, että kaikki saavat samanlaisia neuvolapalveluita tai noudattavat samaa ruokavaliota ja opetusohjelmaa peruskoulussa?
   Koska perheet eivät voi tarjota samanlaisia virikkeitä edes omille lapsilleen, olisi erikoista kuvitella, että yhteiskunta kykenisi tarjoamaan yhtäläiset virikkeet kaikkien perheiden lapsille. Jotta lasten lähtökohdat olisivat siis samat, se edellyttäisi, että kaikki vanhemmat investoivat jälkeläisiinsä täsmälleen saman verran. Tällainen asiaintila on mahdoton saavuttaa. Jo sen yrittäminen tarkoittaisi perheiden sisäiseen päätöksentekoon puuttumista, siis yksityisyyteen tunkeutuvaa pakkovaltaa.
   Mahdollisuuksien tasa-arvo ei toisin sanoen ole valmis teoria. Ainakaan se ei ole teoria, jonka siirtäminen käytäntöön poistaisi tasa-arvopyrkimyksiltä niiden pakkovaltaluonteen. Mahdollisuuksien tasa-arvon alaisuudessa toki matkustaa joukko puolustamisen arvoisia ajatuksia, kuten syrjimättömyys ja ajatus, että kaikkien tulisi voida jossakin määrin kontrolloida elämäänsä. Mutta nämäkään eivät ole valmiita teorioita, eivätkä ne itsestään selvästi sovi yhteen muodostaakseen valmiin ja pakkovallasta vapaan tasa-arvoteorian.
   Lähtökohtien tasa-arvon kannattaja törmääkin aina samaan käytännön kysymykseen: kuinka paljon vapautta ja kuinka suuri osa resursseista – ja keiden resursseista – tulee uhrata siihen, että kaikki aloittavat samalta viivalta? Kansalaisten on tivattava konkreettinen vastaus tähän olennaiseen kysymykseen kaikkien aatteiden edustajilta.Mielipiteenvaihto tulee siis käydä tällä rintamalla, ei pikkusieluisessa kinastelussa iskulauseista. Syrjinnän vastustaminen ei hyödy tyhjänpäiväisestä ja politisoituneesta sanamagiasta.

 

Sic transit gloria mundi - Vihapuhe kääntyi jälleen itseään vastaan

Viikko sitten olin Marja Sannikan keskusteluohjelmassa televisiossa kertomassa woke-ilmiöstä. (Edellisessä blogimerkinnässäni on pidemmät vastaukset, useampiin kysymyksiin.) Ohjelmaa on tätä kirjoitettaessa katsottu Ylen nettisivuilla lähes puoli miljoonaa kertaa. Tässä kommentoin Esko Valtaojan keskustelukumppani Renaz Ebrahimin joitakin lausuntoja.

Ebrahimi kertoo seuraavasti (puheen litterointi tuottaa aina tällaista sekavuutta):

Jos mä mietin sinua [Esko Valtaoja] ja esimerkiksi tätä ihmistä, joka oli meitä ennen pitämässä puheenvuoroa [allekirjoittanut], hänen esimerkiksi pitämäänsä blogia, ja blogikirjoituksia katoin, niin enimmäkseen siellä oli tekstejä siitä, missä kritisoitiin meitä, jotka yrittää tehdä jotain sen sijaan, että kritisoisitte heitä, jotka jatkuvasti vihapuhetta jakaa, jotka jatkuvasti ovat osa tätä ongelmaa, toimivat ongelmallisesti.
 

Ensinnäkään blogillani ei enimmäkseen kritisoida niitä, ”jotka yrittävät tehdä jotakin”. Blogillani, jota olen pitänyt vuodesta 2008, käsitellään lähinnä ihmisluontoon läheisesti liittyviä kysymyksiä. (Toki feminismin tiettyjen suuntausten kritiikkini ovat luetuimpia ja saamani palautteen perusteella myös pidetyimpiä tekstejäni; huolimaton lukija saattaa tästä saada kuvan, että blogini sisältö olisi enimmäkseen sitä.)

