Näytetään tekstit, joissa on tunniste kollektivismi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kollektivismi. Näytä kaikki tekstit

perjantai 13. maaliskuuta 2026

Antaa kaikkien kukkien kukkia vaan, osa 1

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 1/2026 -lehdessä.

Sitä, mitä ihmiset sanovat tekevänsä ja miksi, ei voida pitää luotettavana selityksenä sille, mitä he todella tekevät ja millaisia intressejä he todella edustavat. 
Risto Harisalo


Harisalo, Risto (2025): Klassinen liberalismi – Vastauksena yhteiskunnan ajankohtaisiin haasteisiin. Avara. Helsinki.


Yhdessä asiassa nuoret naiset ovat vanhoja polvia suvaitsemattomampia. He eivät siedä sellaista puhetta ja sellaisia ilmaisuja, joiden he kuvittelevat loukkaavan tiettyjen vähemmistöjen tunteita. Nuoret ja koulutetut naiset ovat myös valmiimpia rajoittamaan sananvapautta, jotta tietyt vähemmistöt tuntisivat olevansa hyväksyttyjä. Jotkin faktaväitteetkin ovat muodostuneet tabuiksi, jopa yliopistoissa.

Kun tämä suvaitsematon sukupolvi aikanaan päätyy valta-asemiin yhteiskunnallisissa instituutioissa, yksilönvapaudet tulevat kaventumaan. Näin arvelee professori Eric Kaufmann kirjassaan Taboo. [1] Hänen mukaansa yksilönvapauksia ei uhkaa radikaali uusmarxilaisuus vaan pikemminkin avarakatseisina itseään pitävät nuoret aikuiset.

Paradoksaalinen tilanne selittyy Kaufmannin mukaan sillä, että he ovat antautuneet vähemmistöjä kohtaan tuntemalleen myötätunnolle. Äärimuodossaan sitä on nimitetty itsetuhoiseksi empatiaksi. Se on länsimaisista vapauksista ja yksilönoikeuksista luopumista suvaitsevaisuuden nimissä ja esi-isien syntien tähden. Empaattisuus saattaa ilmetä jopa toisten vähemmistöjen syrjintänä. Yhdysvalloissa esimerkiksi aasialaistaustaiset hakijat tarvitsivat vuosien ajan mustaihoisia merkittävästi korkeampia pistemääriä päästäkseen yliopistoon. [2]

Perinteisesti nuorison antiliberaaleja näkemyksiä on selitetty kumouksellisuudella, siis halulla tuhota vallitseva yhteiskuntajärjestys. Kaufmannin mukaan myötätunto ja syyllisyys ovat kumouksellisuutta väkevämpiä. Ne ovat salonkikelpoisia tunteita ja täten helposti värvättävissä autoritaaristen päämäärien ajamiseen. Lääkkeeksi antiliberalismille Kaufmann esittää – paradoksaalista sekin – hallinnon väliintuloa. Ilman sitä julkisia instituutioita on hänen mukaansa vaikea muuttaa epäpoliittisiksi ja aidosti vapaamielisiksi.

Viime vuonna ilmestyi kaksi suomalaista teosta, joissa Kaufmannin tavoin puolustetaan niin kutsuttua klassista liberalismia. Mitä teoksissa ajatellaan valtion väliintulosta liberalismin nimissä? Tai ylipäätään valtiosta? Ja miten nämä kirjat selittävät nykynuorison antiliberalismia: uusmarxilaisuudella, läntisiä arvoja nakertavalla empaattisuudella vai jollakin aivan muulla?

Kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa tarkastellaan Klassinen liberalismi -kirjaa. Toisessa osassa arvioidaan Ari Helon toimittamaa Liberalismin puolustus -teosta. Liberalismia koskevien lukuisten väärinkäsitysten takia Skeptikko-lehti on aiheen käsittelyyn sopiva alusta.

Tuntematon klassinen liberalismi

Hallintotieteen emeritusprofessori Risto Harisalon teos on mainio johdatus klassisen liberalismin historiaan ja tavoitteisiin. Hänen mukaansa aate on yksi kolmesta suuresta, ihmisen suhdetta yhteiskuntaan jäsentävästä vaihtoehdosta. ”Ne kaksi muuta ovat konservatismi ja kollektivismi.”

Näistä kolmesta aatteesta klassinen liberalismi on tuntemattomin. Sillä ei Harisalon mukaan ole ystäviä lehdistössä, radiossa eikä televisiossa. Politiikastakin on vaikea löytää sitä kannattavaa puoluetta. Yhtä lailla se on sivuutettu yliopistollisessa tutkimuksessa. Harisalo kysyy puoliretorisesti, miksi jopa entisen DDR:n vallanpitäjät pelkäsivät liberalismia, vaikka heillä oli täydellinen poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen valta. Sama kysymys voidaan esittää nyky-Kiinan kommunistiselle puolueelle, ja miksei Suomenkin puoluekentälle. Mikä liberalismissa pelottaa?

Klassinen liberalismi yhdistetään usein piittaamattomaan ahneuteen ja markkinavoimien ylivaltaan. Tällöin se sekoitetaan muihin liberalismin muotoihin, vaikkapa chicagolaiseen tai anarkokapitalistiseen liberalismiin – jotka nekään eivät ole yksiulotteisen markkinafundamentalistisia ajattelutapoja. Harisalon mukaan se, mitä ihmiset markkinataloudessa moittivat, ei joka tapauksessa vastaa liberaalien käsitystä markkinoista. Päinvastoin, markkinoiden ja hintamekanismien vääristymät ovat usein tulosta kollektivististen voimien yhteisvaikutuksesta, eivät liberalismin periaatteiden noudattamisesta.

Vastaavasti monet syyttävät liberaalia markkinataloutta kalliista hinnoista, huonolaatuisista tuotteista ja työntekijöiden irtisanomisista. Harisalon mukaan nämäkään eivät johdu vapaista markkinoista vaan pikemminkin talouden poliittisesta ohjailusta. Liberalismi peri yhteiskunnallisia vitsauksia kollektivistisilta ja konservatiivisilta edeltäjiltään.

