Ihmisen mieli, Portin ja evoluutiopsykologia

Sain arvioitavaksi yhdeksän suomalaisen eri alan tutkijan kirjoittaman teoksen Ihmisen mieli (Gaudeamus 2015). Kirja vaikutti kiinnostavalta. Mitä alan suomalaiset huiput sanovat tunnetun universumin mutkikkaimmasta seikasta, ihmismielestä tai ihmisaivoista? Aiheesta huolimatta teos on melko valju ja virkamiesmäinen. Siinä on liian vähän eriäviä mielipiteitä, kiintoisia yksityiskohtia, mielen evolutiivisen taustan huomioimista sekä visioita tarvittavasta tutkimuksesta. Paikoin myös uusin tieto puuttuu. Toisaalta puutteet olivat odotettavissa yleisesitykseen pyrkivältä konsensuskirjalta. Tekijätkin toteavat, että ”teoksessa yritämme ottaa eri näkökulmia tasapuolisesti huomioon”.

On ihmeteltävä, miten kirjoitustyö on käytännössä sujunut. Kuka esimerkiksi on seuraavan lausunnon takana (minulla on aavistukseni) ja olivatko kaikki siitä yhtä mieltä: ”On perusteetonta, epätieteellistä ja epäinhimillistä verrata erilaisia ihmisjoukkoja toisiinsa älykkyysosamäärän perusteella.” On ymmärrettävää, että väitettä ei yritetä perustella. Ihmisjoukkoja voidaan verrata minkä tahansa ominaisuuden, ÄO-tulosten lisäksi vaikkapa keskipituuden, ruokavalion, koulumenestyksen tai rasvaprosentin suhteen. Kaikissa mittareissa on ongelmansa, mutta vertaileminen sellaisenaan ei ole epäinhimillistä/epätieteellistä. Sen sijaan epätieteellistä on demonisoida tilastotieteellistä perustutkimusta. Mustaa valkoisella -teoksessa kirjoitin:

Oletetaan, että pituus on yhteydessä ÄO:hon. Tästä on alustavaa näyttöä joistakin tutkimuksista. Seikalla ei kuitenkaan ole vastaavaa sosiaalista merkitystä, sillä työ-, asuin- ja koulutuspaikkoja ei (yleisesti ottaen) anneta tai ansaita pituuden perusteella. Yksilöön ei siis suhtauduta sen mukaan, millainen hänen pituistensa keskimääräinen ÄO on. Samalla tavalla ei-rasistisessa yhteiskunnassa rotujen keskimääräinen ÄO-ero olisi yksilön kannalta merkityksetön. Toisaalta voidaan yhtä perustellusti väittää, että joissakin tilanteissa on rationaalista huomioida keskimääräisiä eroja – vieläpä riippumatta siitä, johtuvatko erot geeneistä vai ympäristöstä. Vaikka yhteiskunta siis tunnustaisi ihmisten moraalisen yhdenvertaisuuden, ÄO:n ja rodun välinen yhteys saattaa olla tarpeellinen tieto. Sen avulla kenties pystytään paremmin takaamaan, että ihmiset saavuttavat ÄO:sta riippuvat mutta moraalisen yhdenvertaisuuden perusteella jokaiselle kuuluvat olosuhteet.

Ihmisen mieli -kirjaan livahtanut epätieteellinen ”korrektius” saattoi olla yksi syy, miksi teos sai niin myönteisen vastaanoton Petter Portinilta: ”...teokselle kannattaa toivoa laajaa lukijakuntaa. Teos ravistelee ajatuksia ja oikoo ennakkokäsityksiä – sen lukeminen todella palkitsee!” Teoksessa toki on toimivia kohtia, mm. pohdintoja tietoisuuden luonteesta, mutta verrattuna aiheiltaan rajatumpiin ja silti huomattavasti laajempiin uutuusteoksiin – esim. Kahneman, Gigerenzer, Trivers – Ihmisen mieli enemmän uuvuttaa kuin innostaa.

Portinin arviossa on myös eräs hänelle tyypillinen vinouma. Näin Portin: ”Tekijät kirjoittavat, että evoluution korostaminen ei tarkoita, että jokainen nykyihmisen mielen piirre olisi sopeutuma johonkin muinaisten esivanhempiemme kohtaamaan evolutiiviseen paineeseen. Evoluutiopsykologiassa ajatellaan käsittääkseni juuri tällä tavalla” (korostus lisätty). En ole kiinnostunut, mistä Portin on evoluutiopsykologiaa koskevat ennakkoluulonsa saanut tai miksi hän niitä vuodesta toiseen esittelee. Olen aiemminkin suositellut ja edelleen suosittelen hänelle käsitysten tarkistamista alan johtaviin julkaisuihin perehtymällä.

Evoluutiopsykologia ei ole sitoutunut siihen, että kaikki ihmismielessä on sopeutumista muinaisiin ympäristöihin. Kiinnostavimmat asiat toki ovat (esim. perhe- ja moraalitunteet, mieltymys makeaan, jotkin kauneusmieltymykset jne.), mutta kysymys sopeutumisesta selvitetään aina empiirisesti, monenlaisia tutkimuslinjoja soveltaen (esim. vertailemalla eri lajeja ja erilaisia ihmiskulttuureita). On myös huomattava, että siinä määrin kuin psykologia tutkii ihmisille yhteisiä tunteita, aisteja ja muita mielentoimintoja, kaikki psykologia on evoluutiopsykologiaa. Eli kuten Portin itsekin toteaa: ”mielen perustana olevat yksilönkehityksen valmiudet ovat evoluutiohistorian tuotteita”. Toisin sanoen, siinä määrin kuin Portinilla on psykologista tietämystä, häntä voitaisiin kutsua evoluutiopsykologiksi.

Anto Leikola ja Kimmo
Pietiläinen messuilemassa.

PS. Olin viikonloppuna Helsingin kirjamessuilla. Silmämääräisesti arvioituna tietokirjamaailman ajankohtaisia trendejä/aihepiirejä ovat muun muassa Venäjä, mindfulness ja kapitalismi. Erityismaininnan messutarjonnasta ansaitsee Darwinin Descent of Manin tuore suomennos Anto Leikolalta. Ote kirjasta:

Niin tärkeä kuin olemassaolokamppailu onkin ollut ja yhä on, ihmisen korkeimman luonteen kannalta muut vaikuttimet ovat tärkeämpiä. Sillä moraaliset ominaisuudet ovat edenneet sekä suoraan että epäsuorasti paljon enemmälti tavan, järkeilykyvyn, koulutuksen, uskonnon ja muun vastaavan kuin luonnonvalinnan kautta, vaikka tämä vaikutin voidaan hyvinkin katsoa sosiaalisten vaistojen perustaksi, mikä puolestaan on tarjonnut pohjan moraalin tajun kehitykselle.

Toinen sitaatti hankkimastani Sam Harrisin teoksesta Kirje kristitylle kansalle:

Miten voimme järkeillä muslimimaailman kanssa, jos emme itse ole järkeviä? Mitään ei saavuteta vain julistamalla, että ”me kaikki palvomme samaa Jumalaa”. Me emme palvo samaa Jumalaa, eikä mikään todista tämän puolesta kaunopuheisemmin kuin uskonnollisen verenvuodatuksemme historia. Islamissa shiiat ja sunnit eivät pääse yksimielisyyteen edes saman Jumalan palvomisesta samalla tavalla ja tämän takia he ovat tappaneet toisiaan vuosisatojen ajan.

Keskustelu henkiparantuneen kanssa

Seuraava kirjoitukseni (ja oheinen piirrokseni) ilmestyi Skeptikko 3/2015 -lehdessä.

