Kriittisestä ajattelusta

Seuraava kirjoitukseni (ja oheinen piirrokseni) julkaistiin Skeptikko 2/2015 –lehdessä (ilman tässä olevia jälkikirjoituksia).

Kriittisen ajattelun sietämätön vaikeus

Tutkimusten mukaan uskoa paranormaaliin voidaan vähentää kriittiseen ajatteluun tähtäävillä oppitunneilla. Oppilaiden kriittinen ajattelu ei silti välttämättä ole lisääntynyt. He ovat saattaneet luopua paranormaaleista uskomuksistaan sosiaalisista syistä, esimerkiksi siksi, että he ajattelevat, että kurssi oli siihen tarkoitettu. Ehkä oppilaat hetkellisesti sulkevat tietyt ajatukset pois, jotta heidän ei tarvitsisi ajatella omien uskomustensa kanssa ristiriidassa olevaa materiaalia. Jotkut tutkijat puhuvat tässä yhteydessä mielen lokeroitumisesta. Aivot voivat säilöä keskenään ristiriitaisia seikkoja niin, että yksilö itse ei huomaa sitä.

Toinen mekanismi voi olla eristymisen pelko. Opetustilanne – jopa kriittiseen ajatteluun tähtäävä – on väistämättä hierarkkinen. Oppilas saattaa tunneilla raportoida vähäisempää uskoa paranormaaliin, koska hän, tiedostaen tai tiedostamattaan, haluaa kuulua joukkoon ja välttyä syrjinnältä. Tällainen varmasti riittää aitoon muutokseen uskomuksissa. Myös pelkkä auktoriteettien läsnäolo ja ajatusmaailma voivat riittää. Kenties oppilas kuvittelee, että opettaja on yleensä oikeassa riippumatta siitä, johtuuko se opettajan taidoista kriittisessä ajattelussa vai ei.

Kriittisen ajattelun opettaminen on joka tapauksessa hankalaa. Erityisen vaikeaa se on, jos mukaan otetaan pohdintoja siitä, mitä ylipäätään ovat paranormaali ja yliluonnollinen. Oletetaan, että on jokin henkiolento, joka pystyy vaikuttamaan ihmisiin jollakin ennestään tuntemattomalla voimalla. Olisiko tämä yliluonnollinen ilmiö? Se, että voima on tieteelle tuntematon, ei voi olla riittävä syy nimittää sitä yliluonnolliseksi. Mikä siis on riittävä kriteeri? Ilmiö on yliluonnollinen vain, jos pystytään aukottomasti osoittamaan, että ilmiötä ei ole mahdollista selittää. Tämä on luultavasti looginen mahdottomuus: jotta voitaisiin todistaa, että ilmiö ei ole selitettävissä tai ymmärrettävissä, ilmiö pitäisi tuntea perinpohjin – jolloin ilmiö ei olisi enää yliluonnollinen.

Näin ajateltuna yliluonnollisuus on vain yhdistelmä herkkäuskoisuutta ja tiedonpuutetta. Niinpä jos tavoitteena on edistää kriittistä ajattelua, valistuksen lisäksi on kiinnitettävä kriittinen huomio tahoihin, jotka herkkäuskoisuudesta ja tietämättömyydestä hyötyvät. Uskontoja ei ole syytä jättää tämän tarkastelun ulkopuolelle. Suuri osa maailman väestöstä edelleen uskoo ja toimii sen mukaan kuin olisi olemassa jumala, joka vaikuttaa maailman tapahtumiin ”yliluonnollisten” voimiensa avulla. Ensimmäistäkään jumalallista väliintuloa ei kuitenkaan ole todennettu tai mitattu, ja skeptikon on tuotava tämä ilmi. Näkymättömän ja olemattoman jumalan välillä ei ole eroa, joten on järkevämpää etsiä hyvää elämää muualta.

Uskontoja tarkastellessaan skeptikko siis joutuu arvioimaan sellaisten väitteiden todennäköisyyttä, joita ei ole edes periaatteessa mahdollista kumota. Eräs ongelma on se, että osa ihmisistä saa näistä ei-falsifioituvista uskomuksista mielenrauhaa tai muunlaisia psykologia ja sosiaalisia hyötyjä. Luultavasti jotkut uskomukset edistävät yksilön hyvinvointia nimenomaan falsifioitumattomuutensa takia. Tiede ei esimerkiksi pysty todistamaan Allahin tai Jahven olemattomuutta. Osalle ihmisistä tämä riittää: oliot ovat heille riittävän todellisia, jotta niistä voi saada elämälleen merkitystä. (Tosin on huomattava, että länsimaalaisten parissa uskonnollinen paranormaali näyttäytyy enenevässä määrin enää kirkollisissa rituaaleissa. Ne ovat eräänlaisia yleisesti hyväksyttyjä seurapelejä, joiden avulla on kätevä vastata yleisinhimillisiin tarpeisiin: miten osoittaa sitoutumista parisuhteeseen tai kunnioitusta vainajalle. Siinä määrin kuin nämä riitit ja niissä esitetyt väitteet edistävät uskoa paranormaaliin ja vaikuttavat ihmisten maailmankuvaan, skeptikon on niistä keskusteltava.)

Yleensä ihmiset toki mielellään ovat oikeassa ja nojaavat todisteisiin. He arvostavat sitä, että väitettä voidaan testata ja joko kumota tai vahvistaa. Totuudessa pysyminen ja tietoon pyrkiminen ovat kuitenkin vain motiiveja muiden joukossa. Ihmiset haluavat myös nähdä elämällään tarkoituksen, olla yhteisönsä arvostamia ja hankkia merkityksellisiä ihmissuhteita. Monet uskomusjärjestelmät palvelevat tällaisia itsen arvostamiseen liittyviä tarpeita. Tässä uskomuksen falsifioitumattomuus on avuksi. Ihmiset pystyvät sen avulla suojaamaan uskonnollisia (ja usein myös poliittisia) näkemyksiään. Kumoutumattomuus auttaa puolustautumaan sellaisia faktoja vastaan, jotka johtaisivat oman maailmankuvan kyseenalaistamiseen. Ikävä kyllä melkein mille tahansa kumoutumattomalle olennolle voidaan hankkia väkivaltaisuuteen asti omistautuneita opetuslapsia, jos takana on riittävästi propagandaa ja mahdollisuus yhteisöllisyyteen. Paradoksaalisesti falsifioitumattomuuden houkutus saattaa nykyisessä tietoyhteiskunnassa olla aiempaa suurempi; tosiasiaväitteitä kun on helpompi testata faktoilla. ISIS-taistelijakin osaa googlata.

Ihmiset puolustavat uskonnollispoliittisia näkemyksiään myös halveeraamalla kriitikoita – meitä totisia ja epäempaattisia skeptikoita – ja kuuntelemalla perusteluita vain tietyiltä henkilöiltä ja vain tietyistä lähteistä. Kumoutumattomuus saattaa kuitenkin olla näitä tärkeämpi tekijä tuottamaan epäkriittisyyttä ja turvallista varmuuden tunnetta. Lisäksi on muistettava, että jumalolentojen olemassaolo on teoreettinen (ja kenties todennäköisyyslaskennan ulkopuolinen) kysymys. Täten se harvoin on yhtä vetoava kuin uskontojen käytännöllisemmät kysymykset: miten löytää yhteys jumalan rakkauteen tai miten palvella jumalaa paremmin.

