Naisia sademetsässä

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 3/2022 -lehdessä (ilman tässä olevaa kuvitusta ja jälkikirjoituksia).

Ihmisnaaraat kädellistutkijoina: esikuvien apinointia vai luontaista empatiaa?

 

Naisen herkkyys on usein hänen pahin kiusansa. Vaistottuaan joskus jotakin, johon on todellista aihetta, hän saattaa tottua myöskin kuvittelemaan kaikenlaista, missä ei ole mitään perää, tulla hysteeriseksi ja muodostua taakaksi ympäristölleen. Niinpä onkin sanottava, että herkkyys on kaksiteräinen miekka, joten sitä ei suinkaan ole syytä vahvistaa ja harjoitella, sillä se saattaa aiheuttaa aavistamattomia seurauksia.

 

Nainen ja mies 2/1949 -lehti

Fossey, Goodall, Smuts, Galdikas, Jolly, Hrdy. Näitä ihmisiä yhdistää kaksi asiaa. He ovat ansioituneita apinatutkijoita, ja he ovat naisia: Dian, Jane, Barbara ja niin edelleen.

Tässä kirjoituksessa pohditaan, miksi kädellistutkijoissa on niin paljon naisia. [1] Samalla sivutaan kysymystä uravalintojen yleisestä sukupuolittumisesta.

1960-luvulta lähtien apinatutkimuksen suosiota naisten parissa on selitetty –ylipäätään voitu selittää – sopivalla roolimallilla, Jane Goodallilla. Hän nousi maailmanmaineeseen kuvailtuaan luonnonvaraisten simpanssien lihansyöntiä, työkalujen käyttöä ja muita aiemmin tuntemattomia käyttäytymispiirteitä.

Roolimalliselitys ei kuitenkaan voi olla kattava: Goodallin oma innostus ei esimerkiksi voinut perustua naispuolisten simpanssitutkijoiden työhön. [2] Vastaava huomio pätee luonnollisesti kaikkien alojen naispioneereihin. [3]

Aloitetaan uravalintojen tarkasteleminen siitä yksinkertaisesta havainnosta, että ihmisillä on taipumus vertailla ominaisuuksiaan ja taitojaan muiden ominaisuuksiin ja taitoihin. Vertailutaipumus on voimakkaimmillaan teini-iässä, mutta jo nelivuotiaat tekevät sitä.

Tämän vertailutaipumuksen lisäksi on havaittu, että usein lapset ja nuoret harjoittavat juuri niitä ominaisuuksiaan ja taitojaan, joissa he huomasivat olevansa hyviä ja/tai sopivassa määrin muita parempia. Eli taitoja, joissa he vertautuivat hyvin.

Mutta selittävätkö vertailu ja harjoittelu apinatutkimuksen tai ylipäätään ammattien sukupuolittumista? Asian selvittäminen on erittäin hankalaa. Emme tiedä, mitkä kaikki lapsuudenkokemukset ja nuoruudessa tapahtuneet sattumukset tuottavat sopivia onnistumisen kokemuksia. Ovatko tärkeimpiä ystävien, luokkatovereiden, opettajien vai sukulaisten kehut? Entä mikä merkitys on haukuilla ja epäonnistumisilla?

Se, että yksilöllä itsellään saattaa olla selkeä käsitys omaan uravalintaan vaikuttaneista kehuista ja onnistumisista, ei vielä kerro paljon. Kyse voi olla jälkikäteen rakennellusta, eheää ja myönteistä minäkuvaa ylläpitävästä fiktiosta. Vuorovaikutus yksilöllisten ominaisuuksien ja kasvuympäristöstä tulevien syötteiden välillä saattaa jopa olla niin mutkikasta, että yksilön ammatinvalinnan selittäminen jää väistämättä arvailuksi.

Väestötason selitykset ovat sen sijaan mielekkäämpiä. Suuret aineistot mahdollistavat muun muassa erilaisten kasvuympäristöjen ja myötäsyntyisten sukupuolierojen huomioimisen. On esimerkiksi ehdotettu – Goodallista huokuvaa empatiaa ja eläinrakkautta ajatellen – että naisten keskimäärin paremmat valmiudet asettua toisen asemaan ja keskimäärin vähäisempi kiinnostus teknisiin laitteisiin [4] sellaisinaan riittäisivät ohjaamaan heitä apina-ammattien pariin – ihmisläheiset ammatit mukaan lukien. Kyseisen näkemyksen mukaan naiset ovat miehiä kiinnostuneempia kädellisten välisistä tunnesiteistä ja siksi päätyvät useammin apinatutkijoiksi. [5]

Goodall Time -lehdessä.

Hypoteesi on sinänsä järkeenkäypä, mutta se luultavasti yksinkertaistaa mutkikasta vuorovaikutusketjua. Kädellistutkimuksen naisvaltaisuus voisi perustua siihenkin, että apinat käyttäytyvät eri tavoin miesten ja naisten läheisyydessä. Kyse olisi siis tutkimuskohteen reaktioista eikä niinkään eroista miesten ja naisten empatiataidoissa tai kiinnostuksenkohteissa. [6] Ehkä kädellisserkkumme eivät koe ihmisnaaraan ominaistuoksua tai fyysistä olemusta niin uhkaavaksi. Tutkijalle tällainen ”kyky” voittaa tutkimuskohteen luottamus olisi suunnaton valtti. [7]

Kädellisten moraalitunteita tutkineen Frans de Waalin mukaan miespuolisia tutkijoita saattaa haitata sekin, että he huomaamattaan eleillään osallistuvat apinoiden, erityisesti simpanssien hierarkiakamppailuihin. Tällaista puolueellisuutta simpanssiuroot, joiden elämäntehtävä on kilvoitella statuksesta, eivät tietenkään voi suvaita.

Roolimalliselitys vähättelee naisia

Kuten todettua, apinatutkijanaisten uravalintoja on selitetty oikeanlaisella esikuvalla. Samaan tapaan naisten aliedustusta teknisillä aloilla ja insinööritieteissä selitetään usein sopivan roolimallin puutteella. [3]

Roolimalliselitykseen – pitipä se paikkansa tai ei – liittyy eräs häiritsevä, naisia vähättelevä piirre. Ajatus, että naisten aliedustus selittyy roolimallien puutteella, antaa ymmärtää, että naiset eivät voisi innostua asioista siksi, että asiat ovat innostavia itsessään. [8] Ikään kuin naiset eivät kykenisi arvostamaan inhimillisiä suorituksia riippumatta suorittajan sukupuolesta.

