Tieteen auktoriteetti tulee ansaita

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 1/2025 -lehdessä.

Mitä johtoporras vastaa?

Diplomi-insinööri Arto Kuosmasen kirjoitus Skeptikko 4/2024 -lehdessä on ensimmäisiä puheenvuoroja, jossa kysellään yliopiston johdon vastuun perään. Miksi johto salli epäobjektiivisten menetelmien vallata tiettyjä sosiaalitieteellisiä ja humanistisia aloja? Miksei vaadittu testattavia ja kumottavissa olevia ennusteita? Mihin unohtui asioiden mittaaminen pätevillä mittareilla? Mihin jäi syy-seuraussuhteiden selvittäminen?

Monessa tutkimuksessa tulokset oli päätetty etukäteen. Toisinaan taas verbaaliakrobatia muodostui tärkeämmäksi kuin se, että tutkimustulokset kuvaavat todellisuutta. Jopa tohtorinpapereita myönnettiin heppoisin perustein. Miksi?

Mahdollisia selityksiä on monia. Ehkä johto ei nähnyt sosiaalitieteiden ongelmia tai ehkä se halusi vältellä syytöksiä dogmatismista. Tai ehkä he kokivat tehneensä jo tarpeeksi tieteellisten standardien eteen.

Kuosmasen mukaan selitys löytyy pelkuruudesta tai hienotunteisuudesta: ”Koska naistutkijat esittivät olevansa syrjittyjen asialla, alan menetelmiin ei uskallettu puuttua.” Naistutkimus ei toki ollut ainoa objektiivisuutta vieroksuva ja poliittista aktivismia suosinut ala, mutta se oli räikeimmästä päästä. Tärkeämpiä olivat oikeaoppisuus ja vaikutuksen tekeminen kollegoihin kuin pyrkimys objektiivisuuteen. [1]

Vastaako sikariporras, etenkin Helsingin yliopistoa kanslerina ja rehtorina johtanut Ilkka Niiniluoto jotakin? Ainakaan vetoaminen tieteenalojen autonomiaan tai erilaisiin käsityksiin siitä, mikä on tiedettä, ei ole pätevä puolustus. Niiniluoto on lukuisissa kirjoituksissaan suosinut nimenomaan tieteellisten menetelmien ankaruutta ja korostanut pätevän argumentaation merkitystä. Silmien sulkeminen tuntuu siksi niin erikoiselta. Johdon toimimattomuus on saattanut jopa vaikuttaa yliopistojemme heikkoon asemaan kansainvälisissä vertailuissa.

Johdon olettaisi siis aktiivisesti pyrkivän siihen, että tieteellinen tutkimus säilyttää auktoriteettinsa. Siinä on kyse paljon enemmästä kuin laadullisen ja määrällisen (kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen) tutkimuksen erosta, jolla moni sosiaalitieteilijä reviiriään puolusti. (Iso osa naistutkimuksesta ei toki istunut kumpaankaan kategoriaan.)

Sosiaalitutkimuksessa vahvoja vinoumia

Usein kun laadullisen ja määrällisen tutkimuksen pätevyydestä syntyi kiistaa, laadullisen tutkimuksen harjoittajat väittivät, että ”kvantitatiivinenkin tutkimus on vinoutunutta”. Perään he saattoivat sanoa, että ”se, mitä päätät mitata, on jo osoitus vinoumasta”.

Nämä ovat sinänsä perusteltuja väitteitä: tutkijan näkemykset vaikuttavat mittauskohteen valintaan. On kuitenkin huomattava, että kvantitatiivisessa tutkimuksessa prosessi, jolla mitattava kohde valitaan, ei ole tuottanut saatuja mittaustuloksia. Myöskään teoria, jolla tutkija mittaustuloksiaan selittää, ei ole mittaustulosten takana.

Tämä eroaa sosiaalitutkimuksesta. Siinä tutkijan omaksuma teoria on saattanut suoraviivaisesti tuottaa saadut tulokset. Tutkija on esimerkiksi voinut johdatella haastattelemiaan henkilöitä antamaan juuri tietynlaisia vastauksia. Tutkittavat henkilöt ovat myös saattaneet omaksua alan tutkijoiden parissa vallitsevan ajattelutavan, vaikkapa käsityksen yhteiskunnan naisvihamielisyydestä. Läpeensä vinoutuneita tuloksia voi syntyä monella muullakin tavalla.

