Perhe evoluution kourissa

Oheinen kirja-arvioni julkaistiin Tieteessä tapahtuu 4/2021 -lehdessä (ilman tässä olevaa kuvitusta ja jälkikirjoitusta).

Aikamme merkittävin tiedekirja perheestä – sen synty, evoluutio ja maailmanvalloitus

 

Heikki Sarmaja (2020): Perheen synty – Edvard Westermarckin ja ihmisluonnon jäljillä. Terra Cognita. Helsinki.

 

Ihmislajin menneisyydestä ei voida sanoa mitään varmaa. Huomiot ihmisen lajityypillisistä ominaisuuksista, vaikkapa parinmuodostuksesta ja perhetunteista, ovat silkkaa spekulaatiota. Ne kertovat enemmän kirjoittajan poliittisesta ideologiasta kuin evoluutiosta ja ihmisluonnosta. Biologisilla selityksillä ei ole sijaa kulttuurien ja yhteiskuntien tutkimisessa.

 

Tällainen tappiomieliala vaivasi ihmistieteitä 1900-luvun jälkipuoliskolla. Se ei enää ole vallitseva kanta yliopistolla, mutta ei se kadonnutkaan ole. Heikki Sarmaja joutuu esimerkiksi kirjansa alussa toteamaan, että ”Jos olet aivan varma, että jossain maailmassa on tai on ollut kulttuureja, joissa ihmiset eivät tunne rakastumista ja mustasukkaisuutta, tämä kirja tuskin on sinulle”. Minä menisin pitemmälle ja sanoisin, että mikäli Sarmajan kirjan jälkeen olet yhä biologian kiistävän näköalattomuuden vallassa, yliopisto tuskin on tai oli sinulle oikea paikka.

 

Miten biologian kiistäminen ja biologisiin selityksiin kohdistuvat ennakkoluulot ovat näkyneet? Ihmisluontoa koskeviin väitteisiin on esimerkiksi kohdistettu absurdin korkeita vaatimuksia. Jonkun olisi pitänyt olla havainnoimassa kaukaisten esivanhempiemme paritteluita. Ja tutkijoiden pitäisi tarkasti tietää, miten mitkäkin geenivariantit näkyvät käyttäytymisessä.

 

Korkeat vaatimukset eivät tietenkään ole pahasta, päinvastoin. Ne ovat – tai niiden tulisi olla – olennainen osa tiedettä. Mutta samalla on huomattava, että jos puoliksikaan yhtä kovia vaatimuksia esitettäisiin sosiaali- ja humanistisille tieteille, niistä jäisi jäljelle vain rippeitä.

 

Ihmisen käyttäytymisen selittäminen, etenkin seksuaalisen käyttäytymisen selittäminen, on luonnollisesti vaikeaa. Syysuhteita selvittävät ratkaisevat koejärjestelyt ovat lajillamme joko käytännössä mahdottomia tai eettisesti kyseenalaisia. Ihmislapsia ei voida noin vain siirrellä pesästä toiseen ja kasvattaa erilaisissa ympäristöissä.

 

Ihminen on myös monessa mielessä evolutiivinen kummajainen, vailla vastineita muussa eläinkunnassa. Meillä on esimerkiksi kielivaisto ja piilo-ovulaatio. Olemme myös samaan aikaan sekä perhe- että yhteiskuntaeläimiä. Lisäksi manipuloimme lajitovereitamme ja muuta ympäristöämme teknologisten keksintöjemme avulla.

 

Sarmajan yli 500-sivuinen ja parisenkymmentä vuotta kypsytelty evoluutiopsykologinen Perheen synty osoittaa, että mikään edellä mainituista seikoista ei tee ihmisluonnon tutkimisesta ylivoimaista. On olemassa ihmislajille tyypillistä käyttäytymistä, ja sen alkuperästä ja vaikutuksista yhteiskuntien rakentumiseen voidaan tehdä empiriaan nojaavia päätelmiä.

 

Tässä avuksi ovat niin kutsutut luonnolliset koejärjestelyt. Ihmisen tapauksessa ne yleensä tarkoittavat johonkin tiettyyn kulttuuriin kuuluvia erityispiirteitä. Taiwanissa esimerkiksi oli tapana solmia ”pikkuavioliittoja”, joissa perheeseen otettiin kasvatettavaksi tyttölapsi. Myöhemmin hänestä piti tulla vaimo perheen omalle pojalle.

 

Pikkuavioliittojen systemaattinen analysointi tuotti merkittävän löydöksen: pojan ja adoptoidun tytön kasvaminen sisarussuhteen kaltaisissa olosuhteissa vei heiltä seksuaalisen halun toisiaan kohtaan aikuisina – vastoin vanhempien toiveita mutta täsmälleen evolutiivisten ennusteiden mukaisesti. Vastaava havainto tehtiin israelilaisten kommuunien päiväkodeissa. Varhaislapsuudessa yhdessä kasvaneet tytöt ja pojat eivät aikuisina tunteneet toisiinsa fyysistä vetoa.

