Minne menet feminismi? Osa 1

Oheinen kirjoitukseni julkaistiin Skeptikko 2/2018 -lehdessä (ilman tässä olevia kuvia ja jälkikirjoituksia).

Minne menet feminismi?

Osa 1: Syrjivät rakenteet

Suunnittelin arvioivani Maryan Abdulkarimin ja Eveliina Talvitien teoksen Noin 10 myyttiä feminismistä (SKS 2018). Kirja kuitenkin kompastui jo ensimmäisellä esteellä. Esimerkiksi naisia syrjivät rakenteet mainitaan usein, mutta niistä ei anneta kunnollisia esimerkkejä. Lisäksi lukijalle jätetään epäselväksi, millaista tasa-arvoa feminismi toivoo. Analysoin kirjassa esitettyjä myyttejä vasta tämän konkreettisuutta ja päteviä perusteluita vaativan keskustelunavaukseni jälkeen.

                                               * * *

Miksi kaikki sukupuolisen tasa-arvon kannattajat eivät kutsu itseään feministiksi? Ylen toimittaja Reetta Räty närkästyi siitä, että tämä nimityskysymys on niin monelle tärkeä: ”Olen kyllästynyt houkuttelemaan ihmisiä kutsumaan itseään feministeiksi. Mitä feminismi tekee feministillä, joka joutuu miettimään, onko jokin sana hänelle sopiva?” (Yle Uutisten kolumni 3.4.2018)

Kysymys on kuitenkin aatteen sisällöstä, ei turhanaikaisesta lokeroitumisesta. Feminismillä ei ole kantaa esimerkiksi pornoon, prostituutioon tai seksiturismiin. Tai asevelvollisuuteen, työnjakoon perheen sisällä tai liikuntatuntien sukupuolijakoon. Useimmissa käytännön kysymyksissä kullakin feministillä on omat mielipiteensä. Tähän kun lisätään akateemisen feminismin harrastama tieteen politisointi, ei ole ihme, että jopa kaltaiseni yhtäläisiä oikeuksia kannattava koti-isätyyppi voi termiä karsastaa.

Mutta kai feminismissä on jokin käytännön yksityiskohdista riippumaton ydinajatus? Maryan Abdulkarimin ja Eveliina Talvitien kirjan mukaan feministien päämäärä on ”tasa-arvoinen ja yhdenvertainen maailma, jossa sorto ei juhli”. Linjaus kuulostaa ylevältä ja yksinkertaiselta, mutta lähemmässä tarkastelussa törmätään ongelmiin.

Tasa-arvo lain edessä on esimerkiksi eri asia kuin taloudellinen tasa-arvo. Käytännössä nämä kaksi ovat myös ristiriidassa. Mikäli lait sallivat kansalaisille vapauden käyttää ominaisuuksiaan, vaurautta kertyy enemmän ahkerammille ja kyvykkäämmille. Tämä puolestaan tarkoittaa taloudellista epätasa-arvoa. Jokainen poliittinen aate painottaa omaa versiotaan vapaudesta ja tasa-arvosta, mutta ymmärtääkseni feminismi ei ole kantaansa päättänyt. En siis ole perillä, millaiseen tasa-arvoon feminismi pyrkii ja minkä verran ja keiden vapauksia se on tasa-arvon eteen valmis uhraamaan. Vastauksista riippuen minut voi tai ei voi laskea mukaan.

Toinen kysymysmerkki on feministinen väite naisia syrjivistä rakenteista. Suomessa lainsäädäntö on pyrkinyt poistamaan sukupuolisen syrjinnän. Naisilla ja miehillä on esimerkiksi yhtäläinen oppivelvollisuus ja yhtäläiset oikeudet hakea työ- ja opiskelupaikkoja. Laista löytyy oikeastaan vain yksi ilmeinen syrjivä rakenne, ja se syrjii nuoria miehiä. Naisia syrjivien rakenteiden täytyy siis olla hienovaraisempia.

Etsitään näitä rakenteita koulumaailmasta. Oletetaan, että pojille on keskimäärin tyttöjä työläämpää istua paikoillaan luokkahuoneessa. Oletus ei ole kaukaa haettu, sillä pojilla on enemmän keskittymiseen ja sosiaalisuuteen liittyviä neurologisia ongelmia. Perinteinen kouluopetus on kuitenkin perustunut lähinnä paikalla istumiseen. Voidaanko tässä tapauksessa puhua poikia syrjineistä rakenteista? Kaikkien piti pysyä pulpetissa, mutta osalta se vaati enemmän. Entä mitä tehdä tällaisille kirjaimeltaan tasa-arvoisille mutta käytännössä eriarvoistaville toimintatavoille?

Useimmat sukupuolierot ovat tilastollisia: moni poika osaa keskittyä ja monella tytöllä on keskittymisen kanssa ongelmia. Tämän päällekkäisyyden takia vastaukset eivät ole ilmeisiä. Luokkahuoneet ja opetuskäytännöt ovat aina sellaisia, että ne sopivat keskimäärin paremmin toiselle sukupuolelle. Opetusta voitaisiin toki muuttaa toiselle sukupuolelle sopivammaksi. Oppilaat voitaisiin jopa jakaa opetusryhmiin sukupuolen mukaan. Ei kuitenkaan ole selvää, milloin on perusteltua tehdä tällaisia päätöksiä tai mitä mikäkin toimenpide saisi maksaa.

Reiluin vaihtoehto yleisesti ottaen on yksilöllisten ominaisuuksien huomioiminen. Tämä vaatii vielä enemmän voimavaroja kuin oppilaiden kohtelu sukupuolen mukaan. Ongelma feminismin kannalta on se, että kustannuksista päättäminen edellyttää poliittisia neuvotteluja ja kompromisseja. Niissä feminismin kaltaiset ryhmäidentiteettiin perustuvat liikkeet eivät ole kunnostautuneet.

