Alla oleva juttuni ilmestyi pienin muutoksin Tieteessä tapahtuu 7/2009 -lehdessä.
Mitä on biologia ja mitä ovat sopeutumat?
Edellisessä Tieteessä tapahtuu –lehdessä (6/2009) oli jokunen huolimaton evoluutiota/biologiaa koskeva lausunto, joita haluaisin tarkentaa. Biologia ei ole yhtä kuin geenit ja sopeutumaan ei liity oletusta, että geenit määräisivät käyttäytymisen.
Mika Pantzar kirjoittaa artikkelissaan, ettei hän ”halua palauttaa kaikkia ihmisyhteisöiden käyttäytymisen muotoja yksinomaan biologisiin ominaisuuksiimme”. Pantzarin lausunto on varmasti rehellinen ja hyväntahtoinen. Mutta se on myös turha: kukaan muukaan ei halua tai yritä palauttaa kaikkea biologiaan siinä mielessä kuin mitä Pantzar ilmaisullaan mitä ilmeisimmin tarkoittaa.
Lausunnon toinen ongelma on siinä, että tarkkaan ottaen kaikki ihmisyhteisöjen käyttäytymismuodot ovat biologiaa, biologisia ominaisuuksiamme. Biologia kun on kaikkea elollista, myös ihmisyhteisöjä koskeva kattotiede. Kulttuuri ja biologia eivät siis ole kilpailuasemissa, vaan kulttuurinen oppiminenkin on biologiaa. Toisin ilmaistuna: evolutiivisesti kehittynyt ihmisluonto on jäsentämässä kaikkea kulttuuria, perhejärjestelmistä moraalinormeihin (ks. Skeptikko 3/2009). Pantzar tarkoittaneekin ”biologialla” jotakin paljon spesifimpää, luultavasti geenejä. Niin tai näin, vuosia jatkunut biologisella determinismillä tai reduktionismilla pelottelu on osoittautunut tieteen kannalta hyödyttömäksi puuhasteluksi, joka tuottaa enää lähinnä turhanaikaista moraaliposeeraamista.
Toinen kommenttini koskee Pantzarin sinänsä oikeaa toteamusta, että ”luonnontieteilijät ovat keskustelleet ainakin Darwinista alkaen, ohjaako evoluutiota ensisijaisesti kilpailu vai yhteistyö”. Kuten biologian ja kulttuurin tapauksessa tämäkin kahtiajako on osoittautunut teennäiseksi. Kyse on molemmista: ne geenit, jotka parhaiten osasivat tehdä yhteistyötä eliön muiden geenien kanssa, pärjäsivät kilpailussa, siis levittivät muita paremmin kopioitaan. Vastaava kilpailu yhteistyökyvystä vallitsee usein myös yksilötasolla. Hyödyllisimmät yhteistyökumppanit pääsevät menestyksekkäimpiin porukoihin. Eli siinä missä puolisoksi pyritään valitsemaan sellaisia, jotka näyttävät lisääntymisen kannalta lupaavimmilta, ystäviksi ja liittolaisiksi valitaan lupaavimmat altruistit; sellaiset jotka eivät vedä välistä vaikka voisivat. Tämä on yksi syy, miksi meistä tuli luomakunnan avuliaimpia mutta samalla kilpailukykyisimpiä olentoja.
Keskustelua –osiossa Paul Tiensuu toteaa, että ”adaptaatioteorian” mukaan ”ihmisen toimintaa ohjaavat keskeisesti hänen perimänsä geenit”. Mistään tämänkaltaisesta adaptaatioteoriasta en ole aiemmin kuullut. Lyhyesti määriteltynä adaptaatio eli sopeutuma (tai sopeuma) on piirre, jota tavataan nykymuodossaan sen takia, että luonnonvalinta on suosinut sitä. Esimerkiksi maksalla on evolutiivisesti kehittynyt tehtävä myrkkyjen pilkkomisessa ja rakkaudella on tehtävä parinmuodostuksessa. Mitä monimutkaisempi piirre on ja mitä paremmin se ratkaisi jotakin tiettyä menneisyydessä vallinnutta ongelmaa, sitä epätodennäköisempää on, että piirre olisi tulosta sattumasta.
”Teoria adaptaatioista” ei siis väitä, että ihmisen toimintaa ohjaisivat hänen geeninsä, kuten Tiensuu esittää. Eli osoittautuipa jokin piirre sopeutumaksi, sivutuotteeksi tai silkaksi kohinaksi, se ei vielä kerro mitään siitä, mikä ohjaa käyttäytymistämme. Tästä huolimatta on selvää, että vaikkapa altruismin takana olevien psykologisten sopeutumien huolellinen luonnehtiminen auttaisi myös Pantzarin ja Tiensuun oppialojen, kuluttajatutkimuksen ja valtiotieteiden, edistymistä. Moraalitunteemme ovat monimutkaisempia ja kenties myös lukuisampia kuin millään muulla eläimellä.
torstai 29. lokakuuta 2009
torstai 22. lokakuuta 2009
Uskontojen kelpoisuudesta
Seuraava kirjoitukseni ilmestyi Humanisti 2/2009 -lehdessä.
Uskonnoista kelpoisin
Muuhun maailmanmenoon verrattuna uskonnot näyttävät pysähtyneisyyden linnakkeilta. Jos aikaperspektiiviä kuitenkin laajennetaan, huomataan, että vuosisatojen varrella uskonnot ovat käyneet läpi joukon hienovaraisia mutta toinen toistaan merkittävämpiä muutoksia. Näin uskonnoista on tullut entistä parempia leviäjiä. Uskonnollisista tavoista ja tulkinnoista ovat siis jäljellä vain ne, jotka ovat muita tapoja ja tulkintoja paremmin edistäneet uskonnon leviämistä. Kyse on tässäkin evoluutioprosessista, sopivimman eloonjäämisestä.
Tämä uskonnon muotojen evolutiivinen edistyminen voi tapahtua periaatteessa kahdella tavalla. Uskonnollisuus voi ensinnäkin lisätä kantajansa lisääntymismenestystä. Ensimmäisenä tulee mieleen joillekin uskonnoille tärkeä ehkäisykielto, joka toimiessaan taatusti vaikuttaa vaikkapa siihen, kuinka suuri osa suomalaisista on lestadiolaisia. On myös väitetty, että keskimääräisesti katsottuna uskonnolliset ihmiset olisivat uskonnollisuutensa takia muita hieman onnellisempia ja terveempiä. Olipa asianlaita näin tai ei, tämäkin vaikutus saattaisi edistää uskonnon kantajan ja tätä kautta uskonnon eloonjäämistä. Myös moniin uskontoihin sisältyvällä avioeron hankaloittamisella saattaisi olla samansuuntaisia, lapsilukua kasvattavia vaikutuksia.
Toinen tapa uskonnolle tulla evolutiivisessa mielessä paremmaksi on saada aikaan käyttäytymistapoja, jotka eivät vaikuta kantajansa biologiseen kelpoisuuteen tai jopa heikentävät sitä (esim. selibaatti), mutta jotka kuitenkin edistävät uskonnon itsensä leviämistä. Itse asiassa uskonnot ovat pullollaan juuri tämänkaltaisia ohjeita ja käytäntöjä – lähetyskäskyjä, rippileirien nuotioiltoja, yhteislauluja yms. Pyhät kirjoitukset tietysti pysyvät eivätkä parane, mutta lauluista on vähitellen tullut tarttuvampia ja nuotiotarinoista koskettavampia. Toisin sanoen uskonnoista on tullut parempia psykologisten taipumustemme hyväksikäyttäjiä. Tunnettu sanonta toimii myös toisinpäin: kansa on oopiumia uskonnolle.
Syy, miksi tulin uskonnon virusmaista luonnetta pohtineeksi, johtuu eräästä muistikuvasta kouluvuosilta. Ala-asteella opettajanani oli juuri armeijasta kotiutunut harras uskovainen, joka uskontotunnilla esitteli Torinon käärinliinasta kertovia lehtijuttuja todistuskappaleena Jeesuksesta. Salkkuunsa hän oli liimannut näkyvän tarran, jonka tekstinä oli silloinen kirkko-slogan ”Se löytyy”. Eräällä uskontotunnilla kyseinen opettaja ei kuitenkaan esitelmöinyt uskontonsa totuuksista, vaan hän esitteli Vanhan testamentin ankaria sapattisääntöjä ja –rangaistuksia, joista hän teki pilaakin. Koko luokka naureskeli ajatukselle, että kengännauhojakaan ei saisi sitoa sunnuntaisin.
Tapaus liittyy uskontojen evoluutioon kieltämättä hyvin etäisesti (jos ollenkaan), mutta katsomalla asiaa uskonnon itsensä näkövinkkelistä tällaiset pienet ja arkiset tilanteet saattavat sittenkin osoittautua varsin merkityksellisiksi. Eli se, että ala-asteen opettaja esittelee lapsille kriittiseen sävyyn pyhiä kirjoituksia ja uskonnollisia tapoja, saattaakin olla vain yksi kristinuskolle kehittyneistä tavoista turvata omaa menestystään. Tämän näkemyksen mukaan pyhät kirjoitukset eivät ole tärkeitä ainoastaan pyhyytensä takia. Ne ovat tärkeitä myös siksi, että niiden sisältämien hullutusten avulla kapinahenkisille lapsille voidaan todistella, että uskonto ja uskovat eivät olekaan mitään kivettyneitä muinaisjäänteitä. Nehän edustavat itsekriittistä ajattelua! Ja Jeesuskin lopulta uhmasi sapattisääntöjä parantaen sairaita silloin kuin häntä itseään huvitti. Raamatun jakautuminen kahteen testamenttiin, vanhoilliseen ja uudistusmieliseen, ei siis ole todiste Jumalan tai hänen poikansa olemassaolosta, mutta se saattaa kertoa uskonnollisuuden muotojen käymästä olemassaolon taistelusta.
Vastaava kikka on todennäköisesti ollut monien lahkonperustajien käytössä ja sopiipa se maallisemmillekin liikkeille. Esimerkiksi Freud suorastaan erikoistui näennäisen kriittisesti tarkastelemaan omia teorioitaan. Toki myös myöhempien aikojen freudilaiset ovat tässä suhteessa kunnostautuneet: hehän jaksavat muistuttaa, että psykoanalyysi on kehittynyt sitten Freudin päivien – vaikka teorioiden tueksi ei edelleenkään tarjota pätevää näyttöä.
