Moraaliposeeraamista filosofian nimissä

Käsittelen seuraavassa Petri Ylikosken ja Tomi Kokkosen teosta Evoluutio ja ihmisluonto (Gaudeamus 2009. 442 s.). Tämä ei kuitenkaan ole varsinainen kirja-arvio, vaan purin tähän vain ensiturhautumiseni kirjan sisällöstä. Pahoittelen tekstin negatiivista sävyä ja tässä yhteydessä turhia mielenilmauksiani siitä, mikä ihmisluonnosta minusta on kiinnostavaa tai mitä kirjassa minun mielestäni olisi pitänyt olla. Asiallisempi arvio julkaistaneen lähiaikoina.

* * *

Uusevolutionismi ja Darwinin juhlinta kasvattavat suosiotaan brittilukeneiston keskuudessa ja populaaritieteellisenä muotina sitä vauhtia, että humanisteja ja sosiaalitieteilijöitä alkaa hirvittää.

Näin kauhisteli Tiede & Edistys –lehti reilut kymmenen vuotta sitten (3/1998). Nyt Petri Ylikoski saman lehden toimituskunnasta on yhdessä tieteenfilosofi Tomi Kokkosen kanssa julkaissut aiheesta kirjan: Evoluutio ja ihmisluonto. Miten sosiaalitieteet ja filosofia suhtautuvat evoluutioon näin Darwinin juhlavuonna?

Heti alkuun on todettava, että viimeisen parinkymmenen vuoden aikana evoluutiosta ja ihmisluonnosta käytävässä keskustelussa on tapahtunut selvä käänne. Yhteiskuntatieteilijät, varsinkin opiskelijat, ovat alkaneet kiinnostua aiheesta. He suorastaan vaativat kursseja evoluutiosta. Samalla käyttäytymistieteitä haitannut evolutionistien poliittinen leimaaminen on jäänyt pois tai ainakin se on merkittävästi vähentynyt (tosin vielä muutama vuosi sitten esimerkiksi Petter Portin syytti minua amerikkalaisen oikeistotaantumuksen ystäväksi).

Ylikoski ja Kokkonen eivät harrasta poliittista nimittelyä. He myös ymmärtävät evoluution merkityksen ihmisluonnolle:

Nykyaikaisen ihmisen kulttuuri rakentuu edelleen pääasiassa kivikaudella muokkautuneiden kykyjen, taipumusten ja kehitysvalmiuksien varaan.

Ja toiseksi he ymmärtävät tunteiden merkityksen käyttäytymiselle:

Tunteet voivat ohjata ihmisen käyttäytymistä tilannekohtaisesti tarkoituksenmukaisella tavalla ja vaikuttaa esimerkiksi päättelyyn.

Ihmisen psykologiasta he taasen toteavat, että se on riittävän yhtenevää, ”jotta lajityypillisyydestä voi mielekkäästi puhua, ja tämä asettaa lähtökohdan ja reunaehdot kulttuuriselle muuntelulle”.

Vaikka kyseisillä huomioilla ei enää olekaan uutuusarvoa, ne voidaan lukea kirjan ansioiksi. Näistä ja muista mahdollisista ansioistaan huolimatta teos on kuitenkin epäonnistunut – sekä filosofiassaan että ihmistieteiden edistämisessä. Ensiksikin Ylikoski ja Kokkonen käsittelevät tunnevalmiuksistamme vain paria pikkuruista yksityiskohtaa ja niiden tutkimusmenetelmiä, lähinnä naisten ja miesten mustasukkaisuuseroja sekä erästä koejärjestelyä huijarintunnistusmekanismin selvittämiseksi.

Mustasukkaisuuseroista miesten ja naisten välillä he toteavat, että empiirinen todistusaineisto niiden puolesta on heikkoa. Evoluution perusteellahan on ennustettu, että ihmiskoiraiden mustasukkaisuus kohdistuisi seksuaaliseen pettämiseen voimakkaammin kuin naarailla keskimäärin. Teorian mukaan emme ole aisankannattajien jälkeläisiä. Naaraiden mustasukkaisuuden taas on ennustettu kohdistuvan voimakkaammin emotionaaliseen pettämiseen. Näitä sukupuolten välisiä mustasukkaisuuseroja vähättelevässä päätelmässään Ylikoski ja Kokkonen nojaavat kuusi vuotta vanhaan meta-analyysiin. Evoluutiopsykologian kaltaiselle uudelle tieteenalalle se on kuitenkin pitkä aika, ja uusia havaintoja mustasukkaisuuseroista on tullut sinä aikana roppakaupalla. On jopa tuoreita havaintoja siitä, että miesten ja naisten mustasukkaisuus keskimäärin suuntautuu eri tavoin (joko kumppaniin tai kilpailijaan, Schützwohl 2008). Kuulin ensimmäistä kertaa tekijöiden kirjoittavan evoluutiopsykologiasta reilut viisi vuotta sitten. Kirjaan käytetty pitkä aika näkyy kirjoitusvirheiden vähäisyytenä sekä tarkkaan hiotuissa lauseissa, mutta paikoin se ilmeisesti on johtanut vanhentuneiden lähteiden käyttöön.

