Fasadifeminismin hengetön manifesti

Jos perustuslaki suojaa kaltaistani mulkkua, se suojaa teitä kaikkia.

Larry Flynt

Oheinen kirja-arvioni ilmestyi Skeptikko 3/2019 -lehdessä (ilman oheista kryptistä pilakuvaa ja muuta kuvitusta). Kirjoitus on vetoomus johdonmukaisemman, rehellisemmän ja tiedemyönteisemmän feminismin puolesta. Samalla se on toivomus, että riidoissa tahriintunutta ja epämääräistä feminismi-termiä lakattaisiin käyttämästä. Jos tarkoitus on parantaa naisten oikeuksia, voitaisiin selkeyden nimissä puhua naisten oikeuksien ajamisesta, ja jos on tarkoitus parantaa miesten oikeuksia, voitaisiin puhua miesten oikeuksien ajamisesta. Toisaalta sanoista ja määritelmistä kinastelu on ymmärrettävästi turhaa, eikä nimikkeen muuttaminen välttämättä muuta sisältöä. Kuinka paljon objektiivisempaa esimerkiksi naistutkimuksesta tuli, kun se vaihtoi nimensä sukupuolentutkimukseksi?

                                   - - -

”Olen lakannut googlaamasta nimeäni” ja muita feministisiä huolia

Minja Koskela (2019): Ennen kaikkea feministi. Karisto. Hämeenlinna.

Jos aiot kertoa jollekulle, että hänen maailmankatsomuksensa perustuu illuusioon, tee se niin kohteliaasti ja kärsivällisesti kuin pystyt. Älä kuitenkaan tingi vaatimuksesta, että hänen on esitettävä perustelunsa selkeästi ja osallistuttava keskusteluun perusteluidensa pätevyydestä. Miten muutoin päästään käsiksi totuuteen?

Koetan tässä kirja-arviossani noudattaa yllä olevaa ohjetta. Arvioin Minja Koskelan teoksen asiasisältöä kiinnittämättä huomiota kirjoittajan ikään, ihonväriin, sukupuoleen, painoindeksiin tai seksuaaliseen suuntautumiseen – vaikka Koskela monen nykyfeministin tavoin tämänkaltaisia piirteitä nostaakin esille. Aloitetaan empiirisestä kysymyksestä: mikä selittää sukupuolieroja?

Ennen kaikkea kasvatus

Kun tyttö kanniskelee nukkevauvaa ja poika sohii miekalla, se voi johtua heidän saamastaan erilaisesta kasvatuksesta. Leikkien takana voi kuitenkin olla myös merkittävä vaistonkaltainen elementti. Kumpaakaan vaihtoehtoa tai niiden yhdistelmää ei kannata sulkea pois. Seuraavissa sitaateissa Koskela tekee juuri näin, selittäen sukupuolieroja kasvatuksella. Vastaavia kohtia on kymmeniä pitkin kirjaa:

Miehiä ja naisia kasvatetaan käsittelemään tunteita ja ottamaan emotionaalista vastuuta eri tavoin.

Pienestä pitäen tytöt ja pojat kasvatetaan näyttämään tunteensa eri tavoin.

Siinä missä pojille sanotaan, että miehet eivät itke, opetetaan tyttöjä lapsesta saakka sanoittamaan omia tunteitaan ja ottamaan toisten tunteet huomioon.

Niinpä minä otin vastuun hänen tunteistaan säätelemällä omiani, kuten naisia usein opetetaan tekemään.

...niin kauan kuin tyttöjä kasvatetaan ottamaan vastuuta kotona ja meistä tulee aikuisena miehiä ja naisia, jotka ovat sisäistäneet kasvatuksen heteronormit, muuttuvat ajankäyttötutkimuksen tulokset varsin verkkaisesti.

Tunteista puhuminen on naisille vaatimus, mutta miehille sitä ei sallita.

Koskela myös toteaa, että miehet ”saavat itkeä juuri sen verran kuin itkettää, sanoi patriarkaatti mitä hyvänsä”. Hän siis alentavaan sävyyn vihjailee, että patriarkaatti (eli kuka?) toitottaisi miehenaluille, että ”mies ei itke”, ja että miehet siksi itkisivät naisia harvemmin.Tutkimusnäyttöä väitteen taakse hän ei esitä. 

Koskelan pääviesti on, että jokin ulkopuolinen ja erittelemätön taho – ”yhteiskunta”, ”normit”, ”patriarkaatti”, ”ympäristö” tai ”ympäröivä yhteiskunta” – odottaa jotakin ja ihmiset siihen mukisematta alistuvat. Hypoteesi on puutteellinen, eikä tutkimus tue sitä. Olennaiset sukupuolierot ovat samanlaisia sellaisissakin kulttuureissa, joissa kasvatustavat ovat täysin erilaisia. Universaalit sukupuolierot ovat myös juuri sellaisia kuin evolutiivinen lajivertailu ennustaa niiden olevan.

Puu, saha ja lehti? Feminismi,
intersektionaalisuus ja sananvapaus?
Tekstissä on joitakin selityksiä
kryptiselle pilakuvalle.

Koskelan tulisikin selittää kaksi asiaa. Miksi biologia lakkasi vaikuttamasta ihmiseen? Ja miksi yhteiskunta ja kasvatus silti saavat miehet ja naiset käyttäytymään biologian ennustamalla tavalla, aivan kuin luonnonvalinta olisi heidät suunnitellut? Toisin sanoen, kuka on kaiken takana ja miksi se joku niin rakastaa evoluutiota?

Valaiseva esimerkki ovat tytöt, jotka altistuivat kohdussa suurille testosteronimäärille. He leikkivät vähemmän hoivaleikkejä ja nujakoivat enemmän. Kasvatushypoteesin kannattajan tulisi selittää, miksi vanhemmat ja yhteiskunta ohjaavat tyttöjä hoivaan ja äitiyteen vain silloin, kun he ovat altistuneet tyypillisille hormoniannoksille.

Koskela jatkaa: ”Feministien tavoite on, että miehet saisivat kasvaa ja toteuttaa mieheyttään heille sopivalla tavalla” ja että ”mies voi jatkossakin käsitellä tunteitaan itsekseen, kunhan tietää itkemisen ja avautumisen olevan tarvittaessa hänelle sallittuja”. Jää epäselväksi, miksi miehet piittaisivat siitä, salliiko ”patriarkaatti” heille tunteiden ilmaisun vai ei. Eikö miehiä nimenomaan ollut kasvatettu niin, etteivät he välittäisi siitä, mitä muut ajattelevat? Koskela voisi myös kertoa, miksi ”patriarkaattia” ylipäätään kiinnostaisi, itkeekö joku vai ei.

Entä mitä Koskelan mukaan tarvitaan siihen, että miesten itkeminen tulisi sallituksi? Se kuulemma edellyttää ”itsereflektion kautta tapahtuvaa kulttuurista muutosta”, joka saattaa ”tuntua radikaalilta, jopa pelottavalta”. Harvalla on mitään itsereflektiota vastaan, omakohtainen pohdiskelu voi johtaa monenlaisiin muutoksiin. Feminismin versio muistuttaa kuitenkin katolista synnintunnustusta – sillä erotuksella katolilaisuuteen, että armahdus on epävarmempi ja uusia syntejä keksitään koko ajan lisää. Varhaiset kansalaisoikeusfeministit saattaisivat toki riemastua tiedosta, että feminismin huolenaiheet ovat muuttuneet tällaisiksi. Mutta miessukupuolen psykoterapeuttina esiintyminen olisi heille varmasti jo liikaa.

...eikä koskaan biologia

Biologiasta Koskela kirjoittaa: ”Sukupuolten erojen perusteleminen pelkällä biologialla on yksinkertaistus, koska se jättää huomiotta sosiaalisen vuorovaikutuksen, kulttuuriset oletukset ja historiallisesti muotoutuneet käytännöt.” Virkkeessä on monta ongelmaa. Ensinnäkin biologia pyrkii löytämään selityksiä käyttäytymiselle. Biologian avulla ei siis voida ”perustella” käyttäytymistä. Toiseksi luonnonvalinta on muovannut myös niitä ihmismielen ominaisuuksia, jotka ohjaavat sosiaalisuuttamme ja vaikuttavat kulttuuriimme. Koskelan ylläpitämä kahtiajako biologian ja sosiaaliskulttuuristen vuorovaikutusten välillä on siis virheellinen. Biologia pyrkii nimenomaan selittämään, miksi ihmiset reagoivat sosiaalisiin vuorovaikutuksiin siten kuin reagoivat. 

Koskela jatkaa: ”Koska biologiasta ei voi vetää sosiaalisia johtopäätöksiä, on biologian vetäminen mukaan tasa-arvokeskusteluun useimmiten tyhjä arpa.” Tässä Koskela koettaa ilmeisesti sanoa, että biologiset tosiasiat eivät sellaisinaan kerro, millaista sosiaali- tai tasa-arvopolitiikkaa yhteiskunnan tulisi harjoittaa. Tässä hän olisi oikeassa. Siitä, miten asiat ovat, ei voida päätellä sitä, miten niiden tulisi olla. Koskela kuitenkin vihjailee, että joku yrittäisi oikeuttaa epätasa-arvoa biologian avulla: ”Tällöin argumentti on, että biologia synnyttää eroja, jotka luonnollistavat epätasa-arvoa.” 

Koskela jättää epäselväksi, millaista epätasa-arvoa hän tarkoittaa. Koskela ei myöskään kerro, kuka tätä ”luonnollistamista” on tehnyt ja missä. Hänellä olisi ollut mainio mahdollisuus tässä kohdin oikaista ”feminismin vastustajien” tekemä niin kutsuttu naturalistinen virhepäätelmä. Koskela kuitenkin päätyy epämääräiseen vihjailuun jostakin ”luonnollistamisesta” ja ”biologiapelin pelaamisesta”. Mistä moinen kiertely ja kaartelu?

Koskelan edustama ”biologian tyhjä arpa” -ajatus voi myös johtaa ikäviin seurauksiin. Tunnetuin tapaus lienee poikavauva John, jolta vaurioituneen peniksen takia päätettiin poistaa myös kivekset, tarkoituksena tehdä hänestä onnellinen tyttö, Joan. Kirurgian lisäksi hänelle annettiin teini-iässä naishormonia ja hän kävi läpi sukupuolenvaihtoon tähtäävän keskusteluterapian. Toimenpiteet eivät kuitenkaan muuttaneet hänen aivoihinsa jo ennen syntymää iskostunutta miesidentiteettiä. Kivuliaan identiteettikriisin jälkeen John/Joan päätyi korjaamaan sukupuolensa mieheksi, ja lopulta hän meni naisen kanssa naimisiin ja adoptoi lapsia. (Myöhemmin hän päätyi epäonnistuneiden sijoitusten ja avioeron jälkeen itsemurhaan.)

Koskela toteaa ohimennen, että ”sukuelimet eivät liity sukupuoleen”. Päätelmä tulee kaiketi siitä, että osa ihmisistä kokee syntyneensä väärään sukupuoleen tai kokee itsensä kokonaan sukupuolettomaksi. Nämä vähäiset vähemmistöt eivät poista sitä seikkaa, että sukuelimet ovat äärimmäisen läheisessä yhteydessä sukupuoleen, määriteltiinpä sukupuoli kromosomien, sukusolujen (=biologian määritelmä) tai omakohtaisten tuntemusten perusteella. Toisaalla Koskela mielellään esittelee tilastoja, mutta tällaisissa kohdin hän ne jostakin syystä sivuuttaa.

