Juhannuksen biologiaa

Seuraavanlainen juttu oli juhannuksen Sunnuntaisuomalaisessa. 

Toimittajana ja haastattelijana Sami Vainio.

Evoluutiopsykologi Osmo Tammisalo paljastaa, mitä yöttömässä yössä tapahtuu

Juhannus on pohjoisella pallonpuoliskolla hedelmällisyyden juhla. Yöttömässä yössä ihminen sulautuu osaksi kukkivaa, pölyttyvää ja parittelevaa luontoa. Ihastumisella ja rakkaudella on taustansa lajinkehityksen historiassa. Evoluutiopsykologian asiantuntija Osmo Tammisalo valottaa, mistä parinvalinnassa on pohjimmiltaan kysymys.

Ehdokkaiden vertailu  

Ihmiskoiraiden mieltymys kauniisiin naaraisiin johtuu siitä, että naaraan ulkonäkö kertoo suoraan tämän hedelmällisyydestä. Koiras taas ei tarjoa lisääntymisresursseja samaan tapaan suoraan vartalollaan. Siksi koiraan muilla ominaisuuksilla, kuten statuksella, on parinvalinnassa suurempi merkitys.

Lemmentaiat  

Jos naaraan tavoitteena on perheen perustaminen, koiraan lapsirakkauden ja kotona viihtymisen merkit kannattaa tarkistaa etukäteen. Ei ihme, että joskus tarvitaan loitsuja ja taikakeinoja. Ihmisnaaraat haluavat kuorossa huumorintajuista, fiksua, arvostettua ja ystävällistä koirasta – joka vielä haluaa sitoutua tunteellisesti. Jos taikakonstit tai koristautuminen eivät auta sellaisen löytämisessä, ainakin ne virittävät pariutumis- ja ehkä jopa parittelutuulelle.

Naaraan valinta  

Moni naaras tietää, että koiraat luulevat itsestään liikoja. Naaraalla on keinoja varmistaa, ettei koiraan omakehu ole katteetonta. Useimmissa kulttuureissa on käytössä lukuisia koiraiden arvoasemasta kertovia signaaleja. Jos koiras pukeutuu konservatiivisesti pukuun ja kravattiin, se on jo hyvä vihje, että koiras on kohtuullisen arvostetussa asemassa – ja kenties kannattaa perinteisiä arvoja. Juhannusjuhlissa nämä signaalit eivät ole samassa määrin näkyvissä, joten koiras joutuu osoittamaan kunnollisuutensa tanssitaidolla, puhelahjoilla tai vastaavilla esityksillä. Naaras haluaa tuntea olevansa riiaamisen arvoinen.

Kokoontuminen  

Ihmiselläkin parinvalinta vaatii yleensä esilläoloa. Naaraiden on päästävä kunniallisesti esittelemään sulojaan, ja koiraiden on päästävä hankkimaan arvostusta ja näyttämään saavutettua statusta. Erilaisissa juhlamenoissa tämä onnistuu mainiosti. Useimmissa kulttuureissa on rituaaleja, joissa koristaudutaan, vertaillaan kumppaniehdokkaita, esitellään taitoja ja mitellään voimia. Nykyään sosiaalinen media mahdollistaa jatkuvan esilläolon, mutta verkossa on liian helppo huijata. Joukkokokoontumiset sen sijaan ovat rehellisiä. Niissä on mahdotonta teeskennellä olevansa hauska, pidetty ja arvostettu.

Uho ja tappelu  

On vaikea sanoa, missä määrin koiraiden voimien mittelö on tarkoitettu naaraille ja missä määrin se on suunnattu toisia koiraita varten. Toki toisilta koirailta saatu arvostus vaikuttaa lopulta pariutumismenestykseen. Osa naaraista näyttää viehättyvän rohkeasta, kovasta ja voimakkaasta koiraasta, koska se on ollut turva ulkopuolisia uhkia vastaan. Toisaalta tämä on naaraan kannalta vaarallinen strategia, koska koiraan kovuus saattaa myös kohdistua häneen itseensä ja perheeseen. Aika vähän tiedetään, millaiset naaraat mieltyvät hurjapääkoiraisiin.

Auervaarat  

Naaraalle parinvalinta on erityisen hankalaa, sillä koiraiden joukossa on paljon sellaisia, jotka ovat kiinnostuneita vain parittelusta. Luihujen koiraiden takia naaraiden on oltava tarkempia. Tosin lyhytaikaisuutta ei välttämättä ajatella juhlahumussa. Yön komea prinssi on vain saattanut muuttua aamun kurjaksi sammakoksi, johon ei kannata enempää panostaa.

Lapsenteko  

Valon määrällä on korkeintaan hyvin pieni vaikutus hedelmöitymiseen. Suurin osa maailman ihmisistä elää alueilla, jossa valon määrä ei vaihtele niin paljon kuin täällä Suomessa. Kaiken lisäksi hedelmöityminen kannattaisi tehdä aikana, jolloin lapsen syntymän aikoihin olisi paljon ravintoa. Monet lajit toimivat näin: esimerkiksi käpylintu munii kovien pakkasten aikaan. Ihminen on kuitenkin irtaantunut melko hyvin vuodenaikoja seuraavasta ravintotilanteesta.

Tasa-arvo  

Ihminen on maapallon sosiaalisimpia eläinlajeja, ja kokoonnumme mitä erilaisimmissa yhteyksissä. Emme silti ole soidinta käyvä laji. Tyypillisesti soitimella ovat lajit, joilla koiras tarjoaa vain siittiönsä ja naaras jää yksinhuoltajaksi. Näillä lajeilla naaras saa valita parhaan mahdollisen kumppanin suuresta koiraslaumasta. Yleensä soitimen keskustan laadukkaat huippukukot hoitavat melkein kaikki parittelut. Ihmisellä pariutuminen on tasa-arvoisempaa. Se on myös mutkikkaampaa, sillä ihmiskoiraskin on valikoiva.