On joka tapauksessa selvää, että uskontoihin ja uskomusjärjestelmiin on kasautunut lukemattomia niiden oppeja levittäviä hienovaraisia strategioita. Olipa ajatus uskonnon järkevöitymisestä tällainen strategia tai ei, se saattaa uskonnon itsensä kannalta olla liiankin toimiva. Konstihan tulee vaivihkaa laimentaneeksi uskonnon oppeja – antaen samalla tilaa sekä rationaalisuuden että toisaalta myös fundamentalistisempien oppien leviämiselle. Aika näyttää, mitä maailmankatsomusten markkinoilla tulee tapahtumaan. Rationalismi tuskin koskaan tulee lisäämään kantajiensa lisääntymismenestystä, mutta ainakin ajoittain rationalismikin näyttää tuottavan itsensä leviämistä edistäviä tapoja ja tarinoita.
Uskonnoista kelpoisin
Muuhun maailmanmenoon verrattuna uskonnot näyttävät pysähtyneisyyden linnakkeilta. Jos aikaperspektiiviä kuitenkin laajennetaan, huomataan, että vuosisatojen varrella uskonnot ovat käyneet läpi joukon hienovaraisia mutta toinen toistaan merkittävämpiä muutoksia. Näin uskonnoista on tullut entistä parempia leviäjiä. Uskonnollisista tavoista ja tulkinnoista ovat siis jäljellä vain ne, jotka ovat muita tapoja ja tulkintoja paremmin edistäneet uskonnon leviämistä. Kyse on tässäkin evoluutioprosessista, sopivimman eloonjäämisestä.
Tämä uskonnon muotojen evolutiivinen edistyminen voi tapahtua periaatteessa kahdella tavalla. Uskonnollisuus voi ensinnäkin lisätä kantajansa lisääntymismenestystä. Ensimmäisenä tulee mieleen joillekin uskonnoille tärkeä ehkäisykielto, joka toimiessaan taatusti vaikuttaa vaikkapa siihen, kuinka suuri osa suomalaisista on lestadiolaisia. On myös väitetty, että keskimääräisesti katsottuna uskonnolliset ihmiset olisivat uskonnollisuutensa takia muita hieman onnellisempia ja terveempiä. Olipa asianlaita näin tai ei, tämäkin vaikutus saattaisi edistää uskonnon kantajan ja tätä kautta uskonnon eloonjäämistä. Myös moniin uskontoihin sisältyvällä avioeron hankaloittamisella saattaisi olla samansuuntaisia, lapsilukua kasvattavia vaikutuksia.
Toinen tapa uskonnolle tulla evolutiivisessa mielessä paremmaksi on saada aikaan käyttäytymistapoja, jotka eivät vaikuta kantajansa biologiseen kelpoisuuteen tai jopa heikentävät sitä (esim. selibaatti), mutta jotka kuitenkin edistävät uskonnon itsensä leviämistä. Itse asiassa uskonnot ovat pullollaan juuri tämänkaltaisia ohjeita ja käytäntöjä – lähetyskäskyjä, rippileirien nuotioiltoja, yhteislauluja yms. Pyhät kirjoitukset tietysti pysyvät eivätkä parane, mutta lauluista on vähitellen tullut tarttuvampia ja nuotiotarinoista koskettavampia. Toisin sanoen uskonnoista on tullut parempia psykologisten taipumustemme hyväksikäyttäjiä. Tunnettu sanonta toimii myös toisinpäin: kansa on oopiumia uskonnolle.
Syy, miksi tulin uskonnon virusmaista luonnetta pohtineeksi, johtuu eräästä muistikuvasta kouluvuosilta. Ala-asteella opettajanani oli juuri armeijasta kotiutunut harras uskovainen, joka uskontotunnilla esitteli Torinon käärinliinasta kertovia lehtijuttuja todistuskappaleena Jeesuksesta. Salkkuunsa hän oli liimannut näkyvän tarran, jonka tekstinä oli silloinen kirkko-slogan ”Se löytyy”. Eräällä uskontotunnilla kyseinen opettaja ei kuitenkaan esitelmöinyt uskontonsa totuuksista, vaan hän esitteli Vanhan testamentin ankaria sapattisääntöjä ja –rangaistuksia, joista hän teki pilaakin. Koko luokka naureskeli ajatukselle, että kengännauhojakaan ei saisi sitoa sunnuntaisin.
Tapaus liittyy uskontojen evoluutioon kieltämättä hyvin etäisesti (jos ollenkaan), mutta katsomalla asiaa uskonnon itsensä näkövinkkelistä tällaiset pienet ja arkiset tilanteet saattavat sittenkin osoittautua varsin merkityksellisiksi. Eli se, että ala-asteen opettaja esittelee lapsille kriittiseen sävyyn pyhiä kirjoituksia ja uskonnollisia tapoja, saattaakin olla vain yksi kristinuskolle kehittyneistä tavoista turvata omaa menestystään. Tämän näkemyksen mukaan pyhät kirjoitukset eivät ole tärkeitä ainoastaan pyhyytensä takia. Ne ovat tärkeitä myös siksi, että niiden sisältämien hullutusten avulla kapinahenkisille lapsille voidaan todistella, että uskonto ja uskovat eivät olekaan mitään kivettyneitä muinaisjäänteitä. Nehän edustavat itsekriittistä ajattelua! Ja Jeesuskin lopulta uhmasi sapattisääntöjä parantaen sairaita silloin kuin häntä itseään huvitti. Raamatun jakautuminen kahteen testamenttiin, vanhoilliseen ja uudistusmieliseen, ei siis ole todiste Jumalan tai hänen poikansa olemassaolosta, mutta se saattaa kertoa uskonnollisuuden muotojen käymästä olemassaolon taistelusta.
Vastaava kikka on todennäköisesti ollut monien lahkonperustajien käytössä ja sopiipa se maallisemmillekin liikkeille. Esimerkiksi Freud suorastaan erikoistui näennäisen kriittisesti tarkastelemaan omia teorioitaan. Toki myös myöhempien aikojen freudilaiset ovat tässä suhteessa kunnostautuneet: hehän jaksavat muistuttaa, että psykoanalyysi on kehittynyt sitten Freudin päivien – vaikka teorioiden tueksi ei edelleenkään tarjota pätevää näyttöä.
On joka tapauksessa selvää, että uskontoihin ja uskomusjärjestelmiin on kasautunut lukemattomia niiden oppeja levittäviä hienovaraisia strategioita. Olipa ajatus uskonnon järkevöitymisestä tällainen strategia tai ei, se saattaa uskonnon itsensä kannalta olla liiankin toimiva. Konstihan tulee vaivihkaa laimentaneeksi uskonnon oppeja – antaen samalla tilaa sekä rationaalisuuden että toisaalta myös fundamentalistisempien oppien leviämiselle. Aika näyttää, mitä maailmankatsomusten markkinoilla tulee tapahtumaan. Rationalismi tuskin koskaan tulee lisäämään kantajiensa lisääntymismenestystä, mutta ainakin ajoittain rationalismikin näyttää tuottavan itsensä leviämistä edistäviä tapoja ja tarinoita.
sunnuntai 11. lokakuuta 2009
Evoluutio ja seksuaalisuus
Voima –lehdessä 8/2009 oli Ville Lähteen tekemä kirja-arvio Jerry A. Coynen teoksesta Why Evolution Is True (Oxfrod 2009). Lähde kirjoittaa, että Coyne nostaisi esiin
Olin yllättynyt Lähteen lausunnosta. Seksuaalinen käyttäytyminenhän on alue, jonka selittämisessä evoluutioteoria on parhaimmillaan. Mikä muu kuin seksuaalinen käyttäytyminen lopulta on määrännyt sen, kuka pääsi jatkamaan sukuaan, siis siirtämään ominaisuuksiaan – eli geenejä niiden takana – tulevaisuuteen? Harvaan asiaan on kohdistunut yhtä voimakasta valintapainetta.
Totta kai seksuaalisuudessakin on seikkoja, jotka ovat pelkkiä sivutuotteita darwinistisista prosesseista, mutta koska Lähteen vihjailu on täysin yksilöimätöntä, sitä on pidettävä virheellisenä. Pidän turhana myös seuraavan seikan korostamista, joka arvion loppupäätelmänä kuulostaa melkeinpä moraaliposeeraamiselta:
Tämä on päivänselvää, eikä huomiolla ole minkäänlaista uutuusarvoa biologiassa. (On kuin epätäydellisyyden korostajat pelkäisivät, että jos luonnossa kaikki olisi täydellistä, tavalliset ihmiset alkaisivat kuvitella, että yhteiskunnatkin ovat jo parhaita mahdollisia.) Lisäksi sen selvittämiseksi, mikä piirre on sopeutuma ja mikä Lähteen korostama sivutuote, meidän on noudatettava menetelmää, jolla selvitetään nimenomaan sitä, onko jokin ominaisuus kehittynyt hoitamaan jotakin tehtävää vai ei. Yleisesti ottaen kirja-arvio toki oli asiallinen, varsinkin ottaen huomioon, miten harvoin Voima –lehdessä evoluutioteemaa käsitellään.
monien tutkijoiden taipumuksen kertoa darwinistisia tarinoita tilanteissa, joissa niillä ei ole välttämättä selitysvoimaa, kuten esimerkiksi seksuaalisen käyttäytymisen selittämisessä.
Olin yllättynyt Lähteen lausunnosta. Seksuaalinen käyttäytyminenhän on alue, jonka selittämisessä evoluutioteoria on parhaimmillaan. Mikä muu kuin seksuaalinen käyttäytyminen lopulta on määrännyt sen, kuka pääsi jatkamaan sukuaan, siis siirtämään ominaisuuksiaan – eli geenejä niiden takana – tulevaisuuteen? Harvaan asiaan on kohdistunut yhtä voimakasta valintapainetta.
Totta kai seksuaalisuudessakin on seikkoja, jotka ovat pelkkiä sivutuotteita darwinistisista prosesseista, mutta koska Lähteen vihjailu on täysin yksilöimätöntä, sitä on pidettävä virheellisenä. Pidän turhana myös seuraavan seikan korostamista, joka arvion loppupäätelmänä kuulostaa melkeinpä moraaliposeeraamiselta:
Elävien olentojen piirteet ovat voineet vakiintua aivan eri käyttöön kuin mihin ne ovat päätyneet, eivätkä ne ole säilyneet mitään "varten" vaan myös siksi, ettei niistä ole suurempaa haittaa.