Toiseksi, kyseiset Ebrahimin esiin nostamat tekstini kritisoivat nykyfeministien kirjoituksia, joissa joko on vakavaa epäjohdonmukaisuutta, selkeää tiedevihamielisyyttä tai liberaalidemokratian ja ilmaisunvapauden vastaisen agendan ajamista. Teksteissäni siis kritisoidaan yhteiskunnan ja yksilön hyvinvointia haittaavaa lepsua ajattelua, ei suinkaan henkilöitä, ”jotka yrittävät tehdä jotakin”. Ebrahimin harrastama maalailu, että intersektionaalisen feminismin kritisointi olisi automaattisesti jonkinlaista miesvallan ja patriarkaalisten etuoikeuksien puolustamista, on yksinkertaisesti typerryttävää.

Ebrahimi ehdottaa, että ”meidän” tulee sietää woke-kyttäämistä ja alituista varpaillaan oloa, koska vain siten voidaan päästä tasa-arvoon, jossa vähemmistöjen edustajat ”saavat tilaa”. En tässä ota kantaa, missä määrin mitäkin vähemmistöä Suomessa mahdollisesti syrjitään. Sen sijaan kysyn, miksi Ebrahimi kuvittelee, että hänen menetelmänsä johtaisi toivotun kaltaiseen tasa-arvoon.

Kysyn myös, missä vaiheessa vähemmistöt ovat Ebrahimin mielestä saaneet tarpeeksi tilaa, jotta sanapoliisitouhu ja kyttäämiskulttuuri voidaan lopettaa. Milloin syntien sovitus on siis tullut valmiiksi? Ja päätetäänkö asiasta demokraattisesti vai miten?

Niin tai näin, Sannikan ohjelman myötä monelle suomalaiselle tuli selväksi, että yksilön ei tarvitse identifioitua intersektionaaliseksi feministiksi tai antirasistiksi kannattaakseen yhtäläisiä oikeuksia tai ajakseen syrjinnän lopettamista. Ohjelmasta syntyneen keskustelun perusteella näyttää myös ilmeiseltä, että lähetyksessä nähty Ebrahimin laskelmoivan teatraalinen uhriutuminen - päätellen hänen käyttämistään melodramaattisista koodisanoista - ja hänen empatian kaapuun puettu vihapuheensa kääntyivät sekä Ebrahimia itseään että hänen ajamiaan asioita vastaan. Sic transit gloria mundi – Katoavaa on mainen kunnia.

                            * * *

PS. Se, että Suomessa on jokunen pesunkestävä rasisti ja että kaikkia ei kiinnosta opetella uusia termejä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöistä, ei tarkoita, että yhteiskunta olisi syrjivä. Tällaisten ihmisten olemassaolo ei myöskään tarkoita, että yksilön mahdollisuudet menestymiseen olisivat huonommat hänen sukupuolensa, rotunsa tai seksuaalisuutensa johdosta.

Kysymyksiä ja vastauksia wokesta

Olin perjantaina 19.11.2021 Marja Sannikan TV-ohjelmassa puhumassa wokesta. Käsittelen tässä aihetta hieman perusteellisemmin. Kuulemma ohjelmassa ollut keskustelu (Esko Valtaojan ja Renaz Ebrahimin välillä) muuttui todella riitaisaksi.

Mitä Woke on?

Woke ei ole yhtenäinen ja järjestäytynyt liike, vaan se on asenne ja asenneilmapiiri. Asennetta tavataan politiikassa sekä oikealla että vasemmalla, selvästi enemmän vasemmalla ja enemmän nuorten ja naisten parissa. 

Wokessa ollaan mahdollisimman tiedostavia ja valppaita näkemään kaikenlaista syrjintää, etuoikeuksia ja epäreiluutta. Sinänsä tarkoitusperät ovat siis hyviä. Ja enimmäkseen ”wokettajat” ovat mukavia ihmisiä – he vain ajattelevat olevansa valaistuneita.

Wokeen liittyvää
kirjallisuutta

Woken ongelma on, että liikehdintä organisoituu sellaisten ryhmäominaisuuksien ympärille, joihin yksilö ei itse voi vaikuttaa: sukupuoli, rotu, seksuaalinen suuntautuminen ja niin edelleen. Woke ruokkii sitä, että uhrina olemisesta tulee yksilölle identiteetti. Woke alkaa myös nähdä syrjintää ja pahoja aikeita sielläkin, missä niitä ei ole.

Woke on siis kollektivistinen ja uskonnollinen vaatimus puhdasoppisuudesta ilman kiinnostusta selvittää, miten tehdä ihmisten elämästä parempaa. Wokella on taipumus voimistaa yhteiskunnan jakautuneisuutta ja häivyttää ajatusta kaikkia yhdistävästä ihmisyydestä.