 

Kyse on sisäsiitoksen välttämiseen kehittyneiden mekanismien aktivoitumisesta, eräänlaisesta käänteisestä leimautumisesta. Tämä niin kutsuttu Westermarckin efekti on nimetty Suomen kansainvälisesti kenties tunnetuimman tutkijan Edvard Westermarckin (1862–1939) mukaan. Kyseinen universaali perhetunnevalmius käydään Sarmajan teoksessa läpi ennennäkemättömällä tarkkuudella. Freudilaisille fantasioille alitajuntaan torjutuista insesti- ja isänmurhatoiveista näytetään vielä kerran paikka aatehistorian romukopassa.

 

                     * * *

 

Kulttuurivertailun lisäksi ihmisen käyttäytymisen selittäminen tarvitsee lajien välistä vertailua. Poikkeuksellisista piirteistään huolimatta ihminen soveltuu lajivertailuun siinä missä mikä tahansa muukin eliö. Ymmärrettävästi lukevan yleisön suosikkeja on tässä kohdin kivesten koko.

 

Kivesten evolutiivinen päätehtävä on ilmeinen, siittiöiden tuottaminen. Kivesten lajityypillisen koon merkitys ei kuitenkaan ole yhtä ilmeistä. Jos maailmassa olisi vain yksi nisäkäslaji, kivesten koosta olisi vaikea tehdä päätelmiä. Mutta kun kivesten koon suhdetta ruumiin kokoon verrataan eri nisäkäslajeilla, käy selkeästi ilmi, että kivesten ja ruumiin koon suhde on kiinteässä yhteydessä lajin lisääntymiskäyttäytymiseen.

 

Vertaillaan lähimpiä sukulaisiamme. Simpanssin kaltaisilla lajeilla, joilla naaras tyypillisesti parittelee yhden lisääntymisjakson aikana monen koiraan kanssa, sellainen koiras, joka asettaa eniten siittiöitä naaraan lisääntymiselimiin, tekee naaraan todennäköisimmin raskaaksi. Hieman samaan tapaan henkilö, joka ostaa eniten arpoja, on todennäköisin voittaja. Simpansseilla luonnonvalinta on suosinut suurten kivesten kehittymistä, sillä suuret kivekset auttavat kasvattamaan siemensyöksyn tilavuutta ja täten lisäämään hedelmöittämisen todennäköisyyttä.

 

Haaremeita muodostavilla gorilloilla naaras sen sijaan tyypillisesti parittelee vain yhden koiraan kanssa. Täten urosgorillan siittiöt eivät kilpaile muiden urosten siittiöiden kanssa munasolun hedelmöittämisestä. Tämä näkyy suhteellisen pieninä kiveksinä. Luonnonvalinta rankaisee tuhlaamisesta, joten gorillan kivekset eivät ole yhtään suuremmat kuin niiden tarvitsee olla. 

 

Sarmajan teoksessa vertailu ulotetaan ihmiseen:

 

Miten oman lajimme mies sijoittuu tässä serkusten vertailussa? Ensinnäkin ihmismiehen kivekset ovat kokoon suhteutettuna paljon vaatimattomammat kuin simpanssin, mutta suuremmat kuin gorillan. Nämä kaksi seikkaa viittaavat siihen, että esi-isämme elivät evoluutionsa aikana yleisesti ottaen rauhallista avioelämää. Heidän ei tarvinnut gorillaurosten tapaan taistella haaremin herruudesta tai osallistua ankaraan spermasotaan, kuten simpanssien.

Siitä sinänsä yksinkertaisesta seikasta, että ihmiskoiraiden kivesten ja ruumiin koon suhde on simpanssien ja gorillojen välissä, voidaan siis tehdä päätelmiä varhaisten edeltäjiemme parisuhdetaipumuksista. (Tutkimuksissa on käynyt myös ilmi, että kivesten suhteellinen koko on samaan tapaan yhteydessä siittiökilpailuun myös linnuilla.)

 

Tämänkaltainen eri lajien vertailu ja insinöörimäinen takaisinmallinnus – jossa piirteen nykyisen muodon perusteella tehdään päätelmiä piirteen alkuperästä ja tehtävästä – riittävät evolutiivisten hypoteesien esittämiselle ja testaamiselle. Evolutiiviset hypoteesit eivät siis tarvitse tietoja fossiileista, metsästäjä-keräilijöistä tai geenien vaikutuksista yksilön käyttäytymiseen, vaikka näitä koskevat tiedot usein tehtävässä auttavatkin.

 

Yhden piirteen vertailu ei tietenkään kanna pitkälle. Seuraava esimerkki ei ole Sarmajan teoksesta, eikä se perhekirjaan ehkä monen mielestä sopisikaan. Mutta se antaa vastaavan kuvan ihmisen pariutumistaipumuksista.

 

Useimmilla nisäkäskoirailla, myös lähisukulaisillamme simpansseilla ja bonoboilla, on erektiota tukeva penisluu, baculum. Ihmiskoiraalta se kuitenkin puuttuu. Miksi? Erään hypoteesin mukaan ihmiskoiraan erektio on uskottava diagnostinen merkki koiraan terveydestä. Kuka tahansa pystyy kasvattamaan luuta, mutta pelkän verenpaineen avulla erektion saavuttaminen on vaikeampaa. (On sinänsä huvittavaa, että englanniksi erektiota kutsutaan kansanomaisesti termillä boner.)