Olen ihmisluontoa käsittelevällä blogillani kirjoittanut myös ihmisen taipumuksista taikauskoisuuteen. Tämän johdosta eräs miespuolinen lukija avautui kokemuksistaan ulkomailla tapahtuneesta henkiparantumisesta. En yleensä reagoi tällaisiin, mutta tällä kertaa vastasin.

Aloitin sähköpostini leikkimielisesti kysymällä, millä nimellä kutsutaan vaihtoehtoista lääketiedettä, joka toimii. Vastasin, että se on lääketiedettä. Lääketiede toisin sanoen ottaa innolla vastaan kaikki toimivat hoitomuodot. Vaihtoehtoiset eli testaamattomat hoitomuodot päätyvät käyttöön, kun niiden tehosta on riittävästi testejä ja todisteita. Kertomukset vaihtoehtohoidoissa parantuneista henkilöistä eivät testiksi tai todisteeksi kelpaa, koska näissä yksittäistapauksissa voi aina olla kyse spontaanista paranemisesta, itsepetoksesta, suggestiosta, plasebosta, muuttuneesta ruokavaliosta, suoranaisesta huijauksesta tai muusta vastaavasta. Puoskaria suurempi valehtelija saattaa olla hänen uhrinsa.

Jos yksilö esimerkiksi saa kunnollisen levon kiireettömässä ympäristössä ja ihmisten hyväntahtoisen huomion (usein parantajan apuna on joukko muita ihmisiä), moni asia tuntuu paremmalta. Myös (lääke)tiede tunnistaa suggestion/plasebon voiman ja tietää, että iso osa lääkärikäynnin parantavasta vaikutuksesta tulee varsinaisen hoidon ja lääkkeiden ulkopuolelta. Viime vuosina on saatu tutkimustietoa myös meditoinnin myönteisistä vaikutuksista esimerkiksi kivunlievityksessä.

Jatkoin, että toinen ongelma vaihtoehtoisissa hoidoissa on (testaamattomuuden lisäksi) se, että vain parantuneet pääsevät otsikoihin. Sairastumisesta, kuolemisesta tai taudin säilymisestä ennallaan ei kerro kukaan. Lisäksi kannustin analysoimaan perusteluita, joita hoitojen puolustajat käyttävät, kun heiltä kysytään, miksei erinomaisesti toimiva menetelmä ole käytössä yleisesti. Totesin myös, että paradoksaalisesti saattaa olla niin, että mitä älykkäämpi ihminen on, sitä paremmin hän pystyy perusteluita keksimään ja huijaamaan itseään.

Vastauksessaan insinöörikoulutuksen saanut lukija mainitsi, että kyseinen hoitaja toimii vailla taloudellisia tavoitteita. Vain vapaaehtoisia maksuja otettiin vastaan. Tähän kirjoitin, että se, että vaihtoehtohoitojen antaja toimii tai uskoo toimivansa ilman pyrkimystä taloudellisiin hyötyihin, ei todista hoidon toimimisen puolesta. (Myöhemmin kävi ilmi, että hoitojen ohessa harjoitettiin vilkasta myyntitoimintaa. Lisäksi sosiaalisten paineiden vuoksi maksut eivät välttämättä ole niin vapaaehtoisia kuin parantajat antavat ymmärtää.)

Loppupäätelmäni kuului: Iso osa ihmisistä haluaa uskoa ja tuntee, että on olemassa selittämättömiä henkivoimia. Usein he myös loukkaantuvat todisteiden vaatimisesta. Todellisuudessa plasebossa/suggestiossa/henkivoimissa ei ole mitään yliluonnollista. Sosiaalisena lajina saamme hyvää oloa ja terveyttä siitä, että tulemme hyväntahtoisesti huomioiduiksi. Mitä useampi meille hyväntahtoinen ihminen (tai henki) tietää ongelmistamme, sitä luottavaisempia voimme olla tulevaisuuden suhteen. Näin on ollut läpi ihmisen lajihistorian. Tiede suhtautuu avoimesti ja kiinnostuneesti kaikenlaisiin henkivoimiin, mutta samalla se vaatii todisteita. Jos henkiparantaminen toimisi kuten alan harjoittajat väittävät, joku heistä olisi jo saanut lääketieteen (ja/tai fysiikan) Nobelin.

Tähän lukija totesi, että olen melko tuomitseva, mutta että se on vain hauskaa. Vastasin hänelle vielä melko pitkästi:

Tarkoitukseni ei ole olla tuomitseva (tai saarnaava). Aina en edes osaa ärsyyntyä henkiparantajista; etenkään jos parantaja näyttää itse uskovan asiaansa. Itsepetoksen ja petoksen raja on niin häilyvä. Vielä vähemmän ärsyynnyn siitä, että ihminen on herkkäuskoinen. Mutta silloin suvaitsevaisuus ja diplomatia ovat koetuksella, kun herkkäuskoisuutta käytetään taloudellisesti hyväksi. Tätä tapahtuu koko ajan ja kaikkialla. Televisiossakin on ollut selvänäkijöitä ja henkiparantajia, joille ihmiset saavat soittaa kalliita puheluita. Usein kyse on yksinäisistä vanhuksista, joiden kanssa näkijä/parantaja yrittää puhua mahdollisimman pitkään. Vanhus saattaa kokea saavansa tästä hyötyä: joku on kuunnellut häntä ja ottanut hänet tosissaan. Mutta ilman todisteita ei kannata hyväksyä väitteitä siitä, että vanhuksen kokema hyöty tulee seikoista, joihin henkiparantaja tai hänen asiakkaansa uskovat. Ilman taloudellisia tai sosiaalisia etuja parantajien ja heidän uskomustensa määrä romahtaisivat.

Erilaisia henkiparantajia tavataan myös kaikilla kansoilla. Etenkin esiteollisissa kulttuureissa heillä on suuri rooli ihmisten elämässä. Yksikään henkiparantajaguru ei kuitenkaan ole antanut todistetta, että parantumisessa olisi kyse jostakin muusta kuin suggestiosta, huijauksesta tai luonnollisesta paranemisesta. Kootut selitykset sille, miksi (lääke)tieteenhistoriasta ei löydy todisteita henkivoimien vaikutuksista, olisivat kiinnostavaa luettavaa. Aikaa todisteiden antamiseen on ollut ja suuria palkintoja olisi ollut tarjolla. Toistaiseksi käsillä on kuitenkin vain anekdootteja, joita hoitavat tahot salakavalasti levittävät. Guruja on tullut ja mennyt.

Kuriositeettina olisi kiinnostavaa kuulla hoitajagurujen arvioita, milloin henkiparannuskyvyt ovat maailmaan ilmaantuneet. Ihmisellä ja simpanssilla on yhteinen kantamuoto, joka erkani arviolta 6–8 miljoonaa vuotta sitten. Oliko tällä kantamuodolla jo kyky henkiparannukseen? Vai ilmenikö se vasta nykyihmisellä? 100 000 vuotta sitten? Vai 10 000 vai vasta sata vuotta sitten? Kenties neandertal-gurut pystyivät samaan? Heillä oli isommat aivot kuin nykyihmisellä ja paikoin he lisääntyivätkin kanssamme. Entä ilmaantuiko kyky ensin vaatimattomasti niin, että parantaja on pystynyt parantamaan vain pikkuvaivoja? Vai oliko kyky heti täydellä voimalla toiminnassa? Tai miksi kyky ylipäätään kehittyi? Onko luonnonvalinta kyvyn takana, kuten se on kaikkien muiden toimivien ja monimutkaisten ominaisuuksien takana? En tiedä, onko tutkimusta siitä, mihin kukin parantaja uskoo, mutta tällainen tutkimus olisi hyödyllinen: ihmiset voisivat valita parantajansa perustellummin.