Koskela jatkaa: ”Sukupuoli ei määrää sitä, minkä verran kukin haluaa tai on haluamatta seksiä. Se on jokaisen henkilökohtainen asia.” On selvää, että sukupuoli ei määrää seksihalujen voimaa tai suuntaa. Miesten ja naisten välillä on kuitenkin keskimääräisiä ja kaikista kulttuureista löytyviä eroja suhtautumisessa seksiin. Se, että erot ovat universaaleja, kasvatuksesta riippumattomia ja osuvat lajivertailusta saatuihin ennusteisiin, on vahva todiste sen puolesta, että erot johtuvat luonnonvalinnasta. Luontoäiti sai ihmisnaaraat kaikkialla vahtimaan itse ja omista syistään omaa seksuaalisuuttaan. He eivät siis tee sitä vain yhteiskunnallisten rooliodotusten tai väitetyn patriarkaalisen sorron vuoksi. (Rooliodotuksista on myös huomattava, että ne ovat väistämättä ristiriitaisia. Esimerkiksi poikaystävä toivoo teinitytöltä luultavasti varsin erilaista käyttäytymistä kuin tytön isä.)

Ennen kaikkea loukkaantuja

Feministejä ei näytä pahemmin häiritsevän se, että joku osoittaa puutteita heidän biologiatiedoissaan. Mutta siitä moni suuttuu, että heitä kutsutaan loukkaantujiksi. Koskela on esimerkiksi paheksunut iltapäivälehteä, joka puhui ammattiloukkaantujista. Kirjassa Koskela myös puolustaa loukkaantumista ilmaisseita kanssasisariaan ja toteaa, että ”minulla ei ole oikeutta päättää siitä, mikä on jonkun muun mielestä loukkaavaa”. Tässä hän on tietysti oikeassa. Perään hän olisi kuitenkin voinut todeta, että loukkaantumattomuus ei ole eikä sen tule olla oikeus. Jos vaikkapa varhaiset homoseksuaalien puolustajat olisivat varoneet loukkaamasta konservatiiveja, homojen asema tuskin olisi kohentunut sellaista vauhtia.

Koskela kertoo netin feministisillä palstoilla oppineensa ”olemaan liittolainen niille, joihin sortavat rakenteet osuvat enemmän kuin itseeni” ja ”pyytämään anteeksi käytettyäni loukkaavia sanoja”. Koskela näyttää tällä tavoin loukkaantuvan muiden puolesta, kuin tarkoituksenaan nousta heidän yläpuolelleen. Hän esimerkiksi pohtii, miten muunsukupuolinen koululainen kokee seksuaalikasvatustunnin: ”Miltä on tuntunut olla kuulijana, kun puhutaan ’miesten biologiasta’ ja ’naisten biologiasta’ ja oma sukupuoli jätetään poikkeukseksi marginaaliseen faktalaatikkoon?” Miten paljon poikkeamista pitäisi puhua tai kuinka paljon poikkeamille pitäisi antaa oppikirjoissa tilaa? Sitä Koskela ei tylsältä – sanan molemmissa merkityksissä – holhoamiseltaan ennätä kertoa.

Koskelan mukaan ihmiset vastustavat uusia sukupuolitermejä, koska ne ovat liian vaikeita opeteltaviksi. Hänen lennokas päätelmänsä kuuluu: ”Kun cis-ihmisten uuden sanaston omaksumisen haastavuus ajaa transihmisten kokemusten tunnustamisen rinnalle tasavertaisena argumenttina, ollaan syvällä patriarkaatin ytimessä.” Tämän mukaan patriarkaatin ydin ilmenisi sanoista marisemisena. Miesvalta on selvästi murtunut.

...eikä koskaan vapauksien puolustaja

Feministi voi uskoa tutkimustuloksia siitä, että sukupuolten välillä on myötäsyntyisiä eroja. Hän voi siitä huolimatta väittää, että miesten ja naisten erot tuloissa ja ammatinvalinnassa johtuvat syrjivistä rakenteista.[1] Tällä feministi tarkoittanee sitä, että rakenteista voidaan tehdä sellaisia, että tulot ja työpaikat jakautuvat sukupuolten kesken tasan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että rakenteet selittäisivät tuloerot tai ammatillisen segregaation. 

Vastaava esimerkki on koululaisten arvosanat. Voidaan väittää, että erot koulumenestyksessä johtuvat vain rakenteista. Se olisi totta samassa triviaalissa merkityksessä: kouluolosuhteista voidaan – esimerkiksi kokeita helpottamalla – tehdä sellaisia, että erot arvosanoissa katoavat.

Ihmisillä toki on oikeus pyrkiä siihen, että työelämästä (ja peruskoulusta) tulisi täydellisen tasapäistävää ja että sukupuoli ei olisi yhteydessä työpaikkojen jakautumiseen tai työssä etenemiseen. Tässä kohdin Koskela paljastaa korttinsa kiitettävän rehellisesti. Hän kirjoittaa, että teoksen ”horisonttina on feministinen utopia ja täydellinen tasa-arvo”, jotka antavat ”kamppailulle suunnan”. Sitä Koskela tai nykyfeminismin ”virallinen” versio eivät kuitenkaan mielellään myönnä, että tasa-arvo edellyttää ja että feminismi täten kannattaa vapauksien polkemista – vieläpä tavalla, joka luultavimmin haittaisi molempien sukupuolten hyvinvointia.

Nykyfeminismi sen sijaan julistaa evankeliumia, jonka mukaan tasa-arvo saavutetaan, kunhan vain luodaan patriarkaalisen syrjinnän tunnustava kollektivistinen tietoisuus. Se on oivallinen strategia. Vaatimus syrjinnän tunnustamisesta kääntää huomion pois siitä ikävästä faktasta, että vapaus ja tasa-arvo ovat väistämättä ristiriidassa. En ota kantaa, onko strategiassa kyse toiveajattelusta, ideologisesta itsepetoksesta vai suoranaisesta huijaamisesta. Niiden raja harvoin on selkeä. Strategiansa johdosta nykyfeminismi joka tapauksessa joutuu Koskelan tavoin väistelemään kysymystä siitä, missä määrin miesten ja naisten erot ammatillisissa kiinnostuksenkohteissa ja hierarkkisessa asemassa johtuvat biologisista sukupuolieroista. Tämän kysymyksen analysoimisen ja täten evoluutiobiologian opiskelun olettaisi kuuluvan jokaisen tasa-arvosta kiinnostuneen harrastuksiin.

Feminismin halu polkea vapauksia ei rajoitu talouteen ja työelämään. Aatteen parissa on alettu lokeroida ihmisiä myös identiteettien ja sukupuoleen liittymättömien ominaisuuksien perusteella. Koskela esimerkiksi rasistisesti vihjailee, että ihonväri olisi pätevä peruste estää jotakuta puhumasta: ”...whitesplainaus tarkoittaa sitä, kun valkoinen henkilö ottaa tarpeettomasti tilaa, vaikka muilla olisi asiasta enemmän sanottavaa.”

Koskelan feminismi on niin kutsuttua intersektionalismia. Suuntauksen pääajatus on, että yksilö voi olla syrjinnän kohde monella tavalla; esimerkiksi etnisen taustan, sukupuolen ja seksuaaliseen suuntautumisen perusteella. Tämä pitää paikkansa. Intersektionaalisuuden kyky kitkeä tällaista monen rintaman syrjintää on kuitenkin olematon. Aate tulee levittäneeksi uhrimielialaa ja vaikeuttaneeksi sitä, että yksilö voisi itse valita normeista ja sosiaalisista kategorioista itselleen sopivimmat. Siirtolainen ei voisi omaksua valtakulttuurin tapoja, naisasiaa ajava ei voisi kannattaa markkinataloutta ja niin edelleen. Koskela esimerkiksi moittii uusliberaaleja feministejä tavalla, joka antaa ymmärtää, että naiset eivät saisi parantaa taloudellista asemaansa ennen kuin ”patriarkaatti” on kaadettu ja yhteiskunta on ottanut naisten asiat hoitaakseen. Näin Koskela: ”mikäli uusliberalistinen feminismi onnistuu luomaan yksilön voimaannuttamisesta feminismin hegemonisen päätavoitteen, voi tavoite rakenteiden purkamisesta ja sitä kautta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden lisäämisestä jäädä puolitiehen.” 

Lausunnosta on helppo nähdä intersektionaalisuuden toinen samankaltainen sivuvaikutus: se kannustaa ihmisiä alisuoriutumiseen ja hankaloittaa omien vahvuuksien etsimistä. Usein yksilö onkin ainoa, joka pystyy osaansa vaikuttamaan. Oletetaan esimerkiksi, että vammaudut auto-onnettomuudessa niin, että normaaliin elämään kyetäksesi sinun on joka aamu tehtävä tietty fysioterapiarutiini. Kaikki ymmärtävät, että tämä on epäreilua. Sinun on silti itse päätettävä, suoritatko liikesarjasi vai et. Oma asenne voi tällä tavoin olla viimeinen ”syrjintää” aiheuttava tekijä.

Joitakin tätä kirjoitusta
innoittaneita teoksia.

Intersektionaalinen identiteettifeminismi muistuttaa marxilaisten pyrkimystä herättää luokkatietoisuutta. Marxilaisuudesta se eroaa kuitenkin siinä, että marxilaiset ajattelivat, että työväenluokan tarpeet edustaisivat koko ihmiskuntaa. Heidän mielestään porvarilliset arvot tuli korvata työväenluokkaisella kansainvälisyydellä. Intersektionaaliselta feminismiltä tällainen kosmopoliittinen ja ihmiskuntaa yhdistävä ajattelu puuttuu. Tavoite on, että yhteiskunta vastaisi kunkin identiteettiryhmittymän uniikeista tarpeista.

Käytännössä intersektionaalisuus on siis perinteistä omaan napaan keskittyvää heimoutumista ja eturyhmäpolitiikkaa. Vapaassa demokratiassa se on yleensä tehoton vaikuttamiskeino. Vaaratonta puuhastelu ei silti ole: intersektionaalinen ajattelu pahentaa yhteiskunnan jakautuneisuutta ja saattaa tätä kautta johtaa jopa universaaleja ihmisoikeuksia vähättelevään relativismiin.

”Ehkä näitä asioita voitaisiin opettaa myös yliopistossa”

Koskela kirjoittaa, että ”jos yliopistossa opetettaisiin, mitä opin netissä, tulisi yliopistoinstituutiosta luultavasti nykyistä moniäänisempi ja siten myös tasa-arvoisempi”. Mitä tämä käytännössä tarkoittaisi? Koskela vastaa: ”Parhaassa tapauksessa yliopistoissa alettaisiin arvostaa nykyistä enemmän sellaisia ihmisiä ja sellaisten ihmisten tietoa, jotka eivät operoi akateemisen maailman sisäpiirissä.” Koskela ei kerro, millaisia ihmisiä (esim. minkä puolueen kannattajia) tai millaista tietoa hän tarkoittaa. Niin tai näin, yliopiston on arvostettava ihmisiä, jotka jollakin tavoin edistävät tiedettä ja tutkimusta, ei ketä tahansa kokemusasiantuntijaa.

Koskela ei myöskään kerro, kuinka paljon opiskelijoiden aikaa tulisi nettifeminismin opiskeluun suunnata. Laajasti asiaan perehtyneenä väitän, että nykyfeminismin pääväittämien sisäistämiseen kuluu aikaa pikemminkin minuutteja kuin tunteja. Sen ylittävä osa menisi joko turhien yksityiskohtien tai indoktrinaation puolelle. Tämä pätee Koskelankin kirjaan: jos siitä poistettaisiin perätön vihjailu patriarkaalisten rakenteiden pahantahtoisuudesta ja kirjoittajan henkilöhistoria (vaikkapa kertomukset Koskelan parisuhteissa vallinneesta työnjaosta) jäljelle ei jäisi paljoa.

