Islam ja suvaitsevaisuuden tulevaisuus

Harris, Sam & Nawaz, Maajid (2015): Islam and the Future of Tolerance. Harvard University Press. Cambridge.

Tässä tiiviissä keskustelukirjassa (sivuja on reilu sata) ateisti Sam Harris ja entinen islamisti Maajid Nawaz pohtivat sitä, voivatko islam ja suvaitsevaisuus elää rinnakkain. Nawaz kantaa huolta siitä, että karismaattiset värvääjät ovat keskittyneet haavoittuvimpiin, identiteettikriisistä kärsiviin nuorukaisiin. Ja kun dogma on kerran omaksuttu, se kehystää Nawazin mukaan nuoren koko maailmankuvan:

Siitä tulee linssi, jonka läpi maailmaa katsotaan ja myös työkalu, jolla uusia jäseniä värvätään. Ihmiset usein syyttävät radikalisoitumisesta köyhyyttä tai koulutuksen puutetta, mutta asiantuntijat ovat jo pitkään tienneet, että korkeasti koulutetut ovat terroristeissa yliedustettuina.

Yksilön uskonnollisen vakaumuksen voimakkuus ei silti Nawazin mielestä auta ymmärtämään eroa jihadistin, vallankumouksellisen islamistin, poliittisen islamistin tai ei-islamistisen muslimin välillä.

Harris nostaa esiin hieman toisenlaisia kysymyksiä. Hänen mukaansa on esimerkiksi absurdia, että jos pastori Floridassa polttaa tai edes uhkaa polttaa kopion Koraanista, se herättää lukuisissa muslimiyhteisöissä enemmän tyrmistystä kuin sunnien päivittäiset hirmuteot shiioja kohtaan:

Jos todella olemme huolissamme ihmisoikeuksista ja epäoikeudenmukaisuudesta, meitä liikuttaisivat samalla tavoin kaikki ihmisoikeuksien loukkaukset ja toimisimme systemaattisella tavalla niiden käsittelemisessä.

Nawaz kommentoi myös natsismia. Hänen mukaansa muslimeja vihaavien uusnatsien olemassaolo ei ole yhteydessä siihen, tuleeko kaikilla olla oikeus vapaasti kritisoida islamia. Nawaz myös toteaa mieluummin keskittyvänsä ihmisten arvoihin, ”eikä uskonnollisiin perinteisiin, josta he väittävät arvojensa tulevan”.

Harris ottaa kantaa joidenkin muslimien lausuntoon, että ”meidän täytyy noudattaa kunkin valtion lakeja, koska islam niin käskee”. Moni muslimi kuitenkin Harrisin mukaan toivoo lakien muuttuvan kohti shariaa. Siksi Harris pelkääkin, että ”jos meillä olisi muslimienemmistöinen hallinto, suvaitsevaisuuden teeskentely loppuisi ja olisimme matkalla kohti 600-lukua”. Nawaz komppaa tätä jossakin määrin ja sanoo esimerkiksi, että Isisin kutsuminen ekstremismiksi on liian epämääräistä ja välttelee velvollisuuttamme (hän ei tarkenna, kenen velvollisuutta) vastustaa tekojen oikeuttamista pyhillä kirjoituksilla.

Nawazin mukaan islamin ja islamia tunnustavien maiden maallistuminen edellyttää ruohonjuuritason kysyntää maallistuneelle demokratialle: ”Tämän takia on välttämätöntä, että arabit neuvottelevat uuden sosiaalisen järjestyksen arabeille, arabien kaduilla.” Harris kysyy tähän liittyen: ”Miten näet meidän lisäävän kysyntää maallistuneelle demokratialle, jos sekä maallistuminen että demokratia nähdään hyökkäyksenä uskonnollista identiteettiä kohtaan?”

Nawazin vastaus: ”Tämä on mahdollista vain muslimiuudistajien äänten voimistamisella – mukaan lukien liberaalimmat entiset muslimit ja ei-muslimit, jotka ovat valmiita keskustelemaan kriittisesti näistä asioista.” On vaikea sanoa, miten tällaista äänten voimistamista voitaisiin parhaiten avittaa (ja mikä voimistumisen vaikutus todellisuudessa olisi). Niin tai näin, harvalla ex-muslimilla on kiinnostusta kritisoida vanhempiensa uskomuksia ja perinteitä. Monelle maallistuminen myös käytännössä on uskonasioiden muuttumista epäkiinnostaviksi.

                                * * * 

Laakkonen, Juha (2008): Ekologinen parasitologia. Gaudeamus. Helsinki.

Kirjan alkumetrit toivat mieleen Juice Leskisen Musta aurinko nousee -kappaleen sanat:

Katsot ulos, näätkö sen:

toiset tappaa toisiaan.

Alla veristen vaatteiden

loiset tappaa loisiaan.

Kirjan lukeminen (ja lukemisen aikana sairastettu noro-tartunta) muistuttivat, kuinka haluttuja ja kilpailtuja hyvät ravintolähteet ja sopivat suojapaikat ovat. Pari kertaa inhottavat loiseliöt tulivat uniinkin.