Vakavasti ottaen tuomitsevuuden vaikutelma saattaa tulla siitä, että lopulta olen melko vähäisessä määrin kiinnostunut siitä, mitä ihmiset uskovat. Tai se on tietysti psykologisessa mielessä kiinnostavaa, ja siksi, että uskomukset vaikuttavat ihmisen käyttäytymiseen. Mutta ennen kaikkea olen kiinnostunut totuudesta ja siitä, onko uskomusten takana todisteita. Tämä todisteiden peräänkuuluttaminen ei ole suvaitsemattomuutta tai tuomitsemista. Päinvastoin. Sekä Suomen että Amerikan skeptikoilla on esimerkiksi avokätinen rahapalkinto sille, joka pystyy tuottamaan ”paranormaalin” ilmiön. Palkintoa ovat monet havitelleet, mutta kukaan ei ole onnistunut. Palkinnosta haaveilleet ovat silti ilmeisen harvoin muuttaneet uskomuksiaan, ja he ovat saattaneet olla aidosti hämmästyneitä epäonnistumisestaan. Selitykset epäonnistumiselle ovat toki aina samankaltaisia: testaaminen synnytti huonoa energiaa tai muuta vastaavaa.

Lukija kertoi olevansa sitä mieltä, että ”paras tapa hahmottaa maailma on käyttää loogisrationaalista ajattelua yhdistettynä intuitioon eli tunteeseen siitä, mikä tuntuu oikealta”. Vastasin, että ainoa tapa ihmiselle elää elämänsä on olla tunteva ja kokeva olento. Ilman tunteita lamaannumme, emmekä osaa tehdä yksinkertaisiakaan päätöksiä. Emootiot ohjaavat ihmisen käyttäytymistä jokaisella elämänsaralla, ja usein järki pyrkii sitten palvelemaan näitä tunteita ja selittelemään asioita parhaansa mukaan. Tämä oli jo skottilaisten valistusfilosofien näkemys, ja nykyään se on neurotieteiden vahvistama kuva. Mitä sitten on rationalismi? Se on pyrkimystä ymmärtää ilmiöitä ja etsiä päteviä todisteita. Tässä todisteiden etsimisessä tunteilla voi olla roolinsa. Minä ainakin saan siitä nautintoa, kuten myös rationalismin ilosanoman levittämisestä. Tunteet eivät kuitenkaan saa vaikuttaa siihen, mikä on pätevä todiste. Ihmisten on päädyttävä samoihin päätelmiin objektiivisesti, riippumatta etsijän tunne-elämästä.

Lukija jatkoi: ”Minulle hengellisyys on pyrkimistä ja uskomista yleiseen hyvään ja erossa pysymistä egon ja vallan vaaroista.” Hän arvioi minunkin olevan sisimmässäni hengellinen. Vastasin olevani hengellinen tai ainakin henkinen, jos se määritellään vaikkapa niin, että yleensä arvostan enemmän ei-materiaalisia arvoja. Luen henkisyyteeni myös sen, että arvostan totuutta ja todisteita, ja sen, että haluan ymmärtää ja selittää eläinten (myös ihmisten) käyttäytymistä (myös uskomista paranormaaliin). Henkisyyteeni kuuluu sekin, että koen aitoa ihmetystä ja kunnioitusta tieteellisiä selityksiä kohtaan. Ne ovat loputtomasti kiinnostavampia ja hienovaraisempia kuin henkiparantajien katteettomat ja yksinkertaiset väitteet. Sorry gurut, 6–0.

Lukija totesi myös, että ”rationaalista ajattelua käyttäen on selvää, ettemme ole päässeet kovin pitkälle tieteessä, esim. fysiikassa. Emme edes tiedä, miksi näemme unta.” Vastasin maltillisesti, vaikka tieteen väheksyminen särähtääkin korvaani. Ensinnäkin unien näkemiselle on monta varteenotettavaa selitysehdotusta, lähtien neurologisista selityksistä aina evolutiivisiin selityksiin asti. Yksi evolutiivinen selitysehdotus on, että unet ovat eräänlainen uhkasimulaattori, jolla mieli voi testata etukäteen mahdollisia vaaroja. Tätä puoltavia todisteita on jonkin verran, mutta muitakin varteenotettavia selitysmalleja on.

Niin tai näin, tiede on päässyt järisyttävän pitkälle lyhyessä ajassa. Ensimmäinen kännykkä koottiin vasta 1970-luvulla, mutta nyt niitä on enemmän kuin ihmisiä. Esimerkki ei ole paras mahdollinen, mutta vastaavia tapauksia on melkein joka tieteenalalta. Etenkin bio- ja neurotieteiden edistys on ollut huikeaa. Tietysti on turha kinastella siitä, mitä on ”päästä pitkälle”, mutta jonkinlaisia perusteluita penäsin väitteelle – joita ei koskaan kuulunut.

Tiede ei tietenkään ole löytänyt kaikkea. Eihän kukaan tiedettä tekisi, jos kaikki jo tiedettäisiin. Mutta tärkeää on se, että vaikka tiede ei vielä olisi löytänyt tärkeimpiä palikoita todellisuudesta (väitän, että se on), se ei ole syy hylätä tiedettä, eikä se ole peruste ”paranormaalille”. Päinvastoin. Seikan pitäisi olla syy perehtyä tieteeseen ja tieteelliseen tutkimukseen entistä tarkemmin. Sen toteaminen, että tiede ei tiedä jotakin, kuulostaa kyvyttömyydeltä tai pahimmillaan haluttomuudelta edes etsiä selitystä ja perehtyä asiaan. Gurujen asenne lienee tässä yksi vaikuttava tekijä.

Lukijan mielestä ”emme myöskään voi olettaa, että olisimme kovin älykkäitä ja erittäin suurella todennäköisyydellä on olentoja, jotka ovat meitä paljon älykkäämpiä.” Vastasin, että eläinlajeista ihminen on kutakuinkin kaikilla mittareilla älykkäin. Ihminen on myös ainoa olento maapallolla, joka on päässyt perille siitä, miten hän on maapallolle tullut. Muualla maailmankaikkeudessa voi olla olentoja, jotka samalla tavoin ovat oivaltaneet oman kehityshistoriansa. Se on jopa luultavaa ottaen huomioon universumin koon. Kenties he myös ymmärtävät paremmin sitä, millä tavoin heidän aivonsa ovat alttiita suggestiolle.

Lukijan viimeinen perustelu oli seuraava: ”Koska olen nähnyt ja tuntenut asioita, jotka eivät ole selitettävissä nykyhetken tieteen avulla tai aivojeni rationaalisella käytöllä, mutta ovat tuntuneet hyvin luonnollisilta ja oikeilta olen varma siitä, että on olemassa paljon asioita, joita emme pysty ymmärtämään tai näkemään mutta ovat siitä huolimatta olemassa.” Totesin vastaukseni kenties vaikuttavan tuomitsevuudelta, mutta kyse ei ole siitä: Usko tai tuntemukset luonnollisuudesta eivät tee asioista todellisia. Usko ja tuntemukset voivat olla tosia, mutta niiden kohde ei välttämättä ole. Ja tietysti on asioita, joita ihminen ei kykene ymmärtämään – miten sana määritelläänkin. Jo yhden valovuoden ymmärtäminen on ihmiselle vaikeaa.

Tiivistin väitteeni seuraavasti: Ensimmäistäkään henkiolennon väliintuloa materian maailmaan ei ole todennettu tai mitattu. Koska tällaisen näkymättömän ja toisaalta olemattoman henkiolennon tai -voiman välillä ei ole eroa, on järkevämpää etsiä hyvää elämää muualta. Inhimillisen kärsimyksen vähentämiseen on toimivampiakin konsteja. Yhteiskuntien vertailu esimerkiksi antaa viitteitä, että nojautuminen länsimaiseen tieteeseen ja järkiperäiseen ajatteluun tuottaa eniten rauhanomaista hyvinvointia.