Tämä on päivänselvää, eikä huomiolla ole minkäänlaista uutuusarvoa biologiassa. (On kuin epätäydellisyyden korostajat pelkäisivät, että jos luonnossa kaikki olisi täydellistä, tavalliset ihmiset alkaisivat kuvitella, että yhteiskunnatkin ovat jo parhaita mahdollisia.) Lisäksi sen selvittämiseksi, mikä piirre on sopeutuma ja mikä Lähteen korostama sivutuote, meidän on noudatettava menetelmää, jolla selvitetään nimenomaan sitä, onko jokin ominaisuus kehittynyt hoitamaan jotakin tehtävää vai ei. Yleisesti ottaen kirja-arvio toki oli asiallinen, varsinkin ottaen huomioon, miten harvoin Voima –lehdessä evoluutioteemaa käsitellään.
perjantai 2. lokakuuta 2009
Parinvalinnasta
Vauva-lehden toimittaja haastatteli juttua varten. Aiheena oli muun muassa se, mitä nainen/mies etsii kumppaniltaan, ja toiseksi onko parinvalinta biologian näkökulmasta vain tarvetta löytää mahdollisimman hyviä geenejä lapsille. Ohessa on pohdintojani, jotka perustuvat pitkälti Rakkauden evoluutio -kirjaan.
Ihminen on pitkiä parisuhteita muodostuva olento. Meillä on (seksitarpeen lisäksi) voimakas halu ja taipumus etsiä omaa rakastettuamme. Nämä tunteet riittävät selitykseksi sille, miksi paria haemme tai mitä hänessä etsimme. Meillä on siis taipumus rakastua ja haluamme olla rakastetun lähellä. Mutta miksi tällainen taipumus on ihmiselle kehittynyt?
Hyvin harva nisäkäs muodostaa pitkiä parisuhteita - vain muutama prosentti - joten ilmiö suorastaan vaatii selitystä. Muille pelkkä seksinhimo näyttää riittävän. Miksi siis rakastumme - tai toisaalta tunnemme mustasukkaisuutta tai seksuaalista inhoa? Miksi olemme enemmän lintujen kaltaisia parinmuodostuksessamme? Kysymys voidaan asettaa myös toisin: miksi ihmiskoiras ottaa osaa jälkeläisten/perheen hoivaamiseen?
Pohdittaessa, mitä parisuhteesta evolutiivisessa mielessä haetaan, pitääkin tarkkaan ottaen vastata kysymykseen, mihin tarkoitukseen ja millaisissa oloissa perhetunteemme ovat kehittyneet.
Suurin osa pitkille parisuhteille annetuista selityksistä liittyy siihen, että ihmislapsi on niin pitkään niin avuton. Vauva tarvitsee monta vuotta jatkuvaa hoivaa eikä se pysty elättämään itseään vuosikausiin. Mitä ilmeisimmin ihmisen evoluutioympäristössä sellaiset vauvat selvisivät muita paremmin, jotka saivat hoivaa sekä isältä että äidiltä - sekä molempien suvuilta.
Toinen ja harvemmin esitetty selitys ei niinkään liity lapsen eloonjäämiseen vaan siihen, kuinka hedelmällinen perhe on. Teorian mukaan nainen on miehen voimavarojen avulla takia pystynyt suuntaamaan enemmän omia resurssejaan siihen, että hän tulisi uudelleen hedelmälliseksi sen sijaan, että hän olisi investoinut jo syntyneisiin lapsiin. Toisin sanoen miehen hoiva on saattanut kehittyä lapsen hyvinvoinnin sijaan/lisäksi ylläpitämään ”lisääntymisyksikön” hedelmällisyyttä.
Biologit ovat jonkin verran erimielisiä, mikä on näiden tekijöiden merkitys isän antaman hoivan (eli parisuhteen) evoluutiolle. Selvää kuitenkin on, että tekijät eivät sulje toisiaan pois. (Parisuhdetaipumusta selittänevät myös ihmisnaaraiden valikoivuus - he ovat taitavia arvioimaan koiraiden luotettavuutta - ja kumppanien mustasukkaisuus kumppaneistaan - vapaita naaraita ei juuri ole ollut tarjolla. Nykyisen kaltaisia sinkkumarkkinoita ei evoluutioympäristössä ollut, vaan kaikki hedelmälliset naiset olivat jo jonkun vaimoja tai vielä perheen ja suvun valvovan silmän alaisina.)
Eräs haastattelun aihe koski myös sitä, onko olemassa universaalia "hyvää miestä" vai onko kyse pikemminkin osapuolten yhteensopivuudesta? Tiedetään, että on olemassa joitakin universaalisti haluttuja ja ilmeisesti hyvästä perimästä kertovia piirteitä, mm. symmetrisyys. Kaikki eivät kuitenkaan voi saada kaikkein laadukkainta yksilöä. Jos halu kohdistuisi vain häneen, jäisi äkkiä lapsettomaksi. Emme voi olla sellaisten yksilöiden jälkeläisiä. Meille onkin kehittynyt kyky arvioida oma asemamme pariutumismarkkinoilla, joka sitten suuntaa sitä, millaisiin yksilöihin rakastumme tai keitä kohtaan tunnemme inhoa. Rakastunut onkin oikeastaan hyvin tarkkanäköinen. Hänen kannattaa nähdä kumppanissaan hyviä ominaisuuksia, joita muut eivät näe. Toisin sanoen rakastumisen takia tuntuu siltä, että emme parinvalinnassamme tee myönnytyksiä, vaikka kaikki eivät voi kuvankaunista ja hyväluontoista miljonääriä saadakaan.
Koska kyse oli Vauva-lehdestä, eräs teema haastattelussa koski vauvakuumetta ja sen merkitystä parinvalinnalle ja kumppanimieltymyksille. Hakeeko vauvakuumetta poteva erilaista kumppania kuin etsiessään pelkkää seksikumppania?
Ihmisnaaraan vauvakuumeesta on olemassa hyvin vähän tutkimusta, puhumattakaan kumppanimieltymyksistä sen aikana. Näyttää kuitenkin siltä, että koiras, joka naaraan silmissä on sopiva isä lapselle, on samalla ainakin jollakin tavalla seksikäs koiras. Naaraan tunteet ovat mitä ilmeisimmin kehittyneet sekä hakemaan mahdollisimman hyviä geenejä että hyvää hoivaa lapselle ja perheelle. Olosuhteista riippuu jonkin verran, minkä verran kumpaakin painotetaan. Yleensä kompromissit ovat pakollisia, mutta kuten todettua, rakkauden takia ne eivät tunnu siltä. Pienet puutteet rakastetussa voivat olla vain hellyttäviä – ainakin suhteen alussa. Rakkauden voidaan jopa ajatella kehittyneen epärealististen vaatimusten ohittamiseen.
Toki haastattelussa puhe tuli myös siitä, millaisiin seikkoihin nainen/mies ylipäätään kiinnittää huomionsa paria valitessaan? Tästä on Rakkauden evoluutiossa pitkiä kuvauksia, joten jääköön vastaus tässä lyhyeksi. Kriteerit ovat pitkälti samoja miehillä ja naisilla: molemmat haluavat kilttiä, rakastettavaa, rakastunutta, älykästä, hyväluontoista. Pieniä keskimääräisiä eroja on siinä, minkä verran arvostetaan ulkonäköä ja statusta sekä siinä, mitä lyhyeltä seksisuhteelta vaaditaan. Hajujen suhteen taas näyttää siltä, että miellymme jossakin määrin sellaisiin tuoksuihin, jotka kertovat immuunipuolustuksen erilaisuudesta. Oletettavasti jälkeläiset ovat näin saaneet paremmat mahdollisuudet taudinaiheuttajia vastaan.
Ihmisnaarailla kumppanimieltymykset ovat myös osittain erilaisia riippuen siitä, missä kuukautiskierron vaiheessa he ovat. Ovulaation aikaan eli hedelmällisimmässä vaiheessa suositaan keskimäärin hieman maskuliinisempia koiraita. Biologit ovat tämänkin merkityksestä hieman erimielisiä. Näppituntumani on, että käytännön parittelupäätöksissä mieltymysten vaihtelulla ei nykynaaraille ole paljonkaan merkitystä. Osa biologeista kuitenkin pitää mieltymysmuutoksia jopa merkkinä siitä, että ihmisnaaraalla olisi kiima-aika. Olipa kyseinen nimitys sovelias tai ei, ilmiöllä näyttäisi olevan hyvin vähän merkitystä nykynaaraan (tai -koiraan) lisääntymismenestyksen kannalta.
Ihminen on pitkiä parisuhteita muodostuva olento. Meillä on (seksitarpeen lisäksi) voimakas halu ja taipumus etsiä omaa rakastettuamme. Nämä tunteet riittävät selitykseksi sille, miksi paria haemme tai mitä hänessä etsimme. Meillä on siis taipumus rakastua ja haluamme olla rakastetun lähellä. Mutta miksi tällainen taipumus on ihmiselle kehittynyt?
Hyvin harva nisäkäs muodostaa pitkiä parisuhteita - vain muutama prosentti - joten ilmiö suorastaan vaatii selitystä. Muille pelkkä seksinhimo näyttää riittävän. Miksi siis rakastumme - tai toisaalta tunnemme mustasukkaisuutta tai seksuaalista inhoa? Miksi olemme enemmän lintujen kaltaisia parinmuodostuksessamme? Kysymys voidaan asettaa myös toisin: miksi ihmiskoiras ottaa osaa jälkeläisten/perheen hoivaamiseen?
Pohdittaessa, mitä parisuhteesta evolutiivisessa mielessä haetaan, pitääkin tarkkaan ottaen vastata kysymykseen, mihin tarkoitukseen ja millaisissa oloissa perhetunteemme ovat kehittyneet.
Suurin osa pitkille parisuhteille annetuista selityksistä liittyy siihen, että ihmislapsi on niin pitkään niin avuton. Vauva tarvitsee monta vuotta jatkuvaa hoivaa eikä se pysty elättämään itseään vuosikausiin. Mitä ilmeisimmin ihmisen evoluutioympäristössä sellaiset vauvat selvisivät muita paremmin, jotka saivat hoivaa sekä isältä että äidiltä - sekä molempien suvuilta.
Toinen ja harvemmin esitetty selitys ei niinkään liity lapsen eloonjäämiseen vaan siihen, kuinka hedelmällinen perhe on. Teorian mukaan nainen on miehen voimavarojen avulla takia pystynyt suuntaamaan enemmän omia resurssejaan siihen, että hän tulisi uudelleen hedelmälliseksi sen sijaan, että hän olisi investoinut jo syntyneisiin lapsiin. Toisin sanoen miehen hoiva on saattanut kehittyä lapsen hyvinvoinnin sijaan/lisäksi ylläpitämään ”lisääntymisyksikön” hedelmällisyyttä.
Biologit ovat jonkin verran erimielisiä, mikä on näiden tekijöiden merkitys isän antaman hoivan (eli parisuhteen) evoluutiolle. Selvää kuitenkin on, että tekijät eivät sulje toisiaan pois. (Parisuhdetaipumusta selittänevät myös ihmisnaaraiden valikoivuus - he ovat taitavia arvioimaan koiraiden luotettavuutta - ja kumppanien mustasukkaisuus kumppaneistaan - vapaita naaraita ei juuri ole ollut tarjolla. Nykyisen kaltaisia sinkkumarkkinoita ei evoluutioympäristössä ollut, vaan kaikki hedelmälliset naiset olivat jo jonkun vaimoja tai vielä perheen ja suvun valvovan silmän alaisina.)