Yhteenvetona kaikesta evolutiivisesta mustasukkaisuustutkimuksesta Ylikoski ja Kokkonen toteavat, että se ”ei ole tarjonnut esittäjien mainostamia uusia ja mullistavia löytöjä”. Tästä voidaan tietysti kysyä verrattuna mihin. Perinteinen psykologiatiedehän on paradoksaalisesti pitkälti sivuuttanut tunteiden (ja evoluution) merkityksen. Psykoanalyyttiset teoriat taas ovat silkkaa spekulaatiota (Tammisalo 2007). Evolutiivinen psykologia sen sijaan on antanut testattavien ja luonnontieteiden kanssa yhteensopivien hypoteesien lisäksi muilta lähtökohdilta puuttuneita ehdotuksia perimmäisiksi selityksiksi: miksi ylipäätään tunnemme mustasukkaisuutta. Tai miksi rakastumme, tunnemme kiintymystä, häpeää, suuttumusta tai kiitollisuutta. On hullua, että ihmisluontoa ja evoluutiota käsittelevä kirja jättää perhe- ja moraalitunteet niin tyystin käsittelemättä.

Oppimisesta ja erilaisista oppimisteorioista Ylikoski ja Kokkonen toisaalta puhuvat paljon. Ihmisen kohdalla se tietysti on perusteltua. Tosin se olisi voitu tuoda selkeästi esiin, että oppiminen ja toisinaan matkiminenkin ovat kaksiteräisiä miekkoja: mitä enemmän organismi pystyy oppimaan, sitä enemmän se voi hyötyä lajitoveriensa kokemuksista, mutta samalla sitä suurempi riski sillä on tulla lajitoveriensa hyväksikäyttämäksi. Samoin mitä suurempi on organismin kyky omaksua moraalia, sitä enemmän perinteistä viisautta mutta myös haitallista taikauskoa se pystyy hankkimaan. Luonnonvalinta ei siis ole voinut tehdä meistä rajattoman joustavia. Mikäli oppimisella ei olisi tiettyjä rajoitteita, emme myöskään tietäisi, mitkä asiat meidän pitää oppia. Aivomme joutuisivat käsittelemään ääretöntä määrää tarpeetonta tietoa, kunnes tulisimme täysin toimintakyvyttömiksi.

* * *

Jos kirjasta ei opi mitään ihmisluonnosta (paitsi kenties teorioita ihmisen oppimiskyvystä), mikä sitten on teoksen tieteenfilosofinen anti? Kirjoittajat ensinnäkin jaarittelevat sivutolkulla seuraavasta yksinkertaisesta seikasta: ”...evolutiivisesta tutkimuksesta ei voi johtaa moraalifilosofisia johtopäätöksiä, sosiaalipoliittisia suosituksia tai elämänfilosofisia valintoja ilman sisällöllisiä arvoja koskevia olettamuksia.” Vanha kunnon tosiasioista ei voida johtaa arvoja siis. Ja kuin tasapuolisuuden nimissä he toteavat perään, että ”evolutiivisia tutkimuksia tulee arvioida tiedollisin perustein, ei vetoamalla moraalisiin tai ideologisiin näkemyksiin”. Ikävä kyllä kirjan ”tieteenfilosofia” ei pysähdy näihin päivänselvyyksiin.

Teoksessa ruoditaan esimerkiksi evoluutiopsykologien motiiveja ja heidän sortumistaan moraalisiin virhepäätelmiin (esim. ”jos se edistää biologista kelpoisuutta, sen täytyy olla hyväksyttävää”). Toisaalta kirjoittajat kuitenkin päättelevät, että tutkijoiden motiiveilla tai virhepäätelmillä ei sittenkään ole ”suurta yhteiskunnallista merkitystä”. Niinpä he lopulta päätyvät vain murehtimaan tapaa, jolla evoluutiopsykologian löydöksiä käsitellään julkisuudessa. Alan kriitikotkin lienevät ”enemmän huolissaan lukevasta yleisöstä kuin itse evoluutiopsykologeista”. Pahimmillaan Ylikosken ja Kokkosen hätä tieteenalan saamasta julkisuudesta lähenee vainoharhaa:

”Huolestuttavaa on, jos tutkijat päinvastoin käyttävät hyväkseen lukijoiden taipumuksia virheelliseen päättelyyn eli tarkoituksellisesti muotoilevat tuloksensa niin, että ne houkuttelevat lukijoita tekemään virhepäätelmiä” (korostukset lisätty).

Ylikoski ja Kokkonen jopa kertovat, miksi tutkija harrastaisi tällaista: kiinnostavuuden lisäämiseksi ja julkisuushakuisuudesta. Heidän mukaansa ”monet evoluutiopsykologit” ovatkin tässä hengessä valinneet ”provokatiivisen strategian” tutkimussuuntauksensa tekemiseksi tunnetuksi. Esimerkkinä Ylikoskella ja Kokkosella ovat edelleen sukupuolierot: ”Merkittävä osa evoluutiopsykologisesta tutkimuksesta... tahattomasti vahvistaa sukupuoliin liittyvää stereotyyppistä ajattelua”. Kirjoittajat jatkavat: ”Jos – ja kun – ajatus sukupuolierojen olemuksellisista ja merkittävistä eroista on myytti, yksipuolisesti sukupuolieroihin keskittyvä tutkimus osallistuu yhteiskunnallisen myytin ylläpitämiseen”. Tässä vaiheessa tunsin olevani kiitollinen ja helpottunut: Onneksi on näitä tarkkasilmäisiä tiedekomissaareja, jotka paljastavat pahantahtoisten evoluutiopsykologien juonet! Onneksi he näkevät evoluutiopsykologisten tutkimustulosten vaarallisuuden, joka sentään on paljon tärkeämpää kuin niiden mahdollinen virheellisyys! Tätäkö on tieteenfilosofia?