 

Mitä lajeja vertaileva menetelmä sanoo? Ensinnäkin kävi ilmi, että mitä promiskuiteettisempaa naaraan seksuaalikäyttäytyminen on, sitä pidempi on koiraan penisluu. Luu on pidempi myös lajeilla, joilla on selkeä parittelukausi. Lisäksi penisluun pituus (suhteessa eläimen kokoon) on yhteydessä parittelun kestoon. Mikään näistä seikoista ei tue selitystä erektiosta terveysindikaattorina.

 

Kyseiset kolme havaintoa sopivat kuitenkin yhteen sen kanssa, että penisluulla on tehtävä koiraiden välisessä siittämiskilpailussa. (Ilman kovaa elintä hedelmöittäminen ei nisäkkäillä pääsääntöisesti onnistu.) Kuten todettua, naaraan tapa paritella useamman koiraan kanssa lisää riskiä, että toisen koiraan siittiöt hedelmöittävät munasolun. Selkeä parittelukausi, joka siis myös on yhteydessä penisluun pituuteen, kasvattaa tähän liittyviä paineita; täytyyhän koiraiden parittelupyrkimysten tällaisilla lajeilla osua lyhyeen ajanjaksoon. Ja lopulta penisluu myös helpottaa parittelun keston kasvattamista, mikä taas vähentää aikaa, jona muut koiraat voivat naarasta kosiskella.

 

Tutkijoiden päätelmä kuuluu: penisluun katoaminen ihmiseen johtaneesta kehityslinjasta (arviolta 1,9 miljoonaa vuotta sitten) johtuu lajin siirtymisestä yksiavioisempaan ja paritteluiden suhteen ympärivuotisempaan suuntaan. Se, että esiäitimme paritteli todennäköisesti vain yhden uroon kanssa (per ovulaatiosykli), näyttää toisin sanoen laimentaneen esi-isiemme käymää siittämiskilpailua. Siksi paritteluidenkaan ei tarvitse kestää kovin kauaa. (Tosin parittelun kestossa on huomattavaa yksilöllistä ja tilannekohtaista vaihtelua. Tähän molempien sukupuolten henkiseen hyvinvointiin vaikuttavaan seikkaan tiede ei toistaiseksi ole perehtynyt kovin syvällisesti.)

Penisluu näyttää siis olevan osa lisääntymisstrategiaa ympäristössä, jossa hedelmöittämiskilpailu on ankaraa. Ja se, että luu ihmiskoirailta puuttuu, on yksi mahdollinen lisätodiste lajimme parisuhdetaipumuksista.

Joku saattaa tässä kohdin huomauttaa, että valtaosassa ihmisyhteisöjä sallitaan jonkin sortin moniavioisuus, lähes aina vain monivaimoisuus. Tämä on totta. Mutta valtaosa monivaimoistenkin yhteisöjen lapsista syntyy sitoutuneessa, avioliitonomaisessa ja yksiavioisessa parisuhteessa. Se, että olemme parisuhteita muodostavia olentoja ja rakastumme kerrallaan vain yhteen ihmiseen, ei ole ristiriidassa sen kanssa, että vanhakantaisissa kulttuureissa tavataan monivaimoisuutta. Parisuhdetaipumuksemme ei myöskään ole ristiriidassa sen kanssa, että ihmisellä on ominaisuuksia, jotka tukevat joitakin harvinaisempia pariutumiskäytäntöjä.

Parisuhdetaipumuksesta kertovia anatomisia piirteitä on lukuisia – eivätkä ne kaikki tietenkään ole fallosentrisiä. Eräs suosittu esimerkki on ihmisnaaraan rinnat, niiden muoto ja koko. Terhakka rintavarustus tarkoittaa, että maan vetovoima ei ole rintoihin kauaa vaikuttanut ja että niillä ei ole imetetty useita lapsia. Suomalaisessa kansanrunoudessa asia mainitaan muun muassa seuraavasti: ”Pilvihin on piian nännit, maata kohti maatun naisen”.

Ratkaisevaa tässä on se, että ihmiskoiraat mieltyvät rintoihin, jotka ovat yhteydessä sekä naaraan sukukypsyyteen että tämän nuoruuteen. Koiraan aivoitukset saattavat mennä seuraavaa rataa: nuori naaras = paljon yhteisiä jälkeläisiä. Nuorella naaraallahan on paljon hedelmällisiä vuosia myös edessäpäin. Olennaista tällaisen nuoruusmieltymyksen kehittymiselle on, että ihmisen evoluutioympäristössä ei ollut kehonmuotoja ”nuorentavia” rintaliivejä, implantteja tai korsetteja.

Ihmiskoiraiden universaali seksuaalinen viehättyminen naaraan nuoruudesta kertoviin signaaleihin on yksi mahdollinen lisätodiste siitä, että lajillamme koiraskin pyrkii muodostamaan pitkiä parisuhteita. Simpanssikoiraan seksuaalinen kiinnostuminenhan ei tee tällaista eroa naaraan iän suhteen. Koiras ei sitoudu naaraaseen, koiras ei hoivaa poikasia ja se tuskin myöskään saa useampia poikasia saman naaraan kanssa. Siksi koirassimpanssin ei kannata nirsoilla iän kaltaisten sivuseikkojen kanssa.