Mitä myyttikirja sanoo naisia syrjivistä rakenteista? Abdulkarimin esimerkkinä ovat Suomen ”eurooppalaisittain todella eriytyneet työmarkkinat”, siis miesten ja naisten erilaiset osuudet eri ammateissa. Tämä eriytyneisyys ohjaa Abdulkarimin mukaan työelämään siirtyviä nuoria, mikä on hänelle osoitus syrjinnän rakenteellisuudesta. Talvitie on samoilla linjoilla: ”Luutuneista rooleista toimii hyvänä esimerkkinä mainitsemasi työmarkkinoiden eriytyminen.” Pohdinnassaan kirjoittajat päätyvät amerikkalaiseen komediasarjaan: ”Vaikea keksiä ammattia, jossa työtehtävä liittyy sukupuoleen. Frendeissä pohdittiin tätä, ja lopulta päätyivät siihen, että penismalli!”, johon Talvitie vastaa: ”Ihan mahtavaa, että sinäkin olet Frendisi katsonut. Muistan hyvin tuon kohdan.”

On totta, että nykyään suuri osa ammateista on sellaisia, että miehet ja naiset voivat hoitaa niitä yhtä hyvin. Puhelimeen vastailu toimistolla ei riipu sukupuolesta. Työpaikkojen jakautuminen ei silti sellaisenaan ole pätevä todiste syrjivistä rakenteista. Työpaikkojen eriytyminen todistaisi syrjinnästä vain, jos sukupuolet olisivat samanlaisia. Mutta koska sukupuolet ovat erilaisia, tasa-arvoisessa ja vapaassa yhteiskunnassa sukupuolia päätyy eri määrä eri ammatteihin ja eri asemiin ilman syrjintääkin. Toisin sanoen epätasa-arvo lopputuloksissa ei ole todiste siitä, että myös lähtökohdat olivat epätasa-arvoisia.

Miehet ja naiset ovat siis erilaisia tavalla, joka näkyy työelämässä. Tämä ei ole argumentti, että syrjintä olisi kadonnut tai että naisten vuosisataisella syrjinnällä ei olisi vaikutusta. Pointti on se, että syrjintä tulee osoittaa pätevämmillä menetelmillä kuin työpaikkojen sukupuolisella eriytymisellä. Vastaava pätee yksilötasolla. Osa ihmisistä esimerkiksi haluaa vähentää työtuntejaan (eli pienentää tulojaan) nauttiakseen lisääntyvästä vapaa-ajasta. Pelkät palkka- tai statuserot eivät tällaisessa tilanteessa riitä todisteeksi syrjinnästä.

Liiallisen toiston uhalla: vaikka kaikenlainen syrjintä poistettaisiin, naisia ja miehiä olisi edelleen eri määrä useimmissa ammateissa. Keskipalkatkaan eivät olisi identtisiä. [1] Etenkin työpaikat, joissa aggressiivisesta energisyydestä ja kilpailullisuudesta on etua, olisivat vapailla työmarkkinoilla miesvaltaisia. Näiden seikkojen toteaminen ei ole konservatiivisuutta tai halua kaventaa naisten mahdollisuuksia. Vastaavasti sen selittäminen, miksi miehet kuolevat naisia nuorempina, ei ole toiveen esittämistä, että kuolisivatpa vanhat miehet pois.

Syrjivät asenteet ja politiikka

Jos naisilla on miesten kanssa samanlaiset synnynnäiset kyvyt ja toiveet päätyä jollekin alalle, mutta naiset välttelevät alaa sen takia, että heitä kohdellaan työpaikoilla miehiä huonommin, alan on luonnollisesti muututtava. On kuitenkin ongelmallista nimittää tilannetta rakenteelliseksi, jos yksilöiden asenneongelmat selittävät sitä paremmin.

Mikäli syrjivät rakenteet ovat yhtä kuin ikävä asenneilmapiiri, termistöä on muutettava sen mukaiseksi. Rakenteiden sijasta puhuttakoon asenteista. Toki on myös pyrittävä selittämään, mistä naisia syrjivät asenteet tulevat. Ei esimerkiksi ole ilman todisteita perusteltua sanoa, että miehet syrjivät naisia, koska he pelkäävät etuoikeuksiensa menettämistä, kuten Abdulkarim ja Talvitie vihjaavat. Väite on purettava osiin. Missä määrin esimerkiksi työmarkkinoilla miehet ovat asennoituneet kilpailemaan naisia vastaan verrattuna siihen, että miehet kilpailevat kaikkia vastaan? Nämä kaksi on pystyttävä erottelemaan.

On mahdollista, että miespuoliset työnantajat palkkaavat mieluummin miehiä. Ehkä työnantajat ajattelevat ymmärtävänsä toista miestä paremmin ja täten pystyvänsä tehokkaampaan kommunikaatioon. Tällaistakaan tilannetta tuskin on mielekästä kutsua rakenteelliseksi, koska se pohjautuu miesten ja naisten – kuviteltuihin tai todellisiin – eroihin kommunikaatiotavoissa.

Poliittisista asenteista tiedetään, että etenkin nuoret naiset ajattelevat keskimäärin vasemmistolaisemmin ja kannattavat valtiolle suurempaa roolia kuin miehet. Tässä kohdin voitaneen karkeasti yleistää, että miehet ovat asennoituneet naisia vastaan. Kyse on kuitenkin taloudellista vapautta koskevista poliittisista näkemyseroista, ei syrjivistä rakenteista tai syrjivistä asenteista. Vapauksien suosiminen on eri asia kuin patriarkaatin puolustaminen.

Feminismi on kuitenkin rivien välissä antanut ymmärtää, että talousliberaalit näkemykset olisivat osa naisten syrjintää. Aate on tällä tavoin omaksunut piirteitä, jotka enää edesauttavat sen itsensä eloonjäämistä. Feminismi on toisin sanoen lopettanut vapautta ja yhtäläisiä oikeuksia lisäävien oivallusten tuottamisen. Tilalle on syntynyt todellisuudesta irtaantunut peilisali, jonka haaveelliset heijastukset voivat huumata varomattoman kulkijan.