Joissakin yliopistoissa Yhdysvalloissa on tässä hengessä päädytty poistamaan seiniltä professoreita esittävät muotokuvamaalaukset. Poistamista perusteltiin sillä, että kyseiset kuvat estävät opiskelijaneitoja näkemästä itseään alan huipulla. Samalla perusteella jopa filosofian opiskelua on moitittu turhaksi: ”Kyse on vain kuolleiden valkoisten miesten mietteistä.”

On tietysti totta, että yliopistojen muotokuvamaalaukset ovat miesvaltaisia. [9] Maalausten poistamisten perustelut ovat myös kannatettavia: samanlaiset lähtökohdat menestymiseen kaikille.

Kyseisenkaltainen ulkokultainen yliherkkyys tulee kuitenkin vähätelleeksi naisten kyvykkyyttä. Se olettaa, että tiedontuottamisen kaltaiset ylevät päämäärät eivät voisi naisia riittävästi innostaa. Muotokuviin keskittyminen myös lokeroi yksilöitä sellaisten ominaisuuksien perusteella, joihin he eivät itse voi vaikuttaa (sukupuoli, ihonväri ja niin edelleen). Kun tällainen jatkuu tarpeeksi kauan, pian jäljellä saattaa lopulta olla vain kaksi keskenään riitelevää ryhmittymää: oletetut uhrit ja oletetut sortajat.

Korkeimmat opinahjomme eivät saa tällä tavoin tehdä opiskelijoista merkityksettömiin identiteetteihin tukeutuvia uhriutujia. Jos näin tapahtuu, olemme antaneet vallan riitaiselle – tekisi mieleni sanoa simpanssimaiselle – ryhmäkuntaisuudelle. Kykymme ratkoa ihmiskuntaa vaivaavia todellisia ongelmia, nykyisiä ja tulevia, olisivat merkittävästi heikentyneet.

ALAVIITTEET

[1] Antropologi Melvin Konner arvioi vuonna 2015, että neljä viidestä tulevan sukupolven kädellistutkimuksen tohtoreista tulee olemaan naisia.

[2] Neuvostoliitossa Nadezhda Ladygina-Kohts (1889–1963) julkaisi vuonna 1935 teoksen simpanssipienokaisen tunne-elämästä. Tästä pioneerista nuori Jane Goodall tuskin oli kuullut; teos käännettiin englanniksi vasta vuonna 2002.

[3] Roolimalliselitys on ymmärrettävästi suosittu. Tekniikka ja talous 24/2021 -lehdessä henkilöstöjohtaja Hanna Vuorikoski esimerkiksi väittää, että ”roolimallien puute on hyvin iso syy siihen, ettei naisia hakeudu teknologia-alalle”.

   Tätä ei kuitenkaan ole osoitettu, ja voi olla, ettei edes pystytä aukottomasti osoittamaan. ”Roolimallin puutteen” tilalla voisi olla vaikkapa ”samahenkisten kavereiden puute”. Molempia selityksiä saattaa lisäksi olla hankala sovittaa siihen tutkimushavaintoon, että tasa-arvoisemmissa yhteiskunnissa ammatillinen eriytyminen sukupuolen mukaan on voimakkaampaa.
   Myös teknillisen psykologian tuore professori Janne Lindqvist puolustaa roolimalliajattelua. Hänen mukaansa ”tutkimustietoa on tarpeeksi siitä, että nuorille naisille tärkeää ovat esikuvat” (Tekniikka ja talous 40/2021). Olennainen tieto meiltä kuitenkin puuttuu. Millaisia esikuvia tarkkaan ottaen tytöt tarvitsevat ja paljonko heitä pitää olla? Kelpaako vaikkapa Marie Curie vai tarvitsevatko fysiikasta kiinnostuneet tytöt tuoreempia esikuvia?

[4] Baron-Cohen, S. (2004): Olennainen ero: Totuus miehen ja naisen aivoista. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.

[5] Jane Goodall oli ensimmäisiä, joka antoi luonnonvaraisille apinoille henkilökohtaiset ja ihmismäiset nimet. Osa Goodallin kollegoista syytti häntä tutkimuskohteiden turhasta inhimillistämisestä ja tieteeseen kuuluvan puolueettomuuden hyljeksimisestä. Tämä ristiriita antropomorfismin ja objektiivisuuden välillä on näennäinen: apinaserkuiltamme löytyviä inhimillisinä pidettyjä piirteitä – työkalujen käyttöä, väijytyssodankäyntiä, tarkoituksellista huijaamista ja niin edelleen – on mahdollista kuvailla ja selittää objektiivisesti siinä missä voimme objektiivisesti kuvailla ja selittää oman lajimme apinamaisuuksia.

[6] Varhaisin tuntemani esimerkki ihmisapinoiden kyvystä erottaa mies ja nainen on luonnontutkija Georges-Louis Leclercillä (1707–1788, tunnetumpi nimellä kreivi Buffon). Hän piti lemmikkinä nuorta simpanssiurosta, joka ihastui erääseen ihmisnaaraaseen siinä määrin että alkoi aina huitoa kepillä, mikäli joku naista lähestyi (teoksesta Hartmann, R. [1885]: Anthropoid Apes). Toinen varhainen havainto tulee Berliinin eläinpuiston johtaja Otto Hermesiltä (1838–1910). Hän kertoo orankikoiraasta, joka oli ”onnellisimmillaan naista halatessaan”. Simpansseille viittomakieltä opettanut Roger Fouts taas muistelee Next of Kin -kirjassaan, miten eräs simpanssineitokainen otti hänet romanttisten pyrkimystensä kohteeksi. Apinan lähentely-yritykset eivät lohduttaneet ihmistyttöystävästä haaveilevaa nuorukaista.

[7] Naiseudesta voi apinoiden parissa olla haittaakin. Olen esimerkiksi lukenut anekdootin, jonka mukaan eräällä tutkimusasemalla lemmenkipeä orankiuros raiskasi aseman naispuolisen kokin. Villeistä orangeistahan tiedetään, että seksuaalinen väkivalta on niillä yleistä – mikäli koiras saa naaraan kiinni ja mikäli naaraalla ei ole statuskoirasta suojelijanaan. (Tarinan mukaan kokin puoliso ei pitänyt tapausta merkittävänä rikkeenä sillä perusteella, että raiskaaja ei ollut ihminen.)

[8] Uravalinnoista puhuttaessa termit aliedustus ja yliedustus ovat harhaanjohtavia. Yksittäinen mies tai nainen ei ole työpaikalla edustamassa sukupuoltaan – sen enempää kuin hän on edustamassa rotuaan, kansallisuuttaan tai seksuaalista suuntautumistaan.