Liberalismi ei siis teoksen mukaan ole kurjuuden syy, vaan se päinvastoin tarjoaa välineitä kurjuudesta pääsemiseksi. Aate korvaa monopolitalouden yrittäjyydellä, itsevaltiuden edustuksellisella demokratialla ja orjuuden vapaudella. Lisäksi aate luo edellytyksiä itsenäiseen järjen- ja omaisuudenkäyttöön. Sallittua on se, mikä ei estä muiden vapautta ja itsenäisyyttä.

Harisalon mukaan liberaali markkinatalous [3] on ainoa vaihtoehto, joka tehokkaasti kykenee reagoimaan ihmisten tarpeisiin. Kaikkialla, missä se sai jalansijaa, ihmisten aineellinen elintaso ja kulutusmahdollisuudet paranivat. Esimerkiksi Englannissa äärimmäinen köyhyys puolittui vuosina 1820–1850. Harisalo jatkaa:
Tilanne on pysynyt samana toisen maailmansodan jälkeen, ja sen on huomannut jokainen liberalismia kokeileva maa. Pohjois-Korea oli vuonna 1955 selvästi rikkaampi maa kuin Etelä-Korea, mutta tänään jälkimmäinen on edellistä kaksikymmentä kertaa rikkaampi. Ennen toista maailmansotaa itäinen Saksa oli asukasta kohti rikkaampi kuin läntinen Saksa, mutta vuoden 1989 jälkeen enää vain puolet siitä. - - Liberalismia parhaiten soveltaneiden maiden kansalaiset ovat poikkeuksetta aineellisesti hyvinvoivia, taloudellisesti itsenäisiä ja varakkaita ja muiden kateuden kohteita.

Liberalismin ”tehtävä” on Harisalon mukaan suosia vapaaehtoisuutta. Aate tekee sen hillitsemällä ihmisten, instituutioiden ja valtion harjoittamia pakkotoimia. Liberalismi pyrkii myös estämään vallan keskittymistä. Syy tähän on ilmeinen: hallinnollista valtaa käyttävät todelliset, houkutuksille alttiit ja tiedoiltaan vajavaiset ihmiset, eivät virheettömät ideaali-ihmiset. Hallinto kannattaa tämän vuoksi nähdä välttämättömänä pahana, jonka kokoa on kontrolloitava ja rajoitettava. Toinen syy hallinnon rajoittamiseen on se, että hallinto ei kykene suoriutumaan tuotannon koordinoinnista yhtä hyvin kuin markkinat, koostuipa hallinto kuinka pätevistä ihmisistä tahansa.

Liberalismin ensimmäinen ristiriita: hyvinvointivaltio

Hyvinvointivaltion ylläpitäminen vaatii verotuksen kaltaisia pakkokeinoja. Liberalismi taas vastustaa pakkoa. Tämän ristiriidan takia kollektivisti pystyy moittimaan liberaaleja: ”Te haluatte ajaa hyvinvointivaltion alas. Te jättäisitte heikoimmat sydämettömästi heitteille. Katsokaa vaikka Yhdysvaltoja, oletteko nähneet kuvia San Franciscon kodittomista?”

Miten liberaali puolustautuu? Ensimmäinen vastaus voisi kuulua, että liberalismilla ja markkinataloudella on, kuten todettua, kyky luoda kasvua ja edistää materiaalista hyvinvointia. Pitkällä aikavälillä se tarkoittaa vähäosaistenkin aseman paranemista. 200 vuotta sitten kuningaskaan ei saanut katkaisinta painamalla valoa huoneeseen tai päässyt nuppia kääntämällä kuumaan suihkuun. Vesivessa olisi ollut hulluutta; laskea tarpeensa nyt kallisarvoiseen puhtaaseen veteen! Nykyään tällaiset ylellisyydet ovat arkea köyhimmillekin (ei toki kaikkialla maailmassa).

Elämänlaadun paraneminen ei tietenkään ole ainoastaan liberalismin ansiota, mutta se oli olennainen tekijä. Olojen vapautuminen toi enemmän ja parempaa jaettavaa, ja sitä on tasaisena virtana päätynyt vähäosaisille. Toisin sanoen, vaikka liberalismi sallii köyhyyden, aatteen ansioluettelo köyhyyden hävittäjänä on mittava. Ilman liberalismia koko hyvinvointivaltioajattelua ei olisi voinut syntyä.

Hyvänä esimerkkinä toimii Kiinan uudistuspolitiikka 1980- ja 90-luvuilla. Sen myötä tulo- ja varallisuuserot kasvoivat, mutta niin kasvoi talouskin. Kymmeniä miljoonia ihmisiä nousi äärimmäisestä köyhyydestä, kun viljelijät ja pienyrittäjät saivat vapaammin työskennellä itsensä ja perheensä hyväksi. Jo vähäinen siirtyminen kohti liberaalimpaa yhteiskuntajärjestystä nosti väestön elintasoa. Poliittista vapauttamista ei edes tarvittu – eikä toki sallittukaan.

Mitä taas tulee liberalismin lippulaivana pidettyyn Yhdysvaltoihin [4], verojen ja tulonsiirtojen (esim. ruokakupongit ja medicaid) jälkeen tulot eivät siellä jakaudu läheskään niin epätasaisesti kuin julkinen keskustelu antaa ymmärtää. [5]

Olennaisempi vastaus kollektivistin syytöksiin on seuraava: klassinen liberalismi on sitoutunut siihen, että mikään yksittäinen taho ei lopullisesti määrää, millainen hyvinvoinnin taso kenellekin turvataan. Tämä toteutuu klassisen liberalismin kannattamassa edustuksellisessa demokratiassa. Järjestelmässä tulonsiirtojen suuruudesta käydään jatkuvia neuvotteluja, ja neuvottelujen osapuolet eli poliittiset päättäjät on valittu vapauden ja yhdenvertaisuuden vallitessa, yksi ääni per henkilö -periaatteella. Siksi hyvinvointivaltio kelpaa liberaalillekin. [6] Hän ymmärtää, että yhteiskuntaelämä ja heikoimmista huolehtiminen vaativat verojen kaltaisia myönnytyksiä. (Klassinen liberalismi ja demokratia eivät läheisyydestään huolimatta ole sama asia. Jokaiselle yksilölle voitaisiin enemmistön äänillä esimerkiksi valita puoliso. Se olisi demokratiaa mutta ei vapautta.)