Kun ihmiset siis lankeavat kumoutumattomiin uskomuksiin, testattavuus ja oikeassa oleminen ovat jääneet käytännöllisempien ja palkitsevampien seikkojen jalkoihin. Myönteinen omakuva hyödyllisenä ryhmän jäsenenä ja mahdollinen ikuinen elämä ovat syrjäyttäneet kriittisen ajattelun. Tämä on inhimillisesti katsottuna ymmärrettävää. Kaikki eivät millään voi saada yhtäläistä tunnustusta kriittisinä ajattelijoina tai totuuden kertojina. Skeptikolle jää kaksi epäkiitollista tehtävää: 1) löytää uskomusten takana olevat virhepäätelmät ja todisteiden puutteellisuus ja 2) osoittaa ne uskoville. Kolmas tehtävä on kiitollisempi mutta vastakkaisen propagandan johdosta vaikeampi: perustella, millä tavoin pyrkimys rationaalisuuteen ja kriittiseen ajatteluun johtaa korkeaan moraaliin ja hyvinvoiviin yhteiskuntiin.

Lähteitä:

* Skeptic 2015. Vol 19, No 4, 2015.

* Journal of Personality and Social Psychology 2014. Friesen, Campbell & Kay. Painossa.

* Robert Trivers 2014: Petos ja itsepetos ihmiselämässä. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.

PS. Lukaisin tutkimustuloksia turkkilaisten muslimien (yli 99 prosenttia väestöstä) asenteista. (Ks. muslimien mielipiteistä yleisemmin: Skeptic, vol 20, 1/2015). Yli 70 prosenttia Turkin muslimeista ensinnäkin pitää islaminuskoa ainoana tienä ikuiseen elämään taivaassa. Noin kahdeksan prosenttia suosii kuolemantuomiota rangaistuksena islamista luopumiselle. Lisäksi lähes 20 prosenttia pitää usein/joskus oikeutettuna, että perheenjäsen tappaa esiaviollista seksiä tai pettämistä harjoittaneen naisen (miesten harrastamasta seksistä ei varmasti edes kysytty).

   Asia on eurooppalaisittain kiinnostava, sillä Turkki on vuonna 1999 hyväksytty EU-jäsenehdokkaaksi (neuvottelut alkoivat kuusi vuotta myöhemmin). Mitä Turkin jäsenyydestä tulisi ajatella? Mielipiteistä ja yksityisajattelusta – vaikka se olisikin uskonnollisten tapojen, tunteiden ja kirjoitusten ohjailemaa – on pitkä matka tekoihin, myös Turkissa. Ja eräässä vanhassa kyselytutkimuksessa nuorista brittimuslimeista jopa 36 prosenttia kannattaa kuolemantuomiota uskosta luopumisesta. Lisäksi Turkissa on huomattavan vähän uskonnollisiin asenteisiin liittyvää väkivaltaa verrattuna vaikkapa Irakiin, Pakistaniin tai Palestiinaan. Mutta ennen EU-jäsenyyttä turkkilaisten olisi osattava vielä laajemmin vähentää uskonnollisten asenteiden/kirjoitusten roolia – aivan kuten kristityt Euroopassa ovat tehneet. Paperilla Turkki on irrottanut valtion ja uskonnon ja sallii uskonnonvapauden, mutta ilman valistuksen ja maallistumisen tuulia seikalla ei välttämättä ole merkitystä. Valtiolla on esimerkiksi vaikutusvaltainen uskontoasiain virasto ja turkkilaiset poliitikot ovat erittäin uskonnollisia. Sosiaaliset uudistukset ovat myös viime vuosina hidastuneet nopean talouskasvun myötä.

   Jäsenyyden esteinä toki on lisäksi joukko taloudellisia kysymyksiä, mutta ihmis- ja kansalaisoikeuksiin liittyvien asenteiden/ongelmien tulisi olla vähintään yhtä tärkeitä. Esimerkiksi lukutaitoaste turkkilaisilla naisilla on Wikipedian mukaan vain 79,6 prosenttia. Merkkejä islamin maallistumisesta tietysti on – muuallakin kuin Turkissa – mutta prosessi on hidas ja eteneminen epätasaista. (Toisaalta on hyvä muistaa, että turkkilaisista arviolta vain puolet haluaa EU:hun. Turkin värikkäistä poliittisista kuvioista ks. esim. The Economist –lehden artikkeli tai Iltalehden pääkirjoitus 8.6.2015)

PS2. Julkisen sanan neuvosto suosittaa, että sanomalehdet ryhtyisivät käyttämään sanan ”ilmoitus” sijasta termiä ”mainos”.

http://www.jsn.fi/lausumat/lausuma-medialle-mainonnan-merkitsemisesta-2015/

Tämä järkevä lausuma toivottavasti tekee selkeämmän eron toimitettujen artikkelien ja mainosten välille. Journalistinen ja kaupallinen/ideologinen aineisto sekoittuvat helposti etenkin pienlevikkisissä maakuntalehdissä silloin, kun on kyse paikallisten seurakuntien jutuista. Esimerkiksi Töölöläinen ja Ykkössanomat ilmoittavat olevansa sitoutumattomia, mutta silti lehtien sisällössä on vaikea erottaa seurakuntien kasaamia juttuja toimituksen tuottamista jutuista.

Suoria sitaatteja vai kaikenlaisia kuiskutuksia?

Tarjosin seuraavaa kommenttiani Tieteessä tapahtuu -lehdelle. Päätoimittaja lienee oikeassa, kun hän perusteli kieltäytymispäätöstään sillä, että tämä sopii paremmin ”esimerkiksi blogille”.

 - - -

Vähemmän vihjailuja, lisää lainauksia

Tieteessä tapahtuu -lehdessä (4/2015) jokunen kirjoitus herätti ihmetystä. Pekka Wahlstedt ensinnäkin toteaa arviossaan (s. 76–77), että ”kirjassa innostutaan ehkä liikaakin ihmisen eläimellisistä sukujuurista ja väitetään että ihminen ON eläin”. Wahlstedtin mielestä ”olisi ollut suotavaa tehdä ero ihmisen eläimeen palauttamisen ja sen välillä, että ihminen on kehittynyt eläimestä”. Asia on liian lähellä määritelmäkysymystä ollakseen kiinnostava, mutta näkemystä on silti kummasteltava. Mitä ”eläimeen palauttaminen” voi tarkoittaa, kun ihminen kerran on evolutiivisesti kehittynyt laji muiden lajien joukossa? Ne, jotka pitävät erottelua mielekkäänä, voisivat kertoa, milloin ja millä perusteilla ihmisen esivanhemmat lakkasivat olemasta eläimiä. Kenties he voisivat myös ennustaa, onko jokin muu laji pääsemässä eläimellisyydestään.

Vanha kiistakumppanini [1] Petter Portin taas arvioi Gaudeamuksen kustantaman erinomaisen Käyttäytymisgenetiikka -teoksen (s. 70–72). Portinista ”tuntuu hieman oudolta, kun kirjan monissa luvuissa geeneille tavallaan annetaan ensisijainen rooli”. Minusta olisi pikemminkin outoa, jos käyttäytymisgenetiikan löytöjä esittelevässä kirjassa ei keskityttäisi nimenomaan geneettisten erojen merkitykseen. Käyttäytymisgenetiikkaa aiemmin vähätellyt Portin joutuu myös kiemurtelemaan, kun hän kirjoittaa alan uusista löydöksistä, esimerkiksi geneettisten erojen roolista yhteiskunnallisissa asenteissa: ”Rohkenenkin hieman epäillä, soveltuvatko kvantitatiivisen genetiikan menetelmät lainkaan niiden tutkimiseen.” Perusteluksi epäilylleen Portin esittää sitä, että ”yhteiskunnallisten ominaisuuksien kohdalla mittaamisen ongelma on suuri”. Kaikki lienevät tästä samaa mieltä: monille asioille on vaikea tai mahdotonta antaa numeroarvoja. Mutta useimmiten asiat voidaan kuitenkin laittaa keskinäiseen järjestykseen, ja tilastotiede osaa käsitellä järjestykseen laitettuja asioita. Rohkeakin epäily on tietenkin kannatettavaa, mutta se ei riitä. Lisäksi on kerrottava, mikä jo saaduissa tutkimustuloksissa on pielessä. Ovatko yksilöiden väliset geneettiset erot yhteydessä eroihin poliittisessa suuntautumisessa vai eivät? (Ne ovat.)