Loisia on joka lähtöön ja niitä tavataan kaikilla eliöillä, myös loisilla itsellään kuten Juice laulaa (yhdessä parhaasta biiseistään). Monien loisten elinkierto on käsittämättömän mutkikas: ne saattavat esimerkiksi tarvita useampaa väli-isäntää, ja muokata niiden käyttäytymistä hienostuneella tavalla ja tarkasti juuri omien etujensa mukaisesti. (Aivastamista ja yskimistä on ehdotettu tällaiseksi manipuloinniksi; miten muutoin pisaratartunnalla leviävät mikrobit voisivat levitä?)

Teos on kiintoisasta aiheestaan huolimatta valitettavan luettelomainen eikä pyri popularisoimaan herkullisimpiakaan yksityiskohtia loisten ja isäntien suhteista. Maallikolle suosittelen mieluummin vaikkapa Richard Dawkinsin loiskuvauksia Geenin itsekkyys ja Maailman hienoin esitys -kirjoista. Loistutkijan käsikirjaksi Ekologinen parasitologia sopinee hyvin.

Malik ja Harris moraalia etsimässä

Malik, Kenan (2016): Moraalin suuntaa etsimässä: Etiikan maailmanhistoria. Suom. Tapani Kilpeläinen. Niin&näin. Tampere.

Kenan Malikin suurtyö käsittelee ihmiskunnan pohdintoja hyvyydestä ja pahuudesta, oikeasta ja väärästä. Käsittely on kutakuinkin niin kattavaa kuin se alle 500-sivuisessa kirjassa voi olla mahdollista. Teoksen alku, jossa tarkastellaan uskonnoista kumpuavia moraalisääntöjä, on hieman laahaava, mutta kiinnostavuus lisääntyy sitä mukaa, mitä lähemmäs nykyaikaisia (ja läntisiä) moraalipohdintoja päästään. (Erityisen kiinnostavaa oli kerrata sellaisia nuoruudessa selailemiani klassikkoja kuin Sartre, Nietzsche ja Kant. Klassikoissa olen sittemmin seurannut lähinnä valistusajattelijoita David Humea ja Adam Smithiä, ks. täältä.)

Paikoin teos jää pinnalliseksi, mikä on luonnollista ottaen huomioon pyrkimyksen historialliseen kattavuuteen. Kirja ei siis sisällä vaikkapa Edvard Westermarckin tai Sam Harrisin pohdintojen veroista perusteellisuutta. (Malik on kirjoittanut pikkutarkemmin esimerkiksi sananvapauden ja multikulturalismin yhteydestä, ks. täältä.)

Moraalikirjassaan Malik käsittelee lyhyesti Sam Harrisin näkemystä, että teon hyvyys ja pahuus voitaisiin voimakkaammin kytkeä tieteelliseen ajatteluun ja tieteen tutkimustuloksiin. Tämä näkemys on herättänyt paljon kritiikkiä etenkin ammattifilosofien parissa. Malikin esittämän kritiikin ydin on se, että tieteellisinkin lähestymistapa joutuu tekemään mielivaltaisia oletuksia hyvästä ja pahasta. Malikin mukaan Harrisin ”tiedemoraali” vertautuu Sokrateen kysymykseen siitä, rakastavatko jumalat hyvää, koska se on hyvää itsessään vai onko se jokin hyvää siksi, että jumalat rakastavat sitä.

Jos hyvä esimerkiksi olisi hyvää vain siksi, että jumalat rakastavat sitä, hyvästä tulisi mielivaltaista. Voidaanhan jumalien olettaa tai tulkita ajattelevan milloin milläkin tavalla. Tämä tekisi kaikesta sallittua – ja kuten uskontojen historia osoittaa, melkein mikä tahansa onkin ollut sallittua (kivittämiset, kansanmurhat yms.). Jos jumalat taas rakastavat hyvää, koska se on itsessään hyvää, hyvyys olisikin jotain jumalista riippumatonta – ja näin ollen ihmiselläkin voisi olla jumalista riippumaton tapa tietää, mikä on hyvää ja oikein.

Malik läntisen filosofian
nousun syistä

Malikin mukaan vastaava dilemma seuraa Harrisin yritystä tehdä moraalista tieteellisempää (kirjassa Moraalinen maisema). En ole tästä yhtä vakuuttunut. Harrisin ”tiedemoraali”, kuten käytännössä kaikki eettiset järjestelmät, pyrkii rakentumaan tietoisten olentojen hyvinvoinnin lisäämiselle tai kärsimyksen vähentämiselle. Erona aiempaan on kuitenkin se, että ihmisluontoa koskeville tieteille on kasaantunut valtava määrä ei-mielivaltaista sanottavaa ihmisten – ja muiden eläinten – hyvinvoinnista ja kärsimyksestä. Kyse ei siis väistämättä ole mielivaltaisesta tai itsestämme riippumattomasta tavasta löytää oikea ja väärä. Tämä ei toki tarkoita, että jonkinlainen ”tieteellinen laki” voisi määrätä oikean ja väärän. Mutta näkemys sisältää sen Malikinkin kannattaman näkemyksen, että ihmisten on yhdessä neuvoteltava, millaiset ratkaisut ovat oikeita ja millaiset vääriä.

