Saako roduista puhua?

Seuraava vastineeni ilmestyi Skeptikko 1/2021 -lehdessä, ilman tässä olevaa kuvitusta ja jälkikirjoituksia.

                      * * *
 
Sanapoliisi ampuu itseään jalkaan
 

Tunnen syvää sympatiaa sitä huolta kohtaan, että geneettisiä löydöksiä voidaan väärinkäyttää oikeuttamaan rasismia. Mutta geneetikkona tiedän, että ”rotujen” välisiä keskiarvoeroja ei yksinkertaisesti ole enää mahdollista jättää huomiotta.

 

David Reich, The New York Times 23.3.2018

 

Kiitän Jani Sinokkia ihmisrotutekstini huomioimisesta (Skeptikko 4/2020). Monet Sinokin kommenteista tosin ovat joko asiattomia tai epäolennaisia.

Sinokin mukaan kirjoitukseni ajaa – ja ovat yleisemminkin ajaneet – jonkinlaista ”konservatiiviagendaa”. Arvaus menee pahasti pieleen: kirjoituksillani ei ole konservatiivisia tai muunlaisia poliittisia tavoitteita. Myönnän toki, että tieteen edistämisen ohessa jotkin kirjoitukseni puolustavat ilmaisunvapautta ja sukupuolten yhtäläisiä oikeuksia. Sinokki tarkoittanee konservatismillaan kuitenkin jotakin muuta.

Sinokin argumentaatiosta kertoo paljon se, että hän ei koko kahden ja puolen sivun kirjoituksessaan esitä tekstistäni ensimmäistäkään suoraa sitaattia. Sen sijaan hän kehittelee kirjoitukseeni ja henkilööni asioita, joita niissä ei ole. Pyrkimykseni olisi muka uhriutua ja levittää salaliittoajattelua.

Moni toki harrastaa henkilöön käyvää argumentointia ja pahansuopaa demonisointia, mutta tässä tapauksessa se on erityisen kummallista, jopa huolta herättävää. Tekstini aiheena nimittäin on vähäpätöinen sopimus- ja määrittelykysymys: kelpaako sana rotu kuvaamaan maantieteellisesti muuntelevia väestöryhmiä vai ei.

Rotutermillä olevat historialliset rasitteet on helppo nähdä: natsit puhuivat rotuhygieniasta. Mutta on myös helppo nähdä, että yksittäisen termin julistaminen epäkorrektiksi on turhanaikaista sanapoliisitouhua, jolla ei ole vaikutusta ihmisillä oleviin rodullisiin ennakkoluuloihin – tai vaikutus saattaa olla päinvastainen kuin oli tarkoitus.

                            * * *

Vastineessaan Sinokki nostaa esiin kansojen älykkyyseroja käsittelevän teokseni. Se, että hän ei ole kirjaa lukenut, ei estänyt Sinokkia esittämästä siitä arviotaan: ”En ole Tammisalon teosta lukenut, mutta ymmärtääkseni hän ei kovin vahvaa tuomiota osannut tai halunnut [Tatu] Vanhasen jutuille tuossa teoksessaan antaa.”

Mitä kansojen älykkyyksiä käsittelevässä Mustaa valkoisella -kirjassani (2014) sanotaan? Teoksessa käsitellään esimerkiksi älykkyystutkimuksen perusteita, demokratisoitumisen vaikeutta ja taloudellista eriarvoisuutta. Sinokin jostakin syystä esille nostamasta Tatu Vanhasesta kirjassa sanotaan muun muassa seuraavasti:

Vanhasen käyttämät tutkimusmenetelmät ovat kausaliteettien arvioimisen kannalta vaillinaisia. Hänen päätelmiään ei voida kunnolla arvioida nykytiedon valossa. Tilastojen ja korrelaatioiden erilaiset tulkinnat ovat kuitenkin jo antaneet viitteitä siitä, että Vanhanen on joiltakin osin väärässä (ks. luvut 8–10).

Tässä ei ole mahdollista käydä läpi Vanhasen väitteitä. (Vanhanen muun muassa esittää, että erot kansakuntien taloudellisessa menestymisessä johtuvat osittain geneettisistä älykkyyseroista.) Kyse ei joka tapauksessa ole siitä, etten osaisi tai haluaisi ”tuomita Vanhasen juttuja”, kuten Sinokki teostani lukematta arvelee. On vain niin, että todistusaineiston perusteella Vanhasen tuotannolle ei voida antaa tuota vahvempaa yleistuomiota, kuusi vuotta hänen kuolemansa jälkeenkään. [1]

Vanhasen väitteiden todenperäisyyden kannalta on myös yhdentekevää, missä väitteet on julkaistu, mistä tutkimusrahoitus on tullut tai kuka hänen väitteistään innostuu tai ei innostu. Sinokki nostaa esiin näitä tutkimustulosten ulkopuolisia seikkoja ja jopa koettaa niiden avulla perustella sitä, että Vanhasen argumentit eivät ”ansaitsisi tulla keskustelluiksi”. Tiedevastaisempaa asennetta saa hakea. [2] Lainaus Carl Saganilta sopii tähän: ”On parempi ymmärtää universumia sellaisena kuin se todella on kuin pitäytyä harhaluuloissa, olivat ne miten tyydyttäviä tai tyynnyttäviä tahansa.”

On kenties houkuttelevaa ajatella, että koska olen hyvien puolella, myös totuus on minun puolellani ja että rehellinen yritys selvittää totuutta on moraalitonta. Tällaisesta asenteesta tutkijoiden tulee päästä eroon. Rohkaisen siis Sinokkiakin osoittamaan Vanhasen väitteet vääriksi.

Perään on kuitenkin muistutettava, että falsifiointiin on olemassa päteviä ja epäpäteviä menetelmiä. Ja Sinokin Vanhaseen kohdistamat rasistisyytökset kuuluvat selvästi jälkimmäiseen luokkaan. Tutkimuksen ulkopuoliset seikat – vaikka ne olisivat moraalisesti kuinka tuomittavia tahansa – eivät kykene ratkaisemaan päätelmien paikkansapitävyyttä. Tieteenhistoria tuntee esimerkiksi tapauksia, jossa merkittäviä tutkimustuloksia on sivuutettu vain siksi, että niiden esittäjä sattui olemaan nainen. Moinen asenteellisuus ei kuulu tieteeseen.

Sinokki siis osaa ja haluaa kaivella tutkimustuloksiin liittymättömiä sivuasioita. Se, että tutkijatohtorin ”perustelut” ovat lähinnä rasismisyytöksiä – oli syytöksiin aihetta tai ei – on harmillista siksi, että se tekee syyttelijästä epäkiinnostavan ja ei-varteenotettavan keskustelijan. Tämä pieneltä osaltaan heikentää tutkijayhteisön valmiuksia selvittää varsinaisia asiakysymyksiä. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että Vanhasen tapa korostaa itäaasialaisten korkeampaa keskiarvoälykkyyttä sopii huonosti hänestä luotuun kuvaan valkoista ylivaltaa kannattavana kummajaisena.)

Se, onko Vanhasen väitteillä sosiaalisia haittavaikutuksia tai ovatko hänen tutkimuskohteensa muutoin mielekkäitä, on taas eri kysymys. [3] Tällaisiakin aiheita kirjassani käsitellään. Olen esimerkiksi taipuvainen ajattelemaan, että älykkyystutkimuksen resursseja kannattaisi suunnata muualle kuin väestöryhmien älykkyyserojen selvittämiseen. Kyseinen mielipiteeni on kuitenkin sivuseikka tosiasiaväitteistä käytävän keskustelun kannalta.