Ihmiskoiraan mieltymystä nuorempaan naaraaseen on toki saattanut tukea moni muukin seikka kuin naaraan senhetkinen hedelmällisyys. Parisuhteesta syntyvän jälkeläisen todennäköisyys saada hoivaa on huomattavasti suurempi silloin, kun naaras on nuori: 20-vuotias saattaa huolehtia jälkeläisestä jopa 40 vuoden ajan, kun taas 40-vuotiaan tarjoama hoiva jää pakostakin lyhyemmäksi.

Naaraan kyky tarjota pitkäaikaista hoivaa on siis saattanut olla merkittävä koiraan parinvalintamieltymyksiä muokannut valintapaine. Tämä voi olla tilanne muillakin pitkän poikasvaiheen lajeilla. Ihmiskoiraan nuoruusmieltymyksiä on Sarmajan mukaan saattanut voimistaa sekin, että nuoren naaraan vanhemmat ovat todennäköisemmin edelleen kykeneviä investoimaan syntyvän pienokaisen hyvinvointiin. Ihmislajillehan on tyypillistä, että oman lisääntymisuransa jälkeen isovanhemmat ottavat aktiivisesti osaa lastenlastensa hoivaan.

Perhekirjallisuutta

Toimivatpa rinnat nuoruusindikaattoreina tai eivät, myös rintojen päätehtävästä eli maidontuotannosta voidaan tehdä ihmisperhettä koskevia päätelmiä. Nisäkäsemojen erittämän maidon rasva- ja proteiinipitoisuuksilla ja niiden suhteella imetystiheyteen on nimittäin suora yhteys: lajeilla, jotka imettävät poikasiaan harvoin (esimerkiksi useimmat isot kissapedot), maito on erittäin ravitsevaa. Vastaavasti lajeilla, joilla poikaset saavat maitoa tiheään tahtiin, ravintoaineiden pitoisuudet ovat pienempiä.

Ihmislajille tyypillisen laihan maidon sijoittaminen tähän kuvioon antaa jo sellaisenaan perusteita tehdä oletuksia ihmispienokaisten saamasta hoivasta evoluutioympäristössä. Ihmisvauva kuuluu tämän perusteella tyyppiin ”kannettu poikanen”: vauva on ollut jatkuvasti äidin läheisyydessä ja sitä on imetetty usein. Päätelmää tukee sellainenkin lajivertailu, jossa huomioidaan lajien väliset sukulaisuussuhteet: lähimmät apinaserkkumme kantavat poikasiaan ja imettävät niitä usein.

Evoluutioympäristön läheiselle äiti-vauva-suhteelle antavat tukea myös nykyisin elävät metsästäjä-keräilijät. Niilläkin vauva kulkee yleensä mahdollisimman lähellä äitiään, joko kantoliinassa tai sylissä. Lisäksi vauvan anatomia (esimerkiksi jalkojen asento nostettaessa), vaikeus nukahtaa muualle kuin syliin sekä äidin ja vauvan taipumus synkronoida mielentilojaan tukevat päätelmää.

 

Vastasyntyneen avuttomuus loi paineita voimistaa muitakin ominaisuuksia kuin vain äitien hoivavaistoa. Vauvanhoidon ja imetyksen onnistuminen evoluutioympäristön usein karuissa olosuhteissa edellytti jatkuvaa isältä, muilta sukulaisilta ja/tai ystäviltä tulevaa hoivaa ja opastusta. Tämä perhe-elämään sisältyvä avunanto ja pienokaisen avuntarve ovat evoluution saatossa ruokkineet toisiaan: aivojen koon kasvun takia lasten piti syntyä keskeneräisinä, mikä taas toi tarpeen vastavuoroista avuliaisuutta tukevien tunnemekanismien kehittymiseen. Tämä puolestaan loi paineita kasvattaa aivoja edelleen. (Ihmisvauva syntyy ”ennenaikaisesti” siksi, että jos sikiö pysyisi kohdussa pitempään, sen pää ehtisi kasvaa niin suureksi, ettei se enää mahtuisi ulos synnytyskanavasta. Kirjassa Sarmaja vertaa menneisyyden huolehtivaa suurperheympäristöä keskoskaappiin.)

                            * * *

Kuten todettua, edellä esitellyn lajivertailun parhaita puolia on se, että evolutiivisesti kehittyneitä ominaisuuksia on lukemattomia. Useampia piirteitä tarkastelemalla tutkija voi kasvattaa yksittäisten ominaisuuksien väistämättä vajavaista selitysvoimaa lähes loputtomasti. Monien tietolähteiden yhdisteleminen onnistuu etenkin nykyihmistä tutkittaessa. Heitä voidaan tutkia haastatteluin, erilaisin koejärjestelyin tai perehtymällä (oma)elämäkertoihin. Lisäksi aina on mahdollista vertailla miehiä ja naisia sekä homoja ja heteroita eri yhteyksissä.