Malik taipumuksestamme
kahtiajaotteluun

Harrisin ongelma ei siis niinkään ole pyrkimys käyttää tiedettä moraalipohdintojen apuna. Suurempi pulma on se, että käytännön moraaliongelmat tuppaavat aina pilkkoutumaan sellaisiksi lukemattomiksi pienemmiksi arvoarvostelmiksi, joihin inhimillistä hyvinvointia tutkiva tiede ei voi vastata. Edvard Westermarck esimerkiksi kirjoittaa eläinten hyvinvoinnista ja itsen ja oman maan kansalaisten suosimisesta:

Valistuneen henkilön täytyy tunnustaa, että eläin, lapsi tahi mielisairas on kokonaan tai osaksi edesvastuuton; ja teon motiivin täytyy vaikuttaa sen moraaliseen arvosteluun, mutta ei mikään valistus, ei mikään tosiasioiden punnitseminen voi ratkaista, missä määrin eläinten edut on otettava huomioon, kun ne joutuvat ristiriitaan ihmisten etujen kanssa, tahi missä määrin meillä on velvollisuus tai oikeus edistää omaa tai kansamme etua toisten yksilöiden tai toisten kansojen kustannuksella. (korostus alkuperäinen)

Malik toteaa saman asian hieman toisella tavalla:

Ongelma ei ole niinkään se, että hyvinvointi on sumea kategoria, kuin se, että määrätapauksissa se voidaan määritellä erittäin täsmällisesti mutta monilla erilaisilla tavoilla, jotka ovat usein ristiriitaisia niin, ettei tiede pysty ratkaisemaan ristiriitaa.

Näennäinen erimielisyys Harrisin kanssa on joka tapauksessa sivujuonne Malikin sivistystä huokuvassa historiikissa. Aihe, josta olisin toivonut pitempää käsittelyä, on moraalitunteet ja se, mihin rankaisuhalu perustuu ja mistä ihmiset tietävät, milloin he ovat rankaisseet (tai palkinneet) riittävästi. Nämä seikat ovat moraalisen käyttäytymisen perustavia rakennuspalikoita, ja niiden perinpohjaisen käsittelyn tulisi olla osa ”etiikan maailmanhistoriaan”. Näin moraalitunteista esimerkiksi Heikki Sarmaja:

Vaikka kansat ja yksilöt eivät koskaan voi päätyä olemaan samaa mieltä siitä, millaiset teot ovat ”hyviä”, ”pahoja”, ”oikein” tai ”velvollisuuksia”, ihmiskunnalla on silti yhteinen taipumus muodostaa moraaliin liittyviä käsitteitä ”paha”, ”hyvä”, ”velvollisuus” jne. hyvin yhtenäisellä tavalla. Tämä yhteinen taipumus johtuu siitä, että nämä käsitteet eivät ole riippuvaisia tekojen tai kulttuuristen moraalikäsitysten monenkirjavasta maailmasta, vaan ihmislajin yhteisesti kokemista kiittävistä ja rankaisevista tunnereaktioista. 

(Ks. aiheesta lisää Ihmisluonto -kirjastani.)

Malikin suomennos ja oikoluenta on erinomaista. Havaitsin teoksessa vain yhden kirjoitusvirheen ja pari mitätöntä muotoseikkaerhettä (kielitoimiston mukaan jonglööri ei jonglööraa vaan jongleeraa, [verbi tulee ranskasta], ja Kiinan katastrofaalinen pyrkimys teollistua 1950-luvun lopulla tunnetaan pikemminkin suurena harppauksena kuin suurena loikkana).

Lopuksi vielä yksittäisiä lainauksia teoksesta.

Uskontoon perustuvasta moraalista:

Uskonnollisen moraalin menestys juontuu sen kyvystä sovittaa uskomuksensa yhteiskunnallisiin tarpeisiin ja korostaa samalla, että nuo uskomukset ovat pyhiä koska ne ovat Jumalan antamia.

Kapitalismista:

Haastettiin kapitalismi sitten Neuvostoliitossa tai Kuubassa, ihmiset eivät vapautuneet ”orjuudesta” vaan luotiin yhteiskuntia, jotka ovat vähemmän vapaita, vähemmän moraalisia ja vähemmän itsensä toteuttamista edesauttavia.

Kapitalismista ja orjuudesta:

Vasta kapitalismin ilmaantumisen myötä syntyivät yhteiskunnalliset ja taloudelliset edellytykset hylätä orjuus.

Utilitarismin ongelmista:

Orjuus alistaa ihmisten vähemmistön (joskus jopa enemmistön) ehdottomaan kurjuuteen, jotta muut hyötyisivät. Utilitaristi saattaisi väittää, ettei orjayhteiskunta maksimoi yleisonnea. Ehkä ei, vaikka voimme takuulla kuvitella orjayhteiskunnan, joka maksimoi. Pitäisikö hyödyn olla ainoa argumentti orjuutta vastaan? Jos niin on, niin jos on olemassa orjayhteiskunta, jossa orjuus maksimoi yleisonnen, olisiko ihmisten orjuuttaminen moraalista? Jos ei, mitä tämä kertoo väitteestä, jonka mukaan hyödyn pitäisi olla tekojen moraalisuuden mitta?