                       * * *

Sen lisäksi, että Sinokki antaa arvioita kirjasta, johon hän ei ole perehtynyt, hän väittää minun syyllistyvän samaan: ”...jos hän [Tammisalo] olisi esimerkiksi vaivautunut lukemaan hänen viitteenäänkin mainitsemansa David Reichin kirjan. Tätä hän ei kuitenkaan ilmeisesti ole tehnyt...” 

Olen Reichin mainion teoksen lukenut ja sen myös arvioinut – jo vuoden 2019 alussa; tämä olisi selvinnyt pikaisella hakukoneen käytöllä. Olennaista käsillä olevan terminologisen erimielisyyden kannalta on Reichin seuraava huomio:

Länsi-Euraasian väestöt ovat tyypillisesti keskenään noin seitsemän kertaa samanlaisempia kuin länsieuraasialaiset ovat itäaasialaisiin verrattuna. Kun mutaatioiden taajuudet merkitään kartalle, Länsi-Euraasia vaikuttaa homogeeniselta Euroopan Atlantin rannikolta Keski-Aasian arolle. Keski-Aasia on jyrkkä muutoksen raja ennen toisen homogeenisen alueen alkua Itä-Aasiassa.

Populaatiot – ja jopa lajit – ovat toki historian saatossa sekoittuneet. Jos rotuteoreetikko olisi elänyt esimerkiksi 10 000 vuotta sitten, hän olisi Reichin mukaan joutunut luokittelemaan Hedelmällisen puolikuun viljelijät, Keski- ja Länsi-Euroopan metsästäjä–keräilijät ja Itä-Euroopan metsästäjä–keräilijät eri roduikseen, vaikka mikään näistä ryhmistä ei ole säilynyt risteytymättömässä muodossa.

Pääpointti on kuitenkin se, että risteytymisistä huolimatta väestöjen välillä on edelleen polveutumishistoriasta johtuvia geneettisiä eroja. Reichin mukaan poliittisesti korrekti ajatus, että ihmisväestöt ovat niin läheistä sukua toisilleen, että niiden välillä ei ole merkittäviä eroja, ei ole pätevä. Eli kuten kirjoituksessani totean, jopa yksilön ulkonäön perusteella voidaan arvioida sitä, mistä päin maailmaa hän on kotoisin ja millaisissa oloissa hänen esivanhempansa ovat eläneet.

Se, viitataanko tällaiseen muunteluun sanalla rotu vai jollakin muulla termillä, on yhdentekevä seikka selvitettäessä väestötasolla olevia eroavuuksia. Niiden määrä ja laatu on puhtaasti empiirinen kysymys, ja niihin vastaamista moralistinen sanapoliisipuuhastelu haittaa.

Merkillepantava seikka Sinokin kirjoituksessa – jos siitä poistetaan tieteen politisointi, salaliittoteoretisointi ja muu asian vierestä argumentointi – on sen yksimielisyys kirjoitukseni kanssa. Sinokki esimerkiksi toteaa, että ”samankaltaisuudet ja eroavaisuudet lajin sisällä ovat tilastollisten keskiarvojen jatkumoja”. Tekstissäni kyseinen seikka ilmaistaan seuraavasti:

Ei ole olemassa puhtaita rotuja tai puhtaita populaatioita. Harvaa ominaisuutta esimerkiksi tavataan vain joltakin yhdeltä rodulta tai populaatiolta. Myös rotujen ja populaatioiden sisäinen muuntelu on suurta. On siis mahdoton kertoa tarkasti, millä tavoin kaksi naapuripopulaatiota tai -rotua ovat erillisiä ryhmiään. Tämä on ilmeistä, sillä jos rotujen tai populaatioiden rajat olisivat selkeitä ja ylittämättömiä, kyse olisi jo eri lajeista.

Tällaisen yksimielisyyden valossa Sinokin kirjoitus näyttää moraalipaniikin motivoimalta pyrkimykseltä hankaloittaa tutkijoiden mahdollisuuksia vastata ihmisten erilaisuutta koskeviin empiirisiin kysymyksiin. Kuten alkuperäisessä kirjoituksessani totean, sanapoliisi antaa kuvan itsestään joko tyhjänpäiväisenä poseeraajana tai autoritaarisena holhoajana. Kirjoitukseni päättyy seuraavasti:

Huoli siitä, että yksittäiset termit tai tutkimustulokset yllyttäisivät kansanjoukkoja pahuuteen, on takaperoista valistuksen vähättelyä. Tässä on melkoista ironiaa, sillä nimenomaan korkeimmin kouluttautuneet ovat sanapoliisi- ja tiedekomissaaritouhuissa aktiivisimpia. He eivät hybrikseltään huomaa, miten lähellä totalitarismia kielenkäytön kyttääminen ja tieteen politisointi ovat.

Varoitukseni totalitaristisesta hybriksestä menivät Sinokilta ohi. Muutoin on vaikea selittää hänen vastineensa empirianvastaista ja tieteelliselle keskustelulle vierasta vihjailua. Silmien ja korvien sulkemiseen pystyvät kaiketi myös perinteisiä uskontoja edistyksellisemmät ajatusrakennelmat. Lopputulos ei ole skeptikon mieleen: älyllinen ja keskustelullinen tyhjiö, jota poliittisen ääriajattelun motivoima pseudotiede pyrkii täyttämään. [4]
 
                             * * *
 
Joku saattaa ajatella, että väestöryhmien eroja ei kannata tutkia, koska se voi johtaa syrjintään. Tämä muistuttaa väitettä, että taloudellista eriarvoisuutta ei kannata tutkia, koska se voi johtaa ahneeseen kaverikapitalismiin. Tällaisia vastaavuuksia olisi loputtomasti: ”Meidän tulee luopua psykiatriasta, koska saatamme löytää ihmisiä stigmatisoivia mielenhäiriöitä.”

Tutkijat siis vapaasti tavoitelkoot totuutta, olkoon se miten ruma tai kaunis hyvänsä. Vasta, jos pystytään osoittamaan, että jostakin tutkimuksesta on enemmän haittaa kuin hyötyä, on syytä pohtia tutkimuksen rajoittamista. Sitä ennen kyse on dogmatismista.

”Vaarallisista ajatuksista” keskusteleminen tieteen harkitsevassa ja maltillisessa ilmapiirissä voi toki johtaa ajatusten vääristymiseen ja kritiikittömään hyväksymiseen muualla yhteiskunnassa. Tästä tutkimuksen ulkopuolisesta argumentista on kuitenkin huomattava, että kaikesta tutkimuksesta voi koitua ennustamattomia ongelmia. Jos tiede tietäisi etukäteen, mitä se löytää tai miten löytöjä käytetään, tieteenharjoittamisessa ei ylipäätään olisi mieltä. Kannustankin tutkijoita tiedepuritanismiin, jossa pääosaa näyttelee tunnollinen totuudentavoittelu ja jossa kansalaisille suodaan mahdollisuus tietoon ja rehellisyyteen pohjautuvaan täysikasvuisuuteen. To boldly go where no man has gone before!

