Tiede, vaistot ja moraali

Tarjosin Luonnon tutkija –lehdelle seuraavaa kirjoitusta. Päätoimittajan mukaan se ilmestyisi toukokuun numerossa.

Tiede, vaistot ja moraali

Parissa viimeisessä Tieteessä tapahtuu –lehdessä olen käynyt perinnöllisyystieteilijä Petter Portinin kanssa vuoropuhelua koskien ihmisellä tavattuja vaistoja. Olemme väitelleet aiheen tiimoilta ensimmäisen kerran jo kymmenisen vuotta sitten. Tässä kirjoituksessa käyn läpi, mistä olemme samaa ja mistä eri mieltä. Matkan varrella Portin on esittänyt minua koskevia (väärään osuneita) poliittisia vihjailuja, mutta tässä ei puututa niihin.

Portinin kanta on, että ihmisellä ei vaistoja ole. Minusta niitä on ihmisellä siinä missä muillakin eläimillä, ehkä jopa enemmän. Kyse on tietenkin eroista määritelmissä. Mielestäni Wikipedian määritelmä on pätevä: ”Vaisto tarkoittaa elävien olentojen (lajin) sisäänrakennettuja taipumuksia johonkin eläinlajille ominaiseen ja yleiseen käyttäytymiseen.” Portin sen sijaan määrittelee vaistot eläimen ”synnynnäiseksi kyvyksi tuottaa monimutkaisia ja kaavamaisia käyttäytymistoimintoja ympäristöärsykkeisiin”. Hän myös esittää, että määritelmässäni vaistoiksi voitaisiin lukea miltei mikä tahansa ihmisen käyttäytymispiirre.

On ilmeistä, että me molemmat ymmärrämme vaistotermin epämääräisyyden (olipa määritelmä kumpi hyvänsä). Esimerkiksi ilmaus synnynnäinen ei sellaisenaan vielä tarkoita mitään. Kysehän on aina synnynnäisyyden asteista. Esimerkiksi suomen kielen oppiminen on vähemmän synnynnäistä kuin ylipäätään kielen oppiminen.

Sen sijaan olen eri mieltä, että määritelmäni johtaisi siihen, että kaikkea ihmisen käyttäytymistä voitaisiin pitää vaistomaisena. Missään päin maailmaa ei esimerkiksi syödä keittoa haarukalla tai heitetä keihästä kevyt ja tylsä pää edellä. Nämä ovat järkeviä, eivät vaistomaisia ratkaisuja. Ne vaativat vaistojen sijaan lähinnä jonkinlaista yleisälykkyyttä. Ihmisen käyttäytymisessä on tällä tavoin lukematon määrä toimintoja, joita ei millään mielekkäällä tavalla voida pitää vaistoina.

Yleisälykkyys ei silti riitä ihmisellekään. Aiemmassa puheenvuorossani otin esille ihmisen kielivaiston. Yleisälykkäälle oppimiskoneelle olisi esimerkiksi huomattavan vaikea oppia kieltä lapsen normaalissa kasvuympäristössä, mikäli tässä koneessa ei jo valmiina olisi erityisiä valmiuksia omaksua kielen rakenteita. Ihmislapsi sen sijaan omaksuu kielen vaivattomasti. Tämä tapahtuu juuri synnynnäisten ja vaistomaisten/vaistonkaltaisten valmiuksien takia. Lapsijoukko myös pystyy kehittämään itselleen yhteisen, täysin toimivan ja rakenteiltaan tyypillisen kielen silloinkin, kun aikuisten luoma ympäristö ei sellaista tarjoa (esim. kuurojen lasten kehittämä viittomakieli maissa, joissa ei ennestään ollut viittomakieltä).

Asian ydin on, että jos ihminen olisi muista eläimistä poiketen jonkinlainen oppimiskone ilman evoluutiossa kehittyneitä tunteita ja vaistoja, se olisi suurissa vaikeuksissa. Ilman myötäsyntyisiä valmiuksia yleisoppija ei voisi tietää, mitä kaikkea sen pitäisi ympäristöstään oppia.

Portinin mukaan keskeistä vaistotoiminnoissa on, että ne ovat avainärsykkeiden laukaisemia vakioliikekaavoja, joissa oppimisen osuus on vähäinen. Kuten todettua, olemme yksimielisiä määritelmän epämääräisyydestä. Mikä esimerkiksi on vähäisen oppimisen raja tai mitä ylipäätään on oppiminen, kun Portininkaan mukaan käyttäytymistä ei voida selkeästi jakaa synnynnäiseen ja opittuun? Määritelmät on keskusteltaessa toki pidettävä selkeinä mielessä, mutta niistä ei kannata kiistellä. Ne eivät tuo uutta tietoa ihmisluonnosta. Erimielisyyksillemme täytyykin olla muita kuin määritelmällisiä syitä. Portin jopa toteaa, että ”koko lähestymistapamme poikkeavat ratkaisevasti”. Mistä on kyse?

