Sukupuolten välinen taistelu

Seuraava kirjoitus on muokattu vanhasta Studia Generalia -esitelmästäni.

Niin kauan kuin on avioliittoja, on syviä ristiriitoja miehen ja naisen välillä. Kun avioliittomuotoa ei ole, on ristiriitoja yhä. Jos miehet ja naiset lakkaavat olemasta, lakkaavat ristiriidatkin.

Maria Jotuni

Sukupuolten väliset suhteet ovat ikiaikaisen kiinnostuksen ja riitelyn kohteena. Keskusteluissa harvoin pohditaan perimmäisiä syitä ilmiöiden taustalla. Yleensä ilmoille vain heitetään irrallisia väitteitä ja mielipiteitä. (Esimerkiksi kansanedustaja Eva Biaudet kirjoittaa Helsingin Sanomissa 15.6. – pohtimatta lainkaan syysuhteita – että ”naisten urakehitys hiipuu juuri silloin, kun perheeseen tulee lapsia”.  Tämänkaltainen pintapuolisuus haittaa toimivien parannusehdotusten löytämistä.) Tässä kirjoituksessa tarkastellaan biologin silmin sukupuolten välistä taistelua. Milloin voidaan sanoa, että sukupuolet sotivat toisiaan vastaan?

Tarkastellaan harvinaista mutta ei tavatonta tilannetta, jossa joukko paritteluintoisia lantakärpäskoiraita (Scatophaga stercorarium) tappaa naaraan hukuttamalla tämän lantaan. Naaraan häpeällisessä kuolemassa ei, yllättävää kyllä, ole kyse sukupuolten välisestä taistelusta. Naaras on vain tulilinjalle joutunut siviiliuhri liian innokkaiden koiraiden keskinäisessä kilpailussa. Kiivaat kosintamenot eivät siis tässä tapauksessa ole kehittyneet naaraan vahingoittamiseen, vaan niiden tarkoitus on voittaa muut koiraat. Luonto on tällä tavoin täynnä ikäviä sivutuotteita, joista ei ole tarpeeksi haittaa, jotta takana olevat piirteet karsiutuisivat pois.

Toinen esimerkki tulee maailman kenties tutkituimmalta eliölajilta, biojäteastioista tutulta hedelmä- eli banaanikärpäseltä (Drosophila melanogaster). Se on tutkijoiden lemmikki muun muassa siksi, että lajin kromosomit ovat suurikokoisia ja siten ”helposti” nähtävissä ja analysoitavissa. Lajin elinkierto on myös erittäin lyhyt, joten keinotekoisesti aiheutettujen ympäristömuutosten vaikutukset tulevat esiin lyhyessä ajassa. Kärpästen lyhytikäisyydestä kertoo eräs Gary Larsonin pilakuva, jossa synnytyslääkäri sanoo kärpäsvanhemmille, että lapsellanne on kaksi päivää elinaikaa, jolloin isä ja äiti alkavat hihkua ilosta.

Hedelmäkärpäsillä on havaittu, että koiraan siemennesteessä on myrkyllisiä ainesosia, jotka voivat tappaa naaraan. Onko tämä esimerkki sukupuolten välisestä taistelusta? Vastaus on jälleen kielteinen. Koiraan siemennesteessä olevien toksiinien tehtävä on tuhota toisten koiraiden siittiöitä. Kyse on siis tässäkin koiraiden välisestä taistelusta, mutta tällä kertaa se käydään naaraan elimistössä. Biologit käyttävät ilmiöstä nimitystä siittiökilpailu.

Tosin on ilmennyt, että kärpäskoiraiden siemennesteellä on muitakin vaikutuksia. Se edistää munasolujen kehittymistä ja toimii naaraan sukuviettiä ehkäisevänä tekijänä. Niinpä siinä määrin kuin koiraan siemenneste (tai tarkemmin koiraan geenit) ovat kehittyneet kontrolloimaan sitä, koska ja kenen siittiöistä naaras hedelmöityy, kyse on sukupuolten välisestä taistelusta. Pääsyy naaraan kuolemaan näyttää kuitenkin olevan ankarassa siittiökilpailussa.