Eräs haastattelun aihe koski myös sitä, onko olemassa universaalia "hyvää miestä" vai onko kyse pikemminkin osapuolten yhteensopivuudesta? Tiedetään, että on olemassa joitakin universaalisti haluttuja ja ilmeisesti hyvästä perimästä kertovia piirteitä, mm. symmetrisyys. Kaikki eivät kuitenkaan voi saada kaikkein laadukkainta yksilöä. Jos halu kohdistuisi vain häneen, jäisi äkkiä lapsettomaksi. Emme voi olla sellaisten yksilöiden jälkeläisiä. Meille onkin kehittynyt kyky arvioida oma asemamme pariutumismarkkinoilla, joka sitten suuntaa sitä, millaisiin yksilöihin rakastumme tai keitä kohtaan tunnemme inhoa. Rakastunut onkin oikeastaan hyvin tarkkanäköinen. Hänen kannattaa nähdä kumppanissaan hyviä ominaisuuksia, joita muut eivät näe. Toisin sanoen rakastumisen takia tuntuu siltä, että emme parinvalinnassamme tee myönnytyksiä, vaikka kaikki eivät voi kuvankaunista ja hyväluontoista miljonääriä saadakaan.
Koska kyse oli Vauva-lehdestä, eräs teema haastattelussa koski vauvakuumetta ja sen merkitystä parinvalinnalle ja kumppanimieltymyksille. Hakeeko vauvakuumetta poteva erilaista kumppania kuin etsiessään pelkkää seksikumppania?
Ihmisnaaraan vauvakuumeesta on olemassa hyvin vähän tutkimusta, puhumattakaan kumppanimieltymyksistä sen aikana. Näyttää kuitenkin siltä, että koiras, joka naaraan silmissä on sopiva isä lapselle, on samalla ainakin jollakin tavalla seksikäs koiras. Naaraan tunteet ovat mitä ilmeisimmin kehittyneet sekä hakemaan mahdollisimman hyviä geenejä että hyvää hoivaa lapselle ja perheelle. Olosuhteista riippuu jonkin verran, minkä verran kumpaakin painotetaan. Yleensä kompromissit ovat pakollisia, mutta kuten todettua, rakkauden takia ne eivät tunnu siltä. Pienet puutteet rakastetussa voivat olla vain hellyttäviä – ainakin suhteen alussa. Rakkauden voidaan jopa ajatella kehittyneen epärealististen vaatimusten ohittamiseen.
Toki haastattelussa puhe tuli myös siitä, millaisiin seikkoihin nainen/mies ylipäätään kiinnittää huomionsa paria valitessaan? Tästä on Rakkauden evoluutiossa pitkiä kuvauksia, joten jääköön vastaus tässä lyhyeksi. Kriteerit ovat pitkälti samoja miehillä ja naisilla: molemmat haluavat kilttiä, rakastettavaa, rakastunutta, älykästä, hyväluontoista. Pieniä keskimääräisiä eroja on siinä, minkä verran arvostetaan ulkonäköä ja statusta sekä siinä, mitä lyhyeltä seksisuhteelta vaaditaan. Hajujen suhteen taas näyttää siltä, että miellymme jossakin määrin sellaisiin tuoksuihin, jotka kertovat immuunipuolustuksen erilaisuudesta. Oletettavasti jälkeläiset ovat näin saaneet paremmat mahdollisuudet taudinaiheuttajia vastaan.
Ihmisnaarailla kumppanimieltymykset ovat myös osittain erilaisia riippuen siitä, missä kuukautiskierron vaiheessa he ovat. Ovulaation aikaan eli hedelmällisimmässä vaiheessa suositaan keskimäärin hieman maskuliinisempia koiraita. Biologit ovat tämänkin merkityksestä hieman erimielisiä. Näppituntumani on, että käytännön parittelupäätöksissä mieltymysten vaihtelulla ei nykynaaraille ole paljonkaan merkitystä. Osa biologeista kuitenkin pitää mieltymysmuutoksia jopa merkkinä siitä, että ihmisnaaraalla olisi kiima-aika. Olipa kyseinen nimitys sovelias tai ei, ilmiöllä näyttäisi olevan hyvin vähän merkitystä nykynaaraan (tai -koiraan) lisääntymismenestyksen kannalta.
keskiviikko 30. syyskuuta 2009
Yksi- vai moniavioinen?
Iltalehden toimittaja haastatteli minua moniavioisuuteen liittyen; ohessa pohdintojani. Pidemmin asiaa käsitellään Rakkauden evoluutio –kirjassa. IL:n juttu ilmestyi la 19.9.2009.
Kysymykset ihmisen lisääntymispsykologiasta ja -biologiasta eivät jätä ketään kylmäksi, etenkin kun tulee puhe moniavioisuudesta ja rinnakkaissuhteista. Eräs psykoanalyytikko esimerkiksi väitti, että monivaimoisuutta tutkivat biologit yrittäisivät muka oikeuttaa ja puolustella omia fantasioitaan. Ilmiön selittäminen ei kuitenkaan ole sen oikeuttamista.
Tiedetään, että suurin osa yhteisöistä, n. 80 prosenttia, on sallinut monivaimoisuuden. (Monimiehisyys taas on hyväksyttyä vain noin puolessa prosentissa yhteisöjä.) Myös geeniperimä vihjaa lisääntymismenestyksen olleen epätasaisempaa miesten parissa. Tämä on saatu selville vertailemalla vain isältä periytyviä Y-kromosomin ja vain äidiltä periytyviä mitokondrion geenejä.
Suurin osa ihmiskunnan geeneistä on silti aina asunut yksiavioisissa perheissä. Kautta historian vain harvat ja valitut ovat pystyneet monivaimoisuuteen eli polygyniaan.
Monista vaimoista lienee joka tapauksessa ollut lisääntymisetua miehille. Muutoin olisi vaikea selittää vaikkapa miesten suurempaa seksuaalista vaihtelunhalua tai taipumusta muodostaa haaremeita aina, kun heillä siihen on mahdollisuus. Kauniiden naisten haaremi on edelleen monien miesten fantasia. Toisaalta on mahdotonta tarkkaan tietää, kuinka paljon nykymiehissä on monivaimoisten esivanhempien geenejä. Lisäksi on selvää, että yksiavioisuus ei tarkoita uskollisuutta: myös satunnaisista rinnakkaissuhteista koituneet lisääntymisedut saattaisivat selittää sukupuolten välisiä eroja seksuaalisuudessa.
Lisäksi kaikissa yhteisöissä tunnetaan avioero. Keskimäärin miehellä lienee ollut paremmat mahdollisuudet avioitua uudelleen; miehen lisääntymisura kun on paljon pitempi. Miehiä onkin oletettavasti aina kierrätetty naisia enemmän, mikä myös on saattanut tuottaa miehille voimakkaampia taipumuksia monivaimoisuuteen ja rinnakkaissuhteisiin.
Ihmisellä näyttäisi joka tapauksessa olevan enemmän taipumuksia, jotka tukevat yksiavioisuutta kuin moniavioisuutta, mm. voimakas mustasukkaisuuden tunne.
Onko ihminen siis sittenkin ns. sarja-avioituja? Linnuthan muodostavat ihmisen tapaan parisuhteita ja hoitavat yhdessä jälkeläisiään, mutta kumppani saattaa vaihtua seuraavaksi pesintäkaudeksi. On selviä merkkejä siitä, että olisimme valmistettu olemaan rakastuneena enimmillään joitakin vuosia. Kaikki tietävät, että sydän muuttaa mieltään ja että intohimoisinkin rakkaus laimenee. Rakkauden jälkeen seuraa yleensä tasaisempi kiintymys kumppaniin ja yhteisiin jälkeläisiin. Rakastumiseen liittyvän kömpelyyden ja pakonomaisten ajatusten pitkittäminen ei kaiketi ollut hyvä strategia esivanhemmillemme. Toisaalta voidaan kysyä, miksi nainen haluaisi hylätä lastensa isän tai miksi mies haluaisi hylätä lastensa äidin. Tiedetäänkin, että pariskunnat, joilla on useampia lapsia eroavat keskimäärin harvemmin.
Tällä kaikella saattaa olla merkitystä ehkäisyä harjoittavien parien kannalta. Emme ole – emme voi olla – sellaisten yksilöiden jälkeläisiä, jotka jäivät lapsettomaan suhteeseen. Onkin mahdollista, että tunteemme ovat kehittyneet ohjaamaan meitä kohti parempia lisääntymisnäkymiä. Toisin sanoen, täysin yhteensopivatkin osapuolet voivat muutaman vuoden kuluttua kyllästyä toisiinsa ja erota, ilman erityistä ja näkyvää syytä. Toki myös puolisoiden markkina-arvot saattavat muuttua joskus hyvinkin nopeasti, jolloin toisen osapuolen lisääntymisnäkymät ovatkin olleet paremmat toisaalla.
Parisuhteisiin kuuluu siis aina konflikteja, osapuolten lisääntymisintressit kun eivät koskaan voi olla identtisiä. Kannattaakin huomata, että jos intressit osuisivat täysin yksiin, meillä tuskin olisi koko rakastumisen tunnetta. Miksi tuhlata siihen energiaa, jos toista ei tarvitsekaan vakuuttaa sitoutumisesta ja uskollisuudesta?
Kysymykset ihmisen lisääntymispsykologiasta ja -biologiasta eivät jätä ketään kylmäksi, etenkin kun tulee puhe moniavioisuudesta ja rinnakkaissuhteista. Eräs psykoanalyytikko esimerkiksi väitti, että monivaimoisuutta tutkivat biologit yrittäisivät muka oikeuttaa ja puolustella omia fantasioitaan. Ilmiön selittäminen ei kuitenkaan ole sen oikeuttamista.
Tiedetään, että suurin osa yhteisöistä, n. 80 prosenttia, on sallinut monivaimoisuuden. (Monimiehisyys taas on hyväksyttyä vain noin puolessa prosentissa yhteisöjä.) Myös geeniperimä vihjaa lisääntymismenestyksen olleen epätasaisempaa miesten parissa. Tämä on saatu selville vertailemalla vain isältä periytyviä Y-kromosomin ja vain äidiltä periytyviä mitokondrion geenejä.
Suurin osa ihmiskunnan geeneistä on silti aina asunut yksiavioisissa perheissä. Kautta historian vain harvat ja valitut ovat pystyneet monivaimoisuuteen eli polygyniaan.