Häveliäisyys  

Modernissa ympäristössä ihmiskoiraat, jotka pystyvät pitämään useampia naaraita samaan aikaan, eivät tee sitä julkisesti soitimella vaan päinvastoin mahdollisimman salassa muiden katseilta. Ihminen pyrkii parinmuodostusvaiheessa nimenomaan vetäytymään kahdenkeskiseen rauhaan. Piilotamme seksuaalisuuttamme – joskus jopa itseltämme, jotta vaikuttaisimme viattomammilta. Seksuaalisuuden avoin mainostaminen vaatii yleensä tilanteen karnevalisoimista.

Sitoutuminen

Modernissakin ympäristössä naaraat yleensä vaativat koiraalta sitoutumista seksin vastineeksi. Lähestulkoon kautta historian koiraat ovat saaneet säännöllistä seksiä vasta avvioliitossa. Vanhan sanonnan mukaan ”jos mies saa maidon ilmaiseksi, hän ei ole halukas ottamaan koko lehmää.” Tämä toki usein unohtuu riehakkaissa juhannuskarnevaaleissa. Mutta minkäs ihminen luonnolleen mahtaa. Mikä on kiihottavampaa kuin aavistuksen vaarallinen lemmenseikkailu?

Yhden yön huuma  

Vaikka ihminen tyypillisesti muodostaa pitkiä parisidoksia, joskus tavoitteena on vain lyhytaikainen seksuaalinen mielihyvä. Se voi olla puhtaasti fyysistä, mutta yleensä siihenkin liittyy nautintoa vaikkapa haluttuna olemisesta. Lyhyessä suhteessa ihmiskoiraat monesti laskevat tasoaan eli suostuvat paritteluun sellaisenkin naaraan kanssa, jota ei kelpuutettaisi puolisoksi tai välttämättä edes treffeille. ”Vaikken koskaan mene sänkyyn ruman naisen kanssa, monen vierestä oon herännyt” lauloi Freud, Marx, Engels ja Jung -bändi. Naaraat taas pyrkivät mieluummin nostamaan tasoa suhteissa, jotka he tietävät lyhytaikaisiksi.

Rakkaus  

Mieluiten naaraat ottaisivat hyväluontoisen, arvostetun ja komean miljonäärin. Ja mieluiten koiraat valitsisivat kiltin ja kuvankauniin, sopivista paikoista kuperan ja koveran nuoren neidon. Me tavalliset kuolevaiset huomaamme kuitenkin nopeasti, että tällaiseen täydellisyyteen ei kannata pyrkiä. Siksi tarvitaan rakkautta. Rakkaus on erityinen leimautumisprosessi, joka auttaa ihmisiä katsomaan läpi sormien pieniä puutteita rakkaudenkohteessa. Pienet puutteet pikemminkin näyttävät vain hellyttäviltä. Rakkaus ei siis suinkaan ole sokea vaan tarkkanäköinen: se näkee hyviä puolia sielläkin, missä muut eivät niitä näe.

Seksikäs artisti  

Taiteet ovat tavallaan turhuuksia: taiteilija laittaa voimiaan sellaiseen, joka ei täytä mahaa tai tuo suojaa säätä vastaan. Ehkä osittain juuri siksi taide koetaan yleväksi. Taiteiden harjoittaminen saattaa olla muille merkki siitä, että ”minulla on ylimääräisiä resursseja tuhlattavaksi asti”. Tämän näkökulman mukaan taiteet ovat statuksen ja kenties myös geneettisen laadun esittelyä. Ehkäpä naaras vaistoaa, että menestyneen artistin jälkeläiset menestyisivät itsekin jälkeläisten tuottajina. Toisaalta miesrokkareiden kysyntää on liioiteltu. Kumppaneita ei ole kovin paljon, ja mikäli heitä on, he eivät ole niitä, joista eniten kilpailtaisiin. Myytti rokkareiden ympärillä pyörivistä lukemattomista kuumista mimmeistä saattaa perustua muutamaan maailmanmaineen saavuttaneeseen urooseen.

Seksuaalinen vapaus  

Ihminen on kehittynyt ympäristössä, jossa hedelmällisten naaraiden seksuaalisuutta vahdittiin jatkuvasti. Vartijoina olivat lähinnä joko nuoren naaraan isä ja veljet tai naaraan aviomies ja lapset. Individualistinen ja anonyymi kaupunkiympäristö ja modernit ehkäisymenetelmät ovat kuitenkin mahdollistaneet naaraiden seksuaalisen vapautumisen. Useimmat haluavat edelleen parisuhteeseen, mutta vaihtelunhaluisilla on nyt paljon helpompaa.

Yksiavioisuus  

Ihminen on pitkiä parisuhteita muodostava laji. Historia tuntee suuren joukon hallitsijoiden haaremeita, mutta yleisesti ottaen pariutuminen ja lisääntyminen on tapahtunut suhteellisen yksiavioisissa olosuhteissa. Emme ole sellaisten naaraiden jälkeläisiä, jotka jäivät haaveilemaan soitimen hallitsijasta.

1 Osmo Tammisalo, 43, on evoluutioteoriaan ja ihmisen evoluutioon erikoistunut tietokirjailija ja tiedetoimittaja. Hänen teoksensa Rakkauden evoluutio: Ihmisen parinvalinnan biologiaa oli vuonna 2005 Tieto-Finlandia-ehdokkaana. Vuonna  2012 Tammisalo julkaisi kirjan Ihmisluontoa etsimässä: Moraalin ja kulttuurin biologiaa.  

