Näytetään tekstit, joissa on tunniste Edvard Westermarck. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Edvard Westermarck. Näytä kaikki tekstit

torstai 16. syyskuuta 2021

Perhe evoluution kourissa

Oheinen kirja-arvioni julkaistiin Tieteessä tapahtuu 4/2021 -lehdessä (ilman tässä olevaa kuvitusta ja jälkikirjoitusta).

Aikamme merkittävin tiedekirja perheestä – sen synty, evoluutio ja maailmanvalloitus

 

Heikki Sarmaja (2020): Perheen synty – Edvard Westermarckin ja ihmisluonnon jäljillä. Terra Cognita. Helsinki.

 

Ihmislajin menneisyydestä ei voida sanoa mitään varmaa. Huomiot ihmisen lajityypillisistä ominaisuuksista, vaikkapa parinmuodostuksesta ja perhetunteista, ovat silkkaa spekulaatiota. Ne kertovat enemmän kirjoittajan poliittisesta ideologiasta kuin evoluutiosta ja ihmisluonnosta. Biologisilla selityksillä ei ole sijaa kulttuurien ja yhteiskuntien tutkimisessa.

 

Tällainen tappiomieliala vaivasi ihmistieteitä 1900-luvun jälkipuoliskolla. Se ei enää ole vallitseva kanta yliopistolla, mutta ei se kadonnutkaan ole. Heikki Sarmaja joutuu esimerkiksi kirjansa alussa toteamaan, että ”Jos olet aivan varma, että jossain maailmassa on tai on ollut kulttuureja, joissa ihmiset eivät tunne rakastumista ja mustasukkaisuutta, tämä kirja tuskin on sinulle”. Minä menisin pitemmälle ja sanoisin, että mikäli Sarmajan kirjan jälkeen olet yhä biologian kiistävän näköalattomuuden vallassa, yliopisto tuskin on tai oli sinulle oikea paikka.

 

Miten biologian kiistäminen ja biologisiin selityksiin kohdistuvat ennakkoluulot ovat näkyneet? Ihmisluontoa koskeviin väitteisiin on esimerkiksi kohdistettu absurdin korkeita vaatimuksia. Jonkun olisi pitänyt olla havainnoimassa kaukaisten esivanhempiemme paritteluita. Ja tutkijoiden pitäisi tarkasti tietää, miten mitkäkin geenivariantit näkyvät käyttäytymisessä.

 

Korkeat vaatimukset eivät tietenkään ole pahasta, päinvastoin. Ne ovat – tai niiden tulisi olla – olennainen osa tiedettä. Mutta samalla on huomattava, että jos puoliksikaan yhtä kovia vaatimuksia esitettäisiin sosiaali- ja humanistisille tieteille, niistä jäisi jäljelle vain rippeitä.

 

Ihmisen käyttäytymisen selittäminen, etenkin seksuaalisen käyttäytymisen selittäminen, on luonnollisesti vaikeaa. Syysuhteita selvittävät ratkaisevat koejärjestelyt ovat lajillamme joko käytännössä mahdottomia tai eettisesti kyseenalaisia. Ihmislapsia ei voida noin vain siirrellä pesästä toiseen ja kasvattaa erilaisissa ympäristöissä.

 

Ihminen on myös monessa mielessä evolutiivinen kummajainen, vailla vastineita muussa eläinkunnassa. Meillä on esimerkiksi kielivaisto ja piilo-ovulaatio. Olemme myös samaan aikaan sekä perhe- että yhteiskuntaeläimiä. Lisäksi manipuloimme lajitovereitamme ja muuta ympäristöämme teknologisten keksintöjemme avulla.

 

Sarmajan yli 500-sivuinen ja parisenkymmentä vuotta kypsytelty evoluutiopsykologinen Perheen synty osoittaa, että mikään edellä mainituista seikoista ei tee ihmisluonnon tutkimisesta ylivoimaista. On olemassa ihmislajille tyypillistä käyttäytymistä, ja sen alkuperästä ja vaikutuksista yhteiskuntien rakentumiseen voidaan tehdä empiriaan nojaavia päätelmiä.

 

Tässä avuksi ovat niin kutsutut luonnolliset koejärjestelyt. Ihmisen tapauksessa ne yleensä tarkoittavat johonkin tiettyyn kulttuuriin kuuluvia erityispiirteitä. Taiwanissa esimerkiksi oli tapana solmia ”pikkuavioliittoja”, joissa perheeseen otettiin kasvatettavaksi tyttölapsi. Myöhemmin hänestä piti tulla vaimo perheen omalle pojalle.

 

Pikkuavioliittojen systemaattinen analysointi tuotti merkittävän löydöksen: pojan ja adoptoidun tytön kasvaminen sisarussuhteen kaltaisissa olosuhteissa vei heiltä seksuaalisen halun toisiaan kohtaan aikuisina – vastoin vanhempien toiveita mutta täsmälleen evolutiivisten ennusteiden mukaisesti. Vastaava havainto tehtiin israelilaisten kommuunien päiväkodeissa. Varhaislapsuudessa yhdessä kasvaneet tytöt ja pojat eivät aikuisina tunteneet toisiinsa fyysistä vetoa.

 

Kyse on sisäsiitoksen välttämiseen kehittyneiden mekanismien aktivoitumisesta, eräänlaisesta käänteisestä leimautumisesta. Tämä niin kutsuttu Westermarckin efekti on nimetty Suomen kansainvälisesti kenties tunnetuimman tutkijan Edvard Westermarckin (1862–1939) mukaan. Kyseinen universaali perhetunnevalmius käydään Sarmajan teoksessa läpi ennennäkemättömällä tarkkuudella. Freudilaisille fantasioille alitajuntaan torjutuista insesti- ja isänmurhatoiveista näytetään vielä kerran paikka aatehistorian romukopassa.

 

                     * * *

 

Kulttuurivertailun lisäksi ihmisen käyttäytymisen selittäminen tarvitsee lajien välistä vertailua. Poikkeuksellisista piirteistään huolimatta ihminen soveltuu lajivertailuun siinä missä mikä tahansa muukin eliö. Ymmärrettävästi lukevan yleisön suosikkeja on tässä kohdin kivesten koko.

 

Kivesten evolutiivinen päätehtävä on ilmeinen, siittiöiden tuottaminen. Kivesten lajityypillisen koon merkitys ei kuitenkaan ole yhtä ilmeistä. Jos maailmassa olisi vain yksi nisäkäslaji, kivesten koosta olisi vaikea tehdä päätelmiä. Mutta kun kivesten koon suhdetta ruumiin kokoon verrataan eri nisäkäslajeilla, käy selkeästi ilmi, että kivesten ja ruumiin koon suhde on kiinteässä yhteydessä lajin lisääntymiskäyttäytymiseen.

 

Vertaillaan lähimpiä sukulaisiamme. Simpanssin kaltaisilla lajeilla, joilla naaras tyypillisesti parittelee yhden lisääntymisjakson aikana monen koiraan kanssa, sellainen koiras, joka asettaa eniten siittiöitä naaraan lisääntymiselimiin, tekee naaraan todennäköisimmin raskaaksi. Hieman samaan tapaan henkilö, joka ostaa eniten arpoja, on todennäköisin voittaja. Simpansseilla luonnonvalinta on suosinut suurten kivesten kehittymistä, sillä suuret kivekset auttavat kasvattamaan siemensyöksyn tilavuutta ja täten lisäämään hedelmöittämisen todennäköisyyttä.

 

Haaremeita muodostavilla gorilloilla naaras sen sijaan tyypillisesti parittelee vain yhden koiraan kanssa. Täten urosgorillan siittiöt eivät kilpaile muiden urosten siittiöiden kanssa munasolun hedelmöittämisestä. Tämä näkyy suhteellisen pieninä kiveksinä. Luonnonvalinta rankaisee tuhlaamisesta, joten gorillan kivekset eivät ole yhtään suuremmat kuin niiden tarvitsee olla. 

 

Sarmajan teoksessa vertailu ulotetaan ihmiseen:

 

Miten oman lajimme mies sijoittuu tässä serkusten vertailussa? Ensinnäkin ihmismiehen kivekset ovat kokoon suhteutettuna paljon vaatimattomammat kuin simpanssin, mutta suuremmat kuin gorillan. Nämä kaksi seikkaa viittaavat siihen, että esi-isämme elivät evoluutionsa aikana yleisesti ottaen rauhallista avioelämää. Heidän ei tarvinnut gorillaurosten tapaan taistella haaremin herruudesta tai osallistua ankaraan spermasotaan, kuten simpanssien.


Siitä sinänsä yksinkertaisesta seikasta, että ihmiskoiraiden kivesten ja ruumiin koon suhde on simpanssien ja gorillojen välissä, voidaan siis tehdä päätelmiä varhaisten edeltäjiemme parisuhdetaipumuksista. (Tutkimuksissa on käynyt myös ilmi, että kivesten suhteellinen koko on samaan tapaan yhteydessä siittiökilpailuun myös linnuilla.)

 

Tämänkaltainen eri lajien vertailu ja insinöörimäinen takaisinmallinnus – jossa piirteen nykyisen muodon perusteella tehdään päätelmiä piirteen alkuperästä ja tehtävästä – riittävät evolutiivisten hypoteesien esittämiselle ja testaamiselle. Evolutiiviset hypoteesit eivät siis tarvitse tietoja fossiileista, metsästäjä-keräilijöistä tai geenien vaikutuksista yksilön käyttäytymiseen, vaikka näitä koskevat tiedot usein tehtävässä auttavatkin.

 

Yhden piirteen vertailu ei tietenkään kanna pitkälle. Seuraava esimerkki ei ole Sarmajan teoksesta, eikä se perhekirjaan ehkä monen mielestä sopisikaan. Mutta se antaa vastaavan kuvan ihmisen pariutumistaipumuksista.

 

Useimmilla nisäkäskoirailla, myös lähisukulaisillamme simpansseilla ja bonoboilla, on erektiota tukeva penisluu, baculum. Ihmiskoiraalta se kuitenkin puuttuu. Miksi? Erään hypoteesin mukaan ihmiskoiraan erektio on uskottava diagnostinen merkki koiraan terveydestä. Kuka tahansa pystyy kasvattamaan luuta, mutta pelkän verenpaineen avulla erektion saavuttaminen on vaikeampaa. (On sinänsä huvittavaa, että englanniksi erektiota kutsutaan kansanomaisesti termillä boner.)

 

Mitä lajeja vertaileva menetelmä sanoo? Ensinnäkin kävi ilmi, että mitä promiskuiteettisempaa naaraan seksuaalikäyttäytyminen on, sitä pidempi on koiraan penisluu. Luu on pidempi myös lajeilla, joilla on selkeä parittelukausi. Lisäksi penisluun pituus (suhteessa eläimen kokoon) on yhteydessä parittelun kestoon. Mikään näistä seikoista ei tue selitystä erektiosta terveysindikaattorina.

 

Kyseiset kolme havaintoa sopivat kuitenkin yhteen sen kanssa, että penisluulla on tehtävä koiraiden välisessä siittämiskilpailussa. (Ilman kovaa elintä hedelmöittäminen ei nisäkkäillä pääsääntöisesti onnistu.) Kuten todettua, naaraan tapa paritella useamman koiraan kanssa lisää riskiä, että toisen koiraan siittiöt hedelmöittävät munasolun. Selkeä parittelukausi, joka siis myös on yhteydessä penisluun pituuteen, kasvattaa tähän liittyviä paineita; täytyyhän koiraiden parittelupyrkimysten tällaisilla lajeilla osua lyhyeen ajanjaksoon. Ja lopulta penisluu myös helpottaa parittelun keston kasvattamista, mikä taas vähentää aikaa, jona muut koiraat voivat naarasta kosiskella.

 

Tutkijoiden päätelmä kuuluu: penisluun katoaminen ihmiseen johtaneesta kehityslinjasta (arviolta 1,9 miljoonaa vuotta sitten) johtuu lajin siirtymisestä yksiavioisempaan ja paritteluiden suhteen ympärivuotisempaan suuntaan. Se, että esiäitimme paritteli todennäköisesti vain yhden uroon kanssa (per ovulaatiosykli), näyttää toisin sanoen laimentaneen esi-isiemme käymää siittämiskilpailua. Siksi paritteluidenkaan ei tarvitse kestää kovin kauaa. (Tosin parittelun kestossa on huomattavaa yksilöllistä ja tilannekohtaista vaihtelua. Tähän molempien sukupuolten henkiseen hyvinvointiin vaikuttavaan seikkaan tiede ei toistaiseksi ole perehtynyt kovin syvällisesti.)


Penisluu näyttää siis olevan osa lisääntymisstrategiaa ympäristössä, jossa hedelmöittämiskilpailu on ankaraa. Ja se, että luu ihmiskoirailta puuttuu, on yksi mahdollinen lisätodiste lajimme parisuhdetaipumuksista.


Joku saattaa tässä kohdin huomauttaa, että valtaosassa ihmisyhteisöjä sallitaan jonkin sortin moniavioisuus, lähes aina vain monivaimoisuus. Tämä on totta. Mutta valtaosa monivaimoistenkin yhteisöjen lapsista syntyy sitoutuneessa, avioliitonomaisessa ja yksiavioisessa parisuhteessa. Se, että olemme parisuhteita muodostavia olentoja ja rakastumme kerrallaan vain yhteen ihmiseen, ei ole ristiriidassa sen kanssa, että vanhakantaisissa kulttuureissa tavataan monivaimoisuutta. Parisuhdetaipumuksemme ei myöskään ole ristiriidassa sen kanssa, että ihmisellä on ominaisuuksia, jotka tukevat joitakin harvinaisempia pariutumiskäytäntöjä.


