Antaa kaikkien kukkien kukkia vaan, osa 1

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 1/2026 -lehdessä.

Sitä, mitä ihmiset sanovat tekevänsä ja miksi, ei voida pitää luotettavana selityksenä sille, mitä he todella tekevät ja millaisia intressejä he todella edustavat. 

Risto Harisalo

Harisalo, Risto (2025): Klassinen liberalismi – Vastauksena yhteiskunnan ajankohtaisiin haasteisiin. Avara. Helsinki.

Yhdessä asiassa nuoret naiset ovat vanhoja polvia suvaitsemattomampia. He eivät siedä sellaista puhetta ja sellaisia ilmaisuja, joiden he kuvittelevat loukkaavan tiettyjen vähemmistöjen tunteita. Nuoret ja koulutetut naiset ovat myös valmiimpia rajoittamaan sananvapautta, jotta tietyt vähemmistöt tuntisivat olevansa hyväksyttyjä. Jotkin faktaväitteetkin ovat muodostuneet tabuiksi, jopa yliopistoissa.

Kun tämä suvaitsematon sukupolvi aikanaan päätyy valta-asemiin yhteiskunnallisissa instituutioissa, yksilönvapaudet tulevat kaventumaan. Näin arvelee professori Eric Kaufmann kirjassaan Taboo. [1] Hänen mukaansa yksilönvapauksia ei uhkaa radikaali uusmarxilaisuus vaan pikemminkin avarakatseisina itseään pitävät nuoret aikuiset.

Paradoksaalinen tilanne selittyy Kaufmannin mukaan sillä, että he ovat antautuneet vähemmistöjä kohtaan tuntemalleen myötätunnolle. Äärimuodossaan sitä on nimitetty itsetuhoiseksi empatiaksi. Se on länsimaisista vapauksista ja yksilönoikeuksista luopumista suvaitsevaisuuden nimissä ja esi-isien syntien tähden. Empaattisuus saattaa ilmetä jopa toisten vähemmistöjen syrjintänä. Yhdysvalloissa esimerkiksi aasialaistaustaiset hakijat tarvitsivat vuosien ajan mustaihoisia merkittävästi korkeampia pistemääriä päästäkseen yliopistoon. [2]

Perinteisesti nuorison antiliberaaleja näkemyksiä on selitetty kumouksellisuudella, siis halulla tuhota vallitseva yhteiskuntajärjestys. Kaufmannin mukaan myötätunto ja syyllisyys ovat kumouksellisuutta väkevämpiä. Ne ovat salonkikelpoisia tunteita ja täten helposti värvättävissä autoritaaristen päämäärien ajamiseen. Lääkkeeksi antiliberalismille Kaufmann esittää – paradoksaalista sekin – hallinnon väliintuloa. Ilman sitä julkisia instituutioita on hänen mukaansa vaikea muuttaa epäpoliittisiksi ja aidosti vapaamielisiksi.

Viime vuonna ilmestyi kaksi suomalaista teosta, joissa Kaufmannin tavoin puolustetaan niin kutsuttua klassista liberalismia. Mitä teoksissa ajatellaan valtion väliintulosta liberalismin nimissä? Tai ylipäätään valtiosta? Ja miten nämä kirjat selittävät nykynuorison antiliberalismia: uusmarxilaisuudella, läntisiä arvoja nakertavalla empaattisuudella vai jollakin aivan muulla?

Kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa tarkastellaan Klassinen liberalismi -kirjaa. Toisessa osassa arvioidaan Ari Helon toimittamaa Liberalismin puolustus -teosta. Liberalismia koskevien lukuisten väärinkäsitysten takia Skeptikko-lehti on aiheen käsittelyyn sopiva alusta.

Tuntematon klassinen liberalismi

Hallintotieteen emeritusprofessori Risto Harisalon teos on mainio johdatus klassisen liberalismin historiaan ja tavoitteisiin. Hänen mukaansa aate on yksi kolmesta suuresta, ihmisen suhdetta yhteiskuntaan jäsentävästä vaihtoehdosta. ”Ne kaksi muuta ovat konservatismi ja kollektivismi.”

Näistä kolmesta aatteesta klassinen liberalismi on tuntemattomin. Sillä ei Harisalon mukaan ole ystäviä lehdistössä, radiossa eikä televisiossa. Politiikastakin on vaikea löytää sitä kannattavaa puoluetta. Yhtä lailla se on sivuutettu yliopistollisessa tutkimuksessa. Harisalo kysyy puoliretorisesti, miksi jopa entisen DDR:n vallanpitäjät pelkäsivät liberalismia, vaikka heillä oli täydellinen poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen valta. Sama kysymys voidaan esittää nyky-Kiinan kommunistiselle puolueelle, ja miksei Suomenkin puoluekentälle. Mikä liberalismissa pelottaa?

Klassinen liberalismi yhdistetään usein piittaamattomaan ahneuteen ja markkinavoimien ylivaltaan. Tällöin se sekoitetaan muihin liberalismin muotoihin, vaikkapa chicagolaiseen tai anarkokapitalistiseen liberalismiin – jotka nekään eivät ole yksiulotteisen markkinafundamentalistisia ajattelutapoja. Harisalon mukaan se, mitä ihmiset markkinataloudessa moittivat, ei joka tapauksessa vastaa liberaalien käsitystä markkinoista. Päinvastoin, markkinoiden ja hintamekanismien vääristymät ovat usein tulosta kollektivististen voimien yhteisvaikutuksesta, eivät liberalismin periaatteiden noudattamisesta.

Vastaavasti monet syyttävät liberaalia markkinataloutta kalliista hinnoista, huonolaatuisista tuotteista ja työntekijöiden irtisanomisista. Harisalon mukaan nämäkään eivät johdu vapaista markkinoista vaan pikemminkin talouden poliittisesta ohjailusta. Liberalismi peri yhteiskunnallisia vitsauksia kollektivistisilta ja konservatiivisilta edeltäjiltään.

Liberalismi ei siis teoksen mukaan ole kurjuuden syy, vaan se päinvastoin tarjoaa välineitä kurjuudesta pääsemiseksi. Aate korvaa monopolitalouden yrittäjyydellä, itsevaltiuden edustuksellisella demokratialla ja orjuuden vapaudella. Lisäksi aate luo edellytyksiä itsenäiseen järjen- ja omaisuudenkäyttöön. Sallittua on se, mikä ei estä muiden vapautta ja itsenäisyyttä.