Vaikeudesta tehdä moraalipäätelmiä sen perusteella, millaisia ihmisten mieltymykset tai heidän tekojensa seuraukset ovat:

Miten meidän pitäisi esimerkiksi laskea mieltymysten arvo ja miten punnitsemme yhden mieltymyksen arvoa toista vastaan? Miten punnitaan Salman Rushdien mieltymystä julkaista Saatanalliset säkeet, kun vastassa on muslimien mieltymys siihen, ettei heitä loukattaisi? Jos riittävän suuri määrä muslimeja toivoo, että Saatanalliset säkeet kielletään, ja jos heidän mieltymyksensä painavat enemmän kuin sananvapauden puolestapuhujien, olisiko sensuuri silloin moraalisesti oikein? Pitäisikö erilaisille mieltymyksille antaa sama paino? Pitäisikö jonkun halulla maata koko päivä sängyssä olla sama mieltymyspaino kuin toisen halulla käyttää päivänsä Kantin Kritiikkien lukemiseen? Tällaiset ongelmat voidaan tietysti kiertää monella tavalla, ja monenlaista on myös ehdotettu. Esimerkiksi Richard Brandt ehdottaa, että mieltymykset pitäisi sijoittaa tietoon perustuviin haluihin, jotka pysyvät tietoon perustuvina haluina kognitiivisen terapian kurssin jälkeen. Mutta miksi (seurauseettisestä näkökulmasta) kyvyn selvitä terapiasta tulisi olla mieltymyksen kriteeri? Vaikka tällaisiin kysymyksiin vastattaisiin tyydyttävästi, kiertoteiden kasaantuva vaikutus vähentää seurauseettisen teorian seurauseettisyyttä. Merkittäviä eivät ole niinkään teon seuraukset kuin sen sisäinen arvo. Seurausetiikan historia paljastaa, miten vaikea on ajatella moraalisia tekoja arvioimatta noiden tekojen sisäistä arvoa.

(Ks. kirjoitukseni Rushdiesta ja sananvapaudesta täältä.)

Kansan Uutiset islam- ja feminismikritiikistä

Kansan Uutiset -lehti kirjoittaa 3.8.2019: ”Uusateismilla ja feminismiä vastustavalla maskulinistisella miesliikkeellä on paljon leikkauspintaa.” Tässä joitakin huomioita sekavasta ja sinne tänne ilkkuvasta lehtiartikkelista.

Aloitetaan harvoin käytetystä maskulinismi termistä. Mitä se tarkoittaa? Maskulinismilla tai lyhyemmin maskulismilla on viitattu sekä maskuliinisuuden yleiseen ihannointiin että miesten oikeuksien edistämiseen. Kirjoittaja jättää kertomatta, mitä hän tällä ilmeisesti halventavaksi tarkoitetulla termillään tarkoittaa. Maskuli(ni)smi ei joka tapauksessa ole aatteellisesti yhteydessä feminismin vastustamiseen enempää kuin feminismi on aatteellisesti yhteydessä miesten oikeuksien vastustamiseen. 

Kirjoituksen eräs pääväite on, että ateismista on tullut oikeistolaisempaa. Huoli esitetään aivan kuin vasemmistolaisuudella olisi jonkinlainen esikoisoikeus uskonnottomuuteen: ”Suomessa kirkon ero valtiosta on ollut enemmän vasemmiston kuin muiden asialistalla.” Ateismin oikeistolaistumista kirjoituksessa perustellaan muun muassa seuraavasti:

Oikeusministeriön Eduskuntavaalitutkimus 2015 -julkaisun mukaan perussuomalaiset olivat 2015 suositumpia kirkkoon kuulumattomien kuin kirkkoon kuuluvien parissa. Ensimmäisten parissa kannatus oli neljä prosenttiyksikköä suurempi.

Voi olla, että ateismin kannattajissa on aiempaa enemmän oikeistolaisesti ajattelevia – mitä oikeistolaisuuteen lasketaankin –, mutta tällainen kannattajakunnan muutos ei kerro siitä, onko itse ateismi muuttunut. Ateismi – uusi tai vanha – on edelleen jumaluskon puutetta, ja ateistien esittämät argumentit ovat nekin vanhoja tuttuja. Se, mikä uusateismissa on uutta, onkin lähinnä se, että ateistit eivät enää ole niin vaitonaisia. Toinen muutos on se, että islamia kritisoidaan ateistien parissa aiempaa enemmän. Nykytilanteessa se on perusteltua (eikä sekään liity oikeistolaisuuteen): kristinusko on muuttumassa vanhusten seuraleikeiksi, kun taas islamin maallistuminen on vasta alkanut. Samalla islaminuskoisten määrä länsimaissa on merkittävästi lisääntynyt, ja trendi näyttää jatkuvan.

Kansan Uutisten artikkeli ei analysoi sitä, miksi islam ja feminismi ansaitsevat kritiikkiä. Lehti esittää vain perustelemattomia vihjailuja kriitikoiden oletetusta oikeistolaisuudesta aivan kuin puoluepolitiikka voisi mitätöidä islamiin tai feminismiin kohdistetun arvostelun. Kaiken lisäksi kirjoittaja mainitsee, että ”Kirkosta eronneiden määrässä on usein piikki Päivi Räsäsen otettua kantaa seksuaalista tasa-arvoa vastaan”. Tämä kuulostaa joltakin aivan muulta kuin oikeistolaiselta tai perussuomalaiselta konservatismilta.

Kirjoittaja jatkaa: ”Angloamerikkalaista uusateismia dominoivat ajattelijat kuten Richard Dawkins, Sam Harris ja vuonna 2011 kuollut Christopher Hitchens ovat kaukana tieteellisestä sosialismista.” Jää epäselväksi, mitä kirjoittaja tarkoittaa tieteellisellä sosialismilla. Olipa sen määritelmä mikä tahansa, Dawkins, Harris ja Hitchens luultavimmin vastustaisivat sanan ”tieteellinen” käyttöä sosialismin (tai minkä tahansa poliittisen aatteen) yhteydessä – riippumatta siitä, mitä he itse ajattelevat mistäkin sosialismin suuntauksesta.