Mielenkiintoista on myös se, että siemennesteen myrkyllisyyttä voidaan vähentää muutamassa sukupolvessa antamalla kärpästen paritella vain yksiavioisesti. Tällöin myrkkyjen tuottamisesta ei ole koiraalle enää hyötyä vaan pelkkiä kustannuksia. Luopumalla myrkyistä koiras voi käyttää myrkkyjen tuottamiseen käytetyt resurssit muualle. Toinen hyöty tulee siitä, että koiraan parittelukumppani ei enää kärsi saamastaan siemennesteannoksesta. Niinpä myrkyistä luopuvat koiraat ovat etulyöntiasemassa ja lisääntyvät tehokkaammin. Myrkyllisyyden väheneminen yksiavioisessa koiraslinjassa on tällä tavoin sopeutumista muuttuneisiin oloihin, mutta naaraan myrkyttyminen promiskuiteettisessa sukulinjassa on silti vain sivutuote koiraan sopeutumisesta kilpailuolosuhteisiin.

 * * *

Biologisia ilmiöitä tarkasteltaessa – aivan kuten lakituvassa – kannattaa esittää kysymys kuka hyötyy? Tai tarkemmin: kenen geenit hyötyvät? Tarkastellaan erästä hämähäkkilajia (Latrodectus hasseltii), jolle on tyypillistä, että naaras syö koiraan parittelun aikana. Onko siinä kyse sukupuolten välisestä taistelusta? Hyötyykö naaras koiraan kustannuksella? Jälleen kerran vastaus on melko yksiselitteinen ei.

Kyse on nimittäin hieman yllättäen yhteistyöstä. Tarjoamalla itsensä naaraan ruoaksi koiras investoi parin yhteisiin jälkeläisiin. Monilla petohyönteisillä koiraat antavat naaraalle saalistamansa hyönteisen – mitä isompi saalis on, sitä paremmat mahdollisuudet koiraalla on siittää naaras. Ison häälahjan kanssa koiraalla on siis enemmän aikaa paritella sillä aikaa, kun naaras keskittyy ateriaansa. Hämähäkkikoiras sen sijaan tarjoaa naaraalle suoraan itsensä. Se on kuin pikaruokaa ilman turhia välikäsiä.

Syy vapaaehtoiseen kannibalismiin on mitä ilmeisimmin siinä, että lajin koiraalla on huonot mahdollisuudet löytää uutta parittelukumppania. Koiraalla ei siis ole geneettistä intressiä jatkaa omaa elämäänsä. Mutta sillä on suuri intressi auttaa jollakin tavoin jälkeläisiään, ja mikäpä olisi parempi tapa kuin ruokkia niiden emoa. Tässä on isä, joka kirjaimellisesti elää lastensa kautta. Vastaavan periaatteen mukaisesti voidaan ennustaa, että jos naaras tuottaa munia vain kerran elinaikanaan, se on valmis uhraamaan kaikkensa jälkeläisten hyväksi. Monilla lajeilla tämä pitää paikkaansa; munien kuoriuduttua naaras saattaa antaa itsensä kuoriutuvien hämähäkkipienokaisten ravinnoksi.

Tosin koiraan tapauksessa kyse voi olla myös siittiökilpailusta: pitäessään naaraan kiireisenä syömisen kanssa koiras voi pitkittää parittelua ja samalla tuhota tai poistaa toisen koiraan siittiöitä tai estää muita parittelemasta. Tällöin koiraan antautuminen ruoaksi ei olisikaan yhteistyötä tai isyyshoivaa, vaan naaraan suorittaman parinvalinnan kiertämistä, siis sukupuolten välistä taistelua.