Harisalon mukaan liberaali markkinatalous [3] on ainoa vaihtoehto, joka tehokkaasti kykenee reagoimaan ihmisten tarpeisiin. Kaikkialla, missä se sai jalansijaa, ihmisten aineellinen elintaso ja kulutusmahdollisuudet paranivat. Esimerkiksi Englannissa äärimmäinen köyhyys puolittui vuosina 1820–1850. Harisalo jatkaa:

Tilanne on pysynyt samana toisen maailmansodan jälkeen, ja sen on huomannut jokainen liberalismia kokeileva maa. Pohjois-Korea oli vuonna 1955 selvästi rikkaampi maa kuin Etelä-Korea, mutta tänään jälkimmäinen on edellistä kaksikymmentä kertaa rikkaampi. Ennen toista maailmansotaa itäinen Saksa oli asukasta kohti rikkaampi kuin läntinen Saksa, mutta vuoden 1989 jälkeen enää vain puolet siitä. - - Liberalismia parhaiten soveltaneiden maiden kansalaiset ovat poikkeuksetta aineellisesti hyvinvoivia, taloudellisesti itsenäisiä ja varakkaita ja muiden kateuden kohteita.

Liberalismin ”tehtävä” on Harisalon mukaan suosia vapaaehtoisuutta. Aate tekee sen hillitsemällä ihmisten, instituutioiden ja valtion harjoittamia pakkotoimia. Liberalismi pyrkii myös estämään vallan keskittymistä. Syy tähän on ilmeinen: hallinnollista valtaa käyttävät todelliset, houkutuksille alttiit ja tiedoiltaan vajavaiset ihmiset, eivät virheettömät ideaali-ihmiset. Hallinto kannattaa tämän vuoksi nähdä välttämättömänä pahana, jonka kokoa on kontrolloitava ja rajoitettava. Toinen syy hallinnon rajoittamiseen on se, että hallinto ei kykene suoriutumaan tuotannon koordinoinnista yhtä hyvin kuin markkinat, koostuipa hallinto kuinka pätevistä ihmisistä tahansa.

Liberalismin ensimmäinen ristiriita: hyvinvointivaltio

Hyvinvointivaltion ylläpitäminen vaatii verotuksen kaltaisia pakkokeinoja. Liberalismi taas vastustaa pakkoa. Tämän ristiriidan takia kollektivisti pystyy moittimaan liberaaleja: ”Te haluatte ajaa hyvinvointivaltion alas. Te jättäisitte heikoimmat sydämettömästi heitteille. Katsokaa vaikka Yhdysvaltoja, oletteko nähneet kuvia San Franciscon kodittomista?”

Miten liberaali puolustautuu? Ensimmäinen vastaus voisi kuulua, että liberalismilla ja markkinataloudella on, kuten todettua, kyky luoda kasvua ja edistää materiaalista hyvinvointia. Pitkällä aikavälillä se tarkoittaa vähäosaistenkin aseman paranemista. 200 vuotta sitten kuningaskaan ei saanut katkaisinta painamalla valoa huoneeseen tai päässyt nuppia kääntämällä kuumaan suihkuun. Vesivessa olisi ollut hulluutta; laskea tarpeensa nyt kallisarvoiseen puhtaaseen veteen! Nykyään tällaiset ylellisyydet ovat arkea köyhimmillekin (ei toki kaikkialla maailmassa).

Elämänlaadun paraneminen ei tietenkään ole ainoastaan liberalismin ansiota, mutta se oli olennainen tekijä. Olojen vapautuminen toi enemmän ja parempaa jaettavaa, ja sitä on tasaisena virtana päätynyt vähäosaisille. Toisin sanoen, vaikka liberalismi sallii köyhyyden, aatteen ansioluettelo köyhyyden hävittäjänä on mittava. Ilman liberalismia koko hyvinvointivaltioajattelua ei olisi voinut syntyä.

Hyvänä esimerkkinä toimii Kiinan uudistuspolitiikka 1980- ja 90-luvuilla. Sen myötä tulo- ja varallisuuserot kasvoivat, mutta niin kasvoi talouskin. Kymmeniä miljoonia ihmisiä nousi äärimmäisestä köyhyydestä, kun viljelijät ja pienyrittäjät saivat vapaammin työskennellä itsensä ja perheensä hyväksi. Jo vähäinen siirtyminen kohti liberaalimpaa yhteiskuntajärjestystä nosti väestön elintasoa. Poliittista vapauttamista ei edes tarvittu – eikä toki sallittukaan.

Mitä taas tulee liberalismin lippulaivana pidettyyn Yhdysvaltoihin [4], verojen ja tulonsiirtojen (esim. ruokakupongit ja medicaid) jälkeen tulot eivät siellä jakaudu läheskään niin epätasaisesti kuin julkinen keskustelu antaa ymmärtää. [5]

Olennaisempi vastaus kollektivistin syytöksiin on seuraava: klassinen liberalismi on sitoutunut siihen, että mikään yksittäinen taho ei lopullisesti määrää, millainen hyvinvoinnin taso kenellekin turvataan. Tämä toteutuu klassisen liberalismin kannattamassa edustuksellisessa demokratiassa. Järjestelmässä tulonsiirtojen suuruudesta käydään jatkuvia neuvotteluja, ja neuvottelujen osapuolet eli poliittiset päättäjät on valittu vapauden ja yhdenvertaisuuden vallitessa, yksi ääni per henkilö -periaatteella. Siksi hyvinvointivaltio kelpaa liberaalillekin. [6] Hän ymmärtää, että yhteiskuntaelämä ja heikoimmista huolehtiminen vaativat verojen kaltaisia myönnytyksiä. (Klassinen liberalismi ja demokratia eivät läheisyydestään huolimatta ole sama asia. Jokaiselle yksilölle voitaisiin enemmistön äänillä esimerkiksi valita puoliso. Se olisi demokratiaa mutta ei vapautta.)

Liberalismin toinen ristiriita: vapaus manipuloida

Valtion lisäksi ihmisten käyttäytymistä ohjailevat esimerkiksi kirkot ja suuryritykset. Kollektivisti ymmärrettävästi haluaa estää tätä. Hänen mielestään kyseiset instituutiot – erityisesti suuryritykset – manipuloivat liberalismissa kansalaisia omaksi edukseen.

Näkemyksen mukaan vapaan markkinatalouden maailmassa yksilö ei ymmärrä parastaan, vaan hän tietämättään antaa kahlita itsensä. Vapailla markkinoilla ihmiset eivät ole vapaita; ja siksi he tarvitsevat vahvempaa valtiota ja sen harjoittamaa aktiivista kontrollia.

Tämä on marxilainen käsitys ihmisluonnosta ja historiankulusta. Ratkaisuksi marxismi ehdottaa, että yksilö on ”vapautettava” vääränlaisesta, markkinatalouden muovaamasta tietoisuudestaan. Yksilö tulee saada ymmärtämään, että liberaalit omistusoikeudet ja oman edun ajaminen ovat ahneutta ja pikkuporvarillisuutta. Todellinen vapaus ja ”kollektivismin lämpö” [7] odottavat siellä jossakin. Tältä osin aate muistuttaa maallistunutta messianismia.

Miten liberalismi ja Harisalo vastaavat kollektivistin haasteeseen? Antaako klassinen liberalismi punakukkienkin kukkia? Aluksi liberaali voisi todeta, että liberalismi sitoutuu sananvapauteen. Kollektivistisetkin mielenilmaisut olkoot siis sallittuja. Toiseksi liberaali voisi huomauttaa, että jos väestö ohjelmoidaan pois porvarillisesta tietoisuudestaan, se helposti päätyy hallinnon armeliaisuuden ja mielivallan varaan. Tällaisia yksilöitä tuskin voidaan kutsua vapaiksi. Tämä on seikka, jonka myöhempien aikojen marxilaiset yleensä sivuuttavat.