Vakavammin ottaen on ihmeteltävä, mikseivät filosofimme kanna vastaavaa huolta niistä kulttuurikonstruktivistisista ”tyhjä taulu” -ajatuksista, joissa milloin mikäkin "rakentuu sosiaalisesti". Yhteiskuntatieteelliset opinnäytteethän ovat viime vuosiin saakka olleet näitä pullollaan. Miksi tieteilijän olisi siis lupa sanoa, että sukupuolet ovat samanlaisia (jos haluamme pysyä näin triviaalissa aiheessa), vaikka juuri tuonkaltaiset virheelliset ajatukset ovat tieteen edistymisen kannalta osoittautuneet erityisen vaarallisiksi (ks. esim. Niemelä & Tammisalo 2006).

Monin paikoin Ylikoski ja Kokkonen korostavat myös yksilöiden välistä vaihtelua ja toteavat, että sukupuolierot ovat tästä johtuen vain ”aste-eroja, eivät kategorisia eroja”. Saivartelutartunnan saaneena en voi kuin lisätä, että aste-eron ja kategorisen eron välinen erokin on vain aste-ero. Lisäksi on todettava, että vastasivatpa ”sukupuoliin liittyvät stereotypiat” yleisesti ottaen todellisuutta tai eivät, vähintään yhtä merkittävä osa evolutionistien teorioista ja tutkimuksista rikkoo näitä stereotypioita, esimerkiksi havainnot ihmiskoiraan poikkeuksellisen merkittävästä roolista lastenhoidossa. (Stereotypioista varoitellaan kirjassa runsaasti, mutta itse termiä ei kuitenkaan määritellä; se näyttäisi tekijöille olevan jotakin paljon vahvempaa kuin keskimääräiset erot.)

Entä minkälaiset sukupuolierot Ylikoski ja Kokkonen sitten hyväksyvät: ”Esimerkiksi Janet Shibley Hyde löysi merkittäviä eroja ainoastaan seuraavissa ominaisuuksissa: heittovoima, masturboinnin määrä, asenne irtosuhteisiin ja fyysinen aggressio”. En ota kantaa, mitä sana merkittävä tässä yhteydessä tarkoittaa, vaan totean vain listan olevan pahasti puutteellinen (Tammisalo 2005). Olisi todella kummallista (puhumattakaan että se on virheellistä), että sukupuolierot seksuaalisuudessa keskittyisivät lähinnä itsetyydytykseen. Sukupuolierojen syistä olisin myös kaivannut pohdintaa. Minkä verran esimerkiksi parisuhteen ulkopuolisista paritteluista koituvat geneettiset ”hyödyt” ja ”haitat” selittävät sukupuolieroja? Toinen toistaan kiinnostavampia aiheita olisi löytynyt alalta loputtomasti. Mikä vaikkapa on ollut ihmisryhmien välisten konfliktien merkitys lajityypilliselle psykologiallemme? Olisinpa kirja-arviossani voinut keskittyä pohtimaan tämänkaltaisia kysymyksiä.

* * *

Mihin Ylikosken ja Kokkosen tuskailu evoluutiosta ja ihmisluonnosta lopulta tarkentuu? He ensinnäkin määrittelevät, että biologisen ja psykologisen tutkimuksen keskeisinä tavoitteina pitäisi olla ”arkisen olemusajattelun horjuttaminen”. (Olen ymmärtänyt tieteen tavoitteet hieman toisin, mutta se lie tässä yhteydessä sivuseikka.) Toiseksi he päättelevät, että sanalla ihmisluonto on ”metafyysistä ja normatiivista painolastia”. Mutta mikä tarkkaan ottaen on heidän ponnekkaasti kritisoimansa ”olemuskäsite” ja mitä on ihmisluonnon metafyysisnormatiivinen painolasti? Vastaus on yksinkertainen: kyseessä ovat kirjoittajien itse kyhäämät käsiterakennelmat ja lukijaa vaivaannuttava moraaliposeeraaminen. Yksikään evoluutiopsykologi ei heidän rakennelmiaan käytä, saati selitä tai etenkään normita asioita kummallisilla ihmisluonto-olemuskäsitteillä. Ja jos mietin asiaa, en ole törmännyt sellaiseen julkisuudessakaan. Erityisen huvittavaa on, että Ylikoski ja Kokkonen moittivat evoluutiopsykologeja siitä, että nämä määrittelevät ja käyttävät arkitermejä (esim. altruismi, itsekkyys, intressi) teknisemmissä merkityksissä. Kuitenkin he itse väsäävät ihmisluonnosta käsitehirviön kummallisine olemuksellisine painolasteineen. Ja tämän kyhäelmänsä he sitten monisanaisesti tuomitsevat.

Jossakin vaiheessa jopa toivoin, että olisivatpa kirjoittajat sanaleikkien sijaan suunnanneet ahdinkonsa sen tutkimiseen, miten ihmisellä on taipumuksia luokitella asioita kategorioihin. Tämänkaltainen ”olemusajatteluhan” lienee ollut ihmiselle tyypillistä jo ennen kuin pahat evoluutiopsykologit kaappasivat julkisuuden hallintaansa. Toisaalta tietäen tieteellisen tutkimuksen vaativuuden en ole varma, olisiko sellainen uravalinta sittenkään ajanut heidän asiaansa paremmin. (Tosin myönnän samalla, että ne kirjoitukseni, jotka kumpuavat tieteen tasoa koskevasta huolesta, eivät nekään tieteen edistymiseen juuri vaikuta.)

