Onko jälkipuinnissa järkeä?

Helsingin Sanomat 17.12. kirjoitti kriisin jälkeisenä apuna tarjottavasta jälkipuinnista, eräänlaisesta ryhmäterapiasta (ks. ”Kriisi!”-kuva). Juttu on ansiokkaan kriittinen. Tässä perässä on Tavataan ensi viikolla –kirjastani muokattuja otteita aihetta koskien (viitteet kirjassa).

Jälkipuinti (debriefing) on interventio, joka intuitiivisesti ajateltuna on houkutteleva, erityisesti olosuhteissa, joissa ihmiset kokevat, että heidän pitäisi tehdä jotakin. Mutta mistä tiedämme, toimiiko se? Jos kysymme jälkipuintia tekeviltä ihmisiltä, ei ole epäilystäkään, että he sanovat, että se on loistava interventio – ja että he tuntevat tekevänsä hyvää työtä. Jälkipuinti on niin suosittua, että joissakin organisaatioissa se on tullut pakolliseksi, mikäli henkilökunta on altistunut traumalle. Jos asiaa kysytään jälkipuintiin osallistuneilta, useimmat myös heistä luultavasti kertovat olevansa tyytyväisiä jälkipuintiin ja että he tunsivat hyötyneensä kokemuksesta. Jotkut tietysti kehittävät psykiatrisia häiriöitä jälkipuinnista huolimatta, mutta menetelmän puolestapuhujat sanoisivat tästä vain, että interventio ei ole täydellinen ja että nämä ihmiset olisivat kehittäneet trauman jälkeisiä reaktioita muutoinkin. (PTSD = post traumatic stress disorder)

Toisenlainen kuva paljastui, kun satunnaistaminen otettiin mukaan tutkimuksiin. Menetelmä oli yksinkertainen: osa traumalle altistuneista henkilöistä osallistui jälkipuintisessioon, kun toinen, sattumanvaraisesti valittu osa jäi ilman. Everitt ja Wesselyn (2004) mukaan tällöin ei ilmaantunut ensimmäistäkään todistetta siitä, että jälkipuinti olisi vähentänyt psykologista stressiä tai ehkäisisi PTSD:tä: ”Ja mikä pahempaa, kaksi pisimpään jatkunutta seurantaa tuottivat jotakin yllättävää – PTSD:n esiintyvyys oli huomattavasti korkeampaa niillä, jotka olivat osallistuneet jälkipuintiin.”

Olipa kyseinen tutkimustulos luotettava tai ei, se on tärkeä muistutus, että hoitoperusteeksi ei saa kelvata se, että osallistujat kokevat hoidon olevan heille hyödyksi. Potilaan ääntä pitää tietysti kuunnella, mutta sille ei tule antaa liikaa painoarvoa. Apua kaipaava potilas saattaa pakonomaisesti turvautua ja uskoa auktoriteetilta saamaansa hoitoon. Lisäksi on mahdollista, että jos osalla potilaista oireet eivät vähene, se saattaa johtua terapiasta.

Asiasta on keskusteltu Suomessakin. Myyrmäen kauppakeskuksessa tapahtuneen räjähdyksen aikoihin professori Kristian Wahlbeck Helsingin yliopistosta totesi seuraavasti: ”Kontrolloidut tutkimukset Suomessa käytetyn ryhmäjälkipuinnin tehosta puuttuvat kokonaan. On vain tutkimuksia, joissa kaikki ovat saaneet jälkipuintia. Jälkikäteen heiltä on kysytty, oliko apu mielekästä. Ihmiset ovat tietysti vastanneet, että kyllä siitä oli apua.” Jälkipuintia puolusti tuolloin muun muassa SPR:n kriisipsykologi Salli Saari: ”Ne, jotka itse ovat tehneet jälkipuintia eivät menetelmää kyseenalaista. Kriitikot ovat teoreetikoita, jotka eivät koskaan ole tehneet tai edes nähneet tätä työtä. Heillä ei ole edes käsitystä koko menetelmästä.”

Ongelma on siinä, että vastaavanlainen huomio tietämättömyydestä koskee myös satunnaistettuja vertailuryhmätutkimuksia. Tai sitten niiden ylivertaisuutta todisteiden saamiseksi ei vain haluta nähdä. Tilanne on valitettava, sillä vain satunnaistettujen ryhmävertailujen avulla voisimme saada todenmukaisen kuvan hoitojen todellisista vaikutuksista. Kiista jälkipuinnista nousi uudelleen pinnalle tsunamikatastrofin aikoihin, jolloin Wahlbeck teki seuraavan lisähuomion: ”Jos voimakkaasta oireilusta tulee sosiaalisesti odotettu ja hyväksytty reaktio, niin saadaan varmasti aikaan paljon työkyvyttömyyttä.”

Kriiseihin erikoistuneen toimittajan Pasi Jaakkosen mukaan on huomattava, että uutistoimittajien mielissä kriisiavusta on tullut epävirallinen mittari sille, kuinka rajusta onnettomuudesta on kyse: ”Kun lähtökohtaisesti jokainen toimittaja haluaa nähdä uutisensa lehdessä, radiossa tai televisiossa, niin sen loppuun tavataan lisätä maininta jälkipuinnista ikään kuin alleviivaamaan uutisen painoarvoa. Näin kriisiapu-sanan käytöstä on tullut uutisteksteihin ja toimittajien ajatteluun eräänlainen itseään ylläpitävä automaatti.”