Kansan Uutisten artikkelin mukaan jopa ”yhteistyö” joidenkin ihmisten kanssa on raskauttavaa: ”Harris on tehnyt yhteistyötä Milo Yiannopoulosin ja Jordan Petersonin kaltaisten oikeistoideologien kanssa ja kannattanut muslimien vastaista etnistä profilointia.”

Kirjoittaja ei mitä ilmeisimmin ole perehtynyt Sam Harrisin ajatteluun. Harris on suorasanaisesti kertonut, mistä asioista hän on samaa ja mistä eri mieltä Yiannopoulosin kanssa. Minkäänlaisesta yhteistyöstä ei voida puhua. Harris esimerkiksi vastustaa Yiannopoulosin uskonnollisuutta ja hänen antamaansa Trump-tukea. Harrisin mielestä Yiannopoulos on epärehellinen trolli ja esiintyvä taiteilija, joka haittaa rehellistä ja selkeää ajattelua. Harris ei siis pidä Yiannopuolosia liittolaisenaan. 

Mitä taas tulee Jordan Petersoniin, Harris on kritisoinut myös hänen paikoin löysää ajatteluaan. Lisäksi Petersonin mahdollisella ”oikeistolaisuudella” ei ole tekemistä sen kanssa, mitä Harris itse politiikasta ajattelee. Harrisin ja Petersonin yhteistyökin on lähinnä ollut osallistumista samoihin kriittistä keskustelukulttuuria edistäviin tilaisuuksiin. Kansan Uutisten kirjoittaja väittää lisäksi, että Harrisin huomiot etnisestä profiloinnista edustaisivat muslimivastaisuutta. Näin vakava väite kaipaisi suoriin sitaatteihin nojaavia perusteluja, ei yliolkaisia heittoja.

Artikkelin jatko on yhtä epäonninen: ”Lisäksi hän (Harris) uskoo ihmisrotujen välisiin geneettisiin älykkyyseroihin, mitä tiedeyhteisö ei allekirjoita.” Joko kirjoittaja ei ole perehtynyt aihetta koskevaan tutkimukseen tai hän valehtelee. Alan tutkijat ovat lukemattomissa tutkimuksissa osoittaneet, että ihmispopulaatioiden välillä on älykkyyseroja. Se, kuinka suuri osa näistä eroista kulloinkin johtuu geneettisistä tekijöistä ei ole tiedossa, mutta on käytännössä mahdotonta, että tällaisia eroja ei olisi. Lukuisat, luultavimmin tuhannet, geenivariantit vaikuttavat älykkyyteen, eivätkä nämä muunnelmat millään voi esiintyä samoissa suhteissa eri populaatioilla.

Feminismin vastustamisesta lehti kirjoittaa: ”Tammisalo kirjoittaa feminismin vastaisia kirjoituksia Skeptikko-lehteen, josta on Suomessa tullut keskeinen feminismin vastustajien alusta.”

Olen osoittanut Skeptikossa, että eräät nykyfeminismin suuntaukset esittävät kehnosti perusteltuja ja biologian kanssa ristiriitaisia väitteitä. Olen skeptisismin hengessä myös analysoinut akateemisen feminismin aatteellisia ja autoritaarisia sivupolkuja. Vihjailu lehden oikeistolaistumisesta osuukin harhaan. Skeptikko on edelleen puoluepoliittisesti sitoutumaton. Lehti myös noudattaa syrjimättömyyden ja laajan sananvapauden periaatteita ja jatkossakin sitoutuu kansalaisten yhdenvertaiseen kohteluun – sekä journalistisiin periaatteisiin tietolähteiden kriittisestä tarkastelusta ja totuudenmukaisesta tiedonvälityksestä. Tässä tarkastellun artikkelin perusteella samaa ei voida sanoa Kansan Uutisista.

Tuleeko rotujen välisiä älykkyyseroja tutkia?

Sam Harrisin keskustelu Charles Murrayn kanssa kannattaa kuunnella (esim. täältä tai täältä). Kiinnostava kohta on muun muassa Murrayn vastaus Harrisin kysymykseen, miksi kukaan haluaisi tutkia rotujen välisiä älykkyyseroja. Onko sellaisesta tiedosta muka jotakin hyötyä? Teemmekö jotakin esimerkiksi havainnolla, että ihmiset Saharan eteläpuolella saavat keskimäärin alhaisempia testituloksia kuin Itä-Aasiassa ja että eurooppalaiset ovat jossakin siinä välissä? Pohdin kysymystä Mustaa valkoisella -kirjassani, josta tiivistin tähän lähinnä tutkimusta vastustavia pointteja (viitteet kirjassa). Perään laitan teoksesta vielä otteen, jossa geneettisiä rotueroja esittänyt Tatu Vanhanen (1929–2015) vastaa kysymyksiini. Jos kiinnostaa tietää, mitä ajattelen tai mitä tutkimus sanoo rotueroista, kehotan kirjan lukemaan (tiedän, törkeä mainos). Mutta tässä siis yleistä pohdintaa aiheen tiimoilta.