Kolmanneksi liberaali voisi muistuttaa marxismin ja sosialismin historiasta. Se on täynnä karmivia ihmisoikeusrikkomuksia. ”Edistykselliset” tarkoitusperät ovat lähes poikkeuksetta johtaneet tyranniaan ja totalitarismiin.

Kaiken lisäksi liberaalit eivät Harisalon mukaan edes suosi heikkoa valtiota – jälleen vastoin yleistä käsitystä. Näin Harisalo: ”Liberaalit ymmärtävät, että ilman valtiota yhteiskunta hajoaisi anarkiaan, jossa vain röyhkeimmät ja vahvimmat pärjäävät. Minimoimalla vilppiä, pakkoa ja väkivaltaa liberaali valtio on heikkojen ja puolustuskyvyttömien turva.” [8]

Liberaali valtio toisin sanoen turvaa yksilöä ja ajatuksenvapautta suuryritysten manipulointia vastaan. Ratkaisuksi liberaali ehdottaa avointa ja demokraattista yhteiskuntaa sekä vahvoja omistusoikeuksia. Kollektivistin ratkaisu taas on ihmisiä erotteleva globaali luokkataistelu.

Omistusoikeuksista Harisalo kirjoittaa: ”Kun ihmiset näkevät ympärillään saastuttavia tehtaita ja ympäristöstään piittaamattomien yritysten heittävän jätteensä kadulle, he syyttävät niistä markkinoita, oivaltamatta, että ne ovat puutteellisten omistusoikeuksien väistämättömiä seurauksia.” Harisalon mukaan ratkaisu näihin vitsauksiin on siis omistusoikeuksien laajentaminen ja vahvistaminen. Ajatukselle on helppo löytää tukea historiasta: aina, kun oikeus omistaa on vähänkään isommassa mittakaavassa hävitetty, tuloksena ei ole ollut taloudellinen tasa-arvo vaan (maa)orjuuden kaltainen tila ja elinympäristöjen turmeltuminen. Omistusoikeuksien laajentaminen ei toki ole helppoa. Miten löytää globaalisti hyväksytty omistaja ilmakehän kaltaisille ”yhteismaille”? Mikäli oikeanlaisten omistajien löytyminen kuitenkin onnistuu, se pakottaa ihmisiä ja yrityksiä ottamaan paremmin huomioon ympäristöhaittojen kaltaiset ulkoisvaikutukset.

Klassinen liberalismi suosii yksilöä
 
Harisalon mielestä siihen on hyvä syy, että klassinen liberalismi keskittyy yksilöön: ”vain ihminen voi ajatella, arvottaa, valita ja toimia”. Toisin sanoen yksilö itse tietää parhaiten halunsa ja tarpeensa. Ja vain yksilö osaa ennakoida käyttäytymisestään koituvia seurauksia.

Tiedoiltaan yksilöt ovat tietysti epätäydellisiä, mutta se ei asiaa muuta. Päinvastoin, juuri vajavaiset yksilöt tarvitsevat vapautta. Vain vapauden oloissa ihmiset pystyvät tukeutumaan toisiinsa ja toistensa osaamiseen. Ilman liberalismin sallimaa yhteistyötä yksilöt kykenisivät tyydyttämään tarpeistaan vain pienen osan.

Liberalismi toisin sanoen yhdistää ihmisiä eikä suinkaan erota heitä toisistaan. Harisalo kirjoittaa: ”Vapaaehtoisuus minimoi heidän inhimillisiä heikkouksiaan, kuten kateuttaan, kostonhimoaan ja vihaansa.” Klassiseen liberalismiin sisältyvä individualismi ja vaurastuminen tarkoittavat myös, että ihmisten on helpompi pysyä erossa kontakteista, jotka tuntuvat epämukavilta. Siksi yksinäisyydestäkin kärsitään eniten köyhissä maissa, ja sielläkin eniten köyhimpien parissa. Usein köyhien on esimerkiksi pakko hoitaa iäkkäitä vanhempiaan. Individualistisessa lännessä taas vaihdellaan kuulumisia ystävysten kesken kahviloissa.

Vapaaehtoisuudessa on sekin etu, että yhteiskuntaan ei niin helposti muodostu vaikutusvaltaisia salaliittoja. Liberaali yhteiskunta muodostuu yksilöiden, yritysten ja organisaatioiden hajanaisista ja vaikutuksiltaan tuntemattomista pyrkimyksistä ylläpitää asemaansa. Mikään taho ei tällöin kykene tekemään ihmisistä piittaamattomia kuluttajia. Tämä kerroksellinen monimuotoisuus on sisäänrakennettuna liberalismiin. Se antaa suojan yksilönvapauksille ja yksilön hyvinvoinnille.

Harisalon mukaan liberaalin monimuotoisuuden tärkein turva on edellä mainittu omistusoikeus: ”Yksityisomaisuus vapauttaa ihmiset muiden hyväntahtoisuudesta ja pahansuopuudesta. Se luo ja vahvistaa tarkoitusten ja intressien pluralismia ihmisiä ja yhteiskuntaa hyödyttävänä voimana.” Historia toimii tässäkin ohjenuorana: aina, kun oikeus omistamiseen on koskenut vain harvoja ja valittuja, poliittinenkin valta on keskittynyt harvoille. Tällöin hallinto on myös voimallisimmin vastustanut perustuslaillista demokratiaa.

Siinä missä liberalismi korostaa yksilöä, kollektivismi korostaa ryhmää, esimerkiksi rotua, kansaa, työläisiä tai sukupuolta. Tämän asenteen ongelma on, että ryhmä ei tiedä eikä osaa ilmaista halujaan ja toiveitaan. Ryhmä ei kykene rakastamaan tai innostumaan projekteista.

Mistä ryhmäkuntaisuus sitten johtuu? Vasemman laidan kollektivismia selittänee pelko markkinatalouden kyvystä auttaa ihmisiä hyötymään toistensa osaamisesta. Jokuhan saattaa rikastua muiden työllä. Toinen selitys vasemmistohenkiselle kollektivismille on, että sen ajatellaan sopivan ilmastonmuutoksen ja luontokadon ehkäisemiseen. [9]

Oikean laidan kollektivisti taas on huolissaan, että poliittinen eliitti ei arvosta maataan ja ehkäpä suosii maahanmuuttajia. Joidenkin mielestä päättäjät eivät myöskään reagoi riittävästi kansan yhtenäisyyttä uhkaavaan liikehdintään, vaikkapa queer-aktivismiin tai islamin nousuun. Tällainen kollektivismi on yhteydessä konservatismiin. (Kollektivismin lajeista rasismi on alhaisin. Siinä yksilöä ei kohdella hänen oman käyttäytymisensä perusteella vaan sen mukaan, millaiseen ryhmään hänen nähdään kuuluvan.)

