Google vai Gulag? Asiaa sukupuolieroista

Elokuun alku on ollut kiinnostava. Google erotti erään työntekijänsä, koska tämä oli kirjoittanut hyvää tarkoittavan muistion, jossa esitellään sukupuolieroja ja mahdollisia persoonallisuuspsykologisia syitä naisten aliedustukseen IT-alalla, esimerkiksi ohjelmoijina. Muistion kirjoittajan, James Damoren, esittämät sukupuolierot ovat kutakuinkin alan tutkijoiden nykykäsitys. Täällä on kooste tutkimuksista ja täällä on Male, Female -kirjan tekijän arvio asiasta.

Suuri osa medioista kuitenkin esitti Damoren muistion sukupuolisyrjintänä tai vähintäänkin jonkinlaisena taantumuksellisuutena. Yle uutisetkin meni halpaan. Tämä on älyllisesti epärehellistä, sillä Damoren pointit olivat täysin toisenlaisia. Tässä esimerkiksi kolme lausetta hänen muistionsa alusta (korostus lisätty):

I value diversity and inclusion, am not denying that sexism exists, and don’t endorse using stereotypes. When addressing the gap in representation in the population, we need to look at population level differences in distributions. If we can’t have an honest discussion about this, then we can never truly solve the problem.

Damore siis toivoo rehellistä keskustelua ja toteaa, että ilman sitä ongelmaa (naisten aliedustus on hänenkin mielestään ongelma) ei saada ratkaistua. Osa medioista oli toki lukenut muistion ja käsitteli sitä rehellisesti ja oikeudenmukaisesti. NY Times -lehdessä jopa todetaan, että Damoren erottanut henkilö ei ansaitse esimiesasemaansa.

Kirjoja sukupuolieroista

Googlella tietysti on oltava oikeus erottaa henkilö, joka rikkoo yrityksen toimintaperiaatteita tai hankaloittaa sen toimintaa. Ja epäilemättä Damore vaikutti firman toimintoihin: osa työntekijöistä loukkaantui, yhteistyö firmassa luultavasti hankaloitui, firman maine kenties kärsi ja niin edelleen. Tämä ei kuitenkaan poista muistion pääsanomaa: 1) sukupuolten välillä on keskimääräisiä eroja, 2) erot näkyvät muun muassa siinä, millaisista työurista naiset/miehet keskimäärin ovat kiinnostuneita (ja kuinka kilpailullisesti ja riskihakuisesti) ja 3) nämä seikat saattavat näkyä ohjelmoijien sukupuolijakaumassa. (Käsittääkseni erottamisen syyksi ilmoitettiin sukupuolistereotypioiden edistäminen. Tämä on virheellinen peruste, sillä Damore nimenomaan sanoutui siitä irti. Hän myös väitti, että seksismillä/syrjinnällä saattaa olla rooli. Lisäksi muistiossa annetaan ymmärtää, että ihmisiin tulee suhtautua yksilöinä, ei rotunsa tai sukupuolensa edustajana. Täällä on Damoren arvio erottamisensa syistä.)

Miehillä ja naisilla on siis pieniä keskimääräisiä eroja persoonallisuuspiirteissä ja kiinnostuksenkohteissa – plus paljon enemmän päällekkäisyyttä, kuten Damorekin toteaa. Nämä pienet erot riittävät erilaisiin sukupuolijakaumiin osassa työpaikoista, vaikka kyvyissä ei eroja olisikaan ja vaikka syrjintää ei tapahtuisikaan. On jopa merkkejä siitä, että mitä tasa-arvoisempi yhteiskunta on, sitä enemmän sukupuolten välillä on tiettyjä eroja. (Tämän kirjoituksen loppupuolella on asiasta lisää).