[9] Ajatusten ja tieteellisten löydösten on seisottava tai kaaduttava sen mukaan, kuinka tarkkanäköisiä, loogisia ja selitysvoimaisia ne ovat, ei sen mukaan, millaiset sukuelimet, minkä värinen iho tai millaisia poliittisia kantoja ajatuksen esittäjällä sattuu olemaan. Tämä seikka näyttää 2000-luvun alun kulttuurisodissa unohtuneen.

                      * * *

PS. Carole Jahmen kirja Beauty and the Beasts (2000) kertoo apinatutkijanaisista. Teoksen ansioita vähentää siinä oleva Richard Dawkinsin vääristely. Jahme kirjoittaa: “Richard Dawkins is a British reductionist Darwinist, who believes all traits are adaptive." 

   Syytös, että Dawkins näkee kaikki piirteet sopeutumina tai kelpoisuutta lisäävinä, olisi asenteellisuudessaan huvittava, ellei se niin selkeästi perustuisi tietämättömyyteen. Kaikissa kirjoissa, joissa Dawkins käsittelee sopeutumia, hän myös monisanaisesti kuvailee piirteiden epäadaptiivisuutta. 
   Jahmen lausunto antaa myös ymmärtää, että Dawkins olisi jollakin väärällä tavalla reduktionisti. Tämäkin menee metsään. On olemassa epätieteellistä ”ahnetta” reduktionismia, mutta Dawkinsin tapaan tehtynä reduktionistinen syysuhteiden analysointi on olennainen osa totuudentavoittelua. Yleisesti ottaen on ihmeteltävä, miksi epämääräinen esoteerisuus houkuttelee juuri simpanssitutkijoiden – ja joskus myös delfiini- ja elefanttitutkijoiden – hännystelijöitä.
 
PS2.
Jalmari Kekkonen kirjoitti vuonna 1928 ammatinvalinnasta, korostaen sattuman merkitystä:
 

Yhä vielä saattaa muutamille elämänuran valitseminen olla helppoa, kun heillä jo lapsesta pitäen ilmenevät selvät taipumukset määräävät elämäntehtävän. Edelleen jo lapsena muita selvemmäksi käynyt isän tai äidin ammatti viittoo toisille tien, mitä kulkea. Mutta useimmin, voinemme niin hyvällä syyllä sanoa, on pelkkä sattuma määrännyt ja vieläkin määräilee nykyajan ihmisten tulevaisuuden heidän vaalissa ratkaistaessa tuota vaikeata kysymystä: mille uralle.

 

Circus Helsinki 20v

Oheinen ”omaelämäkerta” oli Circus Helsingin 20-vuotisjuhlajulkaisussa (ei ole Ihmisluonto-blogin ydinaluetta mutta julkaistakoon täälläkin). 

Fläktin mies sirkuksessa

Lapsuudenkotini lenkkisaunassa oli usein mies, joka löylyjen lomassa kertoili työstään Fläkt-nimisessä ilmanvaihtofirmassa. Mukava naapuri oli hormeista ja ränneistä innostunut, työlleen omistautunut ja työpaikastaan ylpeä mies, Fläktin mies.

Kerroin tästä lapsuuden saunatuttavuudesta eräälle työelämäntutkijalle. Hänkin oli tietoinen Fläktillä vallinneesta osallistavasta työilmapiiristä. [1] Nykyään vaimoni kanssa tarkoitamme Fläktin miehellä ketä tahansa työlleen ja työpaikalleen omistautunutta puurtajaa.

Sirkus teki minustakin Fläktin miehen. Ensin se oli yleisesti akrobatiaa ja voimistelua, jotka nuoruudessani olivat siistein asia maailmassa. Kiihkeimmässä vaiheessa jokainen väliin jäänyt treeni oli elämää suurempi kysymys.

Oma pakkomielteinen harjoittelu vähitellen rauhoittui, ja opettaminen alkoi saada yhä suuremman roolin. Varsinainen fläktiläisyyteni alkoi, kun pian parikymmentä vuotta sitten pääsin mukaan rakentamaan Martina Linderin perustamaa Circus Helsinkiä.

Alkuaikojen uudisraivaajahengessä työtunteja ei mitattu eikä työoloista piitattu. Kaikki tekivät mitä kykenivät, esiintymisestä remonttihommiin. Mikään ei tuntunut työltä.

Sirkuskoulun viisivuotisjuhlat muistan erityisen hyvin. Lordi oli edellisiltana voittanut Euroviisut ja pääsimme käyttämään sitä esityksessämme. Tein pahvirullasta kopion Lordi-kirveestä ja vanhoihin polvisuojiin piirsin pääkallot.

Sirkusharrastus on tuonut mahdollisuuden luoda kontakti ihmisiin muista maista. Näin korona-aikaan valtioiden lista tuntuu valtavalta: Marokko, Liettua, Viro, Australia, Puola, Unkari, Israel, Saksa, Kuuba, Ranska, Ruotsi, Espanja, Belgia, Meksiko, Ranskan Guyana, Venäjä, Iso-Britannia, Chile, Ukraina, Kanada, Meksiko, Yhdysvallat, Kolumbia, Taiwan ja Mongolia. Kotimaassa sirkuksessa, kuten muissakin taidepiireissä, on aimo annos kateellista kyräilyä, mutta kansainvälisissä ympyröissä sirkuksen jalostava luonne pääsee paremmin esiin.

Nyttemmin olen ilolla huomannut, että nuoremmistakin sirkuslaisista on tullut Fläktin miehiä – sukupuolesta riippumatta. Circus Helsinki ei aikuistumisestaan ja väistämättömästä byrokratian kasvusta huolimatta ole menettänyt luovaa ja tarttuvaa leikkimielisyyttään. Kuten ilmastointi joillekin, sirkuskin voi olla asenne ja elämäntapa, josta mielellään jakaa muille.

ALAVIITE

[1] Teknologinen kehitys ja globalisaatio ovat länsimaissa vieneet ”fläktiläisiä” työpaikkoja. Tehdastyöpaikkojen katoamista pidetään osasyyllisenä Yhdysvalloissa viime vuosina lisääntyneisiin lääke- ja alkoholikuolemiin. Jopa elinajanodote kääntyi siellä laskuun, mitä ei ole rauhanaikana länsimaissa aiemmin tapahtunut. Myös Donald Trumpin suosiota selitettiin työpaikkojen ja työpaikkaylpeyden katoamisella. Työ oli antanut tehdaspaikkakuntien ihmisille, heidän läheisilleen ja yhteisöilleen muutakin kuin elannon.

Muslimin matka uskosta järkeen

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 2/2022 -lehdessä (ilman tässä olevaa alaviitettä).

                                  * * *

Muslimi vailla uskoa?

Mainitse jokin uskovan moraalinen teko tai uskovan moraalinen lausunto, jota ei-uskova ei pysty tekemään tai lausumaan. 