Vasemman ja oikean laidan kollektivismit saattavat toki selittyä yksinkertaisemmin vallanhalulla, siis yrityksellä löytää yhteys äänestäjiin. Usein se ilmenee yliampuvina vaalilupauksina; ”mitä pulmia sinulla onkaan, hallintomme tulee ratkaisemaan ne”.

Pieni vai alati kasvava valtio?
 
Valtiosta Harisalo toteaa, että sillä on ”tärkeitä tehtäviä, joista vain se pystyy parhaiten selviytymään”. Tästä kutakuinkin kaikki ovat yhtä mieltä. Erimielisyyttä sen sijaan herättää Harisalon lausunto, että valtion tehtävät ovat ”luonteeltaan dynaamisia ja siksi laajenevia ja kasvavia”.

Moni liberaali toivoo, että valtio keskittyisi olennaisiin tehtäviin. He haluavat valtion huolehtivan vain sellaisista ydintoiminnoista, joita muut toimijat eivät kykene hoitamaan. Näitä ydintehtäviä voivat olla esimerkiksi peruskoulutus, laki ja järjestys, ulkoisiin turvallisuusuhkiin varautuminen ja jossakin määrin terveydenhuolto. Mikään ei kuitenkaan tee näistä ydintoiminnoista automaattisesti kasvavia, kuten Harisalo esittää.

Oletetaan, että vain valtio voi selvitä terveydenhuollon järjestämisestä. Oletetaan myös, että lääketiede jatkuvasti kehittyy niin, että sairauksia pystytään hoitamaan koko ajan paremmin. Tässä mielessä valtion tehtävien laajentaminen olisi perusteltua: koska valtio kykenee tekemään ihmisistä terveempiä, valtion roolia on (taloustilanteen salliessa) syytä kasvattaa.

Perustelu ei kuitenkaan aina ole pätevä. Teknologinen tai lääketieteellinen kehitys ei nimittäin tarkoita ainoastaan parempia hoitoja. Se tarkoittaa myös, että joidenkin hoitojen antaminen muuttuu helpommaksi. Joku muu taho kuin valtio saattaa siis teknologisen kehityksen takia kyetä hoitamaan asioita yhtä hyvin. Valtion rooli voi monessa asiassa olla siksi alati kutistuva eikä suinkaan alati kasvava.

Tämä on lopulta empiirinen – ja aina myös poliittinen ja moraalinen – kysymys. Mistä kaikesta valtion tulee huolehtia? Teknologinen kehitys tulee muuttamaan sekä sitä, mistä valtio pystyy huolehtimaan että sitä, mistä muut tahot pystyvät huolehtimaan. Asian ydin on, että toisinaan valtiokontrolli on liberalismin näkökulmasta perusteltua, toisinaan ei. Valtion tehtävät tulee pohtia ja päättää tapauskohtaisesti.

Esimerkiksi sosiaalisen median lyhytvideot ja tekoäly ovat jatkuvasti parantaneet kykyään hallita ihmisten huomiokykyä ja todellisuuskäsitystä. Tätä on tapahtunut siinä määrin, että lyhytvideot saattavat jo ratkaisevasti haitata inhimillistä vuorovaikutusta. Tilanne saattaa siksi vaatia valtioilta kokonaan uudenlaista antiliberalismia. Valtion tehtävä on suojella ”ihmisten vapaaehtoista yhteistyötä”, kuten Harisalo toteaa.

Olennainen kysymys kuuluu: millaisen riskin kanssa kansalaiset haluavat elää. Ovatko he valmiit kaventamaan inhimillistä yhteistoimintaa siksi, että sosiaalisen median yhtiöiden tulee saada julkaista koukuttavia videoita? Vai haluavatko ihmiset hyvinvoinnin nimissä rajoittaa tätä vapautta? Kysymys on sama riippuvuutta aiheuttavien aineiden kanssa. Päätös on aina poliittinen ja moraalinen, eikä kenelläkään ole tietoa, mitä seurauksia milläkin päätöksellä on. Edes siitä ei päästä yksimielisyyteen, olisivatko rajoitustoimet kollektivismia, liberalismia vai konservatismia.

Politiikka on tällaisiin konkreettisiin tilanteisiin reagoimista, ei kirjaviisaita pohdintoja liberalismin olemuksesta. Filosofoinnillekin on paikkansa, mutta lopulta kaikki tiivistyy käytännön kysymyksiksi vapauden suhteesta rahan, vallan ja omaisuuden jakautumiseen.

Liberalismi haluaa pitää ihmiset itsenäisinä ja tulevaisuuden avoimena. Se edellyttää valtiolta riittävän vahvaa ja riittävän kontrolloitua väkivaltakoneistoa. Ainoastaan se voi pelastaa yksilön ja tämän itsenäisyyden. Poliisikin voi olla ystävä. [10]

ALAVIITTEET

[1] Kaufmann, E. (2025): Taboo – How Making Race Sacred Produced a Cultural Revolution. Forum. Lontoo.

[2] Yksilön rotutaustaan perustuva suosiminen Yhdysvaltain yliopistojen pääsykokeissa on vastoin kansalaisoikeusaktivisti Martin Luther Kingin (1929–1968) toivetta. Hän unelmoi maailmasta, jossa yksilön ihonvärillä ei ole merkitystä. Tämä edistyksellinen toive yhdenvertaisesta kohtelusta muuntui myöhemmin pyrkimykseksi tasoittaa tulo- ja varallisuuseroja. 2010-luvulla pyrkimys muuntui edelleen. Syntyi niin kutsuttu woke-liikehdintä, joka korostaa ryhmäidentiteettejä ja niihin liittyvää oletettua uhriasemaa. Tasaveroisuudesta lain edessä siirryttiin rotuun perustuviin suosituimmuusasemiin; syrjintää siis pyrittiin vastustamaan uudenlaisella syrjinnällä. Sananvapaudesta taas siirryttiin puheoikeuden rajoittamiseen; valkoihoisten miesten piti vaieta ja ”antaa muille tilaa”. Kyseiset epäjohdonmukaisuudet teki mahdolliseksi se, että yksilön identiteetti ei perustu periaatteen vaan emootioiden johdonmukaisuuteen. Harva huomasi, että kiltteys on eri asia kuin oikeudenmukaisuus.

[3] Harisalo luonnehtii markkinataloutta seuraavasti: ”Markkinatalous on monimutkainen ja -ulotteinen kokonaisuus, jota ihmisten on vaikea hahmottaa ja ymmärtää. Se ei ole järjestelmä, joka voidaan purkaa osiin ja koota uudelleen. Se on jatkuvasti käynnissä oleva prosessi, jossa monet samanlaiset ja erilaiset, jopa toisilleen vastakkaiset asiat, tapahtuvat samanaikaisesti. Se etenee, hajautuu, purkautuu ja supistuu tavalla, jota on vaikea ennakoida ja joka ei vastaa tasapainoajattelun vaatimuksia. Markkinat haarautuvat moniin eri suuntiin. Ne alkavat usein paikallisesti, josta niille avautuu tie alueellisille markkinoille, sitten kansallisille markkinoille ja lopulta kansainvälisille markkinoille. Markkinatalouden mittakaavan laajuus ja syvyys ylittävät ihmisen kyvyn käsittää sitä.”