Tunnetumpia puolisonsyöjiä lienevät rukoilijasirkkanaaraat. Rukoilijasirkkalajeja on noin 1800, niiden pituus vaihtelee parista sentistä pariinkymmeneen. Yleensä ne ovat erinomaisia naamioitujia. Kun rukoilijasirkkojen parittelutouhuja katselee, huomaa nopeasti, että koiras ei halua tulla syödyksi. Useimmiten se myös välttää tämän kohtalon. Voisiko naaraan verenhimoisuudessa siis olla kyse sukupuolten taistelusta? Vaikka koiras mieluusti välttäisi syödyksi tulemisen, mitä ilmeisimmin tämäkään ei ole sukupuolisotaa. Se, että naaras syö koiraan on pikemminkin vain saaliin ja saalistajan välistä taistelua. Naaraalla ei niinkään ole sopeutumaa syödä rakastajaansa vaan sopeutuma ylipäätään syödä.

Biologille sukupuolten välinen taistelu käydään joko parinvalinnasta tai jälkeläisiin suunnatuista resursseista, ja mikään edellisistä esimerkeistä ei sopinut näihin hyvin.

 * * *

Ensimmäinen nisäkäsesimerkki tulee kädellisiltä, gibboneilta. Ne ovat siinä mielessä epätyypillisiä nisäkkäitä, että ne muodostavat pitkiä yksiavioisia parisuhteita. Pariskunnat myös näyttävät pysyttelevän mahdollisimman paljon toistensa läheisyydessä. Onko tämä sukupuolten välistä taistelua? Vastaus on tällä kertaa myöntävä. Se, että koiras ja naaras nauttivat toistensa seurasta, näyttää ainakin osittain kehittyneen puolison vahtimiseen eli puolison parinvalinnan manipuloimiseen. Aina siihen ei siis tarvita mustasukkaisuutta, vaan lämpimät tunteet voivat ajaa saman asian. Gibboniesimerkki osoittaa, että sukupuolten välinen taistelu ei välttämättä johda toisen osapuolen kärsimiseen, saati kuolemaan.

Myös näennäisen harmoninen raskausaika on köydenvetoa koiraan ja naaraan geneettisten intressien välillä. Eräiden hiirilajien vertailu on tässä suhteessa valaisevaa. On olemassa kaksi keskenään risteytyvää hiirilajia; toisella on epätodennäköistä, että sama koiras on naaraan seuraavankin poikueen siittäjä. Lajin koiraalla on siis suuri intressi ottaa naaraasta irti mahdollisimman paljon. Toisella lajilla koiras taas on todennäköisesti naaraan seuraavankin poikueen siittäjä. Tällaisella koiraalla on suurempi intressi naaraan hyvinvointiin tulevaisuudessakin.

Jotakin mielenkiintoista tapahtuu, mikäli lajit risteytetään keskenään. Jos moniavioinen koiras risteytetään yksiavioisen naaraan kanssa, jälkeläiset ovat selvästi normaalia suurempia. Tämä näyttää johtuvan siitä, että koiraan geenit, jotka ohjaavat sikiön ja istukan kasvua, ovat sopeutuneet ottamaan enemmän irti naaraasta, joka tässä tapauksessa ei ole sopeutunut puolustautumaan. Jos taas yksiavioisen lajin koiras siittää moniavioisen lajin naaraan, poikasista tulee normaalia pienempiä – naaras on ”liian hyvin” sopeutunut pitämään puolensa koiraan geneettisiä intressejä vastaan. Yksilönkehitys siis sujuu hyvin vain, jos molemmat vetävät köydestä yhtä tasaisesti.

 * * *

Lisääntymispyrkimykset voidaan jakaa kahtia kilpailuun kumppaneista ja jälkeläisten hoitamiseen. On selvää, että jälkeläishoivaan käytetty aika on pois paritteluista muiden kanssa. Ja parittelupyrkimykset ovat pois jälkeläishoivasta. Konfliktin mahdollisuus syntyy siitä, että mikäli yksilö saa puolisonsa investoimaan enemmän jälkeläishoivaan, sille itselle jää enemmän aikaa pariutumispyrkimyksiin. Tästä voidaan ennustaa, että lajeilla, jotka elävät parisuhteissa, osapuolet toisinaan yrittävät manipuloida toista antamaan enemmän kuin tämän ”oma osuutensa” olisi. Joskus toisen hyöty on toisen tappio.