Lukijan mukaan se, että hoidot eivät ole käytössä muualla, johtuu seuraavasta: ”En usko, että siellä tapahtuvat asiat voitaisiin noin vain kopioida maailman kaikkiin sairaaloihin. Siellä parantajat ovat eri liigassa kuin perinteiset lääkärit.” Kysyin tarkennusta. Miksi ja miten he ovat eri liigassa? Voitaisiinko edes osa hoitotehosta saada näkymään muualla? Kerroin, että todistamisen taakka on (hoito)väitteen esittäjällä, mutta vastauksia en saanut. Totesin, että kaikilta väitteiltä on kohtuullista eikä lainkaan tuomitsevaa vaatia todisteita. Gurujen olisi helppo laatia koeasetelma, jossa todistetaan, että kyse ei ole herkkäuskoisuudesta, johdateltavuudesta tai muista yleisinhimillisistä psykologisista ilmiöistä. Mutta he eivät tee sitä. Ja miksi tekisivätkään, kun he eivät aidosti halua auttaa ihmisiä ja pärjäävät ilmankin. Tieteen väheksyminen ja tietämättömyyden ihannointi ovat osa ”modernien” henkiparantajien leipäpuuta.

Lukija päätti seuraavasti: ”Minulle on annettu ainutlaatuinen mahdollisuus vilkaista suurempaa kokonaisuutta elämän palapelistä ja se oli tosi kiehtovaa, koska se olikin suurempi kun olin kuvitellut. Mutta olen myös tyytyväinen arkielämäni muutaman helposti ymmärrettävän palasen kanssa.” En tiedä, mitä skeptikoiden on vastaavista tapauksista ajateltava. Kaikki lienevät surullisia tai turhautuneita, jos tällaista tapahtuu läheisille. Lopuksi totesin, että olipa ”kokonaisuus” kuinka suuri tahansa, useat tieteilijät kuvaavat täsmälleen samoilla sanoilla maailmaansa. Heille tiede on ainutkertainen ja kiehtova mahdollisuus ymmärtää ja selittää maailmaa ja siinä sivussa auttaa ihmisiä. Suurin ero lienee pyrkimyksessä todisteisiin ja todelliseen ymmärtämiseen. Juuri niiden takia tiede on vahvoilla. Se voi parantaa ihmisten elämää aina ja kaikkialla, ei vain hetkellisesti, yhdessä paikassa ja tietyn gurun ja tiettyjen uskomusten läsnä ollessa.

* * *

PS. Yliopisto 4/2015 –lehti kirjoittaa:

Paras lääke eri vaivoihin on yhä lumelääke, jonka teho perustuu positiivisten ennakko-odotusten voimaan, arvioi yhdysvaltalaispsykiatri ja psykiatrian emeritusprofessori Allen Frances.

Francesin lausunto liioitellee hieman, vaikka joidenkin vaivojen suhteen se lienee lähellä totuutta. Skeptic 2/2015 -lehdessä on selventävä juttu plasebosta. Ote artikkelin lopusta: ”Jos vaikutus, jota ’kutsutaan’ plaseboksi, on todellinen, sitä olisi parempi kutsua ’kontekstuaaliseksi vaikutukseksi’, jotta sen luonnetta paremmin ymmärrettäisiin ja jotta sen taianomaiset konnotaatiot katoaisivat.” On esimerkiksi eri asia puhua paranemisesta plaseboa saaneessa ryhmässä (jossa hoitotuloksiin vaikuttaa myös esim. luonnollinen paraneminen) ja varsinaisen plasebon ”aiheuttamasta” paranemisesta. Kenties plaseboreaktio voitaisiin määritellä sellaiseksi oireiden lievenemiseksi, joka johtuu siitä, että potilas kokee/havaitsee tekijöitä, jotka liittyvät terapeuttisiin/hoitaviin toimenpiteisiin.

Ote Robert Triversin itsepetos -kirjasta, aiheena
esirukouksen  toimiminen, tai pikemminkin
toimimattomuus – tai jopa toimiminen
 ei-toivottuun suuntaan.

Niin tai näin, lumeilmiön lisäksi ”vaihtoehtohoitojen” suosio perustuu osittain siihen, että suuri osa ihmisistä ei lähtökohtaisesti ole kiinnostunut todisteista. He saattavat ylpeinä – tai suorastaan hilpeinä – todeta, että jotakin ilmiötä ei vain voida ymmärtää. On vaikea keksiä, mikä olisi se todiste, joka saa nämä ihmiset kiinnostumaan todisteista. Yhtä hankalaa on saada ihmisiä arvostamaan tieteellisiä hyveitä; epäilyä, perusteluita, johdonmukaisuutta, koejärjestelyitä, kyseenalaistamista, avointa keskustelua. Kunnollisten todisteiden vaatiminen on perusteltua mutta se on myös helppoa; vaikea on saada ihmiset haluamaan todisteita. Kun pienen ihmisen toivo on herätetty, uskolla ei ole rajoja ja todisteita ei tarvita.

Image 11/2014 -lehdessä haastateltu lääketieteen etiikkaa tutkiva Pekka Louhiala esittää neljä pääsyytä, miksi ihminen päätyy ”vaihtoehtohoitoihin”:

1) Henkilö on pettynyt siihen, millaista apua virallinen koululääketiede voi tarjota. Se ei esimerkiksi lupaa parantaa vakavia tauteja, kuten syöpää.

2) Henkilö on pettynyt lääketieteen käytäntöihin. Hänellä on ehkä huonoja kokemuksia lääkäreistä tai häntä pallotellaan osastolta toiselle, byrokratia ahdistaa.

3) Henkilö kaipaa yksinkertaisia selityksiä, sellaisia, joita virallisen lääketieteen edustaja harvoin voi antaa. Tiede ei välttämättä tiedä vastausta tai selitysmalli on monimutkainen. Sen jälkeen vaihtoehtoinen yksinkertainen selitys on helppo omaksua – varsinkin jos sen antaa karismaattinen persoona.

4) Valinta voi olla elämänkatsomuksellinen tai uskonnollinen. Tieteen auktoriteetteja vastaan kapinointi on tavallaan profetointia: On salaista tietoa, jota viranomaiset pimittävät. Se hivelee itsetuntoa. Ks. myös aikaisempi kirjoitukseni sukupuolieroistataikauskossa.

Kohtaan kaksi liittyy mahdollisuus, että työpaineiden vuoksi lääkärit päätyvät tukahduttamaan myötätuntoaan. Eräässä tutkimuksessa on esimerkiksi havaittu, että tietyt muiden kipua/kärsimystä käsittelevät aivoalueet eivät osalla lääkäreistä ole aktiivisina. On arvioitu, että ilman tällaista suojamekanismia lääkärintyö (etenkin kunnallisella puolella) olisi liian raskasta – vaikka potilaan kannalta myötätuntoisempi ote voisi toimia paremmin. ”Vaihtoehtohoitajilla” sen sijaan saattaa olla enemmän aikaa ja kenties keskimäärin enemmän myötätuntoakin potilaalle annettavaksi. Ja sellainenhan parantaa oloa kummasti.

    

(Lääkärilehti 48/2014 sivuaa aihetta lääkäreiden työajankäytöstä ja hankalista tietojärjestelmistä kertovassa artikkelissa: ”Tutkimuksen mukaan terveyskeskuslääkäreitä kuormittivat selvästi eniten jatkuva kiire, tekemättömien töiden paine ja liian vähäinen aika töiden tekemiseen kunnolla” ja ”Yhtä lailla aikaa vievät suuren kaupungin sadat pysyväisohjeet ja muu byrokratia sekä kokoukset”. Kuinka uskottavaa hoitoa keskiverto homeopaatti antaisi kiireen ja työpaineiden keskellä, uuvuttavan toimistokokouksen jälkeen?)