Jopa kansantarinoiden, kaunokirjallisuuden ja ”pyhien” kirjoitusten analysointi voi kertoa ihmisluonnosta. Fiktiiviset tapahtumat ja henkilöt ovat usein epärealistisia ja yksiulotteisia, mutta fiktio ei silti kokonaan voi sivuuttaa ihmisluontoa. Tai jos se sen tekisi, ihmiset eivät sitä enää ymmärtäisi eivätkä siitä kiinnostuisi. Kuvitteellisten hahmojen yksiulotteisuus näyttää myös johtavan heidät tilanteisiin, joissa käyttäytymisreaktiot tulevat selkeämmin ja voimakkaammin esille kuin todellisuudessa. Tästä syystä fiktiostakin voidaan tehdä ihmisluontoa ja sen evoluutiota koskevia päätelmiä. Harvinaisia poikkeuksia lukuun ottamatta tämä näkökulma kuitenkin puuttuu folkloristiikasta, eksegetiikasta ja kirjallisuudentutkimuksesta.

Sarmajan kirja ei luonnollisesti ole vain edellä kuvattuja tissi- ja pippelivertailuja. Teos on psykologian, sosiologian ja antropologian teorioiden – ja myös psykiatrian – tuulettamista ja päivittämistä uusilla – tai monesti uusvanhoilla – ajatuksilla. Perhesosiologian ja sosiaalitieteiden yleisemminkin on aika viimein noteerata tämä jo 1700-luvulla alkanut vallankumous, jonka biologinen tarkastelukulma on ihmisyhteisöjen tutkimiseen tuonut.

Juuri tämä on Sarmajan teoksessa parasta. Hän selittää juurta jaksain (muttei koskaan tylsästi) tekijöitä, joiden takia ihmiskoiraista vuosimiljoonien mittaan kehittyi jotakin täysin muuta kuin simpanssikoiraiden kaltaisia sovinisteja. Perheen synty on biologiaan nojaava antropologinen katsaus, joka kertoo tarinan ”äitimäistyneistä” ja yhteistyökykyisistä miehistä – elättäjistä, jotka tarvittaessa riskeeraavat henkensä läheistensä puolesta.

Perheen synty -teos yhdistelee edellä kuvatulla tavalla lukuisia erilaisia tietolähteitä ja kykenee näin selittämään kaikkiin maailman ihmisiin vaikuttavan yhteiskunnallisen instituution muodostumista ja sen erityispiirteitä. Tarkastelun laajuus ja yksityiskohtaisuus tekevät teoksesta kautta aikain merkittävimmän suomalaisen perhekirjan. Samalla se on huomattavimpia Westermarckin ajattelua luotaavia teoksia.

Syytökset familistisheteronormatiivisesta ja porvarilliskonservatiivisesta ydinperheen puolustamisesta, joita evoluutiopsykologiaa vastaan on joskus kohdistettu, eivät siis tässäkään tapauksessa ole perusteltuja. Kyse on ihmislajin havainnoimisesta ja havaintojen mahdollisimman tarkasta selittämisestä, ei käyttäytymisen oikeuttamisesta, poliittisesti motivoiduista mielipiteistä tai muista tieteen ulkopuolisista päämääristä.

Ihmisluonnon tutkiminen on monitieteisen palapelin kokoamista, jossa osaset alkavat datan tarkentuessa loksahdella paikoilleen. On esimerkiksi ilmeistä, että rakkaus ei ole keskiaikaisten trubaduurien keksintöä tai kielellisesti konstruoitu kulttuurinen tekotuote, kuten välillä edelleen kuulee väitettävän. Mustasukkaisuus puolestaan ei (yleensä) ole sairaalloista omistamishalua, josta kannattaa terapiassa yrittää eroon. Ja seksuaalinen häveliäisyys ja seksuaalinen inhontunne eivät ole sosiaalisten normien synnyttämiä patologioita. Nekin ovat luonnonvalinnan muovaamia myötäsyntyisiä ja parinvalintaan ja perhedynamiikkaan ratkaisevasti vaikuttavia tunnevalmiuksia.

Mikäli ihmisluonto jää sosiaalitieteiltä ja humanistisilta aloilta huomioimatta, ne ovat vaarassa tuottaa vain mielipidemittausten kaltaisia aikalaisanalyyseja, täysin vailla tieteellisesti kiinnostavia selityksiä ihmisten tunteille ja käyttäytymiselle. Samalla julkishallinnon asiantuntijatehtäviin on vaarassa päätyä henkilöitä, jotka eivät koulutuksensa missään vaiheessa tutustuneet realistiseen ihmiskuvaan. Kenties suurimman erheen on tehnyt sosiaalipsykologia, joka on jättänyt perheen käytännössä täysin käsittelemättä. Mikä on sosiaalipsykologisempaa kuin sukulaisuus ja perhetunteet?

         * * *

PS. Ainoa selkeä moite kirjasta on sama, jonka sain parinvalintaa ja perhetunteita käsittelevästä Rakkauden evoluutiosta 15 vuotta aiemmin. Molemmissa teoksissa toistetaan, että tätä ja tätä asiaa tullaan käsittelemään myöhemmin siinä ja siinä luvussa. Se kertonee kirjoittajan aihetta koskevasta innostuksesta ja huolesta, että pysyyhän lukija varmasti mukana. Tämä turha pelko lukijan kiinnostuksen katoamisesta ei kuitenkaan laimenna Perheen synnyn historiallista merkittävyyttä.

