Lukeminen kannattaa aina

Olen ennenkin liputtanut laajan lukemisen puolesta, myös oman alan ulkopuolelta. On aina virkistävää lukea eri alojen asiantuntijoita ja huomata aukkoja omissa tiedoissa. Tässä on joitakin viime päivinä lukemiani kirjoja:

Kathrin Passig & Aleks Scholz (2011): Tietämättömyyden sanakirja. Atena.

Sami Feiring, toim. (2011): Tiheiden ajatusten kirja. Kirja kerrallaan.

Jussi Förbom (2010): Hallan vaara – Merkintöjä maahanmuuton puhetavoista. Like.

Thomas Cathcart & Daniel Klein (2008): Plato and Platypus Walk into a Bar – Understanding Philosophy Through Jokes. Penguin.

Kent Lindahl (2002): EXIT – Irti natsismin kahleista. Like.

Michael Pollan (2011): Oikean ruoan puolesta. Atena.

Näistä viimeksi mainittu herätti eniten ajatuksia. Pollanin kirja on puheenvuoro ruoan prosessointia ja ”nutritionismia” vastaan. Samalla hän jopa moittii tiedettä reduktionistiseksi. (Lähtökohdiltaan tiede on aina reduktionistista. Se ei silti sulje pois ns. emergenttejä ilmiöitä. Reduktionismi ei siis itsessään ole ongelma vaan ongelma on ns. ahne reduktionismi, josta ravintotieteilijöitä on kuitenkin yleisesti ottaen turha syyttää.) Pollanin ratkaisu erilaisiin ravitsemusongelmiin on korvata elintarviketeollisuuden tuottamat ”ruoankaltaiset tuotteet” tuoreilla, paikallisilla, prosessoimattomilla ja itse valmistetuilla ”oikeilla ruoilla”, lähinnä luomukasviksilla. Hän ei kuitenkaan esitä suunnitelmia, joilla nykypopulaatiot voitaisiin ruokkia tällä tavoin.

Lähes kaikilla elämänaloilla ihmiskunta luottaa yhä enemmän teknologiseen kehitykseen. Elintarviketeknologialla ei Pollanin käsittelyssä kuitenkaan ole paljon vaihtoehtoja. Jos elintarviketeollisuus pitäytyy vanhoissa toimintatavoissa, ihmiset saavat liikaa suolaa, sokeria ja vääriä rasvoja ja liian vähän kuituja, antioksidantteja ja vitamiineja. Mutta jos teollisuus koettaa parantaa tilannetta, se huijaakin ihmisiä nutritionismilla. Hankala umpikuja siis. Todellisuudessa teollisuus ja myös pikaruokaketjut ovat viime vuosina tehneet huomattavia panostuksia ruoan terveellisyyden (ja jossakin määrin ruoantuotannon eettisyyden) eteen. (Tosin moni toimi on ollut vain hintoja nostavaa kosmetiikkaa – joka paradoksaalisesti saattaa osittain olla seurausta Pollanin ja hänen kollegoidensa sinänsä hyväntahtoisesta kritiikistä. ”Lisäaineeton” ei esimerkiksi ole yhtä kuin terveellisempi.)

Toki ruoantuotannossa on aina parannettavaa ja kasvikset oikein annosteltuna edistävät terveyttä. Ja ehkä ihmisten olisi hyvä osata valmistaa ruokia myös itse. Mutta muutos jäänee mitättömän pieneksi, jos mukana ei ole riittävää annosta realismia. Ohjeiden tulisi siis osua riittävän lähelle ihmisten – muidenkin kuin eliitin – kulttuurisia tapoja ja käytännön mahdollisuuksia. Terveellisessä syömisessä ei ole kyse kaikki tai ei mitään -tilanteesta.

PS. Ukrainan kriisiin liittyen lainaan vielä George Orwellia:

Ihmiset eivät halua pelkästään mukavuutta, vakautta, lyhyitä työaikoja, puhtautta, syntyvyydensäännöstelyä ja yleisemmin, tervettä järkeä. Ei, vaan he tarvitsevat, ainakin ajoittain, myös taistelua ja itsensä uhraamista, puhumattakaan rummunpärinästä, liehuvista lipuista ja lojaaliusperiaatteista.

Rakkauden evoluutio -kirjasta

Tein joskus Rakkauden evoluutio –kirjalle kotisivut. Nyt palveluntarjoaja lopettaa kotisivupalvelunsa, joten siirrän materiaalin hieman tiivistettynä tänne.

Rakkauden evoluution julkistamistilaisuus oli ti 27.9.2005 Kolmen sepän kirjakaupassa Hansakujalla Kaivopihalla. Kirja sai Tieto-Finlandia -ehdokkuuden 24.11.2005. Raadin perustelun luki Esko Valtaoja:

Osmo Tammisalon teos Rakkauden evoluutio käsittelee ihmissuhteita mutta siinä ei puhuta miehestä ja naisesta, kodista ja rakkaudesta, vaan uroksesta ja naaraasta, pesästä ja parittelusta. Ensi hätkähdyksen jälkeen lukijassa herää vastustamaton kiinnostus: kuinka paljon evoluutio voi selittää käyttäytymistä, jota yleensä pidämme vain ihmiselle ominaisena? Tammisalon kirja on yhtä aikaa sekä asiallinen että viihdyttävä. Se jättää tilaa omaan oivaltamiseen, haastaa ajattelemaan ja väittämään vastaan. Eikä sen luettuaan pysty enää koskaan katsomaan vastakkaista tai samaakaan sukupuolta aivan sillä entisellä, totutulla tavalla...

MUITA MAININTOJA LEHDISTÖSSÄ JA INTERNETISSÄ:

Helsingin Sanomat 29.11.2005 (teksti Erkki Kauhanen):

Tammisalo perustelee uskottavasti sen, että parittelupuuhissamme käyttäydymme yhä jokseenkin samoin kuin esi-isämme kauan ennen niin sanottua sivistystä. Me olemme eläimiä, eikä asia muuksi muutu. Itse en ole koskaan ymmärtänyt, mitä pahaa siinä edes on, että se pitäisi yrittää kieltää. Huonompaankin seuraan voisi joutua.

Helsingin Sanomien blogissa alk. 28.9.2005:

blogit.helsinginsanomat.fi/tiede (teksti Marko Hamilo):

Meillekin freelancerinä kirjoittavan Osmo Tammisalon kirjan “Rakkauden evoluutio - ihmisen parinvalinnan biologiaa” julkistamistilaisuus oli eilen (Terra Cognita). En ehtinyt paikalle, mutta kollegani Timo Paukku toi tilaisuudesta painotuoreen opuksen. Ensi vilkaisulta vaikuttaa todella kiintoisalta. Tuskin mistään muusta aihepiiristä kirjoitetaan naistenlehdissä, kirjoissa ja sanomalehdissäkin niin paljon pseudotieteellistä roskaa kuin parisuhteesta ja seksistä. Vihdoinkin yksissä kansissa se, mitä näistä aiheista voidaan sanoa todellisen (falsifioitavissa olevia hypoteeseja testaavan) tieteen näkökulmasta.

Aamulehti 25.11.2005 (teksti Jari-Pekka Vuorela):

Tammisalo kertoo virtaviivaisesti ja kohteliaasti parinvalinnan etologian historian, mutta suurimmaksi osaksi Rakkauden evoluutio tietenkin tukeutuu tuoreiden evoluutiopsykologien testaamattomiin spekulaatioihin. -- Yhden kiistan nykytiede on ratkaissut: Edvard Westermarck oli oikeassa insestiteoriassaan oikeassa ja Sigmund Freud väärässä.-- Rakkauden evoluutio sisältää teemoja, jotka saavat jotkut kiristelemään hampaitaan. Tammisalo pohtii esimerkiksi, voiko raiskaus joskus olla yksilön kelpoisuutta lisäävää käytöstä.