Portin mainitsee – yllättävän alentavaan, jopa holhoavaan sävyyn – että kirjan kirjoittajat ovat kiitettävän oikein käsittäneet käyttäytymisgenetiikan perusteet; siis sen, että sukulaisten välisten korrelaatioiden avulla voidaan arvioida, kuinka suuri osa yksilöiden välisistä eroista johtuu geneettisistä eroista. Olisi kummallista, jos alan suomalaiset huiput eivät perusasioita ymmärtäisi. Perään Portin toteaa, että alalla ”esiintyy paljon väärinkäsityksiä jopa eräiden tutkijoiden parissa”. Portin voisi kertoa, ketkä tutkijat ovat ymmärtäneet väärin käyttäytymisgenetiikan. Saisimme molemmat tilaisuuden valistaa yleisöä. Tiede ei edisty nimettömillä vihjailuilla, vaan se vaatii avointa keskustelua ja sanatarkkoja sitaatteja.

Arvionsa lopuksi Portin kertoo harmistuneensa siitä, että kirjassa suhtauduttiin kielteisesti psykoanalyysiin. Tämä tapahtui yhdessä lauseessa: ”Varsinkin psykoanalyyttisesti suuntautuneessa psykiatriassa saatettiin jopa esittää, että vakavat psykiatriset sairaudet, kuten skitsofrenia ja autismi, johtuisivat ympäristötekijöistä kuten suhteesta äitiin.” Portin olisi harmistumisensa sijasta voinut kertoa, mikä lausunnossa on pielessä. Ovatko psykoanalyytikot selittäneet autismia tunnekylmillä äideillä vai eivät? (He ovat.) Yleisemmin on huomattava, että psykoanalyyttiset menetelmät eivät sovellu kausaaliselitysten antamiseen eli ne ovat siinä(kin) mielessä epätieteellisiä.

Hannu Virtanen puolestaan kommentoi evolutiivista ihmistutkimusta (s. 57) [2]. Evoluutiopsykologi Steven Pinkeristä Virtanen kirjoittaa, että tämä olisi ”korottanut itsensä kaikkien alojen asiantuntijaksi”. Tällaiset henkilöön käyvät kommentit kertovat yleensä pätevien argumenttien puutteesta. Hedelmällisempää olisi ollut kertoa, missä kohdin Pinker on väärässä ja miksi. Virtanen toki pyrkii tällaiseenkin käsittelyyn, mutta huonolla menestyksellä.

Virtanen esimerkiksi esittää, että evoluutiopsykologit pitäisivät sodankäyntiä ihmisen geneettisenä ominaisuutena: ”Yhtenä esimerkkinä evoluutiopsykologian ’totuuksista’ voisi mainita olettamuksen sodankäynnin geneettisyydestä. Sota on tämän totuuden mukaan miesten adaptiivista koalitiokäyttäytymistä, minkä päämääränä on naisten hankkiminen.” Virtanen siis puhuu yhtäältä olettamuksesta ja toisaalta totuudesta lainausmerkeissä. Mitä hän siis tarkoittaa? Onko kyse olettamuksista, totuuksista vai ei kummistakaan?

Evoluutiopsykologit taatusti ymmärtävät, että vaikka sota olisi joillekin yksilöille adaptiivista eli vaikka jotkut pystyisivät sotimalla kasvattamaan geeniensä lisääntymismenestystä, sotilaiden tietoisen tavoitteen ei silti tarvitse olla naisten hankkiminen, perheen puolustaminen tai muu vastaava. Niin tai näin, Virtanen ei halua eikä edes yritä osoittaa, että sodan adaptiivisuus olisi saavuttanut totuuden aseman evoluutiopsykologien parissa. Se olisikin vaikeaa, sillä evoluutiopsykologeja on jo tuhansia (toki määritelmästä riippuen). Lisäksi heistä ani harva on kirjoittanut sotimisesta. Nimettömien vihjailujen ja yleistysten sijasta Virtasen olisi voinut kommentoida sotaa tutkineiden evoluutiopsykologien näkemyksiä. Samalla olisi ollut kiinnostavaa lukea hänen ajatuksiaan siitä, mitkä ihmisen psykologisista ominaisuuksista ovat voimistuneet menneisyyden kahakoiden seurauksena. Kuinka merkittävän valintapaineen aseelliset heimosodat ovat siis luoneet?

Virtasen lopetus on erityisen epäonnistunut: ”Arveluttavaa menetelmää edustaa myös biologisten mallien soveltaminen suoraan nyky-yhteiskuntaan. Pahimmillaan tästä voi seurata kehäpäätelmä tyyliin: kun kerran mehiläisillä on kuningattarensa, niin on luonnollista että myös ihmisillä on kuningas.” Tässä Virtanen kritisoi itse keksimäänsä naiivia ”menetelmää” ja siitä kyhäämäänsä vielä naiivimpaa ”päätelmää”. Tuskin edes suuri yleisö kykenee hänen esittämäänsä päättelyvirheeseen (kyse ei muuten ole kehäpäätelmästä). Tosin takavuosien sosiaalitieteilijöitä vaivannut biologian pelko saattoi perustua juuri tällaisiin epämääräisiin karikatyyreihin ”biologian soveltamisesta”.

Loppupäätelmä: paikoitellen Portinin ja Virtasen kirjoituksista puuttuvat tieteellisen keskustelun hyveet: selkeys, tarkkuus, avoimuus, kohteliaisuus, johdonmukaisuus ja kenties jopa pyrkimys totuudenmukaisuuteen. Tiedän, että syyllistyn edellä paheksumaani ja tieteen kannalta turhaan vihjailuun, kun arvelen heidän näillä kohdin olleen tieteen edistämisen sijasta poliittisesti/ideologisesti motivoituneita. En väitä, että heillä varsinaisesti olisi ollut poliittisia taka-ajatuksia, vaan että lajillemme tyypillinen taipumus ideologiseen ajatteluun on saattanut heikentää kyseisten kirjoitusten intellektuaalista laatua.

VIITTEET

[1] Petter Portinin ja minun välisen erimielisyyden perusta käydään läpi toisaalla: http://ihmisluonto.blogspot.fi/2013/05/tiede-vaistot-ja-moraali.html

[2] Virtasen kirjoituksessa dosentti Markus J. Rantalan sukunimi oli virheellisesti muuttunut Rintalaksi.

PS. Tällä jälkikirjoituksella ei juuri ole tekemistä ihmisluonnon kanssa:

Ruohonjuuri -kauppa mainostaa Metro -lehden (8.6.2015) takakannessa jalkapohjiin yön ajaksi laitettavia Detox-laastareita: ”oivallinen apu unensaannin, laihdutuksen ja kehon puhdistuksen avuksi.” Mainoksessa väitetään myös, että kookosvesi puhdistaa kroppaa. Mainonta on nähdäkseni harhaanjohtavaa, mikäli Ruohonjuuri -kauppa ei pysty verrokkikokeisiin nojaten perustelemaan väitteitään tai suoremmin kertomaan, miten laastari kehoa puhdistaa tai auttaa laihtumaan.