Parisuhdetaipumuksesta kertovia anatomisia piirteitä on lukuisia – eivätkä ne kaikki tietenkään ole fallosentrisiä. Eräs suosittu esimerkki on ihmisnaaraan rinnat, niiden muoto ja koko. Terhakka rintavarustus tarkoittaa, että maan vetovoima ei ole rintoihin kauaa vaikuttanut ja että niillä ei ole imetetty useita lapsia. Suomalaisessa kansanrunoudessa asia mainitaan muun muassa seuraavasti: ”Pilvihin on piian nännit, maata kohti maatun naisen”.


Ratkaisevaa tässä on se, että ihmiskoiraat mieltyvät rintoihin, jotka ovat yhteydessä sekä naaraan sukukypsyyteen että tämän nuoruuteen. Koiraan aivoitukset saattavat mennä seuraavaa rataa: nuori naaras = paljon yhteisiä jälkeläisiä. Nuorella naaraallahan on paljon hedelmällisiä vuosia myös edessäpäin. Olennaista tällaisen nuoruusmieltymyksen kehittymiselle on, että ihmisen evoluutioympäristössä ei ollut kehonmuotoja ”nuorentavia” rintaliivejä, implantteja tai korsetteja.


Ihmiskoiraiden universaali seksuaalinen viehättyminen naaraan nuoruudesta kertoviin signaaleihin on yksi mahdollinen lisätodiste siitä, että lajillamme koiraskin pyrkii muodostamaan pitkiä parisuhteita. Simpanssikoiraan seksuaalinen kiinnostuminenhan ei tee tällaista eroa naaraan iän suhteen. Koiras ei sitoudu naaraaseen, koiras ei hoivaa poikasia ja se tuskin myöskään saa useampia poikasia saman naaraan kanssa. Siksi koirassimpanssin ei kannata nirsoilla iän kaltaisten sivuseikkojen kanssa.


Ihmiskoiraan mieltymystä nuorempaan naaraaseen on toki saattanut tukea moni muukin seikka kuin naaraan senhetkinen hedelmällisyys. Parisuhteesta syntyvän jälkeläisen todennäköisyys saada hoivaa on huomattavasti suurempi silloin, kun naaras on nuori: 20-vuotias saattaa huolehtia jälkeläisestä jopa 40 vuoden ajan, kun taas 40-vuotiaan tarjoama hoiva jää pakostakin lyhyemmäksi.


Naaraan kyky tarjota pitkäaikaista hoivaa on siis saattanut olla merkittävä koiraan parinvalintamieltymyksiä muokannut valintapaine. Tämä voi olla tilanne muillakin pitkän poikasvaiheen lajeilla. Ihmiskoiraan nuoruusmieltymyksiä on Sarmajan mukaan saattanut voimistaa sekin, että nuoren naaraan vanhemmat ovat todennäköisemmin edelleen kykeneviä investoimaan syntyvän pienokaisen hyvinvointiin. Ihmislajillehan on tyypillistä, että oman lisääntymisuransa jälkeen isovanhemmat ottavat aktiivisesti osaa lastenlastensa hoivaan.


Perhekirjallisuutta
Toimivatpa rinnat nuoruusindikaattoreina tai eivät, myös rintojen päätehtävästä eli maidontuotannosta voidaan tehdä ihmisperhettä koskevia päätelmiä. Nisäkäsemojen erittämän maidon rasva- ja proteiinipitoisuuksilla ja niiden suhteella imetystiheyteen on nimittäin suora yhteys: lajeilla, jotka imettävät poikasiaan harvoin (esimerkiksi useimmat isot kissapedot), maito on erittäin ravitsevaa. Vastaavasti lajeilla, joilla poikaset saavat maitoa tiheään tahtiin, ravintoaineiden pitoisuudet ovat pienempiä.


Ihmislajille tyypillisen laihan maidon sijoittaminen tähän kuvioon antaa jo sellaisenaan perusteita tehdä oletuksia ihmispienokaisten saamasta hoivasta evoluutioympäristössä. Ihmisvauva kuuluu tämän perusteella tyyppiin ”kannettu poikanen”: vauva on ollut jatkuvasti äidin läheisyydessä ja sitä on imetetty usein. Päätelmää tukee sellainenkin lajivertailu, jossa huomioidaan lajien väliset sukulaisuussuhteet: lähimmät apinaserkkumme kantavat poikasiaan ja imettävät niitä usein.


Evoluutioympäristön läheiselle äiti-vauva-suhteelle antavat tukea myös nykyisin elävät metsästäjä-keräilijät. Niilläkin vauva kulkee yleensä mahdollisimman lähellä äitiään, joko kantoliinassa tai sylissä. Lisäksi vauvan anatomia (esimerkiksi jalkojen asento nostettaessa), vaikeus nukahtaa muualle kuin syliin sekä äidin ja vauvan taipumus synkronoida mielentilojaan tukevat päätelmää.

 

Vastasyntyneen avuttomuus loi paineita voimistaa muitakin ominaisuuksia kuin vain äitien hoivavaistoa. Vauvanhoidon ja imetyksen onnistuminen evoluutioympäristön usein karuissa olosuhteissa edellytti jatkuvaa isältä, muilta sukulaisilta ja/tai ystäviltä tulevaa hoivaa ja opastusta. Tämä perhe-elämään sisältyvä avunanto ja pienokaisen avuntarve ovat evoluution saatossa ruokkineet toisiaan: aivojen koon kasvun takia lasten piti syntyä keskeneräisinä, mikä taas toi tarpeen vastavuoroista avuliaisuutta tukevien tunnemekanismien kehittymiseen. Tämä puolestaan loi paineita kasvattaa aivoja edelleen. (Ihmisvauva syntyy ”ennenaikaisesti” siksi, että jos sikiö pysyisi kohdussa pitempään, sen pää ehtisi kasvaa niin suureksi, ettei se enää mahtuisi ulos synnytyskanavasta. Kirjassa Sarmaja vertaa menneisyyden huolehtivaa suurperheympäristöä keskoskaappiin.)


                            * * *


Kuten todettua, edellä esitellyn lajivertailun parhaita puolia on se, että evolutiivisesti kehittyneitä ominaisuuksia on lukemattomia. Useampia piirteitä tarkastelemalla tutkija voi kasvattaa yksittäisten ominaisuuksien väistämättä vajavaista selitysvoimaa lähes loputtomasti. Monien tietolähteiden yhdisteleminen onnistuu etenkin nykyihmistä tutkittaessa. Heitä voidaan tutkia haastatteluin, erilaisin koejärjestelyin tai perehtymällä (oma)elämäkertoihin. Lisäksi aina on mahdollista vertailla miehiä ja naisia sekä homoja ja heteroita eri yhteyksissä.


Jopa kansantarinoiden, kaunokirjallisuuden ja ”pyhien” kirjoitusten analysointi voi kertoa ihmisluonnosta. Fiktiiviset tapahtumat ja henkilöt ovat usein epärealistisia ja yksiulotteisia, mutta fiktio ei silti kokonaan voi sivuuttaa ihmisluontoa. Tai jos se sen tekisi, ihmiset eivät sitä enää ymmärtäisi eivätkä siitä kiinnostuisi. Kuvitteellisten hahmojen yksiulotteisuus näyttää myös johtavan heidät tilanteisiin, joissa käyttäytymisreaktiot tulevat selkeämmin ja voimakkaammin esille kuin todellisuudessa. Tästä syystä fiktiostakin voidaan tehdä ihmisluontoa ja sen evoluutiota koskevia päätelmiä. Harvinaisia poikkeuksia lukuun ottamatta tämä näkökulma kuitenkin puuttuu folkloristiikasta, eksegetiikasta ja kirjallisuudentutkimuksesta.


Sarmajan kirja ei luonnollisesti ole vain edellä kuvattuja tissi- ja pippelivertailuja. Teos on psykologian, sosiologian ja antropologian teorioiden – ja myös psykiatrian – tuulettamista ja päivittämistä uusilla – tai monesti uusvanhoilla – ajatuksilla. Perhesosiologian ja sosiaalitieteiden yleisemminkin on aika viimein noteerata tämä jo 1700-luvulla alkanut vallankumous, jonka biologinen tarkastelukulma on ihmisyhteisöjen tutkimiseen tuonut.


Juuri tämä on Sarmajan teoksessa parasta. Hän selittää juurta jaksain (muttei koskaan tylsästi) tekijöitä, joiden takia ihmiskoiraista vuosimiljoonien mittaan kehittyi jotakin täysin muuta kuin simpanssikoiraiden kaltaisia sovinisteja. Perheen synty on biologiaan nojaava antropologinen katsaus, joka kertoo tarinan ”äitimäistyneistä” ja yhteistyökykyisistä miehistä – elättäjistä, jotka tarvittaessa riskeeraavat henkensä läheistensä puolesta.


Perheen synty -teos yhdistelee edellä kuvatulla tavalla lukuisia erilaisia tietolähteitä ja kykenee näin selittämään kaikkiin maailman ihmisiin vaikuttavan yhteiskunnallisen instituution muodostumista ja sen erityispiirteitä. Tarkastelun laajuus ja yksityiskohtaisuus tekevät teoksesta kautta aikain merkittävimmän suomalaisen perhekirjan. Samalla se on huomattavimpia Westermarckin ajattelua luotaavia teoksia.


Syytökset familistisheteronormatiivisesta ja porvarilliskonservatiivisesta ydinperheen puolustamisesta, joita evoluutiopsykologiaa vastaan on joskus kohdistettu, eivät siis tässäkään tapauksessa ole perusteltuja. Kyse on ihmislajin havainnoimisesta ja havaintojen mahdollisimman tarkasta selittämisestä, ei käyttäytymisen oikeuttamisesta, poliittisesti motivoiduista mielipiteistä tai muista tieteen ulkopuolisista päämääristä.


Ihmisluonnon tutkiminen on monitieteisen palapelin kokoamista, jossa osaset alkavat datan tarkentuessa loksahdella paikoilleen. On esimerkiksi ilmeistä, että rakkaus ei ole keskiaikaisten trubaduurien keksintöä tai kielellisesti konstruoitu kulttuurinen tekotuote, kuten välillä edelleen kuulee väitettävän. Mustasukkaisuus puolestaan ei (yleensä) ole sairaalloista omistamishalua, josta kannattaa terapiassa yrittää eroon. Ja seksuaalinen häveliäisyys ja seksuaalinen inhontunne eivät ole sosiaalisten normien synnyttämiä patologioita. Nekin ovat luonnonvalinnan muovaamia myötäsyntyisiä ja parinvalintaan ja perhedynamiikkaan ratkaisevasti vaikuttavia tunnevalmiuksia.


Mikäli ihmisluonto jää sosiaalitieteiltä ja humanistisilta aloilta huomioimatta, ne ovat vaarassa tuottaa vain mielipidemittausten kaltaisia aikalaisanalyyseja, täysin vailla tieteellisesti kiinnostavia selityksiä ihmisten tunteille ja käyttäytymiselle. Samalla julkishallinnon asiantuntijatehtäviin on vaarassa päätyä henkilöitä, jotka eivät koulutuksensa missään vaiheessa tutustuneet realistiseen ihmiskuvaan. Kenties suurimman erheen on tehnyt sosiaalipsykologia, joka on jättänyt perheen käytännössä täysin käsittelemättä. Mikä on sosiaalipsykologisempaa kuin sukulaisuus ja perhetunteet?


         * * *


PS. Ainoa selkeä moite kirjasta on sama, jonka sain parinvalintaa ja perhetunteita käsittelevästä Rakkauden evoluutiosta 15 vuotta aiemmin. Molemmissa teoksissa toistetaan, että tätä ja tätä asiaa tullaan käsittelemään myöhemmin siinä ja siinä luvussa. Se kertonee kirjoittajan aihetta koskevasta innostuksesta ja huolesta, että pysyyhän lukija varmasti mukana. Tämä turha pelko lukijan kiinnostuksen katoamisesta ei kuitenkaan laimenna Perheen synnyn historiallista merkittävyyttä.



sunnuntai 2. helmikuuta 2020

Malik ja Harris moraalia etsimässä


Malik, Kenan (2016): Moraalin suuntaa etsimässä: Etiikan maailmanhistoria. Suom. Tapani Kilpeläinen. Niin&näin. Tampere.


Kenan Malikin suurtyö käsittelee ihmiskunnan pohdintoja hyvyydestä ja pahuudesta, oikeasta ja väärästä. Käsittely on kutakuinkin niin kattavaa kuin se alle 500-sivuisessa kirjassa voi olla mahdollista. Teoksen alku, jossa tarkastellaan uskonnoista kumpuavia moraalisääntöjä, on hieman laahaava, mutta kiinnostavuus lisääntyy sitä mukaa, mitä lähemmäs nykyaikaisia (ja läntisiä) moraalipohdintoja päästään. (Erityisen kiinnostavaa oli kerrata sellaisia nuoruudessa selailemiani klassikkoja kuin Sartre, Nietzsche ja Kant. Klassikoissa olen sittemmin seurannut lähinnä valistusajattelijoita David Humea ja Adam Smithiä, ks. täältä.)

Paikoin teos jää pinnalliseksi, mikä on luonnollista ottaen huomioon pyrkimyksen historialliseen kattavuuteen. Kirja ei siis sisällä vaikkapa Edvard Westermarckin tai Sam Harrisin pohdintojen veroista perusteellisuutta. (Malik on kirjoittanut pikkutarkemmin esimerkiksi sananvapauden ja multikulturalismin yhteydestä, ks. täältä.)