Suomen Kuvalehti 46/05, 18.11.2005 (teksti Kristina Carlson):

Tässä ei voi esitellä runsaan teoksen yksityiskohtia ja kiistakysymyksiä. Itseäni hämmästytti, että Sigmund Freudia lyödään lekalla. Eikö lapsi Oidipus-vaiheessa rakenna seksuaali-identiteettiään ja samalla vahvista insestitabun; se olisi siis myös evolutiiviselta kannalta järkeenkäypää?

Kommenttini:

Freud teki kaksinkertaisen virheen suhteessa insestiaversioon. Ensimmäinen virhe oli ymmärrettävä: Insestin välttämisvaisto, jonka tarkoitus on siis ehkäistä sisäsiitoksesta koituvia haittoja, löytyi vasta myöhemmin myös muilta kädellisiltä. Jos Freud olisi tiennyt tämän, hän tuskin olisi esittänyt insestiteoriaansa, saati spekuloinut sen yhteydestä sivistyksen ja kulttuurin alkuperään. Freud siis tuli väittäneeksi, että ihminen on menettänyt muilla kädellisillä tavatun hyödyllisen insestiaversion. Toinen virhe oli oletus siitä, että tämä varhaislapsuudessa tapahtuvaan leimautumiseen liittyvä vaisto oli ihmisellä korvautunut aktiivisella insestisellä himolla, joka sitten kulttuurin avulla piilotettiin alitajuntaan, yliminän hallintaan.

Tieteessä tapahtuu 7/2005

Hanna Kokko: Evoluutiopsykologiasta, rakkaudella

Kommenttini:

Ensimmäinen varsinainen kirja-arvio Rakkauden evoluutiosta julkaistiin Tieteessä tapahtuu –lehdessä lokakuussa 2005. Arvio on erittäin asiantunteva ja rakentavalla tavalla kriittinen, jopa kannustava. Olen professori Hanna Kokon kanssa samaa mieltä kaikista tärkeimmistä asioista. Seuraavassa kommentoinkin vain joitakin arvion yksityiskohtia. Kyse ei siis ole erimielisyyksistä vaan vain pienistä painotuseroista.

    Arvionsa alkupuolella Kokko kertoo kirjan julkistamistilaisuudesta, jossa kerroin saaneeni kommentin, että kirja vie Suomen tieteen kerralla 30 vuotta ajassa eteenpäin ”ja että toisaalla taas oli sivallettu, että se on ainakin sadan vuoden askel taaksepäin!” Tämä Kokon mainitsema ’toisaalla’ oli erään naistutkijan kommentti, kuten julkistamistilaisuudessa kerroin. Kokko pohtii asiaa seuraavasti:

”...miksi kukaan pitäisi Tammisalon kirjaa sadan vuoden askelena taaksepäin? Sisältäähän se huikean kattavan tarjottimellisen tuoreimpia evoluutiopsykologisia ajatuksia ihmisen parinvalinnasta. Syy lieneekin siinä, että tällaista kirjaa tullaan arvioimaan varsinaisen sisältönsä lisäksi vähintäänkin yhtä paljon sen mukaan mitä on jätetty pois.”

    Voin olla väärässä, mutta tässä saattaa näkyä luonnontieteilijöillä varsin yleinen tietämättömyys siitä, miten pahasti harhapoluilla monissa ihmistieteissä ollaan. Kommentti paluusta sadan vuoden taakse ei nimittäin varmaankaan koskenut sitä, mitä kirjasta oli jätetty pois. Pikemminkin se oli pelkoa biologian kasvavasta merkityksestä muissa ihmistieteissä. Tämän pelon syitä olen käsitellyt toisaalla, ks. mm. Skeptikko 3/2005 tai Tieteessä tapahtuu 7/2005 ja 3/2003. Toki naistutkija saattoi myös pelätä evolutiivisten selitysten jotenkin muka tukevan perinteisiä sukupuolirooleja tms.

    Adaptaatiohypoteesien suhteen Kokko vihjaa, ettei teos ollut tarpeeksi varovainen. Eräs evoluutiopsykologiaan syvällisesti perehtynyt tuttavani taas oli sitä mieltä, että kirja oli aivan liian varovainen. Kokko ottaa esimerkin sivulta 268, jossa käsitellään joidenkin jyrsijäkoiraiden peniksissä olevia väkäsiä. Niiden tehtävä saattaa olla naaraan vahingoittaminen niin, “ettei se enää kykene parittelemaan toisten koiraiden kanssa”. Kokon oma vastaava esimerkki koskee jyväkuoriaisia:

“Jyväkuoriaisnaaraat potkivat koiraita poispäin parittelun aikana, ja Martin Edvardsson ja Tom Tregenza tutkivat ilmiötä kokeellisesti estämällä osaa naaraista potkimasta. Estetyiltä naarailta kestikin kauemmin aikaa päästä parittelevasta koiraasta eroon, ja niiden elinikäinen jälkeläistuotto oli vapaasti potkimaan päässeitä naaraita pienempi: pitkistä paritteluista oli haittaa. Mutta koiraan sopeuma -hypoteesista poiketen nämä kokemukset eivät lainkaan vähentäneet naaraiden todennäköisyyttä paritella uudestaan, ja tutkijat joutuivatkin toteamaan, että naaraalle aiheutunut vahinko saattaa olla evoluution sivutuotos. Jos koirasta potkitaan pois, valinta suosii koiraita joiden genitaalit toimivat parempina ’ankkureina’, mutta naaraan vahingoittamisesta sinänsä ei ole hyötyä sen enempää naaraalle kuin koiraallekaan (Edvardsson & Tregenza 2005).”

Biologi Seppo Kuukasjärvi kommentoi asiaa seuraavasti: "E&T:n koe on hyvä esimerkki siitä, että kannattaa olla varovainen ennen kuin julistaa jonkin piirteen adaptaatioksi. Koe on myös hyvä esimerkki vaihtoehtoisten hypoteesien pohtimisesta ja testaamisesta. E&T:n koe ei kuitenkaan mitenkään kumoa hypoteesia, että jotkut jyrsijäkoiraat hyötyvät naaraiden vahingoittamisesta."

    Esimerkkinsä lopuksi Kokko viittaa Stephen Jay Gouldin ja Richard Lewontinin vuonna 1979 julkaisemaan kuuluisaan artikkeliin, jossa kritisoitiin biologeja painottumisesta adaptaatioiden etsimiseen ja muistutettiin, että luonnossa ”kukaan ei ole täydellinen”. (Olen käsitellyt kyseistä artikkelia eräässä kirja-arviossani [Tieteessä tapahtuu 6/2003] seuraavasti: “on täysin epäreilua ja harhaanjohtavaa rinnastaa biologisten sopeutumien tutkiminen ja etsiminen... naiivin optimistiseen oppiin siitä, että luonnossa kaikki on täydellistä. Biologeille on... aina ollut selvää, että osa eliöiden piirteistä on sivutuotteita...). Gouldin ja Lewontinin klassikkoartikkelin esiin nostaminen antaakin ymmärtää, että Rakkauden evoluutio olisi yli-innokas julistamaan joitakin piirteitä sopeutumiksi. Väkäpenisesimerkkini (samoin kuin minkä tahansa kirjassa esitetyn sopeutumahypoteesin) varovaiset sanamuodot kuitenkin kertovat toista: ”Niiden yksi tehtävä lienee naaraan vahingoittaminen niin, että...” ja ”Naaraskin saattaa siis ’hyötyä’ koiraan ’haitallisista’ ominaisuuksista.”