2 Evoluutiopsykologia on ihmisen käyttäytymisen biologista pohjaa tutkiva tiede. Evoluutiopsykologiassa ihmistä tutkitaan eläinlajina, jonka elintoiminnot ja käyttäytyminen ovat seurausta luonnonvalinnasta ja sukupuolivalinnasta. Evoluutiopsykologiassa keskeisiä tutkimuskohteita ovat lajienväriset erot ja yhtäläisyydet ja se, mikä tekee ihmislajista erityisen.  

3 Darwinilainen luonnonvalinta tarkoittaa, että ympäristöön parhaiten sopeutuvat lajit ja yksilöt saavat eniten jälkeläisiä. Luonnonvalinta voidaan jakaa ympäristön valintaan ja seksuaalivalintaan. Seksuaalivalintaan vaikuttavat ennen kaikkea vastakkaisen sukupuolen mieltymykset ja sukupuolen sisäinen kilpailu.  

4 Darwinin aikaan biologista ihmiskuvaa vastustettiin lähinnä uskonnollisista syistä. Nykyään ihmisen evolutiivinen tausta on tullut hyväksytymmäksi, ja alan tutkimus on laajaa. Biologista ihmistutkimusta vastustavat yhä toisaalta luomisoppia kannattavat kristilliset piirit, toisaalta sosiaalitieteilijät, jotka pitävät sitä poliittisesti epäkorrektina.

Huomioita rokotuspakosta

Seuraava kirjoitukseni oli (aavistuksen muunneltuna ja lyhennettynä) Suomen Lääkärilehdessä 22/2014.

Vapaamatkustus vai pakkorokotus?

Ihmisillä tulee olla oikeus valita terveille lapsilleen tehtävät lääketieteelliset toimenpiteet. Toisaalta ihmisillä ei ole oikeutta aiheuttaa muille tahallista haittaa. Rokotuskeskustelussa on kyse vapauden, vastuun ja lääketieteellisen tiedon mutkikkaasta vyyhdistä.

Kaikki vanhemmat eivät tahdo lapsilleen rokotuksia. Infektiosairauksien erikoislääkäri Marjo Renkon mukaan taustalla saattaa olla vahva ideologia, johon lääkäri ei juuri voi vaikuttaa (Lääkärilehti 8/2014). Mitä tästä pitäisi ajatella? Ovatko pakkorokotukset perusteltuja?

Kuvitellaan, että rokote pystyy pelastamaan tuhannen suomalaislapsen hengen. Samalla rokote aiheuttaa joidenkin sellaisten lasten kuoleman, jotka olisivat ilman rokotetta jääneet eloon. Tällaisessa tilanteessa lääkäri saattaisi kannattaa pakkorokotuksia. Toimenpidehän säästäisi tuhannen lapsen elämän. Tuntemukset luultavasti kuitenkin muuttuisivat, jos lääkärin pitäisi itse valita lapset, jotka rokotteeseen tulevat kuolemaan. Kaukaa on helppo ajatella hyötyperusteisesti.

Ehkä kieltäytyjille pitäisi pakon sijasta antaa jokin rangaistus? Rokotuksista kieltäytyväthän ovat vapaamatkustajia. He eivät ota pientä riskiä rokottamisen haitoista mutta kuitenkin nauttivat rokotusten tuomasta tautien yleisestä vähenemisestä.

On huomattava, että kaikenlainen vapaamatkustus ei ole tuomittavaa tai edes paheksuttua. Jos jollakin asuinalueella suurimmassa osassa kodeista on varashälyttimet, niistä luultavasti hyötyvät myös taloudet, joissa murtoihin ei ollut varauduttu. Sitäkin voitaneen kutsua vapaamatkustamiseksi, että ihmiset ostavat uutuustuotteen vasta, kun muut ovat todenneet sen hyväksi.

Vapaamatkustajia on siis aina läsnä. Lisäksi ei ole yleispätevää kriteeriä sille, keille vapaamatkustus tulee sallia. Rokotuksista kieltäytyjät vetoavat joskus yliluonnollisiin tai testaamattomiin uskomuksiin, mutta perusteluina ne eivät ole sen parempia kuin vetoaminen itsekkyyteen. Useimmiten ei myöskään ole etukäteen mahdollista tietää, kuinka paljon vapaamatkustajia (tai heidän tarkastajiaan) saa olla, jotta kyseessä olevat yhteiskunnan rakenteet säilyvät.

Rokotuksista kieltäytyvien kannattaakin aina vedota vapauteen. Se on hyvästä syystä etusijalla kaikenlaisissa itsenäisyys- ja ihmisoikeusjulistuksissa. Ja henkilökohtaisimmillaan vapaus lienee juuri siinä, mitä yksilö ruumiiseensa tai lapsensa ruumiiseen haluaa laitettavan.

Tiedon puute tuo vapauksia

Rokotuskysymys olisi paljon helpompi, mikäli haitalliset seuraukset koskisivat vain rokotuksista kieltäytyviä. Rokottamattomien lasten myötä tartuntariski esimerkiksi kouluissa kasvaa. Ehkä heiltä tulisi tällä perusteella kieltää koulunkäynti? Onhan HI-viruksen levittämisestäkin jo annettu vankeustuomioita. On myös ihmisryhmiä, joille ei voida antaa tiettyjä rokotuksia (esim. vastasyntyneet). He ovat täysin riippuvaisia muun väestön immuniteettitasosta.

Vetoaminen itsepuolustukseen ei kuitenkaan ole aukoton peruste vapauksien rajoittamiselle. Osa rokottamattomista ei ensinnäkään saa tautia, vaikka he altistuisivat taudinaiheuttajalle. Toiseksi rokotus ei kehitä kaikille immuniteettia. Tällaiset ihmiset ovat vaarassa rokotuksesta huolimatta. Viruksiin on mahdotonta soveltaa yhtä konkreettisia vastuuperiaatteita kuin vaikkapa autoiluun.