Liberalismin toinen ristiriita: vapaus manipuloida

Valtion lisäksi ihmisten käyttäytymistä ohjailevat esimerkiksi kirkot ja suuryritykset. Kollektivisti ymmärrettävästi haluaa estää tätä. Hänen mielestään kyseiset instituutiot – erityisesti suuryritykset – manipuloivat liberalismissa kansalaisia omaksi edukseen.

Näkemyksen mukaan vapaan markkinatalouden maailmassa yksilö ei ymmärrä parastaan, vaan hän tietämättään antaa kahlita itsensä. Vapailla markkinoilla ihmiset eivät ole vapaita; ja siksi he tarvitsevat vahvempaa valtiota ja sen harjoittamaa aktiivista kontrollia.

Tämä on marxilainen käsitys ihmisluonnosta ja historiankulusta. Ratkaisuksi marxismi ehdottaa, että yksilö on ”vapautettava” vääränlaisesta, markkinatalouden muovaamasta tietoisuudestaan. Yksilö tulee saada ymmärtämään, että liberaalit omistusoikeudet ja oman edun ajaminen ovat ahneutta ja pikkuporvarillisuutta. Todellinen vapaus ja ”kollektivismin lämpö” [7] odottavat siellä jossakin. Tältä osin aate muistuttaa maallistunutta messianismia.

Miten liberalismi ja Harisalo vastaavat kollektivistin haasteeseen? Antaako klassinen liberalismi punakukkienkin kukkia? Aluksi liberaali voisi todeta, että liberalismi sitoutuu sananvapauteen. Kollektivistisetkin mielenilmaisut olkoot siis sallittuja. Toiseksi liberaali voisi huomauttaa, että jos väestö ohjelmoidaan pois porvarillisesta tietoisuudestaan, se helposti päätyy hallinnon armeliaisuuden ja mielivallan varaan. Tällaisia yksilöitä tuskin voidaan kutsua vapaiksi. Tämä on seikka, jonka myöhempien aikojen marxilaiset yleensä sivuuttavat.

Kolmanneksi liberaali voisi muistuttaa marxismin ja sosialismin historiasta. Se on täynnä karmivia ihmisoikeusrikkomuksia. ”Edistykselliset” tarkoitusperät ovat lähes poikkeuksetta johtaneet tyranniaan ja totalitarismiin.

Kaiken lisäksi liberaalit eivät Harisalon mukaan edes suosi heikkoa valtiota – jälleen vastoin yleistä käsitystä. Näin Harisalo: ”Liberaalit ymmärtävät, että ilman valtiota yhteiskunta hajoaisi anarkiaan, jossa vain röyhkeimmät ja vahvimmat pärjäävät. Minimoimalla vilppiä, pakkoa ja väkivaltaa liberaali valtio on heikkojen ja puolustuskyvyttömien turva.” [8]

Liberaali valtio toisin sanoen turvaa yksilöä ja ajatuksenvapautta suuryritysten manipulointia vastaan. Ratkaisuksi liberaali ehdottaa avointa ja demokraattista yhteiskuntaa sekä vahvoja omistusoikeuksia. Kollektivistin ratkaisu taas on ihmisiä erotteleva globaali luokkataistelu.

Omistusoikeuksista Harisalo kirjoittaa: ”Kun ihmiset näkevät ympärillään saastuttavia tehtaita ja ympäristöstään piittaamattomien yritysten heittävän jätteensä kadulle, he syyttävät niistä markkinoita, oivaltamatta, että ne ovat puutteellisten omistusoikeuksien väistämättömiä seurauksia.” Harisalon mukaan ratkaisu näihin vitsauksiin on siis omistusoikeuksien laajentaminen ja vahvistaminen. Ajatukselle on helppo löytää tukea historiasta: aina, kun oikeus omistaa on vähänkään isommassa mittakaavassa hävitetty, tuloksena ei ole ollut taloudellinen tasa-arvo vaan (maa)orjuuden kaltainen tila ja elinympäristöjen turmeltuminen. Omistusoikeuksien laajentaminen ei toki ole helppoa. Miten löytää globaalisti hyväksytty omistaja ilmakehän kaltaisille ”yhteismaille”? Mikäli oikeanlaisten omistajien löytyminen kuitenkin onnistuu, se pakottaa ihmisiä ja yrityksiä ottamaan paremmin huomioon ympäristöhaittojen kaltaiset ulkoisvaikutukset.

Klassinen liberalismi suosii yksilöä
 
Harisalon mielestä siihen on hyvä syy, että klassinen liberalismi keskittyy yksilöön: ”vain ihminen voi ajatella, arvottaa, valita ja toimia”. Toisin sanoen yksilö itse tietää parhaiten halunsa ja tarpeensa. Ja vain yksilö osaa ennakoida käyttäytymisestään koituvia seurauksia.

Tiedoiltaan yksilöt ovat tietysti epätäydellisiä, mutta se ei asiaa muuta. Päinvastoin, juuri vajavaiset yksilöt tarvitsevat vapautta. Vain vapauden oloissa ihmiset pystyvät tukeutumaan toisiinsa ja toistensa osaamiseen. Ilman liberalismin sallimaa yhteistyötä yksilöt kykenisivät tyydyttämään tarpeistaan vain pienen osan.