Tieteen kannalta huolestuttavinta on Koskelan huomio siitä, että ”absoluuttisen objektiivisuuden ihannointi johtaa helposti tilanteeseen, jossa kieltäydymme uskomasta meille esitettyä dataa esimerkiksi epätasa-arvosta”. Jää epäselväksi, miksi objektiivisuus muka johtaisi datan sivuuttamiseen. Eikö nimenomaan tasa-arvosta välittävän kannata olla kiinnostunut objektiivisuudesta? Koskela tarkoittanee huomiollaan sitä, että tiede ei pidä ihmisten kertomuksia ja kokemuksia kovin luotettavina tiedonlähteinä. Tähän on pätevä syy: johdattelu. Tiede ymmärtää, että ihmisten omaksumat teoriat – vaikkapa ufoista – voivat johdatella heitä kokemaan asioita tietyllä tavalla ja myös raportoimaan kokemuksistaan tietyllä tavalla. Tämänkaltainen tiedollinen saastuminen on (sosiaali)tieteiden kavalimpia vihollisia.

Tässä on analogia psykoanalyysiin. Freudilaisia analyytikoita syytettiin taannoin siitä, että he olivat saattaneet suggeroida potilaisiinsa valemuistoja esimerkiksi isän harjoittamasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Psykoanalyytikot puolustautuivat syytöksiä vastaan sillä, että he tiedostivat suggeroinnin mahdollisuuden. Mikään ei kuitenkaan takaa, että asian tiedostaminen estäisi suggeroinnin. Päinvastoin, tiedostaminen saattoi tehostaa johdattelua. Vastaavasti feminismin opiskelu saattaa johdatella ihmisiä kokemaan syrjintää sielläkin, missä sitä ei ole.

Johdattelun mahdollisuuden takia jokaista havaintoa tulee syynätä täyteen objektiivisuuteen pyrkien. Tutkijalle johdattelun tulee olla sama kuin bakteeri on kirurgille: pöpöltä tulee suojautua, ei tartuttaa sitä tahallaan, kuten akateeminen feminismi tekee. Vastaavasti tuntemukset vaikkapa paholaisen läsnäolosta unihalvauksen aikana voivat olla aitoja ja vahvoja, mutta kokemuksen perusteella ei voida tehdä päätelmiä pahanhengen olemassaolosta. Nykyfeminismi väittää perustuvansa kriittisyyteen, mutta käytännössä se kannustaa subjektiiviseen itsejohdatteluun.

Koskela puhuu paljon ”oman position reflektoinnista”, jonka pitäisi kuulemma auttaa ”oman subjektiviteetin hahmottamisessa”. Hän kannustaa tutkijoitakin reflektoimaan positiotaan ikään kuin se olisi heille jotakin uutta ja vierasta. Tutkijalle oman aseman ymmärtäminen on kuitenkin peruskauraa; sidonnaisuudet tulee ilmoittaa, vahvistusvinoumaa ja muita ajattelun virheitä tulee välttää ja niin edelleen. Kaikki pätevät tutkijat tietävät sen, tai ainakin kollegoiden palautteesta oppivat sen nopeasti. Koskela luultavasti on tästä perillä, sillä reflektoinnin tarvetta hän perustelee tieteen ulkopuolisilla syillä.

Ensimmäinen perustelu on, että ”kansainvälisessä konferenssissa humaltunut miesprofessori kouri yhtä tutkijakollegaani”. Tapaus ei kerro tieteen naisia sortavista valtarakenteista, kuten Koskela esittää. Hänen esimerkkinsä kertoo pikemminkin esimiehen päihtymisestä, harkintakyvyn alenemisesta ja mahdollisesta seksistisyydestä. Toinen Koskelan perustelu kuuluu, että ”kurssilukemistossa häviävän pieni osa on rodullistettujen naisten kirjoittamia”. Jotta tämä kurssikirjoja koskeva väite olisi mielekäs, pitäisi tietää, kuinka paljon kyseessä olevalla alalla on erirotuisten naisten kirjoittamia ja kurssimateriaaliksi sopivia tiedekirjoja. Ilman tätä tietoa Koskelan rasistisseksistissävytteisellä huomiolla ei ole merkitystä.

Se uhka, jonka feminismi biologialle ja tieteen objektiivisuudelle asettaa, on helppo torjua yksinkertaisten esimerkkien ja vastakysymysten avulla. Sananvapauteen kohdistuvat hyökkäykset sen sijaan vaativat toisenlaisen, palavasieluisemman, asenteen.

Uskon sananvapauteen, mutta... 

Sananvapaus on uudella tavalla vaarassa. Kyse ei enää ole hitlereistä, stalineista tai ajatollaheista. Nyt äänessä ovat ne, jotka väittävät sananvapautta puolustavansa mutta käytännössä haluavat sitä kaventaa. Koskela esimerkiksi kirjoittaa, että ”Nykynettiä vaivaa ongelma, jota viranomaisten tahtotila ei riitä ratkaisemaan”. 

Kukaan, joka haluaa tulla otetusti vakavasti, ei myönnä, että hän vastustaa sananvapautta. Siksi taistelu sananvapautta vastaan käydään Koskelan tapaan hiljaisesti vihjaillen (vaikka kamppailijat itse voivat olla äänekkäitä). Kyse on silti ikiaikaisesta kontrollinhalusta, vääränlaisten mielipiteiden demonisoimisesta ja rakkaudesta konformismiin. 

"Freedom of expression is
both a cause and an effect
of wider freedom."

Tätä vaivihkaista väsytystaistelua väitetään käytävän oikeuksien, turvallisuuden ja suvaitsevaisuuden puolesta, loukkaavia ja vihaisia sanoja ja häirintää vastaan. Taistelijat ovat kehittäneet alati muuttuvan koodikielen konformismisanomaansa ajamaan. Joskus pitää tarkistaa etuoikeudet, joskus pitää reflektoida positioitaan. Toisinaan syytetään vihapuheesta, trollaamisesta, manspleinaamisesta, whitespleinaamisesta tai mikroaggressioista. Joskus vaaditaan sananvastuuta, ikään kuin ihmisten pitäisi ennen suunsa avaamista läpäistä jonkinlainen hallinnon määräämä eettinen koodisto. Toisinaan taas syytetään homo-, trans-, lihavuus-, islamo- tai mistä vaan fobiasta. Viimeksi mainittu on totalitaristisille hallinnoille tuttu toimintatapa: hiljentää toisinajattelijat väittämällä heidän kärsivän mielenterveysongelmista. Toiminnan tarkoitus on viedä ihmisiltä mahdollisuus kuulla eriäviä mielipiteitä; eihän meidän hulluja tarvitse kuunnella, eikä hullujen oikeastaan pidä edes kulkea vapaina...

Kyse on käytännössä kahdesta asiasta: joko ”Et saa sanoa NOIN” tai ”SINÄ et saa sanoa noin”. Vähäinen joukko närkästyneitä on tällä tavoin onnistunut luomaan ilmapiirin, jossa ilmaisunvapauden kaltaisen perusoikeuden puolustaminen näyttäytyy ääriajatteluna tai haluna loukata loukkaamisen vuoksi.

Koskelan mukaan ”on ironista, että ne, jotka ovat haluttomimpia kitkemään vihapuhetta, väittävät puolustavansa sananvapautta” (korostus lisätty). Asiassa ei ole mitään ironista. Sananvapauden puolustaminen on nimenomaan sen puolustamista, että ihmiset saavat halutessaan käyttää ilmaisuja, joita kaikki eivät halua kuulla. Koskela itse toimii esimerkkinä. Omien sanojensa mukaan hän on ottanut oppinsa feministisiltä nettifoorumeilta. Näiden foorumien, joiden sisällöstä osaa on perusteltua kutsua vihapuheeksi, olemassaolo perustuu juuri ilmaisunvapauteen.

Koskelan eräs kappale on jopa otsikoitu vihapuhetta ymmärtävästi: ”On ok olla vihainen”. Koskela on oikeassa: kaikilla on oikeus tuohtua, olla äkäinen ja osoittaa se. Voidaan toki toivoa ja kampanjoida sen puolesta, että ihmiset käyttäytyisivät aina kohteliaasti, mutta se on eri asia kuin ilmaisun rajoittaminen vain ilmaisun aggressiivisuuden takia. Jälkimmäinen olisi sananvapauden kaventamista siksi, että jotkut voisivat olla suojassa vääränlaisilta sanoilta. Siinä määrin kuin se on nykyfeminismin tavoite, ideologia on kääntynyt päälaelleen.

Koskela jatkaa: ”Netin nimettömien törkyturpien mukaan sananvapaus oikeuttaa heidät käyttämään loukkaavaa kieltä.” Tässä Koskelan törkyturvat ovat oikeassa: loukkaava kieli kuuluu ja sen tulee kuulua sananvapauden piiriin. Tämän toteaminen ei tarkoita, että pitäisin järkevänä tapaa, jolla ihmiset oikeuttaan käyttävät. Loukkaamisessa ei sinänsä ole juhlimisen aihetta, ja joskus se voi ylittää laittoman uhkauksen tai kunnianloukkauksen kriteerit. On kuitenkin eräs vastaansanomaton peruste sallia loukkaava puhe. Se kuuluu seuraavasti: jos ihmisiä vaaditaan mukautumaan demokraattisiin päätöksiin, kaikilla osapuolilla on oltava mahdollisuus esittää argumenttinsa haluamallaan tavalla. Se on ainoa legitiimi tapa vaatia ihmisiä hyväksymään enemmistön päätökset.

Viesti epäilemättä menee useimmiten paremmin perille ilman pilkkaamista, loukkaamista ja vihan osoittamista. Loukkaamisessa ei siis ole mitään sinänsä suurta tai nerokasta, ja vihaisen puheen kohde harvoin myös muuttaa mieltään. Sananvapaudessa ei kuitenkaan ole kyse siitä. Pääpointti on se, ettemme voi pakottaa ihmisille toisenlaista makua tai toisenlaisia standardeja, mikäli samaan aikaan vaadimme heitä hyväksymään demokratiassa tehdyt päätökset. Pilkka ja halveksunta ovat tietynlaisia ilmaisutapoja, jotka esittävät sisältönsä tavalla, jota ei voida toistaa vähemmän hyökkäävästi sisällön muuttumatta.

Toinen syy sallia loukkaava puhe on käytännöllisempi. Jos kansalaiset uskaltavat puhua suunsa puhtaiksi, muut voivat arvioida, kuinka päteviä heidän argumenttinsa ovat. Taannoisen kulttuuriministerimme avustajaksi noussut Anne Moilanen esimerkiksi nimitteli minua Hesarin kolumnissaan termeillä, joiden tarkoitus oli goebbelslaisittain herättää inhoa (mm. ”maksalaatikkotieteilijä”). Yhteiskunnan on pyrittävä luomaan ilmapiiri, jossa ihmiset voivat tällä tavoin vapaasti ilmaista intohimojaan. Kanssaihmisten ja viranomaisten on oltava perillä, millaisissa mehuissa osa meistä muhii.

"Usein eilispäivän laajan ilmaisun
kannattajat vaativat seuraavana
päivänä heidän mielestään
sopimattomien ilmaisujen
kieltämistä."

Kuten todettua, harva kannattaa sensuurilaitoksen luomista – ainakaan avoimesti – mutta monen mielestä ihmisten olisi silti tärkeämpää olla loukkaamatta kuin osallistua väittelyyn. Briteissä ja Yhdysvalloissa on tässä hengessä päädytty jopa luomaan sisältövaroituksia (trigger warnings) tekstille tai kuvastolle, joka voisi jotakuta häiritä. Paikoin ajatus sisältövaroitusten tarpeellisuudesta on mennyt niin pitkälle, että puhekin on alettu nähdä väkivallan muotona. Ajattelussa on se ilmeinen vaara, että ihmiset alkavat lopulta uskoa, että väkivalta olisi oikeutettu vastaus ei-toivottuun puheeseen. Tutkimusten valossa sisältövaroitukset ovat myös joko hyödyttömiä tai haitallisia. Sisällöstä varoittaminen saattaa esimerkiksi antiterapeuttisesti voimistaa yksilön identiteettiä trauman uhrina.