Christopher Hitchens

 
 
Rizvi, Ali A. (2016): The Atheist Muslin – A Journey from Religion to Reason. St. Martin’s Press. New York.
 

Allahu Akbar. Mitä tästä sanaparista tulee mieleen? Terroristi ja itsemurhapommittaja? Vai seksuaalivähemmistöjen sortaminen? Ainakin ne olivat erään katolta heitetyn teini-ikäisen homoseksuaalin viimeiseksi kuulemansa sanat.

Saudi-Arabiassa ja Pakistanissa kasvanut ja Kanadaan päätynyt Ali A. Rizvi kertoo kirjassaan, miten tärkeä tämä pahaenteinen lause – kirjaimellisesti ”Jumala on suuri” – hänelle joskus oli. Rizvi on yksi niistä miljoonista, joiden korvaan lause kuiskattiin vastasyntyneenä. Polku uskosta rationalismiin ei ollut hänellekään helppo.

Entisestä kotimaastaan Saudi-Arabiasta Rizvi kertoo, miten hallinnon kritisointi voi johtaa vankeuteen tai jopa kuolemaan. Medioissa on yksinkertaisesti mahdoton käydä vapaamielistä keskustelua. Rizvin mukaan on kuitenkin yksi paikka, jossa ihmiset voivat olla avoimempia: moskeija.

Arabidiktaattoreille tämä paradoksaalinen järjestely on sopinut. He ovat rohkaisseet perjantaisaarnojen jälkeisiä ”avoimia” keskusteluita juuri sen verran, että (mies)väestö on saanut osallistumisen kokemuksia. Mutta kun kaikki yksilöiden ja perheiden huolet ja turhautumiset on kanavoitu samaan paikkaan, Allahu Akbarin alaisuuteen, hallinto on samalla kyennyt kontrolloimaan kansalaisiaan. Näin on esimerkiksi ylläpidetty ulkoryhmiin kohdistuvaa vihamielisyyttä. Rizvikin kuvailee henkeäsalpaavaa kauhistumistaan, kun hän tajusi ensi kertaa jutelleensa hänelle pahuutta edustaneen juutalaisen kanssa.

Moskeijan yhteiskunnallinen asema on johtanut myös siihen, että hallintoa vastustava oppositio on muodostunut lähinnä uskonnollisista ryhmittymistä. Erityisesti islamistit ovat aktiivisesti pyrkineet täyttämään valtatyhjiötä, joka on syntynyt diktaattorin heikentymisestä. Rizvi jatkaa:

Niissä osissa muslimimaailmaa, joissa kasvoin, uskonto on enemmän kuin uskomusjärjestelmä. Se on läheisesti kietoutunut ihmisten kaikkiin elämänalueisiin. Se on keskeinen perusta, jolle perhe, yhteisö ja moraali rakentuvat. Ja kenties merkittävintä on uskonnon sulautuminen yhteen yksilön identiteetin kanssa.

Viimeksi mainittu seikka, identiteetin ja uskon yhdistyminen, selittää, miksi uskonnosta luopuminen ja jopa vain uskonnon mielekkyyden pohtiminen on musliminuorelle niin järkyttävää. Nuoret tietävät, että he saattavat menettää perheensä, ystävänsä, yhteisönsä ja turvallisuudentunteensa. Monesti uskosta luopuminen tuo myös systemaattista kiusaamista, jopa kidutusta. Maailmassa on edelleen maita, jossa islamista luopumista pidetään kuolemanrangaistuksen arvoisena rikoksena.

Monelle on tullut yllätyksenä, miten myös lännessä kasvanut muslimi voi kokea uskonnon kyseenalaistamisen henkilökohtaiseksi hyökkäykseksi. Tuorein esimerkki on huhtikuulta 2022, kun joukko ruotsalaisia musliminuorukaisia raivostui tanskalaispoliitikon aikeista polttaa Koraani. Mellakointi johti omaisuuden tuhoamiseen ja kymmenien poliisien loukkaantumiseen.

Rizvin mielestä se, että uskonnon kritisointi voi järkyttää uskovan koko olemusta, ei kuitenkaan ole pätevä syy pidättäytyä kritisoimasta tai satirisoimasta islamia. ”Mutta jotta se olisi tehokasta, on tiedostettava, minkä kanssa on tekemisissä”, Rizvi jatkaa.

Länsimaissa elävistä muslimiterroristeista Rizvi kirjoittaa, että heidän toimiaan selitetään usein taloudellisella eriarvoisuudella ja huonommilla mahdollisuuksilla. Heistä puhutaan syrjäytyneenä nuorisona, joka vastustaa vähemmistöjä sortavaa kolonialistista valtaa. Eräs suomalainen poliisijohtajakin selitti Ruotsin mellakoita maan alhaisella sosiaalisella liikkuvuudella [1]. 

Rizvin mukaan eriarvoisuusselitys on pielessä: ”Yhä uudelleen olemme nähneet, että asiat eivät mene noin. Amerikkalaisten muslimeiden koulutustaso on korkeampi kuin melkein millään uskonnollisella ryhmällä, toisena juutalaisten jälkeen. - - Yleisesti ottaen Amerikan muslimeilla menee hyvin.” Perään Rizvi luettelee yhdysvaltalaistaustaisia muslimiterroristeja, joilta ei puuttunut koulutus- tai muita mahdollisuuksia ja jotka näihin mahdollisuuksiin myös tarttuivat. Jotkut heistä jättivät menestyksekkään työuransa ja muuttivat Lähi-itään sotimaan.

Rizvin mielestä erityisen kummallisia ovat muslimit, joiden mukaan Koraani on tarkkaa jumalansanaa, mutta jotka silti väittävät edistävänsä maltillista islamia. Näin Rizvi: ”Olipa maltillisuus sinulle tukeutumista vain joihinkin tiettyihin, erehtymättömänä itseään pitävän doktriinin osiin tai olipa se heikompaa sitoutumista täydellistä alistumista vaativaan doktriiniin, molemmat lähestymistavat ovat ristiriidassa uskon perustavien sääntöjen kanssa.” (korostukset lisätty)

Tämä on olennainen, kaikkiin uskontoihin liittyvä kysymys. Miten pitkälle uskonnollisista teksteistä saa poimia mieluisimmat? Ja kuka sen saa päättää? Entä milloin oppien valikointia on tehty niin paljon, että yksilö on muuttunut uskonnottomaksi? 

Rizvi kysyy: ”Jos yksilö voi olla feministinen muslimi, tai LBGT-muslimi, eikö yksilö voi olla myös maallistunut muslimi, jopa ateistimuslimi?” Ainakin maailma olisi parempi paikka, jos olutbaarissa braatvurstia ramadanin aikaan popsivaa ateistimuslimia ei enää pidettäisi kummajaisena.