Myönnän myös, että kirjan edetessä myös minun tulkintani saattoivat sortua vainoharhaisuuteen. Kirjassa mainitut biologiset tosiseikatkin alkoivat nimittäin ennen pitkää näyttää poseeraamiselta. Vai mitä pitäisi ajatella seuraavasta toteamuksesta: ”yksittäinen geeni ei itsessään liity mihinkään tiettyyn ominaisuuteen vaan sillä on oma kehityksellinen tehtävänsä vain tietyssä muiden geenien ja solun muodostamassa ympäristössä”? Onneksi on yliopisto ja siellä filosofeja? On myös ihmeteltävä, keille seuraavat ilmiselvyydet on tarkoitettu: ”Jos jokin käyttäytymispiirre vähentää kelpoisuutta, se ei silti ole luonnoton ominaisuus edes evolutiivisesta näkökulmasta...”, ”Uusien, muusta populaatiosta poikkeavien ominaisuuksien ilmaantuminen ei ole luonnotonta tai poikkeuksellista, vaan se on osa evolutiivista muutosta...” tai ”Kaikki yhtäläisyys populaation sisällä johtuu yhteisestä historiallisesta alkuperästä ja tästä periytyvästä samankaltaisuudesta, ei yhteisestä olemuksesta”.

On vaikea uskoa, että kukaan muu kuin kreationisti sortuisi kirjoittajien manaamaan ihmisluonto-olemuskäsiteajatteluun. Luomisopin kannattajille se lieneekin itse asiassa tyypillistä, ei suinkaan evoluution ystäville, jotka ymmärtävät muutoksen ja variaation merkittävyyden. Teosta ei kuitenkaan ole tehty kreationisteille, vaan ainakin takakannen mukaan se soveltuu oppaaksi biologeille ja muille asiasta kiinnostuneille. Säälin sitä biologirukkaa, joka kaiken tämän poseeraamisen lisäksi joutuu kahlaamaan läpi kymmenien sivujen mittaisen käsittelyn kulttuurievoluution analogisesta vertaamisesta biologiseen evoluutioon. Ja ihmettelen, mitä ihmisen tunnevalmiuksista kiinnostunut voisi kostua niistä 15 sivusta, joilla käsitellään filosofi David Hullin tieteen kehitystä koskevaa teoriaa.

Reiluuden nimissä haluan lopuksi todeta, että jotkin teoriat ja alalla käyty keskustelu selitetään teoksessa selkeästi ja ainakin päällisin puolin puolueettomasti. Tosin teorioiden asema tai merkitys nykytutkijoiden parissa olisi voitu tuoda paremmin esille. Kirjasta ei viisastu ihmisluonnosta, mutta ei se taida kertoa edes tieteen nykytilasta. Pahinta kuitenkin lienee se, että Evoluutio ja ihmisluonto ei millään tavoin kannusta – tämäkin on toki vain minun turhautunut tuntemukseni – nuoria tutkijoita empirian, saati eksperimentian harjoittamiseen. Adam Smithin sanoin: ”Tökerö viisastelu on harvoin vaikuttanut ihmiskunnan mielipiteisiin, paitsi filosofiaa ja spekulointia koskevissa asioissa; ja niissä se on usein ollut suurin.”

Kirjallisuutta

Niemelä, Jussi K. & Tammisalo, Osmo (2006): Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta. Terra Cognita.

Schützwohl, Achim (2008): The intentional object of romantic jealousy. Evolution and Human Behavior. Vol 29: 2. s. 92–99.

Tammisalo, Osmo (2005): Rakkauden evoluutio – Ihmisen parinvalinnan biologiaa. Terra Cognita.

Tammisalo, Osmo (2007): Tavataan ensi viikolla – Psykoanalyysin ja sen hoitovaikutusten kriittinen tarkastelu. Terra Cognita.

Aivot vai sosiaalisuus?

Helsingin Sanomissa oli 4.3. juttu shoppailusta ja sen mahdollisesta evolutiivisesta taustasta otsikolla Luolamies opetti shoppailun. Juttuun oli pyydetty psykologian professori Timo Järvilehdolta kommentti kysymykseen "Olisiko kulutusvimma jäänne kivikaudelta?". Hän vastasi "täyttä puppua".

On tietysti totta, että shoppailu tai kuluttaminen (kuten se nykyään ymmärretään) eivät voi olla jäänteitä. Eihän näitä ilmiöitä kivikaudella ollut. Mutta niissä kuitenkin on selvästi piirteitä, joihin kannattaa hakea selityksiä evoluutiohistoriasta, menneisyydestämme keräilijöinä. Etsimiseen ja löytämiseen, ehkä vaihtokauppaan ja varastointiinkin liittyy monimutkaisia tunnevalmiuksia (joiden kannalta rahan käyttö on pitkälti sivuseikka).

Erityisen outo on Järvilehdon antama perustelu puppukommentilleen: "Ostaminen on sosiaalista toimintaa". Ongelma on hänen mukaansa se, että tilanteen sosiaalisuudesta huolimatta asioita pyritään selittämään pelkästään aivojen avulla. En ole tainnut törmätä käyttäytymisen selittämiseen pelkästään aivojen avulla, mutta vaikka joku sellaista harrastaisikin, en ymmärrä tällaista turhaa kahtiajakoa aivojen ja sosiaalisuuden välillä. Mitä muutakaan sosiaalisuus ja tunteet ovat kuin aivotoimintaa? Joukko olentoja, joilla ei ole aivoja, ei ole sosiaalinen ryhmä.

Ikäerot ja evolutiivinen selittäminen

Olin viime tiistaina Ylen Priima –ohjelmassa haastateltavana. Jos muistan oikein, ohjelma tuli ulos eilen eli saman viikon torstaina. Tapaukseen liittyy taholtani eräs harmillinen ja kenties usein ennenkin tapahtunut erhe: Jos toimittaja haastattelupyynnössään kertoo lukeneensa Rakkauden evoluutio -kirjani (tai yleensä ”kirjaani”), olen jotenkin olettanut, että hän olisi sisäistänyt jotkin simppelit perusasiat biologisesta selittämisestä – ja parhaimmillaan jopa toisi ne ilmi ohjelmassaan.