Liberalismi toisin sanoen yhdistää ihmisiä eikä suinkaan erota heitä toisistaan. Harisalo kirjoittaa: ”Vapaaehtoisuus minimoi heidän inhimillisiä heikkouksiaan, kuten kateuttaan, kostonhimoaan ja vihaansa.” Klassiseen liberalismiin sisältyvä individualismi ja vaurastuminen tarkoittavat myös, että ihmisten on helpompi pysyä erossa kontakteista, jotka tuntuvat epämukavilta. Siksi yksinäisyydestäkin kärsitään eniten köyhissä maissa, ja sielläkin eniten köyhimpien parissa. Usein köyhien on esimerkiksi pakko hoitaa iäkkäitä vanhempiaan. Individualistisessa lännessä taas vaihdellaan kuulumisia ystävysten kesken kahviloissa.

Vapaaehtoisuudessa on sekin etu, että yhteiskuntaan ei niin helposti muodostu vaikutusvaltaisia salaliittoja. Liberaali yhteiskunta muodostuu yksilöiden, yritysten ja organisaatioiden hajanaisista ja vaikutuksiltaan tuntemattomista pyrkimyksistä ylläpitää asemaansa. Mikään taho ei tällöin kykene tekemään ihmisistä piittaamattomia kuluttajia. Tämä kerroksellinen monimuotoisuus on sisäänrakennettuna liberalismiin. Se antaa suojan yksilönvapauksille ja yksilön hyvinvoinnille.

Harisalon mukaan liberaalin monimuotoisuuden tärkein turva on edellä mainittu omistusoikeus: ”Yksityisomaisuus vapauttaa ihmiset muiden hyväntahtoisuudesta ja pahansuopuudesta. Se luo ja vahvistaa tarkoitusten ja intressien pluralismia ihmisiä ja yhteiskuntaa hyödyttävänä voimana.” Historia toimii tässäkin ohjenuorana: aina, kun oikeus omistamiseen on koskenut vain harvoja ja valittuja, poliittinenkin valta on keskittynyt harvoille. Tällöin hallinto on myös voimallisimmin vastustanut perustuslaillista demokratiaa.

Siinä missä liberalismi korostaa yksilöä, kollektivismi korostaa ryhmää, esimerkiksi rotua, kansaa, työläisiä tai sukupuolta. Tämän asenteen ongelma on, että ryhmä ei tiedä eikä osaa ilmaista halujaan ja toiveitaan. Ryhmä ei kykene rakastamaan tai innostumaan projekteista.

Mistä ryhmäkuntaisuus sitten johtuu? Vasemman laidan kollektivismia selittänee pelko markkinatalouden kyvystä auttaa ihmisiä hyötymään toistensa osaamisesta. Jokuhan saattaa rikastua muiden työllä. Toinen selitys vasemmistohenkiselle kollektivismille on, että sen ajatellaan sopivan ilmastonmuutoksen ja luontokadon ehkäisemiseen. [9]

Oikean laidan kollektivisti taas on huolissaan, että poliittinen eliitti ei arvosta maataan ja ehkäpä suosii maahanmuuttajia. Joidenkin mielestä päättäjät eivät myöskään reagoi riittävästi kansan yhtenäisyyttä uhkaavaan liikehdintään, vaikkapa queer-aktivismiin tai islamin nousuun. Tällainen kollektivismi on yhteydessä konservatismiin. (Kollektivismin lajeista rasismi on alhaisin. Siinä yksilöä ei kohdella hänen oman käyttäytymisensä perusteella vaan sen mukaan, millaiseen ryhmään hänen nähdään kuuluvan.)

Vasemman ja oikean laidan kollektivismit saattavat toki selittyä yksinkertaisemmin vallanhalulla, siis yrityksellä löytää yhteys äänestäjiin. Usein se ilmenee yliampuvina vaalilupauksina; ”mitä pulmia sinulla onkaan, hallintomme tulee ratkaisemaan ne”.

Pieni vai alati kasvava valtio?
 
Valtiosta Harisalo toteaa, että sillä on ”tärkeitä tehtäviä, joista vain se pystyy parhaiten selviytymään”. Tästä kutakuinkin kaikki ovat yhtä mieltä. Erimielisyyttä sen sijaan herättää Harisalon lausunto, että valtion tehtävät ovat ”luonteeltaan dynaamisia ja siksi laajenevia ja kasvavia”.

Moni liberaali toivoo, että valtio keskittyisi olennaisiin tehtäviin. He haluavat valtion huolehtivan vain sellaisista ydintoiminnoista, joita muut toimijat eivät kykene hoitamaan. Näitä ydintehtäviä voivat olla esimerkiksi peruskoulutus, laki ja järjestys, ulkoisiin turvallisuusuhkiin varautuminen ja jossakin määrin terveydenhuolto. Mikään ei kuitenkaan tee näistä ydintoiminnoista automaattisesti kasvavia, kuten Harisalo esittää.

Oletetaan, että vain valtio voi selvitä terveydenhuollon järjestämisestä. Oletetaan myös, että lääketiede jatkuvasti kehittyy niin, että sairauksia pystytään hoitamaan koko ajan paremmin. Tässä mielessä valtion tehtävien laajentaminen olisi perusteltua: koska valtio kykenee tekemään ihmisistä terveempiä, valtion roolia on (taloustilanteen salliessa) syytä kasvattaa.

Perustelu ei kuitenkaan aina ole pätevä. Teknologinen tai lääketieteellinen kehitys ei nimittäin tarkoita ainoastaan parempia hoitoja. Se tarkoittaa myös, että joidenkin hoitojen antaminen muuttuu helpommaksi. Joku muu taho kuin valtio saattaa siis teknologisen kehityksen takia kyetä hoitamaan asioita yhtä hyvin. Valtion rooli voi monessa asiassa olla siksi alati kutistuva eikä suinkaan alati kasvava.

Tämä on lopulta empiirinen – ja aina myös poliittinen ja moraalinen – kysymys. Mistä kaikesta valtion tulee huolehtia? Teknologinen kehitys tulee muuttamaan sekä sitä, mistä valtio pystyy huolehtimaan että sitä, mistä muut tahot pystyvät huolehtimaan. Asian ydin on, että toisinaan valtiokontrolli on liberalismin näkökulmasta perusteltua, toisinaan ei. Valtion tehtävät tulee pohtia ja päättää tapauskohtaisesti.