    Kokko myös sanoo, etten esittänyt riittävästi vaihtoehtoisia hypoteeseja. Tästä olen hieman eri mieltä, samoin kuin kaksi maallikkotuttavaani, jotka sanoivat, että paikoitellen (mm. isoäitihypoteesin, sukupuolitautiriskiteorian ja raiskaussopeutumien kohdalla) niitä on jo aivan liikaa. Oikeastaan Rakkauden evoluutiota voi pitää kirjana vaihtoehtoisista hypoteeseista! Kokko ei näytäkään tunnistavan – mikä todennäköisesti on Rakkauden evoluutiota koskeva puute –, että paikoitellen sopeutumahypoteeseja esitellään tarkoituksena vain kuvata jokin mahdollinen valintapaine (kuten esimerkiksi väkäpeniskoirasesimerkki, joka esitetään päätöksentekoa käsittelevässä osiossa). Mikäli kaikille hypoteeseille olisi esitetty epätodennäköisimmätkin vaihtoehdot, kirjasta olisi tullut vähintään kaksi kertaa paksumpi – ja kenties monta kertaa kuivakkaampi.

    Kokko harmittelee myös teoksen ”lajisokeutta”. Hän siis toivoo enemmän eläinvertailuja, varsinkin lintuihin ja hyönteisiin, sillä nyt kirja rajoittuu ”usein muutamaan apinalajiin”. ”Etenkin ei-nisäkkäiden olemassaolo tuppaa unohtumaan tykkänään.” Tämänkin kritiikin suhteen arviot menivät ristiin; eräs toimittaja nimittäin toivoi, ettei ”ötököitä” olisi niin paljon. Yllättävää tämä on siksi, että kirjassa perustellaan selkeästi, miksi siinä harrastettu lajivertailu on tärkeää, ja miksi se on erityisen tärkeää muiden kädellisten kohdalla. On toki myös huomattava, että Rakkauden evoluutio käsittelee, alaotsikkonsa mukaisesti, nimenomaan ihmisen parinvalintaa.

    Tähän liittyen Kokko toivoo, että kirjassa käsiteltäisiin laajemmin, miten ”ihmisen käyttäytymisen sopeutumaluonnetta voidaan tutkia.” Perusongelmana on Kokon mukaan ”kokonaisen luvun puuttuminen, jossa esitettäisiin tasapainoinen ja kriittinen näkemys siitä, miten tästä omituisesta elukasta nimeltä ihminen oikeastaan voi saada selkoa.” Myönnän, että tätä tietoa ei ole koottu yhteen lukuun, vaan lukijan pitää poimia se kasaan pitkin kirjaa. Eli kuten Kokkokin toteaa: ”Kirjan lähes 500 sivuun mahtuu toki yllin kyllin esimerkkejä siitä, että tutkijoilla riittää mielikuvitusta erikoisiinkin koejärjestelyihin.” Rakkauden evoluutiossa kuitenkin on myös lukuisia osioita, joissa ihmistutkimuksen menetelmiä esitellään, esimerkiksi sivuilla 23-24 pohditaan, miten eri menetelmät antavat eri kuvan ihmisen taipumuksista yksiavioisuuteen. Sivulla 25 todetaan myös seuraavasti:

”Kuhunkin yllä esitettyyn menetelmään sisältyy useita erilaisia tutkimusmahdollisuuksia. Esimerkiksi nykyihmistä voidaan tutkia haastatteluin, erilaisin koejärjestelyin tai perehtymällä omaelämäkertoihin. Näiden lisäksi voidaan tietysti vertailla miehiä ja naisia sekä eri yksilöitä eri yhteyksissä. Kaikissa tietolähteissä on omat vajavaisuutensa, mutta käyttämällä useita lähteitä tutkijat voivat ylittää minkä tahansa yksittäisen tietolähteen puutteet.”

    Lopuksi moraalisia ongelmia pohtiessaan Kokko arvioi, että tiedonjano ”riittää Tammisalolle”. Tieteellisessä mielessä tämä pitää toki paikkansa, mutta huomion merkitys jää minulle hieman epäselväksi. Moraalisten kysymysten tiimoilta Kokko heittää ilmaan myös seuraavat kysymykset: ”Eli onko tosiaankin niin, että tiedolla ei ole mitään moraalisia ulottuvuuksia?” ja ”Onko yksilöille tai yhteiskunnille käytännön seuraamuksia siitä, että ymmärrämme A:n evoluutiohistoriaa?” Tämänkaltaisiin kysymyksiin Rakkauden evoluutio ei yrittänytkään ottaa kantaa. Henkilökohtainen arvioni (ja tämä on täyttä spekulaatiota) on, että tieteellinen tieto on paras keino tuottaa hyvä elämä mahdollisimman monelle. Tällaisten arvioiden esittäminen tai hyvän elämän määritteleminen eivät kuitenkaan minusta kuuluneet parinvalinnan biologiaa käsittelevään teokseen.

    Kokko jatkaa: ”Syytä muistaa, että onnellisella elämällä voi olla enemmänkin tekemistä omien taipumusten toteuttamismahdollisuuksien kanssa kuin sen, miten hyvin saa itsensä tungettua pitkän ajan kuluessa lisääntymistuoton maksimoineisiin keskiarvokategorioihin.” Tästä olen Kokon kanssa täysin samaa mieltä – kunhan vain muistetaan, että joidenkin taipumustemme mukainen käyttäytyminen voi aiheuttaa muissa kärsimystä. Se, että jollakulla on parisuhteessa ollessaankin voimakas taipumus vaikkapa haluta seksuaalista vaihtelua (siis rinnakkaissuhteita), ei suoraan tarkoita sitä, että mahdollisuudet toteuttaa tätä taipumusta tuottaisivat onnellisen elämän. Yksilöiden (ja sukujen) intressit kun menevät hyvin usein ristiin – jopa enemmän kuin jostakin kirjasta esitetyt arviot.

Skeptikko 4/2005 (teksti H. Virtanen):

Vaikka esittämisen muodossa onkin parantamisen varaa, niin itse kirjan sisältö on ehtaa tavaraa. Tammisalo esittelee alan hypoteeseja, teorioita ja niiden testauksia niin edestä kuin takaakin. Eli esitettyään tietyn teorian, hän esittelee myös sen kritiikkiä. Tammisalon pohdinta on hyvin syvällistä ja monipuolista... Kirja käsittelee rakkauden tutkimuksen revoluutiota. Tammisalon käyttämä kieli on selkeää. Hän onnistuu vaikeidenkin aiheiden tulkitsemisessa suomen kielelle hyvin... Kokonaisuudessaan kirja on ehkä laajin ja kokonaisvaltaisin aiheesta kirjoitettu teos koko maailmassa. Siinä mielessä suomalaiset ovat kerrankin etuoikeutetussa asemassa.

Kommenttini:

Ylistävistä sanoistaan huolimatta tämä taitaa olla negatiivisin tai ainakin pikkumaisin Rakkauden evoluutiosta tehty arvio - jopa siinä määrin, että siitä saa kuvan kuin kirjoittajan henkilösuhteet olisivat vaikuttaneet siihen: "...uskottavuutta heikentää paikoitellen se, että Tammisalo esittää kaveriensa spekulatiivisia mielipiteitä faktatiedon tavoin". Todellisuudessa näiden yhteisten tuttaviemme spekulatiiviset mielipiteet esitetään kirjassa juuri spekulatiivisina mielipiteinä, ei faktatietoina.

   Arviossa on myös hieman ristiriitaisuutta ja selkeitä lapsuksia. Siinä esimerkiksi väitetään, että evoluutiopsykologisten "metodien ja vertailuaineistojen valinta" heijastaisivat "evoluutiopsykologian kotimaan", USA:n arvomaailmaa. Evoluutiopsykologialla, kuten muillakaan tieteenaloilla, ei tietenkään ole kotimaata. Olisikin kiva kuulla, mitä amerikkalaista on vaikkapa unkarilaistutkijoiden tekemissä hiusmieltymystutkimuksissa (ks. Rakkauden evoluutio s. 289). Siinä määrin kuin evoluutiopsykologia tutkii kaikille ihmisille yhteisiä reaktioita maistamisesta ja muistamisesta tunteisiin, kaikki psykologia on evoluutiopsykologiaa.