Tunnollisuuden pimeä puoli

(Varoitus: Seuraavassa tekstissä on aimo annos kepeää kyökkipsykologiaa. Hitunen tutkittua totuuttakin luultavasti löytyy.)

Persoonallisuuspsykologiassa yksilö jaetaan ominaisuuksiensa perusteella yleensä viidelle itsenäiselle akselille. Yksi näistä akseleista on tunnollisuus, conscientiousness. Ihmisen evoluutioympäristössä, metsästäjä–keräilijän maailmassa liiasta tunnollisuudesta/järjestelmällisyydestä on luultavasti ollut merkittäviä haittoja. Kivikautisissa oloissa oli mahdotonta suunnitella kaikkea etukäteen. Kun peuralauma vaelsi lähettyville, tuskin oli järkevää todeta, että ”tänään on perjantai ja perjantai on hunajankeruupäivä”. Moni tilaisuus jäi tunnontarkalta käyttämättä.

Liiallisen tunnollisuuden haitat näkyvät myös vakaassa ja vauraassa nyky-ympäristössä mutta huomattavasti lievempinä. Modernissa maailmassa oma elämä ja päivärutiinit on helppo suunnitella etukäteen ja lopputulos voi olla äärettömän tuottoisa. Ongelmia kuitenkin tulee, jos on sattunut saamaan ääripään ominaisuuden, pakkomielteisen persoonallisuustyypin. Kyseinen nimitys on siinä mielessä epäonnistunut, että pakkomielteinen persoonatyyppi on eri asia kuin ”perinteiset” pakkomielteet (kuten jatkuva käsienpesu), jotka ovat pikemminkin ahdistushäiriöitä. Pakkomielteisellä persoonallisuudella tunnollisuus on joka tapauksessa mennyt liian pitkälle. Hän viehättyy lähinnä perfektionismista, järjestyksestä ja itsen ja/tai muiden henkisestä kontrolloinnista. Hän ei osaa joustaa tai olla avoin. Hän ei salli itselleen huvituksia, ei vapaa-aikaa eikä sellaista sosiaalista kanssakäymistä, joka ei tähtää mihinkään.

Nämä ihmiset näyttäytyvät muille ilottomina ja yksioikoisina. He ovat järkähtämättömiä soveltaessaan oikeaa ja väärää koskevia sääntöjään. Siksi muut pitävät heitä hankalina, pikkumaisina ja itsepäisinä – tai vähintäänkin tylsinä. Jos kyseinen persoonallisuuden piirre yhdistyy sovinnollisuus-akselin, agreeableness, epäsovinnolliseen ääripäähän, tulos on usein ystävätön, muiden tunteista ja ajatuksista piittaamaton ja kenties katkeruuteen asti omahyväinen töksäyttelijä/saarnamies. (Epäsovinnollisuus on selvästi yleisempää miehillä: keskiverto mies on epäsovinnollisempi kuin 70 prosenttia naisista.) Tällainen ihminen haluaa usein etuja vain itselleen ja ehkä läheisimmille sukulaisilleen, mutta tavalla, joka karkottaa sukulaisetkin. Yksittäisistä ääriominaisuuksista on toisinaan hyötyä – joidenkin tutkimusten mukaan johtajat ovat esimerkiksi keskimääräistä epäsovinnollisempia – mutta aivan ääripäässä mikä tahansa piirre tuo vaikeuksia, etenkin jos ääripäitä sattuu kohdalle useampia. Esimerkiksi psykopatian, autismin, skitsofrenian ja ADHD:n joitakin ilmenemismuotoja voidaan pitää tiettyjen persoonallisuuspiirteiden ääripäinä.

Persoonallisuuspsykologi Daniel Nettlen (2007) mukaan liiasta tunnollisuudesta kärsivät ovat usein kyvyttömiä heittämään mitään pois, ”niin, että heidän kotinsa muistuttavat säntillisesti koottuja mutta tarpeettomia aarrekätköjä”. (Tuon luettuani en hetkeen tohtinut katsella kirjahyllyissä vaalimiani ”kalleuksia”.) Nettle jatkaa:

Pakkomielteinen persoonallisuustyyppi on eristävä ja ahdistava tila, mutta se on helppo ymmärtää aivomekanismien avulla... Etuaivolohkon mekanismit, jotka estävät spontaaneja reaktioita ja suosivat sisäistettyjä sääntöjä ja suunnitelmia, ovat näillä ihmisillä niin voimakkaita, että spontaanius on kadonnut kokonaan. On vain sääntöjä ja suunnitelmia, ja tämän takia aito, hetkessä tapahtuva vuorovaikutus muiden ihmisten ja ympäristön kanssa tulee mahdottomaksi. Arvokkaita sosiaalisia, romanttisia, ammatillisia ja kokemuksellisia sfäärejä jää väliin.

Tämä muistuttaa filosofista suuntausta, niin kutsuttua velvollisuuden koulukuntaa. Suuntauksen edustajat pitävät ihmisen velvollisuutena korkeimman ja ihanteellisimman moraalin noudattamista. Jos ihminen ei siihen pysty, hänen tulee tuntea syyllisyyttä. On helppo nähdä, miksi velvollisuusoppi ei ole saanut laajaa kannatusta: sen noudattaminen johtaisi sietämättömän ahdasmielisiin ja synkeisiin moraalikäsityksiin ja ankaraan lakihenkisyyteen. Suomenruotsalainen Edvard Westermarck (1984) kirjoittaa:

Jos moraalilaki vaatii toteuttamaan korkeinta moraalista ihannetta, niin se jää aina kuolleeksi kirjaimeksi, eikä moraalisuus voita mitään. Minusta näyttää, että paljon korkeampaa kuin velvollisuuskäskyjen huolekas täyttämisenhalu on vapaa ja ylevä pyrkimys elää ihanteen mukaan, joka, niin saavuttamaton kuin se voi ollakin, ei uhkaa moitteella eikä tunnonvaivoilla sitä, jonka ei onnistu päästä huipulle.

Westermarck jatkaa: ”Eikö kokemus osoita, että ne joiden mieli askartelee alati velvollisuuksissa, tulevat helposti epäinhimillisiksi, suvaitsemattomiksi ja todella sietämättömiksi?” (Ihmisluonto -kirjassani käsittelin velvollisuuden epäjumalan palvelemista varsin perusteellisesti ja eräässä alaviitteessä tein jopa omakohtaisia paljastuksia kovan suvaitsemattomuuden vaiheistani teini-ikäisenä.)

Yleensä ääritunnollisuus (yhdistettynä epäsovinnollisuuteen) luo vain kömpelöä käyttäytymistä ja epämukavia sosiaalisia tilanteita. Nolot tilanteet tosin saattavat vähitellen harventua, sillä muut ihmiset oppivat välttämään tällaisia ihmisiä. Harvalla riittää empatiaa riitaisuuden ja/tai pakkomielteiden ymmärtämiseen. Näin he eivät saa uudenlaisia sosiaalisia kontakteja, eivätkä täten voi harjoittaa itseään lähemmäs keskivertoa. Käyttäytymisen muuttaminen tai edes sen haluaminen ei tietenkään ole helppoa: kyseinen persoonapiirre tyypillisesti puolustautuu omaksumalla teoriarakennelmia ja näennäisen loogisia älyllisiä perusteluita. (Muutosta haluavan ei toki kannata pyrkiä tavallisuuteen – tien keskellä on vain valkoinen katkoviiva ja kuollut supikoira – mutta pieni silotteleminen saattaisi tehdä näiden ihmisten elämästä miellyttävämpää ja vähemmän yksinäistä.)