Varhaisena feministinä pidetty John Stuart Mill (1806–1873) muotoili asian parhaiten. Hänen mukaansa jos koko ihmiskunta olisi yksimielinen jostakin asiasta lukuun ottamatta yhtä erimielistä yksilöä, ihmiskunta ei olisi oikeutetumpi häntä vaientamaan kuin hän olisi oikeutettu vaientamaan muun ihmiskunnan. Jos kyseisen poikkeusyksilön näkemys olisi oikea, hänen vaientamisensa veisi ihmisiltä mahdollisuuden korvata virheellinen ajatus oikealla. Jos hänen näkemyksensä taas olisi virheellinen, ihmiskunta menettäisi lähes yhtä suuren edun; sen, että totuus usein ymmärretään paremmin ja ilmaistaan elävämmin, kun se törmää valheeseen.

Sananvapaudesta keskusteltaessa kannattaa myös muistaa, miten nopeasti kokonaiset kansakunnat ovat toipuneet historiassa tapahtuneista hirveyksistä. Niiden valossa ajatus, että ihmiskunta olisi hauras ja herkkänahkainen ressukka, joka murenee sanojen painosta, on paha erehdys. Se luo pelokkaan ilmapiirin, jossa ihmiset alkavat nähdä itsensä vääränlaisten sanojen uhreina. Lopulta tätä uhriasemaa saatetaan jopa käyttää todisteena yksilön hyveellisyydestä ja sankaruudesta. Pohjimmiltaan yritykset suojautua epämiellyttäviltä sanoilta ovat kuitenkin vapaaehtoista alistumista sellaisen autoritaarisen poliisivaltion valvontaan, joka päättää puolestasi, mitä saat sanoa ja ajatella.

Uhriajattelun sijasta meidän on uskottava ihmiseen ja taattava, että kaikki pääsevät osallisiksi ylellisyydestä, jota itsenäinen ajattelu ja vallanpitäjien ja huonojen ajatusten kritisoiminen on. Mikä tahansa yritys sananvapauden kaventamiseksi, vaikka yritys puettaisiin Koskelan tapaan humaaniuden ja empaattisuuden kaapuun, vaarantaa vapaudet, jotka ovat mahdollistaneet muunlaisteen oikeuksien laajenemisen. Sananvapaus on tehokkain ase vallan väärinkäyttöä ja kaikenlaista tyranniaa vastaan. Se on liian tärkeää rajoitettavaksi vain siksi, että pieni joukko feministejä pelkää sen ”väärinkäyttöä”.[2]

Sananvapaus saattaa tarkoittaa, että varpaillesi astutaan, omakuvasi kokee kolauksia ja koet epäkunnioittavaa mielipiteittesi kyseenalaistamista. Räväkimmätkään mielipiteet eivät kuitenkaan rajoita sananvapauttasi tai sananvapauden pääperiaatetta sensuroimattomasta ilmaisusta. Sen, joka epäkunnioittavan suhtautumisen perusteella olisi valmis sananvapautta kaventamaan, kannattaakin olla varuillaan. Koskaan ei tiedä, alkaako rajoittaminen kohdistua juuri sinuun. Kiinan valtiollinen poliisi on hyvä esimerkki. Se on voimakeinoin nujertanut aids- ja demokratia-aktivisteja, sukupuolisen tasa-arvon puolustajia ja muita sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta kiinnostuneita. (En nimittäisi kiinalaisia tasa-arvoaktivisteja feministeiksi, koska termi on lännessä tullut yhdistyneeksi nimenomaan autoritaarisuuteen.)

Tyypillinen nykyfeminismin edustaja ei näytä vaarasta piittaavan. Hän on omahyväinen ja narsistinen käänteis-Voltaire – sillä erotuksella Narkissokseen, että tämä rakastui kauniiseen kuvaansa peilikirkkaassa lähdevedessä, kun taas nykyfeministi on rakastunut sosiaalisen median sameudessa lilluvaan vihan vääristämään hurskasteluun. Loukkaantumisesta on tullut keino, jolla yritetään katkaista keskustelu ja välttyä perusteluiden esittämiseltä. On kuin osa loukkaantujista haluaisi oikeutta olla loukkaantumatta vain voidakseen osoittaa, että heidän oikeuttaan on loukattu.[3]

Toisinaan sananvapauden rajoittamista perustellaan toteamuksella, että ”täydessä teatterissa ei saa huutaa tulipalo”. Ajatus on ongelmallinen. Ensinnäkin sen tulisi kuulua, että teatterissa ei saa valheellisesti huutaa tulipalo. Tästä päästään olennaisiin kysymyksiin. Kuka saa päättää, onko jokin väite totta vai valetta? Ja miten päätös voi syntyä, jos väitettä ei ole saanut tai uskallettu ylipäätään esittää?

Moni tulipaloargumenttia käyttävä haluaa estää ihmisiä kuulemasta tulenarkoja väitteitä, samalla sallien itselleen luvan jo etukäteen päättää, mikä on totta ja kuka saa puhua. Voi olla, että sorrun tässä ihmisten motiivien ylitulkitsemiseen, mutta kun on kyse valtion tai käänteis-Voltaire-lauman asettamasta ennakkosensuurin uhkasta, mittarit kannattaa säätää herkiksi. 

Sananvapauskeskustelu ei ole keskustelua ihmisten terveyteen vaikuttavista konkreettisista vaarantamisrikoksista – eli siitä, mitä saa huutaa ja missä – vaan siitä, onko ihmisillä oikeus pyrkiä vaikuttamaan harjoitettuun politiikkaan. Itse tulipaloargumentti on peräisin Yhdysvalloista vuodelta 1919 korkeimman oikeuden tuomarin lausunnosta. Hänen teatraalinen esimerkkinsä koski päätöstä siitä, onko ihmisillä oikeus kampanjoida asevelvollisuutta vastaan. Esimerkki jäi kuitenkin elämään, ei turvallisuus- tai terveyskysymyksenä, jollainen se on, vaan perusteena rajoittaa poliittisesti arkojen aiheiden käsittelyä. Ihmiset, jotka tulipaloesimerkkiä käyttävät, näyttävät pelkäävän, että kansalaiset villiintyvät muutamasta vihan täyttämästä sanasta.

Kaiken ei tietenkään tule kuulua sananvapauden piiriin, vaikkapa rikokseen yllyttämisen. On esimerkiksi eri asia sanoa, että Suomi olisi parempi paikka, jos täällä ei olisi vaikkapa jonkin uskonnon harjoittajia kuin kehottaa ihmisiä väkivalloin ajamaan heitä pois. Monet luultavasti pitävät ensimmäistä väitettä loukkaavana, mutta vasta jälkimmäinen olisi rikokseen yllyttämistä. Yllyttämisrikoksestakin tosin on huomattava, että yksilöä harvoin voidaan pitää vastuussa siitä, miten muut hänen sanomiseensa reagoivat. ”Noudatin vain määräyksiä” ei ole enää toisen maailmansodan jälkeen ollut hyväksyttävä tapa siirtää vastuuta yllyttäjälle. Asia on kirjattu jopa Nürnbergin sotarikostuomioistuimen päätöslauselmaan. Periaate numero neljä kuuluu: ”Se seikka, että henkilö toimii hallituksensa tai esimiehensä käskystä, ei vapauta häntä kansainvälisen oikeuden mukaisesta vastuusta, jos hänellä oli moraalisen valinnan tosiasiallinen mahdollisuus.”

Päätelmäni sananvapaudesta kuuluu: emme tarvitse eliitin määräämiä kielellisiä etikettejä, pelonsekaista ja epäselvää muminaa, poliittisesti motivoituja puolitotuuksia tai tyhjiä anteeksipyyntöjä vääristä sanoista. Sen sijaan tarvitsemme avointa, rehellistä ja selväsanaista mielipiteiden kamppailua. Koskelan teoksen perusteella nykyfeminismillä on tässä paljon petrattavaa, erityisesti ilmaisun terävyyden suhteen.

                                            * * *

Feministiksi julistautuminen on viime vuosina alkanut muistuttaa homeopatiaan turvautumista lääketieteellisen hoidon sijasta: ”Voin aivan hyvin kokeilla feminismiä. Ehkä se tuo tasa-arvon tai sitten ei; tuskin kokeilemisesta haittaa on.” Homeopaattinen hoito itsessään ei toki ole haitaksi. Uskomushoitoon käytetty aika ja energia ovat kuitenkin pois lääketieteellisestä, todennettuun tietoon perustuvasta hoidosta. Nykyfeminismissä on vastaavia uskomushoidon piirteitä: tieteen antamien selitysten vähättelyä, uskonvaraista ehdottomuutta, puhdasoppisuuden (eli alisuoriutumisen) vaatimista ja keskustelemattomuutta kriitikoiden kanssa.

Olen viime vuosina monin tavoin moittinut akateemista ja vähän muunkinlaista feminismiä. Kritiikeissäni olen satunnaista ilveilyä lukuun ottamatta pyrkinyt asiaperusteisiin. En kuitenkaan ole päässyt keskusteluyhteyteen yhdenkään feministin kanssa, yhdestäkään esiin nostamastani ongelmakohdasta. Ovatko perusteluni siis kelvottomia vai vastaansanomattomia? Se on jäänyt epäselväksi. Olen kritisoinut nimellä muun muassa seuraavien henkilöiden kirjoituksia: Eveliina Talvitie, Maria Pettersson, Maryam Abdulkarim, Juho Pylvänäinen, Leena-Maija Rossi, Venla Oikkonen, Tiina Rosenberg, Maria Ohisalo, Hanna Ojala, Saara Särmä, Sanna Karkulehto, Anna Moring, Nasima Razmyar, Tuula Juvonen, Maarit Alasuutari ja Päivi Korvajärvi. Se on aikamoinen kokoelma hiljaisuutta, akateemista hiljaisuutta. Liittyykö kerhoon uusi jäsen?

ALAVIITTEET

[1] Koskelan mukaan epätasa-arvo ei ole ”luonnollista” vaan se ”juontuu” sosiaalisista käytännöistä ja rakenteellisesta hierarkiasta. Hän ei kerro, mistä kyseessä olevat sosiaaliset käytännöt tai hierarkiat juontuvat.

[2] Nykyiset sananvapausriidat selittynevät osittain sillä, että digiajan medioilla on intressi ylläpitää kiistelyä ja kahtiajakoa: mainostulot riippuvat ihmisten kiinnostuksesta, ja vihantäyteinen riitely on parhaita tapoja kiinnostuksen herättämiseen. Toinen selitys sananvapauskiistoihin löytynee sosiaalisen median taipumuksesta hämärtää julkisen ja yksityisen ajattelun rajaa. Koskela kertoo esimerkiksi siitä, kuinka hän sai fyysisiä oireita lukiessaan netin kautta tulevaa palautetta. Hän jopa väittää lopettaneensa nimensä googlaamisen. 