ALAVIITTEET

[1] Kukaan ei toistaiseksi tiedä, missä määrin geenit selittävät ryhmätason älykkyysvaihtelua. (Geenien perusteella voidaan tosin jo tehdä varsin osuvia ennusteita eri populaatioiden ÄO-keskiarvoista [Piffer 2019].) Tutkijat ovat erimielisiä myös siitä yksinkertaisemmasta kysymyksestä, ovatko keskiarvoiset erot Yhdysvaltain mustien ja valkoisten testiälykkyydessä kaventuneet vai eivät. Kansainvälisestä erojen kaventumisesta älykkyystutkijat sen sijaan ovat melko yksimielisiä. Tärkein tekijä kaventumisen takana lienee parantunut ravitsemustilanne köyhissä maissa.

[2] Lähihistorian rotusyrjintä- ja ihmisoikeusloukkaustapaukset ovat perustuneet muihin seikkoihin kuin ajatukseen, että geneettiset erot selittävät osan kansojen älykkyyseroista. Vastaavasti se, että yhteiskunta järjestää heikoimmille oppilaille erityisopetusta ja antaa taloudellisesta tukea vähäosaisille, ei perustu tutkimustulokseen, että ihmisten ominaisuudet ja suoritukset olisivat samanlaisia.
   Huomio pätee myös ihmisten yhdenvertaisuuteen lain edessä. Olisi vaarallista perustaa laillinen yhdenvertaisuus siihen empiirisesti testattavaan hypoteesiin, että ihmisryhmät ovat samanlaisia. Jos tutkimus sitten todistaisi, että ryhmien välillä onkin eroja, tällöin johonkin ryhmään kohdistuva syrjintä tulisi oikeutetuksi. Lähtökohta on siksi ilmeinen: ihmisiä on tarkasteltava yksilöinä, heidän taipumustensa ja tekojensa mukaan, riippumatta ryhmätason ominaisuuksien keskiarvoista. Kaikista roduista ja molemmista sukupuolista löytyy sekä typeryyttä että teräväpäisyyttä.

[3] Ymmärrys siitä, missä määrin ja miten geenit selittävät älykkyyden vaihtelua, vähentää tarvetta syyllistää yhteiskuntaa yksilöiden erilaisesta menestymisestä. Tämä turhien syytösten loppuminen taas vähentää yhteiskunnallisia jännitteitä. Se puolestaan tarkoittaa, että ihmisten on helpompi suhtautua toisiinsa yksilöinä.
   Älykkyyteen liittyvissä kysymyksissä moni korkeasti koulutettu saattaa kaikesta huolimatta ajatella, että ”

En halua tietää totuutta, enkä halua kenenkään muunkaan tietävän sitä”. Moinen ennakkoluuloja ruokkiva pelkuruus ja refleksinomainen fatalismi eivät sovi skeptikolle. Jos tietyt tutkimusaiheet kielletään tai jos tutkijoiden työtä hankaloitetaan vain siksi, että pelkäämme jonkun rasistiraasun reaktiota, se tekee tieteestä rasistien panttivangin ja antaa heille keinoja hiljentää tutkijoita. Tällaista valtaa ei tule luovuttaa kenellekään, ei edes hyvää tarkoittaville filosofeille, kenties etenkään heille.

[4] Reich toteaa, että henkilö, joka kiistää väestöjen väliset erot, jää puolustuskyvyttömänä tieteellisten löydösten vyöryn alle. Tutkijoilta hän perää avoimuutta ja rehellisyyttä:

Me tiedemiehet emme enää voi jatkaa vaikenemisen strategiaa, jossa kansan ja kollegoiden annetaan ymmärtää, että huomattavia väestöjen välisiä piirteiden eroja ei todennäköisesti ole. Itse asiassa se voi olla suorastaan vahingollista. Jos tiedemiehinä tarkoituksella pidättäydymme perustamasta rationaalista viitekehystä ihmisten erojen käsittelemiseksi, pidämme yllä tyhjiötä, jonka valetiede täyttää. Se on paljon huonompi tulos kuin mikään, mitä saamme aikaan puhumalla avoimesti.

KIRJALLISUUS

Piffer, D. (2019): Evidence for Recent Polygenic Selection on Educational Attainment and Intelligence Inferred from Gwas Hits: A Replication of Previous Findings Using Recent Data. Psych. 1(1): 55–75.
 
Reich, D. (2018): Keitä olemme ja miten päädyimme tähän – Muinais-DNA ja ihmisen menneisyyden uusi tiede. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.
 
Sinokki, J. (2020): Skeptikon on syytäkin epäillä rodun käsitteen käyttökelpoisuutta. Skeptikko4/2020.
 
Tammisalo, O (2020): Saako ihmisroduista puhua? Saako rotueroja tutkia? Skeptikko 2/2020.
 
Tammisalo, O (2014): Mustaa valkoisella – Tiede ja kansojen älykkyys. Terra Cognita. Helsinki.
 
                      * * *
 
PS. New York Times -lehdessä (Maaliskuu 23, 2018) David Reich kirjoittaa seuraavasti:
 
I have deep sympathy for the concern that genetic discoveries could be misused to justify racism. But as a geneticist I also know that it is simply no longer possible to ignore average genetic differences among “races.”
Groundbreaking advances in DNA sequencing technology have been made over the last two decades. These advances enable us to measure with exquisite accuracy what fraction of an individual’s genetic ancestry traces back to, say, West Africa 500 years ago — before the mixing in the Americas of the West African and European gene pools that were almost completely isolated for the last 70,000 years. With the help of these tools, we are learning that while race may be a social construct, differences in genetic ancestry that happen to correlate to many of today’s racial constructs are real.
--
I am worried that well-meaning people who deny the possibility of substantial biological differences among human populations are digging themselves into an indefensible position, one that will not survive the onslaught of science. I am also worried that whatever discoveries are made — and we truly have no idea yet what they will be — will be cited as “scientific proof” that racist prejudices and agendas have been correct all along, and that those well-meaning people will not understand the science well enough to push back against these claims.
This is why it is important, even urgent, that we develop a candid and scientifically up-to-date way of discussing any such differences, instead of sticking our heads in the sand and being caught unprepared when they are found.
--
While most people will agree that finding a genetic explanation for an elevated rate of disease is important, they often draw the line there. Finding genetic influences on a propensity for disease is one thing, they argue, but looking for such influences on behavior and cognition is another.
But whether we like it or not, that line has already been crossed. A recent study led by the economist Daniel Benjamin compiled information on the number of years of education from more than 400,000 people, almost all of whom were of European ancestry. After controlling for differences in socioeconomic background, he and his colleagues identified 74 genetic variations that are over-represented in genes known to be important in neurological development, each of which is incontrovertibly more common in Europeans with more years of education than in Europeans with fewer years of education.
It is not yet clear how these genetic variations operate. A follow-up study of Icelanders led by the geneticist Augustine Kong showed that these genetic variations also nudge people who carry them to delay having children. So these variations may be explaining longer times at school by affecting a behavior that has nothing to do with intelligence.
This study has been joined by others finding genetic predictors of behavior. One of these, led by the geneticist Danielle Posthuma, studied more than 70,000 people and found genetic variations in more than 20 genes that were predictive of performance on intelligence tests.
Is performance on an intelligence test or the number of years of school a person attends shaped by the way a person is brought up? Of course. But does it measure something having to do with some aspect of behavior or cognition? Almost certainly. And since all traits influenced by genetics are expected to differ across populations (because the frequencies of genetic variations are rarely exactly the same across populations), the genetic influences on behavior and cognition will differ across populations, too.
You will sometimes hear that any biological differences among populations are likely to be small, because humans have diverged too recently from common ancestors for substantial differences to have arisen under the pressure of natural selection. This is not true. The ancestors of East Asians, Europeans, West Africans and Australians were, until recently, almost completely isolated from one another for 40,000 years or longer, which is more than sufficient time for the forces of evolution to work. Indeed, the study led by Dr. Kong showed that in Iceland, there has been measurable genetic selection against the genetic variations that predict more years of education in that population just within the last century.

