Miksi ihmiset uskovat uskomiseen?

Oheinen vastineeni ilmestyi Skeptikko 4/2024 -lehdessä (jossa oli myös kaksi muuta kirjoitustani: kirja-arvio ja huomioita kirja-arviosta).
 
           * * *

Kiitän Otto Pellistä ystävällisestä vastineesta. Sen perusteella sanomani pitää edelleen paikkansa: uskonnot pystyvät taidokkaalla propagandalla johdattelemaan ihmisiä pois johdonmukaisuudesta.
 
Pellinen näyttää Tuomas Enbusken tavoin hyväksyvän todisteet uskontoa kannattelevien tunteiden evolutiivisesta alkuperästä. Enbuske jopa totesi kirjoituksestani, että ”totta joka sana”.
 
Pätevien selitysten ja todisteiden oheen he kuitenkin sekoittavat mystisismiä ja esoteriaa, tai kristinuskon termein armoa ja pyhyyttä. He toimivat niin siitä huolimatta, että heillä ei ole näyttöä korkeammista armahtavista voimista. Niinpä he joutuvat uskomaan uskomiseensa. Tämä on tietysti inhimillistä, ja toisinaan myös anteeksiannettavaa – mutta skeptistä tai loogista se ei ole.
 
Pellinen esittää, että varhaisella kristinuskolla oli myönteisiä vaikutuksia tieteen kehittymiseen ja kenties jopa homojen asemaan. Skeptisismille tällä ei ole merkitystä. Olipa uskonnoilla millaisia vaikutuksia tahansa, se ei tee uskovaisten esittämistä väitteistä tosia. Ja totuudesta skeptikon tulee olla kiinnostunut. Galilein ja muiden luonnontieteilijöiden vainoamisia on tässä yhteydessä oikeastaan turha edes mainita.
 
Se, että nykykristillisyys on pukeutunut samettihansikkaisiin, on siis totuuden kannalta sivuseikka. Sametin alle kannattaa silti vilkaista. Siellä on laskelmoivan, avokätisesti rahoitetun ja inhimillisiä heikkouksia hyväksikäyttävän organisaation rautanyrkki. Holtittomat sepustukset taruolentojen tahdonvapaudesta eivät tätä seikkaa muuta.
 
Kristinuskoa puolusteleva Areiopagi-verkkojulkaisu, jossa Pellinen on samaan tapaan söhlinyt yhteen luonnontiedettä ja raamatullisuuksia, olisi taikauskomyönteisyytensä puolesta Huuhaa-palkinnon arvoinen.

Evoluutio ja armojargon

Kristillisyys on pukeutunut samettihansikkaisiin. Niiden alta löytyy laskelmoivan organisaation rautanyrkki. Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 3/2024 -lehdessä.

Enbuske anoo armoa – liittyy pitkään jonoon
 
Tuomas Enbusken haastattelu oli mielenkiintoinen ja valaiseva (Skeptikko 2/2024). Enbuske kokee – tai ainakin väittää kokevansa – että hän on jumaluskonsa kautta saanut armon. Hänen mukaansa ”oleellista on se, että emme pelastu teoillamme, vaan yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”.

Tällaiseen kokemus- ja tunneperäisyyteen ei skeptikolla ole nokan koputtamista. Mielenrauhaa ja armollisuutta ei muutenkaan ole maailmassa liikaa. Haluan kuitenkin valottaa, mistä armokokemus ja usko omaan uskomiseen tulevat.

USKONNOILLE ON LUONNOLLISIA SELITYKSIÄ

Uskontojen olemassaololle on monenlaisia luonnollisia selityksiä. Ensinnäkin uskonto itsessään on selitys. Kun esivanhempamme uskoivat korkeampiin voimiin, he saivat selityksen luonnonilmiöille, vaikkapa unille ja ukkoselle. Se, että selitys perustui mielikuvitukseen, ei edeltäjiämme haitannut. 