Tieteen tulee keskustella arimmistakin aiheista. Ongelma on siinä, että tiedefoorumeilla käyty keskustelu saattaa vaivihkaa tehdä vaarallisista ideoista hyväksyttävämpiä muualla yhteiskunnassa. Joskus pelkkä ajatuksen julkinen esittäminen saattaa muuttaa sen vaikutuksia. Jo esimerkiksi maahanmuuton ongelmien esiintuominen saattaa altistaa vähemmistöjä vainon tai halveksunnan kohteeksi. Ja kun jokin vaarallinen ajatus siirtyy tieteellisestä hienovaraisuudesta poliittisen keskustelun piiriin, ajatuksesta voi tulla tehokas ja ennalta arvaamaton ase. Onkin mahdollista, että ihmiset pitävät osan mielipiteistään ja ennakkoluuloistaan yksityisinä sen takia, että ulkopuoliset saattavat kärsiä niiden leviämisestä.

On myös mahdollista, että jos ennakkoluuloja tukevat tutkimustulokset tulevat julkisiksi, ihmiset saattavat rohkaistua toimimaan ennakkoluulojensa mukaisesti. Ehkä he alkavat kuvitella, että muutkin toimivat siten. Joku voi myös ryhmäpaineen (kuvitellun tai todellisen) vuoksi päätyä syrjimään joitakin ihmispopulaatioita, vaikka hänellä ei alun perin ollutkaan näitä ihmisiä väheksyviä ajatuksia. Toki keskustelulla saattaa olla vaikutuksia myös siihen, mitä kyseessä olevien ryhmien edustajat ajattelevat itsestään.

Tieteenharjoittajat luonnollisesti varoittavat ideoidensa väärinkäytöstä, usein myös tieteellisissä artikkeleissaan. Tällaiset varoitukset saattavat kuitenkin hukkua muuhun viestitulvaan. Tutkijanammatin vaatimukset tekevät tutkijoista hitaita ja tehottomia verrattuna ajatusten ”itsenäiseen” leviämiseen, etenkin internetissä. Lisäksi jos olen rehellinen, en usko, että ”tavalliset ihmiset” tulevat koskaan harrastamaan sellaista selkeää ajattelua, jossa vaarallinen ajatus pystytään hyväksymään ilman sen tuomia haittavaikutuksia. Tästä syystä tieteellisen rationaalisuuden vaatimus ei välttämättä tarkoita koko totuuden etsimistä. Joskus järkevä ihminen saattaa valita tietämättömyyden; hän ei ehkä halua altistua vaarallisille salaisuuksille.

Suomessa Tatu Vanhasen ajatukset rotueroista saattavat olla erityisen vaarallisia. Rasismi ensinnäkin on juurtunut syvälle suomalaiseen mielenmaisemaan. Toiseksi Suomi ei oikeastaan ole länsimainen demokratia. Täältä puuttuu henkisesti vireä, yksilöä kunnioittava ja itseään haastava keskusteluilmapiiri. Vanhanen on oikeassa todetessaan, että meiltä puuttuu järjestelmä, ”joka helpottaisi ihmisten erilaisuuden ja samanlaisuuden yhteensovittamista”. Suomettuneen punamultakonsensuksen jäljiltä yksilöperusteisen ajattelun ja arvomaailman on ollut vaikea kasvaa.

Populaatioiden keskimääräiset erot eivät luonnollisesti poista yksilöiden välistä vaihtelua – eli sitä, että on fiksuja afrikkalaisia ja on pölvästejä itä-aasialaisia – tai sitä, että samoja (geneettisiä) ominaisuuksia tavataan kaikilta populaatioilta. Moraalisuus vaatii, että yksilöitä kohdellaan yksilöinä, ei ryhmän edustajina, riippumatta keskimääräisistä eroista.

Älykkyyserojen selittäminen kuuluu tieteen tehtäviin – siitä huolimatta, että selityksillä voi olla moraalisia ja poliittisia seurauksia. Geeneihin perustuvan selityksen mukaan älykkyyserot eivät esimerkiksi ole kenenkään syy. Afrikkalaisia äitejä tai isiä ei siis voida syyllistää siitä, että he eivät ole muuttaneet lastensa ympäristöä paremmaksi. Tätä voitaneen pitää geeniselityksen positiivisena puolena. Negatiivisena puolena taas on se, että selitys saattaa vähentää yrityksiä ympäristön muuttamiseen. Monethan virheellisesti kuvittelevat, että geeneille ei voida mitään. Toisaalta geeniselitys saattaa myös synnyttää motiivin kompensoida ihmisten perinnöllisiä puutteita. Tätä mahdollisuutta voidaan pitää selityksen toisena positiivisena puolena. Tosiasiat ovat kuitenkin parasta vastalääkettä fatalismille ja determinismille. Se, että Afrikasta muuttaneiden mustien jälkeläiset saavat afrikkalaisia korkeampia älykkyystestituloksia, kertoo, että kulttuuriympäristön muuttamisella pystytään vaikuttamaan ihmisiin.

---

Tässä on joitakin Tatu Vanhaselle esittämiäni kysymyksiä (myös Mustaa valkoisella -kirjasta). Miten sinä vastaisit kolmanteen kysymykseen, johon Vanhanen ei osannut vastata?