Monista vaimoista lienee joka tapauksessa ollut lisääntymisetua miehille. Muutoin olisi vaikea selittää vaikkapa miesten suurempaa seksuaalista vaihtelunhalua tai taipumusta muodostaa haaremeita aina, kun heillä siihen on mahdollisuus. Kauniiden naisten haaremi on edelleen monien miesten fantasia. Toisaalta on mahdotonta tarkkaan tietää, kuinka paljon nykymiehissä on monivaimoisten esivanhempien geenejä. Lisäksi on selvää, että yksiavioisuus ei tarkoita uskollisuutta: myös satunnaisista rinnakkaissuhteista koituneet lisääntymisedut saattaisivat selittää sukupuolten välisiä eroja seksuaalisuudessa.
Lisäksi kaikissa yhteisöissä tunnetaan avioero. Keskimäärin miehellä lienee ollut paremmat mahdollisuudet avioitua uudelleen; miehen lisääntymisura kun on paljon pitempi. Miehiä onkin oletettavasti aina kierrätetty naisia enemmän, mikä myös on saattanut tuottaa miehille voimakkaampia taipumuksia monivaimoisuuteen ja rinnakkaissuhteisiin.
Ihmisellä näyttäisi joka tapauksessa olevan enemmän taipumuksia, jotka tukevat yksiavioisuutta kuin moniavioisuutta, mm. voimakas mustasukkaisuuden tunne.
Onko ihminen siis sittenkin ns. sarja-avioituja? Linnuthan muodostavat ihmisen tapaan parisuhteita ja hoitavat yhdessä jälkeläisiään, mutta kumppani saattaa vaihtua seuraavaksi pesintäkaudeksi. On selviä merkkejä siitä, että olisimme valmistettu olemaan rakastuneena enimmillään joitakin vuosia. Kaikki tietävät, että sydän muuttaa mieltään ja että intohimoisinkin rakkaus laimenee. Rakkauden jälkeen seuraa yleensä tasaisempi kiintymys kumppaniin ja yhteisiin jälkeläisiin. Rakastumiseen liittyvän kömpelyyden ja pakonomaisten ajatusten pitkittäminen ei kaiketi ollut hyvä strategia esivanhemmillemme. Toisaalta voidaan kysyä, miksi nainen haluaisi hylätä lastensa isän tai miksi mies haluaisi hylätä lastensa äidin. Tiedetäänkin, että pariskunnat, joilla on useampia lapsia eroavat keskimäärin harvemmin.
Tällä kaikella saattaa olla merkitystä ehkäisyä harjoittavien parien kannalta. Emme ole – emme voi olla – sellaisten yksilöiden jälkeläisiä, jotka jäivät lapsettomaan suhteeseen. Onkin mahdollista, että tunteemme ovat kehittyneet ohjaamaan meitä kohti parempia lisääntymisnäkymiä. Toisin sanoen, täysin yhteensopivatkin osapuolet voivat muutaman vuoden kuluttua kyllästyä toisiinsa ja erota, ilman erityistä ja näkyvää syytä. Toki myös puolisoiden markkina-arvot saattavat muuttua joskus hyvinkin nopeasti, jolloin toisen osapuolen lisääntymisnäkymät ovatkin olleet paremmat toisaalla.
Parisuhteisiin kuuluu siis aina konflikteja, osapuolten lisääntymisintressit kun eivät koskaan voi olla identtisiä. Kannattaakin huomata, että jos intressit osuisivat täysin yksiin, meillä tuskin olisi koko rakastumisen tunnetta. Miksi tuhlata siihen energiaa, jos toista ei tarvitsekaan vakuuttaa sitoutumisesta ja uskollisuudesta?
tiistai 8. syyskuuta 2009
Ihmisluonto ja sosiaalinen konstruktionismi
Seuraava katsaukseni ilmestyi Skeptikko 3/2009 -lehdessä.
- - -
Muotitietoinen vai poliittisesti oikeaoppinen?
Hacking, Ian (2009): Mitä sosiaalinen konstruktionismi on? Suom. Inkeri Koskinen. Vastapaino. Tampere.
Seuraavat lyhyet lausunnot on poimittu hyvin satunnaisella Internet-haulla. Niitä yhdistää kaksi seikkaa:
1) Otteet ovat peräisin muutaman vuoden sisällä yliopistoissamme ilmestyneistä opinnäytetöistä ja
2) Niissä puhutaan jonkin ilmiön sosiaalisesta rakentumisesta tai konstruoitumisesta (korostukset lisätty).
Olen aina kummastellut tämänkaltaisia väitteitä ”X:n sosiaalisesta konstruoitumisesta”, mutten ole jaksanut kunnolla perehtyä lausuntojen takana oleviin ajatusmalleihin. Se on vain ollut liiankin helpon kritiikin kohde. Eikö X:n olemassaoloon muka vaikuta evoluutiossa kehittyneet tunnevalmiutemme ja taipumuksemme, siis ihmisluonto?
Luonnontieteilijäpiireissä etenkin ”todellisuuden” sosiaalinen rakentuminen on herättänyt ihmetystä. Richard Dawkinsin lausahdusta siitä, että kukaan ei ole sosiaalikonstruktionisti kymmenen kilometrin korkeudessa, lainataan usein hieman ivalliseen sävyyn. Lentokoneessa istuessaan kun on parasta uskoa, että insinöörien kuva todellisuudesta perustuu muihin kuin sosiaalisiin seikkoihin.
Kanadalaisen Ian Hackingin (synt. 1936) teos Mitä sosiaalinen konstruktionismi on? antaa konstruktionismin suosiolle joukon uskottavia selityksiä, vaikka välillä ne pitääkin etsiä turhanaikaisen käsitepyörittelyn takaa. Kun tutkija tai opiskelija siis kirjoittaa, että jokin ilmiö on sosiaalisesti konstruoitunut, taustalla on yleensä jokin tai jotkin seuraavista seikoista. (Lista on koottu kirjan perusteella, mutta sitä on paikoin höystetty omilla tulkinnoillani.)
1) Kirjoittaja vain seuraa muoti-ilmiötä. Opinnäytteen tekijä saattaa kuvitella, että hänen työnsä ohjaaja haluaa lukea nimenomaan sosiaalisesta rakentumisesta (mikä saattaa tietysti olla tottakin). Hackingin mukaan konstruktio on ollut niin trendikästä, että konstruktionistisesta näkökulmasta on tullut tylsä – sanan kummassakin merkityksessä, ikävystyttävä ja tehoton. Hacking jatkaa: ”Voi yhä olla vapauttavaa oivaltaa äkkiä, että jokin on rakentunutta eikä osa asioiden, ihmisten tai yhteiskunnan luonnollista järjestystä. Mutta konstruktioanalyysit lisääntyvät jatkuvasti kohtuutonta tahtia. Kun katsoo niiden lukuisia nimekkeitä, alkaa ihmetellä mitä virkaa ilmauksella ’sosiaalinen konstruktio’ oikeastaan on.”
2) Tutkija haluaa kertoa olevansa vapaa- ja uudistusmielinen. Hacking kirjoittaa: ”Yksi ’konstruktion’ houkuttelevista puolista on ollut sen yhteys radikaaleihin poliittisiin asenteisiin, hämmentyneestä ironiasta ja vihaisesta naamioiden riisumisesta aina uudistuksiin, kapinaan ja vallankumouksiin saakka. Sanaa käyttämällä julistetaan, millä puolella puhuja on.” (Ks. myös kohta 6.) Ja mitä pidemmälle kirjoittaja pyrkii tarkentamaan ajatuksiaan konstruktionismista, sitä enemmän kaikki alkaa kuulostaa tekosyvälliseltä sanahelinältä. Esimerkki Elore 1/2007 -lehdestä: ”Käsitys todellisuudesta on sosiaalisesti rakentunut siinä mielessä, että yksilö kokee kollektiivisiksi vakiintuneet tavat ja käsitykset objektiiviseksi todellisuudeksi.” On syytä ihmetellä, miksi sosiaalisuutta korostetaan tällä tavoin: miten muutenkaan kollektiiviset käsitykset voisivat levitä/rakentua?
3) Tutkija puhuu käyttäytymisen kannalta epäolennaisista käsitemaailman asioista (esim. mustasukkaisuuden tai homoseksuaalikulttuurin idean sosiaalinen rakentuminen). Ongelma on siinä, että se, millä tavoin jokin idea vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen, on empiirinen kysymys, jota ei käytännössä haluta tutkia tai edes ilmaista selkeästi. Hacking: ”Joskus pelkkä ilmauksen ’sosiaalinen rakentuminen’ lausuminen vaikuttaa pikemminkin siltä, kuin nousisi julistamaan herätysliikkeen kokouksessa eikä teesin tai hankkeen pukemiselta sanoiksi.” Hacking myös väittää, että ”useimmat sosiaalista rakentumista käsittelevät teokset eivät esittele mitään rakentamista muistuttavaakaan”. Näin konstruktiosta on tullut ”kuollut metafora”. Myös tässä yhteydessä on ihmeteltävä sanan sosiaalinen korostamista: mitä muutakaan idean leviäminen voisi olla?
4) Tutkija kuvittelee, että joku kuvittelisi ilmiön olevan kaikissa olosuhteissa väistämätön. Kaikkein voimakkaimmat sosiaalikonstruktionistiset opinkappaleet ovat yleensä liittyneet sukupuoleen, jonka biologiaa esimerkiksi monissa naistutkimuksen suuntauksissa vältellään ja vähätellään. Tämä biologisten selitysten hylkääminen vain sen takia, että ne ovat biologisia, antaa niille kuitenkin enemmän valtaa kuin ne ehkä muuten ansaitsisivat. Ja jälleen kyse on puhtaasti empirian piiriin kuuluvista asioista: mitkä ympäristötekijät vaikuttavat yksilönkehitykseen milläkin tavalla.
5) Tutkija kuvittelee, että jos ilmiö on rakentunut sosiaalisesti, se on helpompi muuttaa. Kyse on kuitenkin väärinymmärryksestä. Pelkkä konstruoitumisen ilmaiseminen ei kerro mitään siitä, miten helposti/vaikeasti ja millä keinoin asiat ovat muutettavissa; siihen tarvitaan konkreettisia havaintoja ja kokeellista tutkimusta.
6) Tutkija ajattelee, että tulisimme paremmin toimeen, jos kyseistä ilmiötä ei olisi tai jos se olisi toisenlainen (ks. myös kohdat 2 ja 8). Etenkin sukupuoliin ja tasa-arvokysymyksiin liittyy asioita, joiden monesti toivotaan olevan toisenlaisia. Joskus kyse on epäilemättä ollut halusta korvata (kapitalistisen) talouden lainalaisuudet jonkinlaisen ideamaailman uudenlaisella tiedostamisella.
