Miksi älykkyyseroja (ei) saa tutkia?

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Tiedepolitiikka 2/2020 -lehdessä, ilman tässä olevaa kuvitusta.

                              * * *

Älykkyys on kyky ratkoa ongelmia, ajatella abstraktisti ja oppia nopeasti. Näin älykkyystutkijat yleensä määrittelevät tutkimuskohteensa. Älykkyys ei siis ole elämänviisautta, kirjanoppineisuutta tai minkäänlainen kapea akateeminen kyky.

Ihmisten älyllisissä kyvyissä, kuten muissakin psykologisissa ominaisuuksissa, on eroja. Yhdysvaltain psykologiyhdistyksen julkilausuma vuodelta 1996 toteaa asian seuraavasti: ”yksilöt eroavat kyvyssään ymmärtää mutkikkaita ajatuksia, sopeutua ympäristöönsä, oppia kokemuksista, järkeillä ja voittaa vastoinkäymiset ajattelun avulla.”

Edellä mainittujen seikkojen lisäksi alan tutkijoiden parissa myös seuraavat viisi väitettä ovat valtavirtaa:

1) Älykkyyttä, kuten useimpia muitakin psykologisia ominaisuuksia, voidaan mitata testien avulla. Niin kutsuttu testiälykkyys ei tavoita kuin osan siitä, mitä älykkyydellä yleisesti tarkoitetaan, mutta testit eivät silti ole sattumanvaraisia.

2) Menestyminen älykkyystesteissä on yhteydessä suoriutumiseen testitilanteen ulkopuolella, esimerkiksi koulussa ja työpaikalla. Tämän takia monien maiden armeijat testaavat alokkaiden ja värväytyjien älykkyyttä.

3) Ihmisten väliset erot testiälykkyydessä johtuvat pitkälti geneettisistä eroista. Älykkyyden heritabiliteetti myös kasvaa iän myötä: geenit selittävät jopa 80 prosenttia vanhusten testiälykkyyden vaihtelusta. Kasvuympäristön vaikutukset ikään kuin laimenevat yksilön vanhetessa ja hakeutuessa itselleen sopivaan ympäristöön.

4) Älykkyyseroihin vaikuttaa suuri määrä geenejä, joilla kullakin on pieni vaikutus.

5) Älykkyyseroihin vaikuttavia geenejä löydetään koko ajan lisää, ja älykkyyden molekyylibiologinen perusta saadaan lähitulevaisuudessa selville.

Edellä olevan luettelon viides kohta vaatii eniten tarkennuksia, muut neljä ovat jo järkevän epäilyn ulkopuolella. Viitosväite pitää siinä mielessä paikkansa, että koko genomia tarkastelevat analyysit ovat viime vuosina löytäneet lukuisia älykkyyteen ja koulutustasoon yhteydessä olevia geenimuunnelmia. On jopa mahdollista, että tärkeimmät muunnelmat on jo löydetty. 

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tutkijat tietäisivät, mitä nämä ”älykkyysgeenit” kehossa tekevät. Käytännön esimerkki valaisee asiaa. Oletetaan, että päiväkoti ja koulunkäynti kielletään kiharatukkaisilta lättäjaloilta. Tällöin melkoisella varmuudella tultaisiin jonkin ajan kuluttua löytämään uusia geenimuunnelmia, jotka ovat yhteydessä testiälykkyyteen. Syy on se, että hiusten laatu ja jalkojen muoto ovat periytyviä ominaisuuksia ja että koulunkäynti vaikuttaa testiälykkyyteen (ainakin teini-ikäisillä). Löydetyt uudet geenimuunnelmat eivät tässä tapauksessa kuitenkaan kertoisi älykkyyden molekyylibiologiasta. Muunnelmat eivät siis liittyisi aivojen suorituskykyyn. Tällaisista syistä johtuen on mahdollista, että osa älykkyyden molekyylibiologiasta jää ikuisesti avoimeksi – myös sen takia, että alkion-/sikiönkehityksessä on väistämättä suuri annos sattumanvaraisuutta.

Lättäjalkaesimerkki on kaukaa haettu, mutta sen pointti on selvä: tilastollinen yhteys jonkin geenimuunnelman ja testiälykkyyden välillä ei sellaisenaan selitä älykkyyttä genomitasolla. Ihmispopulaatioita vertailtaessa asia on tätäkin mutkikkaampi. Jokin tietty geenimuunnelma saattaa selittää älykkyyseroista puoli prosenttia jossakin populaatiossa, mutta jossakin toisessa populaatiossa jokin toinen muunnelma saattaa selittää eroja yhtä paljon. Tämä tekee mielekkäästä kansojen välisestä vertailusta hankalaa.

Näistä varauksista huolimatta korrelaatiotutkimukset voivat olla päteviä. Tutkijoiden on aloitettava jostakin, ja korrelaatiot ovat luonteva lähtöpiste riippumatta siitä, tietävätkö tutkijat, millä tavoin mikäkin geenimuunnelma vaikuttaa. Yleensä tutkimus pystyy pureutumaan vaikutusmekanismeihin vasta myöhemmissä vaiheissa. Tämä pätee myös ihmispopulaatioiden älykkyyseroja selvittävään tutkimukseen. Sekin voi olla vakavasti otettavaa ja pätevää tieteellistä tutkimusta, vaikka syy-seuraus-suhteista – molekyyli- tai evoluutiotasolla – ei olekaan tietoa, ja vaikka aihe ymmärrettävästi on arkaluontoinen ja tunteita herättävä.

Eritasoista (testi)älykkyyttä
käsittelevää kirjallisuutta.

Tutkimuksen arkaluontoisuudesta, koskipa se populaatioiden tai sukupuolten älykkyyseroja, on myös huomattava, että tieteen edistymisen kannalta on tärkeää, että tutkijoissa on sellaisia, jotka eivät piittaa tutkimustulostensa mahdollisesta arkaluontoisuudesta. Tutkijayhteisön suhtautumista kansojen älykkyyserojen kaltaisiin ”myrkyllisiin” tutkimusaiheisiin voidaan jopa pitää mittarina siitä, kuinka politisoitunutta tai älyllisesti rehellistä tiedeyhteisön ajattelu on.

Osa etenkin sosiaalitieteitä opiskelleista ajattelee, että kaikki tutkimus on poliittista. Näkemyksen julistaminen on tieteen edistymisen ja uskottavuuden kannalta erehdys: kansalaiset saattavat alkaa kuvitella, että saadut tutkimustuloksetkin ovat vain politiikkaa. ”Tutkijoilla ja lääkäreillä on faktansa, minulla on omani, ja ne ovat yhtä hyviä.”

Se, onko ihmispopulaatioiden välillä geeneistä johtuvia keskimääräisiä älykkyyseroja, ei siis ole poliittinen kysymys. Populaatioiden älykkyyserojen tutkimisen mielekkyys ja erojen käytännön merkitys on toki mahdollista kyseenalaistaa, mutta se ei kerro erojen olemassaolosta suuntaan tai toiseen. (Ottaen huomioon lajihistoriamme käänteet viimeisen 50 000 vuoden aikana, olisi kummallista, jos populaatioiden välillä ei olisi myös geeneistä johtuvia eroja. Emme vain tiedä, mikä on ympäristöllisten ja geneettisten tekijöiden suhde.)