Nisäkäskoiraalle tällaisesta manipuloinnista on enemmän hyötyä, sillä sen jälkeläisiin tekemä niin sanottu vähimmäisinvestointi on paljon pienempi kuin naaraalla. Koirashan ei tule raskaaksi tai imetä. Pienimmillään se tarjoaa vain siittiönsä. Siksi koiraan ”kannattaa” käyttää hyväksi eteen tulevat parittelumahdollisuudet naarasta halukkaammin. Naaras taas on kiinni raskaudessa ja imetyksessä, eikä sillä näin ole koiraan tavoin mahdollisuutta täyteen geneettiseen hyötyyn jokaisesta parittelusta. Millaisina sukupuolieroina tämänkaltaiset tekijät ihmisellä näkyvät? Asiaa on tarkasteltu laajasti Rakkauden evoluutio -kirjassani. 

 * * *

Ihmislajilla parinvalinnassa ja jälkeläishoivassa voidaan olettaa löytyvän ainakin seuraavanlaisia sukupuolten välisiä eturistiriitoja. Lista ei ole kattava.

1) Sukulaisten tuomat ristiriidat

Kummallakin puolisolla on geneettisiä intressejä investoida omien sukulaistensa hyvinvointiin. Puolisoiden intressit eivät ole samoja, koska puolisot eivät ole yhtä läheistä sukua toisen sukulaisiin. Jos toisella on paljon vaikkapa veljen- ja siskonlapsia, joiden hoitamiseen hän jatkuvasti osallistuu, se kaikki on pois omaan perheeseen ja puolisoon käytetystä ajasta. Ovatko tällaiset eturistiriidat yleinen aihe perhekonflikteissa, kuten voidaan ennustaa? Ja jos ovat, missä määrin olemme tämän takia kehittyneet manipuloimaan puolison ajankäyttöä?

Sukulaisuuden tuomiin ristiriitoihin kuuluvat myös lapset puolison edellisistä parisuhteista. Ne aiheuttavat selkeän eturistiriidan, sillä uudella kumppanilla ei ole näihin lapsiin geneettistä intressiä. Monissa kulttuureissa on tähän liittyviä sanontoja, esimerkiksi joutua lapsipuolen asemaan. Joissakin tutkimuksissa on myös havaittu, että isäpuoli on suurimpia yksittäisiä riskitekijöitä pikkulapsen hyvinvoinnille. (Suurimmassa osassa uusioperheitä elämä toki sujuu ei-ruumiillisten konfliktien parissa, eikä isäpuolesta yleisesti ottaen ole lapsille suoraa fyysistä uhkaa.)

2) Puolison syrjähypystä koituvat ristiriidat

Rinnakkaissuhteesta koituu erilaisia geneettisiä kustannuksia miehelle ja naiselle. Miehellä on esimerkiksi voimakas geneettinen intressi estää puolisoaan käymässä vieraissa. Olen kirjoittanut mustasukkaisuudesta pitkästi Rakkauden evoluutiossa, lyhyesti blogillani. Rinnakkaissuhteiden mahdollisuus näkyy monin tavoin sekä tunne- että yhteiskuntaelämässämme.

3) Ristiriita synnytysten välisestä ajasta

Kuten todettua, miehen panos lapsen tuottamisessa maailmaan on huomattavasti pienempi verrattuna naisen ponnisteluihin. Siksi voidaan ennustaa, että miehellä on suurempi intressi paritella useammin – evoluutioympäristössä tämä tarkoitti puolison pitämistä raskaana. Tiheämmät yhdynnät myös pienentävät mahdollisuutta, että mies päätyisi investoimaan toisen miehen siittämään lapseen.

4) Sikiön (erityisesti isänpuolisten geenien) ja äidin välinen konflikti

Sikiö on sopeutunut ottamaan ravintoa äidiltään, ja se ottaisi usein enemmän resursseja kuin äiti on valmis antamaan. Äitihän haluaa pysyä elinvoimaisena myös tulevia raskauksia varten. Voidaan ennustaa, että etenkin miehen geenit pyrkivät ottamaan äidistä enemmän irti, jopa äidin terveyden kustannuksella. Kuten edellä olevassa hiiriesimerkissä, äidin tulevat lapset eivät välttämättä tule samalta mieheltä.