7) Tutkija on kyllästynyt siihen, että luonnontieteilijät näyttävät esiintyvän universumin syvimpinä luotaajina, lopullisten totuuksien löytäjinä. Kyse on siis jossakin määrin kilpailusta tieteen arvovallasta. Ja arvostustahan haluavat kaikki: apurahat tai henki! Hacking kirjoittaa: ”On totta, että monet tieteenvihaajat ja mistään tietämättömät käyttävät konstruktionismia hyväkseen oikeuttaakseen voimattoman vihamielisyytensä tiedettä kohtaan. Konstruktionismi tarjoaa äänen tuolle raivolle järkeä kohtaan. Ja monet konstruktionistit näyttävät tuntevan vastenmielisyyttä luonnontieteiden käytäntöjä ja sisältöä kohtaan.” Esimerkki Liiketaloudellisesta Aikakauskirjasta 3/2001: ”Lähtökohtana tässä artikkelissa on, että tiede on sosiaalisesti rakentunut tapa tuottaa ja ymmärtää tietoa eikä siinä mielessä sen ’parempaa’ tai ’oikeampaa’ kuin mikään muukaan tiedon tuottamisen tapa.”
8) Tutkija on tiedettä kiinnostuneempi vallasta, politiikasta tai ideologioista. Hän saattaa kuvitella, että tiedon tai todellisuuden väittäminen sosiaalisesti rakentuneeksi on jonkinlaista naamioiden riisumista, joka voi vapauttaa sorrettuja alistavista valtasuhteista. Vaikka mitään konkreettista ei näissä yhteyksissä yleensä sanota, tutkija on ainakin osoittanut olevansa moraalisesti oikeamielinen ja kaikenlaisen tasa-arvon kannattaja. Toisin sanoen, tutkija ei usko, että tieteen objektiivisuudesta olisi apua sorrettujen aseman parantamisessa.
Kolme seikkaa on syytä nostaa syvemmän tarkastelun kohteeksi: ensin kysymys vuorovaikutuksista (tai kehävaikutuksista kuten Hacking niitä yleensä kutsuu), sitten kysymys tieteen olemuksesta ja lopuksi ihmisluonnon merkitys.
Ne vuorovaikutukset, ne vuorovaikutukset!
Ihmiset ovat ajattelevia ja ympäristöään seuraavia otuksia. He voivat tulla tietoisiksi siitä, että heidät on luokiteltu johonkin (sosiaalisesti tuotettuun) kategoriaan (esim. lapsi, pakolainen, homoseksuaali). Ja tämä luokittelu saattaa vaikuttaa heidän käyttäytymiseensä, mikä puolestaan saattaa vaikuttaa tuleviin luokitteluihin jne. Hacking kirjoittaa: ”Vuorovaikutukset ovat joskus voimakkaita. Mitä kerran tiedettiin tiettyyn luokkaan kuuluvista ihmisistä voi muuttua virheelliseksi koska tuohon luokkaan kuuluvat ihmiset ovat muuttuneet sen vuoksi, kuinka heitä on luokiteltu, mitä he uskovat itsestään, tai en vuoksi, miten heitä on kohdeltu tuohon tapaan luokiteltuina.”
On myös selvää, että vaikka yksilö ei kykene itse tulemaan tietoiseksi joutumisestaan johonkin luokkaan, esim. autisteihin tai lapsiin, luokittelun perusteella luodut hoivakäytännöt vaikuttavat yksilöön joka tapauksessa. Hacking jatkaa: ”Kehävaikutuksia löytyy kaikkialta. Ajatelkaa, mitä neron käsite merkitsi romantikoille, jotka näkivät itsensä neroina, ja mitä heidän käytöksensä vuorostaan teki neron kategorialle. Ajatelkaa muutoksia, joita lihavuuden, ylipainon ja anoreksian käsitteet ovat saaneet aikaan. Jos joku puhuu neron tai anoreksian sosiaalisesta rakentumisesta, hän todennäköisesti puhuu ideasta, tuon idean mukaisesti luokittuvista ihmisistä, idean ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta sekä niistä monilukuisista sosiaalisista käytännöistä, joita tähän vuorovaikutukseen liittyy.”
Mutta onko näissä huomioissa mitään sellaista uutta, joka pitää opinnäytetöissä tai artikkeleissa yhä uudelleen tuoda esiin? Totta kai ihmisten ja ideoiden väliseen vuorovaikutukseen toisinaan ”liittyy käytäntöjä”. Mutta voidaanko tämän perusteella tehdä ennusteita tai antaa selityksiä ihmisten käyttäytymiselle? Ei tietenkään. Ollakseen vakavasti otettava tieteellinen suuntaus konstruktionismin – ja yhteiskuntatieteiden yleisesti – on pyrittävä ennustamaan tai selittämään ihmisen käyttäytymistä. Vetoaminen vuorovaikutuksen monimutkaisuuteen ei ole tiedettä vaan tieteelliselle asenteelle vierasta periksi antamista.
Toisin sanoen, jotta väitteet sosiaalisesta rakentumisesta olisivat perusteltuja, on selvitettävä edellä mainittujen kehä-/vuorovaikutusten voima ja merkitys. Näiden tutkiminen on kieltämättä yksi vaikeimpia haasteita ihmistieteissä, mutta siihen on ainakin pyrittävä. On mahdollista, että tästä konstruktionismia koskevasta tiedesodasta jääkin jäljelle vain tämä yksi empiirinen kysymys. Miten ideat vaikuttavat meihin? Jos kysymystä tarkennetaan edelleen, päädytään usein perimmäisiin kysymyksiin oikean ja väärän, siis moraalin ja moraalitunteiden alkuperästä. Jos konstruktionisti hyväksyy, että ihmiselläkin on evoluution tuottamia vaistonkaltaisia tunnevalmiuksia (esim. häpeää, paheksumista, kiitollisuutta), kysymykset tarkentuvat jo huomattavasti. Millä tavoin mikäkin idea suuntaa moraalisia tunnevalmiuksiamme? Miten ja miksi normit muuttuvat ja leviävät? Ihmisyhteisöjä koskeva tiede saattaa monestakin syystä olla mahdotonta, mutta muodikas tukeutuminen sosiaaliseen rakentumiseen ei ainakaan auta ihmistieteiden kehittämisessä.
Tieteen perusolemus – ja ihmisluonnon
Entä onko järkevää väittää tiedettäkin sosiaaliseksi konstruktioksi? Ja jos on, millä perustein? Runollisesti ilmaistuna tieteen tehtävä on totuuksien kokoelman laajentaminen. Mutta kuten Hacking toteaa, se mikä siinä on sosiaalista, on sosiaalista vain triviaalisti: tietysti tutkijan on jossakin työnsä vaiheessa oltava sosiaalinen. On kenties perusteltua sanoa, että totuuskokoelman laajentaminen prosessina on sosiaalisesti rakentunutta, mutta samalla on selvää, että tämä prosessi ei saa vaikuttaa lopputuloksen totuudenmukaisuuteen. Muuten kyse ei ole tieteestä. Tiede pyrkii kohti vastauksia ja näistä vastauksista tulee vähitellen pysyviä ja vakaita, mikäli niiden takana on riittävästi kokeellisia ja teoreettisia syitä.
Suuri osa konstruktionisteista varmasti hyväksyy väittämät tieteen totuuspyrkimyksistä. Moni kuitenkin sanoo, että tietokokonaisuuksien vakauteen liittyy silti aina jonkin verran tieteen ulkopuolisia, yhteiskunnallisia tekijöitä. Mutta mitä nämä tekijät ovat? Kuten muissa vastaavissa yrityksissä paljastaa ”piilovaikutuksia” Hackinginkin löydökset ovat tieteen lopputulosten kannalta joko epäolennaisuuksia (aseteollisuudella oli vaikutusta laser-keksintöihin) tai ratkaisemattomia yksityiskohtia (pidettiinkö kapteeni Cookia Havaijilla jumalhahmona vai ei). Nähdäkseni soveliasta olisikin todeta, että viime kädessä yhteiskunnallisten seikkojen näkyminen tietokokonaisuuksissa on empiirinen kysymys, joka on ratkaistava tapauskohtaisesti. Ja normaalit tieteelliset menetelmät riittävät tämänkin selvittämiseen.
Ottaen huomioon edellä mainitut lainaukset, Hackingin oma kanta konstruktionismin äärimuotoihin on joissakin suhteissa yllättävän avoin. Hän ei esimerkiksi ota kantaa siihen, missä määrin joidenkin radikaalifeministien väite, että tieteen objektiivisuus olisi huiputusta, pitää paikkaansa. Hackingin mukaan kyse saattaa jopa olla sukupolvikysymyksestä (ei siis sukupuolikysymyksestä). Kokonaisuutena teos on myös melko hajanainen: moni kirjan luvuista on koottu Hackingin vanhoista ja aiheen kannalta irrallisista artikkeleista (joiden vanhentumisen hän itsekin myöntää). Lisäksi etenkin luku mielenhäiriöistä ja niiden ”rakentumisesta” on liian pitkä: on selvää, että mielenhäiriöiden luokittelu on historian saatossa ja psykiatrian kehittyessä muuttunut ja että se, mihin mielenhäiriöön yksilö luokitellaan, vaikuttaa häneen (jos ei tietoisen harkinnan kautta niin viimeistään hoitokäytäntöjen kautta).
Kirjan suurin heikkous on kuitenkin perustavampaa laatua: se ei ota kantaa jo arvion alussa mainittuun ihmisluontoon. On päivänselvää, että ihmisten maailma on rakentunut kulttuurisesti, historiallisesti ja yhteiskunnallisesti. Mutta yhtä selvää on, että tämän konstruoitumisen ovat tehneet ihmislajin edustajat, jotka lajinkehitys on muovannut konstruoimaan maailmaa lajilleen ominaisella tavalla. Aivan vastaavasti kuin muurahaiset lajityypilliseen tapaansa konstruoivat pesiä ja yhteistyöjärjestelmiä. Toisin sanoen ihmislajille tyypilliset psykologiset ominaisuudet ovat aktiivisesti mukana konstruoimassa kaikkia kulttuurisesti erilaisia parisuhteita, perhesysteemejä, oikeudellisia tapoja, oikeudellisia käsityksiä jne. Ihmisluonnon aktiivinen läsnäolo on tunnistettavissa kaikessa sosiaalisessa konstruktiossa [1].
Yhteenvetona teoksesta voisi todeta, että yhtäällä pienellä tiivistämisellä ja toisaalla ihmisluonnon kunnollisella huomioimisella se olisi ollut mainiota vastalääkettä akatemiaan pesiytyneelle relativismille – ja tätä kautta tarpeellista luettavaa skeptikoillekin. Erityishuomion ansainnee myös kirjan tamperelainen kustantaja, jonka maine on ainakin aiemmin perustunut hermeneutikkojen, diskurssianalyytikoiden, postmodernistien, freudilaisten ja juuri sosiaalikonstruktionistien teoksiin.