Entä voidaanko populaatioerojen tutkimista kyseenalaistaa tavalla, joka olisi tieteellisesti mielekäs? Joskus kyseenalaistamista on perusteltu sillä, että vain sellainen yhteiskunta ja sellaiset työmarkkinat, jotka suhtautuvat yksilöön tämän rotutaustan perusteella, tarvitsevat tietoa rotujen välisistä älykkyyseroista. Jos ihmisiin taas suhtaudutaan yksilöinä, tieto keskimääräisistä eroista muuttuu tarpeettomaksi. 

Argumentti on houkutteleva ja tasa-arvon kannalta pätevä. Tieteellistä tutkimusta ajatellen perustelu on kuitenkin kehno, sillä tutkimus harvoin tähtää suoriin käytännön hyötyihin. Lisäksi tässä tapauksessa hyötyjä saattaa löytyä varsin läheltä: on esimerkiksi mahdollista, että mitä enemmän älykkyyseroista ja niiden syistä tiedetään, sitä tehokkaammin erojen sosiaalisia ja taloudellisia vaikutuksia pystytään tasoittamaan. Tieto saattaa siis auttaa korjaamaan luontoäidin aiheuttamia vääryyksiä. 

Olisikin nurinkurista, mikäli huonon onnen vaikutuksia jää paikkaamatta vain siksi, ettemme uskalla tarkastella ihmisten välisiä eroja avoimin mielin. Tutkimuksesta saattaa olla sekin hyöty, että jos tieto älykkyyserojen geneettisestä taustasta tulisi laajaan tietoon, ihmisiä ei samassa määrin ehkä syyllistettäisi höperyydestään. ”Eihän hän geeneilleen mitään voinut.”

Toinen peruste kyseenalaistaa ryhmäerotutkimusta ovat tutkimuksesta mahdollisesti koituvat yhteiskunnalliset haitat. Ehkä joukko rasistiraasuja rohkaistuu toimimaan ennakkoluulojensa mukaisesti. Ehkä valistuneetkaan kansalaiset eivät kykene harrastamaan sellaista selkeää ajattelua, jossa vaarallinen ajatus keskimääräisistä rotueroista pystytään hyväksymään ilman ajatuksen tuomia haittavaikutuksia. Tutkimustulosten johdosta ihmisryhmiä saattaa siis joutua halveksunnan, syrjinnän tai vainon kohteeksi. Tieteen on oltava tällaisten uhkien edessä rehellinen. Sen on pohdittava, onko sittenkään aina tarkasteltava koko totuutta. Samalla on keskusteltava, kuka saa päättää, millainen tutkimuksesta syntyvä riski voidaan hyväksyä.

Edellä mainitut pohdinnat ovat toisaalta siinä mielessä turhanaikaista poseeraamista, että psykologisen tutkimuksen yhteiskunnalliset vaikutukset ovat aina olleet vähäisiä. Se, että osa ihmisistä on valmis rasismin pelossa rajoittamaan ja mustamaalaamaan niinkin yhteiskunnallisesti vähäpätöisiä ihmisiä kuin älykkyystutkijoita, saattaakin kertoa lähinnä siitä, että taistelu rasismia vastaan on tärkeimmillä rintamilla jo voitettu.

Voidaan toki kuvitella tilanne, jossa populaatioerojen tutkiminen saa aikaan voimakkaan rotusyrjinnän aallon tai että sukupuolierojen tutkiminen estää naisia tai miehiä tekemästä elämäänsä koskevia päätöksiä. Tällöin ihmisten välisiä eroja koskevaa tutkimusta tulisi epäilemättä suitsia jollakin tavoin, vähintäänkin vaatimalla todisteilta tavallista enemmän. Toistaiseksi tutkimuksen aiheuttamista haitoista ei kuitenkaan ole näyttöä. Ei myöskään ole selvää, mikä olisi riittävä osoitus haitoista. Luultavasti olisikin suurempi haitta etsiä tarkka raja sille, mitä saa tutkia kuin hyväksyä se, että toisinaan ihmiset tutkivat asioita, joista saattaa olla haittaa. (On jopa mahdollista, että arkaluontoisten tutkimusaiheiden herättämä moraalinen paniikki voimistaa tutkimuksesta koituvia haittoja.)

Rasismin pelko lienee joka tapauksessa tärkein tekijä, miksi rotuerotutkimuksia moititaan ja vastustetaan. Osa jopa luonnontieteellisesti suuntautuneista tutkijoista pelkää, että vaarallisista ajatuksista keskusteleminen tieteen harkitsevassa ja maltillisessa ilmapiirissä johtaa ajatusten vääristymiseen ja kritiikittömään hyväksymiseen muualla yhteiskunnassa. Argumentista on kuitenkin huomattava, että kaikesta tutkimuksesta saattaa koitua ennustamattomia ongelmia. Jos tiede tietäisi etukäteen, mitä se löytää ja mihin löytöjä käytetään, tieteenharjoittamisessa ei ylipäätään olisi mieltä. 

Älykkyyserojen tutkiminen ja erojen selittäminen kuuluvat siis tieteen tehtäviin siinä missä minkä tahansa muun psykologisen ilmiön selittäminen, riippumatta löydösten haitoista ja hyödyistä. Korrelaatiotutkimuksia ja populaatioeroja selvittäviä tutkimuksia ei toisin sanoen voida yhteiskunnallisten pelkojen vuoksi mitätöidä. Eri asia on, mihin tieteen vähäisiä voimavaroja kannattaa suunnata. Siitä kannattaa keskustella avoimesti ja ilman politiikkaan kuuluvaa eturyhmäajattelua. Tieteellinen tutkimus ei saa olla poliittisen tai taloudellisen eliitin ohjailtavissa.

Kuten todettua, tutkijan motiivi selvittää rotujen välisiä älykkyyseroja saattaa olla hyväntahtoinen. Ehkä tutkija haluaa tietää, millaisia rotuerot ovat ja mistä ne johtuvat, jotta hän voisi kehittää tehokkaampia menetelmiä vähäosaisten auttamiseen. Rotuerojen tutkijoita on monesti syytetty pesunkestäviksi rasisteiksi, mutta mitä tulisi ajatella hyvää tarkoittavasta rotutohtorista? Tai entä jos tutkijan motiivit ovat puhtaasti (luonnon)tieteellisen uteliaisuuden ohjaamia, ilman kiinnostusta maailman parantamiseen? Vaikuttaisiko se tutkimuksen hyväksyttävyyteen? Voidaan myös kuvitella kiinalaistutkija, joka pyrkii avoimesti ja rehellisesti edistämään ”keltaisen rodun” ylivaltaa. Itäaasialaisethan menestyvät älykkyystesteissä eurooppalaisia tai afrikkalaisia paremmin, ja moni kiinalainen ajattelee kuuluvansa herrakansaan. Miten tutkimukseen tulisi tällöin suhtautua?