   Hupaisa oli myös kirjoittajan arvio siitä, että evoluutiopsykologisten "tutkimusten variabiliteetti ja reliabiliteetti ovat koetuksella". Kirjoittaja tarkoittanee "validiteettia", koska tutkimuksen "variabiliteetilla" (pitäisi sitä paitsi olla varianssi) ei tässä yhteydessä ole mitään tekemistä minkään kanssa. Muutenkin on kyseenalaista, että validiteetista tässä yhteydessä voitaisiin edes puhua, sillä se tarkoittaa lähinnä sitä, mittaako testi sitä mitä sen pitäisi mitata.

   Toinen esimerkki koskee ihmisnaaraiden mieltymystä koiraan taloudellispoliittiseen valtaan, josta kirjoittaja tekee seuraavanlaisen muunnelman: "Tämä on esimerkiksi parinvalinnan selittämisessä ilmennyt väitteenä, että naisten taipumus arvostaa rikasta miestä olisi adaptaatio." Tästä ei selviä, puhutaanko Rakkauden evoluutiosta vai joidenkin yksittäisten evoluutiopsykologien väitteistä. Molemmissa tapauksissa vihjailu on joka tapauksessa vähintäänkin epämääräistä. Evoluutiopsykologit ovat esittäneet asiasta hypoteeseja ja tutkineet sen pohjalta tehtyjä ennusteita. Osa heistä saattaa olla sitä mieltä, että kyseessä on adaptaatio; suurin osa kuitenkin tunnistanee että kyse saattaa olla myös status- tai lahjakkuusmieltymyksen sivutuotteesta.

   Evoluutiopsykologeja toistuvasti syytetään siitä, että he näkevät adaptaatioita joka paikassa; kyse on kuitenkin hypoteeseista, ei adaptaatioiden julistamisesta. Parhaimmat adaptaatioväitteitä kohtaan esitetyt kritiikit ovat myös perinteisesti tulleet alan sisältä tai sen läheltä käyttäytymisgenetiikasta. Tämä on tietysti tilanne yleisemminkin: terävin ja pätevin kritiikki tulee tieteenalan sisältä, tieteellistä mainettaan ylläpitäviltä kollegoilta.

(Sivumennen sanoen kannattaa myös huomata, että ihmisnaaraat suosivat pariutumisessaan varakkaita koiraita muuallakin kuin vain Amerikassa. Jopa varakkaat naaraat suosivat heitä; Rakkauden evoluutiossa tosin tällekin mieltymykselle on annettu vaihtoehtoisia, epäadaptiivisia selityksiä, s. 330.)

Luonnon Tutkija 5/2005

Petter Portin: Geenikeskeistä käyttäytymisbiologiaa

Kommenttini:

Perinnöllisyystieteilijä Petter Portinin kirja-arviossa (Luonnon Tutkija 5/2005) on joitakin selviä Rakkauden evoluutioon liittyviä virheellisyyksiä, joita on syytä kommentoida melko perusteellisesti.

   Alussa Portin puuttuu joihinkin yllättäviin yksityiskohtiin. Hänen mielestään esimerkiksi kirjassa käytetty termi "markkina-arvo" on "trendikäs". Jos kyseinen "havainto" on tarkoitettu kritiikiksi, olisi ollut mukavaa tietää jokin korvaava termi. Portin ei tällaista kuitenkaan kerro. (Itse termi lienee levinnyt käyttöön seuraavasta artikkelista: Pawlowski, B. & Dunbar, R. I. M. 1999 Impact of market value on human mate choice decisions. Proceedings of the Royal Society of London, Series B, 266, 281-285).

   Adaptionistisesta ohjelmasta Portin kirjoittaa, että "sitä noudattava tutkija yrittää oivaltaa, millä tavoin esivanhempien kohtaamat ongelmat ja eliön tietyt ominaisuudet sopivat tarkoituksenmukaisesti yhteen." Tämä pitää paikkansa - asia ilmaistaan Rakkauden evoluutiossa juuri näillä sanoilla. Portin kuitenkin kärjistää, että "adaptationistisen ohjelman mukaan lähes kaikki biologisessa luonnossa havaittavat ilmiöt ovat tarkoituksenmukaisia adaptaatioita eli sopeutumia" ja jatkaa, että "ei tarvitse olla niin, että kaikki evoluution tulokset ovat adaptaatioita, sillä esimerkiksi yksilönkehityksen mekanismit sekä jo ennen tarkasteltavan lajin muodostumista edeltänyt evoluution historia asettavat rajoituksia."

   Sivutuotteet ovat evoluutiossa tärkeässä asemassa, kuten Portin aivan oikein huomauttaa. Mutta ne ovat tärkeässä asemassa myös Rakkauden evoluutiossa, kuten seuraava lyhennetty ote kirjan alkupuolelta (s. 30-31) kertoo:

"Sopeutumien ohella evolutiiviset prosessit tuottavat myös sivutuotteita ja kohinaa. Evoluution kolme tuotetta ovat siis seuraavat:

1. Sopeutumat ovat perittyjä ominaisuuksia, jotka syntyivät luonnonvalinnan kautta, koska ne auttoivat eloon jäämiseen ja lisääntymiseen liittyvien ongelmien ratkaisemisessa niiden evolutiivisen kehityksen aikana. Esimerkki: napanuora.

2. Sivutuotteet ovat ominaisuuksia, jotka eivät ratkaise sopeutumisongelmia, eikä niillä ole funktionaalista rakennetta: ne kulkevat sellaisten ominaisuuksien mukana, joilla on funktionaalinen rakenne, koska ne sattuvat liittymään noihin sopeutumiin. Esimerkki: napa.

3. Kohina koostuu satunnaisvaikutuksista, joita aiheuttavat esimerkiksi satunnaiset mutaatiot, äkilliset ja ennustamattomat ympäristömuutokset tai kehityksen aikana tapahtuvat satunnaisvaikutukset. Esimerkki: henkilön tietyn muotoinen napa."

Lisäksi lukuisten kirjassa esiteltyjen ominaisuuksien suhteen todetaan, että nykyiset tietomme eivät riitä päättämään sen enempää sivutuote- kuin adaptaatiohypoteesinkaan puolesta. Adaptionistinen ohjelma tai Rakkauden evoluutio eivät siis anna ymmärtää, että kaikki luonnossa havaitut ilmiöt olisivat sopeutumia. Adaptionistisen ohjelman noudattaminen on vain ainoa tapa selvittää, onko jokin piirre adaptaatio vai sivutuote jostakin toisesta adaptaatiosta.

   Portin jatkaa: "Tammisalo kirjoittaa, että evoluutiopsykologia ei ota huomioon fossiiliaineistoa eikä yksilönkehitystä." Tämä ei pidä paikkaansa. Kirjassa sanotaan, että adaptionistinen ohjelma "ei tarvitse tietoja fossiileista, metsästäjä-keräilijöistä tai geenien vaikutuksista yksilön kehittymiseen ja käyttäytymiseen, vaikka nämä tiedot usein auttavatkin adaptiivisten hypoteesien kehittämistä ja testaamista" (s. 36). Portinin sitaatti on siis täysin virheellinen. Toisaalla todetaan Portinin korostamasta yksilönkehityksestä, että "Lajihistoriallinen ja yksilöhistoriallinen selitys eivät kilpaile keskenään. Päinvastoin, ne täydentävät toisiaan..." (s. 59). Tämä seikka ei voi olla Portinille uutinen.