Uskontoihin liittyy myös rituaaleja ja seuraleikkejä. Sellaisia kaltaisemme laumaeläin ei voi vastustaa. Usein rituaalien kivuliaisuus ja epärationaalisuus vain voimistavat yksilön uskoa. Emme myöskään luonnostaan, ilman koulutusta, osaa haluta todisteita tai ymmärrä, mikä on kunnollinen todiste.

Uskontoja voidaan selittää myös niiden synnyttämällä yhteenkuuluvuudentunteella ja lauman tuomalla suojalla. Uskontojen moraalisäännöt ja käytöskoodit ovatkin perinteisesti suosineet kanssauskovia muunuskoisten kustannuksella, usein karmivin seurauksin.

Toisenlainen selitys perustuu siihen, että uskontojen teesejä ei ole edes periaatteessa mahdollista kumota. Miten esimerkiksi kumoaisit seuraavan väitteen? Kuun takana asuu kaikkivoipa miniatyyrikahvipannu, joka päästää paratiisiin ne, joilla on homoseksuaalisia kokemuksia.

IHMINEN LOI JUMALAN OMAKSI KUVAKSEEN

Enbusken korostama armo on uskonnon selityksistä psykologisesti kiinnostavin. Uskonnot ovat tarinoita ihmeteoista: jumalhahmot rikkovat painovoimaa ja muita fysiikan lakeja, he tuovat sotaonnea, he ihmeparantavat sairaita ja niin edelleen. Olennaista on, että jumalat eivät kuitenkaan riko intuitiivista käsitystämme psykologiasta ja ihmisluonnosta.

Jumalillakin on siis haluja ja toiveita. Usein he tuntevat koko inhimillisten tunteiden kirjon. Tämä on ratkaiseva seikka kristinuskon armokokemuksessa. Tärkeimpiä ovat katumuksen ja anteeksiannon tunteet.

Nämä kaksi emootiota ovat evolutiivisesti kehittyneet havaitsemaan yhteistyön hyötyjä. Läpi lajihistorian ihmisten oli helpompi puolustautua petoja ja vihollisia vastaan yhdessä. Yhdessä heidän oli myös helpompi löytää ruokaa, valmistaa asumuksia ja hoitaa lapsia. Luonnonvalinta suosi yksilöitä, jotka auttoivat toinen toisiaan ja sitoutuivat yhteistyökumppaneihinsa tunteellisesti.

Toisinaan kävi niin, että joku petti luottamuksen. Pettäjä saattoi laistaa velvollisuutensa tai vetää itsekkäästi välistä. Tällaiselle ihmiselle vihoiteltiin, ja usein häntä myös rankaistiin. Ja joskus hänet suljettiin kokonaan yhteistyön ulkopuolelle.

Tällöin välistävetäjän kannatti osoittaa katumusta ja vannoa sitoutumistaan. Ryhmän ulkopuolella eläminen oli yksinkertaisesti liian vaikeaa. Ja koska yhteistyö ja avunanto olivat niin hyödyllisiä, muiden kannatti antaa katuvalle välistävetäjälle anteeksi.

Evoluutio antoi ihmiselle nämä kaksi tunnetta – katumuksen omasta hairahtumisesta ja anteeksiannon kaverin hairahtumisesta – jotta molempia hyödyttävä yhteistyö voisi jatkua.

Nämä moraalitunteet ovat läheisessä yhteydessä uskonnollisiin kokemuksiin. Etenkin kristillisyydessä ruokitaan yksilön kokemusta, että hän on tehnyt väärin ja että hän on huono ja syntinen. Uskonnollisen kokemuksen tärkeimpiä elementtejä on kirpoaminen tästä syyllisyyden tunteesta: yksilö kokee saavansa korkeammalta taholta pahuutensa anteeksi. Armo, autuus ja kumbaya valtaavat mielen.