Moraalikirjassaan Malik käsittelee lyhyesti Sam Harrisin näkemystä, että teon hyvyys ja pahuus voitaisiin voimakkaammin kytkeä tieteelliseen ajatteluun ja tieteen tutkimustuloksiin. Tämä näkemys on herättänyt paljon kritiikkiä etenkin ammattifilosofien parissa. Malikin esittämän kritiikin ydin on se, että tieteellisinkin lähestymistapa joutuu tekemään mielivaltaisia oletuksia hyvästä ja pahasta. Malikin mukaan Harrisin ”tiedemoraali” vertautuu Sokrateen kysymykseen siitä, rakastavatko jumalat hyvää, koska se on hyvää itsessään vai onko se jokin hyvää siksi, että jumalat rakastavat sitä.

Jos hyvä esimerkiksi olisi hyvää vain siksi, että jumalat rakastavat sitä, hyvästä tulisi mielivaltaista. Voidaanhan jumalien olettaa tai tulkita ajattelevan milloin milläkin tavalla. Tämä tekisi kaikesta sallittua – ja kuten uskontojen historia osoittaa, melkein mikä tahansa onkin ollut sallittua (kivittämiset, kansanmurhat yms.). Jos jumalat taas rakastavat hyvää, koska se on itsessään hyvää, hyvyys olisikin jotain jumalista riippumatonta – ja näin ollen ihmiselläkin voisi olla jumalista riippumaton tapa tietää, mikä on hyvää ja oikein.

Malik läntisen filosofian
nousun syistä
Malikin mukaan vastaava dilemma seuraa Harrisin yritystä tehdä moraalista tieteellisempää (kirjassa Moraalinen maisema). En ole tästä yhtä vakuuttunut. Harrisin ”tiedemoraali”, kuten käytännössä kaikki eettiset järjestelmät, pyrkii rakentumaan tietoisten olentojen hyvinvoinnin lisäämiselle tai kärsimyksen vähentämiselle. Erona aiempaan on kuitenkin se, että ihmisluontoa koskeville tieteille on kasaantunut valtava määrä ei-mielivaltaista sanottavaa ihmisten – ja muiden eläinten – hyvinvoinnista ja kärsimyksestä. Kyse ei siis väistämättä ole mielivaltaisesta tai itsestämme riippumattomasta tavasta löytää oikea ja väärä. Tämä ei toki tarkoita, että jonkinlainen ”tieteellinen laki” voisi määrätä oikean ja väärän. Mutta näkemys sisältää sen Malikinkin kannattaman näkemyksen, että ihmisten on yhdessä neuvoteltava, millaiset ratkaisut ovat oikeita ja millaiset vääriä.

Malik taipumuksestamme
kahtiajaotteluun
Harrisin ongelma ei siis niinkään ole pyrkimys käyttää tiedettä moraalipohdintojen apuna. Suurempi pulma on se, että käytännön moraaliongelmat tuppaavat aina pilkkoutumaan sellaisiksi lukemattomiksi pienemmiksi arvoarvostelmiksi, joihin inhimillistä hyvinvointia tutkiva tiede ei voi vastata. Edvard Westermarck esimerkiksi kirjoittaa eläinten hyvinvoinnista ja itsen ja oman maan kansalaisten suosimisesta:

Valistuneen henkilön täytyy tunnustaa, että eläin, lapsi tahi mielisairas on kokonaan tai osaksi edesvastuuton; ja teon motiivin täytyy vaikuttaa sen moraaliseen arvosteluun, mutta ei mikään valistus, ei mikään tosiasioiden punnitseminen voi ratkaista, missä määrin eläinten edut on otettava huomioon, kun ne joutuvat ristiriitaan ihmisten etujen kanssa, tahi missä määrin meillä on velvollisuus tai oikeus edistää omaa tai kansamme etua toisten yksilöiden tai toisten kansojen kustannuksella. (korostus alkuperäinen)

Malik toteaa saman asian hieman toisella tavalla:

Ongelma ei ole niinkään se, että hyvinvointi on sumea kategoria, kuin se, että määrätapauksissa se voidaan määritellä erittäin täsmällisesti mutta monilla erilaisilla tavoilla, jotka ovat usein ristiriitaisia niin, ettei tiede pysty ratkaisemaan ristiriitaa.

Näennäinen erimielisyys Harrisin kanssa on joka tapauksessa sivujuonne Malikin sivistystä huokuvassa historiikissa. Aihe, josta olisin toivonut pitempää käsittelyä, on moraalitunteet ja se, mihin rankaisuhalu perustuu ja mistä ihmiset tietävät, milloin he ovat rankaisseet (tai palkinneet) riittävästi. Nämä seikat ovat moraalisen käyttäytymisen perustavia rakennuspalikoita, ja niiden perinpohjaisen käsittelyn tulisi olla osa ”etiikan maailmanhistoriaan”. Näin moraalitunteista esimerkiksi Heikki Sarmaja:

Vaikka kansat ja yksilöt eivät koskaan voi päätyä olemaan samaa mieltä siitä, millaiset teot ovat ”hyviä”, ”pahoja”, ”oikein” tai ”velvollisuuksia”, ihmiskunnalla on silti yhteinen taipumus muodostaa moraaliin liittyviä käsitteitä ”paha”, ”hyvä”, ”velvollisuus” jne. hyvin yhtenäisellä tavalla. Tämä yhteinen taipumus johtuu siitä, että nämä käsitteet eivät ole riippuvaisia tekojen tai kulttuuristen moraalikäsitysten monenkirjavasta maailmasta, vaan ihmislajin yhteisesti kokemista kiittävistä ja rankaisevista tunnereaktioista. 

(Ks. aiheesta lisää Ihmisluonto -kirjastani.)

Malikin suomennos ja oikoluenta on erinomaista. Havaitsin teoksessa vain yhden kirjoitusvirheen ja pari mitätöntä muotoseikkaerhettä (kielitoimiston mukaan jonglööri ei jonglööraa vaan jongleeraa, [verbi tulee ranskasta], ja Kiinan katastrofaalinen pyrkimys teollistua 1950-luvun lopulla tunnetaan pikemminkin suurena harppauksena kuin suurena loikkana).

Lopuksi vielä yksittäisiä lainauksia teoksesta.

Uskontoon perustuvasta moraalista:

Uskonnollisen moraalin menestys juontuu sen kyvystä sovittaa uskomuksensa yhteiskunnallisiin tarpeisiin ja korostaa samalla, että nuo uskomukset ovat pyhiä koska ne ovat Jumalan antamia.

Kapitalismista:

Haastettiin kapitalismi sitten Neuvostoliitossa tai Kuubassa, ihmiset eivät vapautuneet ”orjuudesta” vaan luotiin yhteiskuntia, jotka ovat vähemmän vapaita, vähemmän moraalisia ja vähemmän itsensä toteuttamista edesauttavia.

Kapitalismista ja orjuudesta:

Vasta kapitalismin ilmaantumisen myötä syntyivät yhteiskunnalliset ja taloudelliset edellytykset hylätä orjuus.

Utilitarismin ongelmista:

Orjuus alistaa ihmisten vähemmistön (joskus jopa enemmistön) ehdottomaan kurjuuteen, jotta muut hyötyisivät. Utilitaristi saattaisi väittää, ettei orjayhteiskunta maksimoi yleisonnea. Ehkä ei, vaikka voimme takuulla kuvitella orjayhteiskunnan, joka maksimoi. Pitäisikö hyödyn olla ainoa argumentti orjuutta vastaan? Jos niin on, niin jos on olemassa orjayhteiskunta, jossa orjuus maksimoi yleisonnen, olisiko ihmisten orjuuttaminen moraalista? Jos ei, mitä tämä kertoo väitteestä, jonka mukaan hyödyn pitäisi olla tekojen moraalisuuden mitta?

Vaikeudesta tehdä moraalipäätelmiä sen perusteella, millaisia ihmisten mieltymykset tai heidän tekojensa seuraukset ovat:

Miten meidän pitäisi esimerkiksi laskea mieltymysten arvo ja miten punnitsemme yhden mieltymyksen arvoa toista vastaan? Miten punnitaan Salman Rushdien mieltymystä julkaista Saatanalliset säkeet, kun vastassa on muslimien mieltymys siihen, ettei heitä loukattaisi? Jos riittävän suuri määrä muslimeja toivoo, että Saatanalliset säkeet kielletään, ja jos heidän mieltymyksensä painavat enemmän kuin sananvapauden puolestapuhujien, olisiko sensuuri silloin moraalisesti oikein? Pitäisikö erilaisille mieltymyksille antaa sama paino? Pitäisikö jonkun halulla maata koko päivä sängyssä olla sama mieltymyspaino kuin toisen halulla käyttää päivänsä Kantin Kritiikkien lukemiseen? Tällaiset ongelmat voidaan tietysti kiertää monella tavalla, ja monenlaista on myös ehdotettu. Esimerkiksi Richard Brandt ehdottaa, että mieltymykset pitäisi sijoittaa tietoon perustuviin haluihin, jotka pysyvät tietoon perustuvina haluina kognitiivisen terapian kurssin jälkeen. Mutta miksi (seurauseettisestä näkökulmasta) kyvyn selvitä terapiasta tulisi olla mieltymyksen kriteeri? Vaikka tällaisiin kysymyksiin vastattaisiin tyydyttävästi, kiertoteiden kasaantuva vaikutus vähentää seurauseettisen teorian seurauseettisyyttä. Merkittäviä eivät ole niinkään teon seuraukset kuin sen sisäinen arvo. Seurausetiikan historia paljastaa, miten vaikea on ajatella moraalisia tekoja arvioimatta noiden tekojen sisäistä arvoa.

(Ks. kirjoitukseni Rushdiesta ja sananvapaudesta täältä.)


lauantai 9. maaliskuuta 2019

Ihmistieteet tarvitsevat evoluutioteoriaa – Huomioita insestiaversiosta

William Durham (1991): Coevolution – Genes, Culture and Human Diversity. Stanford University Press. Stanford.


Silloin tällöin luen sattumanvaraisesti jotakin tietokirjaa hyllystäni. Tästä melko teknisestä teoksesta luin yhteenvedon ja insestiä ja insestikieltoja koskevan osion (sivut 286–360). Durham esittelee siinä muun muassa suomalaisen Edvard Westermarckin (1862–1939) teorian insestiaversiosta ja sen yhteydestä eri kulttuurien insestikieltoihin.

Durhamin mukaan Westermarck teki antropologisesta aineistosta yhteenvedon, joka edelleen on paras yksittäinen kooste siitä, miten eri kansat ovat ymmärtäneet sisäsiittoisuudesta jälkeläisille koituvat haitat. Durham ajatteleekin, että eri kulttuurien insestikiellot selittyvät sillä, että ihmiset olivat tulleet tietoisiksi insestin vaikutuksista.

Westermarck itse ei ajatellut näin. Hän tiesi, että monissa kulttuureissa sukurutsan haitat olivat tiedossa, mutta hän silti selitti insestikieltoja luontaisella insestiaversiolla. Kärjistettynä Westermarck esittää, että yhdessä kasvaneille sisaruksille, isille ja tyttärille sekä äideille ja pojille kehittyvä vastenmielisyyden tunne keskinäistä seksiä kohtaan muuntuu kulttuurisesti jaetuiksi insestikielloiksi.

Durham ei kiistä sitä, että luonnonvalinta on tuottanut insestiaversion ehkäisemään sisäsiittoisuuden haittoja. Hän ei myöskään kiistä varhaislapsuuden merkitystä aversion kehittymiselle. (Westermarckin teoria on itse asiassa mainio esimerkki siitä, miten monimutkaiset käyttäytymispiirteet, varsinkin kun ne ovat sidoksissa monimutkaisiin emootioihin, eivät koskaan ole joko geneettisesti määräytyneitä tai ympäristötekijöiden tuottamia.) Kuten todettua, Durham kuitenkin esittää, että tietoisuus jälkeläisille koituvista haitoista on insestikieltojen osaselitys (ellei jopa pääselitys) ja myös insestiaversiota voimistava tekijä.

Durham myöntää, että näkemystä tukeva todistusaineisto on korrelatiivista, ei kausaalista. Hän myös vihjaa, että todistusaineistoa on liian vähän, etenkin jos tarkastellut väestöt jaetaan pienempiin osiin, jotta yhteisön koon vaikutus voitaisiin vakioida. Lisäisin tähän sen mahdollisuuden, että luontainen inho sukurutsaa kohtaan on saattanut voimistaa ajatusta, että insesti tuottaa huonolaatuisia jälkeläisiä. Ainakin heikoista jälkeläisistä on saatettu aversion takia pitää tarkemmin kirjaa. Vastaava vuorovaikutus voi toki toimia myös toiseen suuntaan. Jos insestin ehkäisemiseksi luoduista säännöistä tulee liian vahvoja niin, että esimerkiksi sisarusten ei anneta varhaislapsuudessa kasvaa yhdessä, heille ei kehity seksuaalista vastenmielisyyttä toisiaan kohtaan. Ankarilla insestikielloilla olisi siis kyky ehkäistä luontaisen inhontunteen muodostumista.

Durham on siinä oikeassa, että luontainen inhontunne ei sellaisenaan selitä insestikieltojen kaikkia kiemuroita. Vastaava huomio pätee kuitenkin kaikkiin kulttuurisiin tapoihin ja sääntöihin: lopullisen ja tieteellisesti eksaktin kausaaliselityksen löytyminen saattaa useimmissa tapauksissa olla yksinkertaisesti mahdotonta. Onhan kyse ihmisen kaltaisesta meemiloisia kantavasta, taikauskoisesta ja vallitseviin tapoihin mukautuvasta olennosta, jonka kullakin yhteisöllä on oma ainutkertainen historiansa.