Feministinen teoria on myös sivuuttanut merkittävän osan työmarkkinoita koskevaa talous- ja sosiaalitieteellistä tutkimusta. On esimerkiksi vahvaa näyttöä, että sukupuolinen syrjintä ei ole pääsyy miesten ja naisten eroille työkokemuksessa, tehdyissä tunneissa, työvoiman liikkuvuudessa ja vaihtuvuudessa tai tulotasossa. Syrjintää epäilemättä tapahtuu joillakin aloilla ja joillakin työpaikoilla, ja joskus syrjintä kohdistuu tiettyihin yksilöihin, mutta kokonaisuutena feministinen teoria liioittelee sukupuolisen syrjinnän merkitystä. Samassa hengessä feministinen teoria on kyseenalaistanut ihmisten tekemien valintojen ja mieltymysten aitouden, aivan kuin naiset tiedostamattaan olisivat sisäistäneet patriarkaatin pyrkimykset osaksi omia tavoitteitaan. (Perään toki on todettava, että salaliitot ja uhriutuminen eivät ole feministisen teorian yksinomaisuutta.)

Entä pelkääkö patriarkaatti etuoikeuksiensa menettämistä, kuten kirjoittajat esittävät? Tällaiset väitteet ovat erikoisia, sillä samainen etuoikeutettu patriarkaatti on sallinut, että miehet kuolevat naisia nuorempina, alkoholisoituvat naisia useammin, joutuvat tapaturmiin naisia useammin, tekevät naisia enemmän itsemurhia ja että vain miehet ovat asevelvollisia. Miksi joidenkin miesten annetaan siis syrjäytyä ja joidenkin naisten nousta johtajiksi? Miksi patriarkaatti olisi niin valikoiva? Ja miksi etuoikeuksiensa puolesta pelkäävä ja valtaa pitävä patriarkaatti olisi osallistunut naisten aseman parantamiseen ja yhdenvertaisuuseetoksen luomiseen?

Onko tasajako hyvä idea?

Yhteiskuntia voidaan vertailla sen mukaan, kuinka sitoutuneita ne ovat valinnanvapauteen ja tasa-arvoisiin lähtökohtiin. Tällöin nähdään, että tasa-arvoisemmissa maissa työ- ja opiskelupaikat ovat sukupuolten suhteen eriytyneempiä. Myös useimmat psykologiset sukupuolierot – persoonallisuudessa, seksuaalisuudessa, asenteissa ja kognitiivisissa kyvyissä – ovat suurempia kulttuureissa, joissa sukupuolten välinen sosiopoliittinen tasa-arvo on suurempaa. Jopa sukupuolierot joissakin fyysisissä piirteissä – pituus, painoindeksi, ylipaino ja verenpaine – ovat suurempia tasa-arvoisemmissa kulttuureissa. Nämä löydökset, joista feministinen liike on lähes täydellisesti vaiennut, ovat ristiriidassa patriarkaaliseen syrjintään perustuvan selityksen kanssa.

Edellä mainitut havainnot eivät luonnollisesti ota kantaa siihen, onko oikein pyrkiä työpaikkojen ja palkkojen tasajakoon. Tieteeltä sellaista on turha kysyä. Mutta tasajakoon pyrkivästä politiikasta tiede osaa jotakin kertoa. Tutkimus on esimerkiksi antanut viitteitä, että työpaikkojen täydellinen tasajako olisi tehoton ja tuottavuutta laskeva tapa järjestää yhteiskunta. Molempien sukupuolten taloudellinen hyvinvointi luultavimmin kärsisi, mikäli työllistyminen perustuisi johonkin muuhun kuin työpaikkojen ja hakijoiden ominaisuuksien mahdollisimman hyvään vastaavuuteen. [2] Historiasta voidaan myös päätellä, että mitä täydellisempään tasajakoon varallisuudessa pyritään, sitä työläämmäksi tulee ylläpitää tasajaon toteutumista vahtivaa byrokratiaa.

Toinen haitta yhteiskunnan pakottamasta miesnais-tasajaosta olisi se, että muut voisivat perustellusti epäillä kykyjäsi. Epäilyä tapahtuu koko ajan muutoinkin, mutta pakotetussa tasajaossa sille olisi pätevämpiä syitä. Jos työpaikat tai akateemiset apurahat siis jaettaisiin sukupuolen perusteella, ihmisten osaaminen olisi helppo kyseenalaistaa.

Työ- tai opiskelupaikkojen sukupuolinen tasajako ei myöskään tee yhteiskunnasta sosiaalisesti oikeudenmukaista. Päinvastoin, tasajaossa moni mies ja moni nainen olisi pakotettu lähtemään alalta, jolla hän mieluiten olisi, työhön, jossa hän ei viihdy. Viimeisenä argumenttina tasajakoa vastaan mainittakoon se, että yhteiskunnan ei ole hyvä antaa ymmärtää, että nainen on vähemmän arvokas opettajana ja sairaanhoitajana kuin hän on insinöörinä ja fyysikkona.

Ydinkysymys feminismille on lopulta se, missä määrin valtio saa määrätä tai ohjailla yksilöiden, perheiden ja työnantajien käyttäytymistä. Tätä kautta feminismi tulee aina kietoutumaan työn tuottavuuteen ja taloudelliseen vapauteen. Tulisiko meidän tuottavuuden kustannuksella esimerkiksi tehdä työpaikkojen olosuhteista miellyttävämpiä? Tai tulisiko tasa-arvon nimissä firmoissa edellyttää sukupuolikiintiöitä?