   Sananvapauskeskustelu liittyy myös sosiaalisen median lastentauteihin. Instagramissa teinit kiusaavat toisiaan uudenlaisilla ja yhä luovammilla ilkeyksillä, Facebookissa leviää teknisesti yhä uskottavampia valeuutisia ja Twitterissä ihmisiä provosoidaan, mitätöidään ja tehdään naurunalaiseksi sinnikkäämmin ja impulsiivisemmin kuin ehkä millään kirjoittamiseen perustuvalla foorumilla. Ohjeeni nettikeskustelusta kiihtyville kuuluu: Twitterin ja Facebookin kaltaiset alustat eivät voi samaan aikaan 1) olla kaikille avoimia ja 2) tuottaa yksimielistä sosiaalista arvostusta. 
   On mahdollista luoda ympäristöjä, joissa kuulee lähinnä hyvätapaista hymistelyä. On myös paikkoja, jotka sisältävät teräviä yhteiskunnallisia analyyseja ja erimielisyyttä arvostavaa keskustelua. Avoin sosiaalinen media ei ole kumpaakaan. Siihen kannattaa suhtautua leikkikenttänä, jossa omaa argumentaatiotaan voi harjoitella. Pehmustetuksi turvatilaksi ja itsetunnon lähteeksi pikaviestipalveluista ei ole.

[3] Käänteis-Voltaire -termi ja Narkissos-vertaus ovat Mick Humen erinomaisesta Trigger Warning -kirjasta (2015). Siinä kerrotaan myös teatteritulipalovertauksen taustoista.

  

- - - - - - -

PS.Tässä on joukko yksittäisiä huomioita, jotka eivät mahtuneet varsinaiseen kirja-arvioon.

Suuri osa Koskelan esiin nostamasta ”epätasa-arvosta” liittyy arjessa silloin tällöin vastaantulevaan tahdittomuuteen, esimerkiksi uteluihin lasten hankkimisesta. Koskela tekee tällaisista kenties ajattelemattomista mutta yleensä hyväätarkoittavista ja viattomista lapsiuteluista patriarkaalisen salaliiton, jossa naisille koetetaan näyttää paikka hellan ääressä. Olisi toki suotavaa, että ihmiset osaisivat käyttäytyä, olisivat aina tahdikkaita, ystävällisiä ja huomaavaisia. Mutta feminismin muuttuminen käytöskouluksi, joka vain ohjaa oikeanlaisiin puheenparsiin, on silmien sulkemista naisten ja seksuaalivähemmistöjen todelliselta alistamiselta, jota vielä esiintyy vaikkapa uskonnollisten vähemmistöjen piirissä.

   Koskela puuttuu myös siihen, että joku on joskus paheksunut julkista imetystä ja päättelee seuraavasti: ”Ilmeisesti vähäpukeinen naiskeho on sopivaa asettaa julkisesti näytille ainoastaan silloin, kun se on valjastettu joko kapitalismin tai patriarkaatin palvelukseen.” Lausunnolla ei juuri ole tekemistä sen kanssa, miten tavalliset ihmiset elävät ja käyttäytyvät tai miten maailma todella pyörii. (Toki Koskelan olisi tullut selventää myös, mitä hän kapitalismilla tarkoittaa.)

   Seksivalistuksesta Koskela kirjoittaa, että sen parissa ”tulisi opettaa hahmottamaan omia rajoja omista lähtökohdista käsin, ei suhteessa yleiseen moraalikoodistoon”. Koskela myös paheksuu sitä, että oman seksuaalisuuden rajoja ei seksivalistuksessa ylipäätään opeteta ja että asian eteen ”on tehtävä työtä”. Koskela ei kuitenkaan kerro mitään konkreettista siitä, miten rajoja tulisi opettaa. Hän myöskään kerro, miten opetuksessa tulisi huomioida se, että rajat luonnostaan muuttuvat iän myötä, että ihmisten mieltymykset ovat erilaisia ja että mieltymykset tulevat usein esille vasta kömpelöiden kokeilujen kautta. Koskelan huomiot jäävät tässäkin kohdin pitkästyttäväksi poseeraamiseksi.

   Koskela esittää kollektiivisen kysymyksen kaikille äideille: ”Miten helvetissä te kykenette tähän kaikkeen ilman, että päänne räjähtävät teille asetetuista paineista?” Tässä Koskela puhuu naisiin kohdistetuista paineista kuitenkaan erittelemättä, mistä paineet tulevat ja miksi niillä olisi hänen ajattelemiaan vaikutuksia. Toisaalla Koskela moittii raiskausuutisoinnissa usein käytettyä passiivimuotoa (nainen raiskattiin), mutta hän käyttää vastaavalla tavoin itse jatkuvasti passiivia, esimerkiksi puhuessaan naisille tai äideille asetetuista paineista. Hän myös kirjoittaa, että ”miesten tunteellisuutta ei katsota hyvällä ja itkeminen tulkitaan heikkouden merkkinä” (korostukset lisätty). Tällaista kielenkäyttöä tulee välttää, jos Koskelan tavoin esittää käyttäytymiselle perimmäisiä selityksiä.

   Miesasia-aktivisteista Koskela kirjoittaa: 

Onkin nurinkurista, että samaan aikaan, kun miesasia-aktivistit puhuvat miesten altavastaavuudesta huoltajuuskiistoissa, ovat he haluttomia uudistamaan työelämän sukupuolisääntöjä, vaikka se vahvistaisi miesten statusta kodin piirissä ja siten myös isien yhteiskunnallista asemaa. Jälleen kerran: patriarkaatin kaataminen hyödyttäisi ihan kaikkia. Myös miehiä. 

Lausunnossa on monta ongelmaa, joista tässä muutama. Koskela ei ensinnäkään kerro, keitä kyseiset miesasia-aktivistit ovat ja mistä hän tietää heidän halukkuudestaan tai kyvystään uudistaa työelämän sukupuolisääntöjä (joita Koskela ei myöskään erittele). Koskela myös antaa ymmärtää, että hän tässä yhteydessä haluaisi vahvistaa miesten yhteiskunnallista asemaa, vaikka toisaalla hän esittää olevansa huolissaan miesten keskimäärin korkeammasta asemasta. Tärkeintä tässäkin yhteydessä olisi kuitenkin määritellä patriarkaatti. Mikä se on ja milloin se on ”kaadettu”?

   Ainekirjoitusfraaseissa Koskela on parhaimmillaan: 

Vaikka pyyhkisimme lehtien ja katalogien sivuilta pois kaikki paitsi valkoiset ihmiset, emme voi pyyhkiä moninaisuutta pois maailmasta. Meidän on lakattava teeskentelemästä, että kauneustuotteita ostavat ja tukkavinkkejä kaipaavat ainoastaan ohuthiuksiset ja suoratukkaiset vaaleat ihmiset, ja ymmärrettävä, että jokainen ansaitsee tulla nähdyksi. Kuvastojen representaatioiden laajentaminen ei ole keneltäkään pois, mutta sillä voi antaa viestin siitä, että kukaan ei ole normi eikä kukaan ole poikkeus. Siksi kauneuskuvastoa on laajennettava. Koska jokainen on kaunis ja jokainen on arvokas.

Näiden lukiolaiselle sopivien fraasien sijasta Koskela olisi voinut kertoa, millaiset käytännön toimet ovat oikeutettuja, jotta naistenlehtien ”representaatiot lavenisivat” hänen toivomallaan tavalla.

   Koskela kirjoittaa paljon valkoisten heteromiesten etuoikeuksista: ”Koska valkoiset heteromiehet ovat tulleet nähdyiksi yksilöinä, he ovat onnistuneet välttämään neuvottelut yhteiskunnallisesta asemastaan.” Lausunnossa ei ole mieltä. Yhteiskunnassa on rakenteita, jotka ovat nimenomaan pyrkineet siihen, että miesten yksilöllisyys häivytetään, armeija selkeimpänä esimerkkinä. Voidaan myös sanoa, että miesten keskinäinen statuskilpailu – jota käydään ankarammin kuin naisten keskinäistä kilpailua – on kamppailua nähdyksi tulemisesta. Lisäksi koska miehet ovat yliedustettuna yhteiskunnan pohjalla, Koskelan lausunnon voisi yhtä hyvin kääntää koskemaan heteronaisia. 

   Koskela toivoo, ”että kaikilla ihmisillä olisi mahdollisuus elää omannäköistään elämää ilman ulkopuolelta tulevia normatiivisia oletuksia”. Ajatus kuulostaa hyväntahtoiselta ja humaanilta, kunnes huomataan, että lainsäädäntökin on joukko yksilön ulkopuolelta tulevia normatiivia oletuksia. Koskela tuskin haluaa ihmisten vapautuvan kaikenlaisista normeista.

   Rakenteista Koskela kirjoittaa: ”Yhteiskunnassamme on edelleen olemassa rakenteita, jotka tukevat miesten ja valkoisten ihmisten urapolkuja enemmän kuin naisten ja rodullistettujen.” Sivuutetaan Koskelan rasistisuus ja katsotaan, millaisen esimerkin hän tarjoaa valkoisia miehiä suosivista rakenteista. Kyse on verkostoitumista auttavista herrakerhoista ja hyvä veli -verkostoista: 

Herrakerhot tarjoavat jäsenilleen tiloja, tapahtumia ja yhteistä tekemistä suljettujen ovien takana. Ennen kaikkea ne tarjoavat mahdollisuuksia tavata uusia ihmisiä, tunnustella tulevia uramahdollisuuksia ja osallistua keskusteluun yhteiskunnallisesta kehityksestä vaikutusvaltaisten ihmisten kanssa.

Mitä tuohon voi sanoa? Laki takaa kokoontumisvapauden. Kuntosali saa esimerkiksi pitää ovensa auki vain naisille. Koskela olisikin yhtä hyvin voinut paheksua sitä, että ”naisten kuntosalit tarjoavat jäsenilleen tiloja ja yhteistä tekemistä suljettujen ovien takana”. Koskela jatkaa: ”jos poikain kesken päätetään pelin, löylyjen tai tuopin puolivälissä pistää yhteiskunnalliset asiat kuntoon tai työpaikat jakoon, pitäisi hälytyskellojen kumista.” Koskela ei kerro, miten miesporukoiden kokoustelua tulisi kontrolloida, jotta siellä ei keskusteltaisi politiikasta tai rekrytoinnista. Koskela puhuu halventavaan sävyyn myös netin ”manosfääristä” ikään kuin sukupuoli ratkaisisi, mikä argumentti on pätevä ja mikä ei.

   Koskelan eräs luku on otsikoitu nimellä Palkkaepätasa-arvo. Siinä hän myöntää, että Suomessa ”periaatteessa” maksetaan samasta työstä sama palkka. Hän kuitenkin jatkaa:

Jos palkkaeron selittäjäksi hyväksytään vain puhe täsmälleen samasta täsmälleen samassa asemassa tehdystä työstä, häivytetään näkyvistä työelämän rakenteet, joissa miehet vakinaistetaan nopeammin, miehet etenevät nopeammin ja jossa miehet päätyvät lopulta korkeampiin ja kovapalkkaisempiin asemiin.

Tässä Koskela siis olettaa, että työelämässä olevat sukupuolierot johtuisivat rakenteista. Kirjasta ei selviä, millä perusteella hän on tähän päätynyt.

   Sukupuolten mukaan jakautuneista ammateista Koskela kirjoittaa: 

Kukaan ei ehkä ’pakota’ tyttöjä lastentarhanopettajiksi ja poikia rekkakuskeiksi, mutta jos lapsille pienestä saakka toitotetaan, että tytöistä kasvaa hoivaajia ja pojista arjen mekaanikkoja, niin toitotus tekee lopulta tehtävänsä. Lopputuloksen voi lukea esimerkiksi voimakkaasti sukupuolittuneista työmarkkinatilastoista.

Koskelan lausunto on epärehellinen ja hän luultavasti tietää sen. Työpaikkojen jakautuminen ei nimittäin ole pätevä todiste syrjivistä rakenteista tai syrjivästä kasvatuksesta. Työpaikkojen eriytyminen todistaisi syrjinnästä vain, jos sukupuolet olisivat samanlaisia. Mutta koska sukupuolet ovat erilaisia, tasa-arvoisessa ja vapaassa yhteiskunnassa sukupuolia päätyy eri määrä eri ammatteihin ja eri asemiin myös ilman toitotusta ja syrjintää. Toisin sanoen epätasa-arvo lopputuloksissa ei ole todiste siitä, että myös lähtökohdat olivat epätasa-arvoisia. Koskela luultavimmin ymmärtää tämän, vaikka hän antaa ymmärtää muuta.