Toisaalta tällaista fatalismia vastaan on huomautettava, että moni sosiaalitieteellinen tutkimussuuntaus on perusteetta korostanut sosiaalisten vuorovaikutusten ja matkimisen merkitystä. Kyse ei siis välttämättä ole sattumanvaraisesta kulttuurioikusta, vaikka jokin käyttäytymispiirre ensitarkastelussa siltä vaikuttaisikin. (Se, että jossakin piirteessä on kulttuurien välistä vaihtelua, ei esim. sellaisenaan tarkoita, että piirre voitaisiin selittää kulttuuristen normien avulla.) Kannustankin tutkijoita Durhamin tavoin etsimään kausaaliselityksiä. Etenkin kannustan suunnittelemaan koeasetelmia. Empirian ja eksperimentian lisääminen on paras ja joskus ainoa tapa voimistaa ihmistieteiden tieteellisyyttä.

                                              * * *

Palataan Westermarckiin. Hänen teoriansa varhaislapsuuden yhdessä asumisen vaikutuksista unohdettiin vuosikymmeniksi. Teoria sai kuitenkin 1900-luvun loppupuolella tukea monelta suunnalta. Taiwanissa ja Kiinassa oli jopa 1950-luvulle asti tapana ottaa pieni tyttö perheeseen, jotta hänestä voisi aikuisena tulla perheen pojalle puoliso. Kävi ilmi, että tällaiset lapsiavioliitot olivat tavallista hedelmättömämpiä ja että niissä oli muita enemmän avioeroja ja syrjähyppyjä. Ilmiötä tutkineen Arthur Wolfin mukaan syynä oli pariskunnan toisiaan kohtaan tuntema seksuaalinen vastenmielisyys. 

Israelissa kibbutsilapset puolestaan kasvoivat yhdessä niin kutsutuissa lastentaloissa. Samassa kodissa eläneet lapset eivät yhteisön toiveista huolimatta rakastuneet toisiinsa. Hekin olivat muodostaneet sisarussuhteen kaltaiset siteet toisiinsa. Etologit käyttävät tällaisesta ilmiöstä nimitystä leimautuminen; tunnetuin esimerkki koskee hanhenpoikasen taipumusta muodostaa nopea kiintymyssuhde emoonsa (tai mihin tahansa riittävän kookkaaseen lähellä liikuskelevaan esineeseen/olentoon). Insestiaversion tapauksessa voitaneen puhua käänteisestä leimautumisesta.

Westermarckin teoriaan sisältyy myös ajatus siitä, että seksuaalisen vastenmielisyyden tunteeseen liittyy rankaisemishalu. Tällä Westermarck selitti sen, miksi eri kulttuureista löytyy usein varsin ankaria lähisukulaisten välisiä avioliittokieltoja. Esimerkki valaisee asiaa. Oletetaan, että Matti ja Liisa ovat sisaruksia. He matkustavat kesälomallaan Lappiin vaeltamaan. Eräänä yönä he yöpyvät syrjäisessä tunturimökissä ja päättävät, että olisi mielenkiintoista harrastaa seksiä. Se olisi uusi kokemus kummallekin. Liisa käyttää jo ehkäisypillereitä, mutta varmuuden vuoksi Matti käyttää vielä kondomia. Molemmat nauttivat rakastelusta, mutta he päättävät, etteivät tekisi sitä enää. He pitävät yön kahdenkeskisenä salaisuutena, mikä saa heidät vielä läheisemmiksi.

Mitä ajattelet tästä? Tekivätkö Matti ja Liisa jotakin väärää, josta heitä pitäisi rankaista? Heidän teostaanhan ei synny viallisia jälkeläisiä tai minkään muunlaisia uhreja. Erään vuonna 2003 julkaistun tutkimuksen mukaan ihmiset tuomitsevat tällaisen sisarusten välisen seksin ankarammin, mikäli he itse ovat kasvaneet eri sukupuolta olevan sisaren kanssa. Kolmansien osapuolten harjoittamaan insestiin kohdistuva moraalinen tuomio näyttää siis osittain johtuvan samoista tekijöistä kuin henkilökohtainen vastenmielisyys insestiä kohtaan. Tämä tulos ei ollut tiedossa Durhamilla, jonka teos julkaistiin 1990-luvun alussa. (Tosin Durham ei ollut muuttanut ajatteluaan myöskään myöhemmässä teoksessaan, Wolf & Durham 2005, ks. kuva.)

Edellä mainitun vuonna 2003 tehdyn tutkimuksen koehenkilöt olivat amerikkalaisia opiskelijoita. Heitä käskettiin laittamaan 19 erilaista tekoa järjestykseen niiden moraalisen tuomittavuuden perusteella. Vastaajien rankaisemishalua verrattiin siihen, miten he suhtautuivat seksuaalisuuteen ja siihen, oliko heillä eri sukupuolta olevia sisaruksia ja miten monta vuotta he olivat viettäneet näiden kanssa yhdessä. Osoittautui, että insestin moraalisessa tuomitsemisessa ratkaisevaa on ainoastaan sisaruksen kanssa vietetty aika. Tiedossa oleva verisukulaisuus ei asiaan vaikuttanut, sillä reaktiot olivat samanlaisia myös eri sukupuolta olevilla adoptiolapsilla. Tutkimuksen toinen merkittävä löydös oli se, että vastoin yleisiä käsityksiä vanhempien asenne, perheen muu koostumus tai oma suhtautuminen seksuaalisuuteen eivät vaikuttaneet insestin moraaliseen tuomitsemiseen.

Insestikielloissa on lisäksi se merkillepantava seikka, että useimmissa yhteisöissä niistä ei juuri koskaan keskustella. Kieltoja ei myöskään opeteta lapsille, mutta silti kaikki tuntuvat tietävän, että insesti ei ole oikein. Useimmissa yhteisöissä insestikiellot myös rajoittuvat esimerkiksi serkkuihin ja avioliiton kautta tuleviin ”sukulaisiin”. Toisin sanoen insestikiellot astuvat monesti kuvaan vasta siinä, missä luontainen vastenmielisyys häviää.

Sittemmin on myös havaittu, että se seikka, että on nähnyt oman äitinsä hoitavan vauvaikäistä pikkusiskoaan tai -veljeään, on yhteydessä seksuaaliseen vastenmielisyyteen tätä kohtaan. Pikkusiskot tai -veljet eivät kuitenkaan luonnollisesti voi käyttää samaa seikkaa suhteessa vanhempaan sisarukseensa. Tutkimuksen mukaan nuoremmilla osapuolilla sisarusaversion syntymisessä ratkaisevaa onkin se, kuinka pitkän ajan lapsuudestaan he olivat viettäneet yhdessä. Siis kaksi eri signaalia riippuen siitä, sattuuko syntymään iso- vai pikkuveljenä/-siskona ja kuitenkin sama lopputulos.

Samassa kokeessa havaittiin, että kyseessä olevat kaksi mekanismia (äidin antaman hoivan näkeminen ja yhdessä vietetty aika) eivät olleet yhteydessä vain seksuaaliseen aversioon vaan myös ulkopuolisten harrastaman insestin moraaliseen tuomitsemiseen ja siihen, kuinka avuliaita sisarukset olivat toisilleen. Kuten evoluutioteorian perusteella oli oletettavissa, suurempi avuliaisuus koski myös samaa sukupuolta olevia sisaruksia. Toisin sanoen se mielenmekanismi, joka eri ympäristövihjeiden perusteella rekisteröi sukulaisuutta, ohjaa kahta eri motivaatiojärjestelmää: avuliaisuutta sukulaisia kohtaan sekä sukusiitoksen välttämistä (ja sen tuomitsemista). Molempien takana on tietysti vanha tuttu ”geenin itsekkyys”: kannamme sellaisia geenejä, jotka ovat saaneet esivanhempamme käyttäytymään geeniensä leviämistä edistävällä tavalla, esimerkiksi välttämään sukusiitosta ja auttamaan sukulaisia (ks. sukulaisaltruismista täältä). Ja aivan kuten Westermarckin teoria ennustaa, tieto geneettisestä sukulaisuudesta (tai yksilön yleinen taipumus avuliaisuuteen tai muiden tuomitsemiseen) ei ollut ratkaisevaa, vaan vain altistuminen jommallekummalle seikalle. Mekanismit siis toimivat adoptoiduillakin lapsilla ja tietyistä persoonallisuuspiirteistä riippumatta.

Kuten muissa vastaavissa tutkimuksissa, tässäkin nojattiin vasta epäsuoriin todisteisiin, ei suoran syy-yhteyden havaitsemiseen. Näyttää kuitenkin ilmeiseltä, että sekä sisarusten välistä avuliaisuutta että seksuaalista inhoa ohjaavat joko merkit äidin antamasta hoivasta (vanhempi sisarus) ja yhdessä asumisesta (nuorempi sisarus) tai sitten jokin tunnistamaton mutta näihin voimakkaasti liittyvä tekijä. Ainakin 
toistaiseksi äitihoivan havaitseminen ja yhteiset kasvuvuodet ennustavat lopputuloksia parhaiten.

Yhteenvetona Westermarckin insestiaversioteoriasta todettakoon, että millään muulla yleisteorialla ei ole vastaavaa selitysvoimaa tai yhteensopivuutta biologisten faktojen kanssa. Kun Westermarckin teoriaan lisätään teoria vanhempien tekemistä investoinneista (sukupuoli, joka satsaa jälkeläisiin enemmän, on seksikumppanin suhteen valikoivampi) ja evoluutiopsykologien havainnot parinvalinnassa vallitsevista sukupuolieroista (nuoruus on tärkeämpi kriteeri miehelle kuin naiselle), meillä on selityksiä myös sille, miksi isä–tytär–insestiä näyttäisi tapahtuvan eniten ja äiti–poika–insestiä vähiten. Tämänkaltaiset esimerkit osoittavat evoluutioteorian hyödyllisyyden – käytännössä välttämättömyyden – ihmisen psykologian ja käyttäytymisen tutkimukselle.

                                             * * *

PS. Twitterissä oli pari päivää sitten kysely miehille (englanniksi): 

Tyttöystäväsi ja äitisi vartalot vaihtuvat loitsun takia. Voit purkaa taian vain harrastamalla seksiä toisen kanssa. Kumman valitset?

Mitä olivat vastausprosentit? Kadotin kyselyn, mutta siihen mennessä vastanneita oli muistaakseni kolmisen tuhatta ja prosentit olivat suunnilleen seuraavia: noin 60 prosenttia harrastaisi seksiä tyttöystävän kanssa, joka on äidin kehossa. Tein samanlaisen kyselyn suomeksi (@otammisalo). Vastauksia tuli vain 25, mutta prosentit olivat samanlaisia: 64 prosenttia suosi tyttöystävää äidin kehossa. Saatan tehdä vastaavan naisille suunnatun kyselyn jossakin vaiheessa.


PS 2. Tein Twitterissä myös kyselyn (suomeksi ja englanniksi), joka kuului:

Feministeistä on sanottu, että vaikka he väittävät puolustavansa vapauksia, he käytännössä haluavat rajoittaa niitä. Missä määrin väite pitää paikkansa? 

It has been said that even though feminists claim they support freedom they in practice seek to restrict it. To what extent is this true?

Vastausvaihtoehtoja oli neljä: 0%, 33%, 66% ja 100%. Vastauksia suomenkieliseen kyselyyn on tähän mennessä tullut 14 ja englanninkieliseen 7. Vastaajat ovat luultavasti pitkälti samoja (minulla on vähän englanninkielisiä seuraajia), joten ei ole yllättävää, että prosentitkin ovat samansuuntaisia, ks. oheinen kuva.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Suomalainen sosiologia, eugeniikka ja sosiobiologia

Seuraava kirjoitukseni (ja ottamani hautakivikuva) julkaistiin Tiedepolitiikka 1/2017 -lehdessä. Arvioin siinä kulttuuriantropologi Tapio Tammisen kirjan väitteitä Edvard Westermarckin (1862-1939) eugeniikkamyönteisyydestä. Ennen kirjoittamista kuulin, että historioitsija Niina Timosaari Oulun yliopistosta tietää aiheesta ja on tekemässä väitöskirjaa Westermarckista. Kysyin häneltä, missä julkaisuissa Westermarck on eugeniikkaa mahdollisesti puolustanut (en ollut törmännyt mainintoihin omissa kirjoissani, joten kyse täytyi olla jostakin sivujuonteesta Westermarckin ajattelussa). Timosaari ei paljastanut tietoa minulle. Ymmärrän hänen salailunsa, vaikka joku voisikin pitää sitä epätieteellisenä. Niin tai näin, uskoakseni löysin tärkeimmät Westermarckin ajatukset aiheesta. Siksi odotin mielenkiinnolla, onko Timosaaren väitöstyössä joitakin ratkaisevasti ”uusia” mielipiteitä, jotka eivät päätynyt tähän kirjoitukseeni, tai oliko minulta jäänyt jotakin huomaamatta Westermarckin päätuotannossa. Näihin koetan vastata blogimerkinnän ensimmäisessä jälkikirjoituksessa (sain Timosaaren työn pari päivää sitten). Jälkikirjoituksissa tarkastelen myös, mitä Platon sanoi ”eugeniikasta”.

Välihuomautuksena mainittakoon, että 1900-luvun vaihteen talouspolitiikka- ja hyvinvointivaltiokeskustelu (sen ajan minimipalkkavaatimuksineen) Amerikassa oli vahvasti kytköksissä eugeniikkaan. Silloin huomion kohteena olivat muun muassa kiinalaiset. Heidän nähtiin hyväksyvän liian pieniä palkkoja ja liian huonoja asuinoloja verrattuna valkoisiin amerikkalaisiin. Kiinalaisten näin ollen pelättiin lisääntyvän liian nopeasti suhteessa ”kantaväestöön”, joka ei esimerkiksi suostunut yhtä ahtaaseen asumiseen. Puhuttiin jopa valkoisten rodullisesta itsemurhasta. Thomas Leonardin kirja Illiberal Reformers: Race, Eugenics, and American Economics in the Progressive Era (Princeton 2016) on tärkeä tietopaketti – ajatellen myös nykypäivän ”edistyksellisiä”.