VIITTEET
[1] Émile Durkheimin sosiologisen koulukunnan mukaan yhteisöllisiä ominaisuuksia ei pidä selittää yksilöiden psykologisilla ominaisuuksilla (”Sosiaalinen on selitettävä sosiaalisella”). Myös kulttuurien (saati lajien) välistä vertailua on tässä hengessä pidetty epätieteellisenä lähtökohtana. Suomalaisen Edvard Westermarckin selostus tästä durkheimilaisten erheestä on konstruktionismikiistan kannalta edelleen pätevä:
- - -
Muotitietoinen vai poliittisesti oikeaoppinen?
Hacking, Ian (2009): Mitä sosiaalinen konstruktionismi on? Suom. Inkeri Koskinen. Vastapaino. Tampere.
Seuraavat lyhyet lausunnot on poimittu hyvin satunnaisella Internet-haulla. Niitä yhdistää kaksi seikkaa:
1) Otteet ovat peräisin muutaman vuoden sisällä yliopistoissamme ilmestyneistä opinnäytetöistä ja
2) Niissä puhutaan jonkin ilmiön sosiaalisesta rakentumisesta tai konstruoitumisesta (korostukset lisätty).
Todellisuus on sosiaalisesti rakentunut. Näin ollen myös kaikki tieteellinen tieto on sosiaalisesti ja historiallisesti rakentunutta.
Todellisuus on sosiaalisesti konstruoitunut, ja se näyttäytyy ja tulee ymmärrettäväksi ainoastaan merkitysrakenteiden välityksellä.
Todellisuus on sosiaalisesti konstruoitunut, rakentunut merkitystulkinnoista ja tulkintasäännöistä, joiden avulla eletään arkielämää.
Lapsuus on sosiaalisesti konstruoitunut kausi, jossa lapset elävät, ja kategoria, joka on osa laajempaa yhteisöä.
Lapsen käsitteellinen ajattelu muotoutuu ulkoisen vaikutuksen alaisena ja on sosiaalisesti konstruoitunut.
Kieli on merkkijärjestelmä, joka on sosiaalisesti rakentunut.
Toisin sanoen sukupuoli on sosiaalisesti rakentunut, ja se perustuu tietoomme, asenteisiimme ja uskoomme siitä, mikä tai kuka on nainen tai mies.
Gender on sosiaalisesti rakentunut ja kulttuurisesti tuotettu.
Olen aina kummastellut tämänkaltaisia väitteitä ”X:n sosiaalisesta konstruoitumisesta”, mutten ole jaksanut kunnolla perehtyä lausuntojen takana oleviin ajatusmalleihin. Se on vain ollut liiankin helpon kritiikin kohde. Eikö X:n olemassaoloon muka vaikuta evoluutiossa kehittyneet tunnevalmiutemme ja taipumuksemme, siis ihmisluonto?
Luonnontieteilijäpiireissä etenkin ”todellisuuden” sosiaalinen rakentuminen on herättänyt ihmetystä. Richard Dawkinsin lausahdusta siitä, että kukaan ei ole sosiaalikonstruktionisti kymmenen kilometrin korkeudessa, lainataan usein hieman ivalliseen sävyyn. Lentokoneessa istuessaan kun on parasta uskoa, että insinöörien kuva todellisuudesta perustuu muihin kuin sosiaalisiin seikkoihin.
Kanadalaisen Ian Hackingin (synt. 1936) teos Mitä sosiaalinen konstruktionismi on? antaa konstruktionismin suosiolle joukon uskottavia selityksiä, vaikka välillä ne pitääkin etsiä turhanaikaisen käsitepyörittelyn takaa. Kun tutkija tai opiskelija siis kirjoittaa, että jokin ilmiö on sosiaalisesti konstruoitunut, taustalla on yleensä jokin tai jotkin seuraavista seikoista. (Lista on koottu kirjan perusteella, mutta sitä on paikoin höystetty omilla tulkinnoillani.)
1) Kirjoittaja vain seuraa muoti-ilmiötä. Opinnäytteen tekijä saattaa kuvitella, että hänen työnsä ohjaaja haluaa lukea nimenomaan sosiaalisesta rakentumisesta (mikä saattaa tietysti olla tottakin). Hackingin mukaan konstruktio on ollut niin trendikästä, että konstruktionistisesta näkökulmasta on tullut tylsä – sanan kummassakin merkityksessä, ikävystyttävä ja tehoton. Hacking jatkaa: ”Voi yhä olla vapauttavaa oivaltaa äkkiä, että jokin on rakentunutta eikä osa asioiden, ihmisten tai yhteiskunnan luonnollista järjestystä. Mutta konstruktioanalyysit lisääntyvät jatkuvasti kohtuutonta tahtia. Kun katsoo niiden lukuisia nimekkeitä, alkaa ihmetellä mitä virkaa ilmauksella ’sosiaalinen konstruktio’ oikeastaan on.”
2) Tutkija haluaa kertoa olevansa vapaa- ja uudistusmielinen. Hacking kirjoittaa: ”Yksi ’konstruktion’ houkuttelevista puolista on ollut sen yhteys radikaaleihin poliittisiin asenteisiin, hämmentyneestä ironiasta ja vihaisesta naamioiden riisumisesta aina uudistuksiin, kapinaan ja vallankumouksiin saakka. Sanaa käyttämällä julistetaan, millä puolella puhuja on.” (Ks. myös kohta 6.) Ja mitä pidemmälle kirjoittaja pyrkii tarkentamaan ajatuksiaan konstruktionismista, sitä enemmän kaikki alkaa kuulostaa tekosyvälliseltä sanahelinältä. Esimerkki Elore 1/2007 -lehdestä: ”Käsitys todellisuudesta on sosiaalisesti rakentunut siinä mielessä, että yksilö kokee kollektiivisiksi vakiintuneet tavat ja käsitykset objektiiviseksi todellisuudeksi.” On syytä ihmetellä, miksi sosiaalisuutta korostetaan tällä tavoin: miten muutenkaan kollektiiviset käsitykset voisivat levitä/rakentua?
3) Tutkija puhuu käyttäytymisen kannalta epäolennaisista käsitemaailman asioista (esim. mustasukkaisuuden tai homoseksuaalikulttuurin idean sosiaalinen rakentuminen). Ongelma on siinä, että se, millä tavoin jokin idea vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen, on empiirinen kysymys, jota ei käytännössä haluta tutkia tai edes ilmaista selkeästi. Hacking: ”Joskus pelkkä ilmauksen ’sosiaalinen rakentuminen’ lausuminen vaikuttaa pikemminkin siltä, kuin nousisi julistamaan herätysliikkeen kokouksessa eikä teesin tai hankkeen pukemiselta sanoiksi.” Hacking myös väittää, että ”useimmat sosiaalista rakentumista käsittelevät teokset eivät esittele mitään rakentamista muistuttavaakaan”. Näin konstruktiosta on tullut ”kuollut metafora”. Myös tässä yhteydessä on ihmeteltävä sanan sosiaalinen korostamista: mitä muutakaan idean leviäminen voisi olla?
4) Tutkija kuvittelee, että joku kuvittelisi ilmiön olevan kaikissa olosuhteissa väistämätön. Kaikkein voimakkaimmat sosiaalikonstruktionistiset opinkappaleet ovat yleensä liittyneet sukupuoleen, jonka biologiaa esimerkiksi monissa naistutkimuksen suuntauksissa vältellään ja vähätellään. Tämä biologisten selitysten hylkääminen vain sen takia, että ne ovat biologisia, antaa niille kuitenkin enemmän valtaa kuin ne ehkä muuten ansaitsisivat. Ja jälleen kyse on puhtaasti empirian piiriin kuuluvista asioista: mitkä ympäristötekijät vaikuttavat yksilönkehitykseen milläkin tavalla.
5) Tutkija kuvittelee, että jos ilmiö on rakentunut sosiaalisesti, se on helpompi muuttaa. Kyse on kuitenkin väärinymmärryksestä. Pelkkä konstruoitumisen ilmaiseminen ei kerro mitään siitä, miten helposti/vaikeasti ja millä keinoin asiat ovat muutettavissa; siihen tarvitaan konkreettisia havaintoja ja kokeellista tutkimusta.
6) Tutkija ajattelee, että tulisimme paremmin toimeen, jos kyseistä ilmiötä ei olisi tai jos se olisi toisenlainen (ks. myös kohdat 2 ja 8). Etenkin sukupuoliin ja tasa-arvokysymyksiin liittyy asioita, joiden monesti toivotaan olevan toisenlaisia. Joskus kyse on epäilemättä ollut halusta korvata (kapitalistisen) talouden lainalaisuudet jonkinlaisen ideamaailman uudenlaisella tiedostamisella.
7) Tutkija on kyllästynyt siihen, että luonnontieteilijät näyttävät esiintyvän universumin syvimpinä luotaajina, lopullisten totuuksien löytäjinä. Kyse on siis jossakin määrin kilpailusta tieteen arvovallasta. Ja arvostustahan haluavat kaikki: apurahat tai henki! Hacking kirjoittaa: ”On totta, että monet tieteenvihaajat ja mistään tietämättömät käyttävät konstruktionismia hyväkseen oikeuttaakseen voimattoman vihamielisyytensä tiedettä kohtaan. Konstruktionismi tarjoaa äänen tuolle raivolle järkeä kohtaan. Ja monet konstruktionistit näyttävät tuntevan vastenmielisyyttä luonnontieteiden käytäntöjä ja sisältöä kohtaan.” Esimerkki Liiketaloudellisesta Aikakauskirjasta 3/2001: ”Lähtökohtana tässä artikkelissa on, että tiede on sosiaalisesti rakentunut tapa tuottaa ja ymmärtää tietoa eikä siinä mielessä sen ’parempaa’ tai ’oikeampaa’ kuin mikään muukaan tiedon tuottamisen tapa.”
8) Tutkija on tiedettä kiinnostuneempi vallasta, politiikasta tai ideologioista. Hän saattaa kuvitella, että tiedon tai todellisuuden väittäminen sosiaalisesti rakentuneeksi on jonkinlaista naamioiden riisumista, joka voi vapauttaa sorrettuja alistavista valtasuhteista. Vaikka mitään konkreettista ei näissä yhteyksissä yleensä sanota, tutkija on ainakin osoittanut olevansa moraalisesti oikeamielinen ja kaikenlaisen tasa-arvon kannattaja. Toisin sanoen, tutkija ei usko, että tieteen objektiivisuudesta olisi apua sorrettujen aseman parantamisessa.