Kvantitatiivisen tutkimuksen vinouma on siis täysin erilainen vinouma kuin se, joka syntyy, kun sosiaalitieteilijä raportoi haastateltaviensa kokemuksista. Joskus jopa tapahtui niin, että sosiaalitieteilijä raportoi vain ja ainoastaan omista kokemuksistaan (ns. autoetnografinen tutkimus).

Mikäli yliopisto epäonnistuu tutkimuksen objektiivisuuden ja arvovallan ylläpitämisessä, seuraukset voivat olla ikäviä. Kansalaisista tulee alttiimpia uhreja ideologiselle manipuloinnille, salaliittoteoriat yleistyvät, ja epätotta aletaan helpommin pitää totena. Asioiden väitetään olevan jollakin tavalla vain siksi, että niiden halutaan olevan sillä tavalla.

Skeptikko tekisi itsensä mieluusti tarpeettomaksi, mutta tavoite ei taida onnistua edes akateemisen tutkimuksen kohdalla.


ALAVIITE

[1] Samassa lehdessä Tiina Raevaara pitää ”toisarvoisena” sitä, että jotkut skeptikot ovat ”roimineet” sukupuolentutkimusta. Perään hän kysyy, miksi Skepsis ei puolusta tieteen perusrahoitusta.
 
Kaikki yhdistyksen jäsenet lienevät yhtä mieltä, että tutkimuksen rahoitus on tärkeää turvata. Skepsiksen ei silti tule keskittyä verorahojen jakamiseen – olettaen, että tässä tarkoitetaan tutkimuksen julkista rahoittamista. Sen sijaan skeptikon epäkiitollinen tehtävä on puuttua asiaan, mikäli tutkimustulokset ovat virheellisiä tai ne on saatu epäpätevien menetelmien avulla. Siinä ei ole mitään toisarvoista.
 
Lisäksi mikäli tieteen edistäminen on tavoitteena, eikö tällöin kannattaisi pyrkiä siihen, että rajallisia tutkimusresursseja suunnataan mahdollisimman kauas politisoituneesta pseudotieteilystä ja dogmatismista? Niistä ainakin takavuosien sukupuolentutkimuksesta löytyy monia esimerkkejä. Kuulen mielelläni, jos laiva on äskettäin kääntynyt.
 

Mitä yhdestä särkyneestä minuudesta?

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 1/2025 -lehdessä.

Mitä yhdestä elämän synnystä? Tai särkyneestä minuudesta? Ja jokunen kirjasuositus

Laatuluettavaa

Galaksien ja alkeishiukkasten näkökulmasta elämän synty maapallolle ei ollut kummoinenkaan muutos. Tai oikeastaan se ei ollut muutos lainkaan. Niin kosmos kuin kvarkitkin jatkoivat entiseen malliin.

Tilanne on lähes sama, kun asiaa katsotaan ihmisen näkökulmasta.

On yhdentekevää, kehittyikö elämä mutalätäköissä, merenpohjassa vai kenties jossakin aivan muualla. Eliöt – ihminen mukaan lukien – siirtävät perimäänsä seuraavaan polveen piittaamatta siitä, missä ja miten alkueliöt sitä tekivät. Elämän ensihetkistä emme tule löytämään sen enempää lohtua kuin kauhuntunteitakaan.

Sekin on yhdentekevää, onko Maapallo ainoa tyyssija eläville olennoille vai ei. Jos tutkijat saavat todisteita elämästä muilla taivaankappaleilla, ihmislaji ei joudu eksistentiaaliseen kriisiin. Yksilöt ja yhteiskunnat jatkavat entiseen malliin.

Esibiologisen liemen ja primitiivisten solujen välinen aikamatka on myös kertakaikkisen tylsä. Satoja miljoonia vuosia silkkaa tyhjänpäiväisyyttä. Kaikki olisi saattanut pysähtyä alkuunsa asteroiditörmäyksen tai muun kosmisen sattuman takia.