PS 2. Jos oppineiston annetaan moralisoimalla ohjailla ihmisten käyttämiä ilmaisutapoja, suhteellisuuden- ja vivahteidentaju ovat vaarassa kaventua. Ylivalveutunut ajatuspoliisitoiminta saattaa esimerkiksi vaikeuttaa eron näkemistä sen välillä, milloin kyse on ennakkoluuloisesta yksityisajattelusta ja milloin laittomasta syrjinnästä. Kyseisen eron näkeminen on edelleen tärkeää – siitä huolimatta, että suomalainen yhteiskunta on suvaitsevaisempi ja vapaampi ennakkoluuloista kuin koskaan aiemmin.
   Kuten tekstistä käy ilmi, sanapoliisi ampuu itseään jalkaan monella tavalla. Hän tekee itsestään merkityksettömän keskustelijan, hän edistää autoritaarisuutta, keskustelemattomuutta ja tietämättömyyttä sekä luo tilaa kiihkoilijoille.
 
PS 3. Jutussa mainittiin sivuhuomiona Tatu Vanhasen tapa korostaa itäaasialaisten älykkyystestimenestystä. (Hänen 2013 julkaistu kirjansa on jopa nimeltään Miksi Kiina lähtee lentoon ja Kongo ei?) Tästä on huomattava, että vaikka kiinalaisnuorten testitulokset ovat parempia kuin lähes millään muulla maalla, tulokset on mitä ilmeisimmin saatu lähinnä vauraiden rannikkokaupunkien paremmista kouluista. Kaksi kolmesta kiinalaislapsesta elää kuitenkin edelleen maaseudulla, ja ero miljoonakaupunkeihin on valtava. Syrjäseuduilla koulutuksen ja jopa ravitsemuksen taso voi syvimmän köyhyyden väistymisestä huolimatta olla ala-arvoista. Ks. esim. Rozelle & Hell: Invisible China (2020).

Pari päivitystä

Joihinkin blogikirjoituksiini olen vuosien varrella tehnyt jälkikirjoituksia ja lisäyksiä tuoreista tutkimuksista ja lehtijutuista. Kolmeen seuraavaan kirjoitukseeni tein juuri muutaman lisärivin:

Elonkehä -lehdessä ollut juttuni harrastusmetsästyksen moraalista (olen sittemmin päivittänyt ajatteluani hieman, kerron ehkä myöhemmin lisää):

http://ihmisluonto.blogspot.com/2017/04/onko-harrastusmetsastys-kannatettavaa.html

Skeptikossa ollut juttuni sukupuoli-identiteetin käsitteellisistä ongelmista (aihe on nyt ajankohtainen hallituksessa olevien trans-laki -erimielisyyksien takia):

http://ihmisluonto.blogspot.com/2020/01/varovaisen-skeptisesti-sukupuoli.html

Kirjoitukseni minimipalkan puolustamisesta ja vastustamisesta:

http://ihmisluonto.blogspot.com/2020/10/tarvitaanko-minimipalkkalakeja.html

Rotu on simppeli sopimuskysymys

Seuraava lyhyt puheenvuoroni ilmestyi Tieteessä tapahtuu 1/2021 -lehdessä.

                  * * *

 

Jani Sinokki pohdiskelee rotukäsitettä Tieteessä tapahtuu 5/2020 -lehdessä. Hänen mukaansa moni filosofi pitää rotua rahan kaltaisena sosiaalisesti rakentuneena käsitteenä, joka saa varsinaisen merkityksensä vasta sosiaalisessa toiminnassa ja ihmisten uskomusten myötä.

Rahavertaus on, kuten Sinokkikin toteaa, yksinkertaistettu. Mutta se on myös harhaanjohtava. Toisin kuin rahan arvo, ihmislajin geneettinen variaatio ei katoa, vaikka siihen lakkaisimme uskomasta.

Lajillamme tavattu variaatio on seurausta muun muassa väestöjen polveutumishistoriasta ja maantieteellisestä eriytymisestä. Tällaista variaatiota ihmislajilla on runsaasti. Muinais-DNA:n tutkija David Reich (2018) esimerkiksi kirjoittaa: 

Länsi-Euraasian väestöt ovat tyypillisesti keskenään noin seitsemän kertaa samanlaisempia kuin länsieuraasialaiset ovat itäaasialaisiin verrattuna. Kun mutaatioiden taajuudet merkitään kartalle, Länsi-Euraasia vaikuttaa homogeeniselta Euroopan Atlantin rannikolta Keski-Aasian arolle. Keski-Aasia on jyrkkä muutoksen raja ennen toisen homogeenisen alueen alkua Itä-Aasiassa.

 

Populaatiot – ja jopa lajit – ovat toki historian saatossa sekoittuneet. Jos rotuteoreetikko olisi elänyt esimerkiksi 10 000 vuotta sitten, hän olisi Reichin mukaan joutunut luokittelemaan Hedelmällisen puolikuun viljelijät, Keski- ja Länsi-Euroopan metsästäjä–keräilijät ja Itä-Euroopan metsästäjä–keräilijät eri roduikseen, vaikka mikään näistä ryhmistä ei ole säilynyt risteytymättömässä muodossa. Runsaasta risteytymisestä huolimatta väestöjen välillä on kuitenkin edelleen polveutumishistoriasta johtuvia geneettisiä eroja.

Usein ihmisrotujen olemattomuutta perustellaan väitteellä, että vaihtelun määrä väestöryhmien sisällä on suurempaa kuin väestöjen välillä. Se, missä määrin ja minkä geenien suhteen variaatiota on jonkin väestön sisällä, ei kuitenkaan hävitä geneettisiä eroja väestöjen väliltä. Tämä on toki yhdentekevää sen kannalta, millä sanoilla näihin ihmisryhmien välisiin geneettisiin eroihin viitataan. Vastaavasti se, että kansanomaiset rotukategoriat ovat useimmiten puutteellisia, on yhdentekevää olemassa olevan biologisen variaation kannalta.

Populaatioiden DNA-eroja koskevien löydösten valossa poliittisesti korrekti ajatus, että ihmisväestöt ovat niin läheistä sukua toisilleen, että niiden välillä ei ole merkittäviä eroja, on joka tapauksessa virheellinen. Oppineiden ihmisten halu painiskella sopimuksenvaraisten nimityskysymysten parissa on silti suotavaa. Toiminnalla tuskin on vaikutusta empiiriseen tutkimukseen, mutta terminologinen pohdiskelu tuo ilmi sekä rasistisen että antirasistisen liikehdinnän taipumuksen kollektivistiseen ja faktoja vääristelevään poseeraamiseen. Ironisesti ryhmäkuntainen moraaliposeeraaminen näyttää olevan yksi ihmislajia yhdistävistä ominaisuuksista.