Esimerkiksi sosiaalisen median lyhytvideot ja tekoäly ovat jatkuvasti parantaneet kykyään hallita ihmisten huomiokykyä ja todellisuuskäsitystä. Tätä on tapahtunut siinä määrin, että lyhytvideot saattavat jo ratkaisevasti haitata inhimillistä vuorovaikutusta. Tilanne saattaa siksi vaatia valtioilta kokonaan uudenlaista antiliberalismia. Valtion tehtävä on suojella ”ihmisten vapaaehtoista yhteistyötä”, kuten Harisalo toteaa.

Olennainen kysymys kuuluu: millaisen riskin kanssa kansalaiset haluavat elää. Ovatko he valmiit kaventamaan inhimillistä yhteistoimintaa siksi, että sosiaalisen median yhtiöiden tulee saada julkaista koukuttavia videoita? Vai haluavatko ihmiset hyvinvoinnin nimissä rajoittaa tätä vapautta? Kysymys on sama riippuvuutta aiheuttavien aineiden kanssa. Päätös on aina poliittinen ja moraalinen, eikä kenelläkään ole tietoa, mitä seurauksia milläkin päätöksellä on. Edes siitä ei päästä yksimielisyyteen, olisivatko rajoitustoimet kollektivismia, liberalismia vai konservatismia.

Politiikka on tällaisiin konkreettisiin tilanteisiin reagoimista, ei kirjaviisaita pohdintoja liberalismin olemuksesta. Filosofoinnillekin on paikkansa, mutta lopulta kaikki tiivistyy käytännön kysymyksiksi vapauden suhteesta rahan, vallan ja omaisuuden jakautumiseen.

Liberalismi haluaa pitää ihmiset itsenäisinä ja tulevaisuuden avoimena. Se edellyttää valtiolta riittävän vahvaa ja riittävän kontrolloitua väkivaltakoneistoa. Ainoastaan se voi pelastaa yksilön ja tämän itsenäisyyden. Poliisikin voi olla ystävä. [10]



ALAVIITTEET


[1] Kaufmann, E. (2025): Taboo – How Making Race Sacred Produced a Cultural Revolution. Forum. Lontoo.

[2] Yksilön rotutaustaan perustuva suosiminen Yhdysvaltain yliopistojen pääsykokeissa on vastoin kansalaisoikeusaktivisti Martin Luther Kingin (1929–1968) toivetta. Hän unelmoi maailmasta, jossa yksilön ihonvärillä ei ole merkitystä. Tämä edistyksellinen toive yhdenvertaisesta kohtelusta muuntui myöhemmin pyrkimykseksi tasoittaa tulo- ja varallisuuseroja. 2010-luvulla pyrkimys muuntui edelleen. Syntyi niin kutsuttu woke-liikehdintä, joka korostaa ryhmäidentiteettejä ja niihin liittyvää oletettua uhriasemaa. Tasaveroisuudesta lain edessä siirryttiin rotuun perustuviin suosituimmuusasemiin; syrjintää siis pyrittiin vastustamaan uudenlaisella syrjinnällä. Sananvapaudesta taas siirryttiin puheoikeuden rajoittamiseen; valkoihoisten miesten piti vaieta ja ”antaa muille tilaa”. Kyseiset epäjohdonmukaisuudet teki mahdolliseksi se, että yksilön identiteetti ei perustu periaatteen vaan emootioiden johdonmukaisuuteen. Harva huomasi, että kiltteys on eri asia kuin oikeudenmukaisuus.

[3] Harisalo luonnehtii markkinataloutta seuraavasti: ”Markkinatalous on monimutkainen ja -ulotteinen kokonaisuus, jota ihmisten on vaikea hahmottaa ja ymmärtää. Se ei ole järjestelmä, joka voidaan purkaa osiin ja koota uudelleen. Se on jatkuvasti käynnissä oleva prosessi, jossa monet samanlaiset ja erilaiset, jopa toisilleen vastakkaiset asiat, tapahtuvat samanaikaisesti. Se etenee, hajautuu, purkautuu ja supistuu tavalla, jota on vaikea ennakoida ja joka ei vastaa tasapainoajattelun vaatimuksia. Markkinat haarautuvat moniin eri suuntiin. Ne alkavat usein paikallisesti, josta niille avautuu tie alueellisille markkinoille, sitten kansallisille markkinoille ja lopulta kansainvälisille markkinoille. Markkinatalouden mittakaavan laajuus ja syvyys ylittävät ihmisen kyvyn käsittää sitä.”

[4] Yhdysvalloissa termi liberaali on alkanut tarkoittaa sosiaaliliberaalia ja jonkin sortin vasemmistolaisuutta. Tämä käsitteellinen sekamelska, jota Harisalo hyvin avaa, on valitettavaa: liberaaliksi nimitetään toisinaan henkilöitä, jotka avoimesti kannattavat antiliberaaleja ja autoritaarisia näkemyksiä. Yhdysvalloissa ne, jotka kannattavat sekä sosiaaliliberaaleja että talousliberaaleja arvoja, kutsuvat itseään usein libertaareiksi. He ajavat henkilökohtaisia vapauksia ja vastustavat hallinnon väliintuloa talouskysymyksissä.

[5] Gramm, P. ym. (2022): The Myth of American Inequality – How Government Biases Policy Debate. Rowman & Littlefield. Lontoo.
   Blanchet, T. ym. (2021): Why is Europe more equal than The United States? World Inequality Lab, working paper 19/2020. 
   Splinter, D. (2020): U.S. tax progressivity and redistribution. National Tax Journal. 73(4): 1005–1024.

[6] Demokratian suhde omistusoikeuteen on ongelmallinen. Kukaan ei pidä oikeana, että kuuden ihmisen oikeus omistamiseen on tärkeämpää kuin kolmen ihmisen oikeus. Oikeudet eivät siis kasaudu; kuusi ihmistä ei saa viedä kolmelta omaisuutta vain siksi, että heitä on enemmän. Vastaavasti viisimiljoonaa ihmistä ei liberalismin mukaan voi yhdistää oikeuksiaan ja viedä omaisuutta viideltätuhannelta. Tätä kuitenkin demokratiassa tapahtuu.
 