Riippumatta tutkijan motiiveista, tutkimusta ja siitä saatuja tuloksia on tarkasteltava sen mukaan, kuinka tarkasti ja objektiivisesti tutkimus oli tehty ja kuinka hyvin saadut havainnot sopivat tehtyihin päätelmiin. Tulosten oikeellisuuden kannalta on siis yhdentekevää, kuka tutkimustuloksista innostuu, vasemmistoanarkisti vai etnonationalisti. Poliittiset seuraukset eivät kerro tutkimustulosten pätevyydestä. Tutkimuksen rajoittamisella tai älykkyys- ja rotututkijoiden mustamaalaamisella tuskin myöskään on toivottua vaikutusta fanaatikon mielipiteisiin. Päinvastoin, sensuurimieliala vain ruokkii ääriainesta. Tutkimuksen vapauden rajoittaminen vain sen takia, että vääränlaiset ihmiset saattavat tutkimustuloksista innostua, antaa uskonkiihkoilijoille lisää valtaa ja helpon tavan kasvattaa moraalista pääomaansa.

Päätelmä on yksinkertainen: jos halutaan tarkkailla ja torjua vaarallisten ajatusten vaikutuksia, tarvitaan uteliasta ja keskustelevaa ilmapiiriä ja laajaa sanan- ja lehdistönvapautta. Ne ovat toimiva vastalääke hillitsemään minkä tahansa ääriajattelun nousua. Suomen ongelma on se, että täältä puuttuu henkisesti vireä, yksilöä kunnioittava ja itseään haastavaa keskusteluilmapiiri. Vuosikymmeniä kestänyt suomettunut kolmikantapunamultakonsensus ei ainakaan tukenut ajattelua, joka auttaisi käsittelemään yksilöiden ja ryhmien välisiä eroavaisuuksia.

KIRJALLISUUTTA

Haier, R. (2016): The Neuroscience of Intelligence. Cambridge University Press. Cambridge.

Mitchell, K. (2018): Innate - How the Wiring of Our Brains Shapes Who We Are. Princeton University Press. New Jersey.

Pinker, S. (2007): Esipuhe kirjaan Brockman, J. toim.: What is Your Dangerous Idea? Harper Perennial. New York. 

Tammisalo, O. (2012): Mustaa valkoisella – Tiede ja kansojen älykkyys. Terra Cognita. Helsinki.

Tammisalo, O. (2016): Onko ihmisrotuja olemassa? Luonnon tutkija 1/2016. (Ks. myös kirjoitukseni rotutermin sopivuudesta)

Yksiavioisuus on luonnonmukaista – ja demokraattista

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Vapaa Ajattelija 2/2020 -lehdessä, ilman tässä olevaa jälkikirjoitusta. Kirjallisuusviitteissä mainittu Heikki Sarmajan perhekirja (ilmestyy syksyllä 2020 Terra Cognitalta) on ylittämätön analyysi perhetunteiden evoluutiosta. Uskallan suositella myös esikoistani, Rakkauden evoluutiota.

                             * * *

Aslak Allinniemi kirjoittaa Vapaa Ajattelija 1/2020 -lehdessä: ”Biologian kannalta yksiavioisuus on luonnonvastainen käytäntö. Geneettisen monimuotoisuuden sekä yksilön geenien säilymisen kannalta on parempi, mitä useamman kumppanin kanssa kullakin on jälkeläisiä.”

Yksinäinen gibboni
on luonnossa
harvinainen näky.

Allinniemi on siinä suhteessa oikeassa, että luonnonvalinta mittaa geenien säilymistä, siis kopioitumista seuraavalle sukupolvelle. Lausunto on kuitenkin erheellinen siinä, että yksiavioisuus väistämättä olisi moniavioisuutta tehottomampi, saati jotenkin luonnonvastainen, tapa geeneille kopioitua. Monella eliöryhmällä – hyönteisistä lintuihin ja nisäkkäisiin – yksiavioisuus on esimerkiksi yhteydessä sisarusten auttamiseen, ja sisarusten auttaminen edistää yksilön omienkin geenien leviämistä.

Ihmisen lisäksi kädellisistä gibbonit muodostavat pitkiä, usein elinikäisiä parisuhteita. Nekin siis sitoutuvat kumppaniinsa, vahtivat tätä mustasukkaisesti ja kiintyvät yhteisiin jälkeläisiin. Tämä on gibbonivanhempien tapa edistää geeniensä leviämistä.

Ihmisen ja gibbonin taipumus muodostaa parisiteitä on toki monessa mielessä poikkeuksellista. Valtaosa nisäkäskoiraista on nimittäin sitoutumiskammoisia häntäheikkejä. Tämä seikka ei kuitenkaan tee koti-isistä luonnottomia, aivan kuten pystyasento ja karvattomuus eivät ole luonnottomia. [1]

Miksi parisidos on sitten kehittynyt? Syyt ovat moninaisia. Ihmislajin kohdalla yksi syy on luultavimmin poikasten vuosikausia kestävä hoivantarve: pienokaisemme menestyvät paremmin, jos ne saavat apua ja suojaa myös isältä ja isän suvulta. Toinen syy on luultavasti se, että lajimme muinaisuudessa lähes kaikki hedelmälliset naaraat olivat jo parisuhteessa. He siis olivat puolisonsa ja tämän suvun vahtimia.

Parisuhdekirjallisuutta. Parisiteen evoluutio
on luultavasti saanut alkunsa kumppanin
vahtimisesta eikä koiraan antamasta
hoivasta. Yksiavioisuutta harjoittava
koiras noudattaakin teoriassa samaa

strategiaa kuin haaremiaan vartioiva
koiras; naaraiden määrä vain on eri.

Esi-isillämme ei toisin sanoen ollut tilaisuutta harrastaa sellaista lisääntymisstrategiaa, jossa he tarkoituksellisesti pysyivät sinkkuina, tavoitteenaan vain paritella mahdollisimman monen naaraan kanssa. Koiraalle tehokas lisääntymisstrategia oli hankkia vaimo (ja mahdollisuuksien mukaan toinen) sekä käyttää tilaisuudet hyväksi muiden koiraiden vaimojen kanssa silloin, kun riskit ovat riittävän pieniä.

Keskimäärin koiraat onnistuivatkin puolisoidensa vahtimisessa. Muutoin miehille ei olisi kehittynyt nykyisenlaisia, nisäkkäille epätyypillisiä perhetunteita. Toisin sanoen varhaiset esi-isämme olivat riittävässä määrin varmoja isyydestään, jotta heille pystyi kehittymään sitoutumis- ja hoivataipumuksia.

Ihmislajin parinvalintakäyttäytyminen on tällä tavoin kehittynyt suhteellisen yksiavioisessa ympäristössä, vaikkakaan ei yksiavioisuutta silmällä pitäen.

Lähimmillä sukulaisillamme tilanne on toinen: simpanssikoiraalla on vain kalpea aavistus siitä, kuka on laumaan syntyneen vauvan siittäjä. Naaras kun on suurella todennäköisyydellä paritellut muidenkin koiraiden kanssa. Siksi simpanssi-isät ovat riitaisia ja perhe-elämää karttelevia liehakoijia vailla mainittavia hoiva- ja sitoutumistaipumuksia.