Yksiavioisuus on luonnonmukaista – ja demokraattista

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Vapaa Ajattelija 2/2020 -lehdessä, ilman tässä olevaa jälkikirjoitusta. Kirjallisuusviitteissä mainittu Heikki Sarmajan perhekirja (ilmestyy syksyllä 2020 Terra Cognitalta) on ylittämätön analyysi perhetunteiden evoluutiosta. Uskallan suositella myös esikoistani, Rakkauden evoluutiota.

                             * * *

Aslak Allinniemi kirjoittaa Vapaa Ajattelija 1/2020 -lehdessä: ”Biologian kannalta yksiavioisuus on luonnonvastainen käytäntö. Geneettisen monimuotoisuuden sekä yksilön geenien säilymisen kannalta on parempi, mitä useamman kumppanin kanssa kullakin on jälkeläisiä.”

Yksinäinen gibboni
on luonnossa
harvinainen näky.

Allinniemi on siinä suhteessa oikeassa, että luonnonvalinta mittaa geenien säilymistä, siis kopioitumista seuraavalle sukupolvelle. Lausunto on kuitenkin erheellinen siinä, että yksiavioisuus väistämättä olisi moniavioisuutta tehottomampi, saati jotenkin luonnonvastainen, tapa geeneille kopioitua. Monella eliöryhmällä – hyönteisistä lintuihin ja nisäkkäisiin – yksiavioisuus on esimerkiksi yhteydessä sisarusten auttamiseen, ja sisarusten auttaminen edistää yksilön omienkin geenien leviämistä.

Ihmisen lisäksi kädellisistä gibbonit muodostavat pitkiä, usein elinikäisiä parisuhteita. Nekin siis sitoutuvat kumppaniinsa, vahtivat tätä mustasukkaisesti ja kiintyvät yhteisiin jälkeläisiin. Tämä on gibbonivanhempien tapa edistää geeniensä leviämistä.

Ihmisen ja gibbonin taipumus muodostaa parisiteitä on toki monessa mielessä poikkeuksellista. Valtaosa nisäkäskoiraista on nimittäin sitoutumiskammoisia häntäheikkejä. Tämä seikka ei kuitenkaan tee koti-isistä luonnottomia, aivan kuten pystyasento ja karvattomuus eivät ole luonnottomia. [1]

Miksi parisidos on sitten kehittynyt? Syyt ovat moninaisia. Ihmislajin kohdalla yksi syy on luultavimmin poikasten vuosikausia kestävä hoivantarve: pienokaisemme menestyvät paremmin, jos ne saavat apua ja suojaa myös isältä ja isän suvulta. Toinen syy on luultavasti se, että lajimme muinaisuudessa lähes kaikki hedelmälliset naaraat olivat jo parisuhteessa. He siis olivat puolisonsa ja tämän suvun vahtimia.

Parisuhdekirjallisuutta. Parisiteen evoluutio
on luultavasti saanut alkunsa kumppanin
vahtimisesta eikä koiraan antamasta
hoivasta. Yksiavioisuutta harjoittava
koiras noudattaakin teoriassa samaa

strategiaa kuin haaremiaan vartioiva
koiras; naaraiden määrä vain on eri.

Esi-isillämme ei toisin sanoen ollut tilaisuutta harrastaa sellaista lisääntymisstrategiaa, jossa he tarkoituksellisesti pysyivät sinkkuina, tavoitteenaan vain paritella mahdollisimman monen naaraan kanssa. Koiraalle tehokas lisääntymisstrategia oli hankkia vaimo (ja mahdollisuuksien mukaan toinen) sekä käyttää tilaisuudet hyväksi muiden koiraiden vaimojen kanssa silloin, kun riskit ovat riittävän pieniä.

Keskimäärin koiraat onnistuivatkin puolisoidensa vahtimisessa. Muutoin miehille ei olisi kehittynyt nykyisenlaisia, nisäkkäille epätyypillisiä perhetunteita. Toisin sanoen varhaiset esi-isämme olivat riittävässä määrin varmoja isyydestään, jotta heille pystyi kehittymään sitoutumis- ja hoivataipumuksia.

Ihmislajin parinvalintakäyttäytyminen on tällä tavoin kehittynyt suhteellisen yksiavioisessa ympäristössä, vaikkakaan ei yksiavioisuutta silmällä pitäen.

Lähimmillä sukulaisillamme tilanne on toinen: simpanssikoiraalla on vain kalpea aavistus siitä, kuka on laumaan syntyneen vauvan siittäjä. Naaras kun on suurella todennäköisyydellä paritellut muidenkin koiraiden kanssa. Siksi simpanssi-isät ovat riitaisia ja perhe-elämää karttelevia liehakoijia vailla mainittavia hoiva- ja sitoutumistaipumuksia.