Luonnosasteelle jäänyt piirrokseni
Luonnosasteelle jäänyt
piirrokseni
[7] New Yorkin tuore pormestari toivoi vuoden 2026 uudenvuodenpuheessaan ”kollektivismin lämpöä” karun individualismin tilalle. Sosiaalinen media täyttyi hetkeksi kuvista, joissa esiteltiin kollektivististen valtioiden sortotoimia ja
nälänhätiä.

[8] Miksi liberalismi pyrkii ehkäisemään myös vilppiä? Eihän vilppi perustu pakkoon, eikä se ole väkivaltaa. On totta, että huijaaminen, vilppi ja väärennös eivät ole väkivaltaa. Mutta jos joltakulta on vilpin avulla viety omaisuutta, hänellä on oikeus saada se takaisin. Ja mikäli huijari ei suostu palauttamaan vilpillä saamaansa omaisuutta, hän tulee jo käyttäneeksi pakottamista ja voimakeinoja. Siihen liberaalin valtion on perusteltua vastata vielä suuremmalla voimalla. (Lievempää vilppiä vastaan on sitten Skepsis ry.)
 
[9] Harisalo esittää tylyn tuomion vihreän liikkeen tavoitteelle luoda uudenlainen globaalitalous: ”Se ylittää selvästi päättäjien luontaiset ja korjaamattomasti vajavaiset kognitiiviset resurssit ja johtaa todennäköisesti alkuperäistä tilannetta huonompiin olosuhteisiin.” Harisalon mukaan vihreä aate on samassa tilanteessa kuin 1900-luvun sosialistit: ”Tuolloin sosialistit uskoivat, että valtio ja tiede antavat heille rationaaliset keinot siitä, mitkä ovat ihmisten hyväksyttävät tarpeet, millaisella tuotantotekniikalla niitä tyydyttävät hyödykkeet tuotetaan ja kuinka tuotteet hinnoitellaan. Kukaan vihreän aatteen ajattelijoista ei kuitenkaan ole perehtynyt tähän problematiikkaan.”
   Harisalo jatkaa: ”Vihreän liikkeen kannattajien haaste on vielä merkittävämpi, koska heidän on sovitettava kaikki nämä valinnat vielä luonnon reunaehtoihin. Luonto on kuitenkin äänetön neuvottelija, joten vihreiden on määriteltävä nämä reunaehdot itse. Valitettavasti historialliset esimerkit tässä tilanteessa olevista ihmisistä eivät ole mairittelevia. Hyvässä tarkoituksessa tehnyt valinnat voivat ennakoimattomasti osoittautua haitallisiksi.” Varomattoman maailmanparantamisen haitoista on kieltämättä paljon esimerkkejä.

[10] Kaufmannin mukaan liberalismi on pelastettavissa, jos hyvää tarkoittavat ihmiset luopuvat refleksiksi muodostuneesta ajattelusta, että rasistinen enemmistö sortaa kärsivää vähemmistöä.

perjantai 19. marraskuuta 2021

Kysymyksiä ja vastauksia wokesta

Olin perjantaina 19.11.2021 Marja Sannikan TV-ohjelmassa puhumassa wokesta. Käsittelen tässä aihetta hieman perusteellisemmin. Kuulemma ohjelmassa ollut keskustelu (Esko Valtaojan ja Renaz Ebrahimin välillä) muuttui todella riitaisaksi.

Mitä Woke on?


Woke ei ole yhtenäinen ja järjestäytynyt liike, vaan se on asenne ja asenneilmapiiri. Asennetta tavataan politiikassa sekä oikealla että vasemmalla, selvästi enemmän vasemmalla ja enemmän nuorten ja naisten parissa. 


Wokessa ollaan mahdollisimman tiedostavia ja valppaita näkemään kaikenlaista syrjintää, etuoikeuksia ja epäreiluutta. Sinänsä tarkoitusperät ovat siis hyviä. Ja enimmäkseen ”wokettajat” ovat mukavia ihmisiä – he vain ajattelevat olevansa valaistuneita.


Wokeen liittyvää
kirjallisuutta
Woken ongelma on, että liikehdintä organisoituu sellaisten ryhmäominaisuuksien ympärille, joihin yksilö ei itse voi vaikuttaa: sukupuoli, rotu, seksuaalinen suuntautuminen ja niin edelleen. Woke ruokkii sitä, että uhrina olemisesta tulee yksilölle identiteetti. Woke alkaa myös nähdä syrjintää ja pahoja aikeita sielläkin, missä niitä ei ole.

Woke on siis kollektivistinen ja uskonnollinen vaatimus puhdasoppisuudesta ilman kiinnostusta selvittää, miten tehdä ihmisten elämästä parempaa. Wokella on taipumus voimistaa yhteiskunnan jakautuneisuutta ja häivyttää ajatusta kaikkia yhdistävästä ihmisyydestä.


Lisäksi wokeen sisältyy epälooginen ajatus, että jos jollakin ryhmällä on muita vähemmän valtaa tai varallisuutta, se on automaattisesti merkki syrjinnästä tai syrjivistä ”rakenteista”. Näinhän asia ei ole: jonkin etnisen ryhmän alhaisempi varallisuustaso saattaa johtua esimerkiksi siitä, että he ovat keskimäärin nuorempia.


Kääntyykö woke-ajattelu itseään vastaan?


Ihmisten välisessä kanssakäymisessä ja politikoinnissa omaan jalkaan ampumisen vaara on aina olemassa. Tuore kotimainen esimerkki on se, että Helsingin Sanomien kulttuurisivut linjasi, että he antavat yhtä paljon palstatilaa naisten ja miesten kulttuurituotoksille. Toisin sanoen lukija ei voi enää olla varma, että naisen kirjoittama kirja tai ohjaama näytelmä on päätynyt lehteen kulttuuristen/taiteellisten ansioidensa perusteella. Linjaus kääntyy tasa-arvoa ja toki myös lehden levikkiä vastaan. Kukaan ei kaipaa tuonkaltaista ylisensitiivisyyttä, etenkään journalismilta. 