Pidän evoluution kuluessa kehittyneitä valmiuksia moraaliseen käyttäytymiseen vaistonkaltaisina reaktioina. Portin ei tätä hyväksy ja perustelee erimielisyyttään seuraavasti: ”se mielestäni viittaa fiksoituneeseen käyttäytymiskaavaan, joka rajoittaa ihmisen toiminnan vapautta”. Valitettavasti viimeisin keskustelumme katkaistiin tähän, sillä vasta tässä lausunnossa aloimme päästä todellisten erimielisyyksien lähteille.

Portinin perustelu on vähintäänkin epämääräinen (mitä tarkoittaa, että moraalivaisto ”viittaa” jonkinlaiseen käyttäytymiseen) ja pahimmillaan se on tieteellisessä mielessä epäpätevä. Saattaa toki olla, että näkemykseni moraalitunteista vaistonkaltaisina reaktioina ”viitatessaan” uhkaa ihmisen vapautta, mutta se ei tietenkään saa olla peruste hylätä tätä näkemystä. Tieteessä lähestymistapoja aivan kuten faktojakaan ei tule hylätä niiden mahdollisten, tieteen ulkopuolisten vaikutusten perusteella.

Portin on aiemminkin esittänyt vastaavia näkemyksiä, esimerkiksi Tieteessä tapahtuu 2/2007: ”Tiede menetti viattomuutensa viimeistään natsi-Saksan keskitysleirien ihmiskokeiden ja Hiroshiman ja Nagasakin atomipommien myötä. Jokaisen tutkijan velvollisuutena näyttää siis olevan totuuteen pyrkimisen lisäksi tiedostaa tutkimukseensa liittyvä inhimillinen ja yhteiskunnallinen vastuu ja näin ollen tieteen sidonnaisuus moniin arvoihin. Ellei hän näin tee tai kykene tekemään, voi hänen tutkimustyötään pitää arvottomana.”

Tämä ei voi pitää paikkansa. Tutkimusmenetelmät voivat olla monessa mielessä moraalittomia ja tutkimustuloksilla voi olla monenlaisia epätoivottuja yhteiskunnallisia seurauksia, mutta nämä seikat eivät sellaisenaan tee tutkimustyöstä tai -tuloksista tieteellisessä mielessä arvottomia. Atomipommiesimerkki on myös outo, koska tunnetusti monet Manhattan-projektin tutkijat vastustivat atomipommin käyttämistä.

Perustelut olivat samankaltaisia, kun Portin vertaili Erkki Haukiojan ja Richard Dawkinsin käsityksiä geeneistä Luonnon tutkijassa 1/1997: ”Erkki Haukioja on teoriassaan elävistä entiteeteistä esittänyt näkemyksen, että eliöt ovat ajassa eteneviä koneita, joiden etenemistä geenit palvelevat. Päinvastainen näkemys on Richard Dawkinsin teoria itsekkäistä geeneistä. Sen mukaan eliöt ovat geenien lisääntymiskoneita. Itse asetun mieluummin Haukiojan kuin Dawkinsin kannalle mm. humanistisistakin syistä. Geenien lisääntymiskoneilla ei voi olla vapaita tarkoitusperiä. Kuitenkin ihmisillä sellaisia on.”

Portinin perustelu on tässäkin epäpätevä. Mitä hänen mainitsemat ”humanistiset syyt” ovatkin, ne eivät voi olla tieteellisessä mielessä hyviä syitä hylätä jotakin näkökulmaa. Tämä pätee etenkin teoriaan itsekkäistä geeneistä, jonka avulla on voitu luoda valtava määrä uudenlaisia hypoteeseja ja ennusteita. Moni biologian haara melkeinpä nojaa kyseiseen teoriaan. (Huomattakoon myös, että teoria itsekkäistä geeneistä ei ole Dawkinsin teoria, hän vain teki sen tunnetuksi suurelle yleisölle. Ullica Segerstrålen uunituore teos edesmenneestä akateemikostamme William Hamiltonista on mainio johdatus teorian alkuaikoihin, Nature’s Oracle, 2013 Oxford.)