 - - -

Kannattiko suomalaisen sosiologian isä rodunjalostusta vai sosiobiologiaa?

Osmo Tammisalo

Suomalaisen sosiologian isä Edvard Westermarck (1862–1939) sovelsi evoluutioteoriaa ihmisen käyttäytymisen ja kulttuurien tutkimiseen. 1900-luvun loppupuolella tämänkaltaista lähestymistapaa alettiin syyttää monenlaisesta pahuudesta, rasismista oikeistokonservatismiin. Tässä kirjoituksessa tarkastellaan Westermarckin suhdetta eugeniikkaan ja sosiobiologiaan. Suomen tieteen historiasta paljastuu ironisia piirteitä.

Vuoden 2015 Tieto-Finlandia -palkinnon sai kulttuuriantropologi Tapio Tammisen teos Kansankodin pimeämpi puoli. Siinä kerrotaan Ruotsissa harjoitetusta pakkosterilointipolitiikasta. Tähän liittyen Tamminen väittää, että suomalaisen sosiologian isä ja kansainvälisesti merkittävä – ellei merkittävin – suomalainen tutkija Edvard Westermarck olisi kannattanut eugeniikkaa. Lisäksi Tammisen mukaan toisen maailmansodan jälkeen ”tieteellisissä aikakausjulkaisuissa eugeniikka korvattiin usein nimellä sosiobiologia”.

Olin väitteistä hämmästynyt. Vieläkö joku harrastaa 70-lukulaista sosiobiologian mustamaalaamista? Miten sellaista voi löytyä Tieto-Finlandian voittajalta? Ja kannattiko naisten ja eläinten oikeuksia puolustanut Westermarck tosiaan eugeniikkaa? Ja mikäli kannatti, oliko se ”negatiivista” versiota, jossa geneettisesti heikkolaatuisten – mitä se tarkoittaisikaan – lisääntymistä pyritään ehkäisemään? Vai oliko se ”positiivista” rodunjalostusversiota, jossa geneettisesti ylivertaisten – mitä se tarkoittaisikaan – vanhempien lisääntymistä suositaan? Tamminen ei kerro, mihin hänen väitteensä perustuu.

Sosiobiologia ei ole eugeniikkaa

Aloitetaan sosiobiologiasta. Kyseinen tieteenala määritellään sosiaalisten tai yhteisöllisten ilmiöiden biologisen perustan tutkimiseksi. Sosiobiologia ei siis ole millään tavoin tekemisissä eugeniikan kanssa. Terminä sosiobiologia tuli tunnetuksi ja tunnustetuksi vuonna 1975 Edward O. Wilsonin samannimisen kirjan myötä. Eugeniikka taas on 1880-luvulta peräisin olevaa sosiaalipolitiikkaa.

Eugeniikan historia on tunnetusti hirvittävä. Varhaisten kannattajiensa hyvistä tarkoitusperistä huolimatta eugeniikka on ansainnut jälkipolvien kritiikin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa oikeus määräsi 60 000 eugeenisten syiden perusteella tapahtuvaa sterilisointia. Philip Reillyn (1991) mukaan kaikki eugeenista sterilisaatiota vuosina 1899–1912 käsitelleet lääketieteelliset artikkelit puolsivat käytäntöä. Natsi-Saksassa aate vietiin pisimmälle: lähes 400 000 ihmistä (arviot vaihtelevat jonkin verran) steriloitiin oletettujen perinnöllisten tautien vuoksi (Proctor 1988). Saksassa eugeniikka myös sekoittui rasistisiin rotuoppeihin. Eugeniikan sijasta siellä puhuttiin lähinnä rotuhygieniasta.
Sosiobiologista kirjallisuutta

On ilmeistä, että eugeniikan isä, sir Francis Galton (1822–1911) olisi kauhistunut 1900-luvun alkupuolen eugeenisista käytännöistä (Gillham 2001). Eugeniikassaan Galton olisi suosinut lahjakkaimpien keskinäistä pariutumista ja lasten saamista nuorempana, ei murhia ja pakkosterilisointeja. Yhtä ilmeistä on, että E. O. Wilson ei olisi kelpuuttanut teokselleen nimeä sosiobiologia, jos se olisi Tammisen esittämällä tavalla sodan jälkeen tahriutunut eugeniikalla.

Mistä Tammisen ”eugeniikka muuttui sosiobiologiaksi” -väitteessä siis on kyse? 1970-luvun lopulla sosiobiologiaa – tai tarkemmin sen soveltamista ihmiseen – syytettiin biologisesta determinismistä ja oikeistokonservatiivisuudesta. Kyse oli marxilaisen ideologiakritiikin sytyttämästä tiedesodasta, johon lopulta ottivat osaa lähes kaikki tärkeimpien yliopistojen biologian professorit. Eugeniikalla ei ollut tässä kiistassa roolia. [1] (Ullica Segerstrålen teos Defenders of the Truth käy kiistan pikkutarkasti läpi, Tammisalo 2002.)

Tamminen on epäilemättä kuullut sosiobiologian ympärillä käydystä tiedesodasta. Eugeniikkakommenttinsa perusteella hän ei kuitenkaan ole perillä, mistä kiistassa oli kyse. Tämä olisi suuri puute kulttuuriantropologin tietämyksessä. Sosiobiologian ympärillä käyty mielipiteenvaihto oli 1900-luvun loppupuolen tärkein ihmisluontoa ja kenties jopa tieteellisen tiedon luonnetta koskeva kiista. Toisaalta vaikka Tamminen olisi ollut perillä tiedesodan sisällöstä, ainakaan hän ei huomannut, kumpi osapuoli selvisi tieteellisessä mielessä voittajana. John Alcockin kirjan nimi, The Triumph of Sociobiology, sosiobiologian riemuvoitto, antaa yksiselitteisen vastauksen (Tammisalo 2003). Alalla on noudatettu luonnontieteille tyypillisiä tiukkoja standardeja alusta alkaen.

Eugeniikan ongelmat

Ennen kuin tarkastellaan, mistä sosiobiologian kuvitteellinen yhteys eugeniikkaan on peräisin, katsotaan, mistä eugeniikassa oli kyse. 1920-luvulle tultaessa Yhdysvalloissa ihmislajin jalostukseen tähtäävät pyrkimykset olivat tieteilijöiden parissa jo valtavirtaa. Myös etenkin brittivasemmisto kannatti eugeniikkaa. Mikä olisikaan sosialistisempaa kuin syntyvyyden suunnittelu? Miksi jättää ihmislaji luonnonvalinnan näkymättömän käden armoille? Syntynyt eugeniikka-liike pyrki poistamaan vähämielisyydestä johtuvat ongelmat jalostuksen avulla. Tietynlaisten ihmisten lisääntymistä piti suosia ja tietynlaisilta lisääntyminen piti kieltää. Tavoitteessa on helposti nähtävissä kaksi ongelmaa.

Ensinnäkin vähämielisyyden tai -älyisyyden periytyminen on vähäinen tekijä sosiaalisten ongelmien taustalla. Tämä kävi ilmi viimeistään 1930-luvun suuren talouslaman myötä. Kun suuri osa rikkaista siirtyi köyhien ja apua tarvitsevien joukkoon, sitä ei enää voinut laittaa perinnöllisyyden syyksi. Taloudelliset voimat ohittivat vähämielisyyden.

Toinen erhe on tietysti se, että vähämielisyyttä on monenlaista. Sen taustat ovat geneettisesti monimuotoisia ja sen ilmenemistä on vaikea ennustaa. Tällaisten ominaisuuksien hävittäminen jalostamalla tuskin voi onnistua. Ainakaan paritteluiden vahtiminen ei riitä, vaan tarvittaisiin kohdunaikaista geenitutkimusta. (Tosin siitäkään tuskin olisi apua harvinaisten perinnöllisten oireyhtymien karsimisessa.) Tärkein pointti on kuitenkin se, että on mahdotonta sanoa, milloin vähämielisyyden aste ja haitat ovat niin vakavia, jotta pakkotoimenpiteet olisivat oikeutettuja.

Eugeniikka-liike perusteli kantojaan muun muassa kotieläimillä. Niiden ominaisuudethan on jalostettu tuottamaan hyötyjä ihmiskunnalle. Eikö sama voisi päteä ihmiseen itseensä? Tämän sinänsä pätevän argumentin ongelma on se, että vaikka pitkälle jalostettu lypsylehmä tuottaa ihmiselle suuria määriä ravintoa, eläimenä lehmä on varsin epäonnistunut. Lypsylehmä vaatii jatkuvaa hoitoa ja luonnossa se ei selviäisi kuin hetken omillaan. Tämänkaltainen lopputulos tuskin miellyttäisi ihmisjalostuksen ystäviä. Lisäksi pisimmälle jalostettujen kotieläinrotujen kohdalla joudutaan usein lisäämään eriperintäisyyttä eli yksilöitä pitää parittaa kauemmas oman suvun ulkopuolelle. Sukulinjat tunnetusti heikkenevät, jos homotsygotian annetaan jalostuksessa kasvaa liikaa.

Riittävä geneettinen vaihtelu on siis edellytys minkä tahansa lajin evolutiiviselle menestymiselle. Biologiassa erirotuisten tai joskus jopa erilajisten yksilöiden jälkeläisten suurempi elinvoima tunnetaan nimellä hybrid vigour. Se on vastoin joitakin ”positiivisen” eugeniikan suuntauksia, joista osaa voidaankin pitää sukurutsaan kannustamisena. [2] Toki löyhimmän määritelmän mukaan eugeniikaksi voidaan laskea myös esimerkiksi se, jos älykkäimmät yksilöt, vaikkapa huippuyliopistojen opiskelijat, pariutuvat keskenään. Tämänkaltaiset tapaukset ovat jossakin mielessä ihmisjalostusta, mutta ero yhteiskunnan kehittämiin tavoitteellisiin kannustimiin ja pakkokeinoihin on tietysti selvä.

Entä Tieto-Finlandian voittajassa ollut väite, että eugeniikka korvattiin usein sosiobiologialla? Väite perustunee englanninkielisessä Wikipediassa olevaan seuraavaan kuvatekstiin: ”Monet organisaatiot ja lehdet, joiden alku oli eugeniikka-liikkeessä, alkoivat ottaa etäisyyttä kyseiseen filosofiaan, esimerkiksi kun Eugenics Quarterly muuttui Social Biologyksi vuonna 1969.” En halua arvioida, onko Tamminen ollut tietämätön siitä, mitä sosiobiologia on vai onko hän tarkoituksella antanut biologiaa koskevien ennakkoluulojensa harhauttaa itseään. Social Biology oli marginaalinen tiedelehti (ilmestyy nykyään eri nimellä kaksi kertaa vuodessa), kun taas sosiobiologia on sosiaalisuuden tutkimuksen kattotiede – jonka yksi haara on kulttuuriantropologia, Tammisen oma tieteenala. Erhe ei toisaalta tule yllätyksenä: kulttuuriantropologia oli viimeisiä linnakkeita, joissa ei ymmärretty tätä tieteiden välistä hierarkiaa ja evolutiivisen lähestymistavan vallankumouksellisuutta ihmisen sosiaalisuuden ja kulttuurin tutkimuksessa.

Eugeniikka ja Westermarck

Tamminen luettelee teoksessaan joukon eugeniikan kannattajia, joiden joukossa kuten todettua mainitaan Edvard Westermarck. Westermarck (Tammisella etunimi on Edward, mutta virallisesti se on Edvard) oli looginen ja tarkkanäköinen antropologi, sosiologi ja moraalifilosofi. Hän nojasi tieteellisiin periaatteisiin ja empirian vahvistamaan ajatteluun. Olisiko Westermarck silti kannattanut eugeniikkaa? Ja jos, niin millaista? Olen lukenut Westermarckin tuotannon tärkeimmät teokset ja useita hänestä kertovia artikkeleita ja kirjoja, mutta en ole törmännyt eugeniikkaa puoltaviin lausuntoihin. Mistä Westermarckin mahdollisessa eugeniikassa siis on kyse? Tamminen ei ole ainoa, jonka mielestä Westermarckissa on jotakin epäilyttävää.

Westermarck-kirjallisuutta
On yleisesti tiedossa, että Westermarck ymmärsi evoluution merkityksen ihmistutkimukselle. Darwinin tapaan Westermarck vertaili keskenään sekä eri lajeja että eri ihmiskulttuureja. Hän päätteli, että ihmisen moraaliset valmiudet ja moraalitavat perustuvat luonnonvalinnan suosimille tunteille (esimerkiksi kiitollisuudelle, tuohtumiselle ja paheksumiselle), joiden ilmenemistä ihmisten sosiaalinen ja kulttuurinen toiminta ohjailee. Tamminen on luultavimmin tästä tietoinen. Westermarck oli ensimmäisiä biologiaa soveltaneita sosiologeja/antropologeja, ja häntä voitaisiin pitää varhaisena sosiobiologina tai evoluutiopsykologina. Hänen mukaansa on myös nimetty vaistomainen taipumus välttää sukusiitosta (ns. Westermarck-efekti). Vaikka Tamminen sekoitti sosiobiologian eugeniikkaan, hänen syytöksensä tuskin johtuu Westermarckin ”biologisuudesta”. Löytyykö Westermarckin moraalifilosofiasta siis jotakin?