Kirjallisuus

Reich, D. (2018): Keitä olemme ja miten päädyimme tähän - Muinais-DNA ja ihmisen menneisyyden uusi tiede. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.

Biologia ja sukupuolten tuloerot

Oheinen kirjoitukseni julkaistiin Tiedepolitiikka 4/2020 -lehdessä, ilman tässä olevaa kuvitusta ja jälkikirjoituksia.

Biologi vaietkoon tuloerokeskustelussa?

Ammatit ja ansiot eivät jakaudu tasaisesti naisten ja miesten kesken. Monen mielestä kyseiset eroavuudet osoittavat, että yhteiskunnassa on naisia syrjiviä rakenteita. Todellisuudessa erot voivat kuitenkin johtua monenlaisista muista syistä, esimerkiksi sukupuolten biologisista eroista. Ne, joiden mielestä sukupuolten palkkaero on merkittävä tasa-arvo-ongelma, ovat kuitenkin usein haluttomia tarkastelemaan biologiaa avoimesti.

_____________________

Jos jokin ihmisryhmä on aliedustettuna tietyissä ammateissa, instituutioissa tai tuloluokissa, jotakuta syytetään siitä, että hän estää oletettua luonnollista tasa-arvoa tapahtumasta.

 

Thomas Sowell 2019

Oletetaan, että vastavalmistunut mieslääkäri ansaitsee keskimäärin 120 euroa enemmän kuukaudessa kuin vastavalmistunut naislääkäri. Oletetaan lisäksi, että ainoa syy tähän eroon on se, että mieslääkärit tekevät keskimäärin pidempiä päiviä. Onko tilanne oikeudenmukainen? Se, joka tekee enemmän töitä, on oikeutettu paksumpaan tilipussiin? [1]
 
Useimmat luultavimmin pitävät tilannetta reiluna, kunhan tuntipalkka yhtä hyvin suoritetusta samasta työstä samalla koulutuksella ja kokemuksella on sama. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Työnantaja saattaa esimerkiksi kuvitella, että mieslääkärit eivät kuormitu niin nopeasti, ja täten heille saatetaan tarjota enemmän tunteja. [2]
 
Tällaisessa tilanteessa mies- ja naislääkäreiden tuloerot olisivat sukupuolista syrjintää. Työnantajallahan ei ole oikeutta suosia työntekijää oletettujen – tai edes todistettujen – keskimääräisten ryhmäerojen perusteella. (Tämä ei tietenkään muuta sitä seikkaa, että mikäli jompikumpi sukupuoli todella olisi jollakin tavalla keskimäärin parempi lääkäri, se luultavasti näkyisi myös keskimääräisinä ansioeroina.)
 
Toki työnantaja voisi myös olla seksisti, joka syrjii toista sukupuolta irrationaalisesti, ilman olettamuksia tämän huonommuudesta. Kumpikin näistä syrjinnän muodoista – irrationaalinen syrjintä ja keskimääräisiin ryhmäeroihin perustuva syrjintä – on luonnollisesti väärin. Niiden kitkeminen myös edellyttää erilaisia toimenpiteitä hallinnolta.
 
Pohjoismaissa molemmat työsyrjinnän muodot ovat harvinaisia, aivan kuten sukupuolten palkkaerot samasta työstä ovat olemattomia. [3] Lainsäädäntö ja vallitsevat moraalinormit ovat menestyksekkäästi ohjanneet työnantajia jättämään työntekijän sukupuolen huomiotta.
 
Oletetaan siis, että esimerkkimme nuoret mies- ja naislääkärit valitsivat itse, minkä verran työtunteja he halusivat tehdä. Olisivatko erot ansioissa tällöin oikeudenmukaisia?
 
Joidenkin mielestä jopa täyteen valinnanvapauteen perustuvat tuloerot ovat epäreiluja. Tausta-ajatus on yksinkertainen: se, mikä näyttää yksilön omalta valinnalta, ei ole sitä. Lukemattomat ympäristötekijät muovaavat ajattelua, eikä yksilö voi koskaan vapaasti päättää ajatuksiaan ja tehdä valintojaan. Valinnat ovat aina jossakin määrin seurausta ulkoa päin tulevista vaikuttimista, joskus suoranaisesta manipulaatiosta.
 
Ajatus ulkoisista vaikuttimista on kuitenkin eräissä teorioissa viety paljon näitä itsestäänselvyyksiä pidemmälle. Oletuksena on, että naisten ja miesten erilaiset työhalut ja uratoiveet johtuvat naisia syrjivistä yhteiskunnallisista rakenteista, joita naiset on vieläpä johdateltu ylläpitämään. Kyseinen naisia syyllistävä ja samalla heitä uhriuttava uskomus on levinnyt etenkin tiettyjen sosiaalitieteellisten ja humanististen tutkimusalojen kautta. Se, että harva nainen kokee itse olevansa sorrettu, saatetaan joissakin piireissä jopa nähdä todisteena sortavan manipulaation voimasta.
 
Syrjivien rakenteiden väitetään kohdistuvan myös epämaskuliinisiin ja syrjäytyneisiin miehiin, ja heidänkin väitetään osallistuvan rakenteiden ylläpitämiseen. Sosiologi Herbert Marcuse (1969) muotoilee vision seuraavasti: ”yksilö omaehtoisesti luo uudelleen tarpeet, jotka hänet on pakotettu omaksumaan” (korostukset lisätty). Vieraat tarpeet ja tyydytykset ovat siis muuttuneet yksilön omiksi. Loppupäätelmä luonnollisesti kuuluu, että takana olevat rakenteet pitää purkaa. Vasta sen jälkeen ihminen pääsee vieraantuneisuuden tilastaan ja väärästä tietoisuudestaan ja voi taas toimia vapaasti, itsensä omistaen. Samojen purkutalkoiden kohteeksi vaaditaan usein kapitalismia.
 

Sukupuolten ansioeroissa ei ole
kysymys siitä, että naiset saisivat
samasta työstä pienempää
palkkaa, ks. alaviite 3.

Kuvitteellisen esimerkkimme nuoret naislääkärit olisivat siis sisäistäneet syrjintäjärjestelmän normit. He haluavat mieskollegoitaan enemmän vapaa-aikaa, koska he ovat mukautuneet oletetun patriarkaaliskapitalistisen järjestelmän tarpeisiin. Naiset saattavat esimerkiksi kahmia kotitöitä tai viettää aikaa ystäviensä ja perheensä kanssa, juuri kuten patriarkaatin kuvitellaan toivovan.
 
Palkkaerojen oikeudenmukaisuudelle tällainen näkemys tarkoittaisi seuraavaa: vastavalmistuneiden lääkäreiden palkkaero on reilu vain siinä määrin kuin olosuhteita, jotka saavat naislääkärin toivomaan lyhyempiä päiviä, ei ole mahdollista muuttaa. Ja koska oletettu syy naisten ja miesten erilaisille toiveille – patriarkaalismaskuliininen hegemonia – on mahdollista murtaa, jo määritelmällisesti, myös sukupuolierot työhaluissa on mahdollista hävittää. Samoin väitetään voitavan hävittää sukupuolierot kilpailullisuudessa ja kiinnostuksenkohteissa. Siispä tuloerotkin saadaan katoamaan ja reiluus pääsee voitolle, kunhan vain harjoitetaan oikeanlaista asenneilmapiirin muokkausta.
 