Erityisen ontuva on vapaaseen tahtoon nojaava perustelu. Pertti Tötön Syvällistä ja pinnallista –kirjassa (2004, Vastapaino) on oiva kommentti teemasta: ”Vapaata tahtoa on läpi sosiaalitieteiden historian käytetty tekosyynä ja lyömäaseena enemmän kuin mitään muuta asiaa. Siitä ovat saaneet maistaa ensimmäisistä positivisteista lähtien kaikki, jotka ovat rohjenneet väittää, että sosiaalisessakin maailmassa on syitä ja seurauksia ja että niitä tutkitaan kuten muitakin kausaalisuhteita. Kuvaavaa on, että vetoaminen vapaaseen tahtoon riittää, ei tarvitse esittää varsinaista argumenttia siitä, miten vapaan tahdon myöntämisestä seuraa kausaalisuhteiden mahdottomuus”.

Tieteellistä teoriaa ei siis voida kumota osoittamalla, että se todennäköisesti on vaaraksi vapaalle tahdolle. Toisin sanoen olen Portinin kanssa eri mieltä tieteen luonteesta ja tieteen pyrkimyksestä objektiivisuuteen. Väitän jopa, että Portinin ja eräiden hänen 70-lukulaisten biologikollegoiden harjoittama, sinänsä hyväntahtoinen tieteen politisointi on pieneltä osaltaan syypää, miksi evolutiivinen ihmistutkimus on Suomessa kulkenut niin paljon jälkijunassa.

Toinen erimielisyys koskee edellä mainittua tahtomisen ja toiminnan vapautta, joihin Portin vetoaa. Kuten todettua, tuoreessa kirjoituksessaan hän hylkää moraalisen käyttäytymisen vaistomaisuuden siksi, että se ”viittaa” jonkinlaiseen determinoituun käyttäytymiseen ja ihmisen toimintavapauksien rajoittamiseen. Portinin determinismi on kuitenkin biologian vastustajien 1970- ja 80-lukujen tiedesodan aikaan luoma puhdas karikatyyri. Molemmat osapuolet kannattivat jo tuolloin samaa oppikirjatotuutta, että käyttäytyminen on geenien, ympäristön ja historiallisten sattumien tuote. Keskustelijoille oli siis itsestään selvää, että yksilönkehityksessä ympäristö virittää eläinten aistit sekä muut psykologiset mekanismit toimiviksi. Portin näyttääkin sekoittavan determinismin jonkinlaiseen fatalismiin ja syynalaisuuden pakkoon.

Entä se moraalivaisto? Perustan väitteet moraalin vaistonkaltaisuudesta siihen yksinkertaiseen seikkaan, että ihmiseltä tavattu moraalinen tietoisuus on osa lajityypillisiä mielenrakenteita, joita emme voi halujemme mukaisesti muutella. Suomalainen moraalifilosofi Edvard Westermarck kirjoittaa teoksessaan Moraalin synty ja kehitys (1933): ”Me hyväksymme teon ja paheksumme toista, koska emme voi muuten menetellä. Voimmeko olla tuntematta tuskaa, kun tuli meitä polttaa? Voimmeko olla tuntematta myötätuntoa ystäviämme kohtaan?”

Voiko Portin siis ohjata moraalitunteitaan ja moraalista käyttäytymistään muita paremmin, koska hän ei satu pitämään niitä vaistonkaltaisina reaktioina? Voiko Portin vapaalla tahdollaan olla tuntematta empatiaa väärinkohdeltua ystävää kohtaan tai moraalista suuttumusta ystävän pahoinpitelijää kohtaan? Ei tietenkään. Asia voidaan ilmaista myös kysymällä, kuinka vapaa on rakastuneen tai nälkäisen henkilön tahto. Ihminen voi toki muista eläimistä poiketen laihduttaa, mutta hän ei tahdollaan voi poistaa nälän tuomaa viettelystä. Se, että ihmiset kaikkialla maailmassa tuntevat myötätuntoa (harvinaisia psykopaatteja lukuun ottamatta) tai vaikkapa mustasukkaisuutta, ei suinkaan ole tulosta vapaasta tahdosta vaan luonnonvalinnan suosimista tunnevalmiuksista. Kulttuuriset tekijät voivat voimistaa tai vaimentaa vaikkapa mustasukkaisuutta, mutta tunne itsessään on universaali, parisidoksen ylläpitoon liittyvä vaistonkaltainen sopeutuma.