Yksiavioisuus tukee demokratiaa

Kirjoituksensa lopussa Allinniemi esittää, että valtion ei tarvitsisi olla niin kiinnostunut ihmisten tavoista muodostaa suhteitaan. Olen tästä samaa mieltä – siitä huolimatta, että yksivaimoisuuden instituutio näyttää olevan vahvassa syy-yhteydessä yhteiskunnan vaurauteen ja demokraattisuuteen.

Yksivaimoisuus on ikään kuin lisääntymismahdollisuuksien tasajakoa. Sellainen tuo nuorille miehille voimakkaamman intressin osallistua yhteiskunnan rauhanomaiseen rakentamiseen ja uhrautuvaan taisteluun vihollisia vastaan.

Nuorilla miehillä ei toisin sanoen ole yhtä vahvaa motiivia puolustaa ja rakentaa yhteisöjään, jos vaimoehdokkaat tuppaavat päätymään muutamalle mahtimiehelle. Tutkimusten mukaan suuri määrä avioliittomarkkinoilta syrjäytyneitä nuorukaisia lisääkin väkivallan ja rikollisuuden määrää.

Kansojen kohtaloita vertailemalla voidaan myös päätellä, että nuorten miesten heikot mahdollisuudet perheenmuodostamiseen synnyttävät tarpeen voimakkaalle johtajalle ja/tai vaikutusvaltaiselle uskonnolle ja papistolle. Sellaisessa ympäristössä naistenkin asema on heikompi.

Moniavioisuus, jota Lutherkin katsoi suopein silmin, on siis synnyttänyt enemmän autoritaarisia teokratioita kuin itseilmaisua ja ajatuksenvapautta suosivia vauraita demokratioita.

Alaviite:

[1] Yleisimpiä tiiviit parisiteet ovat linnuilla. Tämä ei tarkoita, että moniavioiset siivekkäät olisivat luonnonvastaisia. Esimerkiksi soidinta käyvillä lajeilla koiras tyypillisesti tarjoaa naaraalle ainoastaan silmänruokaa – sulkakoristeita ja taistelunäytöksiä – sekä tietysti lirauksen siittiöitään. Ja kunnon elostelijan tavoin koiras kelpuuttaa parittelukumppanikseen kenet tahansa naaraan, toisinaan jopa eri lajin edustajan.

Kirjallisuutta:

Davies, N. & Gardner, A. (2018): Monogamy promotes altruistic sterility in insect societies. R. Soc. Open sci. 5:172190.

Sarmaja, Heikki (2020): Perheen synty. Terra Cognita. Helsinki. (Ilmestyy syksyllä 2020.)

Tammisalo, Osmo (2005): Rakkauden evoluutio – Ihmisen parinvalinnan biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.

                                            * * *

PS.

Parisuhteen evoluutio on monimutkainen vyyhti. Jos esimerkiksi koiraiden välinen kilpailu naaraista on kovaa, jälkeläisiin paljon investoiva koiras ottaa riskin kilpailukykynsä alenemisesta ja täten naaraan/naaraiden menettämisestä. Tällaisessa tilanteessa luonnonvalinta saattaa suosia koiraita, jotka tarjoavat vähemmän jälkeläishoivaa. Näin käy myös, jos rinnakkaissuhteesta koituu koiraalle merkittäviä kelpoisuusetuja, eli jos naaras kykenee hoitamaan jälkeläisiä yksinkin. Ekologisilla olosuhteilla (lähinnä resurssien puolustettavuudella, ympäristön patogeenien määrällä, ravinnon saatavuudella ja suojan tarpeella) onkin ratkaiseva merkitys parisiteen evoluutiolle.

Voimat, jotka nykyään ylläpitävät jonkin lajin parisidoskäyttäytymistä, eivät kuitenkaan välttämättä ole samoja kuin voimat, jotka laittoivat parisidoskäyttäytymisen alulle. Kumppanin vartioiminen on esimerkiksi eri asia kuin resurssien – vaikkapa reviirin tai ruoka-apajan – vartioiminen. Joillakin parisiteitä muodostavilla linnuilla naaras karkottaakin vain reviirille tulevat toiset naaraat (eli naaras vartioi vain kumppaniaan eikä ravintolähdettä) koiraan taas hyökätessä vain reviirille tulevien toisten koiraiden kimppuun. Kyse on jatkuvasta tasapainoilusta sen seikan kanssa, että se, mikä on eduksi toisen sukupuolen geeneille, saattaa haitata toisen geenejä (ks. kirjoitukseni siitä, mitä on sukupuolten välinen taistelu).

On toki lajeja, joilla naaras hedelmöityy todennäköisemmin ja saa enemmän jälkeläisiä, mikäli se parittelee useamman koiraan kanssa (vaikka siittiömäärä olisi sama). Ihminenkin saattaa olla tällainen laji. Tästä ei kuitenkaan vielä voida päätellä, että ihmisnaaraan paritteluhalut olisivat samanlaisia kuin koiraalla tai että ihmisnaaraalla olisi kumppanimäärän kasvattamiseen kehittyneitä psykologisia sopeutumia.

(Terminologiasta kannattaa huomata tieteenalojen erot: antropologiassa yksiavioisuudella tarkoitetaan lähinnä kulttuurisia avioliittosäädöksiä eikä todella tapahtuneita paritteluita tai parittelupyrkimyksiä, kuten biologisessa tarkastelussa tehdään.)

Saako ihmisroduista puhua? Saako rotueroja tutkia?

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 2/2020 -lehdessä (ilman tässä olevaa kuvitusta ja jälkikirjoituksia).

                               * * * 

Yksilön ulkonäön perusteella voidaan tehdä karkea arvio siitä, mistä päin maailmaa hän on kotoisin. Toisin sanoen ihmislajin muuntelu on maantieteellisesti jakautunutta. Vähintäänkin on mahdollista arvioida, millaisissa oloissa yksilön esivanhemmat ovat eläneet.

Koripallomaajoukkueessa pelaavan
Awak Kuierin sukujuuret ovat
dinka-heimojen mailla Sudanissa.
Hän on tullut tunnetuksi muun muassa
donkkaustaidoistaan.

Kuivassa ja kuumassa ympäristössä luonnonvalinta näyttää esimerkiksi suosineen pitkiä raajoja (esim. dinkat Etelä-Sudanissa). Arktinen ilmanala taas tuottaa pallomaisempaa ulkomuotoa, siis lyhyitä raajoja ja sormia (esim. Grönlannin eskimot).

Tämänkaltaisia keskenään erilaisia ihmisryhmiä on yleensä nimitetty joko roduiksi tai populaatioiksi, riippuen lähinnä tarkasteltavan ryhmän koosta.

Molempia sanoja vaivaa epämääräisyys. Ei ole olemassa puhtaita rotuja tai puhtaita populaatioita. Harvaa ominaisuutta esimerkiksi tavataan vain joltakin yhdeltä rodulta tai populaatiolta. Myös rotujen ja populaatioiden sisäinen muuntelu on suurta.

On siis mahdoton kertoa tarkasti, millä tavoin kaksi naapuripopulaatiota tai -rotua ovat erillisiä ryhmiään. Tämä on ilmeistä, sillä jos rotujen tai populaatioiden rajat olisivat selkeitä ja ylittämättömiä, kyse olisi jo eri lajeista.