Millaista työelämää ja tasa-arvon versiota feminismi päätyykään kannattamaan, sen tulee pyrkiä tavoitteisiinsa moraalisin perustein. Sillä ei tule olla merkitystä, mitä tieteellinen tutkimus sanoo sukupuolieroista. Tiede tulee aina löytämään ihmisryhmien väliltä keskimääräisiä eroja, jotka vaikuttavat tasa-arvon kannalta epämiellyttäviltä. Tämä on yksi syy lisää, miksi meidän tulee suhtautua ihmisiin yksilöinä, ei ryhmän tai identiteetin edustajina. Sukupuolikiintiöt – joita Abdulkarim ja Talvitie kannattavat – jarruttavat tähän johtavaa kehitystä. Ruotsalainen Lena Andersson on todennut: ”Sen ei pitäisi merkitä mitään, oletko mies vai nainen. Monet feministit sanovat nykyään, että se on myös heidän tavoitteensa, mutta en näe sitä käytännössä” (HS 18.3.2018, katso arvioni Anderssonin kirjasta Skeptikko 4/2016 -lehdestä). (Oheiset kuvat ovat Helsingin Sanomien Andersson-jutusta.)

Naisten vapautuminen on yksi ihmiskunnan suurimmista moraalisista edistysaskeleista. [3] Tutkijoiden löytämät sukupuolierot tai vaatimukset pätevistä perusteluista eivät sitä voi mitätöidä. Feminismi siihen kuitenkin kykenee, jos aate ei onnistu kasvamaan sukupuoli-identiteettien yli. Olisi riipaisevaa nähdä hyväntahtoisten tarkoitusperien jälleen kerran kääntyvän itseään vastaan.

 - - -

ALAVIITTEET

[1] Keskimääräiset palkkaerot sukupuolten välillä johtuvat osaksi siitä, että julkisella sektorilla on monopolinkaltainen asema hoiva- ja opetusaloilla. Järjestelyssä on monia hyviä puolia; se esimerkiksi helpotti sotien jälkeen naisten siirtymistä työmarkkinoille. Mutta samalla se on luonut esteitä naisten ura- ja palkkakehitykselle. Julkisen sektorin käytäntöjen nimittäminen rakenteelliseksi syrjinnäksi on kuitenkin kehno strategia muuttaa tilannetta. (Esimerkiksi rakenteellinen työttömyys -termin käytölle on sen sijaan selkeämmät perusteet: osa luoduista tukirakenteista kannustaa työttömyyteen, koulutusjärjestelmä ei pysty tuottamaan yritysten toivomaa osaamista, työpaikat ja työntekijät ovat maantieteellisesti etäällä ja niin edelleen.)

[2] Työntekijöiden kyvyt ja työnantajan tarpeet ovat väistämättä epätasapainossa. Edes vapaat markkinat eivät kykene järjestämään työntekijöiden osaamista ja työpaikkoja tuottavimmalla mahdollisella tavalla. Esimerkiksi aggressiivinen kilpailullisuus, jopa psykopatia, saattaa osaamista enemmän auttaa korkeaan asemaan pääsemisessä. Tällöin pätevin henkilö ei päädykään johtajaksi. Vapaus toimii silti keskusjohtoista sääntelyä tehokkaammin.

[3] Naisten oikeus äänestää, oikeus seksuaaliseen ja taloudelliseen itsemääräämiseen sekä kotiväkivallan väheneminen ovat esimerkkejä valistuksen voimasta. Viimeisimpänä mukaan saattaa tulla metoo-kampanjan siivittämä seksuaalisen häirinnän radikaali väheneminen. Mikään ei kuitenkaan takaa, että kampanjamaiset kansalaisoikeusliikkeet saavat riittävästi kannatusta muuttaakseen käytäntöjä. Monissa maissa esimerkiksi pikkulasten sukuelinten leikkely on yleistä, vaikka siitä on tullut lailla kiellettyä. Syytteitä silpomisesta myös nostetaan harvoin. Seksuaalisen häirinnän suhteen tilanne on avoin. Esimiesasemassa olevat miehet epäilemättä ovat nyt tarkempia toimiessaan naisalaistensa kanssa, mutta asiat eivät välttämättä pitkällä aikavälillä parane. Jos riittävän suuri osa miehistä kokee, että työpaikan säännöistä tuli ahdistelutapausten takia mielivaltaisia, he eivät kenties asetukaan tukemaan naiskollegan valituksia. 

KIRJALLISUUTTA

Abdulkarim, M. Ja Talvitie E. (2018): Noin 10 myyttiä feminismistä. SKS. Helsinki.

Hakim, C. (2004): Key Issues in Women’s Work. 2.p. Glasshouse Press. Lontoo.

Niemelä, J. K. & Tammisalo, O. (2006): Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta. Terra Cognita. Helsinki.

Pinker, S. (2002): The Blank Slate – Modern Denial of Human Nature. Penguin. New York.

Schmitt, D. P. (2015): The Evolution of Culturally-Variable Sex Differences: Men and Women Are Not Always Different, but When They Are… It Appears Not to Result from Patriarchy or Sex Role Socialization. Teoksessa: Shackelford, T. & Hansen, R. toim. The Evolution of Sexuality. Springer.

Shorrocks, R. (2018): Young women are more left wing than men. The Conversation. May 3rd.

Sommers, C. H. (1994): Who Stole Feminism? Touchstone. New York.

          * * *

PS. Jutussa totean seuraavasti: ”Mikäli lait sallivat kansalaisille vapauden käyttää ominaisuuksiaan, vaurautta kertyy enemmän ahkerammille ja kyvykkäämmille.” Tunnistan, että tämänkaltaisesta meritokraattisesta retoriikasta (”ahkerat ja älykkäät hankkivat enemmän”) on koitunut haittoja etenkin Yhdysvalloissa, sekä yksilötasolla että yhteiskunnallisesti. Tunnistan myös, että tuurilla on valtava merkitys taloudellisessa menestymisessä ja että menestyneillä ihmisillä on tapana rationalisoida menestystään ikään kuin se olisi ainoastaan heidän omaa ansiotaan. Yleishuomiota ahkerien ja kyvykkäiden paremmasta toimeentulosta on kuitenkin vaikea kumota – vaikkei muita tekijöitä edes olisi otettu huomioon.