   Miehet ja naiset ovat siis erilaisia tavalla, joka näkyy työelämässä. Tämä ei ole argumentti, että syrjintä olisi kadonnut tai että naisten vuosisataisella syrjinnällä ei olisi vaikutusta. Pointti on se, että syrjintä tulee osoittaa pätevämmillä menetelmillä kuin työpaikkojen sukupuolisella eriytymisellä. Vastaava pätee yksilötasolla. Osa ihmisistä esimerkiksi haluaa vähentää työtuntejaan (eli pienentää tulojaan) nauttiakseen lisääntyvästä vapaa-ajasta. Pelkät palkka- tai statuserot eivät tällaisessa tilanteessa riitä todisteeksi syrjinnästä.

   Liiallisen toiston uhalla: vaikka kaikenlainen syrjivä kasvatus poistettaisiin, naisia ja miehiä olisi edelleen eri määrä useimmissa ammateissa. Keskipalkatkaan eivät olisi identtisiä. Etenkin työpaikat, joissa aggressiivisesta energisyydestä ja kilpailullisuudesta on etua, olisivat vapailla työmarkkinoilla miesvaltaisia. Näiden seikkojen toteaminen ei ole konservatiivisuutta tai halua kaventaa naisten mahdollisuuksia. Vastaavasti sen selittäminen, miksi miehet kuolevat naisia nuorempina, ei ole toiveen esittämistä, että kuolisivatpa vanhat miehet pois.

Koskela puhuu myös ”pakottavista” heteronormeista, mutta hän ei käytännössä lainkaan valaise sitä, kuka tai mikä normien takana on. Eräässä kohdassa Koskela tosin tarkentaa ajatteluaan siitä, mistä käyttäytymisnormit hänen mukaansa ehkä tulevat. Se on kohta, jossa hän arvioi lasten leikkien olevan merkittäviä: ”Olemme ehkä kotileikeissä oppineet toistamaan tiettyjä käytösmalleja.” Tässä Koskela on oikeassa; leikeissä usein matkitaan aikuisia. Hän kuitenkin antaa ymmärtää, että leikit selittäisivät ”patriarkaalisia” ”normeja” (kuten todettua, hän ei määrittele kumpaakaan termiä). Tällainen väite vaatisi vahvoja perusteluita eikä vain yliolkaisia heittoja. On myös huomattava, että jos kasvatuksen vetovastuu on äideillä, kuten Koskela esittää, syyllistäminen kohdistuu juuri heihin. Jää epäselväksi, ovatko perheenäidit patriarkaatin pahantahtoisia kätyreitä vai sen tahdottomia sätkynukkeja.

   Perheensisäisestä työnjaosta Koskela kirjoittaa: ”vaikka sujuva arki on ihanaa, niin vielä ihanampaa olisi, jos sen sujuvoittamiseen osallistuttaisiin perheissä tasapuolisesti”. Virke kertoo tasa-arvotaistelun nykytilasta: feministin mielestä olisi ihanaa, jos kaikki menisi tasan. Ensinnäkin ainakin alle 50-vuotiaiden parissa elää vahva oletus, että kodinhoitoon osallistumisen tulisi olla tasapuolista. Toiseksi perheensisäinen työnjako saattaa nimenomaan tehdä arjesta sujuvaa ja ihanaa. Kolmanneksi on havaittu, että moni asia – muun muassa työelämän sukupuolijako – menee epätasaisempaan suuntaan nimenomaan sellaisissa yhteiskunnissa, joissa painotetaan yksilönvapauksia ja tasa-arvoisia lähtökohtia.

  Hupaisimmasta päästä on Koskelan huomio, että ”nykypolitiikka pönkittää heteronormatiivista perhemallia, joka ei suinkaan ole ainoa tapa lisääntyä, perustaa perhettä tai lisätä Suomen väkilukua”. En ota kantaa, mihin nykypolitiikan tulisi keskittyä, mutta on helppo nähdä, että jos politiikan tarkoitus on kasvattaa suomalaisten lukumäärää, heteroperheisiin panostaminen olisi kertaluokkaa tehokkaampi tapa kuin panostaminen seksuaalivähemmistöihin.

  Paikoin Koskelan poseeraaminen muistuttaa itseironiaa: ”meidän on pidettävä huoli, että länsimaisten kuluttajien hyvinvoinnin maksimointia ei revitä kehittyvien maiden naisten ja tyttöjen selkänahasta.” Onko joku eri mieltä? Joidenkin feministien identiteetti näyttää tällä tavoin perustuvan pelkkään poseeraamiseen, tosiasioiden kiistämiseen (esim. sen sivuuttamiseen, että köyhyys on radikaalisti vähentynyt maailmasta) tai intersektionaalisen uhrimielialan levittämiseen - aivan kuin he näin pyrkisivät luomaan markkinoita itselleen ja kirjoilleen. Tämä on yksi syy, miksi en lopulta osaa olla intersektionaalisuuden luomasta eripurasta ja lokeroitumisesta huolissaan. Teorian vaikutukset todellisten naisten ja miesten käyttäytymiseen jäänevät väistämättä vähäisiksi.

   Meritokratiasta Koskela kirjoittaa: 

Mikäli miellymme liiaksi meritokraattiseen ajatukseen, jonka mukaan eteneminen ja palkankorotukset määräytyvät meriittien ja kyvykkyyden mukaan, katsomme poispäin niistä mekanismeista, joiden takia miellämme tietynlaiset ihmiset lähtökohtaisesti muita kyvykkäämmiksi.

Lausunto on kiinnostava mutta epäselvä. On esimerkiksi eri asia kannattaa meritokratiaa tai ajatella, että jo elämme meritokraattisessa järjestelmässä. Jää epäselväksi, kumpaa Koskelan mainitsema ”mieltyminen” meritokratiaan tarkoittaa. Hän ei myöskään tarkenna, mitä hän tarkoittaa ”mekanismeilla”, jotka saavat meidät pitämään tiettyjä ihmisiä muita kyvykkäämpinä. Tarkoittaako hän sitä, että tilastollisesti tietyt ihmiset ovat toisia kyvykkäämpiä ja että ihmiset näiden tilastojen perusteella tekevät yksilöitä koskevia yleistyksiä? Koskelan arviot jäävät pitkin kirjaa epätarkoiksi ja keskeneräisiksi.

Minua on joskus syytetty sananvapauden vastustajaksi, koska olen esittänyt, että sukupuolentutkimuksessa esitetään ja opetetaan näkemyksiä, jotka eivät kuulu yliopistolle. Syyllistynkö siis kaksoisstandardiin? Suon ihmisille oikeuden loukkaavaan ilmaisuun, mutta samalla toivon joidenkin näkemysten poistuvan akatemiasta?

   Otetaan toinen esimerkki. Yhdysvalloissa oli taannoin tarjolla konversioterapiaa niille, jotka halusivat muuttua (tai joiden vanhemmat halusivat lapsensa muuttuvan) homosta heteroksi. Terapiamuoto on vastenmielinen ja sen antaminen tulisi mielestäni kieltää. Syyllistynkö tässäkin kaksoisstandardiin? Haluanko rajoittaa ilmaisun- ja elinkeinovapautta vain, koska en pidä kyseisestä toiminnasta? Päätelmä on väärä sekä konversioterapian että sukupuolentutkimuksen kohdalla.

   Voidaan perustellusti vaatia, että hoiva-alan ammattilaisella ei tule ammattinsa puolesta olla oikeutta esittää, että homous on tauti, joka tulee ja joka voidaan parantaa. (Moni terapia saattaa herättää turhia toiveita, mutta terapia itsessään ei sellaiseen saa perustua.) Vastaava perustelu on pätevä yliopistolla. Tieteen ammattilaisella ei tule olla oikeutta opetuksessaan ja tutkimuksessaan olla noudattamatta tieteen eettisiä periaatteita, kuten esimerkiksi queer-teoreetikoilla on ollut tapana. Homojen eheytysterapian kieltäminen laillistetulta terapeutilta tai epätieteellisen indoktrinaation häätäminen yliopisto-opetuksesta eivät ole sananvapauden rajoittamista.

Koskela toivoo kirjassa tukea kanssasisariltaan. Siinä ei ole mitään pahaa. Tieteen maailmaan hymistelevä sopuisuus ei kuitenkaan kuulu. Se saa aikaan tieteelle vierasta vaikenemista ristiriidoista, esimerkiksi siitä, että sukupuolen väitetään perustuvan yksilön omiin valintoihin ja performatiiveihin, vaikka valtaisa biologinen ja antropologinen todistusaineisto kertoo muuta.

Kansan Uutiset islam- ja feminismikritiikistä

Kansan Uutiset -lehti kirjoittaa 3.8.2019: ”Uusateismilla ja feminismiä vastustavalla maskulinistisella miesliikkeellä on paljon leikkauspintaa.” Tässä joitakin huomioita sekavasta ja sinne tänne ilkkuvasta lehtiartikkelista.

Aloitetaan harvoin käytetystä maskulinismi termistä. Mitä se tarkoittaa? Maskulinismilla tai lyhyemmin maskulismilla on viitattu sekä maskuliinisuuden yleiseen ihannointiin että miesten oikeuksien edistämiseen. Kirjoittaja jättää kertomatta, mitä hän tällä ilmeisesti halventavaksi tarkoitetulla termillään tarkoittaa. Maskuli(ni)smi ei joka tapauksessa ole aatteellisesti yhteydessä feminismin vastustamiseen enempää kuin feminismi on aatteellisesti yhteydessä miesten oikeuksien vastustamiseen. 

Kirjoituksen eräs pääväite on, että ateismista on tullut oikeistolaisempaa. Huoli esitetään aivan kuin vasemmistolaisuudella olisi jonkinlainen esikoisoikeus uskonnottomuuteen: ”Suomessa kirkon ero valtiosta on ollut enemmän vasemmiston kuin muiden asialistalla.” Ateismin oikeistolaistumista kirjoituksessa perustellaan muun muassa seuraavasti:

Oikeusministeriön Eduskuntavaalitutkimus 2015 -julkaisun mukaan perussuomalaiset olivat 2015 suositumpia kirkkoon kuulumattomien kuin kirkkoon kuuluvien parissa. Ensimmäisten parissa kannatus oli neljä prosenttiyksikköä suurempi.

Voi olla, että ateismin kannattajissa on aiempaa enemmän oikeistolaisesti ajattelevia – mitä oikeistolaisuuteen lasketaankin –, mutta tällainen kannattajakunnan muutos ei kerro siitä, onko itse ateismi muuttunut. Ateismi – uusi tai vanha – on edelleen jumaluskon puutetta, ja ateistien esittämät argumentit ovat nekin vanhoja tuttuja. Se, mikä uusateismissa on uutta, onkin lähinnä se, että ateistit eivät enää ole niin vaitonaisia. Toinen muutos on se, että islamia kritisoidaan ateistien parissa aiempaa enemmän. Nykytilanteessa se on perusteltua (eikä sekään liity oikeistolaisuuteen): kristinusko on muuttumassa vanhusten seuraleikeiksi, kun taas islamin maallistuminen on vasta alkanut. Samalla islaminuskoisten määrä länsimaissa on merkittävästi lisääntynyt, ja trendi näyttää jatkuvan.