Teoriasi kannalta tämän kohdan kysymyksillä ei ole merkitystä, mutta uskon näiden kiinnostavan ihmisiä. Mitä esimerkiksi sanoisit psykologille, joka kertoi voineensa fyysisesti pahoin, kun hän kuuli ajatuksen, että kansojen epätasa-arvo johtuu älykkyyseroista ja on siksi väistämätöntä? Olet varmasti tietoinen, että teoriallasi on tällainen vaikutus moniin ja että monissa akateemisissa piireissä sinua aktiivisesti vältellään.

Vanhanen:

Useimmat ihmiset myös akateemisissa piireissä ovat omaksuneet vallitsevan ja oikeana pidetyn maailmankuvan, jonka mukaan kansojen välillä ei ole merkittäviä geneettisiä eroja ja niihin perustuvia älykkyyseroja, jotka johtaisivat väistämättä kansojen epätasa-arvoon. Hallitseva maailmankäsitys pitää kansojen välillä esiintyviä suuria epätasaisuuksia joidenkin ympäristötekijöiden aiheuttamina tilapäisinä epäkohtina, jotka on mahdollista korjata ympäristötekijöitä muuttamalla. Monille tällainen uskomus on itsestäänselvyys, jota ei tarvitse perustella ja jota kenenkään ei sovi arvostella. Sen vuoksi he suhtautuvat karsaasti maailmankuvansa kyseenalaistamiseen ja pitävät pyhäinhäväistyksenä teoriaa, joka väittää kansojen välisten suurten eriarvoisuuksien jatkuvan loputtomasti, koska ne ovat väistämättömänä seuraamuksena kyvyiltään erilaisten ihmisten osallistumisesta niukoista resursseista käytävään jatkuvaan kamppailuun.

   Psykologi-tuttavallesi haluaisin sanoa, että psykologin kannattaisi perehtyä myös globaalien eriarvoisuuksien syitä koskeviin uusiin näkemyksiin eikä jäädä oman vanhentuneen ja selityskyvyttömän maailmankuvansa vangiksi. Ymmärrän kuitenkin hänen asennoitumistaan, sillä lukemattomat psykologit myös muualla maailmassa ovat luullakseni hänen kanssaan samaa mieltä.

Eräs tuttavani – joka hyvin ymmärtää, miten tärkeää tieteen vapaus ja autonomia ovat – varoitti minua silti likaamasta käsiäni aiheella samaan tapaan kuin biologeja varoitellaan käymästä keskusteluun kreationistien kanssa. Se kun saattaisi antaa yleisölle kuvan, että kreationismi on varteenotettava vaihtoehto. Toisaalta sama tuttava kannusti, että tarttumalla aiheeseen on myös mahdollista kerätä moraalista pääomaa. Mitä sanot niille, joiden mielestä aiheistasi on kaikkien kannalta parasta vaieta?

Vanhanen:

Tuttavasi kuvastaa oppineiden ihmisten asennoitumista oman maailmankuvansa kanssa ristiriidassa olevaan tutkimukseen. Kun he eivät kykene järkiperustein hylkäämään teoriaani tukevien maailmanlaajuisten empiiristen tutkimuksen tuloksia, he ummistavat silmänsä ja leimaavat tutkimustulokseni huuhaaksi, jota kenenkään ei pitäisi ottaa vakavalta kannalta. Arvostelijat eivät ole puuttuneet darwinilaisesta evoluutioteoriasta johdettuun teoriaani globaalien eriarvoisuuksien perustumisesta evoluution tuottamaan ihmisten erilaisuuteen, koska esittämäni teoreettisen selityksen hylkääminen edellyttäisi myös darwinilaisen evoluutioteorian pitämistä pätemättömänä. He keskittyvät väitteeseen, että käyttämäni kansallisten älykkyyserojen mittaustulokset ovat enemmän tai vähemmän virheellisiä. Erilaisia virheitä niissä varmasti on, mutta haluaisin huomauttaa, että itse en ole minkäänlainen älykkyystutkija enkä ole koskaan ollut.

   Mielenkiintoni ja tehtäväni on rajoittunut kansojen välisten keskimääräisten älykkyyserojen yhteiskunnallisten seuraamusten selvittämiseen. Niille, joiden mielestä aiheistani on parasta vaieta, haluaisin vain sanoa, että ihmisiä koskevien uusien teorioiden läpimurto on aina ollut vaikeaa ja jopa tuskallista. Näin erityisesti tässä tapauksessa, kun maailmankuvaa olisi muutettava ja pitäisi oppia hyväksymään ihmisten erilaisuuteen liittyvien globaalien eriarvoisuuksien jatkuminen loputtomasti.

Ihmisillä on voimakas taipumus yleistää ja heidän on vaikea suhtautua muiden ryhmien edustajiin yksilöinä. Jos sinua kaikkialla uskottaisiin, vaikeuttaisiko se joidenkin yksilöiden mahdollisuuksia hyötyä älykkyydestään?

Vanhanen:

Yhtenä tapana tehdä yleistyksiä on esimerkiksi olettaa, että jonkin etnisen ryhmän muuta väestöä korkeampi tai alempi keskimääräinen ÄO koskee yhtäläisesti ryhmän kaikkia jäseniä. Näinhän asia ei ole, sillä kaikkien ryhmien sisällä yksilöiden välillä on suurta hajontaa. Ihmisiin pitäisi oppia suhtautumaan yksilöinä. Kysymyksen jälkimmäiseen osaan en osaa vastata mitään.