Kysyin 9.6. Mainonnan eettiseltä neuvostolta, onko kyse harhaanjohtavasta mainonnasta. Esitin arveluni, että jos jokin iholle laitettava aine vaikuttaisi kehon koostumukseen tai toimintoihin mainonnassa esitetyllä tavalla, kyse olisi lääkeaineesta. Heidän mukaansa (vastaus 10.6.) asiassa on kysymys mainoksen totuudenmukaisuudesta ja Mainonnan eettinen neuvosto ei ole toimivaltainen käsittelemään tällaista asiaa. He neuvoivat Kilpailu- ja kuluttajaviraston lomakkeelle. Täytin sen ja lähetin 10.6. Automaattinen vastaus saapui nopeasti:

Ilmoituksenne on vastaanotettu numerolla 928827. Kuluttaja-asiamiehelle tulee vuosittain tuhansia kirjallisia yhteydenottoja. Teidän ilmoituksenne on yksi niistä. Yhteydenotot ovat tärkeitä, koska niiden avulla saamme tietoa kuluttajien markkinoilla kohtaamista ongelmista. Käymme kaikki yhteydenotot läpi ja ne tallentuvat tietojärjestelmäämme. Seuraamme tietojärjestelmään kertyviä asioita ja käytämme tietoa valvonnan tukena. Keskitymme niihin asioihin, jotka kulloinkin arvioimme kuluttajien aseman kannalta tärkeimmiksi. Käsittelemme asioita laajempina ala- ja aihekohtaisina kokonaisuuksina, jolloin valvonnan vaikuttavuus on yleensä parempi kuin hoidettaessa asioita yksi kerrallaan. Kohdistamme valvontaa vaihdellen eri toimialoille. Valvontatoiminnan priorisointiin vaikuttaa myös voimassa oleva kuluttajapoliittinen ohjelma ja ministeriön kanssa tehdyn tulossopimuksen sisältö. Tietoa toiminnastamme ja valvontatyömme tuloksista pyrimme jakamaan niin, että se tavoittaisi mahdollisimman tehokkaasti sekä kuluttajat, elinkeinonharjoittajat että muutkin sidosryhmät. Tärkein tiedottamiskanavamme on verkkosivusto www.kkv.fi. Kiitämme ilmoituksesta ja toivomme aktiivista yhteydenpitoa myös jatkossa. Kuluttaja-asiamies

Kysyin asiaa 9.6.2015 myös Ruohonjuuri -kaupalta heidän omalla palautelomakkeellaan:

Hei, mainostatte Metro-lehden takakannessa 8.6. kehoa puhdistavia Detox-laastareita ja kookosvettä. Tahtoisin tietää tarkemmin, mitä kehon puhdistuksella tarkoitetaan ja miten laastari toimii. Yst.terv. OT

Sain vastauksen 15.6. Ruohonjuuren markkinointi- ja ostopäälliköltä. Vastaus oli suora lainaus heidän laastarin käyttöä opastavalta nettisivultaan:

DETOX Puhdistuslaastari on luonnollinen, tehokas ja helppokäyttöinen kehoa puhdistava jalkalaastari. DETOX -puhdistuslaastari on valmistettu 100%:sti luonnon omista raaka-aineista. Puhdistuslaastari on kehitetty imemään kehon toksiineja. Tämä luonnollinen terveystuote puhdistaa tehokkaasti kehoa sisältä ulos. Kuona-aineet saastuttavat elimistöämme päivittäin. Niitä on vedessä, ilmassa, ravinnossa ja ympäristössämme, niiltä ei voi välttyä. Kuona-aineiden poistaminen parantaa kehomme palautumiskykyä edistämällä verenkiertoa, korjaamalla heikentynyttä immuniteettia ja estämällä ennenaikaista vanhenemista.Käyttöohjeet: Poista laastarin teippipuolesta suojapaperi. Aseta Detox Puhdistuslaastarin ”imutyyny”, keskelle laastaria siten, että imutyynyn vihreä teksti puoli tulee laastarin teippiä vasten. Aseta ennen nukkumaan menoa Detox puhdistuslaastari puhtaalle ja kuivalle jalkapohjalle siten, että imuosa tulee jalkapohjaa vasten, munuaisvyöhykkeen päälle, eli jalkaholviin. Parhaan tuloksen saavuttamiseksi poista laastari 8-10 tunnin kuluttua. Laastarit voidaan asettaa molempiin jalkoihin yhtä aikaa, nopeampien tulosten saavuttamiseksi. Laastareita käytetään vähintään 5 peräkkäisenä yönä, kuurina. Laastareita voidaan käyttää myös vuorotellen oikeassa ja vasemmassa jalassa vähintään 10 peräkkäisenä yönä. Toista kuuri 3 – 5 kertaa vuodessa. Raikkaan veden runsas päivittäinen juominen edistää puhdistumista!Japanissa on jo vuosia käytetty DETOX -kehonpuhdistuslaastareita poistamaan epäpuhtauksia elimistöstä. Laastari on kehitetty Japanissa vuosien lääketieteellisten tutkimusten tuloksena. Detox -laastarit on Japanissa myyntimenestys vuodesta toiseen. HUOM! Mikäli olet allerginen äyriäisille, olet raskaana tai imetät kysy laastarien käytöstä ensin lääkäriltäsi, ei alle 10-vuotiaille lapsille. Älä käytä rikkoutuneelle iholle, säilytä kuivassa ja viileässä.

Kysyin asiaan tarkennusta:

Hei, Kiitos vastauksesta. Se ei tosin vastannut kysymykseeni laastarin toiminnasta. Kysyn siis tarkemmin: Millä mekanismilla laastari toimii? Miten ja mistä aineista laastari kehoa puhdistaa? Miten laastari auttaa unettomuuteen? Miten laastari auttaa laihtumaan? Onko laastarin tehosta tehty kliinisiä tutkimuksia? Osaisitko ohjata minua kyseisten tutkimusten pariin? Jos et itse osaa vastata näihin kysymyksiin, voisitko ohjata ne henkilölle, joka osaa? Mainontanne on arvojenne – reilun pelin ja yhteiskunnallisen vastuun – ja mahdollisesti lain vastaista, mikäli laastarin toiminnasta ei ole tutkimustuloksia.Yst.terv. OT

Sain vastauksen 16.6. markkinointi- ja ostopäälliköltä:

Parhaan mahdollisen vastauksen saamiseksi selvittelin asiaa vielä detox-laastareiden maahantuojalta, joka vastasi siis näin: DETOX – puhdistuslaastari on vyöhyketerapeuttinen jalkapohjalaastari, joka sisältää luonnollisia aineita, jotka kiihdyttävät kehon lymfakiertoa.
Detox laastarin toiminta perustuu kehon akupisteisiin, joita sen sisältämät ainesosat stimuloivat.
Näitä tuotteita on myyty Japanissa, Kiinassa ja Euroopassa sekä muualla maailmalla hyvin pitkään ja runsaasti.