Käytännössä yksilöiden väliset tuloerot selittyvät kahdella seikalla: missä maassa asut ja millainen tulojakauma kyseisessä maassa on. Tämä globaali mittakaava on tervetullut tapa tarkastella sattuman vaikutuksia, mutta sekään ei poista lahjakkuuden ja ahkeruuden merkitystä oman yhteisön sisällä. Testiälykkyys on esimerkiksi yhteydessä moniin sosioekonomisesta asemasta kertoviin mittareihin. Toki lahjakkuus ja ahkeruus ovat onnenkauppaa siinä mielessä, että ne ovat suurelta osin seurausta vanhemmilta perityistä geeneistä. Tämä ei kuitenkaan ole pätevä peruste väittää, että kova työ ja lahjakkuus olisivat tarpeettomia vaurauden kasvattamisessa. (Ne tuskin ovat tarpeettomia edes viihdemaailmassa, jossa ihminen on kuuluisa usein vain siksi, että hän on kuuluisa.)

Se, missä määrin taloudellinen menestys johtuu ahkeruudesta ja kyvykkyydestä on joka tapauksessa eri kysymys, millaiset tuloerot ovat oikeudenmukaisia. Onko esimerkiksi oikein, että joku, joka työskentelee kolme prosenttia jotakuta toista ahkerammin tai on kolme prosenttia toista nokkelampi, ansaitsee kymmeniä tai satoja kertoja enemmän? Teknologian mahdollistamilla ”voittaja saa kaikki” -markkinoilla näin usein tapahtuu. Voidaan myös kysyä, ovatko firmojen pääjohtajat Japanissa niin paljon kyvyttömämpiä kuin heidän palkkansa verrattuna yhdysvaltalaisten kollegoiden palkkoihin antaa ymmärtää. Ha-Joon Chang (2010) kirjoittaa:

Jos yhdysvaltalaiset toimitusjohtajat todella ovat niin hyviä, että heille kannattaa maksaa kaksi kertaa enemmän (verrattuna sveitsiläiseen toimitusjohtajaan ilman optioita) tai kaksikymmentä kertaa enemmän (verrattuna japanilaiseen toimitusjohtajaan ja optiot mukaan lukien) kuin muunmaalaiselle toimitusjohtajalle, miten kummassa yhdysvaltalaisten johtamat yritykset ovat monella toimialalla menettäneet asemiaan japanilaisille ja eurooppalaisille kilpailijoilleen?

Ahkeruuden/lahjakkuuden merkitys yksilön vauraudelle (tai yrityksen menestymiselle) on myös eri kysymys, ovatko taloudellisesti menestyneet keskimäärin epäempaattisempia huono-onnisia ja -osaisia kohtaan. Menestyneillä saattaa esimerkiksi olla muita voimakkaampi taipumus vastustaa sellaisia julkishallinnon toimia, jotka tähtäävät kaikille yhtä suureen mahdollisuuteen menestyä. Olipa tällainen asenne yleinen tai ei, siinä ei ole kyse sukupuolisesta syrjinnästä vaan lähinnä ajattelemattomuudesta ja/tai lyhytnäköisestä itsekkyydestä.

PS 2. Uhriutumiseen liittyy eräs monissa psykologisissa kokeissa havaittu seikka: ihmiset ovat valppaita huomaamaan ja muistamaan kokemansa vastukset. Vastatuuli on tunnetusti helpompi havaita kuin myötätuuli. Tämä lienee yksi syy, miksi ihmiset niin itsevarmasti kokevat ansaitsevansa vaurautensa tai vähintään kokevat oikeutetuksi vastustaa verotustaan. Hehän työskentelivät ahkerasti vaikeuksien voittamiseksi, ja siinä tuurilla tai suotuisilla olosuhteilla (ainakaan verotuksen avulla luoduilla olosuhteilla) ei ollut merkitystä. Usein ihmiset myös tarkkasilmäisesti näkevät (tai ovat näkevinään) muita eteenpäin puskevan myötätuulen. Tällaiset yleisinhimilliset taipumukset väheksyä hyvää onnea ja ajatella olevansa epäreilun kilpailun uhri lienevät evoluution tulos: ne kehittyivät tekemään meistä sinnikkäämpiä vastoinkäymisten edessä.  

PS 3. Rakkauden evoluutio -kirjassani tarkastellaan kysymystä, mikä on adaptaatio. Tämän linkin videossa biologi Bret Weinstein selittää, miksi kysymys siitä, mitä tehtävää hoitamaan jokin piirre on kehittynyt, on eri kysymys, onko piirre adaptaatio eli sopeutuma. Weinstein kertoo myös turhautumisestaan Gouldin ja Lewontinin sopeutumista vähättelevään klassikkoartikkeliin ja sen suosioon. Katso aiheeseen liittyvä kirjoitukseni vuodelta 2003:

https://journal.fi/tt/article/view/57336/19369

PS 4. On esitetty, että Metoo -kampanja kaventaa eroa, joka eritasoisten häirintätapausten välillä on. Lopulta kampanja jopa tekisi raiskauksesta triviaalia. Tämä ei kuitenkaan, ainakaan pitkällä aikavälillä, vaikuta todennäköiseltä (vaikka keskustelu seksuaalisten kanssakäymisten jatkumollisesta luonteesta ei julkisuudessa tahdokaan onnistua). Kyseenalainen on myös väite, että miehet ovat alkaneet kampanjan sivutuotteena vältellä kahdenkeskisiä neuvotteluja ja bisneslounaita naisten kanssa. Mikäli näin kuitenkin tapahtuu, yhteiskunta on kadottanut jotakin tasa-arvon kannalta olennaista.

Lena Andersson islamista ja siirtolaisuudesta

Seuraava kirja-arvioni julkaistiin Skeptikko 4/2016 -lehdessä.

Lena Andersson (2016): Enpä usko – Ajatuksia ja kannanottoja.

(Dagen Nyheter -lehden kolumneja, suom. Sanna Manninen. Siltala. Helsinki.)