Populaatio on näistä kahdesta termistä epämääräisempi. Populaatiolla voidaan tarkoittaa esimerkiksi posiolaisia, papualaisia tai vaikkapa Puolan katolilaisia. Rotusanalla ei ole tällaista epämääräisyyden rasitetta. Nykyään myös tunnetaan lukuisia geenimuunnelmia, joiden esiintymistiheydet osuvat yksiin tiettyjen usein käytettyjen roturyhmittelyiden kanssa.

Kansanomaiset rotukategoriat luonnollisesti ovat puutteellisia – ihmislajin geneettisestä muuntelusta valtaosa näyttää esimerkiksi olevan Afrikan sisällä. Seikalla ei kuitenkaan ole merkitystä sille, käytämmekö muuntelusta termiä rotu vai populaatio.

Rotusanalla on toisenlaisia rasitteita

Tilastollisessa mielessä ihmislajin jakautuminen rotuihin tai suuriin osapopulaatioihin on todellista. Jotakin geenimuunnosta saatetaan tavata esimerkiksi 80 prosentilla itäaasialaisista ja 30 prosentilla afrikkalaisista. Jollakin toisella geenimuunnelmalla lukemat saattavat olla vaikkapa 24 ja 48 prosenttia. 

Ihmislajin muuntelua käsittelevää
kirjallisuutta.

Kun koko genomin muunnelmia analysoidaan tilastollisesti, ihmiskunnasta löytyy suhteellisen helposti määriteltäviä kasautumia. Yksilön maantieteellinen alkuperä pystytäänkin nykyään paikantamaan melko tarkoin hänen DNA:nsa perusteella, toisinaan jopa muutaman sadan kilometrin tarkkuudella. Tämänkaltaiset polveutumishistoriasta johtuvat säännönmukaisuudet ovat syy käyttää jotakin rodun kaltaista termiä.

Rotusanalla on kuitenkin rasitteita: natsit puhuivat rotuhygieniasta, ja jokunen älypää ajaa vielä nykyäänkin "valkoisen rodun" puhtautta. Ovatko nämä päteviä syitä rotutermin välttämiseen? Jopa mustamaalaamiseen?

Tarkastellaan ensin erästä kaikkien tuntemaa kuvallista merkkiä, hakaristiä. Ilman Natsi-Saksaa hakaristi tunnettaisiin luultavasti lähinnä vanhana hindulaisena symbolina. Mutta koska historia on mitä on, ja koska ihmiset ovat tietoisia natsien hirmuteoista, hakaristi-T-paidan pitäminen ei olisi sovelias teko edes individualismia ja sananvapautta puolustavalle antinatsille, ei edes naamiaisissa. [1]

Vastaavasti sana rotu ei sellaisenaan ole yhteydessä rodullisiin ennakkoluuloihin, saati että se yllyttäisi rodulliseen syrjintään. Yleinen asenneilmapiiri saattaa silti tehdä sanasta arveluttavan ja epäkorrektin, aivan kuten kävi hakaristille. Se, että jokin sana on neutraali tänään, ei siis tarkoita, että se olisi neutraali huomenna. Kieli muovautuu käytössä ja sanojen merkitykset muuttuvat.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että yksittäisen sanan julistaminen epäkorrektiksi vähentäisi rodullisia ennakkoluuloja. Sanapoliisi päinvastoin antaa kuvan itsestään joko tyhjänpäiväisenä moraaliposeeraajana tai autoritaarisena holhoajana.

Tiettyjen geenikasautumien kutsuminen roduiksi ja rotuhierarkian kannattaminen ovat siis kaksi eri asiaa. Väite esimerkiksi jonkin ihmis-, hevos- tai koirarodun paremmuudesta on mielipide, subjektiivinen arvoarvostelma. Rodullisen muuntelun määrä taas on empiirisesti selvitettävä antropologinen ja biologinen kysymys. Siihen vastaamisessa mielipiteistä tai rotusyrjinnän historiasta ei ole apua.

Ihmiselle tapahtui sama kuin muille

hänen kesyttämilleen eläimille:

hänestä tuli riippuvaisempi muista

ja fyysisesti heikompi. Ihminen on

esimerkiksi ainoa laji, joka
systemaattisesti harjoittaa

avustettuja synnytyksiä. Lopulta

lajimme menestys alkoi perustua

täysin siihen, että yksilöt oppivat

parantamaan edeltäjiensä

teknologioita ja tietovarantoja. (Ks.

Hood: The Domesticated Brain.)

Puhe ihmisroduista on toisin sanoen puhetta ihmislajin geneettisestä ja fenotyyppisestä muuntelusta aivan kuten puhe koiraroduista on puhetta koiran geneettisestä ja fenotyyppisestä muuntelusta.

Jotkut väittävät, että rotutermi tulee silti varmuuden vuoksi rajata tarkoittamaan vain kanin, kissan ja muiden kesytettyjen eläinten eikä lainkaan ihmisen muuntelua. Tällaista sääntöä olisi vaikea perustella. Raja kotieläimen ja villieläimen välillä ei ole selvä, ja monella lajilla on kesy ja villi muotonsa.

Lisäksi ihmistäkin voidaan pitää kesytettynä eläimenä. Ulkoisesti kesyyntymisemme näkyy muun muassa kulmahampaiden kutistumisena ja silmäkulman luiden tasoittumisena. Olemme jalostaneet itsestämme myös rauhanomaisempia ja vähemmän aggressiivisia ja impulsiivisia.

Entä rotuerotutkimukset?

Rasismin ja natsismin historiallinen painolasti on tärkeimpiä syitä, miksi jotkut karsastavat rotusanaa ja rotujen välisiä eroja selvittävää tutkimusta. Pelkona näyttää olevan, että tieteellinen keskustelu ihmisryhmien erilaisuudesta ruokkisi sortoa ja syrjintää: ”Eikö ihmiskunta muka oppinut mitään kolonialismista tai toisesta maailmansodasta?”

On perusteita väittää, että länsimainen sivistys ja hyvinvointi ovat saaneet rotusyrjinnästä tukea. Kansalaisten rasistiset tuntemukset saattavat myös syttyä pienestäkin kipinästä. Ehkä jonkinlainen tiede- ja kielipoliittinen korjausliike tai varotoimenpide ovat siis perusteltuja.

Mutta millaisia toimien tulisi olla? Tuleeko rotuerotutkimuksia yrittää mitätöidä rasismina?

Mitätöintistrategia on varsin suosittu, mutta tieteen hengen mukaista toiminta ei ole. Rotututkimuksista saadut tulokset eivät nimittäin katoa siinäkään tapauksessa, että tutkijan motiivi olisi ollut rasistinen. Tutkimustulokset ovat oikeita tai vääriä riippumatta tutkijan motiiveista.

Tieteen tehtävä on nimenomaan minimoida tutkimuksen ulkopuolisten tekijöiden vaikutus. Yleiselle mielipiteelle, tutkimuksen rahoittajille, tutkijan henkilökohtaisille ominaisuuksille tai poliittiselle painostukselle ei tule antaa roolia tutkimustulosten oikeellisuutta arvioitaessa. Tämä pätee erityisesti rotuerojen kaltaisiin ”myrkyllisiin” aiheisiin.