Yksilö on koodien kulkuneuvo

Kuvia Luonnontieteellisestä
keskusmuseosta

Täällä me kuitenkin olemme. Selitys löytyy elämän synnyn jälkeisistä lukuisista mullistuksista. Yksittäisistä soluista kehittyi monisoluisia liittoumia. Jotkut solut ottivat sisäänsä toisenlaisia soluja, joista kehittyi soluelimiä. Nisäkkäiden sukulinjassa tapahtui hyppäyksistä mullistavin: laumaeläimestä tuli kieltä käyttävä kulttuurieläin. Tämä kulttuuriskielellinen loikka teki karvattomasta kädellisestä maailmanvalloittajan.

Kyseinen apina ei päihittänyt muita petoja nopeudessa tai voimassa, eivätkä evoluution sille antamat perhetunteet auttaneet pärjäämään pakkasessa. Mutta älynsä, kätevyytensä ja kulttuurisen oppimisen avulla laji sai muusta luonnosta musertavan yliotteen.

Ihmiseen itseensä tämä yliote ei silti ulottunut. Yksilö on yhä hajanainen ja johdateltavissa. Perimän palaset ovat kotoisin sieltä ja täältä, geenit manipuloivat toisiaan, solut ovat sekoitus koirasta ja naarasta, erilaiset ajatusrakennelmat kilpailevat aivojen hallinnasta, ja niin edelleen.

Ihmisyksilö on lopulta vain muiden käyttämä kulkuneuvo. Se sai kaksi tehtävää: kuljeta DNA:n digitaalista koodia seuraavaan polveen ja levitä ajatuksia ja tapoja muille. Siinä se olennaisin; elämä on informaation säilömistä ja siirtämistä. Geneettinen ja kulttuurinen informaatio liikkuu yksilön avulla ja piittaamatta hänen hyvinvoinnistaan. Edes ajatusrakennelmien totuudellisuudella ei ole niin väliä. 

Useimmat toki tuntevat olevansa itsenäisiä ja yhtenäisiä, ja moni kuvittelee näkemystensä seuraavan järkeviä ja omaehtoisia päätelmiä. Tämä kaikki on ymmärrettävää, sillä kyseisiä illuusioita rakennetaan lapsesta asti.

Todellisuudessa geenit juuri ja juuri pystyvät pitämään kulkuvälineen kasassa. Ja mitä tulee kulkuneuvon omaksumiin ajatusrakennelmiin, ne ovat läpeensä vinoutuneita ja usein keskenään ristiriitaisia. On kuin kulkuneuvolla olisi monta egoa; yksi niistä on se äänekäs kontrollifriikki, jonka koemme minuudeksi.

Olemisen mielekkyys riippuu pitkälti siitä, miten suhtaudut hajanaisuuteesi. Hyviä vaihtoehtoja on nähdäkseni vain yksi. Kulkuneuvon tulee selvittää, miksi hän on sellainen kuin on ja mitkä hänen kantamistaan ajatuksista ovat tosia. Näihin vastaaminen suojaa manipulaatiolta, keventää kannettua taakkaa ja auttaa löytämään tavoittelemisen arvoiset asiat. Tämän pikku projektin voi aloittaa vaikkapa seuraavista teoksista:

Richard Dawkins: Geenin itsekkyys (1993)
Daniel C. Dennett: Lumous murtuu (2007)
Steven Pinker: The Blank Slate (2002)
Matt Ridley: Geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen (2004)

Epätieteellinen tilinpäätös

Vuosi 2024 oli jälleen kiireinen, ja harmillisen vähän ennätin kirjoituspuuhiin. Lukeminen onnistui kuitenkin melko hyvin. Vuoden 2025 aikana koetan saada oheisten lukemieni teosten olennaisimmat pointit kirjoitettua auki. Muutama aihetta sivuava teos on vielä lukujonossa, mutta se puoli urakasta alkaa olla ohitse - massakausi siis takana. Jos hyvin käy, tuloksena on kirja meritokratiasta.

Toivon kaikille lukijoilleni onnea ja menestystä vuodelle 2025.

Miksi ihmiset uskovat uskomiseen?

Oheinen vastineeni ilmestyi Skeptikko 4/2024 -lehdessä (jossa oli myös kaksi muuta kirjoitustani: kirja-arvio ja huomioita kirja-arviosta).
 