Pakkorokotuksia voidaan tämän perustelun mukaan pitää oikeutettuina vain, jos yhteiskunnalla on varmaa tietoa yksilöiden sairastumisesta. Ja tällaista tietoa ei ole. (Mikrobitkin saattavat ajan kuluessa kehittyä joko rokotuksille immuuneiksi tai ihmisille vaarattomiksi.) On vaikea nähdä, miten pelkät sairastumistilastot tai todennäköisyydet voisivat oikeuttaa virusten osasten pakkoruiskutukset.

Rokotuspakkoon verrattuna karanteenipäätökset ovat helppoja. On perusteltua eristää yksilö, jos tiedetään, että hän jo kantaa helposti tarttuvaa tautia. Vapauden rajoittaminen ilman tällaista varmuutta olisi vastoin sivistysvaltion periaatteita. Syytön kunnes toisin todistetaan.

Sananvapaus taas takaa, että rokotusvastaista propagandaa ja näennäistiedettä voidaan suhteellisen vapaasti levittää. Syiden pitäisi olla todella painavia, jotta tällaisia kansalaisten perusoikeuksia voitaisiin rajoittaa. Vapaassa yhteiskunnassa on siedettävä ihmisiä, jotka tekevät huonoja päätöksiä.

Tieto tuo vastuuta

Oletetaan, että tiedät sairastavasi tautia, jonka takia tulet holtittomasti vahingoittamaan monia ihmisiä. Oletetaan myös, että tautiin on toimiva ja turvallinen rokote. Oikeudessa olisi hankala vedota siihen, että ”minulla on sairaus, jonka takia en pysty kontrolloimaan itseäni”.

Tällöin kuitenkin oletetaan, että yksilö oli tietoinen rokotteesta. Arvioinnin kohteena on siis kokonaan toisenlainen ominaisuus: olisiko yksilön pitänyt tietää hoidosta? On äärimmäisen vaikea päättää, milloin on oikein rangaista tietämättömyydestä tai ymmärtämättömyydestä. Joka tapauksessa mitä enemmän ihminen tietää eli mitä enemmän hän voi tehdä, sitä enemmän häneltä voidaan myös vaatia. Tietämättömyys ei ole niin hyvä tekosyy kuin se joskus on ollut.

Lopulta rokotuspakossa on kyse siitä, kuinka vapaassa yhteiskunnassa ja millaisten riskien kanssa ihmiset haluavat elää. Tiedon lisääntyminen ei auta ratkaisemaan näitä arvokysymyksiä. Se voi kuitenkin tehdä päätöksistä perustellumpia. Yksi perustelu voisi olla se, että vapaissa yhteiskunnissa, joissa saa ja uskaltaa olla eri mieltä, ihmiset ovat yleensä myös vauraampia ja onnellisempia.

Toki yhteiskuntarauhallekin on laskettava jokin arvo. Jatkuvat yhteenotot vapauden ja pakkokeinojen kannattajien välillä saattavat synnyttää äärinäkemyksiä tai turhaa levottomuutta vanhemmissa. Toisaalta silloin, kun valtiovalta, lääketeollisuus ja kansalaisten suuri enemmistö ovat yksimielisiä jostakin eettisestä kysymyksestä, lääkäreiden on syytä valpastua ja olla tarkoin perillä, mitä yksimielisyyden takaa löytyy.

Rakkaus kuuluu ihmisluontoon

Seuraava kirjoitukseni oli Hesarissa 22.5.2014:

Janne Saarikivi esitti (HS Tiede 19.5.), että rakkaus olisi kirjallinen keksintö 1700-luvun Saksasta. Tämä ei voi pitää paikkansa. Jo antiikin ja muinaisen Kiinan tarinoissa rakastuminen oli suloisenkipeä pistos sydämessä. Eri kulttuurien rakkaudenjumalilta tavatut jousi ja nuoli kuvastavat tätä tunnetta.

Rakkaus on luonnonvalinnan muovaama ja ihmisluontoon kuuluva sopeutuma, jolla on suvunjatkamiseen liittyviä tehtäviä. Se motivoi pariutumaan ja sitoutumaan. Kumppaniehdokkaalle se on myös uskottava signaali, että toinen on kiinnostunut muustakin kuin seksistä. Joitakin rakkaudenkaltaisia hormonaalisia ja aivokemiallisia muutoksia tavataan kaikilta pysyviä parisidoksia muodostavilta nisäkkäiltä.

Rakkaus ei siis ole keskiaikaisten trubaduurien päähänpisto, kuten myös on väitetty. Päinvastoin, rakkaudentunne – tai rakkaudenkaipuu – näkyy kaikkien kulttuurien parisuhteissa ja lemmenlurituksissa. Musikantit ja runoniekat ovat vain seuranneet luontonsa kutsua, eivät he rakkautta keksineet.

Takavuosina sosiaalitieteissä oli muodissa ajatus, että ihmisluonto tunteineen olisi vain kielelliskulttuurinen kyhäelmä. Tieteen kanssa sillä ei edelleenkään ole mitään tekemistä.

Uskonto ja moraalitunteet

Seuraava kirjoitukseni julkaistiin Skeptikko 1/2014 –lehdessä.

Uskonto perustuu moraalitunteisiin

Psykologit ovat löytäneet pieniltä lapsilta kolmenlaista ”intuitiivista tietoa”. Ensinnäkin lapsilla on tietoa biologisista seikoista. Tämä tarkoittaa esimerkiksi käsitystä erilaisista eläin- ja kasvilajeista. Viisivuotias ymmärtää, että kahvipannu muuttuu lintulaudaksi, kun sitä hieman muotoillaan ja se täytetään siemenillä. Mutta hän ymmärtää myös, että koirasta ei tule haisunäätää, vaikka se maalattaisiin haisunäädän näköiseksi. Toiseksi lapsilla on tietoa fysiikasta. Vauvatkin hämmästyvät, jos kiinteät kappaleet menevät toistensa läpi. Kolmanneksi lapset ovat taitavia sosiaalisissa ja psykologisissa asioissa. Heille kehittyy varhain ymmärrys esimerkiksi siitä, että toisilla ihmisillä on ajatuksia ja haluja.