[4] Yhdysvalloissa termi liberaali on alkanut tarkoittaa sosiaaliliberaalia ja jonkin sortin vasemmistolaisuutta. Tämä käsitteellinen sekamelska, jota Harisalo hyvin avaa, on valitettavaa: liberaaliksi nimitetään toisinaan henkilöitä, jotka avoimesti kannattavat antiliberaaleja ja autoritaarisia näkemyksiä. Yhdysvalloissa ne, jotka kannattavat sekä sosiaaliliberaaleja että talousliberaaleja arvoja, kutsuvat itseään usein libertaareiksi. He ajavat henkilökohtaisia vapauksia ja vastustavat hallinnon väliintuloa talouskysymyksissä.

[5] Gramm, P. ym. (2022): The Myth of American Inequality – How Government Biases Policy Debate. Rowman & Littlefield. Lontoo.
   Blanchet, T. ym. (2021): Why is Europe more equal than The United States? World Inequality Lab, working paper 19/2020. 
   Splinter, D. (2020): U.S. tax progressivity and redistribution. National Tax Journal. 73(4): 1005–1024.

[6] Demokratian suhde omistusoikeuteen on ongelmallinen. Kukaan ei pidä oikeana, että kuuden ihmisen oikeus omistamiseen on tärkeämpää kuin kolmen ihmisen oikeus. Oikeudet eivät siis kasaudu; kuusi ihmistä ei saa viedä kolmelta omaisuutta vain siksi, että heitä on enemmän. Vastaavasti viisimiljoonaa ihmistä ei liberalismin mukaan voi yhdistää oikeuksiaan ja viedä omaisuutta viideltätuhannelta. Tätä kuitenkin demokratiassa tapahtuu.
 

Luonnosasteelle jäänyt
piirrokseni

[7] New Yorkin tuore pormestari toivoi vuoden 2026 uudenvuodenpuheessaan ”kollektivismin lämpöä” karun individualismin tilalle. Sosiaalinen media täyttyi hetkeksi kuvista, joissa esiteltiin kollektivististen valtioiden sortotoimia ja
nälänhätiä.

[8] Miksi liberalismi pyrkii ehkäisemään myös vilppiä? Eihän vilppi perustu pakkoon, eikä se ole väkivaltaa. On totta, että huijaaminen, vilppi ja väärennös eivät ole väkivaltaa. Mutta jos joltakulta on vilpin avulla viety omaisuutta, hänellä on oikeus saada se takaisin. Ja mikäli huijari ei suostu palauttamaan vilpillä saamaansa omaisuutta, hän tulee jo käyttäneeksi pakottamista ja voimakeinoja. Siihen liberaalin valtion on perusteltua vastata vielä suuremmalla voimalla. (Lievempää vilppiä vastaan on sitten Skepsis ry.)
 
[9] Harisalo esittää tylyn tuomion vihreän liikkeen tavoitteelle luoda uudenlainen globaalitalous: ”Se ylittää selvästi päättäjien luontaiset ja korjaamattomasti vajavaiset kognitiiviset resurssit ja johtaa todennäköisesti alkuperäistä tilannetta huonompiin olosuhteisiin.” Harisalon mukaan vihreä aate on samassa tilanteessa kuin 1900-luvun sosialistit: ”Tuolloin sosialistit uskoivat, että valtio ja tiede antavat heille rationaaliset keinot siitä, mitkä ovat ihmisten hyväksyttävät tarpeet, millaisella tuotantotekniikalla niitä tyydyttävät hyödykkeet tuotetaan ja kuinka tuotteet hinnoitellaan. Kukaan vihreän aatteen ajattelijoista ei kuitenkaan ole perehtynyt tähän problematiikkaan.”
   Harisalo jatkaa: ”Vihreän liikkeen kannattajien haaste on vielä merkittävämpi, koska heidän on sovitettava kaikki nämä valinnat vielä luonnon reunaehtoihin. Luonto on kuitenkin äänetön neuvottelija, joten vihreiden on määriteltävä nämä reunaehdot itse. Valitettavasti historialliset esimerkit tässä tilanteessa olevista ihmisistä eivät ole mairittelevia. Hyvässä tarkoituksessa tehnyt valinnat voivat ennakoimattomasti osoittautua haitallisiksi.” Varomattoman maailmanparantamisen haitoista on kieltämättä paljon esimerkkejä.

[10] Kaufmannin mukaan liberalismi on pelastettavissa, jos hyvää tarkoittavat ihmiset luopuvat refleksiksi muodostuneesta ajattelusta, että rasistinen enemmistö sortaa kärsivää vähemmistöä.

Huomioita sukupuolidysforian lääkitsemisestä

Puheenvuoroni Skeptikko 4/2023 -lehdestä.

Potilas koki sukupuolenkorjausprosessin olleen ”pakkomielle” ja ”pakoa seksuaalisuudesta”. Hän kertoi tunnistaneensa itsensä lukiessaan transmiehen blogia ja löytäneensä siitä ratkaisun ongelmiinsa. Päästäkseen sukupuolenkorjaushoitoihin hän kertoi toimineensa transverkostojen ohjeiden mukaisesti korostaen tutkimusjaksolla maskuliinisia puolia identiteetistään ja jättäen kertomatta osan psyykkisistä oireistaan.

 

Lääkärilehti 6/2020

 
 

Puoskarin harrastama kuunteleva empatia tuo monelle lohtua. Se voi jopa lievittää oireita. Nämä uskomushoitojen myönteiset puolet eivät ole estäneet Skepsis ry:tä hoitoja syynäämästä ja kritisoimasta. Kritiikkiä on harjoitettu yhdistyksen perustamisesta lähtien, kenties eritoten nykyisen puheenjohtajan kausina.

Uskomushoitoja on tietysti moitittu hyvästä syystä. Usein oireiden lievitys perustuu lähes mihin tahansa muuhun kuin hoidon taustateoriaan. Ja Skepsis on luonnollisesti ollut kiinnostunut totuudesta; siitä, voivatko kristallien värähtelyt ja kongien kumahtelut parantaa vai eivät.

Uskomushoitokritiikkiä on motivoinut myös se, että toisinaan ”vaihtoehtoiset hoitomuodot” saavat ihmisen hylkäämään hoidot, jotka todistetusti toimivat. Joku saattaa modernien syöpähoitojen sijasta päätyä vaikkapa eksoottisiin yrttivalmisteisiin. Kritiikkiä on motivoinut myös potilaiden köyhtyminen; hoitojen hintavuus mainitaan usein esimerkiksi Huuhaa-palkintojen perusteissa.