Toistaiseksi persoonallisuuspsykologia on tutkinut varsin vähän ihmisten kykyjä ja mahdollisuuksia vaikuttaa omiin reaktioihinsa. Vähän on tutkittu myös esimerkiksi  kansallisuuksien välisiä eroja persoonatyyppien hajonnassa. On mahdollista, että tunnollisuus on suomalaisissa jonkin verran yliedustettuna. Näkemyksen mukaan emme ole tunnollisia, koska olemme luterilaisia, vaan päinvastoin. Haitallisimmillaan liiallinen tunnollisuus on luultavasti tyttöjen ja nuorten naisten syömishäiriöissä. Tällöin kyse ei ole vain kiusallisesta sosiaalisesta käyttäytymisestä, vaan puhutaan jo piirteen hengenvaarallisista ilmenemismuodoista.

PS. Population Council julkaisi vastikään tietoja lapsiavioliittojen vähentämisestä Afrikassa. Vuosittain maailmassa naitetaan yli 14 miljoonaa tyttöä ennen 18:tta ikävuottaan. Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa jopa yksi kymmenestä tytöstä menee naimisiin ennen 15:ttä ikävuottaan. Lapsiavioliittojen vähentäminen onnistui Etiopiassa seuraavilla yksinkertaisilla menetelmillä:

In communities where girls were offered educational support, girls 12 to 14 were 94% less likely to be married at endline than were girls in that age range at baseline.

In communities where girls were offered two chickens for every year they remained unmarried and in school, girls aged 15–17 were half as likely to be married at endline than were girls in that age range at baseline.

In communities that were engaged in conversations about the value of educating girls and the harms of child marriage, girls 12 to 14 were two-thirds less likely to be married at endline than were girls in that age range at baseline.

In communities where all the strategies were employed, girls 15 to 17 were two-thirds less likely to be married at endline than were girls in that age range at baseline.

PS2. Katolinen kirkko vastusti uutisen mukaan aborttia isäpuolen raiskaamalle 11-vuotiaalle. Mitä Suomen katolilaiset ajattelevat? Kyseiseen taikauskoon nojaavaa pakkovaltaa ja raakalaismaisuuttahan taidetaan kannattaa maamme korkeaa johtoa myöten.

Uskonnosta, siirtolaisuudesta ja kulttuurin monimuotoisuudesta

Biologi Robert Trivers käsittelee itsepetos -kirjassaan (Terra Cognita, suom. Kimmo Pietiläinen) yhdysvaltalaisten historian oppikirjojen tapaa väistellä joitakin yhteiskunnallisesti arkoja aiheita kuten orjuutta. Laajemmassa katsauksessaan hän esittelee amerikkalaisen kulttuurin toista puolta:

 Äskeisten osioiden tarkoitus ei ollut olla edustava kuvaus Yhdysvaltain historiasta. Yhdysvaltalaisella historialla on monia hyveitä, joista yksi on se, että Yhdysvaltain väestö muodostuu uudelleen joka sukupolvi siten, että siirtolaisuus eri puolilta maailmaa tuo siihen noin 10 prosentin lisäyksen. Vaikka sen historian siirtolaisuussäännöt ovat suosineet joitakin ryhmiä muiden kustannuksella, kaikilla on ollut jonkinlainen mahdollisuus. Ja laiton siirtolaisuus kasvattaa näitä mahdollisuuksia merkittävästi. ... Yhdysvaltain väestö on jatkuvasti heterogeenista, sillä kohta siihen kaadetaan 10 prosenttia lisää geenejä maailman eri puolilta. Tämä jatkuva maahanmuutto, ulkosiitos ja kulttuurinen monimuotoisuus on epätavallista muissa maissa.

Tulin kyseisen tekstipätkän innoittamana pohtineeksi aihetta hieman pitempään. Pohdintojen kuvitukseksi kaivoin lähes 20 vuotta vanhoja pilakuviani. Vuonna 1997 noin 70 piirtämääni uskontokriittistä pilakuvaa oli esillä Jumalattomat pilakuvat -näyttelyssä Helsingissä. Demari ja Helsingin Sanomat julkaisivat pari kuvaa ja jokunen oli esillä Ajankohtaisen kakkosen Jumala-illassa. Vuonna 2005 kuvista tehtiin kantelu syyttäjälle, Muhammed-pilakuvajupakan yhteydessä. Kävin leppoisassa poliisikuulustelussa (ja sain jopa tukiviestin ulkomaiselta organisaatiolta), mutta syytettä ei Suomen vanhoillisesta ”jumalanpilkkalaista” huolimatta nostettu. (Sivuhuomautus muslimimaailman ylimitoitetusta reaktiosta Muhammed-kuviin: arabilehdistössä on usein juutalaisvastaisuutta lietsovia kuvia.)

 * * *

Siirtolaisuudesta ja kulttuurisesta monimuotoisuudesta käytävässä keskustelussa esiin nousee usein lasten sukuelinten silpominen tai jokin muu tietyissä kulttuureissa harjoitettu lapsiin, naisiin tai vähemmistöihin kohdistuva julmuus. Eräässä ruokakulttuuria koskevassa keskustelussa otettiin esille jopa tiettyjen uskontojen määräykset aiheuttaa teuraseläimelle tarpeetonta kärsimystä. Mitä tällaisesta retoriikasta tulisi ajatella? Voiko yksilö vastustaa uskontoon perustuvia tapoja ja sääntöjä ja silti kannattaa kulttuurin monimuotoisuutta?

On epäilemättä totta, että jotkin kulttuuriset/uskonnolliset käsitykset kannustavat hirmutöihin. Joidenkin kulttuurien/uskontojen elinvoima käytännössä perustuu epäinhimillisiin määräyksiin ja lasten voimalliseen ehdollistamiseen ja manipulointiin. On kuitenkin selvää, että kulttuurisen monimuotoisuuden kannattaminen ei tarkoita laittomuuksien, väkivallan, indoktrinaation, dogmaattisuuden, epätasa-arvon, ihmisoikeusrikkomusten tai eläinten kidutuksen hyväksymistä. Vastaavasti pyrkimykset vähentää uskontojen roolia ja edistää rationalismia eivät ole pyrkimistä yhtenäiskulttuuriin. Päinvastoin, ainoastaan tämänkaltaiset humaanit tavoitteet voivat tehdä monimuotoisuudesta hyväksymisenarvoisen kansalaisten silmissä. Vain yhteiskunnan maallistuminen voi antaa monimuotoisuudelle legitimiteetin.

 

Monimuotoisuuden puolustuksessa uskonnon kritisointi ei silti välttämättä ole toimiva strategia. Harva uskova haluaa kuulla, että tärkeät seikat hänen elämässään saattavat perustua harhakuvitelmiin. Epäily ja järkiperusteiden etsiminen voivat tottumattomalle olla hankalaa ja kiusallista. Ihmiset eivät helposti myönnä olevansa epärationaalisia tai johdateltavissa, ja kirkko, uskonnonopetus ja rippikoululaitos eivät myönnä ihmisiä erehdyttävänsä. Nämä eivät kuitenkaan ole päteviä perusteluita sensuroida uskontokriittistä informaatiota. Yhteiskunta ei muutu ilman kilpailevia näkemyksiä, ja erilaiset näkemykset joskus satuttavat. Se pitää avoimessa yhteiskunnassa kestää. Kenelläkään ei tule olla oikeutta olla loukkaantumatta.