Ruotsalaisen Lena Anderssonin kolumneista on koottu mainio kirja skeptikolle. Teos käsittelee terävästi ja rohkeasti muun muassa uskomusjärjestelmiä, tasa-arvoa, koulutusta, siirtolaisuutta, sananvapautta ja muita Euroopan ja koko maailman tulevaisuuden kannalta tärkeitä teemoja.

Eräs Anderssonin analysoima kiistanaihe on suhtautuminen eri ihmisryhmiin. Hänen mukaansa sosialisteille on ollut tyypillistä korostaa ryhmien syntyperäisiä oikeuksia. Kyseistä ajattelua voidaan – vasemmiston suosiosta huolimatta – pitää pyrkimyksenä vallitsevan järjestelmän ylläpitämiseksi. Näin Andersson:

Näiden sosialistien mukaan kansa, työväenluokka, sorretut, hyljeksityt, naiset ja köyhät ovat jollakin tavoin jalompia, aidompia ja todempia kuin muut. Heillä on hallussaan metafyysinen helmi, jota ei saa tuhota. Erityisyysajattelu päätyy aina lopulta tällaiseen aateloimiseen, ja sen vuoksi konservatismi ja tietyntyyppinen sosialismi kohtaavat tahtomattaan.

Kuvasta katso
Twitter: Four Horsemen.

Usein tällaisessa ”uhrin hyveellisyys” -ajattelussa oli kyse kolonialismin jälkeisestä halusta suojella kansoja ja kulttuureja entisissä siirtomaissa – mutta vain siellä. Tämänkaltainen yksisuuntaisuus ei sopinut maahanmuuttovihamieliselle oikeistolle. He omaksuivat jälkikolonialistisen ajattelun ja alkoivat vaatia oman kulttuurinsa ja omien perinteidensä suojelemista.

Pohjoismaiset nationalistit siis kokivat, että heidänkin kulttuurillaan on oikeus säästyä ulkopuolisilta vaikutteilta. Heille erityisesti muslimien maahanmuutto ja kantaväestöä suurempi hedelmällisyys oli yhteiskuntaa repivää kolonialismia. Vainoharhaisimmille se näyttäytyi viekkaana valloitussotana. Andersson kirjoittaa:

Olemme opettaneet toisillemme, että oikea ja empaattinen tapa suhtautua ryhmiin koskee vain uhanalaisia ja kaukaisia ihmisiä. Vapaus kulttuurisista vaikutteista ei ollut tarkoitettu ”meille” vaan ”muukalaisille”. Mitä sitten voi tehdä, kun pohjoismaiset ja eurooppalaiset nationalistit väittävät, että maahanmuutto vaikuttaa paikalliseen kulttuuriin samalla tavalla kuin kolonisaatio, ja haluavat itselleenkin oikeuden säästyä tältä muutokselta? Vastataanko heille, että vaikka onkin oikein suojella kulttuureja ulkoisilta vaikutteilta, juuri tätä kulttuuria ulkoiset vaikutteet eivät muuta? Vai kyseenalaistetaanko ja torjutaanko koko ajatus itsetarkoituksellisesta säilyttämisestä, aitoudesta, alkuperästä ja ryhmän perintönä saamista oikeuksista?

Andersson kannattaa jälkimmäistä vaihtoehtoa. Hänen mukaansa elämä on ulkopuolisten vaikutteiden saamista, eikä minkään kulttuurin tule muodostaa poikkeusta. Kulttuurisen muutoksen tulee siis koskea myös ”haavoittuvaisina pidettyjä ryhmiä”. Anderssonin huomio siitä, että toisinaan ryhmiä vain pidetään haavoittuvina on tärkeä. Pohjoismaissakin monet korostavat juuri muslimien syrjittyä asemaa, vaikka nimenomaan täällä heillä on samat oikeudet kuin muilla. Käytännössä se tarkoittaa enemmän oikeuksia ja vapauksia kuin islaminuskoisissa maissa. Toisaalta Anderssonin mukaan myös aidosti väärinkohdeltujen tulee arvioida uudelleen kulttuurinostalgiaansa ja eristäytymismekanismejaan.

Käytännössä tämä tarkoittaa muun muassa sen hyväksymistä, että tietyt oikeudet ovat jakamattomia. Jos vaikkapa Raamatun polttamisesta ei rangaista, ei rankaisu ole oikeutettu Koraaninkaan polttamisesta. Sanan- ja ilmaisunvapauden on koskettava kaikkia tasaveroisesti. Ja rajan on perusteltua olla korkealla: väkivallassa ja siihen yllyttämisessä, ei siinä että joku väittää loukkaantuneensa. Asia on lopulta melko yksinkertainen. Jos et kannata sananvapautta, kannatat sen rajoittamista. Jälkimmäinen strategia on vaarallinen, sillä sakot, sensuuri tai jotakin paljon pahempaa saattaa yllättäen osua omaan nilkkaan. Koraanin ja Raamatun painaminenkin voitaisiin kieltää niiden sisältämän vihapuheen vuoksi.

”Et voi sanoa noin” tai ”Älä loukkaa” -käskyt ovat yleensä vallanpitäjän vastauksia siihen, että hänen valtaansa kyseenalaistetaan. Asioiden muuttuminen tai moraalinen edistyminen kuitenkin väistämättä loukkaa jonkun tunteita. Aina siis löytyy joku, joka pahoittaa mielensä. Mutta jos emme halua diktatuuria/fasismia ja jos haluamme mahdollisuuden parempaan tulevaisuuteen, loukkaavaakin kyseenalaistamista on saatava harjoittaa. Ja sitä on tehtävä sitä enemmän, mitä monimuotoisempi yhteiskunta on. Olisi ironista, jos monimuotoisuuden hinta olisi vähemmän vapautta.

Monimuotoisissa yhteisöissä loukkaaminen on toisin sanoen perusteltua pitää avoimena ja aktiivisena – nimenomaan vähemmistöjen oikeuksien takia. Historia on osoittanut, että hyväntahtoisimmatkin pyrkimykset vaientaa ihmisiä johtavat usein taantumuksellisiin takaiskuihin.