Nykyaikaisen uskontopsykologian isänä tunnettu William James (1902/1981) kirjoittaa:

Kääntyminen, uudestisyntyminen, armon vastaanottaminen, uskonnon kokeminen, varmuuteen pääseminen ja monet muut ilmaisut merkitsevät sitä vähitellen tai äkillisesti tapahtuvaa prosessia, joka johtaa tähän asti jakaantuneen, tietoisesti väärässä olevan alemmuudentuntoisen, onnettoman minuuden ehjäksi, tietoisesti aidoksi, paremmaksi, onnelliseksi minuudeksi seurauksena hänen lujemmasta otteestaan uskonnollisiin realiteetteihin. Tätä kääntyminen merkitsee yleisesti käsitettynä riippumatta siitä uskommeko, että tuollaisen moraalisen muutoksen saa aikaan Jumalan välitön toiminta, vai emmekö usko.

Kristinuskossa tällaiseen pahasta vapautumiseen liittyy ajatus perisynnistä. Jos jokainen ihminen on syntymästään asti paha, kuten perisyntioppi kertoo, voi anteeksiannon tunteen saada vain, jos muistaa riittävän usein uskoa, anoa armoa ja vakuuttaa nöyryyttään. Eli koska kaikki ihmiset ovat perisyntiopin mukaan luonnostaan vihan lapsia ja sekä perisynnin että omien syntiensä painamia, jokin syvästi emotionaalinen välittäjä on välttämätön.

Käytännössä koko kristillinen teologia armoineen ja kuolemanjälkeisine palkintoineen perustuu siihen, että jumalhahmolle on kuviteltu yleisinhimillisiä moraalitunteita, suuttumusta ja anteeksiantoa (ks. Sarmaja 2006).
 
JUMALA EI VOI OLLA ARMELIAS JA KAIKKIVALTIAS
 
Harva uskova myöntää olevansa edellä kuvattujen evolutiivisesti kehittyneiden tunteiden vietävissä. Tällöin uskova on heikolla pohjalla, etenkin jos hän haluaa vastata kysymykseen, miksi jumala sallii pahan tapahtumisen. Jos jumala kerran on armelias ja kaikkivaltias, eikö hän voisi estää pahaa tapahtumasta?
 
Persialainen Omar Ibn Khayam esitti samankaltaisia kysymyksiä jo 1000-luvun alussa:

Sinä olet, Jumala, tiellemme tuhat lankeemusta valmistanut. Tahdotko meidät kirota, jos tartumme ansaan, jonka sinä itse olet virittänyt? Jos syntinen olen, olen sitä ainoastaan sinun kauttasi. Sanotko sitä synniksi, jos kohtalo johtaa minut tielle romahduksen, jonka sinä edeltä käsin olet määrännyt. (teoksesta Lampén 1923)

Ilkka Pyysiäinen (2010) kirjoittaa samassa hengessä mutta roisimmin:

Kaikki selitykset johtavat lopulta siihen, että Jumala halusi ihmisten erehtyvän ja tekevän tyhmyyksiä. Hän on kuin isä, joka jättää lapset oman onnensa nojaan ja sitten kurkkii julkeasti nurkan takaa, miten pienokaiset tekevät tyhmyyksiä, loukkaavat itsensä, tappelevat ja telovat itsensä. Sitten isä palaa takaisin, on muka kauhean hämmästynyt kaikesta tapahtuneesta ja rankaisee pahimpia huligaaneja julmasti. Lapset nyyhkivät, että ei me koskaan enää, iskä pliis! Mutta pappa oli muka vain halunnut nähdä, mitä tapahtuu, kun toistaitoiset saavat vapauden, vaikka kuka tahansa ulkopuolinen ymmärtää, että tällainen isä on mieleltään sairas sadisti.

Pahuuteen ja kaikkivoipuuteen liittyvät perustelut eivät vakuuta kaikkia. He kokevat, että heidän uskonsa asuu jossakin erillisessä poterossaan eikä täten ole enää heidän omassa hallinnassaan. Enbuskekin puhuu tästä. Automaatin tavoin uskova uskoo uskomiseen. Hänet on taidokkaasti johdateltu pois johdonmukaisuudesta.