           * * *

Kiitän Otto Pellistä ystävällisestä vastineesta. Sen perusteella sanomani pitää edelleen paikkansa: uskonnot pystyvät taidokkaalla propagandalla johdattelemaan ihmisiä pois johdonmukaisuudesta.
 
Pellinen näyttää Tuomas Enbusken tavoin hyväksyvän todisteet uskontoa kannattelevien tunteiden evolutiivisesta alkuperästä. Enbuske jopa totesi kirjoituksestani, että ”totta joka sana”.
 
Pätevien selitysten ja todisteiden oheen he kuitenkin sekoittavat mystisismiä ja esoteriaa, tai kristinuskon termein armoa ja pyhyyttä. He toimivat niin siitä huolimatta, että heillä ei ole näyttöä korkeammista armahtavista voimista. Niinpä he joutuvat uskomaan uskomiseensa. Tämä on tietysti inhimillistä, ja toisinaan myös anteeksiannettavaa – mutta skeptistä tai loogista se ei ole.
 
Pellinen esittää, että varhaisella kristinuskolla oli myönteisiä vaikutuksia tieteen kehittymiseen ja kenties jopa homojen asemaan. Skeptisismille tällä ei ole merkitystä. Olipa uskonnoilla millaisia vaikutuksia tahansa, se ei tee uskovaisten esittämistä väitteistä tosia. Ja totuudesta skeptikon tulee olla kiinnostunut. Galilein ja muiden luonnontieteilijöiden vainoamisia on tässä yhteydessä oikeastaan turha edes mainita.
 
Se, että nykykristillisyys on pukeutunut samettihansikkaisiin, on siis totuuden kannalta sivuseikka. Sametin alle kannattaa silti vilkaista. Siellä on laskelmoivan, avokätisesti rahoitetun ja inhimillisiä heikkouksia hyväksikäyttävän organisaation rautanyrkki. Holtittomat sepustukset taruolentojen tahdonvapaudesta eivät tätä seikkaa muuta.
 
Kristinuskoa puolusteleva Areiopagi-verkkojulkaisu, jossa Pellinen on samaan tapaan söhlinyt yhteen luonnontiedettä ja raamatullisuuksia, olisi taikauskomyönteisyytensä puolesta Huuhaa-palkinnon arvoinen.

Esoteriaa vai lähimmäisenrakkautta?

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 4/2024 -lehdessä.
 
Pseudotieteen kritisoiminen on aitoa välittämistä
 
Dosentti Pia Vuolanto arvioi Tieteen valepuvussa -kirjan (Tiedepolitiikka 3/2024). Teos on ansiokas rationalismin puolustus ja pseudotieteen kritiikki. [1]

Olin kiinnostunut Vuolannon kirja-arviosta muun muassa siksi, että hän on aiemmin esittänyt tuulesta temmattuja väitteitä Skeptikosta. Lehti kuulemma tuottaa sukupuolittuneita hierarkioita sekä vähättelee ja marginalisoi naisia. [2] Lisäksi Skeptikossa olevat epäsuorat sukupuoleen liittyvät ilmaisut muka ”tuottavat käsitystä tutkijoiden miessukupuolisuudesta”. [3]

Kirja-arviossaan Vuolanto kertoo päätyneensä teoksesta seuraavaan käsitykseen: ”psykologisessa tutkimuksessa oletetaan, että tieteeseen kriittisesti suhtau­tuvien tai pseudotieteellisiä usko­muksia omaksuneiden ihmisten ajattelussa on lähtökohtaisesti jo­takin vinoutunutta tai vääristynyt­tä...” Vuolanto ei pohdi, onko hänen tekemässään päätelmässä jokin pielessä. Kommentointi antaa lähinnä ymmärtää, että hänen mielestään pseudotieteellinen ajattelu ei olisi vinoutunutta.

Tähän on todettava, että lähes kaikkeen ajatteluun sisältyy vinoumia – ja se on yksi syy, miksi tarvitaan tiedettä; toimimaan vastalääkkeeksi aivojen temppuiluille. Erityisen vinoutunutta on pseudotieteellinen ajattelu, sillä siinä hyväksytään väitteitä ilman kelvollisia todisteita. Usein todisteet järjestelmällisesti sivuutetaan.