Damoren nähtiin myös väittävän, että osa ihmisistä on epäpäteviä työssään ja saa pitää työpaikkansa poliittisista syistä. Kukaan ei tiedä, missä määrin näin on – Googlella tai muualla – eikä kukaan tiedä, miten sellainen kannattaa huomioida. Työntekijöiden pätevyyttä koskevia väitteitä Damore ei kuitenkaan esittänyt. (Joskus tuottavuus saattaa kasvaa ja luovuus lisääntyä, jos osa työntekijöistä palkataan muista syistä kuin pelkän teknisen pätevyyden perusteella.) Niin tai näin, on varma, että paikoin yliopistomaailmassa (ja mahdollisesti Googlella ja luultavasti suuressa osassa julkishallintoa) vallitsee ideologinen yksimielisyys, jonka kyseenalaistamista ei pidetä soveliaana. Vankka yksimielisyys saattaa kohdistua myös joihinkin tasa-arvoon tähtääviin menetelmiin.

Damorea vastaan on argumentoitu jopa sillä, että äärioikeistolaisia innostui hänen muistiostaan. Seikalla ei kuitenkaan ole merkitystä. Tutkimustulosten todenperäisyyden kannalta on sama, kuka niistä innostuu tai kuka niitä inhoaa. Tämä tärkeä seikka pääsee tiede- ja kulttuurisotien melskeessä monelta unohtumaan – kyllä, kyse on tiede-/kulttuurisodasta, joka viimeistään nyt laajeni teknologiarintamalle asti. Positiivista kohussa on se, että ihmisiä saattaa kiinnostua tilastomatematiikasta, persoonallisuuspsykologiasta tai muista asiaan liittyvistä tieteenaloista. Vaarana kohussa on, että rintamalinjat syvenevät, ja epä-älylliseen ja epärehelliseen korrektiuteen kyllästynyttä teknologiaporukkaa alkaa siirtyä Trumpin kannattajiksi. Totuudella tuskin on hätää; taistelua sitä vastaan on – ainakin pitkällä aikavälillä – vaikea voittaa.

James Damore

PS. Damorelta näyttää puuttuvan jonkinlaista pelisilmää. Hän on erottamisen jälkeen poseerannut Twitterissä T-paidassa, jonka rinnassa lukee Goolag (Neuvostoliiton pahamaineisia vankileirejä matkien). Ymmärrän, että kun Damoren kaltainen Google-fani saa potkut hyvää tarkoittavan muistion takia, se saattaa tehdä katkeraksi. Entisen työnantajan panettelu ei kuitenkaan ole toimiva strategia, eikä marttyyriyden tai liioittelun ilmapiiri ole hedelmällinen totuuden leviämiselle, olipa kyse tiedekiistoista tai työpaikoista. (Toki minäkin levitin Twitterissä Goolag-meemiä, mutta se ei liene yhtä suuri synti, koska en ole asianosainen.)

   Jos yksittäistapaus voisi vahvistaa muistion pointteja, Damore toimisi esimerkkinä ainakin kahdella tasolla: 1) kyseisessä yrityksessä vallitsee eriäviä mielipiteitä vieroksuva monokulttuuri (kaikukammio Damoren sanoin) ja 2) miehet ovat keskimäärin naisia vähemmän empatisoivia. (Tai ehkä Damoren nettipersoonan valuviat menevät hänen nuoruutensa eivätkä hänen ”systeemiaivojensa” piikkiin, ks. kuvassa oleva Baron-Cohenin kirja ja Jordan Peterson tekemä haastattelu Youtubessa). 