Mikäli uskova ei tällä tavoin toimisi, hän joutuisi myöntämään, että jumala ei ole armollinen kaikkivaltias. Uskova toisin sanoen on pakotettu hyväksymään, että jumala ei halunnut tehdä ihmisestä täydellistä eikä edes hyvää. Sen sijaan jumala halusi luoda ihmisen, joka on kuin pieni lapsi: ”itsekeskeinen, osaamaton, hetken mielijohteesta toimiva, pelokas ja epäluotettava”, kuten Pyysiäinen toteaa.

Juuri tällainen keskenkasvuinen ihminen tarvitsee armonlahjan, ja juuri tällaista ihmistä uskonto ja kirkko tarvitsevat – ja ne ovat tätä keskenkasvuisuutta oppineet tuottamaan. Se, että uskova uskoo koko kehollaan ja identiteetillään, ei ole todiste yliluonnollisesta armosta vaan siitä, että uskonnolliset tarinat ovat kehittyneet viekoittelevammiksi. Kyse on uskonnon ja uskonnollisten instituutioiden evoluutiosta.

Armokokemus taas ei todista yksilölle tai yhteiskunnalle koituvista hyödyistä. Sen sijaan ”armoonlankeemus” kertoo uskonnollisten laitosten yliotteesta. Jos kirkollisten instituutioiden johtajat eivät viljelisi viettelevää armopuhetta, heitä pidettäisiin pelkkinä puoskareina. Ei ole yllättävää, että kristinuskon jumala antaa anteeksi kaiken muun paitsi sen, että yksilö ei armoa ja anteeksiantoa kaipaa.

ANTIUSKOLLE ON PERUSTEITA

On huomattava, että edellä selitetään armoväitteiden ja -kokemusten evolutiivista alkuperää. Kyse ei siis ole uskonnon vastustamisesta tai jonkin jumaluuksien vastaisen uskomuksen levittämisestä. Sellaiseenkin toki olisi hyviä perusteita: uskontojen houkuttelevuuden takia jonkinlainen anti- tai vastausko saattaa olla ainoa tapa, jolla uskomusjärjestelmät voidaan tehdä näkyviksi ja jolla niiden eteneminen voidaan pysäyttää.

Miksi usko ja uskonnot sitten pitäisi pysäyttää? Jos niistä kerran saa armonlahjan? Vastaus on yksinkertainen: uskonnot aiheuttavat niin paljon muutakin. Ne ensinnäkin opettavat tyytymään tietämättömyyteen. Uskonnot siis toimivat skeptikon tavoitteita – totuutta ja rationalismia – vastaan.

Uskontojen nimissä myös lietsotaan pelkoa ja vihaa. Lähihistoria on täynnä esimerkkejä siitä, miten uskovat ovat uskonnollaan perustelleet huonoa käytöstään, vaikkapa homoseksuaalien ja vääräuskoisten syrjintää tai sukupuolisen tasa-arvon vastustamista.

Päätelmä kuuluu: kristinusko on kehittynyt valjastamaan ihmisen lajityypilliset emootiot omaan käyttöönsä. Skeptisismi ja rationalismi eivät tällaista hyväksytyksi tulemisen ja varmuuden tunnetta pysty tarjoamaan; onhan skeptikon oltava aina valmis muuttamaan kantaansa. Skeptikolta on silti lupa odottaa varoituksensanoja: jos et piittaa todisteista armokysymyksessä, tukahdutat inhimillistä ja moraalista kehittymistä.

KIRJALLISUUS

Lampen, E. (1923): Gloria – Kokoelma kansojen pyhiä kirjoituksia. Otava. Helsinki.

Pyysiäinen, I. (2010): Jumalaa ei ole. Vastapaino. Tampere.