Tuotteen tehoa ei ole osoitettu lääketieteellisesti ja mm. netistä löytyy varmasti detox laastareista juttuja puolesta ja vastaan. Olemme saaneet valtavasti hyviä käyttökokemus palautteita suoraan asiakkailta, joissa kerrotaan esim. unen laadun parantuneen, kylmiin jalkoihin, jalkojen tuntuvan kevyimmiltä herätessä, energisempi ja pirteämpi olo sekä jotkut väittävät myös saaneensa apua laihtumiseen.
Olen itse käyttänyt tuotetta kuurinomaisesti ja todennut mm. unen laadun parantuneen. Lisäksi jalat tuntuvat jotenkin kevyemmiltä herätessä jopa treenin jälkeen.Moderni elämäntyyli yhdistettynä vähäiseen liikuntaan ei edistä hyvinvointiamme. Tänä päivänä on lähes mahdotonta välttyä kehoa kuormittavilta vierasaineilta ja kemikaaleilta, jotka rasittavat elimistöä ja voivat kerääntyä elimistöön. Aiheuttajina ovat mm. ilman saasteet, ruuan -ja juomien lisäaineet, lääkkeet, tupakointi, alkoholi, iholla käytetyt keinotekoiset kemikaalit, kodin puhdistusaineet yms.Kuona-aineiden kerääntyminen voi näkyä mm. ihon huonona kuntona, vatsaongelmina, turvotuksena, väsymyksenä, vastustuskyvyn heikkenemisenä, huonona verenkiertona, univaikeuksina, kipuina, särkyinä ja ” tunkkaisena olona”. Elimistömme ei myöskään aina pysty tarpeeksi tehokkaasti poistamaan oman puhdistusjärjestelmänsä kautta kaikkia terveydelle ja hyvinvoinnille haitallisia aineita. (Heikentynyt lymfakierto lisää mm. selluliitin kehittymistä ja se aiheuttaa myös monia pienempiä, jokapäiväisiä ongelmia, kuten turvotuksen tunnetta jaloissa jne.)Voit auttaa elimistöäsi poistamaan kehostasi terveydelle haitallisia kuona-aineita ja raskasmetalleja käyttämällä Detox-jalkapohjalaastareita. Laastareita voi käyttää milloin vain, mutta tehokkaimmillaan ne ovat yöllä, jolloin lymfakierto toimii vilkkaimmin. Huolehdi riittävästä veden juonnista, joka myös aktivoi kehon aineenvaihduntaa.

Nimettömänä pysyvältä maahantuojalta saatu vastaus ei yllätä. Ällöttävät kuona-aineet aiheuttavat pahaa oloa ja rehellinen mainontamme perustuu muun muassa lukemattomien itäaasialaisten kokemuksiin. Raskasmetallit olivat tässä raju veto. Usko on selvästi luja, jos mukana on taloudellisia hyötyjä.

Viimeinen viestini markkinointi- ja ostopäällikölle kuuluu (17.6.):

Hei, Kiitos vastauksesta. Laitan tähän perään otteita Kilpailu- ja kuluttajaviraston sivuilta.http://www.kkv.fi/Tietoa-ja-ohjeita/Markkinointi-ja-mainonta/tosiasiavaitteet-ja-vertailut/Toivon, että he ennättävät puuttua mainontaanne, joka teiltä saamieni tietojen perusteella on lainvastaista. Yst. OT

Mainostajan on pystyttävä todistamaan markkinoinnissa käyttämänsä tosiasiaväitteet oikeiksi. Väitteiden paikkansapitävyydestä on varmistauduttava jo ennen niiden esittämistä ja väitteiden on pidettävä paikkansa markkinoinnin julkaisuajankohtana.

Tosiasiaväitteestä on kyse aina, kun väite koskee mitattavissa olevia vaikutuksia, jotka voidaan osoittaa oikeiksi tai vääriksi. Mitä ehdottomampi väite on, sitä varmemmin edellytetään näyttöä sen paikkansapitävyydestä.Väitteen pitää perustua puolueettomiin ja luotettaviin selvityksiin, tutkimuksiin, tilastoihin, testeihin, mittauksiin yms. ...Tosiasiaväitteellä tarkoitetaan sitä, että markkinoija lupaa tai väittää tuotteen ominaisuuksista tai vaikutuksista jotain konkreettista. Esimerkiksi, jos yritys lupaa tuotteella olevan mitattavissa olevia vaikutuksia, ne pitää pystyä osoittamaan todeksi. Kun tuotteen kerrotaan silottavan ryppyjä tai pidentävän ripsiä 60 %, kyseessä on tosiasiaväite, joka on voitava osoittaa todeksi luotettavin tutkimustuloksin.

                       

Viimeinen vastaus saapui 17.6.:

Hei! Kiitos viestistäsi. Otamme  palautteesi huomioon tulevaa mainontaamme suunnitellessamme.

Voi olla, että kesäisestä kirjeenvaihdostamme oli jotakin hyötyä. Ehkä viranomaisten pitäisi ottaa selkeä kanta siihen, missä määrin mainonta saa perustua plaseboon.

Konsilienssista ja käyttäytymisgenetiikasta

Uusimmassa Tieteessä tapahtuu –lehdessä (3/2015) on paljon kiinnostavia asioita, esimerkiksi Uskali Mäen kirjoitus ennustamisesta taloustieteessä: ”Ennustamisen onnistuneisuutta ja onnistumisen edellytyksiä arvioitaessa on hyvä erotella yhtäältä ennustusvälineen ennustavuus ja toisaalta ennustettavan asian ennustettavuus.” Markus J. Rantala ja Samuel Piha taas kirjoittavat eri tieteenalojen yhtenäisyyden ja yhteensopivuuden eli konsilienssin puolesta: ”Mitä tapahtuu humanistisille tieteille, kun luonnontieteelliset menetelmät ennemmin tai myöhemmin valtaavat ihmistieteet? Ne eivät katoa vaan tulevat entistä tärkeämmiksi. Eivät biologia ja fysiikkakaan ole toistensa korvikkeita, vaikka ne konsilienssissa ovatkin. Ihmistieteet tarjoavat sellaista tietoa, jota fysiikka, kemia ja biologia eivät voi tarjota”. Harva luultavasti enää provosoituu evoluutiopsykologiaa puolustavasta kirjoituksesta; yhteiskuntatieteilijät alkavat ymmärtää, että heidän on syytä tuntea tärkeimmät biologiset teoriat siinä missä kemistin tulee tuntea fysiikan atomiteoria.

Konsilienssin puolesta puhuu myös vastikään julkaistu Käyttäytymisgenetiikka – Geeneistä yhteiskuntaan –teos (toim. Antti Latvala ja Karri Silventoinen, Gaudeamus 2015). Se on ensimmäinen kokonainen, kunnollinen ja suomenkielinen kirja käyttäytymisgenetiikasta. Tähän asti aihetta käsitteleviä tekstejä on ollut vaikea löytää suomeksi. (Olen kirjoittanut aiheesta useammassa teoksessani, mutta kyse on ollut pienestä osasta kyseisiä kirjoja.)

Teoksen toimittajat kirjoittavat johdannossaan konsilienssista: ”Kirjan yksi tavoite on osoittaa, että sekä luonnontieteiden että käyttäytymis- ja ihmistieteiden tuottama tieto on välttämätöntä, jotta voimme ymmärtää ihmistä kokonaisuutena.” Akatemiaprofessori Jaakko Kaprio jatkaa samassa hengessä: ”2010-luvulla käyttäytymisgenetiikan ala on laajentunut psykologiasta ja psykiatriasta käsittelemään myös perinteisesti yhteiskuntatieteisiin kuuluvia kysymyksiä kuten koulutustason, tuloerojen ja poliittisten asenteiden taustaa. Kehityskulku on luonteva, kuuluuhan käyttäytymisgenetiikan alueeseen koko inhimillinen käyttäytyminen niin yksilötasolla kuin osana yhteiskuntaa” (s. 10).