Edellisessä Skeptikko -lehdessä kaikki kääntyi nurinpäin. Puheenjohtaja Otto Mäkelä ja hallituksen jäsen Irma Hirsjärvi pahoittelevat, että Skepsis antoi palstatilaa ja puheenvuoron näkemyksille, jotka ovat kriittisiä lasten lääkkeellisiä transhoitoja kohtaan. Joitakin menetelmiä ei siis saisikaan kritisoida.

Mäkelä ja Hirsjärvi antavat myös ymmärtää, että puheenvuoron antaminen olisi ollut ideologinen päätös. Mäkelä jopa vihjailee, että Skeptikossa muka näkynyt oikeistokonservatismi olisi syy, miksei lehdessä ole ”tutkijoiden kunnollisia tiedejuttuja”. Hirsjärvi vilauttaa natsikorttiakin.

Huomionarvoista on, että Mäkelä ja Hirsjärvi eivät osoita vääriksi luennolla tai lehdessä esitettyjä väitteitä. Mäkelä sen sijaan argumentoi, että väärät ihmiset ovat lainanneet Skepsiksen tilaisuudessa vieraillutta esitelmöijää: ”Miksi luennoitsijaksi päätyi tutkija, jonka käsityksiä on siteerattu USA:n kristillis-oikeistolaisessa transvastaisessa liikkeessä?” 

Ville Aarnikko hallituskollegoineen vastaa tähän ytimekkäästi:

Vastustamme ideaa siitä, että jotain henkilöä ei voisi kutsua luennoimaan, jos hänen normaalin tieteellisen keskustelun piiriin kuuluvia asiantuntijalausuntojaan käytetään muissa yhteyksissä virheellisesti tai erilaisten poliittisten tarkoitusperien edistämiseksi. Oleellista on henkilön esittämään sanoman sisältö, ei se kuka muu niitä käyttää ja missä tarkoitusperissä.

Mikäli Mäkelä tai Hirsjärvi ovat viimeisestä virkkeestä eri mieltä, tämä olisi otollinen tilaisuus jättää eroanomus. Henkilö, joka edistää politisoimisen ja vaientamisen kulttuuria, ei ole sovelias Skepsiksen hallitukseen.

Hirsjärvi esittää myös vahvan ja perustelemattoman syytöksen, että ”Skepsis heikensi tapahtumallaan suoraan transihmisten elämää” ja että ”törkyviestittely kiihtyy aina uudelleen tällaisen transhoitojen vastaisen esiintulon jälkeen”. Toivon väitteisiin tarkennusta.

Kuinka monen transihmisen elämä vaikeutui luentotilaisuuden takia ja miten? Ja millaisia ovat Hirsjärven mainitsemat törkyviestit? Ovatko ne terveyspoliittista mielipiteenvaihtoa vai syrjintään yllyttämistä ja kunnian loukkaamista? Mikäli kyse on jälkimmäisestä, kuinka paljon viestittely lisääntyi ja kauanko sitä kesti? Missä viestittely tapahtui? Rikottiinko siinä lakia ja jos rikottiin, tehtiinkö siitä poliisiasia? Entä miten Hirsjärvi sulkisi pois mahdollisuuden, että hänen väitteensä viestien runsaudesta ja törkyisyydestä on vain falski yritys hiljentää kriittisiä puheenvuoroja?

Entä sitten itse asia, lääkekäsittelyn soveltuvuus sukupuoliristiriitaa kokeville lapsille? Kyse on luonnollisesti aivan muusta kuin alussa mainituista uskomushoidoista. Nämä lääkkeet toimivat. Lääkkeitä myös perustellaan syillä, joita on helppo kannattaa: murrosiän hormonaalinen viivästyttäminen tuo lapselle lisäaikaa identiteettinsä pohtimiseen.

Seuraavat seikat puhuvat kuitenkin varovaisuuden puolesta:

- Puberteettia estävillä lääkkeillä on haitallisia sivuvaikutuksia: kasvun tyrehtymistä, sydänongelmia, sterilisoitumista ja luuston heikentymistä.

- Monet lääkkeiden (sivu)vaikutuksista ovat pysyviä.

- Lääkehoidon aloittaminen synnyttää tarpeen uusille hoidoille.

- Osa lääkkeitä saaneista katuu kuurien aloittamista. Suuri osa näyttää toki olevan tyytyväinen vastaanottamiinsa toimenpiteisiin, mutta moni saattaa myös liioitella tyytyväisyyttään. Harva haluaa vaikuttaa onnettomalta saatuaan sitä, mitä pyysi.

- Puberteetin jälkeen monesta trans-identifioituvasta nuoresta tulee kehoonsa tyytyväinen aikuinen ilman lääkehoitoakin. Sukupuolikokemus voi muuttua iän myötä.

- Moni trans-identifioituva nuori kärsii mielenterveyden ongelmista tai kognitiivisista poikkeamista, esimerkiksi autismista.

- Osa trans-identifioitumisista näyttää selittyvän homoseksuaalisuudella, jossa heräävä seksuaalisuus sekoittuu vastakkaisen sukupuolen identiteettiin.

- Kehon feminisoituminen ja sitä seuraavat muutokset ympäristön reaktioissa ovat monelle tytölle erityisen hankalia.

- Sosiaalinen paine ja muotivirtaukset ovat merkittäviä nuorten identifikaatioon vaikuttavia tekijöitä.

Myöhemmät tutkimukset saattavat osoittaa tämänkaltaiset lääkekäsittelyitä koskevat huolet liioitelluiksi. Toistaiseksi näyttää kuitenkin siltä, että painostusryhmät ovat ajaneet lääkkeellisiä menetelmiä holtittomasti, ajattelematta lasten pitkän ajan hyvinvointia. Tällaisessa tilanteessa kriittiset puheenvuorot ovat tärkeitä.
 
Monelle trans-identifioituvalle lääkkeet ja toisinaan kirurgia ovat sopivin käytössä oleva tapa edetä. Edellä mainitut yhdeksän kohtaa ovat kuitenkin pätevä syy suhtautua skeptisesti alaikäisten lääkitsemiseen. Siitä pidättäytyminen olisi lääketieteen ”älä ainakaan aiheuta haittaa” -periaatteen mukaista.

 
   * * *

PS. Irma Hirsjärvi kertoo puheenvuorossaan hämmästelevänsä ”sukupuolten ja lisääntymisen monimuotoisuutta eläin- ja kasvimaailmassa” ja suosittelee ”jokaiselle siihen tutustumista”.
 
Tämä on ilahduttavaa. Myös minä suosittelen eläimiin, kasveihin ja niiden lisääntymiseen perehtymistä. Biologinen sukupuolen määritelmä on nimittäin palkitsevan täsmällinen ja yksiselitteinen. Sukupuoli, jolla on isommat sukusolut, on naaras. Ja se, jonka sukusolut ovat pienemmät, on koiras. Määritelmä pätee kaikkiin suvullisesti lisääntyviin eläimiin, myös kasveihin.
 