PS 2. Taannoin väittelin Tatu Vanhasen kanssa siitä, selittävätkö geneettiset älykkyyserot eroa kansojen taloudellisessa menestyksessä. Käytin esimerkkinä faaraoiden Egyptiä: se, että entinen korkeakulttuuri on nykyään maailman köyhimpien joukossa, ei voi johtua geeneistä, koska heidän perimänsä ei ole muuttunut. En edelleenkään pidä geneettistä selitystä tässä kohdin merkittävänä, mutta itse egyptiläisten geenien suhteen olin ilmeisesti väärässä. Oheisessa kuvassa on HS:ssä ollut juttu aiheesta. Egyptiläiseen geeniperimään on sen mukaan sekoittunut geenejä Saharan eteläpuolelta. (Ovatkohan faaraot olleet yhtä läheistä sukua neandertaleille kuin nykyiset eurooppalaiset? Afrikassahan ei ollut neandertaleja, joiden kanssa paritella, mutta vielä Niilin tienoilla geneettistä sekoittumista on saattanut tapahtua. Lähi-Idästä on myös saattanut vaeltaa ihmisiä, joiden perimän seassa on neandertaleilta saatuja geenejä.)

Sukupuolierot ja palkkapussi

Sam Harrisin erään blogitekstin otsikko on ”En ole se seksistinen sika, jota etsitte”. Perusteellisessa kirjoituksessaan Harris puolustautuu häntä vastaan tekaistuja seksismisyytöksiä vastaan. Tästä puolustuksestakin muka löydettiin seksismiä. Harris esimerkiksi mainitsee editoreinaan olleen enimmäkseen naisia. Niinpä hänen vihjattiin kannattavan ajatusta, että naiset sopivat miesten palvelijoiksi!

Väittelin asiasta suomalaisen feministiksi itseään kutsuvan naisen kanssa. Minutkin voi toki lukea feministiksi, jos termillä tarkoitetaan pyrkimystä sukupuolten tasa-arvoiseen kohteluun yhteiskunnassa. Nykyään feminismiin, etenkin akateemiseen feminismiin, kuitenkin liittyy suuntauksia, joiden lähtökohdat ovat niin irrationaalisia/epärealistisia tai suvaitsevia muslimimisogynialle, että on ihmeteltävä ihmisten halua julistautua aatteen kannattajiksi. Niin tai näin, koetin selvittää, mikä Harrisissa oli ”feministikollegan” mielestä seksististä. Kyse oli tästä Harrisin lausunnosta ja siinä tietystä kohdasta:

Olen tietoinen, että seksismi ja misogynia ovat yhteiskuntamme ongelmia. Ne eivät kuitenkaan ole ainoita tekijöitä, jotka selittävät naisten ja miesten välisiä eroja sosiaalisessa asemassa. Esimerkiksi vain viittä prosenttia Fortune 500 -yhtiöistä johtaa nainen. Kuinka paljon tämä johtuu seksismistä? Kuinka paljon selittyy suhteettomilla (ja sankarillisilla) uhrauksilla, joita naiset 20- ja 30-kymppisinä tekevät perheidensä eteen? Kuinka paljon selittyy normaalisti jakautuneilla psykologisilla sukupuolieroilla?
Minulla ei ole aavistustakaan, mutta olen varma, että jokaisella näistä tekijöistä on roolinsa. Jokainen, joka kuvittelee, että eroavuudet johtuvat ainoastaan seksismistä, ei ole miettinyt asiaa kovin syvällisesti.

Mikä kohta oli keskustelukumppanini mielestä raskauttava? Kyse oli ajatuksesta, että psykologiset sukupuolierot selittävät osan statuseroista. Tämä yksinkertainen ajatus teki Harrisista naisvihaajan. Onko ajatuksessa siis jokin pielessä?

Ensinnäkin on ilmeistä, että sukupuolten välillä on keskimääräisiä psykologisia eroja. Kuka tahansa, joka on lukenut aihetta koskevia tutkimuksia, tietää tämän. On myös näyttöä, että yksilöiden väliset psykologiset erot näkyvät statuseroissa sekä saman sukupuolen sisällä että sekaryhmissä. Dominoivista ja vallanhaluisista yksilöistä ei ehkä pidetä ja he eivät ehkä ole muita pätevämpiä, mutta he näyttävät useammin päätyvän valtahierarkiassa korkeammalle. Myös positiivisemmat psykologiset ominaisuudet luultavimmin vaikuttavat statukseen, esimerkiksi älykkyys. Lisäksi on havaittu, että psykologiset sukupuolierot näkyvät sukupuolten statuseroissa muilla eläinlajeilla, myös lähimmillä sukulaisillamme.