Kansojen sekoittumisessa peruskysymys Anderssonin mukaan on se, ”onko kenelläkään oikeutta estää muita etsimästä vapaasti toimeentuloa vain sillä perusteella, että oma elintaso on vaarassa laskea”. Samaa voidaan kysyä pääoman ja teollisuustuotannon liikkeistä. Tuleeko pääoman liikkumista rajoittaa, jos vaarana on, että oman maan teollisuustuotanto kärsii? Muun muassa tällä seikallahan Donald Trump ratsasti vaalikampanjassaan. Niin tai näin, Andersson on oikeassa siinä, että tuntuu epäsopivalta perustella työvoiman liikkumisen rajoittamista ainoastaan omalla tulotasolla. Mutta kuten edellä kävi ilmi, syitä voi olla muitakin.

Joskus kantaväestö esimerkiksi pitää moraaliperiaatteitaan ylevämpinä ja humaanimpina kuin maahanmuuttajilla, vaikkapa juuri yksilönvapauksien ja tasa-arvon suhteen. Tämä ajatus ymmärrettävästi ärsyttää monia. Voiko jokin yhteiskuntajärjestelmä muka määritellä itsensä muita humaanimmaksi? Voivatko valtaapitävät julistautua muita ylevämmiksi? Vastaus on elitismisyytöksistä huolimatta selvä, ainakin periaatteessa: on ideoita ja ideologioita, jotka lähes kaikilla mittareilla ja lähes kaikissa olosuhteissa tuottavat vähemmän inhimillistä kärsimystä.

Kysymys kuuluu tällöin, olisiko kärsimystä enemmän tuottava ideologia pätevä syy rajoittaa yksilön liikkumista. Vastaus ei ole helppo. Meillä ei ole keinoa päästä esimerkiksi turvapaikanhakijan pään sisään arvioimaan hänen arvomaailmaansa. Mahdollisuuksia on monta ja todennäköisyyksistä ei ole tietoa. Onko hakija fanaatikko, fundamentalisti, jihadisti, islamisti, maallistunut, maltillinen, sopeutuja vai uskonnoton? Kategorioita voitaisiin luoda kymmeniä. Lisäksi on huomioitava, että on inhimillistä suoda yksilölle mahdollisuus muutokseen.

Vielä vaikeampaa on arvioida, mille ja kenelle siirtolaisten lapset tulevat olemaan lojaaleja. Tämä on olennainen kysymys. Esimerkiksi elokuvaohjaaja Theodoor van Goghin murhannut fundamentalisti oli toisen polven maahanmuuttajamuslimi. Myös esimerkiksi Briteissä ensimmäisen polven maahanmuuttaja yleensä halusi elää ja tehdä työtä rauhassa ja turvallisessa ympäristössä. Moni heidän lapsistaan kuitenkin omaksui uskonnollisen identiteetin ja fundamentalistisen uskonnon tulkinnan. Ei ole ihme, että viranomaisten oikeus harjoittaa niin kutsuttua etnistä profilointia on kaikkialla niin kiistelty aihe.

Olisi epäilemättä hienoa elää maailmassa, jossa ihmiset voivat vapaasti muuttaa sinne, minne kukin haluaa ja tehdä siellä tuottavaa, hyödyllistä ja itselle ja yhteisölle merkittävää työtä. Mutta ainakin toistaiseksi liikkumisen vapaus näyttäisi tarkoittavan kymmeniä tai satoja miljoonia tulijoita länsimaihin. Kaikki ymmärtävät, että tapahtuvat muutokset eivät olisi pelkästään hyviä tai pelkästään huonoja. Siirtolaisuudessa on aina häviäjiä ja voittajia. Mutta mikäli työvoiman liikkuminen äkkiä vapautuisi, vaarana on, että yleisinhimillinen hyvinvointi ja hyvän elämän tavoittelu saattaisi hankaloitua, sekä tulo- että lähtömaissa.

Mitä Andersson siis lopulta ajattelee siirtolaisuudesta ja maahanmuutosta? Vastaus ei luonnollisesti ole suoraviivainen rajat auki tai rajat kiinni. Hänen mukaansa muuttoliikettä tulisi tarkastella samalla tavalla kuin sananvapautta. Sananvapaudenhan ei tarvitse tuottaa hyötyä tai olla kaunista. Sitä voidaan pitää joko itseisarvona tai toisinaan hyötyjä tuottavana periaatteena. Andersson ei kuitenkaan kerro, miten liikkumisen vapaus voisi olla sananvapautta vastaava itseisarvo tilanteessa, jossa ihmisryhmillä on valtavia erimielisyyksiä sopivasta hallinnosta tai moraalisesta käyttäytymisestä – esimerkiksi juuri sananvapaudesta.

Tuntemani muslimit ovat mukavia ja tavallisia ihmisiä, jotka eivät esimerkiksi loukkaantuneet tanskalaisista Muhammad-pilakuvista. Tästä muslimien suuresta vaihtelusta huolimatta on helppo uskoa, että islaminuskon vähittäinen yleistyminen länsimaissa tulee haittaamaan paitsi naisten ja homojen oikeuksia mutta myös sanan- ja ilmaisunvapautta, skeptikkoja, ateisteja, muiden uskontokuntien ja eri islaminlahkojen edustajia, ehkä tiedettäkin.

On luonnollisesti vaikea ennustaa, missä olosuhteissa ja keille islamin tulkitseminen tulee niin tärkeäksi, että uskontoa aletaan käyttää sorron välineenä. Historialliset esimerkitkään eivät taida auttaa. Niin monet alunperin hyvää tarkoittavat moraalilait ovat johtaneet kauhuun ja kyttäämiseen. Ei myöskään ole tietoa, mistä kaikkialta ihmiset päättelevät, millaisia islamiin liittyvät riskit ovat tai millaisia riskejä kantaväestö haluaa ottaa. Jos kaikki kannattaisivat samoja yksilönvapauksia, siirtolaisuus ja kulttuurin monimuotoisuus olisivat joka tapauksessa vähäisempiä ja teknisempiä ongelmia.