Yksikään nisäkäs ei olekaan yli 200 miljoonan vuoden kehityskulun aikana vaihtanut biologista sukupuoltaan. Lajien evoluutiohistoriallinen vertailu osoittaa lisäksi, että miesten ja naisten väliset erot eivät johdu pelkästään kasvuympäristöstä tai sosiaalisista normeista. Ilman sukupuolisuuden evoluutiohistoriaa koko ajatus transsukupuolisuudesta olisi hullunkurinen.
 
Sukupuolierojen evoluutio ei kuitenkaan auta vastaamaan siihen, miten yhteiskunnan tulisi identifioitumiskysymyksiin suhtautua. Siitä, miten jokin asia on evolutiivisesti kehittynyt, ei voida tehdä päätelmiä siitä, mikä on moraalisesti oikein ja mikä väärin. Hirsjärven suositus tutustua lisääntymisen monimuotoisuuteen – niin kiinnostava kuin aihe onkin – vaikuttaakin tässä yhteydessä turhanaikaiselta poseeraamiselta, jopa sortumiselta naturalistiseen virhepäätelmään.


KIRJALLISUUTTA
 
Joyce, H. (2021): Trans. Oneworld. Lontoo.
 
Shrier, A. (2020): Irreversible Damage – The Transgender Craze Seducing Our Daughters. Regnery. Washington, D.C.
 
Soh, D. (2021): The End of Gender – Debunking the Myths about Sex and Identity in Our Society. Simon&Schuster. New York.
 
Tammisalo, O. (2019): Terve sielu väärässä ruumiissa? Skeptikko 4/2019.
 
The Economist (2022): In search of evidence – Transgender health care for children. July 30th.
 
The Economist (2023): Trans substantiation – The evidence to support gender transitions in adolescents is worryingly weak. April 8th.
 

Skeptisismi ja feminismi (vastine Kotrolle)

Seuraava lyhyt vastineeni Arno Kotrolle ilmestyy Skeptikko 4/2019 -lehdessä (ilman tässä olevaa kuvitusta ja lopun sitaatteja Mies vailla tasa-arvoa -kirjasta).

Tuleeko feminismiä käsitellä Skeptikossa?

Kiitän Arno Kotroa kirja-arvioni kommentoimisesta (Skeptikko 3/2019). Kotron mielestä kyse ei tosin ole kirja-arviosta vaan poliittisesta teilaamisesta.

Arviossani on yli 30 suoraa ja kriittisesti tarkasteltua lainausta Kotron ja Maria Ohisalon toimittamasta feministisestä Sinua on petetty -teoksesta (Like 2019). Täyttääkö sitaattien määrä tai kommenttien laatu pätevän kirja-arvion kriteereitä? Sitä on vaikea sanoa. Kotrohan ei kerro, mitkä huomioistani olivat hänen mielestään virheellisiä. Sen sijaan hän päivittelee kirjoitukseni pituutta – ja esittää joukon lisäseikkoja, joita siinä olisi tullut käsitellä.

Kotro on saattaa olla oikeassa, että feminismin kriittinen tarkastelu karkottaa naisia Skepsiksen toiminnasta. Vastaavasti ennustajat.fi -sivuston kritiikitön esoteerisuus saattaa karkottaa miehiä selvänäkijäbisneksestä. (Ennustajien sivustolla naisia ja miehiä on kutakuinkin käänteisessä suhteessa verrattuna Skepsiksen aktiiveihin.) Esitettyjen väitteiden totuudenmukaisuuden kannalta huoli sukupuolten erilaisesta aktiivisuudesta on kuitenkin molemmissa tapauksissa yhdentekevä – ja juuri totuudenmukaisuudesta skepsisläisen tulee olla kiinnostunut.

Jos Skepsis haluaa olla rehellinen, se ei siis voi sivuuttaa erheellisiä väittämiä, ei edes sellaisia, joiden esittäjällä on hyviä aikomuksia. Uusia jäseniä on houkuteltava rationaalisen ja todisteisiin perustuvan ajattelun sekä tinkimättömän ja sukupuolesta riippumattoman mielipiteenvaihdon ehdoilla.

Kotron mielestä Skeptikossa voisi johdonmukaisuuden nimissä olla muidenkin poliittisten aatteiden kritiikkiä. Kaikki poliittiset aatteet, feminismistä libertarismiin, toki ansaitsevat kriittisen vastavoiman. Lisäksi politiikka on sotkuista ja poliittiset päätökset perustuvat aina jonkinlaisiin testaamattomiin ennakko-oletuksiin. Kaikki olennainen tieto ei koskaan ole päättäjien käytettävissä.

Nämä eivät ole perusteltuja syitä käsitellä poliittisia aatteita lehdessä. Skeptikko pyrkii edistämään tiedettä ja tieteellistä maailmankuvaa. Se ei ole kiinnostunut eläkekatosta, minimipalkasta tai muista kakunjakokysymyksistä (paitsi ehkä lehdistötuesta ja uskomushoitojen Kela-korvattavuudesta).

Nykyfeminismi kuitenkin eroaa perinteisestä politiikanteosta. Alan kirjallisuudessa esitetään vahvoja ja luonnontieteiden kanssa ristiriitaisia väitteitä ihmisen käyttäytymisestä. Ja kuten olen osoittanut, väitteet ovat parhaimmillaankin uskonvaraisia puolitotuuksia. Poliittinen aate on myös päätynyt osaksi yliopisto-opetusta, esimerkiksi feministisen pedagogiikan muodossa.

Kyseiset seikat ovat päteviä perusteita skeptiseen feminismikritiikkiin. Lisäksi, kuten edellisessä lehdessä olevasta Minja Koskelan kirjan arviosta käy ilmi, aatteen kannattajissa on niitä, jotka toivovat ilmaisunvapauden kaventamista. Sellaiseen tulee poliittisesti sitoutumattomankin lehden tarttua.

PS. Feministisessä ideologiassa on piirteitä, jotka haittaavat niitä marginaalissa olevia ihmisiä, joita aate esittää auttavansa. Siksi feminismikritiikkiä voisi olla myös lehdissä, jotka asemoivat itsensä vähempiosaisten ja tasa-arvon puolelle. Nykyfeminismin strategioiden ja feministisen retoriikan kritisoiminen olisi siis oivallinen tapa vaikkapa Kansan Uutisille – johon myös olen taannoin jokusen esseen kirjoittanut – ajaa suvaitsevaisuutta ja tasa-arvoisia mahdollisuuksia kaikille.