Tällä kertaa kyse oli pariskuntien ikäerosta, ja minulta kysyttiin mm. seuraavaa niistä pariskunnista, joissa ikäero menee toisin päin kuin yleensä: ”Mitä nuorempi mies saa vanhemmalta naiselta?”. Tähän liittyen ohjelmassa esitettiin aiemmin kuvattu pariskunnan haastattelu, jossa mies oli 17 vuotta kumppaniaan nuorempi. Kuten kyseisestä katkelmasta kävi hyvin ilmi, mies sai suhteesta samaa kuin muutkin suhteiltaan saavat (tai usein ainakin hakevat) eli lämpöä, hellyyttä, rakkautta.

Tiedän kyllä, että tässäkin haastattelussa minulta toivottiin evolutiivista selitystä. Niistähän olen paljon kirjoittanut. Mutta harmistukseni oli suuri, kun huomasin, miten toimittaja halusi nähdä evolutiivisen selityksen jotenkin ristiriidassa kyseisen pariskunnan tuntemusten kanssa. Toimittaja kun kysyi, että eikö tässä ole todiste, että romantiikkaa on sittenkin vielä olemassa – aivan kuin parisuhteeseen liittyvien tunteiden biologinen selittäminen voisi muka jotenkin hävittää romantiikan. Muistaakseni vastasin jotakin, että kyllä (30 vuotta nuoremman naisen kanssa pariutuneella) Sauli Niinistölläkin on suhteessaan romantiikkaa (siis siitäkin huolimatta, että meillä on joukko evolutiivisia selityksiä miesten nuoruusmieltymyksille). Yritin myös (luullakseni huonolla menestyksellä) tuoda esiin evolutiivisten ja välittömien (eli yksilön motiiveihin liittyvien) selitysten eroja.

Saadakseen hyviä juttuja toimittajan on toisinaan näyteltävä tyhmempää kuin onkaan (tosin harva tätä strategiaa uskaltaa noudattaa). Mutta tämän kysymyksen suhteen ei näyttänyt olevan siitä kyse. Tai en usko, että tarkoitus oli, että päätyisin viihdeohjelmassa selvittämään näitä evolutiivisen ja välittömän selityksen välisiä eroja. Evolutiivinen selitys siis kertoo, miksi meille on kehittynyt tietynlaisia tunteita ja mieltymyksiä (esim. miksi miesten kauneusmieltymykset kohdistuvat nuoriin naisiin, miksi meillä on taipumus muodostaa parisuhteita yms.). Parisuhdetaipumuksen evolutiivinen selitys on toisin sanoen eri asia kuin se, miksi yksilö päätyy/haluaa suhteeseen. Käsittelen tätä eroa kirjassani lukuisia kertoja, ja olen pettynyt, mikäli tämä viesti ei saavuta lukijaa. Toisaalta myönnän, että tämä kaikki on tietysti pikku juttu viihdeohjelmassa eikä tällä väärinkäsityksellä ole tuon taivaallista merkitystä ihmisten käyttäytymiseen.

Niinpä viihdelinjalla pysyäksemme laitan tähän väliin Benjamin Franklinin ohjeita, miksi nuorukaisen ei kannata hyljeksiä vanhempia naisia: ”Rakkaudessasi sinun tulisi suosia vanhoja naisia nuorten sijasta... Koska kaikilla pystyssä kävelevillä eläimillä vajavaisuudet lihaksia täyttävissä nesteissä ilmenevät ensimmäiseksi ylimmissä osissa. Ensimmäisenä roikkuvat ja kurtistuvat kasvot, sitten niska, sitten rinnat ja käsivarret, alempien osien pysyessä yhtä täyteläisinä kuin ennenkin ... vyön alapuolen perusteella ei pysty erottamaan vanhaa naista nuoresta. Ja kuten pimeässä kaikki kissat ovat harmaita, ruumiilliset nautinnot vanhan naisen kanssa ovat vähintään samanlaisia, ja usein ylivertaisia.” Franklin lisäsi vielä sen, että vanhemmat naaraat ovat kiitollisempia ja hänen mielestään rikkaat lesket ovat myös ”ainoa käytetty tavara, joka menee kaupaksi priimana.”

Ja lopuksi vielä pitkähkö ote Rakkauden evoluutiosta:

Mitä vanhemmasta koiraasta on kyse, sitä nuorempiin naaraisiin hän on sukupuolisesti mieltynyt – tietysti suhteessa koiraan omaan ikään. Tiedetään kuitenkin, että vanhemmat koiraat aktiivisesti etsivät ja joskus myös menevät naimisiin hedelmällisyysiän ohittaneiden naaraiden kanssa. Miten tämä sopii väitteisiin siitä, että koiraalle on evolutiivisesti kehittynyt taipumus kiinnittää huomiota naaraiden hedelmällisyysindikaattoreihin? Seuraavassa on joitakin selityksiä tälle vanhojen koiraiden ”epäadaptiiviselle” käyttäytymiselle. (Naaraiden mieltymyksiä, niiden vaikutuksia koiraiden psykologiaan sekä naaraiden kohtaamia evolutiivisia parinvalintaongelmia tarkastellaan tarkemmin kirjan kolmannessa ja neljännessä osassa.)

1. Nykyisissä yhteiskunnissa monet vanhat naaraat näyttävät paljon nuoremmilta kuin he olisivat näyttäneet evoluutioympäristössä. ”Sivilisaatio on tehnyt naiskauneudesta kestävämpää”, kuten Westermarck (1926) sen totesi. Tämä tuskin kuitenkaan on riittävä selitys ilmiölle; useimmat vanhuudesta kertovat piirteet tulevat läheisessä kanssakäymisessä vääjäämättä esille.