Näillä perusteilla on järkevää ja olennaista pitää sukupuolieroja mukana palkka- ja statuseroja tarkasteltaessa. Lähtöasetelma puoltaa biologispsykologisten sukupuolierojen vaikutusta niin voimakkaasti, että todistamisen taakka on sillä, joka väittää, että psykologiset erot eivät status- tai palkkaeroihin vaikuttaisi. Niin tai näin, se vaikuttaako biologia/psykologia (ja näkyykö se jopa niin kapeassa otoksessa kuin Fortune 500 -yritykset) on tasa-arvon kannalta relevantti ja kenties selvitettävissä oleva kysymys. Ideologioiden tai seksismivihjausten ei tule antaa estää tällaista tarkastelua.

Historiallisena kuriositeettina lainaan suomalaisen sosiologian isää, Edvard Westermarckia (1862–1939). Hän kirjoittaa sukupuolten välisestä työnjaosta 1900-luvun alun Marokossa:

Elämän eri toimet ovat jaetut molempien sukupuolien välillä määrättyjen sääntöjen mukaan, ja vaikka vahvemman sukupuolen itsekkäät taipumukset ovatkin suuresti vaikuttaneet näiden sääntöjen määräämiseen, niin piilee työnjaon todellinen periaate paljoa syvemmällä. Se seuraa pääasiallisesti luonnon itsensä antamia ohjauksia. (Otava-lehti, 8/1913)

Westermarckin mukaan sukupuolittunut työnjako on siis muutakin kuin vahvemman vallankäyttöä. Hän korostaa biologisia sukupuolieroja, jonka jälkeen hän toisaalta aivan perustellusti lisää, että toisinaan kulttuuritavat suurentavat sukupuolten välisiä käyttäytymiseroja:

Mikä lieneekin ollut alkuperäisenä syynä siihen, minkävuoksi mikin toimi on joutunut minkin sukupuolen osaksi, niin on muistettava, että kansantapa on vähitellen tehnyt yhä jyrkemmäksi tämän työnjaon.

Kysymys työnjaon syistä on analoginen monivaimoisuuden syiden kanssa. Miehillä on naisia enemmän piirteitä, jotka tukevat halua useampiin puolisoihin, ks. esim. kirjoitukseni Myyttejä seksistä. Silti kulttuuripiirteet ja materiaaliset olosuhteet ratkaisevat vaimojen (tai aviomiesten) määrän, eivät pelkästään vahvemman sukupuolen tai vahvimpien sukujen halut. Westermarck kirjoittaa monivaimoisuuden syistä:

Mitä moniavioisuuteen Marokossa tulee, niin on muistettava, että se lisää väestöä, ja että ihmisen vaikutusvalta ja turvallisuus riippuu siitä, kuinka suuri perhe tai suku hänellä on. Maaseudulla on oman käden kosto tärkeimpiä syitä (monivaimoisuudelle).

Näkemyksen mukaan levottomissa, vaarallisissa ja suurten statuserojen olosuhteissa naisen etu on päästä vaikutusvaltaisen suvun jäseneksi, vaikka se tarkoittaisi kakkos- tai kolmosvaimona olemista. Vastaavasti miehen etu on saada paljon jälkeläisiä ja avioliittojen kautta tukijoita monesta suvusta, vaikka se tarkoittaisi kotirauhan häiriintymistä toinen toisistaan mustasukkaisten vaimojen takia. (Toisena syynä monivaimoisuudelle Westermarck mainitsee jatkuvista sodista johtuvan naisten suuremman lukumäärän. Kyseisen seikan vaikutus on sittemmin havaittu monissa antropologisissa tutkimuksissa. Seikka on annettu osaselitykseksi jopa 1960-luvun seksuaaliselle vapaamielisyydelle.)