                                
                               * * * 

Maria Ohisalon kanssa toimittamassaan Sinua on petetty -teoksessa Arno Kotro kirjoittaa: ”jos feminismillä tarkoitetaan pyrkimystä tunnistaa ja purkaa [syrjiviä] rakenteita, niin totta vieköön feministi olen minäkin”. Vuonna 2007 Kotro toimitti Hannu T. Sepposen kanssa kirjan Mies vailla tasa-arvoa. Siinä Kotron lausunto rakenteista on toisenlainen:

Tasa-arvokeskusteluissa liian usein käy niin, että tilastoihin vedotaan vain silloin, kun ne tukevat väitteitä naisten syrjimisestä ja kertovat esimerkiksi naisten miehiä keskimäärin heikommasta tulotasosta tai naisten päätymisestä miehiä useammin pätkätöihin. Jos tilastot viittaavat miesten syrjintään, yritetään kaivaa lukujen takaa jotain ”oikeampaa” todellisuutta, johon voidaan spekuloida patriarkaatin naista alistavat rakenteet.

12 vuotta sitten Kotro siis vihjasi, että syrjivät rakenteet ovat feminististä spekulointia. Nyt hän kuitenkin puhuu jo rakenteiden purkamisesta. Onko Kotro tässä välissä suorittanut feministisen tottelevaisuuskoulun? Tuskin, kyse näyttää pikemminkin olevan viestinnällisestä kaksoisstrategiasta.

Se, että Kotron kaltainen ansioitunut feminismikriitikko koettaa ylläpitää lämpimiä välejä feministeihin – joilla on taipumus kylmäkiskoisesti väistellä vuoropuhelua – on toki monessa mielessä kannatettavaa. Mutta skeptisyyden ja tieteen edistämisen kannalta on haitallista, jos pyrkimys mielipiteenvaihtoon alkaa muistuttaa kaksinaamaista mielistelyä.

Minja Koskelan Ennen kaikkea feministi -teoksen arviossa totean muun muassa seuraavaa (Skeptikko 3/2019): ”Intersektionaalinen identiteettifeminismi muistuttaa marxilaisten pyrkimystä herättää luokkatietoisuutta.” Vuonna 2007 myös Kotro näki yhteyden marxilaisuuden ja akateemisen feminismin välillä:

Monet ”tutkimukset” todellakin ansaitsevat lainausmerkit ympärilleen. Kouluja tarkastelevista naisnäkökulmaisista tasa-arvotutkimuksista tulee pahimmillaan mieleen muutaman vuosikymmenen takaiset marxilaiset analyysit, joissa jopa demokratian todettiin toteutuvan sosialistisissa yksipuoluejärjestelmissä paremmin kuin turmeltuneessa kapitalismissa. Kun asenne on riittävän vahva ja tarve jonkin asian ajamiseen kova, tutkimuksen tehtäväksi uhkaa jäädä pelkkä oman mielipiteen tieteellistäminen ja legitimointi, jolloin omia näkemyksiä vastaan puhuvat havainnot ja kvantitatiivinen aineisto sivuutetaan liian helposti.

Veikkaan, että Kotro allekirjoittaa tuon edelleen vaikka nykyään antaakin ymmärtää muuta. Feministisen indoktrinaation ja pelottelun voimaa on pakko ihmetellä.

Tiedepolitiikka 1/2015 -lehdessä arvioin feministisen pedagogiikan opaskirjaa seuraavaan tapaan:

Tutkijan on oltava aina valmis muuttamaan näkemystään uusien todisteiden edessä. Tämä ei ole tilanne feministisessä pedagogiikassa, jossa esimerkiksi ”katsotaan yleisesti, ettei sukupuolentutkimusta voi opettaa teknisenä tietona esimerkiksi määrittelemällä käsitteitä irrallaan feministisestä tietokäsityksestä”. Ala siis myöntää sitoutuneensa jo etukäteen tiettyyn sukupuoli-ideologiaan/-politiikkaan ja feministiseen tietokäsitykseen.

Vielä vuonna 2007 Kotro oli samaa mieltä:

On syytä kyseenalaistaa tasa-arvotutkimukset, jotka tehdään niin vahvoin ideologisin silmälasein, että oikeastaan tulokset tietää jo ennen kuin tutkimusta on tehty. Kun kouluihin tulee naistutkimukseen vihkiytyneitä kasvatustieteilijöitä tarkkailemaan arkitodellisuutta, poikien oppimisongelmat tai heidän naisvaltaisessa kouluyhteisössä ja opetuskulttuurissa kohtaamansa vaikeudet eivät saa osakseen objektiivista tai edes aidosti siihen pyrkivää tarkastelua – niin vahvat ovat useimpien tutkijoiden linssit ja niiden feministinen taittovirhe. - - Kun ennakkoasenne on jo lyöty lukkoon, saavat tosiasiat antaa periksi, jopa tieteelliseksi kutsutussa tutkimuksessa.

En pystyisi asiaa tuon paremmin sanomaan. Feministisen politikoinnin tunkeutuminen yliopisto-opetukseen nakertaa korkeakoulutuksen uskottavuutta, laskee tutkimuksen tasoa ja johtaa fiksuja nuoria harhaan. Aate on tekemässä samaa ihmisen käyttäytymistä koskeville tieteille kuin kristinusko teki luonnontieteille keskiajalla.

           * * *

Lisäys 30.12.2019:
Kysyin Twitterissä, tuleeko feminismiä käsitellä Skeptikossa. Vastaajia ei ollut paljon, mutta he olivat varsin yksimielisiä (ks. oheinen kuva).

Mikä on pätevä todiste hoitotehosta?

Skepsiksen vuoden 2017 Huuhaa-palkinnon sai Suomen Energiahoitajat Oy. Yhtiö mainostaa hoitonsa ja koulutustensa ylivertaisuutta yli tuhannella tyytyväisellä asiakkaalla. Ihmisten tyytyväisyys tai heidän paranemiskertomuksensa eivät kuitenkaan ole päteviä todisteita hoidon tehokkuudesta.

Pätevä todiste edellyttää, että potilaat on jaettu satunnaisesti ryhmiin. Yhdelle ryhmälle annetaan hoitoa ja toinen ryhmä, niin sanottu verrokkiryhmä, jää ilman hoitoa. Näin voidaan arvioida, kuinka moni hoidetuista olisi parantunut itsestään. Usein perustetaan myös ryhmiä, jotka saavat jotakin toisenlaista hoitoa. Lisäksi hoitovaikutusten arvioija tulee pitää epätietoisena, minkälaista hoitoa potilas on saanut. Menetelmän tarkoitus on sulkea pois tutkijan piilevätkin ennakkoluulot. Pätevimmät todisteet saadaan kaksoissokkotutkimuksesta. Siinä potilaskaan ei tiedä, saiko hän hoitoa vai ei.

Lääketieteen menestys perustuu tällaisiin tiukkoihin vaatimuksiin. Vain satunnaistamisen ja puolueettomuuden avulla voidaan saada todenmukainen kuva hoitojen vaikutuksista. On harhaanjohtavaa mainostaa kykyä parantaa sairaita sillä, että joku on kokenut hoidon olevan hänelle hyödyksi. Apua kaipaava potilas saattaa pakonomaisesti turvautua hoitoon, vaikka sen takana ei olisi minkäänlaisia (myötätunnon ulkopuolisia) parantavia elementtejä.

https://yle.fi/uutiset/3-9964399

http://www.skepsis.fi/HuuhaaPalkinto/2017