Yksiavioisuus tukee demokratiaa

Kirjoituksensa lopussa Allinniemi esittää, että valtion ei tarvitsisi olla niin kiinnostunut ihmisten tavoista muodostaa suhteitaan. Olen tästä samaa mieltä – siitä huolimatta, että yksivaimoisuuden instituutio näyttää olevan vahvassa syy-yhteydessä yhteiskunnan vaurauteen ja demokraattisuuteen.

Yksivaimoisuus on ikään kuin lisääntymismahdollisuuksien tasajakoa. Sellainen tuo nuorille miehille voimakkaamman intressin osallistua yhteiskunnan rauhanomaiseen rakentamiseen ja uhrautuvaan taisteluun vihollisia vastaan.

Nuorilla miehillä ei toisin sanoen ole yhtä vahvaa motiivia puolustaa ja rakentaa yhteisöjään, jos vaimoehdokkaat tuppaavat päätymään muutamalle mahtimiehelle. Tutkimusten mukaan suuri määrä avioliittomarkkinoilta syrjäytyneitä nuorukaisia lisääkin väkivallan ja rikollisuuden määrää.

Kansojen kohtaloita vertailemalla voidaan myös päätellä, että nuorten miesten heikot mahdollisuudet perheenmuodostamiseen synnyttävät tarpeen voimakkaalle johtajalle ja/tai vaikutusvaltaiselle uskonnolle ja papistolle. Sellaisessa ympäristössä naistenkin asema on heikompi.

Moniavioisuus, jota Lutherkin katsoi suopein silmin, on siis synnyttänyt enemmän autoritaarisia teokratioita kuin itseilmaisua ja ajatuksenvapautta suosivia vauraita demokratioita.

Alaviite:

[1] Yleisimpiä tiiviit parisiteet ovat linnuilla. Tämä ei tarkoita, että moniavioiset siivekkäät olisivat luonnonvastaisia. Esimerkiksi soidinta käyvillä lajeilla koiras tyypillisesti tarjoaa naaraalle ainoastaan silmänruokaa – sulkakoristeita ja taistelunäytöksiä – sekä tietysti lirauksen siittiöitään. Ja kunnon elostelijan tavoin koiras kelpuuttaa parittelukumppanikseen kenet tahansa naaraan, toisinaan jopa eri lajin edustajan.

Kirjallisuutta:

Davies, N. & Gardner, A. (2018): Monogamy promotes altruistic sterility in insect societies. R. Soc. Open sci. 5:172190.

Sarmaja, Heikki (2020): Perheen synty. Terra Cognita. Helsinki. (Ilmestyy syksyllä 2020.)

Tammisalo, Osmo (2005): Rakkauden evoluutio – Ihmisen parinvalinnan biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.

                                            * * *

PS.

Parisuhteen evoluutio on monimutkainen vyyhti. Jos esimerkiksi koiraiden välinen kilpailu naaraista on kovaa, jälkeläisiin paljon investoiva koiras ottaa riskin kilpailukykynsä alenemisesta ja täten naaraan/naaraiden menettämisestä. Tällaisessa tilanteessa luonnonvalinta saattaa suosia koiraita, jotka tarjoavat vähemmän jälkeläishoivaa. Näin käy myös, jos rinnakkaissuhteesta koituu koiraalle merkittäviä kelpoisuusetuja, eli jos naaras kykenee hoitamaan jälkeläisiä yksinkin. Ekologisilla olosuhteilla (lähinnä resurssien puolustettavuudella, ympäristön patogeenien määrällä, ravinnon saatavuudella ja suojan tarpeella) onkin ratkaiseva merkitys parisiteen evoluutiolle.

Voimat, jotka nykyään ylläpitävät jonkin lajin parisidoskäyttäytymistä, eivät kuitenkaan välttämättä ole samoja kuin voimat, jotka laittoivat parisidoskäyttäytymisen alulle. Kumppanin vartioiminen on esimerkiksi eri asia kuin resurssien – vaikkapa reviirin tai ruoka-apajan – vartioiminen. Joillakin parisiteitä muodostavilla linnuilla naaras karkottaakin vain reviirille tulevat toiset naaraat (eli naaras vartioi vain kumppaniaan eikä ravintolähdettä) koiraan taas hyökätessä vain reviirille tulevien toisten koiraiden kimppuun. Kyse on jatkuvasta tasapainoilusta sen seikan kanssa, että se, mikä on eduksi toisen sukupuolen geeneille, saattaa haitata toisen geenejä (ks. kirjoitukseni siitä, mitä on sukupuolten välinen taistelu).

On toki lajeja, joilla naaras hedelmöityy todennäköisemmin ja saa enemmän jälkeläisiä, mikäli se parittelee useamman koiraan kanssa (vaikka siittiömäärä olisi sama). Ihminenkin saattaa olla tällainen laji. Tästä ei kuitenkaan vielä voida päätellä, että ihmisnaaraan paritteluhalut olisivat samanlaisia kuin koiraalla tai että ihmisnaaraalla olisi kumppanimäärän kasvattamiseen kehittyneitä psykologisia sopeutumia.

(Terminologiasta kannattaa huomata tieteenalojen erot: antropologiassa yksiavioisuudella tarkoitetaan lähinnä kulttuurisia avioliittosäädöksiä eikä todella tapahtuneita paritteluita tai parittelupyrkimyksiä, kuten biologisessa tarkastelussa tehdään.)