Koraani kannustaa väkivaltaan

Sananvapaus on – sukupuolisen ja seksuaalisen tasa-arvon ohella – aihe, joka väistämättä nousee esiin islamia käsiteltäessä. Rizvi toteaa, että sananvapaus on nimenomaan oikeutta käyttää loukkaavia ilmaisuja: ”Ilman oikeutta loukata, mikä on sananvapauden tarkoitus?” 

Kuten todettua, Rizvi vietti lapsuutensa maissa, joissa islamin kritisointi saattaa viedä vankilaan. Niinpä hän myöhemmin vannoi, että päästyään ilmaisunvapautta kunnioittavaan maahan, hän pitäisi vapaudestaan kiinni.

Pohjois-Amerikassa asia ei kuitenkaan ollut niin yksinkertainen. Rizvi ihmettelee, miksi naisvihan ja homokammon tuomitsemista pidetään lännessä vapaamielisyytenä, kun taas islamin – jonka osia misogynia ja homofobia ovat – kritisointia pidetään fanatismina ja islamfobiana. (Käytän mieluummin islamfobia-termiä kuin kankeampaa käännöstermiä islamofobia.) Rizvi myös kysyy, ”miksi kotiväkivaltaa pidetään sopimattomana kaikissa sivistyneissä yhteiskunnissa, mutta sen faktan toteamista, että Koraani kannustaa vaimon pieksemiseen (jae 4:34), pidetään vähemmistön loukkaamisena?”

Sama ihminen saattaa siis tuomita evankelisten kristittyjen homofobian sekä siitä muistuttamisen, että arabimaissa tapahtuva homojen surkea kohtelu nojaa islamilaisiin oppeihin. Jopa profeetta Muhammedin lapsiavioliiton mainitsemista saatetaan pitää epäkunnioittavana kiihkoiluna ja islamfobiana.

Rizvin kanta tällaiseen näennäisliberaaliuteen on selkeä. Hänen mielestään islamfobian kaltaiset syytökset, joita käytetään poliittisiin tarkoituksiin estämään islamkritiikkiä, loukkaavat islamin vihaajien todellisia uhreja. Heitäkin on olemassa. (Tosin tässä mittakaava on syytä pitää mielessä: ne muslimien kärsimykset, jotka johtuvat heidän uskostaan, ovat valtaosalta seurausta muiden islaminuskoisten, pikemmin kuin läntisten rasistien ahdasmielisyydestä. Muslimeita tapetaan lähinnä islamin puolustamisen nimissä.)

Islaminuskon puolustajat vetoavat usein siihen, että Koraanin epäilyttävimpien jakeiden irrottaminen asiayhteydestään saa ne näyttämään vielä pahemmilta. Rizvi vastaa tähän toteamalla, että suotuisilta kuulostavien jakeiden laittamisella asiayhteyteen on samanlainen vaikutus. Hän jopa vertaa Koraanin kaltaisia ”pyhiä” tekstejä Hitlerin kirjaan:

Muutama hyvä ajatus Taisteluni -teoksessa ei tee koko kirjasta hyvää. Vastaavasti muutama huono ajatus ei tee hyvästä kirjasta huonoa. Tämä dynamiikka muuttuu teoksissa, joiden väitetään olevan jumalansanaa tai edes jumalan inspiroimia. Jos meidän tulisi uskoa, että jokin kirja on erehtymättömän jumalan tuotos, virheille ei ole sijaa.

Lisäisin tähän sen, että aivan kuten kaikki islamistit eivät ole lukeneet Koraania, harva SS-mies tai keskitysleirin vartija oli lukenut Hitleriä. Mutta silti kirjassa esitellyillä ajatuksilla oli tuhoisat seuraukset.

Rizvin mukaan maltilliset muslimit ovat luonnollisesti tietoisia, että Koraani on ongelmallinen eikä sellaisenaan sovi nykymaailmaan. Juuri tässä hän näkee muutoksen mahdollisuuden. Ensin olisi hylättävä dogmit, jonka jälkeen voidaan päästä muutokseen: maallistumiseen ja valistukseen. Tavoitteistaan Rizvi esittää vertauksen, että hän ei yritä saada tupakoijaa lopettamaan. Pikemminkin hän yrittää estää nuoria tarttumasta tapaan alun perinkään.

ALAVIITE

[1] Ruotsin mellakoita kommentoi poliisin Ennalta ehkäisevän toiminnan johtaja Jari Taponen. Hänen mellakoinnille antamaansa selitystä – taloudellinen eriarvoisuus ja mahdollisuuksien puute – kritisoitiin runsaasti. Moni myös moitti Taposta poliisille sopimattomasta twitter-politikoinnista.
   Yksi kritisoijista oli kansanedustaja Atte Kaleva (kok), jolle Taponen vastasi vaatimalla todisteita poliittisesta viestinnästään: ”Näytä poliittisesti värittyneet twiittini” (22.4.2022). Tätä seuranneessa keskustelussa nousi esiin muun muassa seuraavia esimerkkejä:
 
- Taponen ylistää hallitusvastuussa olevaa poliitikkoa (hän poisti twiitin myöhemmin).
- Taponen linjaa, että henkilöitä loukkaavat sanat eivät ansaitsisi sananvapauden suojaa (Taponen selittelee lausuntoaan myöhemmin: ”tarkoitin perusoikeuksien loukkaamista”).
- Taponen kertoo, millaiset mielipiteet islamista ovat islamfobiaa ja vihjaa, että vain vähemmistöihin kohdistuva puhe olisi vihapuhetta.
- Taponen ottaa epäsuorasti kantaa Päivi Räsäsen meneillään olevaan tutkintaan: ”ei ole ihan sama, mitä päättävässä asemassa olevat puhuvat näistä asioista” (seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä).
- Taponen esittää, että yksityisen yrityksen makeisbrändi lisäisi ennakkoluuloja.
 
Taponen ei käynyt esiin tulleita esimerkkejä läpi eikä siis myöntänyt yhdenkään mielipiteensä olevan poliittinen. Sen sijaan hän väisteli aihetta toivomalla, että Twitter olisi ”mahdollisimman turvallinen keskustelualusta kaikille”.
   Ennustan, että seuraus tästä syyttelykierteestä – Taposen kritisoijia syytettiin nettikiusaamisesta – on se, että poliittissävytteiset viestit tulevat poliisijohtajien virkatileiltä vähenemään, ja viestintä tullee tarkemmin pysyttelemään poliisin perustoiminnoissa, sosiaalipoliittisen spekuloinnin jäädessä vähemmälle.
 