Westermarck tarkasteli moraalikirjoissaan esimerkiksi niin kutsuttua velvollisuuden koulukuntaa. Hänen mukaansa tiukan velvollisuusopin noudattaminen johtaisi sietämättömän ahdasmielisiin ja synkeisiin moraalikäsityksiin: ”Jos moraalilaki vaatii toteuttamaan korkeinta moraalista ihannetta, niin se jää aina kuolleeksi kirjaimeksi, eikä moraalisuus voita mitään. Minusta näyttää, että paljon korkeampaa kuin velvollisuuskäskyjen huolekas täyttämisenhalu on vapaa ja ylevä pyrkimys elää ihanteen mukaan, joka, niin saavuttamaton kuin se voi ollakin, ei uhkaa moitteella eikä tunnonvaivoilla sitä, jonka ei onnistu päästä huipulle.” Westermarck jatkaa kysymällä: ”Eikö kokemus osoita, että ne joiden mieli askartelee alati velvollisuuksissa, tulevat helposti epäinhimillisiksi, suvaitsemattomiksi ja todella sietämättömiksi?”

On vaikea uskoa, että ainakaan tuonkaltaiset ajatukset ovat niiden mielessä, jotka yhdistävät Westermarckin eugeniikkaan. Westermarckin filosofisesta tuotannosta käy selvästi ilmi hänen halunsa tukea sellaisia yksilöitä, jotka huomaavat virheitä yhteiskunnan moraalitavoissa. Westermarck siis moitti vaatimusta noudattaa korkeimpia ihanteita, mutta samalla hän kannusti vaatimaan sitä, että muut ajoittain harkitsisivat vakaumuksiaan uudelleen. Ei kuulosta eugeniikalta.

Biologisten ajatustensa lisäksi muistan etäisen mahdollisuuden, jolla Westermarck on voitu yhdistää eugeniikkaan. Westermarck arveli, että tiede pystyy löytämään jonkinlaisen eettisen tietoisuuden lakeja, joiden avulla inhimillistä tietoisuutta on mahdollista ohjata toiveittemme mukaiseen suuntaan. On kuin Westermarck olisi ennustanut Sam Harrisin Herääminen ja Moraalinen maisema -kirjoja, joissa tarkastellaan tietoisuutta ja tieteen parantuneita mahdollisuuksia antaa moraalisia ohjeita. Tällaisesta tietoisuuden ohjailusta on eugeniikka – lisääntymisen ohjailu – kuitenkin kaukana.

Pääteostensa perusteella Westermarck ei siis kannata eugeniikkaa, hän ei mainitse koko asiaa. Moraalikirjoissaan Westermarck tarkastelee pitkästi esimerkiksi eri kansojen suhtautumista lapsenmurhiin, mutta hän tekee sen neutraalisti tiedemiehen silmin, ottamatta kantaa, mikä on oikein ja mikä väärin. Westermarck ei myöskään hyväksynyt sen ajan antropologisia rotuoppeja. Hän päinvastoin ajatteli, että ihmisluonto on kaikkialla pääpiirteissään samanlainen. Muistelmissaan Westermarck esittää, että eri rotujen kohtaamisista seuraavat ongelmat tulisivat humaanimmin ratkaistuksi sosiologisen tiedon avulla. Tapojen historia -teoksessaan hän taas kirjoittaa, että ”heikompien kansakuntain sortaminen on ristiriidassa niiden ominaisuuksien kanssa, joita voi vaatia paitsi hyvältä ihmiseltä, myöskin hyvältä isänmaanystävältä”.

Oliko Westermarck sittenkin...

Westermarck -bibliografiasta löysin lopulta maininnan teoksesta, jossa hän parilla sivulla käsittelee eugeniikkaa. Kyse on Sociological Papers -julkaisusta vuodelta 1906. Kävin Kansalliskirjastossa valokuvaamassa olennaiset sivut. (Olin ollut huolimaton, sillä teos löytyy netistä.) Ensiksi Westermarck toteaa, miten joissakin kulttuureissa on tapana, että aviomieheksi aikovan tulee ennen avioliittoa sietää kaikenlaisia hankaluuksia: sarvikuonon tai vihollisheimolaisen tappamista tai ruoskintaa morsiamen suvulta, vieläpä mielihyvää näytellen.

Westermarck kirjoittaa: ”En väitä, että näitä menetelmiä tulisi suositella, mutta niiden takana oleva ajatus on matkimisen arvoinen.” Esimerkkinä hän pitää 1800-luvun Saksassa ja Itävallassa vallinneita lakeja, jotka kielsivät avioliitot ennen kuin osapuolet olivat osoittaneet, että he kykenivät perheen elättämiseen. Kannattiko Westermarck siis sittenkin jonkinlaista eugeniikkaa? Hän jatkaa: ”Mikseivät jotkin samantapaiset lait voisi tulla universaaleiksi, ja miksei avioliiton rajoituksia voisi ulottaa henkilöihin, jotka kaikella todennäköisyydellä tulisivat sairaiden ja heiveröisten jälkeläisten vanhemmiksi?” Vastauksessaan Westermarck paljastaa korttinsa:

Sanon ’kaikella todennäköisyydellä’, koska en pidä varmuutta välttämättömänä. Emme voi odottaa, kunnes biologia on sanonut viimeisen sanan perinnöllisyyden laeista. Emme salli mielipuolien kävelevän vapaina, vaikka heidän vaarallisuudestaan olisi vain aavistus. Lääkärillä tulisi olla sana jokaisessa solmittavassa avioliitossa.

Uskottava se on: Westermarck suhtautui myötämielisesti joihinkin eugeenisiin ajatuksiin, toki ilman minkäänlaisia rotuoppeja. Hän suosi eugeniikan kevyempää versiota, joka pyrki pariutumisten ohjailulla ehkäisemään perinnöllisiä sairauksia ja niistä koituvaa kurjuutta ja kustannuksia (jotka tuohon aikaan olivat luultavammin suhteellisesti paljon korkeampia). Hän ei siis kannattanut eugeniikkaa, jonka tavoitteena on jollakin tavoin ylevämpi ihmisrotu.

Westermarck perustelee näkemyksensä seuraavasti:

Totta kai väitetään, että puuttuminen tähän (avioliittoihin) häiritsisi yksilön oikeutta vapauteen. Mutta yleisesti ottaen ihmisille ei sallita rötöstelyä vain, jotta he saisivat toteuttaa halujaan. Väitetään, että he rötöstelisivät, vaikka laki kieltäisi heitä. Kyllä, tämä on totta kaikkien lakien kohdalla, mutta emme pidä lakeja turhina, koska on niitä rikkovia henkilöitä. Tässä maailmassa tulee aina olemaan sairaiden ja degeneroitujen vanhempien jälkeläisiä, mutta laki saattaa merkittävässä määrin vähentää heidän määräänsä estämällä sellaisia henkilöitä menemästä naimisiin.

Westermarckin mielestä perinnöllisten sairauksien riski – jonka suuruudesta hän ei puhu – on siis riittävä peruste rajoittaa lakien avulla naimisiinmenoa (jota hän näyttää käyttävän synonyymina lisääntymiselle). Tältä osin hänen ajattelunsa ei ole täysin modernia.
Westermarck jatkaa:

Luulen, että moraalinen kasvatus saattaa myös edistää eugeenisia tavoitteita. Näyttää, että vallitseva näkemys, että lähes kuka tahansa on riittävän hyvä mennäkseen naimisiin, johtuu pääosin siitä, että tässä tapauksessa syy ja seuraus, avioliitto ja jälkeläisen sairaalloisuus, ovat niin etäisiä toisistaan, että likinäköinen silmä ei huomaa niiden yhteyttä. Siksi häntä ei tuomita, joka menee naimisiin harkinnan tai itsekontrollin puutteesta, ja joka täten tuottaa kurjuuteen tuomittuja jälkeläisiä. Mutta tämä ei voi olla oikein. On tuskin toista näkökohtaa, jossa sivistyneen ihmisen moraalinen tietoisuus tarvitsee yhtä paljon älyllistä harjoitusta kuin tuomittaessa tapauksia, jotka osoittavat piittaamattomuutta tai harkinnan puutetta. Tässä suhteessa evoluution kuluessa on tapahtunut paljon edistystä, ja olisi mieletöntä kuvitella, että olemme jo saavuttaneet prosessin loppupisteen. Olisi mieletöntä kuvitella, että ihmiset ainiaaksi jättäisivät yksilön päähänpistojen varaan sen tärkeimmän ja seurauksiltaan kauaskantoisimman toiminnan, joka ihmissuvun kohtaloksi on tullut.

Olen lievästä alkutyrmistyksestäni huolimatta valmis antamaan Westermarckille synninpäästön. Hänen tieteelliset ansionsa filosofiassa, biologiassa, antropologiassa ja psykologiassa eivät haalene tällaisesta ympäripyöreästä mielipiteestä, jota voidaan pitää lapsen (tai yhteiskunnan) hyväksi tarkoitettuna mutta liian pitkälle menneenä perhesuunnitteluna. Jos tämä tahraa Westermarckin maineen, saman kuvittelisi tapahtuvan sikiöseulontoja ja ultraäänikuvauksia tarjoavalle neuvolatoiminnalle.

Eugeniikan kannattajien tavoitteet olivat moninaisia. Lasten ja perheen hyvinvoinnin, geenipoolin terveyden ja rodunjalostuksen lisäksi he kantoivat huolta valtiontaloudesta. Amerikan eugeeninen yhdistys jopa mainosti, että rikollisuus – jonka oletettiin johtuvan lähinnä perinnöllisistä vioista – maksoi keskivertoperheelle 500 dollaria vuodessa (Kevles 1985). Gangstereista huolestuneisiin kansalaisiin tällainen puhe tehosi. Esimerkiksi vuonna 1937 tehdyssä kyselyssä vain 15 prosenttia vastusti sterilointeja (Reilly 1991). Psykiatri Hannu Lauerman (2014) mukaan myös Ruotsissa harjoitettu pakkosterilointi on ymmärrettävää, sekä inhimillisistä että taloudellisista syistä:

Heikkomielisten ja epäilyttävien sterilointi vietiin muun muassa Ruotsissa hyvin pitkälle. Ilman tappamista tapahtuva ”väestön tervehdyttäminen” oli osa työväenliikkeen tavoitetta ja kaikin puolin ymmärrettävä maailmassa, joka oli täynnä auttamatonta tuskaa ja heikompien lisääntymisestä sikiävää surkeutta. Mikä muu tuon ajan keino olisi ollut mahdollinen agraariyhteiskunnissa, joissa talouskasvu ei kompensoinut ongelmaa ruokkimattomista suista ja hoitamattomista lapsista vaan auttamaton surkeus kukoisti? Sitä vastaan taisteltiin niillä keinoilla, joita käytettävissä oli...

Näin tarkasteltuna joku voisi pitää Westermarckin ajatuksia suorastaan edistyksellisinä. Niin tai näin, hänen muun tuotantonsa tieteellisyys ja ajattelun yleinen inhimillisyys kestävät mahdollisen mainekolauksen. Anna Rotkirchin sanoin: ”Westermarck lienee ainoa sosiologian klassikko, johon Naturessa on viime aikoina viitattu.”

Vaikka Westermarck ei kaipaa puolusteluitani, haluan esittää seuraavan selitysmahdollisuuden hänen eugeniikkaa tukevalle huomiolleen: Westermarck luuli tietävänsä enemmän periytyvyydestä kuin hän todellisuudessa tiesi. Mikäli näin on, kyseessä on melkoista ironiaa. Westermarck nimittäin ajatteli, että moraalinen ja kulttuurinen edistys seuraa nimenomaan tiedon määrän kasvua. Kuitenkin vielä nykyisellä geeniluennan aikakaudellakin voidaan vasta arvioida synnynnäisten aivovaurioiden riskejä – ja silti nykyään on normaalia ja moraalista, että yksilöllä on vapaus pariutua omien mieltymystensä mukaan ja että pariskunnalla on oikeus päättää itse lastensaannistaan. Jos Westermarck olisi tämän tiennyt, hän tuskin olisi suositellut aikakautensa lääkäreitä päättämään pariutumisista.

Toinen historian ironia liittyy seksuaalivalintaan. Viktoriaanisen ajan oppineet pitivät naarasta passiivisena olentona, jolla ei voinut olla esteettistä silmää, tuskin edes varsinaisia haluja. Darwin kuitenkin selitti eri lajeilta tavattuja kummallisia ja usein eloonjäämistä haittaavia ominaisuuksia (esim. riikinkukkokoiraan pyrstö) nimenomaan naaraan mieltymyksillä. Westermarck oli tarkoin opiskellut Darwinin kirjaa Ihmisen polveutuminen, jossa naaraan roolia korostetaan. [3] Evoluutiota koskevista tiedoistaan ja Darwin-tuntemuksestaan huolimatta Westermarck ei kuitenkaan näyttänyt sisäistävän sitä, että ihmisnaaraan kriittinen silmä voisi toimia jälkeläisten terveyttä ylläpitävänä – ja samalla lajia jalostavana – voimana.

On mahdollista, että tämä johtui Westermarckin seksuaalisesta suuntautumisesta. Mikäli lapsettomaksi jäänyt Westermarck oli homoseksuaali, kuten on esitetty, hän tuskin omakohtaisesti pääsi kokemaan naisten valikoivuutta. Tämä ”puute” saattoi synnyttää Westermarckissa käsityksen vahvan perhesuunnittelun tarpeesta. Myöhempi tutkimushan on tukenut ajatusta, että esiäitiemme harrastama miesehdokkaiden seulonta selittää suuren osan ihmisen ylivertaisista älyllisistä ominaisuuksista, vaikkapa kielellisistä kyvyistä, musikaalisuudesta tai huumorintajusta (esim. Miller 2000).