2. Sekä koiraat että naaraat joutuvat kilpailemaan avioliittomarkkinoilla. Niinpä heidän on säädettävä mieltymyksensä sille tasolle, jonka he voivat saavuttaa. (Ks. osio Itsetuntemus ja seksin vaihtokauppateoria.) Kaikki eivät mene naimisiin miljonäärin tai valokuvamallin kanssa, mutta tästä ei voida päätellä sitä, että resursseilla tai ulkonäöllä ei olisi merkitystä parinvalinnassa. Toisin sanoen, mikäli ”markkinavoimat”, lähinnä nuoremmat koiraat, eivät vaikuttaisi vanhojen koiraiden mahdollisuuksiin, he oletettavasti pariutuisivat vain hedelmällisten naaraiden kanssa. Kilpailutilanteesta johtuen 60-vuotias koiras on kuitenkin valmis – siis pakotettu – menemään naimisiin esimerkiksi 55-vuotiaan naaraan kanssa. On silti huomattava, että vanhojen koiraiden seksuaalifantasiat koskevat huomattavasti nuorempia naaraita (Buunk ym. 2001). On myös todisteita siitä, että seuranhakupalstoilla erityisesti 35–50-vuotiaat naaraat jättävät ikänsä ilmoittamatta vaikuttaakseen nuoremmilta (Pawlowski & Dunbar 1999a).

3. Koiraan mieltymyksiä määrää osittain myös se, mitä naaraan sukulaiset ovat valmiita hyväksymään, sekä tietysti se, mitä naaras itse haluaa. Vastaavasti teini-ikäiset koiraat suosivat fantasioissaan ja toiveissaan jopa 10 vuotta itseään vanhempia naaraita, jotka yleensä eivät osoita heihin mitään kiinnostusta (Buunk ym. 2004; Buss 2004).

4. Hedelmällisyysindikaattoreiden lisäksi koiraat punnitsevat muita viehättävyystekijöitä, esimerkiksi naaraan luonteenpiirteiden tai kiinnostusten samankaltaisuutta.

5. Vanha naaras saattaa myös tarjota samoja hyötyjä kuin koiraan kenties jo päättynyt, nuoruusajalla alkanut parisuhde; esimerkiksi (iso)äidillistä hoivaa jälkeläisille.

On siis olemassa joukko tekijöitä, jotka saattavat samanaikaisesti ohjata koirasta kiinnostumaan nuorista naaraista sekä kosiskelemaan vanhoja naaraita. Edellä mainitussa Buunkin ja kollegoiden (2001) tutkimuksessa on kuitenkin eräs tyypillinen kyselytutkimuksia vaivaava ongelma: vastaajat todennäköisesti harrastavat ”moraalista poseeraamista” eli väheksyvät joitakin yleisesti paheksuttuja tapojaan ja fantasioitaan, tässä tapauksessa erityisesti siksi, että vastaajien nimettömyyttä ei voitu täysin taata. Saatujen tulosten perusteella voitaneen kuitenkin sanoa...

Tieteen päivien 2009 paini evoluutiopsykologiasta

Osallistuin 7.1.2009 Tieteen päivien niin kutsuttuun päivän painiin aiheena evoluutiopsykologia. Keskustelun loppupuolella mainitsin evolutiivisen tutkimuksen yhdestä tärkeimmästä ja jo Darwinin harrastamasta menetelmästä eli lajien välisestä vertailusta. ”Painikaverini” ei menetelmää hyväksynyt, vaan vastaukseksi hän höpötti jotakin siitä, ettemme tiedä, mikä olisi ihmiselle sopiva ”mallilaji”, simpanssi, oranki vai gorilla. Vastaus paljasti hänen tietämättömyytensä (siitäkin huolimatta, että hänen oma tutkimuksensakin on laajasti ottaen evolutiivista).

Valaiskoon konkreettinen (ja heti seuraavalla Tieteen päivien luennolla ja samassa salissa esiin tullut) esimerkki lajivertailun mahdollisuuksia. Jos tarkkaillaan nisäkäsemojen erittämän maidon rasva- ja proteiinipitoisuuksia ja niiden suhdetta imetystiheyteen, huomataan seuraava seikka: lajeilla, jotka imettävät poikasiaan harvoin (esim. useimmat isot kissapedot), maito on erittäin ravitsevaa. Vastaavasti lajeilla, joilla poikaset saavat maitoa tiheään tahtiin, ravintoaineita on pienemmissä pitoisuuksissa.

Ihmislajille tyypillisen laihan maidon sijoittaminen tähän kuvioon antaa jo sellaisenaan perusteita tehdä erittäin tarkkoja oletuksia siitä, miten ihmisvauvoja on nk. evoluutioympäristössä imetetty. Kyseisen luennon mukaan ihmisvauva kuuluukin tyyppiin ”kannettu poikanen”: vauva on ollut jatkuvasti äidin läheisyydessä ja sitä on imetetty usein. Samaa päätelmää tukee sellainenkin lajivertailu, jossa huomioidaan lajien väliset sukulaisuussuhteet: ihmisen lähimmät sukulaiset kantavat poikasiaan ja imettävät niitä usein. Lopuksi tukea evoluutioympäristössä vallinneelle läheiselle äiti-vauva-suhteelle antavat nykyisin elävät metsästäjä-keräilijät, joista valtaosalla vauva kulkee mahdollisimman lähellä äitiään, kantoliinassa tai sylissä. Lisäksi vauvan anatomia (mm. jalkojen asento nostettaessa) sekä äidin ja vauvan psyyke tukevat päätelmää. Evoluutiopsykologiassa on tällä tavoin kyse monitieteisestä palapelistä, jossa osaset alkavat tieteenalan edistyessä ja datan tarkentuessa loksahdella paikoilleen.