Sarmaja, H: (2006): Kärsimys ja syntien sovitus. Yhteiskuntapolitiikka. 4/2006: 341–360.

Woke, kristinusko ja Neuvostoterrori

Dreher, R. (2020): Live not by Lies – A Manual for Christian Dissidents. Sentinel. New York.

Tämä kirja varoittaa kahdesta asiasta: ylivalppaasta woke-aktivismista ja siitä murskaavasta voimasta, jonka teknologia kyttäyskoneistoille antaa. Teoksen nykyaikaisesta teemasta huolimatta pääosassa ovat 1900-luvun loppupuolen neuvostoterroria vastustaneet ja kansalaisvapauksia ajaneet, lähinnä kristinuskoon nojanneet toisinajattelijat. Näiltä Itä-blokin dissidenteiltä haetaan opastusta, miten harjoittaa vastarintaa ylivoimaisen vastustajan edessä.

Dreher kirjoittaa johdannossa:

Amerikkalaisille, jotka eivät koskaan ole joutuneet elämään tällaisessa ideologisessa sumussa, on vaikea tunnistaa, mitä on tapahtumassa. Mitä tahansa tämä onkin, se ei ole tarkka kopio elämästä Neuvostoblokin maissa salaisine poliiseineen, rangaistussiirtoloineen, ankarine sensuurivaatimuksineen ja materiaalisine puutteineen. Juuri tämä on ongelma, nämä emigrantit varoittavat. Se tosiseikka, että suhteessa Neuvostoblokin oloihin elämä lännessä on edelleen vapaata ja vaurasta, tekee amerikkalaiset sokeaksi vapauttamme uhkaavien voimien kasvamiselle. Samoin kuin se seikka, että ne, jotka vapauksiamme vievät, puhuvat toiminnastaan sorrettujen uhrien vapauttamisena.

Myöhemmin Dreher jatkaa:

Harva nykykonservatiivi ymmärtää tämän uhkan vakavuuden, ohittaen sen vain ”poliittisena korrektiutena” – aiemman sukupolven väheksyvä termi ”wokenessille”. On helppo väheksyä entisen neuvostoprofessorin kaltaisia ihmisiä hysteerisinä, jos pidät nykytapahtumia vain 1990-luvun kampusten vasemmistosekoilun uusintana. Tuolloin konservatiivien vakiovastaus oli vähättelevä: Odota, että penskat siirtyvät todelliseen maailmaan ja ovat pakotettuja etsimään töitä.
   No, he siirtyivät – ja ottivat kampuksen mukaansa yritysmaailmaan, laki- ja lääketieteen ammatteihin, mediaan, peruskouluun, lukioihin ja muhin Amerikan instituutioihin. Tässä kulttuurivallankumouksessa, joka voimistui keväällä ja kesällä 2020, he yrittävät muuttaa koko maan ”woke” kampukseksi.

Viesti toisin sanoen kuuluu: Se voi tapahtua täälläkin. Dreher ja hänen haastateltavansa näkevät yhtäläisyyksiä Venäjän tapahtumissa ennen vallankumousta ja heikentyvän Yhdysvaltojen nykymenossa. Muutos nykylännessä ei tietenkään tapahdu samalla tavoin kuin aikoinaan Venäjällä tai sodanjälkeisessä Itä-Euroopassa, ovathan ajat muuttuneet. Mutta edelleen kyse on totalitarismin houkutuksesta, tällä kertaa kasvot vain ovat – ainakin toistaiseksi – hieman lempeämmät. Perään Dreher toteaa, että klassinen liberalismi on kuolemassa muuallakin kuin Yhdysvalloissa – ja että sen seuraaja ei ole vielä syntynyt. 