Mikä selittää woke-ajattelun suosiota?


Yksi selitys on se, että olemme jatkuvasti tehneet elämästä helpompaa ja turvatumpaa ja asenteet ovat koko ajan tulleet vapaamielisemmiksi. Woke ei kuitenkaan ole huomaavinaan näitä parannuksia; on kuin woke-jengi olisi harmistunut siitä, etteivät he ehtineet mukaan 60-luvun kansalaisoikeustaistoihin!


Voi tietysti olla, että juuri nyt olemme jonkinlaisessa käännekohdassa, jossa asiat alkavatkin jostakin syystä mennä huonommin ja että wokelle on siksi tarvetta. Mutta tällaista populistista katastrofeilla pelottelua on ollut aina – ja valistus on siitä huolimatta jatkanut voittokulkuaan.


Woke näkyy erityisesti yliopistoissa, miten?


Yhdysvalloissa on professoritason ihmisiä, joiden on ollut pakko erota opiskelijajoukon vaatimuksesta. Myös luennoitsijoita on estetty puhumasta, monesti väkivalloin. Tämä on ironista, sillä kansalaisoikeustaistelut ja sananvapauden puolustaminen saivat usein alkunsa juuri Yhdysvaltain yliopistokampuksilta.


Woke ei silti ole vain nuoria etsimässä itseään, eikä vain yliopisto-opiskelijoiden poseerausta. Bisnesmaailma on mennyt puuhaan mukaan – toki sekin yleensä vain poseeraamismielessä. Esimerkiksi wokessa kunnostautunut Disney filmasi Kiinassa Xinjianin maakunnassa, vaikka siellä poljetaan paikallisten muslimien oikeuksia.


Onko muita suomalaisia esimerkkejä?


Toinen esimerkki voisi olla Pirkka-Pekka Peteliuksen anteeksipyyntö taannoisista saamelaisukkosketseistä. Petelius ei ensinnäkään voi tietää, mikä vaikutus hänen sketseillään oli. Moni suomalainen on esimerkiksi saattanut ajtella, että poromiehet ovat sadistisia suurpetojen surmaajia. Tällaisia uutisia aika ajoin Lapista kuuluu. Sketsit saattoivat vähentää tällaisia poromiehiin kohdistuvia ennakkoluuloja: ”Hehän ovatkin lupsakoita, vähän viinaanmeneviä, aivan kuten appiukkokin.”


Petelius ei myöskään voi tietää, miten saamelaisukot itse sketseihin suhtautuivat. Ehkä he nauroivat kippurassa. Anteeksipyynnöllään Petelius tuli infantilisoineeksi kokonaisen kansanryhmän. Ja samalla hän itse alkoi näyttää omituiselta pelkurilta suoraselkäisen taiteilijan sijaan.


Me kaikki voimme toki pyrkiä huomaavaisuuteen, se on selvää. (Paitsi taiteessa sellaiseen ei tule sortua.) Pointti tässä kohdin on kuitenkin se, että woke tekee typerästi ja epäreilusti kohdellessaan Peteliuksen kaltaisia ihmisiä syrjintää kannattavina kiusaajina ja kiihkoilijoina. Jok’ikinen järkevä ihminen haluaa poistaa syrjinnän, mutta tavoite ei edisty lähtemällä ajattelemattoman lynkkausjoukon mukaan. Yhdysvalloissa on esimerkiksi saanut kannatusta kunnollisimpiakin kansalaisia syyllistävä ajatus, että ”olet rasisti, jos väität, ettet ole”. Se on logiikkaa suoraan lasten hiekkalaatikkoleikeistä.


Tässä keskustelussa kyse ei ole siitä, missä määrin syrjintää vielä mahdollisesti on jäljellä. Kyse on siitä, mikä on mielekkäin tapa reagoida syrjintään. Woke kehottaa puhdasoppisuuteen, jossa yksilön on alituiseen ja aktiivisesti tiedostettava mahdollisuus, että joku voi olla syrjinnän kohde. Tavoitteena se vaikuttaa viattomalta mutta on käytännössä altis väärinkäytökselle ja ylilyönneille. Se myös luo riitaisaa kyttäämiskulttuuria.


Lisäksi se, että loukkaantumisen kynnys woken myötä madaltuu ja ihmiset eivät siksi uskalla kertoa ajatuksiaan, tekee demokratiasta heikomman. Samoin jos poliittisista erimielisyyksistä keskusteleminen hankaloituu ja polarisoituu, hyviäkin päätöksiä on vaikeampi tehdä. (Toisaalta käytännössä woke-loukkaantumisessa lienee usein – vai peräti useimmiten? – kyse loukkaantumisen näyttelemisestä: mainostamalla loukkaantumistaan yksilö voi koettaa osoittaa, että hänen kanssaan erimieliset ovat pahoja, jopa väkivaltaisia kiihkoilijoita.)

 

Toimiiko woken cancel-culture ja leimaaminen?

 

Aiheetonta rasistivihjailua ja leimaamista on harjoitettu jo niin paljon, että se ei toimi enää edes tapauksissa, joissa leimaaminen olisi perusteltua. Se on siis luonut turvapaikan rasisteille.


Mieluusti kuulisinkin arvioita, miten leimaaminen voisi auttaa ”syrjivien rakenteiden” purkamisessa. Rakenteistahan moni väittää olevansa huolissaan. Kuten todettua, ulospäin woke-toiminta vaikuttaa poseeraamiselta ja performanssilta, ei halulta tehdä hyvää todellisille ihmisille.


Takana näyttää olevan yleisinhimillisiä piirteitä: tuntuu hyvältä ajatella, että autan muita. Joskus saattaa tuntua hyvältä myös ruokkia omaa ja/tai muiden uhriasemaa. Tällaisen psykologisoinnin sijasta kannattaa kuitenkin tarkastella toiminnan todellisia vaikutuksia. Mikä on paras tapa auttaa niitä, jotka kärsivät?