Tärkeimmistä tasa-arvoon liittyvistä asioista olen luultavasti yhtä mieltä keskustelukumppanini kanssa (samasta työstä samalla kokemuksella tulee maksaa samaa palkkaa jne.). Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että olisimme samaa mieltä menetelmistä tai retoriikasta. Yleisesti ottaen on todettava, että moni akateemisen feminismin edustaja pyrkii yleisesti kannatettaviin tavoitteisiin epäjohdonmukaisella ja tutkimukseen pohjautumattomalla ja tätä kautta tasa-arvoa haittaavalla tavalla. Aivan kuten pyrkimys kansalaisten taloudelliseen tasa-arvoon on historiassa oikeuttanut hirmutekoja, pyrkimys sukupuolten väliseen tasa-arvoon – niin kannatettavaa kuin se onkin – on sittemmin oikeuttanut muun muassa uhriutumista, epätieteellistä asennoitumista ja perusteettomia vihjailuja.

Käymämme keskustelun opetus on seuraava: jos kyllästyt vastapuolen esittämiin yleistyksiin tai hänen perusteluidensa kehnouteen, muista, että hän saattaa olla uskonnonkaltaisen ideologian uhri. Rationaalisuuteen pyrkiminen ja sen levittäminen – niin jaloa kuin se onkin – saattaa siksi edellyttää suurta hienotunteisuutta. Ihmisten uskomuksiin sisältyy usein niin voimakkaita tuntemuksia tarkoituksen löytymisestä, että asiallisinkin viesti saattaa vaikuttaa herjaukselta. Lisäksi kannattaa muistaa, että ihminen on luottavainen olento. Huijareita on joukossamme niin vähän, että luottamus on kautta aikain tuonut suurempia etuja kuin jatkuva epäily. Siksi kenen tahansa on vaikea tunnistaa ja tunnustaa omaa hyväuskoisuuttaan. Näin on etenkin jos yksilön omaksumaan ideologiaan sisältyy ajatus, että kyseisen ideologian omaksuminen on merkki tarkkanäköisyydestä ja edistyksellisyydestä.

Epäilyn siemeniä kannattaa joka tapauksessa kylvää. Siitä ei pitäisi olla kenellekään haittaa, että yrittää pelastaa ihmisiä – myös itseään – löysältä ajattelulta. Harva myöskään pahastuu sen muistuttamisesta, että hyvät tarkoitusperät eivät oikeuta epärehellisiä menetelmiä.

Entä ne palkkaerot? Kun sukupuolten välisistä palkkaeroista poistaa ilmeisimmät tekijät (miehet tekevät pidempiä päiviä, miehiä valikoituu enemmän teknistuotannollisille aloille jne.), jäljelle jää silti yleensä jonkinlainen tilastollinen palkkaero, eron riippuessa maasta ja tarkastellusta tulotasosta. Suomessa lukema näyttää olevan alle kolmen prosentin luokkaa. Tämä viittaa siihen (mutta ei todista sitä), että työmarkkinoissa on jotakin naisia syrjivää. Toisaalta se, että ero on jatkuvasti pienentynyt viittaa siihen (mutta ei todista sitä), että syrjintäkin on koko ajan vähentynyt.

Naisten aseman globaalia parantumista voi arvioida tästä linkistä.

Katso myös aiheeseen liittyvät kaksi aiempaa kirjoitustani ja tuore tutkimustulos kilpailullisuuden vaikutuksesta.

Lisäys 17.5.2016:

Suomessa ei mitä ilmeisimmin ole selvitetty palkkaeroa tehtyä työtuntia kohden. Sociology and Anthropology -lehdessä ollut Pauli Sumasen tuore artikkeli selventää asiaa. Näin mitattuna palkkaeroa ei välttämättä ole lainkaan, ja jos on, se saattaa olla jopa eri suuntaan. Ks. myös Sumasen ja Jouni Luukkaisen artikkeli European Journal of Business and Social Sciences -lehdessä.