Dreher luettelee totalitarismin nousuun liittyviä seikkoja: yksilön eristäytyminen, yksinäisyyden lisääntyminen, instituutioiden arvovallan romahtaminen, halu tuhota yhteiskunnallisia rakenteita, propagandan lisääntyminen, ihmisten halu uskoa hyödyllisiä valheita ja uskollisuuden arvostaminen asiantuntijuutta korkeammalle. Resurssien rajallisuus, joka koskee myös totalitaristisia järjestelmiä, tarkoittaa, että systeemiä on pidettävä kasassa mahdollisimman pienellä vaivalla. Neuvostototalitarismissa tämä käytännössä tarkoitti, että jo pelkkä syytös yksilön tekemästä rikoksesta – yleensä ajatusrikoksesta – muuttuu osoitukseksi rikokseen syyllistymisestä. Nykyaika ei tässä suhteessa ole kovin erilainen: vaikka vihjailu tai syytös olisi esitetty kuinka huolettomasti ja huolimattomasti tahansa, syytöksellä on taipumus tarttua yksilöön ja haitata hänen elämäänsä – jopa perhe-elämää, ulottuuhan ihmisten rankaisuhalu joskus lähisukulaisiin asti.

Hieman yllättäen suuryritykset ovat lähteneet woke-puuhaan mukaan. Aiemmin firmat pysyivät erossa kiistanalaisista aiheista, koska niiden ajateltiin haittaavan bisnestä ja brändiä. Tämä muuttui 2010-luvulla. Yritykset alkoivat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden nimissä aktiivisesti osallistua kulttuuripoliittiseen päätöksentekoon, toisinaan taloudellisilla seurauksilla uhaten. Yritysten sisällä taas alettiin kiinnittää huomiota henkilöstön koostumukseen.

Siinä ei tietenkään ole mitään väärää, että yritykset haluavat kohdella työntekijöitään tasaveroisesti, työntekijän suoritustason mukaisesti ja kaikenlaista syrjintää välttäen. Juuri se on oikeudenmukaisuutta, ja siihen työlainsäädäntö on menestyksekkäästi yrityksiä ohjannut. Dreherin mukaan ”sosiaalinen oikeudenmukaisuus” tuli kuitenkin tarkoittamaan jotakin muuta. Firmojen henkilöstöresurssiväki alkoi esimerkiksi vetää rituaalinomaisia diversiteettikoulutuksia, joissa huomio kiinnitettiin yksilön rotuun ja sukupuoleen aivan kuin ne olisivat osaamista tärkeämmässä asemassa. Ja toimitusjohtajan oli sosiaalisen paineen vuoksi menoon suostuttava.

Toisaalta suuryritysten wokeutuminen saattaa lopulta olla pelkkää kosmetiikkaa. Woke-kapitalismihan ei edes teeskentele haluavansa muuttaa kuluttamisen ja rahanteon tärkeyttä ihmisten elämässä. Osa yritysjohtajistakin näyttää omaksuneen woke-edistyksen vain ollakseen kilpailukykyisempi. Kuten papisto aikoinaan, myös HR-väki on helppo ostaa hiljaiseksi.