Jos jo pikkulapsilla on tällainen määrä tietoa päässään, miten uskonnot ovat mahdollisia? Uskontojen perusoletuksiinhan kuuluu fysiikan ja biologian lakien rikkominen. Jumalhahmot esimerkiksi leijailevat ilmassa ja kulkevat kivimuurien läpi. Yksi syy uskontojen suosioon on tietysti lapsuudessa tapahtunut ehdollistaminen. Se estää ihmisiä tarkastelemasta uskontoon liittyviä väitteitä kriittisesti.

Toinen ja jossakin mielessä kiinnostavampi vastaus liittyy siihen seikkaan, että jumalat eivät ihmeteoistaan huolimatta riko ihmisten intuitiivista käsitystä psykologiasta ja ihmisluonnosta. Jumalillakin on haluja, toiveita ja uskomuksia. Ne tuntevat mustasukkaisuutta, kateutta, rakkautta – usein koko inhimillisten tunteiden kirjon. Ja tällä on merkitystä sille, millainen on uskonnollinen kokemus. Erityisen tärkeitä ovat katumuksen ja anteeksiannon tunteet (ks. Sarmaja 1997).

Mistä nämä kaksi tunnetta ovat tulleet? Kyse on evoluution havaitsemista yhteistyön hyödyistä. Yhdessä ihmisten on helpompi taistella petoja vastaan, yhdessä on helpompi löytää ruokaa. Joskus käy kuitenkin niin, että toinen osapuoli pettää luottamuksen ja vetää välistä. Tällöin hänelle pitää vihoitella, ja joskus häntä pitää myös rankaista – jos ei muutoin niin ainakin esimerkin vuoksi. Mutta koska yhteistyö, vaihtokauppa ja avunanto ovat niin hyödyllisiä, lopulta on ehkä parasta antaa huijarille anteeksi. Tämä kuitenkin vaatii yleensä, että petkuttaja osoittaa uskottavasti katuvansa. Hänen pitää osoittaa, että hän on tunteellisesti sitoutunut jatkamaan suhdetta. Evoluutio siis antoi ihmiselle katumuksen ja anteeksiannon tunteet, jotta yhteistyö ja keskinäinen luottamus voisivat jatkua.

Kyseiset tunteet ovat suorassa yhteydessä moniin uskontoihin ja uskonnollisiin kokemuksiin. Etenkin kristillisissä uskonnoissa ruokitaan yksilön kokemusta, että hän on tehnyt väärin ja on huono, alhainen ja syntinen ihminen. Hän on syyllinen. Uskonnollisen kokemuksen tärkeimpiä elementtejä on hetkellinen kirpoaminen tästä tunteesta. Yksilö saavuttaa tämän, kun hän katuu ja riittävien katumusharjoitusten jälkeen kokee saavansa korkeammalta taholta pahat tekonsa anteeksi. Armo ja autuus valtaavat mielen.

Nykyaikaisen uskontopsykologian isänä tunnettu William James (1902/1981) kirjoittaa:

Kääntyminen, uudestisyntyminen, armon vastaanottaminen, uskonnon kokeminen, varmuuteen pääseminen ja monet muut ilmaisut merkitsevät sitä vähitellen tai äkillisesti tapahtuvaa prosessia, joka johtaa tähän asti jakaantuneen, tietoisesti väärässä olevan alemmuudentuntoisen, onnettoman minuuden ehjäksi, tietoisesti aidoksi, paremmaksi, onnelliseksi minuudeksi seurauksena hänen lujemmasta otteestaan uskonnollisiin realiteetteihin. Tätä kääntyminen merkitsee yleisesti käsitettynä riippumatta siitä uskommeko, että tuollaisen moraalisen muutoksen saa aikaan Jumalan välitön toiminta, vai emmekö usko.

Kristinuskossa tähän pahasta vapautumiseen liittyy olennaisesti ajatus perisynnistä. Jos jokainen ihminen on syntymästään asti paha, kuten perisyntioppi kertoo, voi anteeksiannon tunteen saada vain, jos muistaa riittävän usein anoa armoa ja vakuuttaa nöyryyttään. Suomenruotsalainen Edvard Westermarck (1862–1939) kirjoittaa, että koska kaikki ihmiset ovat näiden oppien mukaan luonnostaan vihan lapsia ja sekä perisynnin että omien syntiensä painamia, jokin tällainen välittäjä on välttämätön.

Toisinaan tämä lepyttävän välitysuhrin paine saa uskovaisen tunne-elämän jatkuvaan kierteeseen omasta pahuudesta ja siitä vapautumisesta. Joskus ahdistus voi alueellisesti olla niin voimakasta, että se purkautuu Nokian nauruherätyksen kaltaisina ilmiöinä. Tällaisten ääriesimerkkien avulla on itse asiassa helppoa nähdä, että koko kristillinen teologia kuolemanjälkeisine palkintoineen ja rangaistuksineen perustuu Jumalalle kuviteltuihin moraalitunteisiin (Sarmaja 1997, 2004, 2006).

Jostakin tällaisesta lienee myös kyse, kun takavuosina pinnallisuudestaan huonoa omaatuntoa kärsineet missit tulivat yksi kerrallaan uskoon tai kun linnakundit, pornotähdet ja alkoholistit päättävät ”antaa elämänsä Jeesukselle”. He kirpoavat pahuudestaan ja vakuuttavat olevansa jälleen yhteiskuntakelpoisia. He saavat ihmishahmoiselta jumalaltaan (tai papeiltaan ja poppamiehiltään) anteeksi ja palaavat uudestisyntyneinä yhteiskuntaan. Tällä tavoin uskonnot käyttävät hyväkseen meille ominaisia inhimillisiä tunteita, katumusta ja anteeksiantoa. Kun siis puhutaan uskonnosta, puhutaan tunteista ja niiden evoluutiosta.