Jo tämän yksinkertaisen esimerkin valossa ”painivastustajani” hokemat väitteet siitä, ettemme tiedä evoluutioympäristöstä mitään tarkkaa ja että evoluutiopsykologiassa olisi kyse sortumisesta jonkinlaiseen epäempiiriseen kehäpäättelyyn, ovat kerrassaan kestämättömiä. (Mikäli oikein ymmärsin vastapuolta, hänelle suurimpia mielipahan aiheuttajia evoluutiopsykologiassa on se, että eräät evoluutiopsykologit ovat parikymmentä vuotta sitten määritelleet nk. mielen moduulin niin laajaksi.)

”Painivastustajani” kritisoi myös metsästäjä-keräilijäaineiston käyttöä. Hänen perusteenaan oli se, että metsästäjä-keräilijät elävät niin erilaisissa ympäristöissä, lähinnä Afrikan savannilla tai Etelä-Amerikan viidakoissa. Argumentti on kestämätön. Se, että populaatioiden elinympäristöissä tai käyttäytymisessä on huomattavaa vaihtelua, ei tarkoita sitä, että evolutiivista lähestymistapaa ei voitaisi käyttää käyttäytymisen selittämisessä. Asia on pikemminkin päinvastoin: ihmisen käyttäytymisen laajamittainen kulttuurinen vaihtelu on parhaita mahdollisia lähteitä, kun yritämme evolutiivisessa mielessä selvittää, miksi käyttäydymme niin kuin käyttäydymme.

Loppupäätelmä: Evoluutiopsykologiasta esitetään jopa tohtoritasolla yhä edelleen varsin pintapuolisia ja kliseisiä kritiikkejä, joihin alan harrastajat ovat jo lukuisia kertoja vastanneet.

Haastattelu Kalevassa

Kaleva -lehden PeTo -liite (2.1.-8.1.2009) haastatteli minua joulukuun lopulla seuraavaan tapaan (tässä juttu lyhentämättömänä):

1) Onko evoluutioteoria uskontosi?

Evoluutioteorialla ei juuri ole tekemistä uskonnollisuuden kanssa. Luulen, että olisin uskonnoton, vaikken tuntisi evoluutioteoriaa. Lisäksi on olemassa uskonnollisia evoluution ystäviä. Toisin sanoen, vaikka evoluutioteoria kykenee selittämään ihmislajin olemassaolon arvoituksen, siitä on uskonnoksi yhtä vähän kuin painovoima- tai suhteellisuusteorioista. Olisin myös valmis hylkäämään evoluutioteorian, jos saisin todisteita selitysvoimaisemmasta teoriasta.

2) Eikö maallikko ole kuitenkin samassa asemassa kuin lapsi, jonka on valittava, uskooko uskonnon vai biologian opea? Miksi valitsisin jälkimmäisen?

Biologianopettajan puolella on eräs yksinkertainen ja yleispätevä seikka: todistusaineisto. Muissakin asioissa uskomme sitä, jolla on todisteita väitteidensä tueksi. Ei ole syytä, miksi evoluution tulisi olla poikkeus. Ja evoluutiosta kertovat todisteet ovat niin musertavat – ja tätä ei voi sanoa kauniisti – että se, joka ilman ennakkokäsityksiä on näitä todisteita tutkaillut ja silti väittää, ettei usko evoluutioon, on joko pahansuopa tai typerä.

3) Toisaalta Darwin muistuttaa jumalaa: papparainen, jolla on pitkä valkea parta. Palvotaanko häntä?

On oikeastaan yllättävää, miten vähän vaikkapa Darwin-rihkamaa on tarjolla. USA:ssa myydään Darwin-kahvikuppeja ja puskuritarroja autoihin, mutta kyse on marginaali-ilmiöstä. Toisaalta seikka ei ole lainkaan yllättävä: henkilöpalvonta ei tieteeseen kuulu. Nuoren ja parrattoman Darwinin kuvat saattaisivat myös olla tunnetumpia, jos hän olisi julkaissut Lajien syntynsä aikaisemmin kuin viisikymppisenä. Lisäksi kannattaa muistaa, että kaikkia jumalia ei kuvata parrakkaiksi papoiksi. Jumalien ulkomuodot, samoin kuin heidän tunne-elämänsä – kostonhimosta anteeksiantoon – ovat vain heijastumia ihmisen evolutiivisesti kehittyneestä psyykestä.

4) Ei me olla apinoita, lauloi Hiski Salomaa. Eikös tuo pidä paikkansa – mehän olemme kai kaloja?

Polveutumishistorialtamme olemme päivänselviä apinoita. Simpanssien ja ihmisen yhteiset esivanhemmat ovat vain muutaman miljoonan vuoden päässä, mikä on vain silmänräpäys kaiken elollisen evoluutiohistoriassa. Itse asiassa simpanssit ovat geneettisesti läheisempää sukua ihmiselle kuin gorilloille. Kalojen ja ihmisen yhteiset esivanhemmat taas ovat satojen miljoonien vuosien päässä.
Monissa suhteissa toki olemme hyvin epätyypillisiä kädellisiä ja nisäkkäitä – esimerkiksi parinmuodostustavoiltamme muistutamme enemmän lintuja.

5) Taannoisen uutisen mukaan miestuomarit passittavat vankilaan neljä raiskaajaa viidestä, naistuomarit vain joka toisen. Keksin joutessani ilmiölle pari selitystä: a) miehet haluavat poistaa geneettiset kilpailijansa pelistä, b) naiset haluavat tulla siitetyiksi vaikka väkisin. Onko evoluutiopsykologia näin helppoa?