Lisäksi wokeen sisältyy epälooginen ajatus, että jos jollakin ryhmällä on muita vähemmän valtaa tai varallisuutta, se on automaattisesti merkki syrjinnästä tai syrjivistä ”rakenteista”. Näinhän asia ei ole: jonkin etnisen ryhmän alhaisempi varallisuustaso saattaa johtua esimerkiksi siitä, että he ovat keskimäärin nuorempia.

Kääntyykö woke-ajattelu itseään vastaan?

Ihmisten välisessä kanssakäymisessä ja politikoinnissa omaan jalkaan ampumisen vaara on aina olemassa. Tuore kotimainen esimerkki on se, että Helsingin Sanomien kulttuurisivut linjasi, että he antavat yhtä paljon palstatilaa naisten ja miesten kulttuurituotoksille. Toisin sanoen lukija ei voi enää olla varma, että naisen kirjoittama kirja tai ohjaama näytelmä on päätynyt lehteen kulttuuristen/taiteellisten ansioidensa perusteella. Linjaus kääntyy tasa-arvoa ja toki myös lehden levikkiä vastaan. Kukaan ei kaipaa tuonkaltaista ylisensitiivisyyttä, etenkään journalismilta. 

Mikä selittää woke-ajattelun suosiota?

Yksi selitys on se, että olemme jatkuvasti tehneet elämästä helpompaa ja turvatumpaa ja asenteet ovat koko ajan tulleet vapaamielisemmiksi. Woke ei kuitenkaan ole huomaavinaan näitä parannuksia; on kuin woke-jengi olisi harmistunut siitä, etteivät he ehtineet mukaan 60-luvun kansalaisoikeustaistoihin!

Voi tietysti olla, että juuri nyt olemme jonkinlaisessa käännekohdassa, jossa asiat alkavatkin jostakin syystä mennä huonommin ja että wokelle on siksi tarvetta. Mutta tällaista populistista katastrofeilla pelottelua on ollut aina – ja valistus on siitä huolimatta jatkanut voittokulkuaan.

Woke näkyy erityisesti yliopistoissa, miten?

Yhdysvalloissa on professoritason ihmisiä, joiden on ollut pakko erota opiskelijajoukon vaatimuksesta. Myös luennoitsijoita on estetty puhumasta, monesti väkivalloin. Tämä on ironista, sillä kansalaisoikeustaistelut ja sananvapauden puolustaminen saivat usein alkunsa juuri Yhdysvaltain yliopistokampuksilta.

Woke ei silti ole vain nuoria etsimässä itseään, eikä vain yliopisto-opiskelijoiden poseerausta. Bisnesmaailma on mennyt puuhaan mukaan – toki sekin yleensä vain poseeraamismielessä. Esimerkiksi wokessa kunnostautunut Disney filmasi Kiinassa Xinjianin maakunnassa, vaikka siellä poljetaan paikallisten muslimien oikeuksia.

Onko muita suomalaisia esimerkkejä?

Toinen esimerkki voisi olla Pirkka-Pekka Peteliuksen anteeksipyyntö taannoisista saamelaisukkosketseistä. Petelius ei ensinnäkään voi tietää, mikä vaikutus hänen sketseillään oli. Moni suomalainen on esimerkiksi saattanut ajtella, että poromiehet ovat sadistisia suurpetojen surmaajia. Tällaisia uutisia aika ajoin Lapista kuuluu. Sketsit saattoivat vähentää tällaisia poromiehiin kohdistuvia ennakkoluuloja: ”Hehän ovatkin lupsakoita, vähän viinaanmeneviä, aivan kuten appiukkokin.”

Petelius ei myöskään voi tietää, miten saamelaisukot itse sketseihin suhtautuivat. Ehkä he nauroivat kippurassa. Anteeksipyynnöllään Petelius tuli infantilisoineeksi kokonaisen kansanryhmän. Ja samalla hän itse alkoi näyttää omituiselta pelkurilta suoraselkäisen taiteilijan sijaan.