Harva uskova haluaa myöntää olevansa edellä kuvattujen evolutiivisesti kehittyneiden tunteiden vietävissä. Tällöin uskova on kuitenkin heikolla pohjalla, etenkin jos hän haluaa vastata kysymykseen siitä, miksi jumala sallii pahan tapahtumisen. Jos hän kerran on hyvä ja kaikkivaltias, eikö hän voisi estää kaikkea pahaa tapahtumasta? Jo valistusfilosofi David Hume (1711–1776) esitti tämän haasteen:

Haluaako Jumala poistaa pahan, mutta ei siihen kykene?
–Joten hän on voimaton.
Vai olisiko hän siihen kykenevä, mutta häneltä puuttuukin halu?
–Joten hän on pahantahtoinen.
Vai onko Jumala sekä kykenevä että halukas poistamaan pahan maailmasta?
–Jos asia on näin, niin mistä ihmeestä sitten johtuu kaikki se paha, jonka maailmassa havaitsemme?

Toisin ilmaistuna: miksi kaikkivaltias olisi antanut lapsilleen vapaan tahdon hairahtumiseen? Hume leikittelee teemalla myös suhteessa moraaliseen tuomitsemiseen:

Kaikkien meidän tahtomustemme äärimmäinen alkuunpanija on maailman luoja, joka ensinnä saattoi liikkeeseen tämän äärettömän koneiston ja sovitteli kaikki oliot sellaiseen järjestykseen, että jokaisen myöhemmän tapahtuman täytyy siitä järkähtämättömällä välttämättömyydellä johtua. Ihmisteoissa, jotka johtuvat näin ylevästä syystä, ei sen vuoksi voi olla mitään siveellistä kehnoutta ensinkään, taikka, jos niin on laita, täytyy niiden tehdä luoja samaan kehnouteen syypääksi, koska hänet tunnustetaan niiden äärimmäiseksi syyksi ja alkuunpanijaksi. - - Tietämättömyys ja voimattomuus voidaan esittää niin rajoitetun olennon puolustukseksi kuin ihminen on, mutta luojassa ei tällaisilla epätäydellisyyksillä ole mitään sijaa. Hän näki edeltäpäin, hän järjesti, hän tahtoi ne kaikki ihmisten teot, jotka me nyt niin pikaisesti tuomitsemme rikollisiksi. Ja meidän täytyy sen vuoksi päätellä, joko että ne eivät ole rikollisia, tai että jumaluus eikä ihminen on niistä vastuussa. Mutta koska molemmat nämä kannat ovat järjettömiä ja rienaavia, seuraa siitä, että oppi, josta ne puhuvat, ei saata olla tosi.

Persialainen Omar Ibn Khayam esitti samankaltaisia kysymyksiä jo 1000-luvun alussa: ”Sinä olet, Jumala, tiellemme tuhat lankeemusta valmistanut. Tahdotko meidät kirota, jos tartumme ansaan, jonka sinä itse olet virittänyt? Jos syntinen olen, olen sitä ainoastaan sinun kauttasi. Sanotko sitä synniksi, jos kohtalo johtaa minut tielle romahduksen, jonka sinä edeltäkäsin olet määrännyt.” (teoksesta Lampén 1923). Vuosien saatossa tämänkaltaiset argumentit ovat luonnollisesti terävöityneet. Humen aikana seuraavaa Ilkka Pyysiäisen kirjoittamaa rienausta tuskin olisi voitu julkaista omalla nimellä:

Kaikki selitykset johtavat lopulta siihen, että Jumala halusi ihmisten erehtyvän ja tekevän tyhmyyksiä. Hän on kuin isä, joka jättää lapset oman onnensa nojaan ja sitten kurkkii julkeasti nurkan takaa, miten pienokaiset tekevät tyhmyyksiä, loukkaavat itsensä, tappelevat ja telovat itsensä. Sitten isä palaa takaisin, on muka kauhean hämmästynyt kaikesta tapahtuneesta ja rankaisee pahimpia huligaaneja julmasti. Lapset nyyhkivät, että ei me koskaan enää, iskä pliis! Mutta pappa oli muka vain halunnut nähdä, mitä tapahtuu kun toistaitoiset saavat vapauden, vaikka kuka tahansa ulkopuolinen ymmärtää, että tällainen isä on mieleltään sairas sadisti.

Pahuuteen ja kaikkivoipaisuuteen liittyvät perustelut eivät tietenkään vakuuta kaikkia. Uskonto pystyy taidokkaasti johdattelemalla viemään osalta ihmisistä rationaalisen harkinnan. He kokevat, että uskominen ei ole enää heidän omassa hallinnassaan. Automaatin tavoin he uskovat uskomiseen. Uskovalle tämä on tietysti ainoa vaihtoehto, koska muutoin hän joutuisi myöntämään, että jumala ei olekaan kaikkivaltias. Uskovaisen pitää siis hyväksyä, että jumala ei halunnut tehdä ihmisestä täydellistä – tai edes hyvää. Sen sijaan hän halusi luoda ihmisen, joka on kuin pieni lapsi: ”itsekeskeinen, osaamaton, hetken mielijohteesta toimiva, pelokas ja epäluotettava”, kuten Pyysiäinen toteaa. Jos ihminen ei olisi tällainen, hänhän ei tarvitsisi taivaan isää pelastajakseen. Ja jumala taas antaa ihmiselle anteeksi kaiken muun paitsi sen, että ihminen ei kaipaa anteeksiantoa.