Tieteeseen kuuluu hypoteesien eli erilaisten oletusten kehittäminen, mutta sellaisenaan se ei tietysti riitä. Olennaisempaa on olettamusten testaaminen ja tarvittaessa niiden hylkääminen. Erilaisten koejärjestelyiden ja kyselytutkimusten ohella vaikkapa eri kulttuurien välinen vertailu on hyvä tapa koetella hypoteesien pitävyyttä. Ja mitä tulee termiin evoluutiopsykologia, veikkaan että etuliite evoluutio tulee jäämään pois lähivuosikymmeninä. Siinä määrin kuin psykologia tutkii kaikille ihmisille yhteisiä ominaisuuksia maistamisesta ja muistamisesta tunteisiin, kaikki psykologia on evoluutiopsykologiaa.

6) Irtisanotulla kaverillani ei ole varaa hankkia lapsia. Rikkaan perheen kakarana totean hänet epäkelvoksi yksilöksi, joka on hävinnyt taistelun olemassaolosta. Meneekö päättelyssäni jokin vikaan?

Toki ystäväsi geenien ja niiden sisältämän informaation kannalta hän on hävinnyt taistelun olemassaolosta. Mutta hänen henkilökohtainen elämänsä voi silti olla mielekästä ja sisältörikasta. Osan meistä geenit jatkavat seuraavaan sukupolveen, mutta me kaikki kuitenkin kuolemme – ja oikeastaan olemme siinä mielessä onnekkaita. Se, että kuolemme tarkoittaa, että olemme eläneet. Geenit voivat hypätä järveen, jos niin tahdomme.

7) Evoluutiopsykologit tyrmäävät Freudin teorian oidipuskompleksista, koska ihmiset luontaisesti karttavat sukurutsaa. No miksi sitä kuitenkin esiintyy?

Lähisukulaisten välinen parittelu on poikkeuksellista käyttäytymistä muillakin kädellisillä kuin vain ihmisillä. Onkin selvää, että poikkeukset eivät kumoa todisteita luonnonvalinnan tuottamasta insestinvälttämisvaistosta. Evoluutiopsykologia ei siis ole teoria siitä, miksi kaikki käyttäytyvät jollakin tavalla. Lisäksi sukurutsaa näyttäisi tapahtuvan eniten silloin, kun olosuhteet ovat sellaiset, että sen välttämiseen kehittyneet luontaiset mekanismit eivät käynnistykään. Esimerkiksi kun sisarukset kasvavat erillään. Vastaavasta tapahtumasta oli kyse Oidipuksen kohdalla ja onpa teemaa käsitelty Kalevalassakin.

8) Eivätkö freudilaisten tähtäimessä ole mielikuvat ja fantasiat, eikä se, kuka oikeasti hässii ketäkin? Mitä te siis oikein meuhkaatte?

Se, mikä Freudin fantasia-ajatuksissa oli oikein, oli joko triviaalia tai se ei ollut hänen keksintöään. Useimmat biologit, kuten yhä useammat psykiatrit nykyään, jättävät Freudin rauhaan historiaan kuuluvana kuriositeettina psykologiatieteen alkupäivistä. Itse olen kritisoinut myöhempien aikojen freudilaisia lähinnä siksi, että psykoanalyysi on sekä epätieteellinen teoria että ilmeisen tehoton ja kallis hoitomuoto. Saatan olla turhan optimistinen, mutta uskon, että tänä päivänä biologiasta ja ihmisluonnosta tiedetään jo niin paljon, että psykoanalyysin kaltainen teoriarakennelma ei enää voisi saavuttaa vastaavanlaista suosiota älymystön parissa.

Sotatraumojen käsittely auttaa?

Helsingin Sanomat julkaisi 22.12.2008 uutisen Ritva Tuomaalan väitöskirjasta. Uutisen ja sen otsikon mukaan ”sodan traumojen käsittely auttaa yhä kuntoutuksessa”. Käsittelen tässä asiaa vain lehtijutun perusteella, koska en ole kyseistä 36 henkilön haastatteluun perustuvaa väitöstyötä nähnyt.

On todellakin mahdollista, että menneistä sotakokemuksista puhuminen – olettaen, että ”käsittely” tarkoittaa puhumista – auttaa veteraanien kuntoutuksessa. (Se, miten käsittely mahdollisesti auttaa, ei tule jutusta tarkemmin ilmi, vaikka kirjoituksessa toki mainitaan esim. painajaisunet ja ahdistavat mielikuvat sotavangeilla.) Ongelma on kuitenkin, että kyseinen tutkimus ei vielä osoita, että traumojen käsittelystä olisi jotakin hyötyä.

Syy on yksinkertainen: tutkimuksessa ei käytetty verrokkiryhmiä.

Jotta tutkimuksesta olisi voitu vetää traumakäsittelyä koskevia johtopäätöksiä, olisi haastatelluista pitänyt erottaa satunnaisesti verrokkiryhmät, joista osa olisi saanut käsitellä jotakin muuta asiaa kuin sotamuistoja samaan tapaan. Tällä tavoin olisi saatu selvyyttä siitä, oliko vaikkapa pelkkä empaattinen kuuntelu se kuntoutusta auttava tekijä. Toki myös tavallista elämäänsä jatkava verrokkiryhmä olisi ollut tarpeen.

Ja lopulta kuntoutumista olisi pitänyt arvioida kokonaan kolmas taho, joka ei olisi tiennyt, mistä ryhmästä on kyse, verrokeista vai traumojen käsittelijöistä.

Haastattelututkimuksissa ei luonnollisesti sinänsä ole mitään vikaa, mutta niistä tehtyjen johtopäätösten suhteen on vain syytä olla tarkkana.