Kolme seikkaa on syytä nostaa syvemmän tarkastelun kohteeksi: ensin kysymys vuorovaikutuksista (tai kehävaikutuksista kuten Hacking niitä yleensä kutsuu), sitten kysymys tieteen olemuksesta ja lopuksi ihmisluonnon merkitys.
Ne vuorovaikutukset, ne vuorovaikutukset!
Ihmiset ovat ajattelevia ja ympäristöään seuraavia otuksia. He voivat tulla tietoisiksi siitä, että heidät on luokiteltu johonkin (sosiaalisesti tuotettuun) kategoriaan (esim. lapsi, pakolainen, homoseksuaali). Ja tämä luokittelu saattaa vaikuttaa heidän käyttäytymiseensä, mikä puolestaan saattaa vaikuttaa tuleviin luokitteluihin jne. Hacking kirjoittaa: ”Vuorovaikutukset ovat joskus voimakkaita. Mitä kerran tiedettiin tiettyyn luokkaan kuuluvista ihmisistä voi muuttua virheelliseksi koska tuohon luokkaan kuuluvat ihmiset ovat muuttuneet sen vuoksi, kuinka heitä on luokiteltu, mitä he uskovat itsestään, tai en vuoksi, miten heitä on kohdeltu tuohon tapaan luokiteltuina.”
On myös selvää, että vaikka yksilö ei kykene itse tulemaan tietoiseksi joutumisestaan johonkin luokkaan, esim. autisteihin tai lapsiin, luokittelun perusteella luodut hoivakäytännöt vaikuttavat yksilöön joka tapauksessa. Hacking jatkaa: ”Kehävaikutuksia löytyy kaikkialta. Ajatelkaa, mitä neron käsite merkitsi romantikoille, jotka näkivät itsensä neroina, ja mitä heidän käytöksensä vuorostaan teki neron kategorialle. Ajatelkaa muutoksia, joita lihavuuden, ylipainon ja anoreksian käsitteet ovat saaneet aikaan. Jos joku puhuu neron tai anoreksian sosiaalisesta rakentumisesta, hän todennäköisesti puhuu ideasta, tuon idean mukaisesti luokittuvista ihmisistä, idean ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta sekä niistä monilukuisista sosiaalisista käytännöistä, joita tähän vuorovaikutukseen liittyy.”
Mutta onko näissä huomioissa mitään sellaista uutta, joka pitää opinnäytetöissä tai artikkeleissa yhä uudelleen tuoda esiin? Totta kai ihmisten ja ideoiden väliseen vuorovaikutukseen toisinaan ”liittyy käytäntöjä”. Mutta voidaanko tämän perusteella tehdä ennusteita tai antaa selityksiä ihmisten käyttäytymiselle? Ei tietenkään. Ollakseen vakavasti otettava tieteellinen suuntaus konstruktionismin – ja yhteiskuntatieteiden yleisesti – on pyrittävä ennustamaan tai selittämään ihmisen käyttäytymistä. Vetoaminen vuorovaikutuksen monimutkaisuuteen ei ole tiedettä vaan tieteelliselle asenteelle vierasta periksi antamista.
Toisin sanoen, jotta väitteet sosiaalisesta rakentumisesta olisivat perusteltuja, on selvitettävä edellä mainittujen kehä-/vuorovaikutusten voima ja merkitys. Näiden tutkiminen on kieltämättä yksi vaikeimpia haasteita ihmistieteissä, mutta siihen on ainakin pyrittävä. On mahdollista, että tästä konstruktionismia koskevasta tiedesodasta jääkin jäljelle vain tämä yksi empiirinen kysymys. Miten ideat vaikuttavat meihin? Jos kysymystä tarkennetaan edelleen, päädytään usein perimmäisiin kysymyksiin oikean ja väärän, siis moraalin ja moraalitunteiden alkuperästä. Jos konstruktionisti hyväksyy, että ihmiselläkin on evoluution tuottamia vaistonkaltaisia tunnevalmiuksia (esim. häpeää, paheksumista, kiitollisuutta), kysymykset tarkentuvat jo huomattavasti. Millä tavoin mikäkin idea suuntaa moraalisia tunnevalmiuksiamme? Miten ja miksi normit muuttuvat ja leviävät? Ihmisyhteisöjä koskeva tiede saattaa monestakin syystä olla mahdotonta, mutta muodikas tukeutuminen sosiaaliseen rakentumiseen ei ainakaan auta ihmistieteiden kehittämisessä.
Tieteen perusolemus – ja ihmisluonnon
Entä onko järkevää väittää tiedettäkin sosiaaliseksi konstruktioksi? Ja jos on, millä perustein? Runollisesti ilmaistuna tieteen tehtävä on totuuksien kokoelman laajentaminen. Mutta kuten Hacking toteaa, se mikä siinä on sosiaalista, on sosiaalista vain triviaalisti: tietysti tutkijan on jossakin työnsä vaiheessa oltava sosiaalinen. On kenties perusteltua sanoa, että totuuskokoelman laajentaminen prosessina on sosiaalisesti rakentunutta, mutta samalla on selvää, että tämä prosessi ei saa vaikuttaa lopputuloksen totuudenmukaisuuteen. Muuten kyse ei ole tieteestä. Tiede pyrkii kohti vastauksia ja näistä vastauksista tulee vähitellen pysyviä ja vakaita, mikäli niiden takana on riittävästi kokeellisia ja teoreettisia syitä.
Suuri osa konstruktionisteista varmasti hyväksyy väittämät tieteen totuuspyrkimyksistä. Moni kuitenkin sanoo, että tietokokonaisuuksien vakauteen liittyy silti aina jonkin verran tieteen ulkopuolisia, yhteiskunnallisia tekijöitä. Mutta mitä nämä tekijät ovat? Kuten muissa vastaavissa yrityksissä paljastaa ”piilovaikutuksia” Hackinginkin löydökset ovat tieteen lopputulosten kannalta joko epäolennaisuuksia (aseteollisuudella oli vaikutusta laser-keksintöihin) tai ratkaisemattomia yksityiskohtia (pidettiinkö kapteeni Cookia Havaijilla jumalhahmona vai ei). Nähdäkseni soveliasta olisikin todeta, että viime kädessä yhteiskunnallisten seikkojen näkyminen tietokokonaisuuksissa on empiirinen kysymys, joka on ratkaistava tapauskohtaisesti. Ja normaalit tieteelliset menetelmät riittävät tämänkin selvittämiseen.
Ottaen huomioon edellä mainitut lainaukset, Hackingin oma kanta konstruktionismin äärimuotoihin on joissakin suhteissa yllättävän avoin. Hän ei esimerkiksi ota kantaa siihen, missä määrin joidenkin radikaalifeministien väite, että tieteen objektiivisuus olisi huiputusta, pitää paikkaansa. Hackingin mukaan kyse saattaa jopa olla sukupolvikysymyksestä (ei siis sukupuolikysymyksestä). Kokonaisuutena teos on myös melko hajanainen: moni kirjan luvuista on koottu Hackingin vanhoista ja aiheen kannalta irrallisista artikkeleista (joiden vanhentumisen hän itsekin myöntää). Lisäksi etenkin luku mielenhäiriöistä ja niiden ”rakentumisesta” on liian pitkä: on selvää, että mielenhäiriöiden luokittelu on historian saatossa ja psykiatrian kehittyessä muuttunut ja että se, mihin mielenhäiriöön yksilö luokitellaan, vaikuttaa häneen (jos ei tietoisen harkinnan kautta niin viimeistään hoitokäytäntöjen kautta).
Kirjan suurin heikkous on kuitenkin perustavampaa laatua: se ei ota kantaa jo arvion alussa mainittuun ihmisluontoon. On päivänselvää, että ihmisten maailma on rakentunut kulttuurisesti, historiallisesti ja yhteiskunnallisesti. Mutta yhtä selvää on, että tämän konstruoitumisen ovat tehneet ihmislajin edustajat, jotka lajinkehitys on muovannut konstruoimaan maailmaa lajilleen ominaisella tavalla. Aivan vastaavasti kuin muurahaiset lajityypilliseen tapaansa konstruoivat pesiä ja yhteistyöjärjestelmiä. Toisin sanoen ihmislajille tyypilliset psykologiset ominaisuudet ovat aktiivisesti mukana konstruoimassa kaikkia kulttuurisesti erilaisia parisuhteita, perhesysteemejä, oikeudellisia tapoja, oikeudellisia käsityksiä jne. Ihmisluonnon aktiivinen läsnäolo on tunnistettavissa kaikessa sosiaalisessa konstruktiossa [1].
Yhteenvetona teoksesta voisi todeta, että yhtäällä pienellä tiivistämisellä ja toisaalla ihmisluonnon kunnollisella huomioimisella se olisi ollut mainiota vastalääkettä akatemiaan pesiytyneelle relativismille – ja tätä kautta tarpeellista luettavaa skeptikoillekin. Erityishuomion ansainnee myös kirjan tamperelainen kustantaja, jonka maine on ainakin aiemmin perustunut hermeneutikkojen, diskurssianalyytikoiden, postmodernistien, freudilaisten ja juuri sosiaalikonstruktionistien teoksiin.
VIITTEET
[1] Émile Durkheimin sosiologisen koulukunnan mukaan yhteisöllisiä ominaisuuksia ei pidä selittää yksilöiden psykologisilla ominaisuuksilla (”Sosiaalinen on selitettävä sosiaalisella”). Myös kulttuurien (saati lajien) välistä vertailua on tässä hengessä pidetty epätieteellisenä lähtökohtana. Suomalaisen Edvard Westermarckin selostus tästä durkheimilaisten erheestä on konstruktionismikiistan kannalta edelleen pätevä:
He eivät ole riittävästi pohtineet sitä yksinkertaista, mutta äärettömän tärkeää tosiasiaa, että kaikki eri etniset ryhmät kuuluvat samaan eläinlajiin, ja että etnisten ryhmien täytyy jo siksi muistuttaa toisiaan, ja että tällä etnisten ryhmien toisiaan muistuttamisella on lujempi perusta kuin niillä eroilla, jotka ovat kulloinkin vaihtelevan sosiaalisen ympäristön vaikutusta. Voimmeko me paljastaa tällaisia samanlaisuuksia muutoin kuin tekemällä vertailuja? Miten me muutoin voisimme erottaa sen mikä on paikallista, siitä mikä taas on kaikille yhteistä? Voidaan vieläpä kysyä, miten voimme tyhjentävästi selittää itse sosiaalista ympäristöä ottamatta huomioon ihmislajin sielullista ominaislaatua?Westermarckin perhettä ja moraalia koskevat tutkimukset ovat tavallaan konstruktionismia, mutta sellaista joka tarkastelee myös yhteisen ihmisluonnon mukanaoloa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