Kaprio päättää osionsa: ”Tämän kirjan luvut osoittavat, että käyttäytymisgenetiikan tuottamalla tiedolla on tärkeä rooli psykologian, psykiatrian ja yhteiskuntatieteiden keskeisten tutkimuskohteiden ymmärtämisessä. Käyttäytymisgenetiikan kiehtovat löydökset ovat myös merkityksellisiä niin ihmiskuvamme kuin siihen pohjaavien yhteiskunnallisten valintojen kannalta” (s. 24). Petri Ylikoski ja Jaakko Kuorikoski taas kirjoittavat: ”Perimä vaikuttaa lähes kaikkiin inhimillisiin piirteisiin, eli tämä taistelu on jo voitettu. Uusi merkittävämpi haaste on ymmärtää kuinka perimä vaikuttaa. Toinen, luultavasti suurempi muutos, liittyy yhteiskuntatieteilijöiden asenteisiin. Nykyisin yhteiskuntatieteet eivät voi enää jättää biologiaan liittyviä asioita tarkastelujensa ulkopuolelle” (s. 312, korostus alkuperäinen).

Kirjassa on luvut muun muassa mielialahäiriöiden (Tiina Paunio), sosiaalisten asenteiden (Markus Jokela), koulutuksen ja tulojen (Ari Hyytinen & Pekka Ilmakunnas), kognitiivisten kykyjen (Antti Latvala), syömishäiriöiden (Anu Raevuori & Anna Keski-Rahkonen) ja ”perheellistymisen” (Markus Jokela & Venla Berg) periytyvyydestä. Olen lukenut vasta osan kirjasta, mutta käsittely vaikuttaa kaikin puolin asiantuntevalta ja ajanmukaiselta.

Toistoa – sekä kirjaan kokonaisuudessaan että omaan lukuunsa – näytti olevan eniten kausaliteettia käsittelevässä luvussa (Petri Ylikoski & Jaakko Kuorikoski). Osiossa myös kannettiin huolta, että yleisö saattaa saada harhaanjohtavan kuvan geenien vaikutuksista; geenithän ovat ”vain yksilönkehityksellisiä resursseja”. Tällainen käyttäytymisgenetiikan tuoreita löydöksiä ansiokkaasti esittelevä teos tuskin olisi tarvinnut moista mestarointia. (Esimerkiksi sivulla 308 sanotaan, että ”DNA-jaksoa ei voi ajatella geeniksi jollekin tietylle ilmiasun piirteelle”. Sivulla 13 kuitenkin todetaan, että ”eräät fyysiset piirteet, kuten silmien väri, ovat erittäin periytyviä, koska ne määräytyvät vain yhden tai muutaman geenin perusteella, eikä ympäristö juuri vaikuta siihen, miten geenit ilmentyvät.”) Niin tai näin, kyseisten filosofien tietämys kertonee sosiaalitieteissä ja jopa filosofiassa tapahtuvasta muutoksesta kohti empiirisempää otetta ja luonnontieteellisempiä menetelmiä, siitä huolimatta, että empiria näkyy vasta empirian tarvetta korostavina lausumina – nyt kirjassa, joka näitä empiirisiä tuloksia esittelee.

Kuten muutkin hyvät tiedekirjat Suomessa, tämäkin teos ansaitsisi enemmän huomiota ja lukijoita kuin se luultavasti tulee saamaan. Tuntuu kuin lukeva yleisö – onko sellaista? – ei kiinnostuisi enää edes tieteestä, joka on aktiivisten kiistojen aiheena, saati konsilientista konsensuksesta.

PS. Tieteiden ykseydestä kiinnostuneen kannattaa lukea Edward O. Wilsonin teos Konsilienssi vuodelta 2001. Pieni ote mainiosta teoksesta (arvioin kirjan Helsingin Sanomissa 15.12.2001):

Myönnän kyllä, että varsinkin sosiaaliteoreetikoiden kohtaamat tekniset ongelmat ovat valtavia. Jotkut tieteenfilosofit ovat luovuttaneet ja julistaneet, että luonnon- ja sosiaalitieteiden rajamaasto on liian monimutkainen nykyisen ajattelun hallittavaksi ja kenties se on ikuisesti ihmisen kykyjen ulottumattomissa. He kyseenalaistavat biologian ja kulttuurin konsilienssin ja viittaavat toimivien yhtälöiden epälineaarisuuteen, tekijöiden toisen ja kolmannen kertaluvun vuorovaikutuksiin, satunnaisuuteen ja kaikkiin muihin meressä eläviin hirviöihin. He huokaavat: Ei toivoa, ei toivoa. Mutta juuri näinhän filosofien on tehtävä. Heidän kuuluu määritellä ja selittää tieteen rajat asioiden suuressa järjestyksessä, jossa rationaalisen prosessin täydet ulottuvuudet on viisainta jättää – filosofeille. Heille olisi säädytöntä myöntää, että luonnontieteellä ei ole älyllisiä rajoja. Se olisi epäammattimaista. Heidän epäilyksensä tukevat pienenevää sosiaaliteoreetikoiden joukkoa, joka haluaa pitää alansa rajat suljettuina ja kulttuurien tutkimuksen puhtaana biologian unelmista.

PPS. Lääkärilehdessä 10/2015 oli tiivistelmä kiinnostavasta väitöstutkimuksesta (Jussi Lampi):

Tutkimuksessa havaittiin, että altistuminen maatilan eläimille varhaislapsuudessa oli yhteydessä alentuneeseen astman, allergisen herkistymisen, allergisen nuhan ja atooppisen ihottuman riskiin 31 vuoden ikäisenä. Tämän lisäksi allergisen herkistymisen ja allergisten sairauksien riski aikuisiässä oli sitä pienempi, mitä useammalle eläinlajille lapsuuden perheessä oli altistuttu. Varhaislapsuuden altistumisen lisäksi myös äidin raskaudenaikainen altistuminen maatilan eläimille suojasi syntyvää lasta allergiselta herkistymiseltä. Varhaislapsuuden maatilaympäristö paransi keuhkojen toimintakykyä aikuisiällä.

Onkohan huippu-urheilijoita tutkittu tässä mielessä? Mistä kunkin lajin olympiamitalistit tulevat, hygieenisistä kaupunkioloista vai monien kotieläinlajien maatiloilta? Väitöstyön tiivistelmä loppuu seuraavasti: ”löydökset tukevat oletusta, että maatilaympäristön suojaava vaikutus allergisia sairauksia kohtaan on ilmeisintä varhaislapsuuden aikana.”

Ihminen ei ole muovailuvahaa

Seuraava kirjoitukseni julkaistiin Yliopisto 4/2015 –lehdessä (ilman tässä olevia jälkikirjoituksia).

Kuva: Mike Wieringo

Ihmeneloset, Marvel

Ihminen ei ole muovailuvahaa

Ihmisen käyttäytyminen on vähemmän geenien ja hormonien määräämää kuin millään muulla lajilla. Monissa ihmistieteissä ja joillakin humanistisilla aloilla ihmistä on tästä syystä kohdeltu ei-biologisena olentona. Kyseisen ideologian mukaan kieli, kulttuuri ja kasvatus ovat vallanneet aivot ja tehneet ihmisestä loputtoman joustavan. Jopa sukupuolierot seksuaalisuudessa on nähty ainoastaan sosiaaliskulttuurisina rakennelmina. Ihmisen käyttäytymistä koskevat evolutiiviset selitykset taas on nähty poliittisina muotivirtauksina, joiden vaikutus omaan alaan tulee tukahduttaa.