Me kaikki voimme toki pyrkiä huomaavaisuuteen, se on selvää. (Paitsi taiteessa sellaiseen ei tule sortua.) Pointti tässä kohdin on kuitenkin se, että woke tekee typerästi ja epäreilusti kohdellessaan Peteliuksen kaltaisia ihmisiä syrjintää kannattavina kiusaajina ja kiihkoilijoina. Jok’ikinen järkevä ihminen haluaa poistaa syrjinnän, mutta tavoite ei edisty lähtemällä ajattelemattoman lynkkausjoukon mukaan. Yhdysvalloissa on esimerkiksi saanut kannatusta kunnollisimpiakin kansalaisia syyllistävä ajatus, että ”olet rasisti, jos väität, ettet ole”. Se on logiikkaa suoraan lasten hiekkalaatikkoleikeistä.

Tässä keskustelussa kyse ei ole siitä, missä määrin syrjintää vielä mahdollisesti on jäljellä. Kyse on siitä, mikä on mielekkäin tapa reagoida syrjintään. Woke kehottaa puhdasoppisuuteen, jossa yksilön on alituiseen ja aktiivisesti tiedostettava mahdollisuus, että joku voi olla syrjinnän kohde. Tavoitteena se vaikuttaa viattomalta mutta on käytännössä altis väärinkäytökselle ja ylilyönneille. Se myös luo riitaisaa kyttäämiskulttuuria.

Lisäksi se, että loukkaantumisen kynnys woken myötä madaltuu ja ihmiset eivät siksi uskalla kertoa ajatuksiaan, tekee demokratiasta heikomman. Samoin jos poliittisista erimielisyyksistä keskusteleminen hankaloituu ja polarisoituu, hyviäkin päätöksiä on vaikeampi tehdä. (Toisaalta käytännössä woke-loukkaantumisessa lienee usein – vai peräti useimmiten? – kyse loukkaantumisen näyttelemisestä: mainostamalla loukkaantumistaan yksilö voi koettaa osoittaa, että hänen kanssaan erimieliset ovat pahoja, jopa väkivaltaisia kiihkoilijoita.)

 

Toimiiko woken cancel-culture ja leimaaminen?

 

Aiheetonta rasistivihjailua ja leimaamista on harjoitettu jo niin paljon, että se ei toimi enää edes tapauksissa, joissa leimaaminen olisi perusteltua. Se on siis luonut turvapaikan rasisteille.

Mieluusti kuulisinkin arvioita, miten leimaaminen voisi auttaa ”syrjivien rakenteiden” purkamisessa. Rakenteistahan moni väittää olevansa huolissaan. Kuten todettua, ulospäin woke-toiminta vaikuttaa poseeraamiselta ja performanssilta, ei halulta tehdä hyvää todellisille ihmisille.

Takana näyttää olevan yleisinhimillisiä piirteitä: tuntuu hyvältä ajatella, että autan muita. Joskus saattaa tuntua hyvältä myös ruokkia omaa ja/tai muiden uhriasemaa. Tällaisen psykologisoinnin sijasta kannattaa kuitenkin tarkastella toiminnan todellisia vaikutuksia. Mikä on paras tapa auttaa niitä, jotka kärsivät?

Voiko woke mennä liian pitkälle? Sen tarkoituksethan ovat hyviä.

Woke voi mennä liian pitkälle. Otetaan konkreettinen (ja kankea) analogia: portaat. Kun ihmiskunnan väentiheys kasvoi ja aloimme rakentaa kaupunkeja, jouduimme myös rakentamaan rappusia. Näitä rakenteita ei tehty huonojalkaisten ja liikuntavammaisten kiusaksi, vaikka porrasaskelmat heitä haittasivatkin.

Teknologisen kehityksen eli hissikeksintöjen myötä portaiden haittaongelma ratkesi: teknologistaloudellinen kehitys mahdollisti lainsäädännön, joka määräsi hissit rakennettaviksi uusiin kerrostaloihin. Vaatimus esteettömyydestä voidaan kuitenkin viedä woken tapaan liian pitkälle, vaatimalla hissittömien rakenteiden välitöntä purkamista.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettemme saisi pyrkiä maailmaa parantamaan, päinvastoin. Jotkin nykyisistä tavoistammekin luultavasti ovat takapajuisia tulevien polvien mielestä. Se, mitä pidetään oikeamielisenä, tulee siis jatkossakin muuttumaan. Mutta silti on joitakin periaatteita, joista ei ole syytä luopua – sananvapaus tärkeimpänä. Käytännön tasolla on myös muistettava, että – kuten hissiteknologiassa – hidas ja huolella tarkasteltu ja pohjustettu sosiaalinen kehitys on kestävintä ja ennen kaikkea verettömintä.