On toki mahdollista, että tieto siitä, miten moraalivalmiutemme ovat evolutiivisesti kehittyneet, vaikuttaa moraalitunteidemme syttymiseen. Tämä on kuitenkin hyvin epätodennäköistä, eivätkä tutkimustulokset tue ajatusta. Ratkaisevaa on se, miten ihmiset kuvittelevat muiden toimivan, ei se, miten ihmiset uskovat saaneensa moraalivalmiutensa (ks. Tammisalo: Ihmisluontoa etsimässä, 2012 Terra Cognita).

Käytännön esimerkiksi moraalisten reaktioiden rajoittuneisuudesta kelpaa viaton biologi, joka joutuu kadulla lompakkovarkauden tai pahoinpitelyn uhriksi. Hän ei voi olla suuttumatta tai närkästymättä häntä kohtaan tehdystä rikkomuksesta – ajattelipa hän vapaasta tahdosta mitä tahansa. Moraalisen paheksumisen tunne syttyy siis biologissa siitä huolimatta, mikä on ”determinoinut” väärintekijän suorittaman loukkauksen; hänen geeninsä, kasvatuksensa, lapsuuskokemuksensa, pelaamansa videopelit tai näkemänsä uutislähetykset. Sovitusta vaativa tunne ei tällä tavoin ole riippuvainen käsityksestä, että tahto on vapaa. Ihmisellä on vaistomainen asenne ajatella, että jos kukaan muu – esimerkiksi aivopesijä tai hypnotisoija – ei ole vastuussa teostasi, sinä olet. Tämä on yksi rankaisemis- ja moraalipsykologiamme perustavia rakennuspalikoita.

Tieteellisten näkökulmien valitseminen tahtomisen vapauden perusteella ei siis ole mielekästä. Ja determinismillä pelottelu kannattaa jättää ainekirjoitusfraaseihin. Ymmärrän kyllä, että Portin on halunnut myötäillä humanistien ja psykologien biologiapelkoja. Kenties hän on jopa pyrkinyt puhdistamaan II maailmansodan ajoilta periytyvää perinnöllisyystieteilijöiden tahriintunutta mainetta. Jotkut humanisteista ja yhteiskuntatieteilijöistä ovat joka tapauksessa olleet enemmän kuin halukkaita kuulemaan, että heidän ei tarvitse opetella biologiaa. Tilanne on kuitenkin viime vuosina onneksi muuttunut. Vaikka jokunen geneetikko onkin juuttunut poseeraamaan sosiobiologian vastaisen luokkataistelun poteroihin, valistuneimmat yhteiskuntatieteilijät tietävät jo paremmin. 

Torjunta ja vaistotoiminnat

Seuraava kirjoitukseni ilmestyi Tieteessä tapahtuu 1/2013 -lehdessä.

Esittelin Tieteessä tapahtuu 5/2012 –lehdessä evoluutiopsykologian ja Edvard Westermarckin näkemyksiä sukusiitoksen välttämisestä. Petter Portin kysyy tähän liittyen tärkeitä tarkennuksia (Tieteessä tapahtuu 6/2012): mitä käyttämäni ilmaus ”käänteinen leimautuminen” tarkoittaa ja miten se eroaa psykoanalyyttisesta ”torjunnasta”?

   Kuvasin termillä käänteinen leimautuminen (reverse imprinting) sitä vastenmielisyyden tunnetta, jota varhaislapsuuden läheisyys synnyttää siskoihin ja veljiin, isiin ja tyttäriin sekä äiteihin ja poikiin, jos nämä ajattelevat keskinäistä seksiä. Kuten todettua, maailmalla ilmiötä kutsutaan Westermarck-efektiksi. Kyse on luonnonvalinnan suosimasta taipumuksesta, joka on suojannut esivanhempiamme sisäsiitoksen haitoilta. (Yleensä leimautumisella tarkoitetaan joidenkin lintulajien poikasten taipumusta seurata emoaan kuoriutumisen jälkeen. Jos muna on siirretty haudottavaksi vieraan lajin pesään, kuoriutuva poikanen saattaa leimautua kasvattiemoonsa niin, että kasvettuaan aikuiseksi se pyrkiikin parittelemaan vain kasvattilajinsa edustajan, ei oman lajinsa kanssa. Käyttämäni ”käänteistermi” pyrki siis tämän kankeahkon analogian avulla valaisemaan inestiaversion luonnetta.)

   Psykoanalyysi sen sijaan esitti, että insestikiellot tuottaisivat ”torjunnan” eli insestisten halujen puutteen. Alalla siis biologian vastaisesti spekuloitiin, että ihmiseltä löytyisi luontainen halu insestiin, joka sitten kulttuuristen kieltojen voimalla työnnetään alitajuntaan. Tämä ei muistuta etäisestikään Westermarckin teoriaa sukupuolisesta aversiosta ja siihen liittyvästä rankaisuhalusta, joiden takana, kuten todettua, on runsas empiirinen todistusaineisto.