Portinin mukaan toinen lähtökohtani on se, "että ihmisen ominaisuudet olisivat kehittyneet pleistoseenikaudella noin 300 000 vuotta sitten vallinneessa evoluutioympäristössä." Kirjassa kuitenkin kritisoidaan juuri tuota näkemystä, kuten seuraavasta käy ilmi:

"Usein tätä termiä (evoluutioympäristö) käytetään hieman virheellisesti, ikään kuin se tarkoittaisi jotakin tiettyä aikaa ja paikkaa lajin historiassa. -- Monet ominaisuudet, kuten vaikkapa nelikammioinen sydän, kehittyivät jo miljoonia vuosia aikaisemmin" (s. 37).

Missään ei myöskään mainita lukemaa 300 000 vuotta sitten. Lisäksi kirjassa todetaan, että suuri osa ihmisen parinvalintaan liittyvistä käyttäytymispiirteistä lienee peräisin ajalta ennen kuin ihmiseen ja simpansseihin johtaneet kehityslinjat erkanivat (s. 53). (Portin myös virheellisesti kuvittelee, että evoluutiopsykologista lähtökohtaa voitaisiin kritisoida sillä, että ihmisen aivojen evoluutio jatkuu yhä.)

   Portin jatkaa, että "kun on puhe käyttäytymispiirteistä voimme esittää vain arvauksia siitä, millainen tuo muinainen evoluutioympäristö on ollut." Tämäkin seikka tulee esille pitkin Rakkauden evoluutiota. Toisaalta, kuten kirjassa todetaan, on selvää, että ihmisen lajityypillisten ominaisuuksien evoluutioympäristöstä tiedetään hyvin paljon: "siellä on vallinnut painovoima, siellä on ollut auringonvaloa, happea, kasveja, eläimiä... siellä ei ollut autoja, liikennevaloja, televisioita, sähköpostia tai tekstiviestejä. Siellä oli saalistajia, saaliita, kasvitoksiineja... Mutta ennen kaikkea läsnä oli muita ihmisiä: koiraita, naaraita, lapsia, vanhuksia, vanhempia, veljiä, siskoja, serkkuja, puolisoita, kilpailijoita, ystäviä..." (s. 333). Jälkimmäisten seikkojen aiheuttamat valintapaineet ovat kutakuinkin samoja nykyään.

   Lisäksi voidaan perustellusti päätellä, että "useimmat yhteisöt perustuivat pitkälti sukulaisuuteen, että lapsikuolleisuus oli nykyistä korkeampi, että koiraalla oli fyysiset mahdollisuudet saada elämänsä aikana enemmän jälkeläisiä kuin naaraalla, että sukukypsyyden saavuttaminen vei yli kymmenen vuotta ja vaati valtavan satsauksen vanhemmilta ja että isät eivät olleet yhtä varmoja isyydestään kuin äidit olivat äitiydestään" (s. 334). Samoin on huomattava, että evoluutiopsykologit tutkivat nykyihmistä, eivät niinkään esivanhempiamme tai heidän elinolosuhteitaan. Toisin sanoen evoluutiopsykologiset hypoteesit testataan nykyihmisillä, joiden oletetaan olevan psykologiselta varustukseltaan melko samanlaisia kuin pleistoseenikauden metsästäjä-keräilijöiden.

   Seuraavaksi Portin käy käsiksi suurempaan teemaan, tällä kertaa antaen vain hieman yksinkertaistetun kuvan kirjan sisällöstä. Hänen mukaansa, jos luonnonvalinnan yksikkönä pidetään geeniä, "ei itse sukupuolisuuden syntyä voida selittää muuten kuin kehäpäätelmällä, joka kirjan sivulla 81 esiintyy seuraavassa muodossa: ’Mikäli suvullista lisääntymistä aiheuttavat geenit hyötyvät suvullisesta lisääntymisestä, on se - - riittävä selitys suvullisen lisääntymisen olemassaololle'."

   Tämä "kehäpäätelmäosio" menee kokonaisuudessaan kuitenkin seuraavasti:

"Seksin selittäminen on joka tapauksessa ollut biologeille ongelmallista. Seksi nimittäin väkisinkin laimentaa omien geenien pitoisuutta jälkeläisissä. Näin ollen suvullinen lisääntyminen tuntuu olevan pahasti ristiriidassa sen väitteen kanssa, että geenit saisivat aikaan ominaisuuksia, jotka edesauttavat näiden geenien leviämistä. Miten geenien puolittuminen muka voisi auttaa niiden leviämistä? Miksi muutoin ’itsekkäät’ geenit olisivat suostuneet tällaiseen? Richard Dawkins, eli itsekkään geenin vertauskuvan luoja, esittää, että kyse ei välttämättä ole ristiriidasta. Mikäli suvullista lisääntymistä aiheuttavat geenit hyötyvät suvullisesta lisääntymisestä, on se hänen mukaansa riittävä selitys suvullisen lisääntymisen olemassaololle. Mitään tautipainetta ei siis välttämättä tarvita. Dawkinsin mielestä on suhteellisen epäolennaista, hyödyttääkö seksi yksilön muita geenejä vai ei: ’Itsekkään geenin näkökulmasta suvullinen lisääntyminen ei sittenkään ole kovin kummallista’. Dawkins myöntää, että tämä päätelmä on vaarallisen lähellä kehäpäätelmää: geenin itsekkyyden aiheuttamaa ’ongelmaa’ yritetään selittää samaisella geenin itsekkyydellä. Suvullisen lisääntymisen olemassaolo on siinä siis ennakkoehto päättelyketjulle, jonka ansiosta geeniä pidetään luonnonvalinnan yksikkönä. Dawkins saattaa olla oikeassa siinä, että tästä kehäpäätelmästä voidaan päästä irti, mutta tämä kirja ei ole oikea paikka sen pohtimiseen" (s. 80-1).

   Toisin sanoen, Portin virheellisesti esittää Dawkinsin kieltämättä ongelmallisen kannan suoraan kirjani kantana, mikä siis on virheellinen sitaatti.

   Arvionsa lopussa Portin väittää, että "Jyrkästi geenikeskeinen näkökulma johtaa siihen, että esimerkiksi sukupuolten välillä nähdään enimmäkseen vain evolutiivisia konflikteja" ja että "Evoluutiopsykologialle olisi eduksi, jos se ottaisi enemmän huomioon eliöyksilöiden - myös eri sukupuolta edustavien - välillä vallitsevan yhteistyön." Portinille ei kuitenkaan voi olla uutinen, että evoluutiopsykologian ja sen "edeltäjän", sosiobiologian, suurimmat saavutukset ovat nimenomaan altruismin ja yhteistyön selittämisessä. Lisäksi on selvää, että evolutiiviselle ihmistutkimukselle ei niinkään ole eduksi se, että se huomioisi enemmän yhteistyötä, vaan se, että se selittäisi ihmisen käyttäytymistä mahdollisimman totuudenmukaisesti, olipa kyse mistä piirteestä tahansa.

   Vastaavana esimerkkinä toimii samassa lehdessä (Luonnon Tutkija 5/2005) esitelty Heikki Helanterän väitöskirja, joka käsitteli Formica-suvun muurahaisten lisääntymiskonflikteja. Väitöksen tiivistelmässä sanotaan seuraavasti: ”Muurahaispesissä on siis käynnissä lisääntymiskonflikti: työläiset munivat munia, mutta toiset työläiset tuhoavat nämä munat.” Odotan mielenkiinnolla, miten Portin puuttuu tähän epäkohtaan; biologiallehan olisi eduksi, että se ottaisi enemmän huomioon työläisten välisen yhteistyön.