On huomattava, että tässä tuodaan vain esiin jumalaväitteiden epäjohdonmukaisuutta. Kyse ei siis ole uskonnon vastustamisesta vaikkapa levittämällä jotakin jumalille vastakkaista uskomusta. Sellaiseenkin tosin olisi hyviä perusteita. Uskontojen vahvuuden ja sisäsiittoisuuden takia jonkinlainen anti- tai vastausko saattaa nimittäin olla ainoa tapa, jolla uskomisjärjestelmä voidaan tehdä näkyväksi ja jolla sen eteneminen voidaan ehkä pysäyttää. (Tässä ei myöskään tarkastella sitä, onko jumalan olemassaolo tieteellisesti mielekäs tai todennäköisyyslaskennan piiriin kuuluva kysymys. Richard Dawkinsin ja Pyysiäisen hengessä todettakoon vain, että Raamatun jumala kuuluu kaunokirjallisuuden vastenmielisimpiin hahmoihin.)

Siihen on tietysti hyvät syyt, miksi usko tai katuminen ovat ainoat asiat, jotka takaavat pääsyn taivaaseen. Syiden pohtiminen kannattaa aloittaa miettimällä, mikseivät muut asiat, esimerkiksi lähimmäisenrakkaus tai epäitsekkyys kelpaa. Tai mistä tiedämme, ettei taivaspaikka sittenkin aukea kriittisellä keskustelulla ja todisteisiin perustuvalla järkiperäisellä ajattelulla? Tai vaikkapa homoseksuaalisuudella? Jos Jumala kerran on kaikkialla, eikö jokaisen tien pitäisi johtaa hänen luokseen? Toki voidaan myös spekuloida, että uskomisesta seuraisikin tuonpuoleisessa jokin rangaistus. (Olen varma, että tällöin epäilijät vaatisivat uskoville inhimillistä kohtelua: hehän olivat vain koulutusjärjestelmän pettämiä viattomia uhreja.)

Tällaiset kysymykset kertovat suoraan, miksi usko ja katumus ovat ratkaisevassa asemassa: uskonnolliset instituutiot ja heidän palkollisensa eivät hyötyisi, jos ne/he julistaisivat, että taivaaseen pääsee vaikkapa jollakin yleisellä lähimmäisenrakkaudella tai epäitsekkyydellä. Epäitsekkyyshän voisi kohdistua jonnekin aivan muualle, jopa vääräuskoisiin. Uskonnollisten johtajien on siis uskottava, että uskomisesta koituu sellaisia hyötyjä, joita ihmiset muutoin eivät voisi saavuttaa. Todellisuudessa kyse on kuitenkin sellaisista hyödyistä, joita uskonnolliset instituutiot eivät muutoin voisi saavuttaa.

Uskovat väittävät tässä vaiheessa, että ”jos jumalaa ei olisi, kaikki olisi sallittua”. Tämä ei kuitenkaan voi pitää paikkansa. Korkein esitetty lukumääräarvio ei-uskonnollisina itseään pitävistä ihmisistä on Wikipedian mukaan jopa 1,2 miljardia ihmistä. Miksi nämä miljoonat uskonnottomat eivät ryöstä ja raiskaa pidäkkeettömästi? Ja miten esimerkilliset ateistit, kuten Mark Twain tai Marie Curie selittyvät? Tai miksi monissa maallistuneissa kansakunnissa (esim. Ruotsi) on vähemmän murhia kuin vahvasti uskonnollisissa maissa (esim. Yhdysvallat)? Ja miten vaikkapa sairaaloiden eettiset neuvottelukunnat pystyvät toimimaan ilman uskontoa? Tilanteemme olisi aivan hullu, jos helvetinpelko olisi ainoa ihmisiä hillitsevä tekijä.* Ja itse asiassa jos olemme tarkkoja, koko perustelu voidaan kääntää toisinpäin: ”Jos jumala olisi olemassa, kaikki olisi sallittua!” Tällöinhän pelkkä jumalan käsky raiskaukseen tai kivitykseen tekisi teosta oikean, ja vain jumalan määräykset kertoisivat, onko teko sopiva vai ei. Jumalan olemassaolo tekisi kaiken luvalliseksi – ja kuten historia osoittaa, jumalien nimissä melkein kaikki todellakin on ollut luvallista.

Vihonviimeinen puolustelu tähän on, että eihän jumala tietenkään määrää meitä tekemään mitään sellaista, mikä on väärin. Asian ydin onkin juuri tässä: jos tämä puolustelu on pätevä, tällöin meillä on jo jokin jumalista riippumaton keino tietää, mitkä tekomme ovat oikein ja mitkä väärin. Jumalaa ei enää tarvitakaan. Looginen loppupäätelmä kuuluu: moraali ei tarvitse uskontoa tai jumalaa. Mutta uskonto sen sijaan tarvitsee moraalitunteita – ja se on taidokkaasti osannut valjastaa ne käyttöönsä. Ehkä rationalismi joskus pystyy samaan?

 - - -

*Alaviite: Edvard Westermarck kirjoittaa: ”Uskonnollisissa yhdyskunnissa tapaamme lukemattomia esimerkkejä ihmisistä, jotka tekevät ’hyviä töitä’ vain taivaallisen palkinnon toivossa. Tämä sisältää sen käsityksen, että jumaluus arvostelee tekoja kiinnittämättä paljoakaan huomiota niiden vaikuttimiin; sillä jos vaikuttimet otettaisiin asianmukaisesti huomioon, ihmistä tuskin voitaisiin pitää palkinnon arvoisena teon johdosta, jonka hän suorittaa yksinomaan omaksi hyödykseen.”

Kirjallisuus

Hume, D. (1779/1993): Dialogues and Natural History of Religion. Oxford University Press. Oxford.

Lampen, E. (1923): Gloria – Kokoelma kansojen pyhiä kirjoituksia. Otava. Helsinki.

Pyysiäinen, I. (2010): Jumalaa ei ole. Vastapaino. Tampere.

Sarmaja, H. (1997): Katumus ja anteeksianto. Alkoholipolitiikka. 62: 29–44.