Kannattaako vähemmistöjä suojata kulttuuriselta omimiselta?

Jos pitää paikkaansa, että turistit eivät enää uskalla ostaa saamelaistuotteita kulttuurisen omimisen pelossa (kuten on uutisoitu), tarkoitusperät ovat kääntyneet itseään vastaan. Jos ratkaisu olisi se, että ”aitoihin” saamelaistuotteisiin laitetaan aitousleima, nousee esiin kysymys siitä, kuka on aito saamelainen. Ja sellaiseen etnonationalismiin ei ole syytä mennä. Juuri siitä haluamme eroon.

Yleisperiaate on ilmeinen: kulttuurisilta vaikutuksilta ei ole mahdollista välttyä eikä sitä tule yrittää. Päinvastoin, kustakin kulttuurista valikoitakoon inhimillisen kukoistuksen kannalta parhaat piirteet. Ja koomikot repikööt kustakin kulttuurista niin paljon huumoria kuin mielivät.

Kuinka paljon Suomessa on woke-aktivismia?

Suomessakin woke-nuoriso yrittää saada statusta leimaamalla väärinajattelijoita. Sosiaalinen media on luonut tähän loistavan mahdollisuuden. Suomessa ilmiö ei kuitenkaan nähdäkseni ole kovin merkittävä, ja voi olla, että laiva on kääntymässä Yhdysvalloissakin.

Ääriryhmät kaikkialla tulevat toki jatkossakin levittämään joitakin ihmisryhmiä loukkaavaa materiaalia. Se ei ole reilua, mutta oikea reaktio ei ole luoda pelokasta (itse)sensuuri-ilmapiiriä vaan tapauksesta riippuen tulee joko jättää loukkaava materiaali huomiotta tai esittää asia-argumentteja sitä vastaan.

Tuleeko woketusta vastustaa? Kenen pitäisi tehdä ja mitä?

Ihminen on julma ja käyttäytyy huonosti, jos annamme hänen niin toimia. Wokettaja näyttää ajattelevan, että hän saa käyttäytyä huonosti, koska se (hänen mielestään) tulee johtamaan parempaan yhteiskuntaan.

Wokettajalta kannattaakin kysyä, miten hänen toimintansa auttaa niitä, jotka apua tarvitsevat. Wokettajaa voi myös muistuttaa, että ihmisten pitää olla fyysisesti turvassa, mutta että heidän ei tule olla ideologisesti turvassa. Wokeenhan kuuluu ajatus, että erimielisiä ei tarvitse kuunnella eikä heidän kanssaan tarvitse käydä vuoropuhelua.

Poliitikon taas tulee muistuttaa, että ihmistä on arvioitava hänen luonteenlaatunsa perusteella,ei sen mukaan, millaiset sukupuolielimet tai ihonväri tai seksuaaliset mieltymykset hänellä on. Tämän ylevän periaatteen noudattamiseen on Suomessa mainiot edellytykset, wokesta huolimatta. Oikeastaan jo elämme tätä unelmaa, sekin wokesta huolimatta.

Joku voi tietysti kysyä, eikö militantti oikeisto ole wokea suurempi ongelma. Yhdysvalloissa oli Capitolin valtaus, jossa kuolikin ihmisiä. Nämä voimat eivät kuitenkaan ole woken tavoin marssineet läpi julkisten instituutioiden, tiede- ja kaupalliseen maailmaan asti.

Totalitarismia ja ajatuskontrollia tulee joka tapauksessa vastustaa kaikissa niiden muodoissa; oikealta, vasemmalta, kristinuskosta, islamista, woke-uskonnosta. Ehkä ihmisiä pitää useammin muistuttaa, millainen etuoikeus on elää ja ajatella vapaasti.

                          * * * 

 

Muita wokeen liittyviä kirjoituksiani:

http://ihmisluonto.blogspot.com/2021/09/woke-is-not-great.html?m=0

 

http://ihmisluonto.blogspot.com/2021/09/vaikka-loytyykin-hulluja-totuutta.html?m=0

 

http://ihmisluonto.blogspot.com/2021/03/woke-kristinusko-ja-neuvostoterrori.html?m=0

 

http://ihmisluonto.blogspot.com/2020/09/ja-uhriolympialaisten-voittaja-on.html?m=0

 

http://ihmisluonto.blogspot.com/2020/09/journalismi-ja-todellisuus.html?m=0