   Usein yhteistyötä korostavilta jääkin huomaamatta, että itse asiassa se on vain strategia kilpailussa menestymiseen. Yhteistyökäyttäytymisen on siis lisättävä yksilön kokonaiskelpoisuutta, jotta se voisi lajille kehittyä. Toisin sanoen, tämänkin piirteen taustalla on tuo vanha vihtahousu, ”geenin itsekkyys”. Se, että konfliktien ja yhteistyön huomioiminen eivät sulje toisiaan pois, selviää erityisen hyvin, kun pohditaan kirjani kenties tärkeintä aihetta, parisuhteeseen kuuluvaa uhrautuvaa avuliaisuutta.

   Mitä siis tapahtuisi, jos pariskunnan osapuolet olisivat aina uskollisia toisilleen, eivät koskaan suosisi sukulaisiaan ja kuolisivat aina samaan aikaan? Voimme jopa kuvitella lajin, jossa jokainen muodostunut pari siirtyy autiolle saarelle kasvattamaan jälkeläisiään. Tällaisella lajilla puolisoiden geneettiset intressit olisivat yhteneviä, paketoituina yhteisiin lapsiin. Evoluutio tuskin kuitenkaan loisi heille täydellisen romanttista, seksuaalista ja toverillista rakkautta. Perustelu selviää seuraavasta pitkähköstä otteesta, joka on lempikohtiani Rakkauden evoluutiossa:

   "Kumppaneiden suhde... kehittyisi muistuttamaan saman organismin solujen välistä suhdetta, joilla myös geneettiset intressit ovat identtisiä. Mutta sydänsolujen ei tietenkään tarvitse rakastua maksasoluihin toimiakseen harmonisesti. Samoin kävisi autiosaaren pariskunnilla. Tällaisen lajin kannattaisi esimerkiksi harrastaa seksiä vain lisääntymistarkoituksessa: miksi tuhlata siihen energiaa? Seksi ei tuottaisi sen enempää mielihyvää kuin muukaan lisääntymisfysiologia, kuten vaikkapa sukusolujen muodostumien tai hormonien vapautuminen... Ei olisi rakkautta, koska ei olisi vaihtoehtoisia kumppaneita valittavana, ja koska rakastuminen olisi suunnatonta tuhlausta. Rakastaisit kumppaniasi kirjaimellisesti kuten itseäsi, mutta juju onkin juuri tässä: et oikeasti rakasta itseäsi, paitsi vertauskuvallisesti; sinä olet itse. Te kaksi olisitte, ainakin evoluution silmin, yhtä lihaa, ja suhdettanne määräisi tahdoton fysiologia... Saattaisit tuntea kipua, kun kumppanisi saa haavan, mutta kaikki ne tunteet, joita meillä on kumppaniamme kohtaan, jotka tekevät suhteesta niin suurenmoisen kun se sujuu hyvin (ja tuskaisan kun se sujuu huonosti) eivät olisi koskaan kehittyneet. Vaikka lajilla olisi ollut tällaisia tunteita silloin, kun ne omaksuivat tämän elämäntavan, valinta karsisi niitä yhtä varmasti kuin valinta karsii luolassa elävien kalojen silmiä, koska niistä on vain haittaa eikä ollenkaan hyötyä. Ilman kilpakumppaneita ei siis olisi rakkautta. Sängyssä ei koskaan ole vain kahta ihmistä" (s. 191).

   Portin jatkaa samasta aiheesta: "Evoluutiopsykologialle tuskin on myöskään hyödyksi tekijän edustama psykologian ja muiden yhteiskuntatieteiden vähättely." Rakkauden evoluutiossa analysoidaan tärkeimmät asiaan liittyvät tunteet, rakkaus, mustasukkaisuus sekä seksuaalinen inho ja häveliäisyys varsin perinpohjaisesti, kukin omassa luvussaan. Nämä tunteet kuuluvat taatusti psykologian alaan, samoin kuin osiot, joissa käsitellään havaintopsykologiaan ja päätöksentekoon liittyviä ominaisuuksia. Lisäksi, kuten kirjassa todetaan, "siinä määrin kun psykologia tutkii ihmisille yhteisiä mielentoimintoja maistamisesta ja muistamisesta tuntemiseen, kaikki psykologia on evoluutiopsykologiaa" (s. 355).

   Kymmenet kirjallisuusviitteistä ovat myös peräisin yhteiskuntatieteilijöiltä, joten väite heidänkään vähättelystä ei pidä paikkaansa. Biologiaa käsitteleväksi kirjaksi Rakkauden evoluutiossa on poikkeuksellisen runsaasti yhteiskuntatieteitä, historiaa, antropologiaa ja jopa otteita kaunokirjallisuudesta. Sekin ainoa kohta, jossa Portin myöntää olevansa kirjan kanssa (kutakuinkin) samaa mieltä, on puutteellinen: "Yksiavioisuuden Tammisalo - varmaan aivan oikein - katsoo kehittyneen, koska ihmisellä molemmat sukupuolet osallistuvat pitkäaikaisesti jälkeläisten hoitoon." Kirjan sivuilla 45-46, 65, 193 ja 450-451 pohditaan kuitenkin muitakin vaihtoehtoja ihmisen yksiavioisuudelle, esim. mustasukkaisuuden ja muiden sosiaalisten paineiden mahdollista vaikutusta.

   Loppupäätelmänä on todettava, että vaikuttaa siltä kuin Portin olisi joko lukenut kirjan äärimmäisen huolimattomasti tai sitten hän pyrkisi esittämään sen mahdollisimman huonossa valossa. En yritä arvioida, kumpi vaihtoehto on todennäköisempi tai onko kenties kyse näiden yhteisvaikutuksesta. Se kirja-arviossa oli positiivista, että siinä ei enää harrastettu sitä 1970-luvulta peräisin olevaa käyttäytymistieteitä ja evolutiivista ihmistutkimusta haitannutta marxilaista biologiakritiikkiä, jossa esitetään arvioita tutkijoiden poliittisista motiiveista.

Psykologia 1/2006 (s. 85-86) Jussi Viitala: Rakkauden biologiset perusteet:

Mistä kauneus koostuu? Onko se vain hyvistä geeneistä todistavaa piirteiden ja ruumiinrakenteen symmetriaa ja piirteiden keskiarvoisuutta? Vai kumpi on tärkeämpää, saada jälkeläiselle hyviä geenejä vai yhteensopivia geenejä. Vai etsimmekö paria valitessamme materiaalista hyvää ja arvostettua yhteiskunnallista asemaa? Ovatko valintaperusteet samoja miehillä ja naisilla? Millaiset emootiot valintaa ohjaavat. Ovatko ne kulttuurin luomia vai yleisinhimillisiä tai jopa yleiseläinmaailmallisia? Mistä kumpuaa mustasukkaisuus ja pettäminen? Onko raiskaus adaptiivista?Näihin ja moniin muihin ihmisen lisääntymiseen liittyviin kysymyksiin, Tammisalo etsii vastauksia evoluutiopsykologian näkökulmasta. Kaikkia kysymyksiä ei teoksen laajuuden vuoksi mitenkään voi tässä edes mainita. Hän nojaa hyvin suurelta osin evoluutiopsykologian, eläinten käyttäytymistieteen ja evoluutiopsykologian kirjallisuuteen, mutta osoittaa tuntevansa kirjallisuutta laajasti myös muilta aloilta.
Tammisalo on kirjaansa varten käynyt läpi kunnioitettavan määrän kirjallisuutta ja käsittelee aiheensa perusteellisesti. Niinpä kirja on melkoisen mittava teos. Aihepiiristä kiinnostuneille ja sitä jossain määrin tunteville kirjan perusteellisuus on mukaansa tempaavaa. Tämä sen suurin vahvuus on ehkä myös sen suurin heikkous. Aihetta ensi kertaa tutkivalle seikkaperäisyys ja perusteellisuus voi tehdä lukukokemuksesta raskaan urakan, vaikka aihe näyttää kaikkia ihmisiä kiinnostavan. Lukemista helpottaa Tammisalon sujuva kieli ja monet esimerkit.
Tammisalon esitys on miellyttävän viileätä. Hän ottaa esille erilaisia käsityksiä ja tutkimuksen historiallisia vaiheita ja antaa siten lukijallekin mahdollisuuden arvioida asioita. Vain yhdessä kohdassa kirjoittajan posket alkavat selvästi hehkua, kun hän kirjoittaa evoluutiopsykologisten selitysten saamasta arvostelusta. Tämä on toki hyvin ymmärrettävää, sillä arvostelu on ollut pääasiassa tunteenomaista pitäytymistä vanhoissa asenteissa eikä ole useinkaan perustunut tieteelliseen argumentaatioon.
Tammisalo on tehnyt merkittävän tietopaketin, joka on hyvin Tieto-Finlandia -ehdokkuutensa ansainnut. Tätä kirjoittaessani en vielä tiedä valinnan lopputulosta, mutta pidän Tammisalolle peukkuja.