Esimerkiksi erään sukupuolentutkimuksen väitöskirjan mukaan evoluutiobiologia on vain symbolisia tarinoita, joilla pyritään rauhoittelemaan lisääntymiseen liittyviä pelkoja. Joidenkin akateemista feminismiä edustavien kirjojen mukaan biologia ja jopa koko länsimainen tiede on vain arvosidonnaisia diskursseja.

Miksi ajatus ihmisen loputtomasta joustavuudesta on epärealistinen? Syy on ilmeinen. Kulttuuri tai yhteiskunta eivät ole yhtenäisiä kokonaisuuksia, vaan ne ovat kokoelma ihmisyksilöiden ja -ryhmien tuotoksia. Olennaista on, että yksittäisten ihmisten intressit harvoin ovat identtisiä. Tämä tekee käyttäytymisen joustavuudesta kaksiteräisen miekan. Mitä enemmän yksilö pystyy oppimaan, sitä enemmän se voi hyötyä lajitoveriensa kokemuksista. Mutta samalla sillä on suurempi riski tulla lajitoveriensa hyväksikäyttämäksi. Ja mitä suurempi on organismin kyky omaksua kielellisiä moraalisääntöjä, sitä enemmän viisautta se pystyy sisäistämään. Mutta samalla se on vaarassa omaksua haitallista taikauskoa ja propagandaa.

Siksi luonto on karsinut liian helposti muokkautuvia ja manipuloitavia yksilöitä. Emme ole sellaisten jälkeläisiä, joita muut pystyivät loputtomasti käyttämään hyväksi. Ihminen ei toisin sanoen ole kaiken omaksuva ja passiivinen kulkuneuvo, jonka avulla kulttuuriset tavat – vaikkapa sukupuolten valtasuhteet – jatkavat olemassaoloaan. Sen sijaan ihmisluonto on aktiivisesti rakentamassa kaikkia kulttuurisia tapoja, etenkin parisuhteita ja perheitä. Totalitarististen ideologioiden harmiksi ihminen ei ole muovailuvahaa.

                         * * *

PS. Sukupuolentutkimuksella on kannatettavia ja humaaneja pyrkimyksiä, mutta tieteeseen sellainen ei riitä. Mukana pitäisi olla järkiperäisiä perusteluita, empiriaa ja kumottavissa tai vahvistettavissa olevia väitteitä. On myös helppoa nähdä, että ihmisten käyttäytymisen muuttamiseen on parempiakin tapoja kuin alalla harrastettu sanojen ja käsitteiden manipulointi, ks. aiheesta lisää: http://ojs.tsv.fi/index.php/tt/article/view/6878/5530

PS 2. Ote kirjasta Laatua! – Oppimateriaalit muuttuvassa tietoympäristössä (toim. Ruuska, H., Löytönen, M. & Rutanen, A. Suomen tietokirjailijat, Helsinki, 2015). Heini Paavola kirjoittaa otsikolla ”Me” ja ”muut” – monikulttuurisuus oppikirjoissa (s. 106):

Hämmennystä monikulttuurisuuskäsitteen tulkintaan lisää siihen sisältyvä kulttuuri-käsite. On tavallista, että ihmisten toimintaa, positiivista tai negatiivista, selitetään usein kulttuurilla. Tuolloin kulttuurista tehdään selvärajainen ja tavoitteena on tuottaa eriarvoisuutta etnisten ryhmien välillä. 

Stereotypioilla luodaan virheellisesti kuvaa jostakin yhdestä ja yhtenäisestä ”kulttuurista”, joka yhdistää tiettyä ihmisryhmää, kansaa tai jopa kansallisuuksia. Kulttuuri nähdään staattisena ja ihmisiä tarkastellaan tämän ulkoa määritetyn, pääosin ulkoisiin elementteihin perustuvan luokittelun läpi, ei yksilöinä. Kulttuurista tulee yleispätevä selitys ihmisen toiminnalle ja siinä havaituille eroille, ja sitä harvoin kyseenalaistetaan.

Sosiaalitieteissä vallinnut suuntaus, jossa kaikki nähtiin kulttuurisesti ja sosiaalisesti rakentuneena, ei toisin sanoen täyttänyt ideologista tavoitettaan, vaan se saattoi päinvastoin edesauttaa joihinkin ihmisryhmiin kohdistuvaa syrjintää.

Lisää pituutta heti, osa 2

Cosmopolitan -lehden toimittaja kyseli naisten ja miesten välisistä pituuseroista. Tässä pohdiskelevat vastaukseni (jossa on paljon toistoa 5.6.2011 -kirjoitukseeni). Itse juttu ilmestyi toukokuun lehdessä.

Miksi nainen etsii/toivoo pidempää kumppania? Voi toivooko? Jos nainen (ainakin melko usein) kokee, että miehen tulisi olla pidempi, mistä tämä johtuu? Millä seikoilla tätä voisi yrittää selittää/ymmärtää?

Parisuhteeseen haluavan naisen pitää ratkaista monenlaisia ongelmia. Suotavaa olisi löytää mies, joka ensinnäkin pystyy investoimaan ja toiseksi haluaa investoida suhteeseen. Tämä on tuonut naiselle mieltymyksiä miehen korkeaan statukseen, kunnianhimoon, luotettavuuteen ja tietysti rakkaudesta ja sitoutumisesta kertoviin merkkeihin. Nämä ominaisuudet ovat paljastaneet miesten investointikykyjä ja -haluja.

Miehen pituus tuskin kuitenkaan on yhteydessä miehen luotettavuuteen, kunnianhimoon tai rakkaudentunteeseen. Tutkimusten mukaan pitkät miehet kuitenkin päätyvät korkeampaan sosioekonomiseen asemaan. Naisten mieltymykset miehen sosioekonomiseen asemaan saattavat siis selittää osan pituusmieltymyksistä. Korkeassa asemassa olevilta miehiltä – eli keskimäärin pitemmiltä – on saattanut tulla enemmän resursseja perheeseen, jolloin lapsiakin on kenties voitu tehdä enemmän tai heistä on voitu huolehtia paremmin. Olemme sellaisten naisten jälkeläisiä, jotka osasivat tehdä oikeanlaisia valintoja miehen tarjoamien resurssien ja lasten eloonjäämisen suhteen. Pituus on saattanut olla riittävän rehellinen indikaattori miehen tarjoamasta perhehoivasta.

Myös mieltymys kumppanin terveyteen saattaa olla selittää pituusmieltymyksiä. Geneettisesti yhdenmukaisessa populaatiossa pituus on voinut olla merkki miehen perinnöllisten tautien vähäisyydestä tai hyvästä vastustuskyvystä. Kenties vain laadukkaimmat miehet ovat voineet suunnata resursseja kehon mittojen kasvattamiseen.

Merkittävämpi tekijä pituusmieltymyksissä lienee kuitenkin se, että naisen on kautta historian kannattanut etsiä kumppani, joka pystyy fyysisesti suojelemaan naista ja perhettä. Ihmisen evoluutioympäristö on ollut huomattavasti nykyistä väkivaltaisempi, ja miehen koko ja pituus ovat saattaneet tuoda parempaa turvaa. (Kenties vastaavista syistä jotkut hankkivat ison koiran.)