Taide- ja viihdemaailmassa ja jopa politiikassa woke-ideologian vaikutus on ollut huomattavampi. Tuoreina esimerkkeinä infantilisoivan woke-kulttuurin leviämisestä voidaan pitää seuraavia: Disney lisää sisältövaroituksen Muppet-show -käsinukkeohjelmaan, koska siinä on ”eri kulttuurien negatiivisia kuvauksia”; suomalaisia rap-artisteja syytetään kulttuurisesta omimisesta; Huckleberry Finnin seikkailuja esitetään poistettavaksi kirjallisuuden opetuksesta teoksen rasismin takia (koska kirjassa käytetään nigger-sanaa); valkoihoinen ääninäyttelijä ei voi näytellä Simpsons-piirrossarjan tummaihoista lääkärihahmoa; autismia käsittelevää elokuvaa koetetaan adressilla estää osallistumasta Golden Globe -kilpailuun, koska elokuvan eräs näyttelijä ei itse ole autisti (adressin alullepanijana oli suomalainen opiskelija Harvardissa[!]); Disney poistaa suoratoistoalustansa lapsille sopivasta ohjelmaprofiilista mm. Dumbon ja Peter Panin, koska ne sisältävät negatiivisia stereotypioita; naispoliitikoiden ja ylipäätään naisten kritisoinnin nähdään automaattisesti kohdistuvan sukupuoleen, ja jos et naisvihasyytöksiä niele, olet kuulemma osa ongelmaa; valkoihoinen mies ei saa kääntää mustaihoisen Amanda Gormanin runoja; tieteen suurnimiä halutaan pois rakennusten nimistä, koska heillä oli joitakin nykystandardeilla epäkorrekteja ajatuksia; naisten kohtaama fyysinen väkivalta yleistetään koko miessukupuolen ongelmaksi; Helsingin Sanomien kolumnisti väittää, että tv:n perhekomedia Pulmuset vaurioitti vihapuheellaan kokonaista sukupolvea ja niin edelleen. Suomalainen poliitikko on tässä hengessä jopa ehdottanut, että Facebookin tulisi poistaa eräs nauruemoji, koska sitä toisinaan käytetään pilkallisessa mielessä. (Odotetusti viimeksi mainittu herätti riemua sosiaalisessa mediassa; eräs suosittu twitteristi esimerkiksi vitsaili, että keskisormi pitää poistaa, koska sitäkin käytetään pilkallisesti.) 

Yhtä kaikki, vaikka kyse on sinänsä mitättömästä ja kaiketi usein hyvää tarkoittavasta aktivismista se saa voimansa totalitaristisesta ja ilmaisunvapautta pilkkaavasta holhousmentaliteetista. Sen leviämistä demokratian ja kansalaisoikeuksien puolustajan on vastustettava. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että huoli woken leviämisestä saattaa sittenkin olla ylimitoitettu. Kuten suuryritysten tapauksessa, amerikkalaislähtöinen ja rasistisseksistinen identiteettien ja etnisyyden korostaminen ja muu vastaava muka-edistyksellisyys tuskin voivat lopulta olla väkevämpiä voimia kuin se huoli, jota suomalaisten enemmistö tuntee perheestään, perinteistään ja vapauksistaan.

Kielestä ja sen tarkoituksellisesta muokkaamisesta Dreher kirjoittaa, että ihmiset eivät huomaa toistavansa marxilaista tapaa vääristellä kieltä, kovertaen tuttuja sanoja tyhjiksi ja täyttäen ne uusilla, ideologisilla merkityksillä. Hänen mukaansa tällainen propaganda ei ainoastaan muuta sitä, miten ajattelemme politiikasta ja nykyelämästä vaan se myös totuttaa unohtamaan muistamisen arvoisia asioita. Dreher lainaa erästä kommunismin aikana opettanutta professoria, jonka mukaan yksittäiseen sanaan liitetty negatiivinen painolasti johtaa siihen, että pian itse ilmiöstäkin on mahdoton käydä keskustelua.
 
Suuri osa ideologisesta kielenmuokkauksesta on toki vain melodramaattisten iskulauseiden viljelyä. Hyvä esimerkki tällaisesta on termi ”hegemoninen maskuliinisuus”. Se on halventava mutta suosittu koodisana, lähes taikasana, jota käytetään kuin sillä olisi jonkinlaista selitysvoimaa. Lopulta termi kuitenkin vain hämärtää ymmärrystämme siitä, miksi sukupuolet asettuvat yhteiskuntaan siten kuin asettuvat. Vastaavia termejä on lukuisia: patriarkaalisuus, toksinen maskuliinisuus, intersektionaalisuus, heteronormatiivisuus...