Rakkauden evoluutiosta löytyneitä virheitä:

s. 101 (Singh ja Bronstad 1998) pitää olla (2001)

s. 137 tavuviiva puuttuu MO-NESTI

s. 177 "Marjo Matikaisen" pitää olla "Marjut Lukkarisen"

s. 224 (Ford & Beach 1951) pitää olla (1969)

s. 253 lainausmerkki liikaa

s. 268 lainausmerkki liikaa

s. 271 tavuviiva puuttuu KAU-NEUS

s. 424 "David Hume" pitää olla "Adam Smith"

s. 487 Viitteessä Soler ym. "attracftiveness" pitää olla "attractiveness"

s. 495 Hume, David viittaus sivulle 424 pois.

s. 497 hakusana "mitokondrio" omalle riville

s. 497 hakusana "metsästäjä-keräilijät" omalle riville

Eugeniikasta

Viime viikolla lueskelin eugeniikan historiaa käsitteleviä kirjoja. Etenkin 1920-luvun Yhdysvalloissa ihmisrodun jalostukseen tähtäävät pyrkimykset olivat tieteilijöiden parissa valtavirtaa. Tässä esitellään joitakin argumentteja, miksi eugeniikka ei toimi(nut).

Eugeniikka-liike pyrki poistamaan vähämielisyydestä (feeble-mindedness) johtuvat sosiaaliset ongelmat jalostuksen avulla. Tietynlaisten ihmisten lisääntymistä siis piti suosia ja tietynlaisilta lisääntyminen piti kieltää. Tavoitteessa on helposti nähtävissä ainakin kaksi virhepäätelmää.

Ensinnäkin peritty vähämielisyys tai -älyisyys on mitätön tekijä sosiaalisten ongelmien taustalla. Tämä kävi ilmi viimeistään 1930-luvun suuren talouslaman myötä. Kun suuri osa rikkaista äkkiä siirtyi köyhien ja apua tarvitsevien joukkoon, sitä ei enää voinut laittaa perinnöllisyyden syyksi. Taloudelliset voimat ohittivat vähämielisyyden.

Toinen erhe on tietysti se, että vähämielisyyttä on monenlaista. Sen taustat ovat geneettisesti monimuotoisia ja sen ilmenemistä on vaikea ennustaa. Tällaisten ominaisuuksien poistaminen voi tuskin onnistua jalostuksen avulla. Ainakaan paritteluiden vahtiminen ei riitä, vaan tarvittaisiin kohdunaikaista geenitutkimusta. Lisäksi on mahdotonta sanoa, milloin vähämielisyyden aste ja haitat ovat niin vakavia, jotta pakkotoimenpiteet olisivat oikeutettuja.

Eugeniikka-liike perusteli kantojaan myös kotieläimillä. Niiden ominaisuudethan on jalostettu tuottamaan hyötyjä ihmiskunnalle. Eikö sama voisi päteä ihmiseen itseensä? Argumentin ongelma on se, että vaikka pitkälle jalostettu lypsylehmä tuottaa ihmiselle suuria määriä ravintoa, eläimenä lehmä on varsin epäonnistunut. Lypsylehmä vaatii jatkuvaa hoitoa ja luonnossa se ei selviäisi kuin hetken omillaan. Tämänkaltainen lopputulos tuskin miellyttäisi ihmisjalostuksen ystäviä.

Kaiken lisäksi pisimmälle jalostettujen kotieläinrotujen kohdalla joudutaan usein lisäämään eriperintäisyyttä eli yksilöitä pitää parittaa kauemmas oman suvun ulkopuolelle. Sukulinjat nimittäin heikkenevät, jos homotsygotian annetaan jalostuksessa kasvaa liikaa. Erirotuisten tai joskus jopa erilajisten yksiöiden jälkeläisten suurempi elinvoima tunnetaan nimellä ”hybrid vigour”. Se on täysin vastoin eugeniikan ajatuksia, joista osaa voidaankin verrata sukurutsan tai rotuhygienian kannustamiseen. Riittävä geneettinen vaihtelu on edellytys lajin evolutiiviselle menestymiselle.

Eugeniikkaa voidaan kritisoida myös ajatuksesta, että tuhat neroa olisi parempi kuin yksi. Nerouden arvo kun on usein juuri sen harvinaisuudessa. Mitä maailma tekisi tuhansilla Beethoveneilla – jos sellaiset lahjakkuudet olisi jotenkin mahdollista seuloa esiin?

Kilpailuvietistä

YLE:n toimittaja kyseli ohjelmaa varten taustatietoja kilpailuvietistä. Tässä pikaiset ja pintapuoliset pohdintani aiheesta.

Luonnossa yksilöt kilpailevat toisiaan vastaan eloonjäämisessä ja lisääntymisessä. Luonnonvalinta suosii esimerkiksi niitä, jotka ovat muita parempia pakenemaan tai naamioitumaan. Joskus arkuudestakin on lisääntymisetua. Vastaavasti toisinaan luonnonvalinta suosii tehokkaimpia saalistajia ja terävimpiä hampaita. Nämä seikat kuitenkin liittyvät vain hyvin löyhästi jos lainkaan inhimilliseen kilpailuviettiin. Kilpailuviettinä yleisesti tarkoitettaneen sitä, että yksilö nauttii kilpailun tuomasta jännityksestä ja/tai menestymisen tuomasta huomiosta ja arvostuksesta.

Yksilöiden välillä on tässäkin ominaisuudessa suuria luontaisia eroja. Toisaalta näiden erojen suuruutta on vaikeaa mitata, koska ihmiset kilpailevat eri asioista. Joku urheilee, joku bongaa lintuja, joku soittaa banjoa. Itse asiassa termi kilpailuvietti on niin epämääräinen ja samalla kattava, että sen piiriin voidaan laskea melkein kaikki inhimillinen toiminta. Jos vain inhoaa häviämistä, onko se kilpailuviettiä? Joku taas haluaa olla mahdollisimman paljon muiden kaltainen, voiko silläkin kilpailla? Entä jos joku haluaa auttaa muita ja olla mahdollisimman yhteistyökykyinen? Joidenkin vanhakantaisten heimojen parissa tavataan eräänlaista anteliaisuuskilpailua.

Ilmiön moninaisuuden vuoksi kilpailuvietti saattaa olla hyödyllisintä pilkkoa muunlaisiin motiiveihin. Ihmiset ensinnäkin haluavat arvostusta ja tulla hyväntahtoisesti huomioiduiksi. Joissakin ympäristöissä ja joillekin yksilöille tämä onnistuu kilpailemalla ja kilpailussa pärjäämällä. Toisaalta ihminen on elänyt suurimman osan lajihistoriastaan tiiviissä sukulaisyhteisöissä ja monimutkaisten yhteistyöverkostojen osana. Tällaisessa ympäristössä menestyminen on vaatinut ystävien houkuttelemista, siis kilpailua ystävien saamisesta, ei heitä vastaan. Muiden päihittäminen ei välttämättä olekaan kilpailuvietin syvin olemus – paitsi tietysti heimojen välisissä kahakoissa. Ihmisillä on myös taipumus vertailla itseään muihin. Ihmiset haluavat löytää ja tehdä asioita, joissa he ovat hyviä. Työnjakokin on eräänlaista seurausta ”kilpailuvietistä”.