 

Kilpaurheilu ja sukupuoli-identiteetti

Biologinen sukupuolen määritelmä on täsmällinen ja yksiselitteinen. Sukupuoli, jolla on isommat sukusolut, on naaras. Ja se, jolla sukusolut ovat pienemmät, on koiras. Määritelmä pätee kaikkiin suvullisesti lisääntyviin lajeihin, myös kasveihin.

1960-luvulla ihmiskoiras ja -naaras alettiin tietyillä humanistisilla ja sosiaalitieteellisillä aloilla nähdä toisin. Tämän postmodernin näkemyksen mukaan miehet ja naiset vain performoivat – siis esittävät – mieheyttä ja naiseutta. Ja mieheys ja naiseus puolestaan ovat stereotypioita, jotka ovat merkityksellisiä ainoastaan siksi, että niitä performoitiin aina uudelleen. Suomalaisessa sukupuolentutkimuksessa puhuttiin sukupuolesta toistotekoina.

2020-luvulle tultaessa tilanne muuttui. Joukko trans-aktivisteja oli alkanut vaatia, että yksilön tulee saada itse määritellä sukupuolensa, nimenomaan juridinen sukupuolensa. Vaatimusten takana oli osin samoja järjestöjä, jotka olivat aiemmin menestyksellisesti ajaneet homoseksuaalien oikeuksia.

Kyse ei enää ollut itse-identifioitumisesta vaan vaatimuksesta, että kanssaihmisten ja yhteiskunnan pitää identifioida yksilöt juuri heidän haluamallaan tavalla. Aktivistit kaipasivat vahvistusta muilta.

Kyseinen vaatimus vaikuttaa sinänsä viattomalta. Siinä on kuitenkin joitakin käytännön ongelmia, jotka kenties selvimmin tulevat esille kilpaurheilussa (käsitteellisistä ongelmista, ks. Skeptikko 4/2019). [1]

Yleisesti ottaen suomalaiset ajattelevat sukupuoli-identiteetistä varsin maltillisesti ja perustellusti: kaikkien on saatava elää täyttä elämää, turvassa ja arvokkaasti sukupuolikokemuksestaan riippumatta. Ja jokaisella aikuisella tulee olla oikeus ruumiilliseen ja henkiseen itsemääräämiseen. 

Mutta jos yleinen asenneilmapiiri on tällä tavoin joustava ja vapaamielinen – ”kukin identifioitukoon kummaksi sukupuoleksi hyvänsä tai ei kummaksikaan” – miksi kilpaurheiluun osallistuneita trans-naisia on paheksuttu niin paljon?

Ensinnäkään kilpailevien trans-naisten paheksunnassa ei juuri koskaan ole kyse siitä, että ihmiset haluaisivat kaikkien olevan samanlaisia. Ihmiset eivät myöskään halua estää trans-urheilijaa urheilemasta tai olemasta oma itsensä. Kyse on pikemminkin siitä, mikä on trans-naisille oikea kilpakategoria ja mihin verrata naisurheilijan miespuolisena läpikäymäänsä murrosikää. Onko se esimerkiksi rinnastettavissa suoritusta parantavaan lääkekuuriin?

Mahdollisia yksittäistapauksia lukuun ottamatta miehet eivät halua naiseksi vain kilpamenestyksen takia. Siinä mielessä tilanne eroaa suoritusta parantavien lääkeaineiden käytöstä. Tämä on kuitenkin sivuseikka sen olennaisen kysymyksen kannalta, onko trans-naisilla oleva kiistaton kilpailuhyöty reilua. Se on se kysymys, joka yhteiskunnan tulee ratkaista.

Eräs ratkaisu reiluuskysymykseen voisi olla se, että kilpasarjat jaetaan kahtia niille, jotka kokevat olevansa miehiä ja niille, jotka kokevat olevansa naisia. Ratkaisun ongelma on se, että suorituskyky ei ole kiinni yksilön kokemasta sukupuolesta – eikä etenkään yksilön ilmoituksesta omasta sukupuolestaan.

Naisten sarjat on luotu erillisiksi miesten sarjoista tai avoimista sarjoista nimenomaan siksi, että naiset saisivat kilpailla rehdisti toisia naisia vastaan eikä ylivertaisia miehiä vastaan. Tavoite siis on, että poikkeukselliset lahjakkuudet – myös naisissa – saavat ansioidensa mukaan. Vastaavasti kamppailulajeihin on luotu painoluokat, jotta kilpailuasetelma säilyisi riittävän reiluna.

Se ei siis tee sinusta trans-vihamielistä konservatiivia, jos pidät naisurheilun reiluutta tärkeämpänä lähtökohtana kuin trans-naisen halua tulla hyväksytyksi naiskilpailijana.

ALAVIITE

[1] Vaatimukset itse-identifioinnin tunnustamisesta eivät ole ongelmallisia evoluution takia, kuten joskus kuulee väitettävän. On totta, että yli 200 miljoonan vuoden aikana yksikään nisäkäs ei ole vaihtanut sukupuoltaan. Tämä seikka ei kuitenkaan sellaisenaan kerro, miten identifioitumiskysymystä tulisi käsitellä. Yhtä lailla on totta, että ihmislajilla on sellaisia evolutiivisesti kehittyneitä, etenkin parinvalintaan ja muuhun lisääntymiskäyttäytymiseen vaikuttavia sukupuolieroja, jotka eivät noin vain katoa sosiaaliskulttuurisella kikkailulla. Kuten edellä, sukupuolierojenkaan evoluutio ei kerro, miten identifioitumisvaatimuksiin tulisi suhtautua.
 
 

Vihapuhe nauttii lainsuojaa

Esa Ylikoski erittelee ansiokkaasti kirkolla olevia etuoikeuksia (Vapaa Ajattelija 1/2022). Seuraava lause vaatii kuitenkin oikaisun: ”Koska vihapuhe, kiihottaminen kansanryhmää kohtaan ja julkisrauhan rikkominen on Suomessa kielletty...”

Kuten Ylikoski toteaa, kiihottaminen kansanryhmää vastaan ja julkisrauhan rikkominen ovat kiellettyjä, aivan kuten kiellettyjä ovat kunnianloukkaus ja syrjintä. Mutta listan ensimmäisenä oleva vihapuhe nauttii edelleen lainsuojaa. Laki ei edes tunne kyseistä termiä. (Ensimmäisen kerran sana mainitaan hallituksen esityksessä vuonna 2013, jonka jälkeen se mainitaan neljässä hallituksen esityksessä.)