Tutkimustuloksia julkistettaessa tulee toki huomioida mahdollisuus, että löydökset saattavat voimistaa ihmisillä olevia ennakkoluuloja ja syrjiviä asenteita. Tämä seikka kuuluu kuitenkin tiedeviestinnän tai yleisen kansanvalistuksen piiriin. Itse tutkimusta arvioitaessa faktaväitteitä on käsiteltävä faktaväitteinä, vain ja ainoastaan tieteellisin perustein. (Kannattaa myös huomata, että rasismi ja etninen syrjintä rehottavat lähinnä maissa, joissa väestö on kouluttamattominta ja tieteellinen tutkimus kehnointa.)

Tämän pilakuvan tarkoitus on kiinnittää

huomio ylivalppaan ja huomiohakuisen

kielikomissaaritouhun totalitaristiseen

taustavireeseen, olipa kyse äideistä tai

isistä tai työ- tai nukkumaanmenoajoista. 

Tiedeyhteisön on toisin sanoen hyväksyttävä riski, että joku rasistiraasu saattaa innostua tutkijoiden havainnoista. Sellainen on pieni haitta verrattuna vahinkoon, joita tieteellisen tutkimuksen rajoittaminen ja tieteen politisointi aiheuttavat.

Huoli siitä, että yksittäiset termit tai tutkimustulokset yllyttäisivät kansanjoukkoja pahuuteen, on myös viime kädessä takaperoista valistuksen vähättelyä. Tässä on melkoista ironiaa, sillä nimenomaan korkeimmin kouluttautuneet ovat sanapoliisi- ja tiedekomissaaritouhuissa aktiivisimpia. He eivät hybrikseltään huomaa, miten lähellä totalitarismia kielenkäytön kyttääminen ja tieteen politisointi ovat.

Alaviite:

[1] Joidenkin tutkijoiden mukaan hakaristisymbolilla oli rasistisia sivumerkityksiä jo ennen natsismia. Silti nimenomaan natsiyhteys on se, joka tekee hakarististä sopimattoman – monen mielestä myös Suomen ilmavoimille, vaikka se ei symbolia natseilta ottanutkaan.

Kirjallisuutta:

Murray, C. (2020): Human Diversity: The Biology of Gender, Race, and Class. Twelve.

Reich, D. (2019): Keitä olemme ja miten päädyimme tähän. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita.

Tammisalo, O. (2014): Mustaa valkoisella: Tiede ja kansojen älykkyys. Terra Cognita.

                            * * *

PS. Kiinan hallinnon sensuuri on usein kohdistunut yksittäisiin sanoihin ja sanontoihin. Esimerkiksi vuoden 2018 alussa, kun presidentin virkakausien määrältä poistettiin rajoitukset, mediassa kiellettiin termit ”minun keisarini”, ”henkilökultti”, ”olla eri mieltä”, ”maastamuutto” ja ”kyvytön hallitsija”. Siinä on mallia niille, jotka haluavat päättää, mitä sanoja ihmiset saavat lajimme muuntelusta käyttää. (Ks. https://journal.fi/tt/article/view/91544 )

PS 2.

Auktoriteetit kertovat mielellään, millä tavoin ihmisten tulee puhua ja kirjoittaa, siis ajatella ja tiedostaa. Siksi on aiheellista kysyä, kumpi on lähempänä totalitarismia, epäkorrektin sanan käyttö vai ihmisten kielenkäytön kyttääminen. Se, että ihmiset ovat alkaneet kytätä toistensa kielenkäyttöä lienee toki lähinnä sosiaalisen median lastentauteja, uudenlaista poseeraavaa aktivismia tai vain höyryjen päästelyä. Usein kyse lienee myös silkasta seuraajien ja tykkäyksien haalimisesta. Kielikomissaarien valpastuminen saattaa kuitenkin syventää poliittisia rintamalinjoja ja samalla kääntyä itseään vastaan. Poseeraamisen taakse on sen verran helppo nähdä. 

On myös huomattava, että väite, että ”meidän ei pidä tutkia rotueroja, koska se saattaa johtaa syrjintään”, on kuin väite, että ”meidän ei tule tutkia taloudellista eriarvoisuutta, koska se saattaa johtaa ahneuden ja kapitalismin nousuun”. Tällaisia vastaavuuksia olisi loputtomasti: ”meidän tulee luopua psykiatriasta, koska saatamme löytää uudenlaisia ihmisiä stigmatisoivia mielensairauksia.” 
Tiede siis tavoitelkoon totuutta, olkoon se miten ruma hyvänsä.

Lisäys 30.6.2020

En ollut tietoinen, että ilmavoimat näyttää vaivihkaa luopuneen hakaristitunnuksesta. Tunnuksen vaihtoa ajanut professori Teivo Teivainen kirjoittaa 30.6.: "Hakaristi on jäljellä joissakin ilmavoimien tunnuksissa, mutta ei enää esikunnan tunnuksena tai olkamerkkeinä. Tärkeänä syynä tunnuksen muttamisessa 'neutraalimmaksi' on, että ulkomaanvierailujen yhteydessä nimenomaan olkamerkkien hakaristeihin on kiinnitetty huomiota."

Karanteenin kirjakatsaus

Minulla on aina useita tietokirjoja kesken – ja suurta osaa en koskaan lue loppuun. Tämänkaltainen epäluterilainen ja hypiskelevä lukutapani häpeällisesti vain voimistui koronakaranteenin aikana. Myös tässä katsauksessa esitellyistä kirjoista osa jäänee kesken, vaikka teokset kiinnostavia ovatkin. (Eräs oikolukua ja siteeraustarkistuksia tehnyt tuttavani sanoi, että kun tietokirjassa lainataan toista tietokirjaa, lainaus on yleensä kirjan alusta. Tämä ei ole yllättävää; luonnollisesti tietokirjat/-kirjailijat pyrkivät tuomaan pääpointtinsa nopeasti ilmi. Siksi en osaa olla kovin huolissani levottomasta lukutavastani.)

                                 * * *

Wilson, E. O. (2019): Genesis. Penguin.

Genesis on tässä olevista kirjoista ainoa, jonka olen lukenut loppuun. Arvelin etukäteen, että teos pyrkii lähinnä todistelemaan, että ryhmävalinta on evolutiivisesti merkittävä voima. Tässä olin oikeassa. Wilson ei kuitenkaan ole vakuuttava, vaikka muutoin teos onkin mainio (joskin turhan kaunokirjallinen). Wilson esimerkiksi kutsuu ryhmävalinnaksi sellaistakin tilannetta, jossa jokin ryhmä vain kasvattaa kokoaan muita ryhmiä nopeammin. Nimittäisin ryhmävalinnaksi kuitenkin vain sellaista valintapainetta, joka tuottaa yksilöille sopeutumia, jotka saavat yksilön uhraamaan geeniensä lisääntymismenestyksen ryhmän hyväksi. Toisin kuin Wilson antaa ymmärtää, ryhmävalinnan käsitteistöstä/määritelmistä ei vallitse yksimielisyyttä. Moni ryhmävalintaa puolustava tutkija näyttää myös keksivän pyörän uudelleen sen sijaan, että he pyrkisivät lisäämään jo kasautunutta tietoa. Teoreettinen käsittely ja käytännön työ ovat ryhmävalinnan suhteen harmillisen hajallaan. (Käsittelen valinnan tasoja perusteellisesti Ihmisluontoa etsimässä -teoksessani.)