Sarmaja, H. (2004): Moraalin logiikka ja tunteiden pelit. Yhteiskuntapolitiikka. 2/2004: 113–134.

Sarmaja, H: (2006): Kärsimys ja syntien sovitus. Yhteiskuntapolitiikka. 4/2006: 341–360.

Westermarck, E. (1933): Moraalin synty ja kehitys. Suom. Emerik Olsoni. WSOY. Porvoo.

Westermarck, E. (1984): Kristinusko ja moraali. Suom. Väinö Meltti. Otava. Helsinki.

Suvivirrestä

Seuraava kirjoitukseni oli Töölöläinen 10/2014 -lehdessä.

Suvivirsi on kulttuuriperintöä - entä sitten?

Sari Sarkomaa kirjoittaa Suvivirrestä Töölöläinen 9/2014 -lehdessä. Minustakin Suvivirsi on kaunis. Se on myös osa suomalaista kulttuuriperintöä.

   Tämä on kuitenkin kestämätön perustelu laulun puolustamiseksi koulujen kevätjuhlissa. Se, että jollakin on pitkät perinteet ja pitkä kulttuurihistoria, ei tee asiasta kannatettavaa. Orjuudella ja naisten alistamisellakin on pitkät perinteet.

   Ilmiöitä on tarkasteltava sen mukaan, millaisia hyötyjä ja haittoja niistä on. Suvivirren tapauksessa tämä on vaikeaa. Vastakkain on eri ihmisryhmien moraalikäsityksiä ja paheksumisen tunteita. Sarkomaa asettaa tietyn ihmisryhmän käsitykset edelle ja sivuuttaa toiset, politiikassa se on normaalia. Mutta siihen on oltava paremmat perustelut kuin vetoaminen historiaan.

   Perusteeton on myös ajatus, että virsiperinne auttaisi ihmisiä kunnioittamaan muunlaisia kulttuuriperinteitä. Sellaisesta ei ole näyttöä. Sarkomaa ei itsekään näytä kunnioittavan esimerkiksi avoimen keskustelun perinteitä. Hänestä keskusteleminen aiheesta on nimittäin "silkkaa voimavarojen hukkaa" ja "enemmän kuin harmillista". Avoin ja jatkuva mielipiteidenvaihto tällaisista konkreettisista aiheista on kuitenkin olennaista. Vain siten voidaan löytää pätevimmät perustelut ja lopulta humaaneimmat päätökset.

   Nykynuoriso tietää, että Suvivirteen on tehty uudet, ei uskonnolliset sanat. Virsi on muuttunut neutraaliksi mutta yhtä koskettavaksi Suvilauluksi. En ota tässä kantaa kummankaan puolesta. Toivon vain, että koululaisten aikanaan omille lapsilleen tekemät päätökset ovat järkevästi perusteltuja.

Miesten ja naisten palkkaeroista

Hyvää suomen kielen päivää! Tässä aiheeseen liittymätön kirjoitus:

Useimmat lienevät yksimielisiä siitä, että samanlaisista työpanoksista tulee saada samanlainen korvaus, työntekijän sukupuolesta riippumatta. Toteutuuko periaate työmarkkinoilla Suomessa? Jos sukupuolten väliset palkkaerot johtuvat siitä, että miehet ja naiset työskentelevät eri aloilla, eripituisia päiviä ja erilaisissa tehtävissä, periaate toteutuu. Tietämykseni ei anna mahdollisuuksia tämän arvioimiseen. En myöskään ole varma, minkälaisia muita reiluusperiaatteita palkkatasa-arvossa tulisi huomioida. Kysymys sukupuolten välisestä tasa-arvosta mutkistuu entisestään, kun tarkasteluun otetaan eläkeasiat. Alla on kaksi aihetta käsittelevää tekstiä, ensimmäinen Opettaja 10/2014 -lehdestä ja toinen Ylioppilaslehdestä 3/2014.

Jos naisen palkkaeuro on keskimäärin 80 senttiä, eläke-euro on vielä vähemmän. Kymmenen viime vuoden aikana sukupuolten ero eläkkeissä on kaventunut vain 5 prosenttia, ja nyt naisten keskimääräinen kokonaiseläke on vain 77 prosenttia miesten eläkkeestä. Näillä näkymin saavutamme eläketasa-arvon siis 90 vuoden kuluttua.

Olli Luukkanen, OAJ:n puheenjohtaja

94 senttiä on naisen euro Suomessa. Lukuun päästään, kun naisten bruttopalkan jakaa tehdyillä työtunneilla. Miehet kuitenkin maksavat keskimäärin 5,5 prosenttiyksikköä enemmän veroja, joten nettopalkkavertailussa naisen euro on 102 senttiä. Eläketuloissa epätasa-arvoa sukupuolten välillä on tätäkin enemmän: miehet ja naiset maksavat samoja eläketurvamaksuja, mutta koska naiset elävät pidempään, viidesosa miesten maksuista päätyy naisten eläkkeisiin. Sairausvakuutusmaksuista naiset taas maksavat 45 prosenttia, mutta julkisen terveydenhuollon kustannuksista 59 prosenttia menee naisiin.

Anton Nikolenko 

Mistä ristiriitaisuudet luvuissa johtuvat? Kummat luvut kuvaavat todellisuutta/tasa-arvoa paremmin? Samalla kannattaa pohtia, missä määrin ja miksi sukupuolilla on taipumus hakeutua eri aloille ja erilaisiin tehtäviin.

Lisäys 16.2.2015
Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä (Tammikuu 2015, No:514) on juttu palkkaeroista. Siinä sanotaan: 

Kun verrataan samassa tehtävässä ja samassa yrityksessä toimivan naisen ja miehen palkkaa, palkkaero kutistuu kolmeen prosenttiin. 

(Ks. myös kirjoitukseni Paljonko on paljon.)