Kenties selkeimmillään kilpailuvietistä voidaan puhua parinvalinnan yhteydessä. Sukupuolet kilpailevat eri asioista ja eri tavoilla. Tiedetään esimerkiksi, että miehet mieltyvät kauniisiin naisiin ja että naiset vertailevat ahkerasti itseään muihin. Kaunis nainen kerää katseita molemmilta sukupuolilta. Miesten heikkous kauneuteen ja naisten keskinäinen ulkonäkökilpailu johtuu osin siitä, että naisen ulkonäkö kertoo suoraan hänen hedelmällisyydestään. Mies taas ei tarjoa lisääntymisresursseja samaan tapaan suoraan vartalollaan. Niinpä miehen muilla ominaisuuksilla, esimerkiksi ahkeruudella, rohkeudella, älykkyydellä ja niiden tuomalla statuksella, on parinvalinnassa keskimäärin suurempi merkitys. Luultavasti tämän takia miehet ovat muiden nisäkäskoiraiden tapaan naaraita kilpailullisempia. Ihmisen nyky-ympäristössä statuksen tavoitteluun on lukemattomasti mahdollisuuksia.

Paljonko on paljon?

Sain eilen illalla käsiini Pertti Tötön kirjan Paljonko on paljon? – Luvuilla argumentoinnista empiirisessä tutkimuksessa (Vastapaino 2012). Olen nautiskellen ahminut jo ensimmäiset n. 120 sivua. Erityisesti luku 3 laadullisen ja määrällisen tutkimuksen eroista on mainio. Siinä Töttö käy läpi joitakin laadulliseksi mainittuja tutkimuksia, mutta löytääkin niistä määriin perustuvia argumentteja. Suurempi periaatteellinen ongelma on näytteiden edustavuudessa ja tutkimusten subjektiivisuudessa; eri ihminen olisi voinut tehdä samasta aineistosta hyvin toisenlaisia päätelmiä.

Sukupuolten välisistä eroista (luku 5) Töttö lainaa Petri Ylikosken ja Tomi Kokkosen kirjaa Evoluutio ja ihmisluonto (2009): 

Ajatus sukupuolten vastakkaisuudesta ei saa myöskään empiiristä tukea. Psykologisista tutkimuksista on tehty laajoja meta-analyyseja, joiden pääasiallinen tulos on, että sukupuolet ovat useimmissa asioissa hyvin samanlaisia. Tämä tarkoittaa sitä, että kun otetaan huomioon sukupuolten sisäisen muuntelun määrä, sukupuolten keskimääräiset erot ovat merkityksettömiä. Esimerkiksi Janet Shipley Hyde (2005) löysi merkittäviä eroja ainoastaan seuraavissa ominaisuuksissa: heittovoima, masturboinnin määrä, asenne irtosuhteisiin ja fyysinen aggressio. Tämä on arkiajattelun oletusten kannalta todella lyhyt lista.

Lista todellakin vaikuttaa lyhyeltä, mutta Tötön mukaan se pitenee, kun Hyden artikkelia tarkastellaan lähemmin. Hyde ei ensinnäkään kerro, millä perusteella hän määritteli jonkin sukupuolieron pieneksi tai suureksi. Koska tilastotiede ei vastaa tällaisiin kysymyksiin, eroa on verrattava ”samankaltaiseen eroon, jota kiistatta pidetään yhteiskunnallisesti tärkeänä tai muuten merkittävänä. Vain se voi ratkaista, paljonko on paljon.”

Töttö vertaa Hyden mainitsemia sukupuolieroja sukupuolten keskimääräiseen palkkaeroon Suomessa (sitähän pidetään monesti suurena tasa-arvo-ongelmana). Mitä lukemat sanovat? Töttö kirjoittaa:

Näiden tietojen nojalla naisten ja miesten keskimääräinen tuloero on siis Suomessa pieni, jos käytämme silmämääränä Hyden tarjoamaa mittatikkua. Sukupuolten väliset erot ovat selvästi pienempiä kuin yksilöiden väliset tuloerot. Jos taas nojaamme tasa-arvokeskusteluun ja pidämme EU:N linjausten mukaisesti eroa suurena, meidän pitää olla johdonmukaisia ja pitää suurinta osaa Hyden tarkastelemista sukupuolieroista myös suurina tai jopa valtavina. Jokainen valitkoon näistä, sillä tämän lähemmäs vastausta kysymykseen, paljonko on paljon, emme pääse. Mutta tämäkin on jo paljon, sillä se sulkee pois vaihtoehdon, että sukupuolten tuloeroja pidettäisiin suurina ja muita eroja pieninä.

Uutta tietoa esivanhemmista

Rakkauden evoluutio –teoksessani (2005) kirjoitin seuraavasti: 

Mitokondrion geeneissä havaitun vaihtelun perusteella on arvioitu, että viimeisin kaikille ihmisille yhteinen esiäiti eli noin 140 000 vuotta sitten. Y-kromosomigeenien perusteella viimeisin kaikille miehille yhteinen esi-isä sen sijaan eli vain noin 60 000 vuotta sitten. Naaraspuolinen, kaikille yhteinen esivanhempi on siis elänyt huomattavasti kauempana historiassa.

Uudempi tutkimus on kuitenkin muuttamassa tätä kuvaa. "Eeva" ei ehkä olekaan niin paljon "Aatamia" vanhempi: 

Mitochondrial Eve—the most recent common ancestor of women, estimated to be 190,000 to 200,000 years old—may not have been much older than ancient “Adam.” According to a pair of papers published in Science yesterday (August 1), the most recent common ancestor of men is now calculated to have lived between 120,000 to 200,000 years ago. Previous estimates suggested the most recent common male ancestor lived just 50,000 to 60,000 years ago, creating a discrepancy between the divergence of men and women from their most recent common ancestors. But, analyzing the Y chromosome sequences of 69 men from nine populations across the globe, scientists from Stanford University and their colleagues have found that the most recent common patrilineal ancestor did not live much more recently than its matrilineal counterpart.

Tulokset tosin ovat vielä varsin kiistanalaisia. (Lisäys 23.1.2014: European Journal of Human Genetics -lehdessä vastikään julkaistussa tutkimuksessa kaikille ihmisille yhteisen esi-isän "ikä" tarkentui 209 000 vuoteen.)

Rakkauden evoluutiossa kirjoitin pitkästi myös monivaimoisuudesta ja sen edellytyksistä. Esimerkiksi maanviljely mahdollisti resurssien kertymisen ja varallisuuserot ja sitä kautta useamman vaimon elättämisen. Olen sittemmin jonkin verran muuttanut mielipidettäni varallisuuserojen tarpeellisuuden suhteen. Metsästäjä-keräilijäyhteisöissä ei nimittäin tavata suuria eroja materiaalisissa resursseissa, mutta silti useimmissa yhteisöissä tavataan monivaimoisuutta. Selitys löytynee siitä, että vaikka resurssit ovat keräilijäyhteisöissä jakaantuneet suhteellisen tasaisesti, miesten välillä on silti eroja statuksessa. Nämä statuserot tai ”sosiaaliset resurssit” taas perustuvat pitkälti siihen, kuinka paljon miehellä on sukulaisuuteen perustuvia liittolaisia, etenkin sotaa käyvissä heimoissa (joissa miehiä myös on vähemmän kuin naisia).