Millaista asennemuokkauksen ja muiden tasapalkkatoimenpiteiden tulisi sitten olla? Ja mitä muita seurauksia toimenpiteistä olisi? On huomattava, että tasapalkkatavoitteesta syntyviä seurauksia ei voida arvioida sen perusteella, olivatko aikomukset hyviä tai edes sen perusteella, mikä on tavoitteen onnistumisen todennäköisyys. Todellisen testin on oltava se, mitä oikeasti tapahtuu ja on historiassa tapahtunut, kun tämänkaltaisia sosiaalisia ihanteita aletaan käytännössä toteuttaa. (Ks. aiempia huomioitani täältä.)
 
Biokiellon alkuperä on helppo ymmärtää
 
Uskomus patriarkaatin voimaan ja vääränlaisen tietoisuuden vaikutuksiin on johtanut biologisten selitysmallien vähättelyyn tai niiden sivuuttamiseen. Tämän niin kutsutun biokiellon tausta on helppo ymmärtää. 
 
Henkilö, joka ajattelee, että sukupuolten väliset tuloerot johtuvat syrjinnästä, ei tietenkään pidä sen osoittamisesta, että lajihistoria selittää miesten ja naisten toiveiden ja taipumusten eroja. Tuloerojen syiden avoin ja perinpohjainen tarkastelu ei tällaista henkilöä kiinnosta. Hän saattaa jopa pitää biologiaa vaarallisena tietona. Ja vaikka hän toisinaan uskaltaisi uumoilla, että biologiset tekijät vaikuttavat ammattien, työtapojen ja tulojen jakautumiseen, hän saattaa silti olla valmis pimittämään tiedon suurelta yleisöltä. Jos biologian merkitys tulisi kansalaisten tietoon, hänen kannattamiaan tulontasaustoimia ei ehkä pidettäisikään niin soveliaina.
 
Tämä on luultavasti tärkeimpiä syitä, miksi oppineet ja älykkäät ihmiset voivat leimata ajatukset evolutiivisesti kehittyneestä ihmisluonnosta konservatismiksi. Tämä on myös syy, miksi biologiasta on tyypillisesti vaiettu sellaisillakin tutkimusaloilla, joille evoluutionäkökulma toisi valtavan määrän uusia oivalluksia. Biologiaa pidetään tasa-arvon vastustajana.
 
Henkilökohtainen kauhuskenaarioni on, että tutkijan- ja opettajanviroissa toimii ihmisiä, jotka ovat perillä lajihistorian vaikutuksista ihmisluontoon, mutta jotka poliittisten mielipiteittensä vuoksi ovat valmiita pimittämään ja vääristelemään evoluutioon nojaavia tutkimuksia. Tällä tavoin toimivia akateemisesti koulutettuja ihmisiä on toki olemassa, vaikkapa kirkollisissa viroissa ja luultavimmin myös politiikassa. Korkeinta opetusta tarjoaville ja sitä vastaanottaville tahoille tämän sortin epärehellisyys ja ideologinen aktivismi eivät kuitenkaan kuulu. Yhdysvaltain yliopistokampuksilla biologiaan nojaavia tutkijoita on jopa väkivaltaisesti häiriköity, mikä on täysin vastoin avoimen yhteiskunnan ja sivistysyliopiston periaatteita.
 
Ongelma ei siis ole se, että joidenkin mielestä osalla miehistä on epäreiluja oikeuksia, jotka tulee ottaa heiltä pois. Aivan kuten sekään ei ole ongelma, että joidenkin mielestä sama tulee tehdä naisten etuoikeuksille. Tällainen eturyhmäajattelu on osa normaalia poliittista toimintaa. Vastaavasti jotkut haluavat kaventaa vaikkapa lapsiperheiden etuuksia.
 
Ongelma sen sijaan on siinä, että ideologian annetaan jarruttaa tieteen edistymistä ja että opiskelevaa nuorisoa johdetaan tarkoituksella harhaan, kohti dogmaattisuutta. Saatan tässä kohdin olla turhan herkkätuntoinen, mutta näen enteitä sellaisesta laajemmasta kulttuurivallankumouksesta, joka haluaa hylätä järkiperäisen mielipiteenvaihdon.
 

Sama mustavalkoisena.

Aistit kannattaakin pitää avoimina totalitarististen äänenpainojen varalle, kuuluivatpa ne akateemisesta maailmasta tai sen ulkopuolelta. Vuoropuhelu ja ilmaisunvapaus ovat tavoittelemisen arvoisia itsessään, riippumatta siitä, että sivutuotteena ne auttavat totuuden löytämisessä ja ääriliikkeiden ehkäisemisessä.
 
Palkkaerojen selittäminen on empiirinen kysymys
 
Palkat ja työtunnit ovat jakautuneet epätasaisesti sukupuolten lisäksi myös etnisten ryhmien välillä. On tärkeä huomata, että periaate on molemmissa sama: se, että jokin ryhmä tai vähemmistö on ”aliedustettuna” joissakin ammateissa ja tuloryhmissä ja ”yliedustettuna” joissakin toisissa, ei vielä kerro syrjinnästä.
 
Jonkin etnisen vähemmistön jäsenet voivat esimerkiksi olla muuta väestöä nuorempia. Ja koska nuoret kaikissa ryhmissä tienaavat keskimäärin vähemmän, myös kyseessä olevalla etnisellä vähemmistöllä voi olla muuta väestöä alhaisemmat tulot, täysin ilman syrjintää.
 
Se, että vastavalmistuneilla miehillä ja naisilla on tuloeroja, ei siis tarkoita, että erot selittyisivät vastavalmistuneiden erilaisella kohtelulla. Paikka, jossa erot tulevat ilmi, ei välttämättä ole paikka, josta löytyy syy eroille.
 
Nekin, jotka ovat vakuuttuneimpia tasapalkkaideologian paremmuudesta, ymmärtävät tämän periaatteen. Tasapalkkaisuuden puolustaja tyypillisesti selittääkin sukupuolten ammatillista eriytymistä jollakin oletetun patriarkaalisuuden oheistuotteella, vaikkapa varhaiskasvatuksen seksistisyydellä.
 
Selitysmalleissa on selkeä teema: syy löytyy aina ulkoapäin, ei koskaan yksilöstä itsestään – ei edes siitä, että yksilön ystäväpiiri ei arvosta tietynlaista koulutusta. Usein syytökset kohdistuvat juuri varhaiskasvatukseen, lähinnä päiväkotien henkilökuntaan. Heidän vihjaillaan painostavan poikia tunteettomuuteen ja kilpailullisuuteen – ja poikien oletetaan nielevän seksismin sellaisenaan.
 
Nämä olettamukset unohtavat yleensä seuraavan seikan: se, miksi sukupuolten välillä on keskiarvoisia eroja koulutus- ja uravalinnoissa, on empiirinen kysymys. Mikä kyseisten erojen syy onkin, se tulee empiirisesti osoittaa. Varhaiskasvatus ja muu normipainostus ovat kausaalihypoteeseina toki kelvollisia; empiria vain ei tue niitä. 
 