Miksi vihainen kielenkäyttö on siis edelleen sallittua? Meneehän viesti useimmiten paremmin perille ilman pilkkaamista, loukkaamista ja vihan osoittamista. Loukkaamisessa ei myöskään ole mitään sinänsä suurta tai nerokasta, ja vihaisen puheen kohde harvoin myös muuttaa mieltään. Lisäksi vihapuhe toisinaan ylittää laittoman uhkauksen, väkivaltaan yllyttämisen tai kunnianloukkauksen kriteerit.

On kuitenkin eräs vastaansanomaton peruste sallia pilkkaava ja vihainen puhe. Se kuuluu seuraavasti: jos ihmisiä vaaditaan mukautumaan demokraattisiin päätöksiin, kaikilla osapuolilla on oltava mahdollisuus esittää argumenttinsa haluamallaan tavalla. Se on ainoa legitiimi tapa vaatia ihmisiä hyväksymään enemmistön päätökset.

Meidän ei siis tule pakottaa ihmisille toisenlaista makua tai toisenlaisia standardeja, mikäli samaan aikaan vaadimme heitä hyväksymään demokraattisesti tehdyt päätökset. Pilkka, satiiri ja halveksunta ovat tietynlaisia ilmaisutapoja, jotka esittävät sisältönsä tavalla, jota ei voida toistaa vähemmän hyökkäävästi sisällön muuttumatta.

Voidaan toki toivoa ja kampanjoida sen puolesta, että ihmiset käyttäytyisivät aina kohteliaasti. Se on kuitenkin eri asia kuin ilmaisun rajoittaminen vain ilmaisun aggressiivisuuden takia. Jälkimmäinen olisi sananvapauden kaventamista siksi, että jotkut voisivat olla suojassa vääränlaisilta sanoilta.

Meidän on uskottava ihmiseen ja taattava, että kaikki pääsevät osallisiksi ylellisyydestä, jota itsenäinen ajattelu ja vallanpitäjien ja huonojen ajatusten kritisoiminen on. Mikä tahansa yritys sananvapauden kaventamiseksi, vaikka yritys puettaisiin humaaniuden ja empaattisuuden kaapuun, vaarantaa vapaudet, jotka ovat mahdollistaneet muunlaisteen oikeuksien laajenemisen. Sananvapaus on tehokkain ase vallan väärinkäyttöä ja kaikenlaista tyranniaa vastaan. Se on liian tärkeää rajoitettavaksi vain siksi, että jokunen poliitikko tai aktivisti pelkää sen ”väärinkäyttöä”.

Sosiobiologiset terveiset Niiniluodolle

Emeritusprofessori Ilkka Niiniluoto kirjoittaa Tekniikan filosofia -teoksessaan seuraavasti:

Esimerkiksi Herbert Spencerin sosiaalidarwinismissa ja modernissa sosiobiologiassa on oletettu, että etiikka voidaan rakentaa evoluutioteorian varaan: hyvää on se, mikä on ihmisen evoluution luonnollisen suunnan mukaista. Tällainen evolutionistinen etiikka on kuitenkin kyseenalaista: se syyllistyy siihen, mitä G. E. Moore kutsui naturalistiseksi virhepäätelmäksi: ”hyvä” yritetään palauttaa johonkin luonnolliseen, empiirisesti mitattavaan ominaisuuteen. (Niiniluoto 2021, 2. p., s. 190).

Ennen Niiniluodon lausunnon oikaisua esiteltäköön hänen saman sorttinen erheensä reilun parinkymmenen vuoden takaa. Niiniluoto kirjoittaa Tieteessä tapahtuu 4/2001 -lehdessä: ”...ihmiseen kohdistuvan sosiobiologian edustajat ovat tavallisesti oikeistokonservatiiveja, jotka käyttävät evoluutioteoriaa puolustamaan yhteiskunnassa jo vallitsevien sosiaalisten valtahierarkioiden säilymistä.” Vastasin Niiniluodolle seuraavaan tapaan:

Sosiobiologian tieteellistä arvoa ei lisää tai vähennä se, ovatko sen harrastajat konservatiiveja tai radikaaleja sosialisteja. Sitä paitsi Niiniluodon väite ei pidä paikkaansa. Vuosia alaa seuranneena olen huomannut, että sosiobiologit ovat tavallisesti vapaamielisiä ja melkeinpä kaikkea muuta kuin oikeistokonservatiiveja – etupäässä sellaisia kuin Niiniluoto itse (Tieteessä tapahtuu 5/2001). 

Sosiobiologian keskeisten kehittäjien keskuudesta löytyi itse asiassa niin monta vasemmistolaista, että oikeistokonservatiivi olisi voinut paljastaa sen vasemmistolaiseksi salaliitoksi. Tästä huolimatta 1970-luvun akateemiset marxilaiset hyökkäsivät tieteenalaa vastaan leimaten sen oikeistokonservatiiviseksi. Asiaa ei ole oikeastaan vieläkään oikaistu, ja hyökkäyksen perintönä harva humanisti tai sosiaalitieteilijä on edelleenkään kiinnostunut sosiobiologiasta tai evoluutiopsykologiasta. Psykologian emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen on esimerkiksi todennut, että harva hänen luennoilleen tuleva opiskelija tietää, mitä sosiobiologia oikeasti tutkii tai mitä se on tutkimistaan ilmiöistä sanonut, mutta ”kaikki tietävät, että sosiobiologia on paha asia” (Tieteessä tapahtuu 5/2008).

Niiniluoto ei tuolloin parikymmentä vuotta sitten vastannut edellä mainittuun kirjoitukseeni. Niinpä jäi epäselväksi, sainko käännettyä hänen päätään. Niiniluodon tuoreiden lausuntojen perusteella uskallan jo uumoilla, että hän on jossakin määrin oikaissut ajatteluaan eikä enää yhdistä sosiobiologiaa oikeistolaisuuteen. Mutta kuten todettua, tuoreissa lausunnoissa on samansuuntaisia virhepäätelmiä.

Ensinnäkin Niiniluoto tekee vääryyttä rinnastaessaan sosiobiologian ja sosiaalidarwinismin. Sosiobiologia on tieteenala, joka tutkii sosiaalisten ja yhteisöllisten ilmiöiden biologista perustaa. Sen tärkeimpiä tutkimuskohteita ovat olleet aitososiaaliset hyönteiset ja niiden työläisten lähes pyyteetön uhrautuminen kotipesän ja kuningattaren hyväksi.

Sosiaalidarwinismin perusajatus taas oli, että vahvimmilla ihmisillä (miten vahvuus ikinä ymmärrettiinkään) tulisi olla oikeus haalia vapaasti resursseja, samalla kun heikoille olisi oikein pysyä kurjuudessaan. Jos sosiaalidarwinismi olisi tiedettä, se olisi yhteiskuntatiedettä – jonka nimi vieläpä pitäisi olla sosiaalispencerismi Niiniluodon mainitseman Herbert Spencerin mukaan. Sosiobiologialla ei siis ole tekemistä sosiaalidarwinismin kanssa. Näiden kahden rinnastaminen on ristiriidassa Niiniluodon yleisesti ottaen onnistuneiden tieteenedistämispyrkimysten kanssa.