Pituus on joka tapauksessa merkittävä parinvalintaa ohjaava ominaisuus, ainakin länsimaissa. Mikäli parinmuodostus olisi pituuden suhteen sattumanvaraista, sellaisia parisuhteita, joissa nainen on miestä pitempi, olisi huomattavasti enemmän. Myös kyselytutkimusten mukaan naiset haluavat itseään pitempiä miehiä ja miehet itseään lyhyempiä naisia. Erään tutkimuksen mukaan tämä näkyy jopa seuranhakupalstoilla: pitkät miehet saavat enemmän vastauksia. On myös havaittu, että lyhyet miehet ovat mustasukkaisempia eli mitä ilmeisimmin he pelkäävät enemmän naisen menettämistä – ja ilmeisesti siis hyvästä syystä. (Toisaalta tiedetään myös, että yleensä kumppanilta toivotaan kiinnostuksien ja arvomaailman samanlaisuutta tai ylipäätään yhteensopivuutta. Tämä mieltymys näkyy fyysisissäkin ominaisuuksissa: erään tutkimuksen mukaan mies ei saa olla liian pitkä.)

Onko tämä enemmän suhteessa biologiaan vai ”opittua”? Miksi pituudella on tällainen painoarvo? Ei kai esim. ruskeat hiukset ole samalla tavalla ”este” parisuhteen aloittamiselle?

Vaihtoehtoinen selitys naisen pituusmieltymykselle voisi olla se, että koko lapsuuden ajan pitkillä ihmisillä – siis aikuisilla – on ollut enemmän arvovaltaa. Tämä muistikuva voisi sitten kulkea mukana aikuisuuteen ja kumppanimieltymyksiin asti. Tämä selitys vaatisi kuitenkin uuden selityksen sille, miksi se on juuri näin päin: pitkä mies ja lyhyt nainen. Toki on merkkejä siitä, että miehen pituus ei ole yhtä ratkaiseva seikka kaikissa kulttuureissa. Missään ei kuitenkaan näytä olevan yhteisöjä, jossa naiset samassa määrin ja yhtä aktiivisesti haluaisivat itseään lyhyempiä miehiä. Erilaisten ympäristöolosuhteiden vaikutukset on silti huomioitava tätäkin ominaisuutta tutkittaessa. On esimerkiksi järkevää olettaa, että olosuhteissa, joissa nainen kokee olevansa alttiina väkivallalle, hänen on kannattanut suosia pitkiä tai fyysisesti voimakkaita miehiä.

Periaatteessa pariskunta voisi olla kaikin puolin yhteensopiva, vaikka mies olisi reilusti lyhyempi. Pariskuntien yhteensopivuus muodostuu monesta tekijästä: puutteita jossakin ominaisuudessa on mahdollista kompensoida hyvillä ominaisuuksilla toisaalla. Toiveet juuri sopivan pituisesta kumppanista eivät siten voi millään täyttyä. Parinvalinta riippuu niin monesta tekijästä – kumppanien saatavuudesta, kilpailijoiden laadusta ja määrästä, oman markkina-arvon tuntemisen realistisuudesta, kumppaniehdokkaan mieltymyksistä jne. Tässäkään mielessä tarkoissa pituusvaatimuksissa ei ole järkeä. (Lisäksi on huomattava, että pituuden ja statuksen välillä on vain tilastollinen yhteys. On paljon pitkiä miehiä hierarkian alapäässä ja lyhyitä miehiä, joilla on korkea asema.)

Ylipäätään olisi suotavaa, että sekä miehet että naiset olisivat vähemmän ulkonäkökeskeisiä parinvalinnassaan – etenkin mitä tulee kaupallisten tuotteiden avulla muokattaviin piirteisiin. Pintapuolisuuden vähentäminen saattaisi tehdä parinvalintaprosessista miellyttävämpää ja muuttaa vähitellen yhteiskuntaakin. Joidenkin piirteiden osalta se on kuitenkin äärimmäisen hankalaa, koska ulkoisen viehättävyyden (eli usein käytännössä hedelmällisyyden) taustalla on niin vahvoja biologisia mekanismeja. Lisäksi kyse on kilpailutilanteesta, jossa kaikki haluavat muokata itsestään mahdollisimman haluttavia.

(Sivuhuomautuksena mainittakoon, että ihmiset yliarvioivat muiden kiinnostusta kaupallisia tuotteita ja keinotekoista kauneutta kohtaan. Niiden sijaan ihmiset huomaavat automaattisesti muista heidän kokonsa, muotonsa, sukupuolensa, sukulaisuutensa, tuttuutensa ja viehättävyytensä. Huomaamme helposti myös tunnetiloja, vihaa, pelkoa, surua, iloa ja inhoa sekä fysiologisia tiloja, esimerkiksi raskaana olemista ja sairauksia. Kiinnitämme näihin huomiota, koska ne ovat evoluutiohistoriassa olleet ratkaisevia tekijöitä eloonjäämisen ja lisääntymisen kannalta. Parinvalinnassa merkityksellisimmät piirteet ovat niitä, joita on vaikeinta ostaa.)

Joissakin ulkoisiin ominaisuuksiin kohdistuvissa mieltymyksissä saattaa olla kyse siitä, että ihmiset ovat herkkiä omaksumaan ja sisäistämään sosiaalisia tapoja. Tätä mainostajatkin pyrkivät käyttämään hyväksi. Harva nuori uskaltaa tai pystyy astumaan ulos muotimaailman markkinoimasta ajatuksesta, että olet suosittu vain, jos käytät tätä ja tätä tuotetta. Samanlaiset toistuvat altistumiset saattavat vaikuttaa parinvalintaan. Tiedostamaton ajatuskulku saattaa mennä: ”Pariskuntien naiset ovat aina olleet miestä lyhyempiä, joten minäkin haluan pidemmän miehen.” Olipa kyse biologisista tai sosiaalisesti opituista ominaisuuksista (joita ei ole edes tässä tapauksessa mielekästä/mahdollista erottaa), tietoisten päätösten avulla voidaan vaikuttaa parinvalintaan. Sosiaalisten tapojen kyseenalaistaminen omassa elämässä ei toki ole helppoa ja se saattaa tehdä elämästä joissakin ympäristöissä merkittävästi vaikeampaa. Mutta samalla se saattaa avata mahdollisuuksia, jotka muutoin olisivat jääneet kokematta. Ja kuka on väittänyt, että elämän tai varsinkaan päätösten pitäisi olla helppoja? Omia ennakko- ja moraalikäsityksiään kannattaa jatkuvasti tarkkailla. Ne määrittelevät, kuka olet.

Myytti hullusta nerosta

Carol Tavris pohtii uudessa Skeptic –lehdessä myyttiä hullusta nerosta. Onko neroiksi tai luoviksi luokitelluilla ihmisillä muita useammin mielen tai persoonallisuuden häiriöitä? Kaksi otetta artikkelista:

...psychological studies have shown again and again that, however much we want to romanticize genius, it is typified by qualities that are disappointingly opposite of psychotic: self-discipline, tenacity, organization, calmness, and strong self-image.

Ja:

There is no specific personality type associated with outstanding creativity. Creative people are not necessarily childish and erratic in human relationships, as is often thought, nor are they necessarily extraordinarily egotistic or rebellious or eccentric. Only one characteristic was present in all creative people: motivation. They want to be creative, and are willing to put consistent effort into that goal. This may be the craziest thing about them. By definition, they want to do things differently.

Nerouden takaa näyttää siis löytyvän kovaa työtä, harjoittelua, motivaatiota, opettelua, sinnikkyyttä. Me kateelliset tavikset emme toisin sanoen voi lohduttautua sillä, että ”no, minä ainakaan en ole hullu”.