Tietyt sukupuolierot esimerkiksi löytyvät sellaisistakin kulttuureista, joissa päiväkotijärjestelmä on tuntematon ja lasten kasvatus hoidetaan eri tavoin kuin länsimaissa. Varhaiskasvatuksen vaikutusta voidaan kyseenalaistaa myös lajien välisen vertailun perusteella. Naaraspuoliset poikaset ovat esimerkiksi hoivaavampia kuin koiraspoikaset myös kädellisserkuillamme.
 
Jo nämä pari pikaista esimerkkiä osoittavat, että sukupuolten uravalintojen ja sosioekonomisten erojen selittäminen edellyttää kiinnostusta empiiristen tieteiden tiedonhankintamenetelmiin. Lisäksi tarvitaan laaja-alaista yksityiskohtien tuntemusta ja niiden yhteensovittamista. Tämä kaikki puolestaan edellyttää aitoa ja argumentatiivista vuoropuhelua, ei nykyisenlaista faktoista ja eriävistä mielipiteistä vaikenemista, saati ”vastapuolen” demonisoimista.

ALAVIITTEET
 
[1] Erään tutkimuksen mukaan nuorten yhdysvaltalaislääkäreiden sukupuoliset tuloerot selittyvät tehtyjen työtuntien määrällä, erikoistumisalalla ja muilla vastaavilla tekijöillä (Baker 1996). Brasiliassa ansioerot tosin säilyivät senkin jälkeen, kun vaikuttavat muuttujat (esim. työtaakka, päivystysvuorot, toimistotyö ja erikoistumisala) oli huomioitu (Mainardi ym. 2019). Seksistisestä syrjinnästäkin löytyy esimerkkejä. Eräs tutkimus esimerkiksi toteaa, että erikoistumisaikanaan yli puolta turkkilaisista naispuolisista korva-, nenä- ja kurkkukirurgeista ahdisteltiin heidän sukupuolensa takia (Eyigör ym. 2020).
 
[2] Kysymys tehtyjen työtuntien reiluudesta voidaan ulottaa tulevaisuuteen. Oletetaan, että ero vastavalmistuneiden lääkärien työtunneissa perustuu ainoastaan evoluution tuottamaan keskimääräiseen sukupuolieroon; miehet nyt vain sattuvat haluamaan enemmän työtunteja (ks. sukupuolieroista tehdyissä työtunneista esim. Sumanen [2015]). Tällöin mieslääkärit saisivat enemmän työkokemusta ja luultavasti päätyisivät myöhemmin korkeampiin asemiin. Miten tähän tulisi suhtautua? Onko kyse syrjinnästä?
   Tämä on kysymys siitä, missä määrin yhteiskunnan tulee reagoida biologisiin eroihin. Reaalimaailman esimerkkinä toimii miesten suurempi kuolleisuus. Toisinaanhan sekin nostetaan esiin syrjintäkeskustelussa. On mittavaan lajivertailuun perustuvaa näyttöä, että miesten alhaisempi eliniänodote johtuu osin sukupuolikromosomeista (Xirocostas ym. 2020). Niin kutsutut heterogameettiset yksilöt – eli ne, joilla on kahdenlaisia sukupuolikromosomeja – kuolevat nuorempina myös vaikkapa linnuilla. (Nisäkäskoirailla on sukupuolikromosomit X ja Y ja lintunaarailla Z ja W.) Pitäisikö valtion silti pyrkiä siihen, että miesten ja naisten elinajanodote muuttuu samaksi? Ja miten se tehtäisiin naisia syrjimättä? Vastaus ei ole ilmeinen. Rajallisten resurssien maailmassamme miesten ja poikien terveyteen suunnatut investoinnit eivät ole käytettävissä naisten ja tyttöjen terveyteen.
 
[3] Jos vertaillaan samalla ammatti­nimikkeellä ja samassa yrityksessä työskentelevien kokoaikaisten naisten ja miesten säännöllisiä ansioita ilman vuoro­työlisiä, naisten keskiarvoansioiksi tulee 97 prosenttia miesten keskiarvoansioista (Pehkonen 2018, tilasto vuodelta 2016). Keskimääräinen palkkaero selittyykin lähinnä sillä, että naiset ovat yliedustettuina huonommin palkatuissa töissä. Kevät Nousiainen (2019) kirjoittaa:

Naiset hoivaavat, ruokkivat, majoittavat, kouluttavat ja palvelevat samalla kun miehet rakentavat, kuljettavat sekä tekevät työtä teollisuudessa ja alkutuotannossa. Miehet tuottavat kun naiset uusintavat. Miehet huolehtivat viennistä ja synnyttävät yksityistä tuloa. Naisten työt maksetaan verovaroilla.

En ota kantaa, miten hallinnon tulee reagoida tilanteeseen. Se jääköön poliitikkojen huoleksi. Todettakoon kuitenkin, että asiantilan kutsuminen patriarkaaliseksi syrjinnäksi tai toksiseksi maskuliinisuudeksi – tai muiden melodramaattisten koodisanojen käyttö – on epärehellinen ja hedelmätön tapa kuvata miesten ja naisten sijoittumista suomalaiseen yhteiskuntaan.

KIRJALLISUUS

 
Baker, L. C. (1996): Differences in Earnings between Male and Female Physicians. New England Journal of Medicine. Apr 11.
 
Eyigör, H. ym. (2020): Women in otolaryngology in Turkey: Insight of gender equality, career development and work-life balance. American Journal of Otolaryngology. Vol 41:1.
 
Mainardi, G. M. (2019): What explains wage differences between male and female Brazilian physicians? A cross-sectional nationwide study. BMJ Open. Vol 9:4.
 
Marcuse, H. (1969): Yksiulotteinen ihminen. Suom. Markku Lahtela. Weilin&Göös. Helsinki.
 
Nousiainen, K. (2019): Palkka-avoimuuden oikeudellisista edellytyksistä. Teoksessa: Samapalkkaisuuden perusteet ja edistäminen. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 28. Helsinki.
 
Pehkonen, S. (2018): Prosenttipeliä palkkaeroilla. https://www.stat.fi/tietotrendit/blogit/2018/prosenttipelia-palkkaeroilla/
 
Sowell, T. (2019): Discrimination and Disparities. 2.p. Basic Books. New York.
 
Sumanen, P. (2015): The Quantitative Productivity of Full Time Working Male and Female Employees in Finland. Sociology and Anthropology. 3(10): 550–556.
 
Xirocostas, Z. ym. (2020): Sex with the reduced sex chromosome dies earlier: a comparison across the tree of life. Biological Letters. 16:20190867.

                              * * *

PS. Evolutiivinen ihmistutkimus on tehnyt monia löydöksiä, jotka osuvat yksiin ihmisten arkikokemusten ja heillä olevien stereotypioiden kanssa. Kysymys kuuluu, voiko evolutiivisen ihmistutkimuksen moittiminen konservatismiksi siksi johtaa ihmisiä päättelemään, että ”ei kai siinä ’konservatiivisuudessa’ sittenkään taida mitään vikaa olla; se ainakin tarkastelee maailmaa rehellisesti”. Toisinaanhan syyttely kääntyy tällä tavoin itseään vastaan.
 