Spekulaationi merkitystä tosin vähentää se, että heterotkaan eivät ymmärtäneet seksuaalivalinnan merkitystä ja että kulttuuriset avioliittosäännöt ovat luultavasti olleet voimakkaita evoluutiovoimia jo tuhansien vuosien ajan. Esimerkiksi viktoriaanisen ajan naisten taloudellinen riippuvuus miehistä tarkoitti, että parinvalinnassaan naisilla ei ollut täysiä mahdollisuuksia toimia luontaisten mieltymystensä perusteella. Niin tai näin, Westermarck halusi parantaa naisten mahdollisuuksia vaikuttaa avioliittoihinsa, vaikka hän ei tohtinutkaan jättää ihmisyhteisöjä naaraan valikoivuuden varaan.

(Jonkin verran historian ironiaa voidaan nähdä myös siinä, että sama seksuaalinen suuntautuminen, joka kenties edesauttoi Westermarckin eugeenista ajattelua, saattoi tehdä hänestä edelläkävijän tarkastelemaan yhtä seksuaalipsykologisessa tutkimuksessa edelleen laiminlyötyä osa-aluetta: seksuaalista inhoa. Westermarck esimerkiksi kirjoittaa miehistä, joiden ”sukupuolivietti on luonnonvastainen”. Tällä kiertoilmauksella hän tarkoittaa juuri homoseksuaaleja. Westermarckin mielestä tällaisille miehille ”jokainen nainen ei ole ainoastaan yhdentekevä, vaan myös vastenmielinen sukupuolisen pyyteen kohteena”. On mahdollista, että Westermarck kirjoittaa tässä omista kokemuksistaan. Hän saattoi aktiivisesti yrittää tuntea heteroseksuaalisia tunteita – homoseksuaalisuushan oli laitonta tuolloin –, mutta hän onkin sen sijaan löytänyt vain aktiivisen vastenmielisyyden tunteen. Tämä on saattanut olla ratkaiseva seikka sille, että hän keksi nimeään kantavan ja hänelle mainetta tuoneen insestiaversionsa. Viimeisenä ironiana mainittakoon se, että Westermarckin mukaan nimetty sosiologeista koostuva suomalainen tiedeseura on viime vuosiin saakka ylenkatsonut sosiobiologiaa ja evolutiivista ihmistutkimusta. Olen jopa kuullut sitä tästä syystä nimitettävän Anti-Westermarck-seuraksi.)

Eugeniikka ei saa tieteeltä tukea

Lopuksi on paikallaan tehdä jokunen termejä koskeva tarkennus. Takavuosina biologista ihmistutkimusta syytettiin konservatiivisuuden lisäksi sosiaalidarvinismista. Sen perusajatuksia oli, että vahvimmilla yksilöillä (miten vahvuus ymmärrettiinkään) tulee olla oikeus haalia vapaasti resursseja, samalla kun heikoille on oikein pysyä kurjuudessa. On tärkeää huomata, että sosiaalidarvinismi ei ole hyvää tai huonoa biologiaa. Jos se ylipäätään olisi tiedettä, se olisi yhteiskuntatiedettä. Lisäksi sosiaalidarvinismin nimi pitäisi olla sosiaalispencerismi, pääteoreetikkonsa Herbert Spencerin – jonka evolutionismia Westermarck kritisoi – mukaan. [4]

Eugeniikan sen sijaan väitettiin perustuvan tieteeseen. Sen kannattajat kuitenkin unohtivat tieteen kyvyttömyyden auttaa tietynlaisissa valinnoissa. Tiede ei esimerkiksi kykene kertomaan, kumpi on suurempi haitta: 1) se, että yhteiskunnassa on jokunen ”vähämielinen” vai 2) se, että kansalaiset tietävät, että valtio steriloi ihmisiä ilman heidän suostumustaan. Jälkimmäisen vaihtoehdon vaikutukset saattavat tulla kiertoteitse. Jos kansalaiset saisivat tietää negatiivisen eugeniikan laajamittaisesta harjoittamisesta, se saattaisi olla heille merkki siitä, että yhteiskunta ei luota ihmisten empatiaan tai vähempiosaisten auttamisesta saatuun mielihyvään. Tämä taas saattaisi heikentää ihmisten välistä luottamusta ja kenties myös vähentää yleistä onnellisuutta.

Skenaario ei välttämättä ole realistinen, mutta se on hyvä syy pitää yhteiskunnan harjoittamia sosiaalipoliittisia toimia läpinäkyvinä ja yleisessä tiedossa. Vasta kun ihmiset tietävät, että muutkin tietävät, he pystyvät yhdessä vaatimaan muutosta. Siksi Tammisen käsittely ruotsalaisesta eugeniikasta ja pyrkimyksestä rodulliseen puhtauteen on tärkeä, ja siinä mielessä kirja lienee Tieto-Finlandiansa ansainnut. On kuitenkin huomattava, että huonojen ideoiden vastustaminen tai hyvien ideoiden kannattaminen eivät tarvitse faktojen vääristelyä. Avoin ja totuuteen pyrkivä keskustelu riittää.

ALAVIITTEET

[1] Vaikka sosiobiologiaa vastaan esitetyt syytökset paljastuivat aiheettomiksi, ala ennätti saada huonon maineen. Osa tutkijoista alkoi sosiobiologian sijasta käyttää mieluummin termejä evoluutiopsykologia tai käyttäytymisekologia. Sosiobiologia -nimitys jäi silti alkuperäiseen käyttöön. Esimerkiksi vuonna 1976 aloittanut Behavioral Ecology and Sociobiology -lehti ilmestyy 12 kertaa vuodessa. Se käsittelee lähinnä aitososiaalisia hyönteisiä, kuten alalla on ollut tapana läpi sen lyhyen historian. Liisa Keltikangas-Järvinen (2008) toteaa sosiobiologian maineesta, että harva hänen luennoilleen tuleva opiskelija tietää, mitä sosiobiologia oikeasti tutkii ja mitä se on tutkimistaan ilmiöistä sanonut, mutta ”kaikki tietävät, että sosiobiologia on paha asia”.

[2] Eugeniikkaa voidaan kritisoida myös ajatuksesta, että tuhat neroa olisi parempi kuin yksi. Nerouden arvo kun on usein juuri sen harvinaisuudessa. Mitä maailma tekisi tuhansilla Beethoveneilla, jos sellaiset lahjakkuudet olisi jotenkin mahdollista seuloa esiin?

[3] Ihmisen polveutumisen ruotsinkielisen laitoksen luettuaan (suomeksihan kirja saatiin vasta vuonna 2015) Westermarck vakuuttui tarpeestaan opiskella englantia. Hän halusi lukea ja ymmärtää Darwinin antropologisia lähdeviitteitä.

[4] Darwin ei ollut sosiaalidarvinisti. Darwin esimerkiksi oli niin järkyttynyt kohtaamiensa orjien kohtalosta, että Beaglen matkakirjassaan (eli jo kauan ennen Lajien syntyä) hän päätyi epäilemään orjanomistajien empatiakykyjä:
Ne, jotka suhtautuvat sallivasti orjien omistajaan ja kovasydämisesti orjiin, eivät näytä koskaan kuvittelevan itseään orjien asemaan. Mikä viheliäinen asema ilman toivoakaan muutoksesta! Kuvitelkaa itseänne, vaimoanne ja pieniä lapsianne – joita luonto kehottaa orjaakin kutsumaan omikseen – alituiseen uhkaavaa mahdollisuutta, että heidät riistetään teiltä ja myydään kuin eläimet eniten tarjoavalle! Näitä tekoja tekevät ja kaunistelevat miehet, jotka väittävät rakastavansa lähimmäistä kuin itseään, uskovat Jumalaan ja rukoilevat, että Hänen tahtonsa tapahtuisi maan päällä! Kun ajattelee, että me englantilaiset ja jälkeläisemme amerikkalaiset, jotka kerskuvat vapaudenkaipuullaan, olemme olleet ja olemme edelleen syypäitä kaikkeen tähän, se saa veren kiehumaan ja sydämen vapisemaan.

KIRJALLISUUS

Alcock, John (2001): The Triumph of Sociobiology. Oxford University Press. Oxford.

Darwin, Charles (1845/2008): Beaglen matka. Suom. Pertti Ranta. Edita. Helsinki.

Darwin, Charles (1877/2015): Ihmisen polveutuminen ja sukupuolivalinta. Suom. Anto Leikola. Terra Cognita. Helsinki.

Gillham, Nicholas (2001): A Life of Sir Francis Galton: From African Exploration to the Birth of Eugenics. Oxford University Press. New York.

Keltikangas-Järvinen, Liisa (2008): Käyttäytymistieteet ja yliopiston kolmas tehtävä. Tieteessä tapahtuu 5/2008. http://ojs.tsv.fi/index.php/tt/article/view/540/457

Kevles, Daniel (1985): In the Name of Eugenics: Genetics and the Uses of Human Heredity. Alfred A Knopf. New York.

Lauerma, Hannu (2014): Hyvän kääntöpuoli. WSOY. Helsinki.

Miller, Geoffrey (2000): The Mating Mind. Doubleday. New York.

Proctor, Robert (1988): Racial Hygiene: Medicine Under the Nazis. Harvard University Press. Cambridge.

Reilly, Philip (1991): The Surgical Solution: A History of Involuntary Sterilization in The United States. Johns Hopkins University Press. Baltimore.

Segerstråle, Ullica (2000): Defenders of the Truth. Oxford University Press. Oxford.

Tamminen, Tapio (2015): Kansankodin pimeämpi puoli. Atena. Jyväskylä.

Tammisalo, Osmo (2002): Vaikka löytyykin hulluja totuutta puolustamaan. Tieteessä tapahtuu 5/2002. http://journal.fi/tt/article/view/57901

Tammisalo, Osmo (2003): Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa. Tieteessä tapahtuu 1/2003. http://journal.fi/tt/article/view/57188

Westermarck, Edvard (1913): Tapojen historiaa. Suom. Joel Lehtonen. Otava. Helsinki.

Westermarck, Edvard (1929): Memories of My Life. The Macaulay Company. New York.

Westermarck, Edvard (1932): Avioliiton historia. WSOY. Porvoo.

Westermarck, Edvard (1933): Moraalin synty ja kehitys. Suom. Emerik Olsoni. WSOY. Porvoo.

Westermarck, Edvard (1960): Ethical Relativity. Littlefield, Adams & Co. New Jersey.

Wilson, Edward O. (1975/2000): Sociobiology – 25th Anniversary Edition. Harvard University Press. Cambridge.

 - - -

PS. Artikkelissani on joitakin pointteja, joita ei ole alussa mainitun Niina Timosaaren (2017) väitöstyössä. Päätelmiltään tekstimme ovat kuitenkin täysin yhteneviä, ks. oheinen kuva. Edellä mainittujen Sociological Papers -lausuntojen lisäksi Westermarck käsitteli eugeniikkaa joillakin 1900-luvun alun yleisöluennoillaan, joista sen ajan lehdistö yllättävän kiinnostuneena raportoi. Toimittajien kirjoituksiin tulee kuitenkin suhtautua toimittajan versioina, ei Westermarckin tarkkoina lainauksina (kuten Timosaarikin tekee: ”ainakin mikäli toimittajaa on uskominen”).

Minulta oli jäänyt huomaamatta, että Westermarck käsittelee eugeenisia teemoja myös moraalikirjassaan. Hän tosin tekee sen erittäin lyhyesti ja vaivihkaa, myös käyttämättä eugeniikkatermiä. Moraalin synty ja kehitys (1906/suom.1933) -teoksessa, jota pidän hänen päätyönään, Westermarck esittelee aineistoa siitä, missä määrin laiminlyöntiä ja huolimattomuutta on pidetty raskauttavana tai lieventävänä asianhaarana. Tämän hän tekee myös suhteessa lastentekoon ja tuo ilmi oman näkemyksensä käyttämällä painokasta sanaa ”rikollinen”:

Esimerkkinä tästä (=laiminlyönnin vaikutuksista teon arviointiin) mainittakoon se kevytmielinen suvaitsevaisuus, millä juopumusta vielä jokin aika sitten arvosteltiin monessa sivistysmaassa, ja se rikollinen välinpitämättömyys, millä laki ja yleinen mielipide vielä nytkin suhtautuvat sellaisen jälkipolven maailmaan tuottamiseen, joka jotakuinkin varmasti on tuomittu kurjuuteen vanhempiensa paheiden, köyhyyden tai ruumiillisen kivulloisuuden vuoksi.

Ilman rikollinen-sanaa kyse olisi melko neutraalista esimerkin mainitsemisesta. Kuten artikkelissani todetaan, ennen hyvinvointivaltiota tällainen mielipide on joka tapauksessa varsin ymmärrettävä. Ja kuten todettua, Westermarckin eugeniikka oli lääkäreiden harkintaan jätettävien naimaesteiden etsimistä, ei pakkosterilisointeja.

Sterilisaatiolaki hyväksyttiin Suomessa vuonna 1934, kun jopa 144 kansanedustajan sitä kannatti. Historioitsija Marjatta Hietala (2009) kirjoittaa, että lain seurauksena vuosina 1935–1970 Suomessa sterilisoitiin 7530 ihmistä eugeenisin perustein (Suomen Lääkärilehdessä lukema on 4000, ks. oheinen kuva). Sterilisointien syiksi Hietala mainitsee muun muassa taloudelliset seikat: ”Useat kunnat pelkäsivät taloudellista rasitusta ja köyhäinhoitoviranomaiset esittivät aviottomia äitejä sterilisoitaviksi viitaten näiden holtittomaan moraaliin.”