                                    * * *

Koivunen, T. (2015): Amerikkalainen painajainen. Atena.

Ihmiset ovat kautta aikain selvinneet karmivista olosuhteista, keskitysleirien kauhuista ja Siperian hyytävistä rangaistussiirtoloista. Koivusen kokemukset Yhdysvaltain vankiloissa eivät tietenkään ole vastaavia, vaikka ne kylmääviä ovatkin – etenkin ottaen huomioon, että kyseisten instituutioiden väitetään edustavan vapaan maailman oikeudenmukaisuutta. Tämän vetävän kirjan tulen lukemaan loppuun; kiinnostaa tietää, miten usko itseensä ja ihmiseen voi säilyä, vaikka ”oikeutta” jakavat ja toimeenpanevat instituutiot toimivat ihmisyyttä halventavalla tavalla. Eräs kiinnostava yksityiskohta kirjassa on se, mitä kaikkea vankilassa käytetään valuuttana. (Aiheesta on mainio kirja: Richard Daviesin Extreme Economies. Kuuntele täältä hänen haastattelunsa. Täällä taas on lyhyt arvioni Yuval Hararin rahakirjasesta.)

                                   * * *

Hindman, M. (2019): Internet-ansa – Kuinka digitaalinen talous synnyttää monopoleja ja rapauttaa demokratiaa. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.

Suomeksi lukeminen on nopeampaa

ja ennen kaikkea tekstiin on helpompi

saada emotionaalinen kosketus.

Tämä tekee asian sisäistämisen

tehokkaammaksi.

Myös tämän teoksen tulen lukemaan loppuun. Alaotsikko kertoo kirjan pääpointin: internet ei pitänyt lupauksiaan vaan päätyi harvainvallaksi. Digitaalinen media ei siis alkanutkaan suosia pienen mittakaavan tuotantoa (The Daily Me -productions), vaan ”se suosii niitä, joilla on resursseja: rahaa, henkilökuntaa, aineistoa, laskentatehoa, älyllistä omaisuutta, vakiintunut yleisö”. Hindman jatkaa:

Verkossa on satojamiljoonia sivustoja, mutta kolmasosa siellä käynneistä keskittyy neljälle suurimmalle yhtiölle eli Googlelle, Facebookille, Microsoftille ja Yahoo!:lle. - - Rahan ja huomion vastavuoroinen suhde luo palautepiirejä, joissa varhaisessa vaiheessa menestyneet sivustot ja sovellukset voivat investoida entistä suurempaan menestykseen.

Vielä on turhan aikaista sanoa, mutta koronakriisi näyttää vain syventävän netin jakautumista menestyjiin ja häviäjiin.

                                         * * *

Giridharadas, A. (2019): Winners Take All – The Elite Charade of Changing the World. Penguin. 

Kirjan alussa Giridharadas esittelee kovia lukemia:

Rikkaimman yhdysvaltalaisen kymmenesosan keskimääräiset tulot ennen veroja tuplaantuivat vuodesta 1980, ylimmän prosentin tulot nousivat yli kolminkertaisiksi ja ylimmällä 0,001 prosentilla tulot kasvoivat yli seitsemänkertaisiksi – vaikka alimman puoliskon tulot ennen veroja pysyi suunnilleen samana.

Rikkaiden ja köyhien ero ei näy ainoastaan tilipussissa:

Rikkaat amerikkalaiset miehet, jotka elävät pitempään kuin yhdenkään maan keskivertokansalaiset, elävät 15 vuotta pitempään kuin köyhät amerikkalaiset miehet, jotka kestävät vain yhtä kauan kuin miehet Sudanissa ja Pakistanissa.

Tilastot ovat tavattomia, vaikka ne perustuisivatkin jossakin määrin epäluotettaviin mittauksiin. Giridharadasin pointti tilastojen esittelylle on seuraava: nykyinen talouseliitti saattaa kantaa sosiaalisista kysymyksistä enemmän huolta kuin mikään eliitti aikaisemmin, mutta numeroiden valossa se on silti ahnein ja itsekkäin eliitti maailmanhistoriassa. Giridharadasille iso osa rikkaiden harjoittamasta hyväntekeväisyydestä onkin konservatiivista itsepuolustusta ja talouseliitin etuoikeuksien suojelemista yhteiskunnallisilta muutoksilta:

Ihmiset, joilla on eniten hävittävää todellisesta sosiaalisesta muutoksesta, ovat asettaneet itsensä sosiaalisen muutoksen johtoon, usein eniten muutosta tarvitsevien passiivisella hyväksynnällä.

Tilanne selittynee osin sillä, että digitalouden jätit ovat samaan aikaan eräässä mielessä radikaalin demokraattisia ja vaarallisen oligarkkisia ja autoritaarisia. (Kysymys hyväntekeväisyydestä ei toki ole yksioikoinen: moni miljonääri esimerkiksi harjoittaa sellaista hyväntekeväisyyttä, joka demokratioissa tuskin saisi kannatusta taakseen – olipa kyse eliitin itsesuojelusta tai ei.) Giridharadas jatkaa:

Facebook vapauttaa ihmiset algerialaisissa kellareissa kirjoittamaan, mitä he haluavat, kaiken maailman nähtäväksi. Airbnb mahdollistaa kenelle tahansa kotinsa vuokraamisen. Uber sallii kenelle tahansa, jolla on taloudellisia vaikeuksia, ladata sovellus ja ilman sähläämistä aloittaa ansaitseminen. Nämä alustat puskevat valtaa kohti reunoja – valtaa, jota kerran pitivät mediayhtiöt, hotelliketjut ja taksiliitot. Mutta samaan aikaan verkostoilla on taipumus johtaa keskittymiseen. Ei ole hauskaa, jos puolet luokkatovereistasi ovat jossakin toisessa sosiaalisessa mediassa, niinpä Facebookista tulee käytännössä monopoli. Verkostoteorian pääajatuksia on, että mitä isommasta verkostosta on kyse, sitä enemmän se kykenee puristamaan hyötyä uusista yhteyksistä. Verkostot ovat niitä harvoja petoja, jotka tulevat terveemmiksi, kovemmiksi ja nopeammiksi, mitä lihavampia niistä tulee.

                                              * * *

Holslag, J. (2018): A Political History of the World – Three Thousand Years of War and Peace. Pelican.

Kirjan alku on todella vetävä. Unohdin jopa sen historiantuntemusta vähättelevän herjan, että historia on vain loputon joukko toinen toistaan seuraavia tapahtumia. Sadan sivun jälkeen näitä tapahtumia on kuitenkin esitelty jo siinä määrin, että herja muuttuu todeksi: historia todellakin on vain yksiä peevelin tapahtumia peräkanaa – eikä kukaan näytä niistä oppivan.