Vuolanto paheksuu, että kirjan kirjoittaja, kognitiivisen neurologian lehtori Petri Paavilainen ei käsittele pseudotieteitä ”neutraalisti”. Esimerkkinä Vuolanto mainitsee sen, että Paavilaisen mukaan pseudotieteissä on jotakin ”poikkeuksellisen harhaanjohtavaa ja epäluotettavaa”. Tästäkään varsin perustellusta mielipiteestä Vuolanto ei kerro, onko siinä jokin pielessä. Vain Vuolannon oma paheksumisentunne tulee ilmi.

Teoksen pääongelmana Vuolanto pitää sitä, että ”vastapuoli voi kokea tulleensa mitätöidyksi, ohitetuksi tai joutuneensa naurunalaisek­si”. Vastaavaa huolta on kantanut esimerkiksi antropologi Marja-Liisa Honkasalo. Hän myös harmitteli, että Skeptikossa kritisoitiin hänen toimittamaansa ”kummista” kokemuksista kertovaa kirjaa. [4]

Vuolanto ja Honkasalo siis esittävät, että skeptikot eivät harjoittaisi arvostavaa ja kuuntelevaa dialogia. Tieteen ystävät eivät muka ”halua ymmärtää toisella tavalla ajattelevia”, kuten Honkasalo näkemyksen muotoili.
 
Mitä syytökseen tulisi vastata? Saattaa olla totta, että moni pseudotieteilijä kokee tulleensa sivuutetuksi tai joutuneensa naurunalaiseksi. Mutta olipa se kuinka yleistä tahansa, kyseessä ei ole pätevä perustelu millekään. Voihan skeptikkokin sanoa samaa. Muutamilla rajatietomessuilla käyneenä esimerkiksi tiedän, että skeptikoihin suhtaudutaan siellä penseästi naureskellen eikä lainkaan ymmärtävästi kuunnellen.

Vuolannon ja Honkasalon syytökseen on pätevämpikin vastaus kuin kilvoittelu siitä, kenelle virnuillaan eniten. Se kuuluu seuraavasti: pseudotieteellisten käsitysten kriittinen tarkastelu on nimenomaan pyrkimystä toisenlaisten näkemysten ymmärtämiseen. Ja se, että pseudotieteistä innostuneelle tarjotaan tietoa ihmismielen johdateltavuudesta ja taipumuksista harhoihin ja vinoumiin, on aitoa välittämistä – toisin kuin esoterian juhlistaminen, joka on tieteen ja lähimmäisenrakkauden halveeraamista.

Tieteen valepuvussa -kirja (arvioitu Skeptikossa 4/2023) ehdottaa kolmea toimenpidettä pseudotieteen suitsemiseksi: on kehitettävä kansalaisten kognitiivisia taitoja, on kartutettava kansalaisilla olevia totuudenmukaisia tietoja ja on kasvatettava kansalaisten voimavaroja ja motiiveja skeptisyyteen.

Lisäisin neljänneksi seikaksi sellaisen asenteen vaalimisen, että epäonnistuminen on sallittua ja opettavaista. Jos tämä tieteelliseen toimintaan kuuluva ajattelutapa yleistyisi, kritiikin edessä homeopaattikin saattaisi todeta: ”Taisin antaa johtaa itseäni harhaan, ehkä halusin vain kuulua joukkoon. Ensi kerralla olen viisaampi.”

VIITTEET

[1] Paavilainen, P. (2023): Tieteen valepuvussa – Mitä pseudotiede on ja miksi siihen uskotaan. Gaudeamus. Helsinki.

[2] Vuolanto, P. & Kolehmainen, M. (2021): Gendered bounda­ry­ work within the Finnish skepticism movement. Science, Technology & Human Values. 46(4): 789–814.

[3] Päätoimittaja Risto K. Järvinen totesi tuolloin Vuolannon ja hänen kollegansa tekstistä, että yli 17 vuotta jatkuneesta päätoimittajuudesta huolimatta hänellä ei ”ole hajuakaan, mistä tutkijat kirjoittavat”. (Pääkirjoitus, Skeptikko 2/2017)

[4] Tammisalo, O. (2017): Mummojen mietteitä ja akateemista huuhaata. Skeptikko 4/2017.