(Katso äidin ja sikiön välisestä konfliktista täältä.)

 * * *

Edellä esitetyt valintapaineet ja niiden yhteys lajimme tunne-elämään ovat merkittäviä kysymyksiä sekä yhteiskuntatieteiden että sukupuolten välisen tasa-arvon kannalta. Sen julistaminen ei riitä, että miehet sortavat naisia. Se on vasta havainto, ei selitys. Pitää kysyä, miksi ja millä elämänalueilla miehet kenties sortavat naisia. Kuka hyötyy ja miten? Onko kyse sivutuotteesta vai sopeutumasta?

Oma veikkaukseni on, että jos naisten edestä poistetaan kaikki esteet (paitsi toisia naisia) niin hyvin kuin vapaassa yhteiskunnassa on mahdollista, emme enää näe kovin suurta yhteiskunnallista muutosta. Naiset haluaisivat edelleen tehdä työtä ja yhdistää äitiyden työhönsä. Naiset edelleen haluaisivat pitkäaikaiselta kumppanilta emotionaalista ja taloudellista sitoutumista perheeseen. Väkivalta- tai rikostilastoissa naiset taas olisivat edelleen kaukana miesten perässä.

Lopuksi on paikallaan todeta, että jos laajempi perspektiivi jää huomiotta, keskittyminen sukupuolten väliseen taisteluun antaa väärän kuvan lajimme käyttäytymisestä. Ihmisellä molemmat sukupuolet osallistuvat poikkeuksellisen paljon jälkeläisten hoivaan, ja molemmat ovat valikoivia seksikumppaniensa suhteen (naiset toki keskimäärin miestä valikoivampia). Parinvalintakriteerit ovat myös suurelta osin päällekkäisiä. Itse asiassa sukupuolten välisistä biologisten erojen olemassaolosta kiistellään osittain siksi, että ne ovat niin pieniä.

Ihmisen erikoisominaisuudet ovat siis seuraavat: avuttomat jälkeläiset, isyyshoivan suuri määrä sekä se, että puolison (mustasukkainen) vahtiminen yleensä onnistuu. Nämä seikat ovat kehittyneet käsi kädessä: isyyshoiva ei esimerkiksi olisi kehittynyt ilman tiettyjä takeita siitä, että lapsi on oletetun isän. Tämänkaltaiset lajityypilliset piirteet näkyvät yhteiskuntien rakentumisessa. Jos voidaan sanoa, että miehet sortavat naisia, se on osin sivuilmiö siitä, että miehet yrittävät sekä varmistua isyydestään että parantaa lastensa hyvinvointia ja perheidensä asemaa. Ainakin tässä rajoittuneessa mielessä voidaan sanoa, että miehet taistelevat naisia vastaan. On kuitenkin huomattava, että kyse ei kummankaan kohdalla ole yhtenäisestä rintamasta.

Kirjallisuutta:

Alcock, John (2005): Animal Behavior. 8.p. Sinauer. Sunderland.

Cronin, Helena (2006): The battle of the sexes revisited. Kirjassa Grafen, A. & Ridley, M. Toim: Richard Dawkins – How a scientist changed the way we think. Oxford University Press. Oxford.

Dawkins, Richard (1976/1993): Geenin itsekkyys. Arthouse. Helsinki.

Sarmaja, Heikki (2003) Ihmislajin perheenmuodostuksen evoluutiopsykologinen perusta. Yhteiskuntapolitiikka 3/2003.

Tammisalo, Osmo (2005): Rakkauden evoluutio. Terra Cognita. Helsinki.

Trivers, Robert (2002): Natural Selection and Social Theory – Selected papers of Robert Trivers. Oxford University Press

PS. Täällä ollut pilakuvani oli päässyt Tapani Riekin esitelmän kuvitukseksi (ilman lupaani, vaikka luvankin olisin toki mielihyvin myöntänyt).