Voiko woke mennä liian pitkälle? Sen tarkoituksethan ovat hyviä.


Woke voi mennä liian pitkälle. Otetaan konkreettinen (ja kankea) analogia: portaat. Kun ihmiskunnan väentiheys kasvoi ja aloimme rakentaa kaupunkeja, jouduimme myös rakentamaan rappusia. Näitä rakenteita ei tehty huonojalkaisten ja liikuntavammaisten kiusaksi, vaikka porrasaskelmat heitä haittasivatkin.


Teknologisen kehityksen eli hissikeksintöjen myötä portaiden haittaongelma ratkesi: teknologistaloudellinen kehitys mahdollisti lainsäädännön, joka määräsi hissit rakennettaviksi uusiin kerrostaloihin. Vaatimus esteettömyydestä voidaan kuitenkin viedä woken tapaan liian pitkälle, vaatimalla hissittömien rakenteiden välitöntä purkamista.


Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettemme saisi pyrkiä maailmaa parantamaan, päinvastoin. Jotkin nykyisistä tavoistammekin luultavasti ovat takapajuisia tulevien polvien mielestä. Se, mitä pidetään oikeamielisenä, tulee siis jatkossakin muuttumaan. Mutta silti on joitakin periaatteita, joista ei ole syytä luopua – sananvapaus tärkeimpänä. Käytännön tasolla on myös muistettava, että – kuten hissiteknologiassa – hidas ja huolella tarkasteltu ja pohjustettu sosiaalinen kehitys on kestävintä ja ennen kaikkea verettömintä.


Kannattaako vähemmistöjä suojata kulttuuriselta omimiselta?


Jos pitää paikkaansa, että turistit eivät enää uskalla ostaa saamelaistuotteita kulttuurisen omimisen pelossa (kuten on uutisoitu), tarkoitusperät ovat kääntyneet itseään vastaan. Jos ratkaisu olisi se, että ”aitoihin” saamelaistuotteisiin laitetaan aitousleima, nousee esiin kysymys siitä, kuka on aito saamelainen. Ja sellaiseen etnonationalismiin ei ole syytä mennä. Juuri siitä haluamme eroon.


Yleisperiaate on ilmeinen: kulttuurisilta vaikutuksilta ei ole mahdollista välttyä eikä sitä tule yrittää. Päinvastoin, kustakin kulttuurista valikoitakoon inhimillisen kukoistuksen kannalta parhaat piirteet. Ja koomikot repikööt kustakin kulttuurista niin paljon huumoria kuin mielivät.


Kuinka paljon Suomessa on woke-aktivismia?


Suomessakin woke-nuoriso yrittää saada statusta leimaamalla väärinajattelijoita. Sosiaalinen media on luonut tähän loistavan mahdollisuuden. Suomessa ilmiö ei kuitenkaan nähdäkseni ole kovin merkittävä, ja voi olla, että laiva on kääntymässä Yhdysvalloissakin.


Ääriryhmät kaikkialla tulevat toki jatkossakin levittämään joitakin ihmisryhmiä loukkaavaa materiaalia. Se ei ole reilua, mutta oikea reaktio ei ole luoda pelokasta (itse)sensuuri-ilmapiiriä vaan tapauksesta riippuen tulee joko jättää loukkaava materiaali huomiotta tai esittää asia-argumentteja sitä vastaan.


Tuleeko woketusta vastustaa? Kenen pitäisi tehdä ja mitä?


Ihminen on julma ja käyttäytyy huonosti, jos annamme hänen niin toimia. Wokettaja näyttää ajattelevan, että hän saa käyttäytyä huonosti, koska se (hänen mielestään) tulee johtamaan parempaan yhteiskuntaan.


Wokettajalta kannattaakin kysyä, miten hänen toimintansa auttaa niitä, jotka apua tarvitsevat. Wokettajaa voi myös muistuttaa, että ihmisten pitää olla fyysisesti turvassa, mutta että heidän ei tule olla ideologisesti turvassa. Wokeenhan kuuluu ajatus, että erimielisiä ei tarvitse kuunnella eikä heidän kanssaan tarvitse käydä vuoropuhelua.


Poliitikon taas tulee muistuttaa, että ihmistä on arvioitava hänen luonteenlaatunsa perusteella,ei sen mukaan, millaiset sukupuolielimet tai ihonväri tai seksuaaliset mieltymykset hänellä on. Tämän ylevän periaatteen noudattamiseen on Suomessa mainiot edellytykset, wokesta huolimatta. Oikeastaan jo elämme tätä unelmaa, sekin wokesta huolimatta.


Joku voi tietysti kysyä, eikö militantti oikeisto ole wokea suurempi ongelma. Yhdysvalloissa oli Capitolin valtaus, jossa kuolikin ihmisiä. Nämä voimat eivät kuitenkaan ole woken tavoin marssineet läpi julkisten instituutioiden, tiede- ja kaupalliseen maailmaan asti.


Totalitarismia ja ajatuskontrollia tulee joka tapauksessa vastustaa kaikissa niiden muodoissa; oikealta, vasemmalta, kristinuskosta, islamista, woke-uskonnosta. Ehkä ihmisiä pitää useammin muistuttaa, millainen etuoikeus on elää ja ajatella vapaasti.


                          * * * 

 

Muita wokeen liittyviä kirjoituksiani:


http://ihmisluonto.blogspot.com/2021/09/woke-is-not-great.html?m=0

 

http://ihmisluonto.blogspot.com/2021/09/vaikka-loytyykin-hulluja-totuutta.html?m=0

 

http://ihmisluonto.blogspot.com/2021/03/woke-kristinusko-ja-neuvostoterrori.html?m=0

 

http://ihmisluonto.blogspot.com/2020/09/ja-uhriolympialaisten-voittaja-on.html?m=0

 

http://ihmisluonto.blogspot.com/2020/09/journalismi-ja-todellisuus.html?m=0