Westermarck käsittelee lyhyesti eugeenisia teemoja vielä 1920- ja 30-luvun tuotannossaan, mutta hän pehmensi ”eugeniikkakautenaan” 1905–1907 esittämiään, jo entuudestaan laimeita kantoja. Hän ei enää esimerkiksi mainitse taloudellista tilannetta tai paheellista elämäntapaa avioliiton esteenä. Toisin kuin Timosaari, en pidä seuraavaa vaivihkaista vihjailua (vuoden 1926 teoksessa The Short History of Marriage) esimerkkinä eugeniikasta, ainakaan kovin vahvasta sellaisesta: ”Todellakin, monet villit näyttävät meille esimerkkiä, kun eivät anna miehen avioitua ennen kuin hän on antanut jonkinlaisia todisteita kyvystään huolehtia näistä velvollisuuksista.” Edelleen pidän hieman outona ja selitystä kaipaavana asiana sitä, miten vähämerkityksellisenä Westermarck näki länsimaisen naisen tai tämän suvun valikoivuuden. (”Villi-ihmisten” tapoihin liittyy hupaisa anekdootti. Kuten todettua, Westermarck mainitsi erään heimon tavan vaatia vaimoa haluavalta mieheltä sarvikuonon tappamista, ja Westermarck myös ehdotti, että periaate voisi olla matkimisenarvoinen sivistyskansoilla. Eräs lehti pilaili, että paikallisen eläintarhan sarvikuonoaitauksen vartiointia on tämän johdosta jouduttu lisäämään.)

Kolme vuotta ennen kuolemaansa vuonna 1936 Westermarck palaa aiheeseen puolustaessaan ehkäisyä ja syntyvyydensäännöstelyä (teoksessa The Future of Marriage in Western Civilisation, s. 100–101):

Syntyvyydensäännöstelyä vastaan olosuhteista riippumatta on esitetty perusteluita. Olen aiemmin maininnut sen tuomitsemisen uskonnollisin perustein. Moraalinen peruste on, että sillä on taipumus lisätä avioliiton ulkopuolisia seksuaalisia vapauksia, koska se poistaa hedelmöitymisen vaaran. On myös perusteltu, että se laskee väestön (population) laatua, koska sitä harjoittavat enemmän yläluokat, joiden perinnölliset tekijät ovat yleensä parempia kuin alemmilla luokilla.

Timosaari tulkitsee lausunnon tarkoittavan, että Westermarck ”näytti sen enempää asiaa problematisoimatta samaistavan yhteiskuntaluokan ja perimän laadun”. Nähdäkseni tämä ei ole Westermarckin ajattelua – tai jos on, se olisi luultavasti pahin epäonnistuminen hänen urallaan. Pikemminkin Westermarck esittelee muiden perusteluita. Westermarck jatkaa:

Toimivin parannuskeino tähän olisi tietysti levittää ehkäisytietoutta alempien luokkien parissa, mutta tämä olisi ristiriidassa toisen, tärkeänä pidetyn periaatteen kanssa, nimittäin sen, että väestön määrä ei saa pienentyä. Tämän pelko on johtanut kieltolakeihin monissa maissa. Mutta uskonto tai laki eivät ole onnistuneet estämään ehkäisyn laajamittaista käyttöä, josta syntyvyyden suuri pudotus kertoo. On ilmeistä, että ne, jotka tuomitsevat sen, ovat hävinneet. Sitä harjoitetaan kaikkien luokkien parissa, mutta voimme toivoa aikaa, jolloin se on vähiten käytetty väestön parhaimmalla osalla.

Westermarck mainitsee siis toiveen, että tietty väestönosa käyttäisi vähemmän ehkäisyä. Lausunto on kuitenkin niin epätarkka, ettei ole selvää, onko kyse hänen omista toiveistaan. Siitä, onko tämänkaltaisen toiveen ilmaiseminen myös jonkin sortin eugeniikkaa, voidaan olla monta mieltä. Hänen voidaan toki sanoa puolustavan syntyvyyden säännöstelyä sillä, että sen avulla voidaan vaikuttaa väestön laatuun, mutta tällöinkin puolustus koskee lähinnä syntyvyyden säännöstelyä, ei niinkään eugeniikkaa.

Jäljempänä Westermarck vielä ilmaisee oman pelkonsa, että väestömassojen tietämykseen/koulutukseen luottaminen ”tarvittavan itsekontrollin aikaansaamiseksi on melko toiveikas”. Edustivatpa nämä toivoa ja pelkoa ilmaisevat varovaiset lausunnot eugeniikkaa tai eivät, niistä käy ilmi kaksi asiaa: 1) Westermarck ei juuri uskonut kansan syvien rivien kykyihin ja 2) Westermarck oli lopputuotannon sanoissaan niin harkitsevainen, että hänen nostaminen vahvan eugeniikan mannekiiniksi on erehdys. Etenkin uransa loppupuolella hänen eugeniikkansa oli ohjeiden antamista ja lääketieteellistä tutkimusta ennen lastentekoa.

Jäljempänä Westermarck toteaa, että tulevat sukupolvet luultavasti katsoisivat kauhistuneena aikaa, jolloin ihmiselon kauaskantoisin toiminto jätettiin ”yksilön himojen ja oikkujen varaan”. Moni tosiaan saattaisi katsoa kauhulla, jos vanhemmuutta suunnittelevalle ja perinnöllistä tautia sairastavalle henkilölle ei lääkärissä kerrottaisi kyseessä olevan taudin periytyvyydestä. Ainakin perin moraalittomana ja epäpätevänä tällaisen lääkärin toimintaa yleisesti pidettäisiin. Niin tai näin, Westermarckin ajamat yhteiskunnalliset asiat ovat kutakuinkin kaikki toteutuneet: esimerkiksi homoseksuaalisuuden dekriminalisointi, naisten paremmat mahdollisuudet päättää lisääntymisestä, syntyvyyden laajamittainen säännöstely, lääkäreiden eugeeniset neuvot perinnöllisiä tauteja kantaville pariskunnille ja niin edelleen. Westermarckin suurimmat ansiot ovat tästä huolimatta tieteellisiä; valtaisan antropologisen ja biologisen vertailuaineiston käyttäminen moraalin ja avioliiton alkuperän ja kehittymisen selvittämisessä.

Timosaari ehdottaa, että Westermarck jäi lapsettomaksi sen takia, että hän piti itseään liian sairaalloisena (lähinnä astma/keuhkokatarri) tuottamaan kunnollisia jälkeläisiä. En ole tästä vakuuttunut. Westermarckin elämäkerran kirjoittaja ajatteli näin, ja Westermarck toki puhuu omassakin elämäkerrassaan sairaudestaan. Hänellä oli kuitenkin myös viriilin voiman kausia nuoruudessaan. (Saamansa pari naimaehdotustakin Westermarck torjui. Toinen tarjous tosin tuli marokkolaisen paimentolaisperheen taholta; korkeasti koulutettu suomenruotsalainen ei voinut suhtautua sellaiseen vakavasti). Emme ehkä koskaan saa tietää lopullista syytä Westermarckin lapsettomuuteen, jos sellaista (tai historiallisen henkilön seksuaalista suuntauttumista) on edes mielekästä pohtia. Westermarckin eugeniikkamyönteisyyden syynä on joka tapauksessa ollut pyrkimys vähentää yksilön/inhimillisen kärsimyksen määrää. Timosaaren loppusanat on syytä toistaa:

Koko Westermarckin elämän ajan hänen ajatteluaan luonnehti 1880-lukulaisen liberaalin naturalistin asenne: taistelu totuuden puolesta tekopyhyyttä ja näennäistietoa vastaan. Hän tarkasteli sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä teemoja tieteellisesti, pyrkien vapauttamaan ne sovinnaisuuden ja kristillisen perinteen vaikutuksesta. Westermarck oli valistuksen perillinen ja moraalikapinallinen, joka toimi tieteen keinoin oikeudenmukaisina pitämiensä yhteiskunnallisten reformien puolesta.
              
Hietala, M. (2009): Eugeniikan ja rotuhygienian tausta ja seuraukset. Tieteessä tapahtuu Vol 27/8.

Timosaari, N. (2017): Edvard Westermarck: Totuuden etsijä. Gaudeamus. Helsinki.

---

PS 2. Ihmisluonto-kirjani loppuliitteessä kritisoin Tapio Tammista seuraavaan tapaan:

Toimittaja Matti Ripatti arvioi Darwinia koskevan radio-ohjelman Helsingin Sanomien tv-sivuilla 26.9.2008. Ripatti kirjoittaa Tapio Tammisen toimittamasta ohjelmasta muun muassa seuraavasti:

Erityisesti evoluutiopsykologia ja sosiobiologia ovat Tammisen tähtäimessä. Luonnontieteiltä kestämättömin perustein anastamallaan auktoriteetilla niiden harjoittajat näinäkin päivinä todistelevat esimerkiksi, että naiset, köyhät ja tummaihoiset ovat geneettisesti huonompia kuin varakkaat valkoiset miehet.

On yllättävää, miten monta virhepäätelmää voi mahtua yhteen virkkeeseen, olipa sen sisältö peräisin Tammiselta tai Ripatilta. Ensinnäkin, jos sosiobiologia ja evoluutiopsykologia ovat jotakin luonnontieteiltä ”anastaneet”, se on taipumus soveltaa tutkimuskohteisiinsa luonnontieteissä yleisesti käytettyjä esimerkiksi tilastollisia ja kokeellisia menetelmiä. Vilkaisu vaikkapa evoluutiopsykologian kenties tärkeimpään julkaisuun, Evolution and Human Behavioriin, riittää. Toiseksi on äärimmäisen harvinaista, että evoluutiopsykologi tai sosiobiologi tarkastelisi jotenkin ryhmänä ”naisia, köyhiä tai tummaihoisia”. Jälleen kerran vilkaisu alan harrastajien tutkimuksiin olisi riittänyt: eturivin evoluutiopsykologit ovat olleet kiinnostuneita lähinnä moraalista ja parinvalinnasta. Alaa tunteville on myös selvää, että vain murto-osa sosiobiologeista on koskaan kirjoittanut mitään ihmislajista. Ja lopulta, yksikään kyseisten alojen harjoittaja ei ”todistele” edellä mainittujen ihmisryhmien geneettistä huonommuutta. Tarkoittipa Ripatti (tai Tamminen) huonommuus-termillään mitä hyvänsä, sitä ei löydä tieteenalojen harjoittajien tutkimustuloksista. Tahtoisin uskoa, että tämänkaltaiset epämääräiset vihjailut ja vanhojen ennakkoluulojen lietsominen kertovat typeryyden sijasta vain laiskuudesta ja sivistymättömyydestä. Feministifilosofi Janet Radcliffe Richardsin (2005) lausunto sopii tähän:

Evoluutiopsykologiassa ei ole kerta kaikkiaan mitään, mikä tukisi esimerkiksi perinteisiä käsityksiä naisten heikommista älynlahjoista tai heidän kyvyttömyydestään puolustaa itseään ja suojella jälkeläisiään tai heidän suhteellisesta heikkoudestaan muutoin kuin ruumiinvoimien osalta.

---

PS 3. Jo Platon suosittelee Valtiossa (Otava 2007) eugeenisia – positiivisia ja negatiivisia – käytäntöjä. Ensin keskustellaan eläinten jalostamisesta ja siitä siirrytään ihmiseen:

- Sinun talossasi minä olen nähnyt suuret määrät ajokoiria ja jalorotuista siipikarjaa. Oletko kenties kiinnittänyt huomiota niiden paritukseen ja suvunjatkamiseen?
- Missä mielessä?
- Ensinnäkin, vaikka ne kaikki ovat jalorotuisia, eikö joukossa ole muutamia jotka osoittautuvat muita paremmiksi?
- On.
- Tuotatko jälkeläisiä yhtäläisesti niistä kaikista vai keskitytkö parhaisiin?
- Parhaisiin.
...
- Ja katsot, että ellei niiden siitoksesta huolehdita tällä tavoin, sekä lintujesi että koiriesi rotu huononee selvästi?
- Niin.
- Entä hevoset ja muut eläimet, onko niiden laita toisin?
- Ei tietenkään.
...
- Edellä todetusta seuraa, että parhaiden miesten tulee mahdollisimman usein yhtyä parhaisiin naisiin, huonoimpien taas keskenään mahdollisimman harvoin, ja että edellisten lapset on elätettävä, mutta jälkimmäisten ei, jos halutaan pitää lauma huippukunnossa. Mutta siitä miten tämä kaikki tapahtuu, ei saa olla tietoa muilla kuin hallitusmiehillä...


Sotasankareille Valtiossa suositellaan erityishuomionosoituksia:

- Ja sodassa tai muuten kunnostautuneille nuorille miehillä on muiden kunnianosoitusten ja palkintojen ohessa myönnettävä lupa maata naisten kanssa useammin. Tämä on samalla sopiva keino saada juuri nuo miehet siittämään mahdollisimman paljon lapsia.

Tuoreen tutkimuksen mukaan sotasankareilla näyttääkin olevan enemmän jälkeläisiä. Tutkimus koski toisen maailmansodan yhdysvaltalaisia sotasankareita. Tässä jutun tiivistelmä:

We report three studies which test a sexual selection hypothesis for male war heroism. Based on evolutionary theories of mate choice we hypothesize that men signal their fitness through displaying heroism in combat. First, we report the results of an archival study on US-American soldiers who fought in World War II. We compare proxies for reproductive success between a control sample of 449 regular veterans and 123 surviving Medal of Honor recipients of WWII. Results suggest that the heroes sired more offspring than the regular veterans. Supporting a causal link between war heroism and mating success, we then report the results of two experimental studies (n’s = 92 and 340). We find evidence that female participants specifically regard men more sexually attractive if they are war heroes. This effect is absent for male participants judging female war heroes, suggesting that bravery in war is a gender specific signal.


Artikkelin kirjoittajat olivat kiitollisia, kun kerroin heille Platonin antamista suosituksista – tai siis dialogin muotoon puetuista suosituksista.