 

Toisaalta monet haluavat jättää uskonnolle valtaa sillä perusteella, että uskontoja ei voida kokonaan kitkeä ja että yhteiskunnan sujuva toimiminen edellyttää yhteistä arvopohjaa. Eikö arvojen tällöin kannata kummuta uskonnosta? Perustelu yleensä jatkuu huomiolla, että harva uskoo uskonnollisiin doktriineihin kirjaimellisesti. Nämäkään perustelut eivät ole päteviä. Maat, jotka ovat vähiten uskonnollisia, ovat ensinnäkin vauraampia, hyvinvoivempia ja rauhanomaisempia. Toiseksi uskonnoton ihminen on monessa tapauksessa moraalisempi: hän harvemmin kieltää lääketieteellistä hoitoa lapselta, estää biokemiallista tutkimusta tai kansanterveystoimia, vastustaa parantumattomassa taudissa kituvan toivetta avustettuun kuolemaan, vaatii kuolemaa uskostaan luopuneelle ja niin edelleen. Historia myös tunnetusti kertoo raaoista uskontoon perustuvista vainoista.

 

Lisäksi uskonnon tilalle on helppo nostaa yhteisesti sovittuja moraaliperiaatteita, esimerkiksi totuuden kertomista ja pyrkimystä välttää toisten vahingoittamista. Ne ovat sääntöjä, joiden luomiseen mikä tahansa älykäs olento kykenee yleismaailmallisten järkistandardien avulla, ilman ”jumalallista” väliintuloa. Niiden rinnalla uskontojen nurkkakuntaiset ohjeet ovat aina olleet turmiollisia ja jälkeenjääneitä.

Monimuotoisuuden puolustuksessa on siis uskallettava levittää tietoa uskontojen haitallisuudesta ja epäeettisyydestä, etenkin teokraattisista maista tulevien ja tulleiden siirtolaisten parissa. Tiedon lisääminen, järkiperäisen moraalin edistäminen, sokean uskon kritisointi ja jopa uskonnon saattaminen naurunalaiseksi on perusteltua monesta syystä mutta etenkin kulttuurin monimuotoisuuden nimissä. Uskonnon tilalle on tarjottava valistuneita, universaaleja ja rationalismiin perustuvia vaihtoehtoja. Samalla kriittinen huomio on kiinnitettävä päättäjiin: siihen, että korkeimman tason poliitikkojamme edelleen nojaa vanhakantaisten paimentolaiskansojen taikauskoihin. Tämä on ällistyttävä saavutus sekä äänestäjäkunnalta että aataminaikaisilta dogmeilta.

 

PS. Dokumentti Talouden madonluvut on nähtävissä vielä pari viikkoa Ylen sivuilla. Areenan mukaan sillä on jo yli 220 000 katsojaa. Kiitellystä ja kiistellystä dokumentista on paljon materiaalia myös Youtubessa. (Varoituksensana: teos sisältää myös epäolennaisuuksia ja kehnosti perusteltua spekulaatiota.)

Syntymäjärjestys ja älykkyys

Vaikuttaako syntymäjärjestys sisarusten välisiin eroihin testiälykkyydessä? Aihetta tarkasteltiin Mustaa valkoisella -kirjani alaviitteessä (s. 42, kirjallisuusviitteet on jätetty tästä pois):

Vanhin lapsi sai eräässä tutkimuksessa keskimäärin kolme pistettä korkeampia tuloksia kuin toinen lapsi, joka puolestaan sai pisteen korkeampia tuloksia kuin kolmas lapsi. Tutkijat ovat selittäneet tätä norjalaisalokkailta löytynyttä keskimääräistä eroa muun muassa vanhempien ajankäytöllä ja nuorempien sisarusten erilaisilla luonteenpiirteillä. Vastaavankaltainen syntymäjärjestyksen mukainen korrelaatio löydettiin sittemmin myös naisilta. Tosin viimeistä sanaa ei ole sanottu tästäkään aiheesta. Sillä näyttää esimerkiksi olevan merkitystä, minkälainen ikäero sisaruksilla on ja minkä ikäisenä sisaruksia on testattu.

Tuore tutkimus antaakin hieman erilaisia lukemia: ”The analysis found - as a previous large-scale study did - that first-borns enjoy a one-IQ-point advantage over later-borns.” Eli tällä kertaa havaittiin vain yhden pisteen ero. Koko tutkimus löytyy tästä linkistä. Mitä ilmeisimmin syntymäjärjestyksellä on joka tapauksessa varsin pieni keskimääräinen vaikutus yksilöiden älykkyyteen tai persoonallisuuteen. Judith Rich Harris tarkastelee aihetta kirjassaan Nurture Assumption, suomeksi Kasvatuksen myytti (Arthouse 2000). (Arvioin teoksen Helsingin Sanomissa joulukuussa 1998.) Harrisin mukaan syy lapsuuden/nuoruuden perheympäristön mitättömään vaikutukseen on ilmeinen: lapsi ei vietä loppuelämäänsä samassa perheessä, joten hänen ei kannata antaa sen vaikuttaa persoonansa muotoutumiseen.

PS. J.-P. Roos arvioi Mustaa valkoisella -kirjaani muun muassa seuraavasti (Tiedepolitiikka 1/2015):

Ensimmäinen osa on varsin ansiokas ja kiihkoton katsaus älykkyystutkimukseen ja sen perustaan. En löydä siitä paljoakaan moitittavaa, vaan voin suositella sitä alan (uusille) harrastajille. Meillähän keskustelua hallitsevat pääasiassa Kari Uusikylän kaltaiset itse älykkyystutkimuksesta melkoisen tietämättömät mutta hyvin ennakkoluuloiset kasvatustieteilijät ja psykologit, jotka eivät ole viitsineet paneutua älykkyyden perusteisiin kovinkaan hyvin. Konstruktionistiset sosiologithan pääsevät sivuuttamaan älykkyyden pelkästään toteamalla, ettei sitä voi määritellä (tai kuten Karmela Liebkind, joka kykenee hävittämään väestöryhmien väliset erot tyhjällä retoriikalla, mitä Tammisalo oikeutetusti kritisoi). Sosiologit pääsevät nykyään kovin helpolla kaikesta, joskaan heillä ei onneksi enää ole juurikaan merkitystä.

Tammisalon kritiikki on kaiken kaikkiaan varsin kohteliasta ja asiallista. Hän ei suinkaan sorru niihin typeryyksiin, joita sosiologit edustavat. Hän on oikeasti paneutunut asiaan. Jos on siis kiinnostunut Vanhasen teorioista, niin kannattaa luultavasti lukea joku hänen englanninkielinen tuore teoksensa sekä tämän lisäksi Tammisalon kirja, jolloin voi pohtia itse sitä, kuka on enemmän oikeassa.

Myönteisten huomioidensa lomassa Roos esittää kirjani väittäneen, että ”älykkyyden yhteyttä geeneihin ei olisi millään tavoin selvitetty”. Tässä kohdin arvioija on ollut huolimaton. Kirjassa tarkastellaan monessa kohdin tiettyjen geenien vaikutusta kognitiivisiin kykyihin, jopa yksilöiden välisiin eroihin, esimerkiksi seuraavasti (s. 43):

Henkisiin kykyihin vaikuttaa tuntematon määrä geenejä, joista kullakin on luultavasti pieni vaikutus. Geenien vaikutus älykkyyteen saa tukea esimerkiksi siitä havainnosta, että tietyt piirteet vauvaikäisen huomiokyvyssä korreloivat myöhemmin lapsena saatujen testitulosten kanssa. Vastikään on myös löytynyt geeni, jonka muunnelmat ovat yhteydessä sekä testiälykkyyteen että aivojen kuorikerroksen paksuuteen. Tosin havaitut geneettiset erot ”selittivät” vain puoli prosenttia 14-vuotiaiden älykkyyden kokonaisvaihtelusta. Toisessa tutkimuksessa löydettiin kolme geeniä, joista kunkin muunnelmat vastasivat arviolta 0,3 ÄO-pistettä. Näitä suurempia lukemia tuskin tullaan löytämään yksittäisten geenien osalta.