Kansan Uutisten artikkeli ei analysoi sitä, miksi islam ja feminismi ansaitsevat kritiikkiä. Lehti esittää vain perustelemattomia vihjailuja kriitikoiden oletetusta oikeistolaisuudesta aivan kuin puoluepolitiikka voisi mitätöidä islamiin tai feminismiin kohdistetun arvostelun. Kaiken lisäksi kirjoittaja mainitsee, että ”Kirkosta eronneiden määrässä on usein piikki Päivi Räsäsen otettua kantaa seksuaalista tasa-arvoa vastaan”. Tämä kuulostaa joltakin aivan muulta kuin oikeistolaiselta tai perussuomalaiselta konservatismilta.

Kirjoittaja jatkaa: ”Angloamerikkalaista uusateismia dominoivat ajattelijat kuten Richard Dawkins, Sam Harris ja vuonna 2011 kuollut Christopher Hitchens ovat kaukana tieteellisestä sosialismista.” Jää epäselväksi, mitä kirjoittaja tarkoittaa tieteellisellä sosialismilla. Olipa sen määritelmä mikä tahansa, Dawkins, Harris ja Hitchens luultavimmin vastustaisivat sanan ”tieteellinen” käyttöä sosialismin (tai minkä tahansa poliittisen aatteen) yhteydessä – riippumatta siitä, mitä he itse ajattelevat mistäkin sosialismin suuntauksesta.

Kansan Uutisten artikkelin mukaan jopa ”yhteistyö” joidenkin ihmisten kanssa on raskauttavaa: ”Harris on tehnyt yhteistyötä Milo Yiannopoulosin ja Jordan Petersonin kaltaisten oikeistoideologien kanssa ja kannattanut muslimien vastaista etnistä profilointia.”

Kirjoittaja ei mitä ilmeisimmin ole perehtynyt Sam Harrisin ajatteluun. Harris on suorasanaisesti kertonut, mistä asioista hän on samaa ja mistä eri mieltä Yiannopoulosin kanssa. Minkäänlaisesta yhteistyöstä ei voida puhua. Harris esimerkiksi vastustaa Yiannopoulosin uskonnollisuutta ja hänen antamaansa Trump-tukea. Harrisin mielestä Yiannopoulos on epärehellinen trolli ja esiintyvä taiteilija, joka haittaa rehellistä ja selkeää ajattelua. Harris ei siis pidä Yiannopuolosia liittolaisenaan. 

Mitä taas tulee Jordan Petersoniin, Harris on kritisoinut myös hänen paikoin löysää ajatteluaan. Lisäksi Petersonin mahdollisella ”oikeistolaisuudella” ei ole tekemistä sen kanssa, mitä Harris itse politiikasta ajattelee. Harrisin ja Petersonin yhteistyökin on lähinnä ollut osallistumista samoihin kriittistä keskustelukulttuuria edistäviin tilaisuuksiin. Kansan Uutisten kirjoittaja väittää lisäksi, että Harrisin huomiot etnisestä profiloinnista edustaisivat muslimivastaisuutta. Näin vakava väite kaipaisi suoriin sitaatteihin nojaavia perusteluja, ei yliolkaisia heittoja.

Artikkelin jatko on yhtä epäonninen: ”Lisäksi hän (Harris) uskoo ihmisrotujen välisiin geneettisiin älykkyyseroihin, mitä tiedeyhteisö ei allekirjoita.” Joko kirjoittaja ei ole perehtynyt aihetta koskevaan tutkimukseen tai hän valehtelee. Alan tutkijat ovat lukemattomissa tutkimuksissa osoittaneet, että ihmispopulaatioiden välillä on älykkyyseroja. Se, kuinka suuri osa näistä eroista kulloinkin johtuu geneettisistä tekijöistä ei ole tiedossa, mutta on käytännössä mahdotonta, että tällaisia eroja ei olisi. Lukuisat, luultavimmin tuhannet, geenivariantit vaikuttavat älykkyyteen, eivätkä nämä muunnelmat millään voi esiintyä samoissa suhteissa eri populaatioilla.

Feminismin vastustamisesta lehti kirjoittaa: ”Tammisalo kirjoittaa feminismin vastaisia kirjoituksia Skeptikko-lehteen, josta on Suomessa tullut keskeinen feminismin vastustajien alusta.”

Olen osoittanut Skeptikossa, että eräät nykyfeminismin suuntaukset esittävät kehnosti perusteltuja ja biologian kanssa ristiriitaisia väitteitä. Olen skeptisismin hengessä myös analysoinut akateemisen feminismin aatteellisia ja autoritaarisia sivupolkuja. Vihjailu lehden oikeistolaistumisesta osuukin harhaan. Skeptikko on edelleen puoluepoliittisesti sitoutumaton. Lehti myös noudattaa syrjimättömyyden ja laajan sananvapauden periaatteita ja jatkossakin sitoutuu kansalaisten yhdenvertaiseen kohteluun – sekä journalistisiin periaatteisiin tietolähteiden kriittisestä tarkastelusta ja totuudenmukaisesta tiedonvälityksestä. Tässä tarkastellun artikkelin perusteella samaa ei voida sanoa Kansan Uutisista.

Elokuun kirjakatsaus

Tässä joitakin viime kuukausina lukemiani kirjoja. Joistakin kirjoitan ehtiessäni pidemmän esittelyn.

Weber, B. & Depew, D. (2003): Evolution and Learning – The Baldwin Effect Reconsidered. MITT Press. Cambridge.

Baldwinin efekti tarkoittaa opitun käyttäytymisen vaikutusta evoluutioon. Oletetaan, että apinayksilö oppii pesemään juureksia joessa ja että pesusta koituu yksilölle merkittävää lisääntymisetua (vaikkapa vähemmän haitallisia maaperäbakteereita suolistoon). Muidenkin yksilöiden kannattaisi tällöin opetella juuresten huuhtelu. Baldwinin efektin kannalta olennaista on, että mikäli pesemiskäyttäytymisestä koituvat lisääntymisedut ovat riittäviä, luonnonvalinnan voidaan olettaa suosivan geenejä, jotka saavat aikaan joko 1) tehokkaampaa oppimista tai 2) suoraan pesukäyttäytymistä. Baldwinin efekti on siis sitä, että aina kun yksilö tai yksilöjoukko keksii kelpoisuutta kasvattavan konstin, luonnonvalinta saattaa suosia mitä tahansa geneettistä muunnelmaa, joka tekee oppimisesta nopeampaa tai todennäköisempää. 

   Teos on paikoin varsin teoreettinen, ja luin siitä vain kiinnostavimmat osiot.

Flynn, J. R. (2016): Does Your Family Make You Smarter? – Nature, Nurture and Human Autonomy. Cambridge University Press.

Tämä on vaikeimpia James Flynnin kirjoista. Hän ei ylipäätään ole selkeä kirjoittaja ja olettaa lukijalta aina suurta perehtyneisyyttä ja jatkuvaa skarppaamista. Silti teos on vaivan arvoinen. Flynn esimerkiksi pohtii yksilön älykkyyspotentiaalin ja hänen kasvuympäristönsä välistä yhteensopivuutta seuraavasti:

Recall that all those above the median in cognitive performance (a genetic elite) already suffer from a worse match between their genes and environmental quality: for example, if they are slightly above the 84th percentile of genetic quality, they on average come from homes at the 61st percentile; and those slightly below 16th percentile in genetic quality (a genetically substandard group) come from homes at the 39th percentile.

Koskela, M. (2019): Ennen kaikkea feministi. Karisto. Hämeenlinna.

Koskelan hengetön teos edustaa tyhjä taulu -ajattelua ja feministisen autoritarismin kaipuuta. Arvioin kirjan pitemmin lähiaikoina. 

Tegmark, M. (2018): Elämä 3.0 – Ihmisenä oleminen tekoälyn aikakaudella. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.

Ruotsalaissyntyisen Tegmarkin teos on loistava tutkielma tekoälyn ja ylipäätään digitaalisen teknologian tuomista uhkista ja mahdollisuuksista. Esimerkiksi ihmisten väliseen taloudelliseen tasa-arvoon digiteknologia vaikuttaa teoksen mukaan kolmella päämekanismilla. Ensinnäkin teknologia korvaa sellaisia töitä, jotka vaativat vähän osaamista, sellaisilla töillä, jotka vaativat paljon osaamista. Prosessi on ollut hiljakseen käynnissä jo sivistyksen alkuhämäristä asti: uusilla keksinnöillä on tapana edellyttää yksilöltä kykyä omaksua uusia taitoja (vrt. Baldwinin efekti yllä).

  Toiseksi digiteknologia tarkoittaa, että koneiden omistajien mahdollisuudet saada suurempi osa tuotoista itselleen kasvavat. Toisin sanoen pääoman tuotot suhteessa työvoimaan kasvavat. 

  Kolmanneksi digitaloudesta hyötyvät ennen kaikkea erilaiset supertähdet. Tämä johtuu muun muassa siitä, että nykyään on mahdollista välittää tekstiä, pelejä, sovelluksia, ohjelmia, musiikkia ja elokuvia minimaalisin kustannuksin miljardeille ihmisille. Tämä parantaa toki myös pienten toimijoiden mahdollisuuksia myydä tuotteitaan, mutta digitaloudessa on paljon massamenestyjiä suosivia piirteitä. Sama pätee osittain jopa tavaroiden myyntiin, joka on yleensä sitä tehokkaampaa, mitä suurempia massoja varten jakeluketju on rakennettu. (Terra Cognitalta tulee syksyllä Matthew Hindmanin uutuus Internet-ansa, jossa käsitellään juuri digitalouden taipumusta suosia voittajia.) Tässä kolme sitaattia Tegmarkilta:

Haluamme työtä, koska saamme siitä sekä tuloja että tarkoituksen, mutta koneiden tuottaman yltäkylläisyyden perusteella löydetään ehkä mahdollisia vaihtoehtoisia tapoja tuottaa sekä tuloja että tarkoitus ilman työpaikkoja.

Kuitenkin se, että vaurauden jakaminen on toteutettavissa, ei tarkoita, että se toteutetaan, ja nykyään on suuri poliittinen erimielisyys siitä, tuleeko se toteuttaa.

Todisteet viittaavat siihen, että suuremman tasa-arvon ansiosta demokratia toimii paremmin: hyvin koulutetun, suuren keskiluokan ansiosta äänestäjäkuntaa on vaikeampi manipuloida ja pienten ihmisjoukkojen tai yhtiöiden on vaikeampi vaikuttaa asiattomasti hallintoon. Parempi demokratia voi puolestaan johtaa paremmin johdettuun talouteen, joka on vähemmän korruptoitunut, tehokkaampi ja kasvaa nopeammin lopulta hyödyttäen olennaisesti kaikkia.

Mitchell, K (2018): Innate – How the Wiring of Our Brains Shapes Who We Are. Princeton University Press.

Teos on mainio: selkeästi kirjoitettu ja ajantasainen. Sibeliuskin mainitaan. Esittelen kirjan myöhemmin.

Plomin, R. (2018): Blueprint – How DNA Makes Us Who We Are. Allen Lane.

Plomin on maailman johtavia käyttäytymisgeneetikoita. Tässä omiin kokemuksiin ja tutkimuksiin perustuvassa teoksessa hän esittelee alansa tärkeimmät periaatteet ja löydökset (täällä kerron niistä tarkemmin). Omakohtaisuus tekee paikoin teknisestä kirjasta luettavamman ja kiinnostavamman.