The Economist nuorison
sosialistisuudesta

Dreher ei ole sitä mieltä, että jos unohdamme kommunismin pahuuden, olemme vaarassa tuottaa samanlaisen totalitarismin uudelleen. Kyse on hänen mukaansa pikemminkin siitä, että historian unohtaminen altistaa totalitarismille yleisesti. Ja jotta ihmiset osaisivat vastustaa totalitarismia, sen muistoa tulee pitää yllä. Se taas Dreherin mukaan edellyttää, että on muistettava, miten muistaa. Moni saattaa ajatella, että täällä suuren ja mahtavan itänaapurin kyljessä varoitukset kollektiivisesta unohtamisesta eivät ole kovin olennaisia. Kirja vastaa tähän lainaamalla erästä budapestiläistä opettajaa. Hänen mukaansa unkarilaiset kestivät saksalaisten miehityksen ja neuvostomielisen nukkehallituksen, mutta 30 vapauden vuotta on tuhonnut enemmän kulttuurista muistia kuin aiemmat aikakaudet. Ehkä meillä on käynnissä samaa? Ainakin sosialismiin nykynuoriso suhtautuu varsin myötämielisesti (ks. kuva).
 
Dreher varoittaa myös demokratiaa murentavasta valvontakapitalismista: henkilökohtaisia tietojasi hallitsevat suuryritykset eivät pyri vain selvittämään, mitä haluat, vaan ne yrittävät saada sinut haluamaan sitä, mitä ne haluavat sinun haluavan ilman, että sinä huomaat sitä. Tämä toki on sinänsä tavanomaista myynninedistämistä, mutta ongelmana tässä uudessa versiossa on se, että yksilön autonomisuus on niin ratkaisevasti kaventunut. Ihmisten päätäntävaltaa omista ja yhteisistä asioista on siirtynyt supertietokoneiden algoritmeille.
 
                      * * *
 
Kirjassa on tarinoita uskonnollisuuden ruokkimasta tyyneydestä ja tahdonvoimasta epäinhimillisen julman totalitarismin edessä. Kertomusten nostattavuudesta huolimatta teos ei lopulta valaise sitä, miksi usko yleisesti ja kristinusko erityisesti olisi toimivin tapa vastustaa woken ylilyöntejä. Eikö, kuten kirjan nimikin antaa ymmärtää, totuuden tavoittelu voisi riittää? Eikö jo tieto siitä, että hyvillä aikomuksilla on usein taipumus kääntyä itseään vastaan, kanna pitkälle? (Ks. arvioni samanhenkisestä, anarkokristitty Daniel Nylundin Uhriutumisen kulttuuri -teoksesta.)

Entä miten taata se, että uskonnon suosiminen ei johda yhteiskuntaa kohti teokraattisuutta? Tästä Dreher ei kanna huolta. Eurooppalaisen korviin kirjan loppupuolen ajatus, että vain uskonnolliset dogmit pystyvät puolustamaan totuutta ja vastustamaan totalitarismia kuulostaa joka tapauksessa varsin vieraalta. Miksi yhteisöllisyys ja solidaarisuus edellyttäisivät kristinuskoa, kuten Dreher näyttää ajattelevan? Miksi woke-uskonnon esittämään haasteeseen tulisi vastata toisella uskonnolla? 

Dreherin teos oli minulle muistutus jatkossakin pysyä erossa päivänpolitiikasta. Kirja myös muistuttaa arvostamaan sitä, että poliittinen järjestelmämme mahdollistaa toisiaan tasapainottavat vastavoimat. Osa poliitikoista haluaa kustannuksiin katsomatta ja vapauksista piittaamatta tasata vaurautta. Osalla ylin periaate taas on yksilön valta päättää omista asioistaan ja taloudestaan. Aaltoliike jossakin näiden ääripäiden välillä on väistämätön osa demokratiaa. Se, että oikeiston ja vasemmiston kamppailu on muuttunut nykyiseksi konservatiiviedistyksellisten ja radikaaliedistyksellisten väliseksi kilvoitteluksi siitä, mikä on toivotun muutoksen nopeus ja millaisia yksityiskohtia toivotaan muutettavaksi, ei välttämättä ole huono asia. Kunhan muistamme muistaa.