   Psykoanalyyttinen ajatus alitajuntaan torjutuista traumoista on taas eri asia. Siinäkin on kyse epätäsmällisestä ja tästä syystä vaikeasti kumottavissa olevasta teoriasta. Voidaan myös kysyä, miksi ihminen olisi varustettu torjuntamekanismilla, joka saa hänet torjumaan/unohtamaan eloonjäämisen kannalta tärkeitä, vaikkakin traumaattisia tapahtumia. Evoluution olettaisi pikemminkin suosivan niitä, jotka ovat hyviä muistamaan tuskallisia tapahtumia. Ahdistus lienee traumaattisten muistojen koko pointti: sen avulla pystymme välttämään vaarallisia paikkoja, tilanteita ja henkilöitä. Freudilainen ajatus, että luonto antoi meille hälytyssignaalin – muiston herättämä ahdistus – ja sitten laittoi hälytykselle vaimentimen – torjunta –, jotta emme kärsisi hälytyksen tuomasta epämukavuudesta, on yksinkertaisesti epäjohdonmukainen. Lisäksi vaikka vaimentimen esitettiin suojaavan ihmistä, se piti kuitenkin psykoanalyysin mukaan terapialla poistaa. Toisin sanoen, vaikka luonto tuotti suojamekanismin muistojen traumaattisuutta vastaan, psykoanalyytikko ei nähnyt ongelmia tämän suojan tuhoamisessa. Traumateoriaa voidaankin pitää malliesimerkkinä ”hyvästä” terapeuttisesta teoriasta, lähes liikeideasta: sekä traumaattiset muistot että niiden torjunta vaativat hoitoa.

   Vaistoista Portin sanoo olevansa taipuvainen ajattelemaan, että niitä ei tavata ihmisellä lainkaan. Kyse on tietysti vaiston, vaistomaisen ja vaistonvaraisen määritelmistä. Mikäli termeillä tarkoitetaan lajille sisäänrakennettuja tai synnynnäisiä taipumuksia johonkin lajille tyypilliseen ja yleiseen käyttäytymiseen, ihmisellä voidaan sanoa jopa olevan enemmän ja monimutkaisempia vaistoja kuin muilla eläimillä. Portinkaan tuskin pitää ihmisvauvaa tyhjänä tauluna, jolla ei ole vaikkapa nisän imemiseen liittyvää vaistoa. Ja jos myönnetään, että simpanssiserkuillamme on vaistoja, pitäisi pystyä perustelemaan, miksi ja miten ihminen olisi vaistonsa kadottanut. Ihmisen ylivertainen oppimiskyky ei suinkaan ole poistanut tarvetta vaistonkaltaisille valmiuksille, vaan oppiminen päinvastoin pitkälti nojaa niihin. Oppiminen olisi siis mahdotonta ilman joukkoa ennakkokäsityksiä siitä, mikä on oppimisen arvoista. Jopa ihmisen moraalitunteiden kirjoa ja valmiuksia moraaliseen käyttäytymiseen voidaan pitää vaistonkaltaisina reaktioina – jotka saattavat vastata jopa silmän rakenteen mutkikkuutta.

   Vaiston tai vaistonvaraisen määritelmä on kaikesta huolimatta häilyvä: kaikissa ominaisuuksissa on kyse synnynnäisyyden asteesta, ei joko tai -ominaisuudesta. Siksi koko termi ei monissa tapauksissa ole mielekäs, käyttäytymistä kun ei voida selkeällä tavalla jakaa opittuun ja synnynnäiseen. Voidaan toki sanoa, että jotkin ominaisuudet ovat synnynnäisempiä kuin toiset, mutta synnynnäisetkin piirteet – anatomisista piirteistä vaistotoimintoihin – vaativat aina tiettyjä ympäristötekijöitä kehittyäkseen. Esimerkiksi ihmisen kielikykyyn kuuluu joukko synnynnäisiä valmiuksia, jotka muilta lajeilta näyttävät puuttuvan. Silti kielen oppiminen vaatii, että lapsuusympäristössä puhutaan jotakin kieltä. Tietyn kielen, vaikkapa suomen, oppiminen taas vaatii, että ympäristössä puhutaan juuri tätä tiettyä kieltä. Suomen oppiminen on siis vähemmän synnynnäistä kuin ylipäätään kielen oppiminen. Kielikyvyn universaaliuden vuoksi on perusteltua puhua kielivaistosta mutta ei suomenkielenvaistosta.