Holslagin teos on maailmanpolitiikan historia ”alusta” ”loppuun”, kattaen kaikki tärkeimmät valtiot, valloitussodat ja rauhanneuvottelut. Nostan tähän esimerkiksi vain yhden tapahtuman: sen, että nykyisen Intian maita hallinnut kuningas Ashoka (268–232 eaa) omaksui buddhalaisuuden opit, luopui väkivallasta ja alkoi edistää hyväntahtoista hallitsemistapaa. Käytännössä Ashokan hallitseminen oli kuitenkin toisenlaista: kuninkaalla oli hyvin järjestäytynyt 600 000 sotilaan armeija ja laaja verkosto vakoojia ja lähettiläitä, jotka pitivät hänet tietoisena provinsseissa vallitsevista olosuhteista. Oppi harmoniasta perustui raakaan voimaan, aivan kuten Kiinassa nykyään.

                                              * * *

Mercier, H. & Sperber, D. (2017): The Enigma of Reason – A New Theory of Human Understanding. Penguin.

Teos käsittelee ihmisyyden yhtä perustavanlaatuisinta ominaisuutta: järkeä ja rationaalisuutta. Miten järki toimii? Tai miksi se joskus näyttää täysin lakkaavan toimimasta? Kysymykset ovat kaikkien ihmistieteiden ytimessä, ja kysymyksiä voidaan tarkentaa huomattavan yksityiskohtaisiksi. Missä määrin ja millä tavoin evolutiivisesti kehittyneet valmiudet suuntaavat rationaalisuuden kehittymistä yksilölle? Missä määrin oppimiskyky on kehittynyt vastaamaan juuri tiettyihin ongelmiin eli kuinka erikoistunutta oppimisvaisto on? Ja millä tavoin oppimisvaisto hyödyntää kokemuksia? Tutkimus näyttää esimerkiksi tukevan ajatusta, että ihmisillä on vaistonkaltainen valmius tunnistaa ja omaksua (ainakin tietynlaisia) sosiaalisia normeja.

Kirjoittajien mukaan järki on metarepresentationaalinen moduuli, joka tuottaa intuitioita sekä maailmasta yleisesti että myös järjestä/rationaalisuudesta itsestään. Heidän mukaansa järki voi siksi olla toiminnoiltaan varsin erikoistunut mutta tuotoksissaan yleisluontoinen. Toistaiseksi kiinnostavinta antia ovat olleet kirjoittajien pohdinnat selittämisen ja oikeuttamisen suhteesta ihmisten ajattelussa.

                                          * * *

Inglehart, R. (2018): Cultural Evolution – People’s Motivations are Changing, and Reshaping the World. Cambridge University Press.

Kirjan pääpointti on, että mitä turvatumpaa ihmisten eloonjäämisestä tulee, sitä alttiimpia he ovat hylkäämään nurkkakuntaisen ryhmäsolidaarisuuden, ulkopuolisten syrjimisen ja tottelevaisuuden vahvaa johtajaa kohtaan. Eri maita vertailevien tilastojen mukaan turvattu eloonjääminen luo avoimuutta muutoksille ja uusille ajatuksille. Vaurastumisen myötä myös individualismia ja itseilmaisua tukevista normeista tulee vallitsevia, ja materiaaliset arvot korvautuvat jälkimateriaalisilla arvoilla. Teos on laaja-alainen ja kiitettävän empiirinen; vaurastuvien Aasian maiden lähitulevaisuus kertoo, kuinka yleistettävissä päätelmät ovat.

                                          * * *

Speigelhalter, D. (2019): The Art of Statistics – Learning from Data. Penguin.

Etukäteen en olisi uskonut nauttivani näin paljon tilastotiedettä käsittelevästä, yli 400-sivuisesta kirjasta (tekstisivuja on 380, seassa paljon taulukoita ja käppyröitä). Kunpa opiskeluaikoina olisi ollut aikaa ja voimia ja älyä perehtyä alaan paremmin; tai kunpa kirja olisi tuolloin ollut käsillä.

Teos antaa tilastotieteilijän vastauksen muun muassa seuraaviin kysymyksiin: vähentävätkö kameratolpat onnettomuuksia, mitä voimme ennustaa lapsen pituudesta hänen vanhempiensa perusteella, toimiiko rukous, montako seksipartneria briteillä todellisuudessa on, kuinka monta puuta maapallolla kasvaa, voimmeko ennustaa, millaiset matkustajat selvisivät Titanicilta ja niin edelleen. 

Karanteenin aikaan luin ennätyksellisen paljon

lehtiartikkeleita, osa digitaalisina (mm. 

Skeptic, Reason, The Atlantic ja Skeptical

Inquirer -lehdistä).

Poimin kirjasta yksinkertaisen ja usein unohtuvan opetuksen: se, että teemme jotakin (esim. otamme lääkkeen) ja asiat muuttuvat jotenkin (paranemme/tulemme sairaammiksi), ei tarkoita, että juuri me aiheutimme muutoksen. Ihmisten on toisinaan vaikea hyväksyä tätä. Sen sijaan ihmisillä on taipumus kehitellä kerronnallisia selityksiä tapahtumille, etenkin, jos he itse ovat tapahtumien keskiössä. Todellisuudessa kyse on huomattavan usein puhtaasta sattumasta ja ääri-ilmiöiden luonnollisesta tasoittumisesta kohti keskiarvoa. Sports Illustrated -lehden kirous esimerkiksi kuuluu: kun urheilija hienojen saavutustensa vuoksi pääsee lehden kanteen, hänen suoritustasonsa yleensä romahtaa. Tämänkaltainen luonnollinen ja spontaani taantuminen kohti keskiarvoa koskee lähes kaikkea, urheiluvalmentajan suorituksia, pörssimeklareiden voittoja ja jopa maiden välisiä PISA-tuloksia. (Ks. aiheesta täältä, Gary Smithin kirjan arvio.)

Toinen läksy kirjasta voisi olla se, että ihmisen nautinto uuden tosiseikan löytämisestä on niin suuri, että usein kuvittelemme löytäneemme ja ymmärtäneemme jotakin, vaikka todellisuudessa emme olekaan. Esimerkkinä toimii kasvatuksen vaikutus sukupuolirooleihin. Meillä on monia syitä ajatella, että sukupuolierot taipumuksissa ja mieltymyksissä johtuisivat tyttöjen ja poikien erilaisesta kasvatuksesta - ja niin joissakin ihmistieteissä vahvasti väitetään ja yhä uudet opiskelijapolvet tämän seikan myös "löytävät" ja siitä innostuvat. Tutkimus ei kuitenkaan tue ajatusta. Eräs meta-analyysi esimerkiksi päättelee seuraavasti: 

However, to date there is no consensus in the literature about the extent to which parents do treat their sons and daughters differently, in which areas of parenting this mostly occurs, and whether fathers and mothers differ in the extent of gender differentiation.

Vanhempien omaksumat sukupuolistereotypiat saattavat toki selittää, miksi jotkut vanhemmat kohtelevat eri tavoin tyttö- ja poikalapsiaan, mutta tällaista mekanismia ei ole pystytty empiirisesti varmistamaan. (Kesällä ilmestyvässä Skeptikko 2/2020 -lehdessä on aihetta sivuava, sukupuolista työnjakoa käsittelevä juttuni.)