Entä Niiniluodon ajatus, että sosiobiologien mukaan etiikka voidaan rakentaa evoluutioteorian varaan? Tai että evoluutioteorian varaan rakentaminen olisi sortumista naturalistiseen virhepäätelmään, joka vieläpä olisi sosiobiologien mielestä olisi oikea tapa toimia? Ensimmäinen väite on osittain virheellinen, jälkimmäinen täysin.

Wikipedian mukaan etiikka on ”tutkimusala, joka tutkii moraalia ja siihen liittyviä kysymyksiä kuten eettisen toiminnan periaatteita, oikeaa ja väärää, hyvää elämää, sekä arvojen ja eettisten väittämien luonnetta” (29.4.2022). Käytännöllisen filosofian professori Juhani Pietarinen (1938–2018) määrittelee etiikan samaan tapaan: ”Se on filosofian haara, joka tutkii filosofisesti kiinnostavia asioita moraalisissa ilmiöissä.” (https://filosofia.fi/fi/ensyklopedia/etiikka)

Etiikka on siis moraalia tutkiva tutkimusala. Näin määriteltynä etiikan rakentaminen evoluutioteorian varaan on täysin legitiimi, joskin tutkimuskohdettaan latistava tavoite. Yleisesti ottaen sosiobiologit eivät siihen pyrikään. He ymmärtävät, että moinen lähestymistapa jättäisi kiinnostavia osia moraalikäyttäytymisestä huomiotta. Toisin sanoen, ei tarvitse olla filosofi huomatakseen, että moraalin tutkiminen hyötyy muistakin työkaluista kuin evoluutioteoriasta.

Joku yksittäinen sosiobiologi – Niiniluoto ei mainitse yhtäkään – saattaa toki ajatella, että tutkimusala nimeltä etiikka tulisi rakentaa täysin evoluutioteorian varaan. Mutta sekään ei vielä kertoisi, mitä kyseinen sosiobiologi pitää ”hyvänä”. Kyse on kahdesta täysin eri asiasta.

Ihmistä tutkivat sosiobiologit toki ajattelevat – täysin perustellusti – että lajillemme tyypillisten moraalitunteiden ja moraalijärjestelmien ymmärtäminen edellyttää evoluutioteoriaa. Ilman evoluutioteorian tuntemusta ja käyttöä on esimerkiksi mahdoton selittää, miksi tunnemme häpeää ja ylpeyttä tai kiitollisuutta ja moraalista närkästystä. Tällainen evolutiivisten selitysten etsiminen ei tietenkään ole käyttäytymisohjeiden antamista, kuten Niiniluoto vihjailee. 

Tämä Niiniluodon erhe saattaa selittyä etiikka-sanan erilaisilla määrittelyillä. Ehkä Niiniluodon määritelmässä etiikka ei ole tutkimusala vaan se tarkoittaa kannan ottamista siihen, mikä on oikein ja mikä väärin. Kyse olisi siis normatiivisesta eli preskriptiivisestä etiikasta eli käytännössä pyrkimyksestä ohjata ihmisten käyttäytymistä. Sellainen ei luonnollisestikaan kuulu sosiobiologian – tai minkään muunkaan tieteenalan – repertuaariin. Kuten todettua, biologien käyttämä evoluutioteoria antaa selityksiä lajityypillisille piirteille, mutta moraaliohjeita tai käyttäytymissuosituksia siltä on turha odottaa. 

Tässä kohdin Niiniluoto menee eniten metsään. Hän virheellisesti vihjaa, että moraalintutkimuksen rakentaminen evoluutioteorian varaan olisi sortumista naturalistiseen virhepäätelmään. Lisäksi hän suorasukaisesti mutta ilman esimerkkejä väittää, että moderni sosiobiologia pyrkisi juuri tähän, antamaan evoluutioon ja ”luonnollisuuteen” nojaavia ohjeita hyvästä ja pahasta. 

Yksinkertainen esimerkki valaisee Niiniluodon virhettä. Sosiobiologi kykenee evoluutioteorian perusteella päättelemään, miksi vaikkapa puolison syrjähyppy useimmiten tuntuu pahalta ja herättää mustasukkaisuutta. Sosiobiologi voi myös tehdä moniin eri lähteisiin nojaavia päätelmiä siitä, miten ja missä olosuhteissa syrjähyppytaipumus ja mustasukkaisuus ovat kehittyneet. Mutta sosiobiologia ei silti kerro, ovatko pettäminen tai aviouskollisuus itsessään ”hyvää” vai ”pahaa” – tai edes ”luonnollista”. Koko termi ”luonnollinen” puuttuu sosiobiologian sanavarastosta. 

Mihin Niiniluoto siis perustaa syytöksensä, että sosiobiologit kannattaisivat jonkinlaista normietiikkaa? Tämä jää epäselväksi. Kyse näyttää olevan vain hänen biologiaa koskevan tietämättömyytensä esittelemisestä.

Sosiobiologit ovat tutkijoita muiden luonnontutkijoiden joukossa. He ajattelevat, että tieteellisen tutkimuksen avulla voidaan selvittää vaikkapa seuraavia asioita: missä suhteissa demokratia on diktatuuria toimivampi, miten markkinatalous toimii verrattuna komentotalouteen, millaiset rangaistukset ehkäisevät rikoksia ja niin edelleen. Luultavimmin sosiobiologit myös – Niiniluodon tavoin – tervehtivät ilolla sitä, että ihmisten moraaliset tavat (ainakin länsimaissa) nojaavat yliluonnollisen sijasta yhä enemmän tutkittuun tietoon. Tämä kaikki on kaukana naturalistisesta virhepäätelmästä.

Niiniluoto tietysti on perillä siitä, että moraalitapojen ja -tunteiden selittämiseen käytetty tieteellinen teoria ja tämän teorian avulla löydetyt selitykset ovat eri asia kuin se, mitä kukakin tutkija sattuu pitämään hyvänä tai pahana. Kenties Niiniluoto vielä myös oivaltaa, että sosiobiologi osaa nämä seikat tutkimuksissaan pitää erillään – mahdollisesti keskivertofilosofia paremmin.

PS. Olen aiemmin kritisoinut Niiniluotoa sukupuolentutkimukseen liittyen.
Samoin olen oikaissut joitakin professori Jussi Pakkasvirran näkemyksiä sosiobiologiasta.