Asiaa avioliitosta

Luin kaksi avioliittoa käsittelevää kirjaa (molempia tosin hieman hyppien): James Q. Wilson: The Marriage Problem (2002) ja Cai Hua: A Society Without Fathers or Husbands (1997). Ensin mainittu etsii syitä, miksi naimisiinmeno on nykyään epäsuosittua, etenkin mustien amerikkalaisten parissa. Konservatiiviksi kääntynyt Wilson haluaisi palauttaa avioliitolle sen menettämän auktoriteettiaseman (perään hän toki myöntää, että julkishallinnollisten päätösten avulla se ei onnistu). Wilsonin mukaan jopa yhdessä asuminen, siis avoliitto, on heikkoa sitoutumista, joka tuhoaa avioliiton idean ja johtaa siihen, että ratkaistavissa olevia ongelmia ei parisuhteissa selvitetä. (Ajatus on siis eräässä mielessä päinvastainen kuin Bertrand Russellin ehdotus jonkinlaisista harjoittelusuhteista Avioliitto ja moraali -kirjassa vuodelta 1929.)

On ilmeistä, että perhe täyttää yleisinhimillisiä läheisyyden tarpeita. Ennen kaikkea perhe on olennainen osa lapsen myöhemmän tunne-elämän kannalta välttämättömiä leimautumisprosesseja. Näillä seikoilla ei kuitenkaan voida puolustaa Wilsonia; leimautumismekanismien käynnistyminen ei edellytä avioliittoa tai ”perinteistä” ydinperhejärjestelyä. Lapsen tarpeet (esim. leikki, läsnäolo ja opetus) voidaan myös tyydyttää monenlaisissa ympäristöissä. (Itse avioliittosopimuskin voitaisiin järjestää monella tavalla; lasten etua varten, vaurauden jakoa varten, sairas- tai kuolemantapauksia varten ja niin edelleen. Ks. aiheeseen liittyvä lyhyt kirjoitukseni.)

Wilson on toki oikeassa siinä, että naimisissa oleminen on yhteydessä moniin myönteisiin seikkoihin, esimerkiksi terveyteen (ainakin miehen) ja lapsen yleiseen hyvinvointiin. Lapsen kasvaminen ilman isää on taas yhteydessä muun muassa lapsen huume- ja rikoskokeiluihin. Syy-seuraussuhteiden tarkasta sisällöstä ei kuitenkaan ole varmuutta (noin puolet lasten välisistä eroista näyttää esimerkiksi selittyvän yksinhuoltajuuteen liittyvällä köyhyydellä). 

Wilson sivuuttaa syiden pohdinnan turhan lyhyesti, eikä hän lainkaan pohdi, millä muilla tavoin avioliittoon liittyvät hyödyt olisivat saavutettavissa. Kirjan lopussa Wilson jopa näyttää haluavan yksinhuoltajille häpeäleiman takaisin. Pohjoismaalaisessa lukijassa tämä herättänee lähinnä huvittuneisuutta – siitä huolimatta, että täälläkin suuri osa perheiden ongelmista ja väsymisestä tunnistetaan johtuvan siitä, että lapsia hoitavat aikuiset ovat tehtävässään niin yksin.

Antropologi Cai Huan teos on kuvaus kiinalaisesta Na-kansasta (toiselta nimeltään Mosuot, ks. video). Etenkin vuoteen 1956 asti (mutta tapa jatkuu jossakin määrin edelleen) kansa noudatti matrilineaarisuutta, jossa lapsen isällä ei juuri ole roolia perhehoivassa. Kuten muissa vastaavissa olosuhteissa, myös Na-kansalla enot eli äidin veljet näyttävät toimineen ”isän korvaajana”.

Huanin kuvaukset nuorukaisten yöllisistä vierailuista neitokaisten luona ovat kiinnostavia, vaikka ne onkin aihe huomioiden varsin pitkästyttävästi kirjoitettu. Lisäksi tässäkin tapauksessa antropologisiin kuvauksiin tutkimuskohteen seksuaalitavoista tulee suhtautua epäillen. Ihminen kun on - hyvästä syystä - seksuaalisuuttaan piilotteleva laji. Tutkijoiden on vaikea saada selkoa omankin heimon seksuaalitavoista, saati vieraan.

Avioliittojen lähes täydellisestä puuttumisesta huolimatta Na-kansan tavoissa oli monia universaaleja piirteitä: tunteellista sitoutumista, häveliäisyyttä, jopa elämänmittaisia parisuhteita, ulkonäön tärkeyttä ja kiinnostunutta juoruilua muiden seksisuhteista. Myös miehen varallisuuden ja hänen antamiensa lahjojen merkitys tuli usein ilmi (esim.: ”It is true that if a man has money, he will succeed in conquering a woman, no matter who she is”).

Avioliitosta ja perheestä tutkimusmielessä kiinnostuneille suosittelen joko Rakkauden evoluutio -kirjaani, pian sata vuotta vanhaa Westermarckia (kuvassa oikea alareuna) tai Heikki Sarmajan artikkelia vuodelta 2003. Klassikosta eli Westermarckista on hyvä aloittaa.