Jos yksi muistaa, muutkin muistavat

Oheinen kirja-arvioni julkaistiin Skeptikko 4/2024 -lehdessä.

Maanalainen vastaan maolainen totuus – kun unohtaminen ei ole vaihtoehto

 

Johnson, Ian (2023): Sparks – China’s Underground Historians and Their Battle for the Future. Oxford University Press.

Jokaisella valtiolla on myyttinsä ja sankaritarunsa. Kiina on siitä poikkeuksellinen, että sen tarustoa ruokkii lähes kaikkivoipa puoluekoneisto. Maasta myös puuttuu itsenäinen media ja yliopisto, jotka voisivat oikoa ja kritisoida virallista näkemystä. Kiinan koko historia museoineen, elokuvineen, turistikohteineen ja oppikirjoineen on puolueen virkamiesten hallinnassa. Ja jälki on sen mukaista.

Puoluejohto ja sen kätyrit väittävät muun muassa seuraavaa:

- Kommunistisen puolueen valtaanpääsy oli väistämätöntä ja johtui kansannousun ja Maon nauttimasta suosiosta.

- Varhaista puoluejohtoa yhdisti ideologinen veljeys, joka lopulta pelasti Kiinan. 

- 1950- ja 60-lukujen lukuisat nälänhädät johtuivat luonnonkatastrofeista, eivät puoluejohdon virheistä.

- Tiibetin ja Xinjiangin väestöt ovat aina olleet osa Kiinaa.

- Hong Kongin ja Tiananmenin demokratialiikkeet olivat ulkovaltojen masinoimia.

- Covid-19- ja SARS-epidemiat hoidettiin avoimesti ja vastuullisesti.

Mikään väitteistä ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi kommunistisen Kiinan alkutaival oli ideologisesti epäyhtenäistä, ja vastustajiin kohdistuneet poliittiset puhdistukset ja vainot olivat nöyryyttäviä ja verisiä. Puhdistukset myös lähes poikkeuksetta perustuivat tekaistuihin syytöksiin.

Puolueen propaganda ei kuitenkaan uponnut kaikkiin. Ian Johnsonin teos kertoo niistä maan alla toimineista kirjoittajista, elokuvantekijöistä ja taiteilijoista, jotka rohkeasti kiistivät puolueen läpeensä vääristellyn ja äärinationalistisen historiankirjoituksen. Kirjan nimi, Sparks, tulee vuonna 1960 parin numeron verran ilmestyneestä underground-lehdestä. Tai oikeammin kyse oli vaatimattomasta salaa kopioidusta monistenipusta.

Monisteen taustahahmot uhmasivat koneiston kontrolloimaa historiankirjoitusta. He jäivät toiminnastaan kiinni ja maksoivat äärimmäisen hinnan. Jokainen menetti vapautensa, osa myös henkensä. Puhemies Maon päätöksiä ei sopinut kritisoida, historiaa ei saanut tallentaa rehellisesti.

Muutaman myöhemmän videodokumentaristin, digitaalisten tallentimien ja internetin ansiosta moni nykykiinalainen tuntee Sparksin. Näytin kirjaa eräälle Shanghaista Tukholmaan muuttaneelle pariskunnalle, ja jos tulkitsin oikein heidän pidättyneitä reaktioitaan – kiinalaisia on ymmärrettävästi vaikea saada puhumaan maansa lähihistoriasta – he olivat lehdestä varsin tietoisia. Pariskunnan ainoa kommentti oli kysymys, ostinko kirjani helsinkiläisestä kirjakaupasta (ostin), jonka jälkeen he vaihtoivat puheenaihetta.

Teoksessa kuvatut ihmiskohtalot ovat karmivuudestaan huolimatta rohkaisevia. Entusiastien pienilevikkiset julkaisut voivat paljastaa totuuden propagandan takana, ja merkittävää historiankirjoitusta voi syntyä pennittömänä valtiokoneiston painostuksesta huolimatta, jopa vankikopissa omalla verellä vaatekappaleisiin kirjoitettuna.

Mikäli pystyn asiaan vaikuttamaan, propagandistien pitkä marssi ei tule ulottumaan tämänkään lehden sivuille.