PS 2. On järkevää tehdä olettamuksia siitä, miten kotikasvatus ja koulu- ja opiskeluympäristöt vaikuttavat yksilön käyttäytymiseen. Mutta ennen kuin syysuhteet on osoitettu, olettamuksista ei ole mielekästä tehdä syrjintää ja tasa-arvoa koskevia päätelmiä. Eräs esimerkki tällaisesta perusteettomasta päättelystä on Ennen kaikkea feministi -teoksessa (Koskela 2019). Siinä moneen otteeseen vihjaillaan, että työelämän sukupuolinen segregaatio johtuisi varhaiskasvatuksesta, muun muassa seuraavasti:

Kukaan ei ehkä ”pakota” tyttöjä lastentarhanopettajiksi ja poikia rekkakuskeiksi, mutta jos lapsille pienestä saakka toitotetaan, että tytöistä kasvaa hoivaajia ja pojista arjen mekaanikkoja, niin toitotus tekee lopulta tehtävänsä. Lopputuloksen voi lukea esimerkiksi voimakkaasti sukupuolittuneista työmarkkinatilastoista.

Toistettakoon, että sukupuolinen segregoituminen ei ole todiste seksistisen kasvatuksen vaikutuksista, sukupuolisesta syrjinnästä tai muusta vastaavasta. (Ks. teoksen arvio täältä.)

 

Muslimiplayboyn nousu ja tuho

Noin 15 vuotta sitten posti toi minulle ilmaiseksi paksun ja painavan teoksen. Kaikki kirjan 800 sivua ovat kiiltäviä ja värillisiä (välissä kaksi DVD-levyä). Kannessa on muovisen viivakarhennuksen avulla tehty kuva, jonka aihe vaihtuu riippuen kulmasta, josta kuvaa katsotaan. Takakannen vastaavassa vaihtokuvassa on kirjan tekijä ja kaksi hänestä käytettyä nimeä.

Kuka on tekijä Harun Yahya/Adnan Oktar? Ja mistä pompöösin teoksen rahoitus tuli?
Kirjasta keskusteltiin sen ilmestymisen (2006) aikoihin runsaasti. Lähetettiinhän ulkoisesti mahtipontista mutta sisällöltään typerryttävää kirjaa kymmeniä tuhansia kappaleita ympäri maailmaa opettajille ilmaiseksi. Teos sai myös kolme jatko-osaa, viimeisin ilmestyi 2012.

Kreationistinen kirja yrittää todistella, että eläinlajit eivät olisi aikojen kuluessa muuttuneet. Teoksessa jopa käytetään kalastusvieheiden kuvia todisteena hyönteislajin muuttumattomuudesta. Eräässä kuvassa on jäljellä vieheen koukku!
Richard Dawkins arvioi teosta seuraavasti:

En pysty sovittamaan yhteen tämän kimaltavan kirjan kalliita tuotantokuluja sen sisällön henkeäsalpaavaan hulluuteen. Onko se todella hulluutta vai onko se silkkaa laiskuutta, vai kenties kyynistä tietoisuutta kohdeyleisön – enimmäkseen muslimikreationisteja – tietämättömyydestä ja typeryydestä. Ja mistä rahat tulevat?

Tulipa rahoitus mistä tahansa – moni arveli saudien tukeneen teosta – tekijälle, turkkilaiselle lahkojohtajalle, ei tuoreen uutisen mukaan käynyt hyvin. Oikeudessa Oktaria syytettiin muun muassa rikollisjärjestön johtamisesta, poliittisesta ja sotilaallisesta vakoilusta, raiskauksesta, alaikäisiin sekaantumisesta, rahanpesusta, väärentämisestä ja kiristämisestä. Rangaistus: yli tuhat vuotta vankeutta.

Keltaisen kansan sielusta

Wesley Yang (2018): The Souls of Yellow Folk. Norton. New York.

Sitä, että amerikanaasialaisia ei ole valkokaulustyöpaikkojen johtoportaissa, ei pidetä aikaamme riivaavana suurena epäreiluutena. Moni aasialainen eliittiyliopiston opiskelija kuitenkin huomaa, että heidän osaltaan meritokratia – jossa yksilön asema määräytyy hänen meriittiensä perusteella – päättyy yliopistosta valmistumiseen.

Yangin mukaan jos huippuyliopistojen opiskelijoista 20 prosenttia on aasialaistaustaisia ja jos huippuyliopistot ovat paikkoja, joissa haudotaan tulevaisuuden johtajia, olettaisi, että aasialaistaustaisia olisi johtotehtävissä suunnilleen samassa suhteessa. Numerot kertovat kuitenkin muuta: esimerkiksi amerikkalaisten yritysten johtokunnissa on vain kaksi prosenttia aasialaistaustaisia. 

Tämä niin kutsuttu bambukatto ei Yangin mukaan johdu suorasta rasismista vaan tiedostamattomista ajatteluvinoumista. Yang vertaa tätä pituuteen: kukaan ei myönnä ajattelevansa, että pitkät yksilöt ovat synnynnäisesti parempia johtajia. Silti pitkät ihmiset ovat yliedustettuina yritysten johdossa. Vastaavasti kukaan ei väitä, että aasialaiset olisivat johtajina kyvyttömiä. Yang kirjoittaa:

On rasistista ajatella, että yksittäinen aasialainen tuskin on luova tai haluton ottamaan riskejä. Mutta on yksinkertaisesti kulttuurin havainnoimista sanoa, että ryhmä, jonka opintomenestys on historiallisesti perustunut mekaaniseen ulkoa opetteluun ja ”matematiikkaraudan pumppaamiseen”, ei yhtä todennäköisesti tuota yksilöitä, jotka haluavat haastaa auktoriteetteja tai muuttaa totuttuja tapoja tehdä asioita. 

Yang tarkastelee myös sosiaalisen pidättyvyyden ja ilmeettömyyden (joista amerikanaasialaisia toisinaan syytetään) vaikutuksia. Hänen omakohtainen tarinansa kuuluu:

Muistan erään kummallisen keskustelun. Nainen tuli juhlissa luokseni, ja hän sanoi liikuttuneensa eräästä julkaisemastani kirjoituksesta. Hän tunnusti, että ennen lukemista hänellä ei ollut ollut halua puhua minulle, ja että huoneen poikki näkemänsä perusteella hän oli ollut varma, että minulle ei kannata jutella, ja että olin itse asiassa jotakin, jota vältellä.

   Mutta hän oli kuulemma ollut väärässä: hänelle oli nyt selvää, että minulla oli paljon tunnetta ja näkemystä annettavanani. Hän ei pyytänyt anteeksi julmaa väärintulkintaansa. Sen sijaan se, mitä hän halusi tietää, oli, miksi olin pitänyt niin visusti piilossa sen henkilön, josta hän sai esseestäni pilkahduksia. 

Nainen myös tunnusti, että häntä ei koskaan ollut pidetty kauniina ja hän oli päättänyt, että hänen tuli siksi rakastaa maailmaa kaksin verroin enemmän. ”Miksi minä en ollut tehnyt niin?” Yang kommentoi: ”Tässä oli humalainen valkoinen nainen sanomassa minulle jotakin, jota moni muu vuosien varrella ei ole ollut riittävän humalassa sanoakseen.”

Yangin esseekokoelma on helppolukuinen ja kiinnostava, mutta analyysien tueksi olisin toivonut enemmän tutkimustietoa. Kokoelma on myös hieman huonosti nimetty, sillä se käsittelee enemmän muita aiheita kuin aasialaisten sielunelämää, esimerkiksi terrorismia ja valkoista ylivaltaa.