Muutoin tarkkanäköisen arvion hauskimmassa kohdassa Roos vertasi teostani Marxin ja Engelsin Anti-Dühring -kirjaan. Marx ei tosin ollut sen toinen kirjoittaja, kuten Roos esittää. (Etsin Engelsin teosta kirjahyllyjeni takariveistä, mutten löytänyt. Olen saattanut myydä kopioni joskus.) Niin tai näin, Mustaa valkoisella -teoksen ei ole tarkoitus olla Anti-Vanhanen tai anti-mitään. Kirjan pääpointteja sen sijaan on se, että Tatu Vanhasen esittämät väitteet rotujen välisistä muuttumattomista älykkyyseroista käyvät niin voimakkaasti joidenkin ihmisryhmien kunnian päälle, että väitteiden takana pitäisi olla pätevämpiä tutkimustuloksia. Yhteiskuntatieteissä tehdyt varomattomat päätelmät saattavat pilata ihmiselämiä.

PS2. Oheisessa kuvassa on viime päivinä lukemiani kirjoja (suurin osa vielä kesken). Erityismaininnan ansaitsevat ainakin Robert Trivers (jonka teoriaa vastavuoroisesta altruismista esitellään perusteellisesti myös Ihmisluonto –kirjassa) ja Daniel Nettlen mainio teos Personality. Jälkimmäisestä muokattu ajatus: Se, mitä esivanhempamme tarvitsivat elääkseen ja lisääntyäkseen, on eri asia kuin mitä nykyihminen tarvitsee miellyttävään elämään.

Avara ihmisluonto

Siivoilin vanhoja arkistojani [1] ja käsiini osui Erkki Tuomiojan arvio Jukka Relanderin kirjasta Ankkalinna ja lajien synty (HS 18.4.2004). Näin Tuomioja:

Pidin erityisesti siitä Relanderin analyysistä, miten myös luontodokumenttien sanoma myötäilee ideologista valtavirtaa. Oli aika, jolloin dokumentit korostivat luonnon harmoniaa ja yhteistyötä; nyt ne kertovat darwinistisesta olemassaolon taistelusta ja heikoimpien vääjäämättömästä sortumisesta. Eli, kuten Relander sen sanoo, dokumenttiohjelmien ”luonto on oikeistolaistunut”.

Herää kysymys, millaisin menetelmin Relander on huomioonsa päätynyt. Kuinka pitkästä seurantajaksosta on kyse? Miten suuresta aineistosta on kyse? Mikä on otoksen kattavuus? Onko dokumenttien ”sanoman” arvioijia useampia?

Relanderille tai Tuomiojalle tuskin tuli mieleen, että luonnossa nähty yhteistyökin on seurausta ”darwinistisista” kamppailuista. Sama pätee ihmisyhteisöihin: historiallisesti katsoen suurimman mittaluokan yhteistyö ja merkittävimmät liittoumat ovat seurausta kansojen välisestä aggressiivisesta kilpailusta. Myös Darwin pohti pitkästi yhteistyötä ja avuliaisuutta, sekä ihmisellä että muilla eläimillä. Looginen päätelmä kaiketi kuuluu, että yhteistyöstä kertovat dokumentit ovat nekin oikeistolaisia.

Vakavasti ottaen on todettava, että ”darwinistinen” oppi luonnonvalinnasta ei palvele minkäänlaisia poliittisia tarkoitusperiä. Tätä monien näyttää olevan vaikea ymmärtää. Liberaalilla vasemmistolla, konservatiivisella oikeistolla tai minkä tahansa poliittisen suuntauksen kannattajakunnalla on toivottavasti perustellumpia syitä aatteilleen kuin tieteellisten teorioiden väärinymmärrys.

Toinen melko yleinen harhakäsitys koskee evoluution ja geenien roolia ihmisluonnossa. Tämän näkemyksen mukaan jos jokin on opittua, geeneillä ei voi siinä olla merkitystä. Ihmisen käyttäytyminen ja ihmisluonto ovat niin joustavia ja geenien vaikutukset ovat niin joustamattomia, että geenit ja evoluutio eivät voi olla tärkeitä ihmisen käyttäytymisen ymmärtämiselle.

Mikä näkemyksessä on pielessä? Evoluutioteoriaa soveltava ihmistutkimus ensinnäkin ymmärtää, että ihmisaivot on ”suunniteltu” oppimaan. Seikka on evoluutiopsykologisen tutkimuksen lähtötilanne, ei suinkaan päätepiste. Evoluutiopsykologit eivät tyydy näkemykseen, että oppiminen olisi kaikkeen kykenevä taikalaatikko. Sen sijaan he haluavat avata laatikon ja katsoa, miten sen laitteisto ratkaisee kelpoisuuden kannalta tärkeitä ongelmia.

Toiseksi geenien rooli oppimisessa on ilmeinen. Oppimisen yleiskone ei osaisi ratkaista ihmisen (tai minkään muun lajin) kohtaamia kelpoisuusongelmia. Niitä varten tarvitaan riittävän monipuolinen ohjelmisto, jonka osia evoluutio on räätälöinyt juuri tiettyjä ongelmia varten. Ihminen on joustava ja älykäs nimenomaan sen takia, että sille on kehittynyt erikoistuneita ohjelmistoja hoitamaan yhteistyötä, ystävyyttä, pariutumista, ravinnonhankintaa ja muita geenien jatkuvuuden kannalta elintärkeitä toimintoja. Oppiminen ja joustavuus eivät poista vaistonkaltaisten valmiuksien ja tunnereaktioiden merkitystä.

                                                  * * *

[1] Rakkauden evoluutio -kirjassani on yli 40 sivua kirjallisuusviitteitä. Säilytin kyseisiä tiedeartikkeleita kymmenen vuoden ajan ennen kuin ne tällä viikolla päätyivät paperinkeräykseen. Halusin, että tietyt faktat ovat helposti tarkistettavissa riittävän pitkään – siltä varalta, että julkisessa keskustelussa olisi päästy kunnolla tonkimaan perusteluita väitteiden takana. Näin ei tietenkään tapahtunut. Voidaanko tästä päätellä, että kirjassa esitetyt argumentit ovat vastaansanomattomia? Vai karsastaako suomalainen keskustelukulttuuri tieteellistä tutkimusta? (Niin tai näin, nykyään koetan välttää artikkeleiden tulostamista, sillä olen tottuneempi lukemaan niitä näytöltä.)

PS. Olen pitänyt ihmisluonto-blogia vuodesta 2008 ja kirjoituksia on kertynyt yli 150. Eräs lukija kysyi lempitekstejäni. Omien vanhojen kirjoitusten lukeminen ei aina ole miellyttävää (vaikkakin se yleensä on opettavaista), mutta muun muassa tällaisia suosikkeja löysin alkuvuosilta:

Geenin itsekkyydestä, perintöverosta, Darwin-kirjallisuutta, homorakkaudesta, eriarvoisuudesta, kirja-arvio, ilman kilpailua ei olisi rakkautta, naisten saavutukset tieteessä, homoseksuaalisuuden lisääntyminen, ryhmävalinnasta, Adam Smith rakkaudesta.

Tuoreempia suosikkejani ovat muun muassa seuraavat:

Tiede, vaistot ja moraali, sukulaisuudesta, sukupuolieroista taikauskossa, rakkaus ja ihmisluonto, moraali ja eturistiriidat.

Moni muiden ajatuksia kommentoiva kirjoitukseni tarttuu näin jälkikäteen luettuna pikkuasioihin. Toivottavasti tämä on merkki siitä, että ihmiset yleisesti ottaen ovat varsin valistuneita.

PS2. Ilman vastikään edesmenneen Seppo Hiltusen (tai Kaarle Ervastin) antikvariaattia omat teokseni olisivat joko huomattavasti heikompia tai niitä ei olisi syntynyt lainkaan. Halpa-Hiltusen – kollegoiden antama nimitys, jota hän kantoi ilmeisen ylpeänä – muistoa kunnioittaen.