Oletetaan, että valtiotieteilijöiden keskimääräinen ÄO on muutaman pisteen alempi kuin luonnontieteilijöillä. Miten meidän pitäisi reagoida tällaisiin eroihin? Tai mitä pitäisi ajatella henkilöistä, jotka näitä eroja korostavat?

Vanhanen:

Ei valtiotieteilijöiden ja luonnontieteilijöiden väliseen eroon mielestäni tarvitsisi mitenkään erityisesti reagoida. Monien ihmisryhmien välillä voi olla keskimääräisessä ÄO:ssa muutaman pisteen eroja, mutta sen ei tarvitse vaikuttaa kaikkien ryhmien oikeuteen työskennellä omalla alallaan kykyjensä mukaan. On muistettava, että yksilölliset ÄO-erot ovat seurausta hedelmöitymiseen liittyvästä sattumanvaraisuudesta. Hyvät tai huonommat geneettiset ÄO-edellytykset eivät ole kenenkään omaa ansiota tai syytä. Ne vain heijastavat luonnossa vallitsevaa sattumanvaraisuutta ja monimuotoisuutta. Meidän on tyydyttävä siihen, mitä olemme sattumalta saaneet. En ymmärrä mitä syytä olisi erojen korostamiseen.

---

PS. Oheisessa kuvassa on joitakin tällä hetkellä lukemiani kirjoja. Keltikangas-Järvinen on samaa taattua laatua kuin hänen aiemmat populaarit teoksensa. Joistakin määrittelykysymyksistä olen hieman eri mieltä (mm. persoonallisuus vs. temperamentti), mutta määritelmistä on tietysti turha kiistellä. Joitakin yksittäisiä kohtia voidaan myös moittia mutkien oikomisesta: ”Ihmisen käytöksestä emme voi päätellä hänen itseluottamuksensa määrää emmekä hänen motiivejaan, mutta ihmisen temperamentti on se, jollaisena se ulospäin muille näyttäytyy” (s. 39). Eniten teoksessa kuitenkin häiritsee hakemiston ja lähdeviitteiden puute. Esimerkiksi sivulla 41 sanotaan, että: ”Jos ihminen itse räiskyy ollessaan iloinen tai vihainen, hän käyttää samaa asteikkoa arvioidessaan muiden tunnetiloja näiden reaktioista.” Se, etten voi tarkistaa esitettyjen väitteiden alkuperää häiritsee itse asiassa sen verran, etten voi lukea kirjaa alkua pitemmälle. Miksi WSOY jättää teoksistaan hakemiston/lähdeviitteiden kaltaisia tärkeitä seikkoja pois? Niiden lisääminen ei vähentäisi luettavuutta mutta lisäisi kiinnostavuutta. Vai meneekö kustannusalalla niin huonosti, että isolla kustantajalla ei ole varaa hakemistoon/viitteisiin? Oli miten oli, kuriositeetiksi laitan tähän vielä kirjan kauniit loppusanat:

Antaessaan jokaiselle oman yksilöllisen temperamenttinsa luonto ei ehkä ole toiminut aivan oikeudenmukaisesti. Joillekin on annettu temperamentti, joka saattaa vaikeuttaa heidän elämäänsä, joidenkin elämä on tehty alun alkaen tässä suhteessa muita helpommaksi. Kokonaan ei tästä voi syyttää luontoa, vaan tärkein vaikeuksien kasaaja on kuitenkin kulttuuri arvostuksineen. Kulttuurin arvostukset eivät tule valmiina eikä niitä anneta mistään, vaan ihmiset luovat ne itse ymmärtäväisyydellään, suvaitsevaisuudellaan ja kyvyllään tuntea empatiaa toista ihmistä kohtaan – tai sitten niiden puutteella.

(En tosin tekisi tuollaista kulttuuri/luonto -jaottelua. Kaikissa kulttuureissa esimerkiksi arvostetaan enemmän ahkeria, avuliaita ja hyväluontoisia yksilöitä kuin laiskoja, itsekkäitä ja riidanhaluisia. Ja lopuksi vielä pieni moite markkinointiosastolle; luulisi, että sellainen kirja myy paremmin, jonka nimi erottuu kannessa.)

Daniel C. Dennettin kirja vaikuttaa eräänlaiselta testamentilta, jossa hän tekee yhteenvedon tietoisuutta koskevista tutkimuksistaan/näkemyksistään. Matt Ridley puolestaan esittää – varsin perustellusti –, että ihmiset olettavat maailman olevan suunnitellumpi paikka kuin se todellisuudessa on. Etiikan lukemisto -teos taas on kokoelma uusia ja vanhoja tekstejä moraalista ja etiikasta. Kirja on läpeensä kiinnostava, mutta luultavimmin luen siitä silti vain relativismia koskevat osiot ja pari yksittäistä lukua.

PS 2. Kielikello 3/2015 -lehdessä käsiteltiin perimä- ja genomitiedon käyttöä, ks. oheinen kuva. Olin yllättynyt, että perimää koskevan tiedon (ns. genomitiedon) synonyymina on lehdissä käytetty sanaa perimätieto. Sillä nimittäin on jo vakiintunut merkitys suullisesti sukupolvelta toiselle kulkevana sanallisena tietona.