Voi toki olla, että siirtolaisuuskysymys ei liity kovin vahvasti islamiin, sananvapauteen, tasa-arvoon tai ihmisoikeuksiin, ainakaan enää parin sukupolven päästä. Ehkä siirtolaisuuskin on lopulta vain globaalia varallisuuden uusjakoa. Ja ehkä Anderssonin puhe liikkumisen vapauden ihanteesta on lähinnä halua välttää kivulias käytännön kysymys: keitä Ruotsiin päästetään. Somaleja, suomalaisia vai syyrialaisia? Entä venäläisiä tai vietnamilaisia?

Kulttuurin monimuotoisuuden suhteen Andersson päätyy inhimilliseen ratkaisuun: maallistamaan islamilaista teologiaa. Kysymys kuuluu tietysti, miten se tapahtuu. Miten islam maltillistetaan luterilaisuuden kaltaiseksi tapakulttuuriksi ja yhteisöllisiksi seuraleikeiksi? Miten radikaalin islamin löytäneet autoritaariset nuoret miehet saisivat hillittyä ”raivokasta järjestyksen kaipuutaan moniselitteisessä maailmassa, jossa synnit ja houkutukset kutsuvat heitä kaikkialla”, kuten Andersson kirjoittaa? Kysymys on olennainen, mutta siihen ei ole yksinkertaista vastausta.

Andersson kantaa huolta myös maallistuneista muslimeista: ”sekularisoitumisen ja liberalisoimisen puolesta aktiivisesti toimivat muslimit ovat syrjäytyneitä, joskus jopa hengenvaarassa”. Ehkä meidän siis pitäisi tukea enemmän maallistuneita muslimeita. Vai pitäisikö oma pesä puhdistaa ensin: Ranskan tapaan erottaa kirkko ja valtio? Maallistuneet muslimit voisivat ainakin saada enemmän medianäkyvyyttä, uskonnollisten johtohahmojen sijasta.

Anderssonin mukaan pääongelmia on se, että kaikista aatejärjestelmistä juuri islamissa on ymmärretty, miten tietoisuutta muovataan propagandan avulla: ”Islamin avulla ihmisestä, ihmisen elämästä ja konventioista tulee ikään kuin selkeitä, läpivalaistuja.” Siksi maallistuminen, jos se tapahtuu, tulee olemaan hidasta ja luultavasti kivuliasta: ”On pelottavaa tulla täysivaltaiseksi ja joutua seisomaan omilla jaloillaan ilman Vanhempia, Valtiota, Kirjanoppineita ja Jumalaa.” Monilla skeptikoillakin lienee tällaisia kokemuksia huuhaasta irrottautumisesta.

”Pyhät” kirjat eivät toki ole yksiulotteisia. Niissä on kaikenlaisia elämänohjeita. Sitä tärkeintä niistä ei kuitenkaan löydy: vapautta jumalien itsevaltiudesta. ”Siinä asiassa kirjanoppineet eivät auta. He eivät vähättele Koraania tai sano, ettei uskovan ole tärkeää kääntyä tekstilähteiden puoleen ennen jokaista askeltaan”, kirjoittaa Andersson. Milloin siis näemme sen rohkean saudi-imaamin, joka sanoo, että musliminainen saa mustan teltan sijasta pukeutua ”länsimaiseen” uimapukuun? Tai tärkeämpänä: milloin saamme molempien sukupuolten luovuuden ja älyllisen kapasiteetin käyttöön myös islamilaisissa yhteisöissä? Milloin Lena Anderssonin  kaltaisen skeptikon teoksia luetaan arabiaksi?

PS. Nationalisti ja patriootti haluavat osittain eri asioita kuin globalisti ja kosmopoliitti. Näitä eroja ei ole julkisuudessa tarkasteltu niiden vaatimalla arvokkuudella, vaan molemmat osapuolet ovat syytelleet toista jonkinlaisesta keskustelun varastamisesta; vihervasen kupla omi ”valtamedian” ja persut omivat ”maahanmuuttokritiikin”. On varmasti poliitikoita, jotka ymmärtävät jotakin niistä psykologisista ja historiallisista syistä, miksi globalisti ja nationalisti haluaa niitä asioita, joita hän haluaa. Politiikantekoon tällainen analyyttinen lähestymistapa ei kuitenkaan näytä istuvan, eikä se (kenties siitä syystä) näy julkisessa keskustelussakaan. Enpä usko -kirja on oikealla tiellä.

Andersson käsittelee maallisempiakin asioita. Esimerkiksi peruskoululta hän peräänkuuluttaa selkeyttä. Opettajan tulee hänen mukaansa voida sanoa oppilaalle: ”Sinun ei tarvitse olla täällä. Etkä saa olla täällä, jos olet haitaksi muille. Mutta jos olet täällä, teet kuten on sovittu. Silloin minun resurssini ovat sinun resurssejasi.”

Sukupuolten palkkaeroista hän sanoo: ”Kukaan ei tiedä varmaa selitystä sille, miksi naiset ryhmänä ansaitsevat vähemmän kuin miehet. Keskustelusta ei käy ilmi edes, onko summassa otettu huomioon se, että naiset tekevät vähemmän työtunteja, vai johtuuko ero osittain siitä.” (Ks. aiempi kirjoitukseni Sukupuolierot ja palkkapussi.)

Päätöstään pysyä lapsettomana Andersson perustelee seuraavasti: ”Eivät ihmiset kaipaa lapsia, vaan geenit kaipaavat uutta alusta jolla purjehtia valtamerien yli. Vain jotta niiden elämä jatkuisi. Ja mitä hyötyä siitä on? Ei mitään. Mikä tarkoitus sillä on? Ei yhtään mikään. Elämässä ei ole kyse hyödystä ja tarkoituksesta.”