   Teoksen ympärillä käytyä keskustelua on ollut kiinnostavaa seurata. Esimerkiksi Eric Turkheimer, joka muotoili käyttäytymisgenetiikan kolme ”lakia”, on ollut ymmärrettävästi närkästynyt siitä, ettei Plomin antanut hänelle kunniaa ”lakien” muotoilemisesta. Tämä taas on sinänsä ymmärrettävää, koska nämä ”lait” ovat vain kooste vuosikymmenten mittaan tehdyistä löydöksistä ja koska Turkheimer on sittemmin antanut joitakin huolimattomia lausuntoja. Turkheimer näyttääkin herkistyneen – etenkin sosiaalisessa mediassa – sille, että geenien vaikutukset ihmisten käyttäytymiseen ovat monelle niin arkaluontoinen aihe. Eräs Turkheimerin kollega esimerkiksi järjesti Twitterissä seuraavan kyselyn: ”Onko jokin osa ihmisryhmien välisistä eroista kognitiivisessa kyvykkyydessä geneettistä?” Turkheimerin mukaan aihe on niin vaikea ja tuhoisa, että sellaisen kysymyksen esittäminen vie tutkijan uskottavuuden. (Kyseiseen kyselyyn vastanneita oli 332, heistä 68 prosenttia vastasi kyllä, yhdeksän prosenttia vastasi ei ja 14:llä prosentilla ei ollut vielä kantaa. Yhdeksän prosenttia vastaajista piti kysymystä rasistisena.) Koetan esitellä Plomininkin kirjaa myöhemmin tarkemmin.

Engelke, M. (2017): Thinking Like an Anthropologist. Penguin.

Engelken teos on äärimmäisen tylsä etenkin ottaen huomioon, että kirja käsittelee lajeista kiinnostavinta (tai sen tutkimista antropologin silmin). Teoksesta jää kuva kuin antropologeilla ei olisi halua tutkimuksissaan huomioida evoluutiota, luonnonvalintaa, psykologiaa, vertailevaa kädellistutkimusta eikä edes kulttuurien välistä systemaattista vertailua. Ulkoavaruudesta tullut tarkastelija ottaisi varsin erilaisen tarkastelukulman lajiimme. Parinsadan sivun jälkeen luin teosta enää silmäillen. 

Stewart-Williams, S. (2018): The Ape that Understood The Universe. Cambridge University Press.

Tämä on vähintään yhtä hyvä kuin edellä mainittu Kevin Mitchellin Innate. Stewart-Williams käy läpi tärkeimmät argumentit evolutiivisia selityksiä vastaan ja niiden puolesta, ulkoavaruudesta tulleen antropologin silmin. On esimerkiksi havaittu, että keskimäärin naiset arvostavat kumppaniehdokkaassa enemmän statusta ja varallisuutta kuin miehet. Havainto on tehty kaikissa kulttuureissa, joissa asiaa on tutkittu. Ympäristötekijät vaikuttavat eroon, mutta ne eivät ole koko selitys: kyseinen sukupuoliero löytyy tasa-arvoisimmistakin yhteisöistä, varakkaimmatkin naiset mieltyvät statukseen/vaurauteen (tämä on selitettävissä muutoinkin, ks. Rakkauden evoluutio) ja köyhät miehet eivät arvosta kumppanin varakkuutta muita miehiä enempää. Pelkät sosiokulttuuriset tekijät eivät selitä tämänkaltaisia havaintoja, eivätkä varsinkaan sitä, että lajien väliseen vertailuun perustuvat ennusteet osuvat yksiin miesten ja naisten käyttäytymisen kanssa.

Major, L. E. & Machin, S. (2018): Social Mobility And Its Enemies. Penguin.

Teos käsittelee ihmisten sosiaalista liikkuvuutta eli käytännössä sitä, missä määrin vanhempien tulotaso selittää (tilastollisesti) lapsen tulotasoa. Briteissä vanhempien tulot selittävät esimerkiksi 50 prosenttia jälkeläisen tuloista, kun Tanskassa, Norjassa, Suomessa ja Kanadassa lukema on 20 prosentin luokkaa. Pohjoismaissa sosiaalinen liikkuvuus on siis suurempaa. Briteissä – ja myös Yhdysvalloissa – nousu alemmasta sosiaaliluokasta ylempään on toisin sanoen hankalampaa. Siellä yläluokilla on myös voimakkaampi motiivi pitää jälkeläisensä korkeammassa asemassa, koska tuloerot ovat suurempia.

   Major ja Machin toisaalta muistuttavat, että kunkin maan sosiaaliselle liikkuvuudelle on vaikea tutkimusten perusteella löytää optimaalista tasoa. Heidän mielestään harva esimerkiksi haluaa täydellisen liikkuvaa maailmaa, jossa kotiolosuhteet eivät lainkaan vaikuttaisi lapsen menestymiseen. Käytännössä sellainen edellyttäisi sietämättömän ankaria toimenpiteitä: lapset pitäisi erottaa vanhemmistaan, työpaikat tulisi jakaa sattumanvaraisesti tai muuta vastaavaa.

Roine, J. (2015): Thomas Pikettyn Pääoma 2000-luvulla – Kooste ja pohjoismainen näkökulma. Art House.

Teos tiivistää Pikettyn kuuluisan mutta raskaslukuisen kirjan ja nimensä mukaisesti esittää siihen vielä pohjoismaisen näkökulman. Moni on varmasti kiitollinen Jesper Roineelle hänen tiivistelmästään. 

Doidge, N. (2007): The Brain that Changes Itself. Penguin.

Aivot muuttuvat läpi elämän (aina kun opimme tai edes ajattelemme jotakin). Mutta ei tavalla, joka tekisi teoksen sisältämän hypen, anekdootit tai psykoanalyysimyönteisyyden aiheellisiksi. Alkumetrien jälkeen luin kirjaa lähinnä silmäillen.

Morin, O. (2016): How Traditions Live and Die. Oxford University Press.

Oliver Morinin kirja muistuttaa, että kulttuurinen periytyminen eli tapojen ja traditioiden – vaikkapa lastenlorujen – siirtyminen sukupolvelta toiselle on valikoivaa eikä ”kopioituminen” tapahdu tarkasti. Jotkut traditiot ovat silti säilyneet vuosisatojen ajan. Morinin mukaan syy löytyy ihmismielessä olevista, pitkälti myötäsyntyisistä mieltymyksistä. 

   Teos käy perinpohjaisesti läpi tapojen jatkumollisuuden, jolla perinteet siirtyvät yksilöltä toiselle. Toinen ääripää on tietoinen ja tarkoituksellinen opettaminen. Toisessa ääripäässä yksilö oppii sivustakatsojana muita tarkkailemalla. Raskassoutuinen mutta palkitseva kirja.

Lippa, R. (2002): Gender, Nature, and Nurture. Taylor & Francis Group.

Richard Lippa luo kirjassaan kuvitteellisen ja sokraattisuuteen pyrkivän (joskin turhan jankuttavan, ainakin verrattuna edellä mainittuun Stewart-Williamsiin) dialogin Naturen ja Nurturen välillä. Molemmat esittävät parhaat perustelunsa. Naturen argumentit ovat teoksessa vahvoilla – ja nyt 17 vuotta myöhemmin ne ovat entistä pitävämpiä. Psykologian parissa on viime vuosina puhuttu toistettavuuskriisistä eli siitä, että moni alan (klassikko)tutkimus on ollut huonosti tehty ja tuloksia ei ole pystytty toistamaan uudemmissa tutkimuksissa. Sukupuolierot ovat löydöksiä, jotka ovat pitäneet hyvin aikaa.

Mahbubani, K. (2018): Has the West Lost It? Allen Lane. Lontoo.

Kishore Mahbubanin pamfletissa pohditaan sitä, ovatko länsimaat siirtymässä tai jo siirtyneet altavastaajan asemaan taloudellisessa ja teknisessä kehityksessä – ja onko länsimainen poliittinen eliitti jo ymmärtänyt maailmantilanteen muutoksen. Toisen maailmansodan jälkeen tuottavuus nousi lännessä suunnilleen samaa tahtia reaalipalkkojen kanssa, aina 1970-luvulle asti. Sen jälkeen tuottavuus jatkoi kasvuaan (hieman hidastuneena), mutta reaalipalkat jäivät kauas taakse. Työpaikkoja katosi globalisaation myötä ulkomaille ja etenkin Yhdysvalloissa nousu keskiluokkaan vaikeutui (ks. Social Mobility -kirjasta edellä). Kiina ja Intia – ja heidän perässään joukko muita entisiä kehitysmaita – sen sijaan on nostanut kansalaisia köyhyydestä ennennäkemätöntä vauhtia ja maat ovat samalla nousseet voimalla taloudellisiksi ja osin myös sotilaallisiksi mahdeiksi, lännen keskittyessä Mahbubanin mukaan vääriin vihollisiin ja vääriin toimintatapoihin.

   Esimerkiksi isku WTO:n kaksoistorneihin ei Mahbubanin mielestä ollut vuoden 2001 historiallisesti merkittävin tapaus, vaan se oli Kiinan liittyminen maailman kauppajärjestö WTO:hon. Kiinalaisen työvoiman täysivaltainen osallistuminen kansainväliseen kauppaan aiheutti ”luovaa tuhoa”, eli tässä tapauksessa tehdastyöpaikkojen kadon monessa länsimaassa. Tämän seurauksiin länsieliitti, joka ylimielisesti oli juuri juhlinut kylmän sodan voittoa ”historian loppuna”, ei ollut varautunut. Länsieliitti oli väärässä myös siinä, että taloudellinen menestyminen edellyttäisi demokratiaa. Nyt se voi enää lohduttautua sillä, että Kiina ei ole yhtä innokas järjestelmäänsä levittämään kuin Yhdysvallat.

   Mahbubani väittää myös, että länsi ei ole ymmärtänyt islamin kykyä ja voimaa levittäytyä ja että länsi teki virheen aliarvioidessaan venäläisten omanarvontuntoa. ”Pohjoismaista mallia” ja sen nöyryyttä Mahbubani kehuu seuraavasti:

The Nordic countries continue to excel in providing a good balance between economic growth and social harmony. This Nordic model will gradually become universalized. The United States continues to excel in higher education and entrepreneurship. The world will copy American best practices. Chinese university presidents regularly visit American campuses to learn from them. A minimalist global strategy by the West would promote even greater learning. It is always easier to learn from someone who doesn’t exude an attitude of superiority.

Afrikan ja Euroopan väestöistä Mahbubani kirjoittaa seuraavasti, vaatien perään länneltä machiavellilaisen oveluuden harjoittamista.

Africa’s population will become as large as Asia’s in 2100. Then there will be 4,5 billion people in Africa. How will an ageing population of 450 million Europeans deal with this demographic explosion? Europe must become cunning and focus on its own existential challenge.

Järvinen, R. K. (2016): Lasiinsylkijä. Savukeidas. Turku.

Luen aniharvoin kirjallisuutta, jossa saa nauraa ääneen tai joka saa silmät kostumaan. Stand up -koomikko Risto Koo Järvisen teos oli sellainen. Sivulta 72 jouduin jopa siirtymään hetkeksi kirjan loppuun, jotta saisin tietää, miten hänen ja kuningasalkoholin kanssa kävi. Vasta sitten tunteilin kirjan loppuun. 

Erilaisia rakkaustarinoita

Luin Sami Sillanpään mainion teoksen Kiinalainen rakkaustarina - Kahden toisinajattelijan elämä salaisen poliisin varjossa (WSOY 2013). Paikoin varsin ahdistava mutta yleissävyltään silti nostattava kirja muistuttaa, kuinka ylellistä on asua maassa, jossa vallanpitäjiä ja ylipäätään muiden ajatuksia saa vapaasti kritisoida. Pelkistä Kiinalaista sensuurikoneistoa koskevista lehtijutuista (ks. oheinen kuva) ei saa riittävän selvää kuvaa siitä, kuinka tärkeästä asiasta on kyse.

Elokuun Apu-lehdessä pohdiskelin rakkauden ja hieman myös ihmisyyden evoluutiota. Kysymykset Eve Hietamies.