Jälkipuinti ei toki ole ainoa hoito, johon suuri joukko psykologeja uskoo, mutta jonka tehosta ei ole varmuutta. Jos ollaan tarkkoja, koko psykologian kenttää vaivaa joukko kyseenalaistamattomia käsityksiä. Esimerkiksi psykologian professori Raija-Leena Punamäki ja psykologi Riitta Ylikomi kirjoittavat Suomen Lääkärilehdessä: ”On ilmeistä, että yritykset painaa negatiiviset ajatukset pois tietoisuudesta eivät ainoastaan epäonnistu, vaan vaiennetut muistot palaavat yhä voimakkaampina.” Tätä itsevarmaa lausuntoa ”työstämisen” hyödyistä kannattaa verrata kirjoitukseen vuodelta 1904, jossa kerrotaan, minkälaista harmia vanhojen muistojen kaivaminen saattaa aiheuttaa: ”Saattaa nousta emotionaalinen myrsky, jonka vaikutuksia on vaikea mitata. Patologiset ilmiöt eivät välttämättä vain voimistu, vaan uusiakin saattaa ilmaantua. Eräässä tapauksessa ’työstämisyritys’ johti tuntikausien huumaantumiseen ja vanhoihin muistoihin viittaaviin hallusinaatioihin.”

Kumpi siis on oikeassa, nykypsykologit vai reilut sata vuotta vanha ajatus? Ja missä tilanteissa? Kysymykset ovat tärkeitä, sillä psykologiassa ei riittävässä määrin noudateta lääkärin etiikan mukaista varovaisuusperiaatetta, jonka mukaan potilaalle ei ainakaan saa aiheuttaa vahinkoa (primum non nocere). Psykologisissa hoidoissa nojataan edelleen liikaa intuitioon ja testaamattomiin teorioihin, joiden soveltaminen saattaa paikoin pahentaa potilaan tilannetta. (Toki lääkäritkään eivät aina noudata periaatetta; esim. moni polvileikkaus on ollut joko turha tai potilaalle haitaksi.)

Vaikka satunnaistaminen on paras käytössä oleva menetelmä edellä ilmenneiden kiistojen ja kysymysten ratkaisemiseen, sellaisenaan se ei yksin riitä. Satunnaistamisen lisäksi pitää kiinnittää huomiota siihen, että ryhmien käsitteleminen tapahtuu puolueettomasti koko hoidon ajan. Samoin on oltava tarkkana siitä, ketkä tietävät verrokkiryhmistä ja niiden jakoperusteista. Esimerkiksi niin sanotussa kaksoissokkotutkimuksessa sekä potilas että tutkija ovat molemmat epätietoisia hoidon luonteesta. Joskus potilasta on mahdotonta pitää epätietoisena saamastaan hoidosta, esimerkiksi kun on kyse kirurgisesta leikkauksesta (tosin polvitähystyksissä on pystytty kaksoissokkoon). Tällaisissa tapauksissa riittää, että hoidon arvioija pidetään hoidon luonteesta tietämättömänä. Niin tai näin, kaikille osapuolille on pidemmän päälle hyödyksi, että satunnaistetuista kontrollikokeista tulisi käytetympi menetelmä myös psykoterapioiden testaamisessa. Kunnolliset tutkimukset palvelevat sekä humanitaarisia että taloudellisia intressejä.

Millainen pilapiirros rikkoo lakia?

Tässä on noin kymmenen vuotta vanhoja lehtileikkeitä ja lyhyt ote syyttäjän päätöksestä. Tekstit koskevat piirtämiäni uskontokriittisiä pilakuvia ja niistä tehtyä tutkintapyyntöä, aiheena uskonrauhan rikkominen. (Kuvia löytyy muun muassa täältä.)

Yksi löytämistäni lehtijutuista on pastorin (nykyinen kenttäpiispa) mielipidekirjoitus, jossa hän yrittää käyttää natsikorttia. Tämänkaltainen vetoaminen Natsi-Saksaan sananvapauden rajoittamiseksi ei toimi. Hitlerin hallinto harjoitti propagandaa, mutta sitä ei suinkaan perusteltu tai puolusteltu sananvapaudella. On älytöntä rinnastaa Hitlerin totalitaristisen hallinnon propaganda ja uskontoja tai muita totalitaristisia hallitsemismuotoja vastaan esitetty satiiri.

Myös väite, että pilapiirrokset rikkoisivat uskonrauhaa, on valheellinen (ks. uskonrauhasta myös täältä). Mikään kuvissa ei estä tai häiritse uskonnon harjoittamista. Kuvat saattavat huvittamisen sijasta loukata (näyttelyn pilakuvissa tehtiin pilaa ateisteistakin), mutta oikeutta olla loukkaantumatta ei ole. Erityisen huvittava on papin kynästä tuleva ajatus, että satiirin käyttö on arveluttavaa sillä perusteella, että satiirin ei tarvitse olla totta. Näin uhmakasta itseironiaa en olisi sotilaspastoriltakaan odottanut. (Päätöslauselmassa oleva maininta kristinuskosta rauhanomaisena uskontona saattaa, ainakin historiallisesti katsottuna, olla vielä huvittavampi.)

Kyseinen pastori myös esittää, että jos joku kehottaisi juutalaisia tai muslimeita eroamaan yhdyskunnistaan, sitä pidettäisiin kiihottamisena kansanryhmää vastaan. Lausunnon yllyttämänä yllytän maailman muslimeita ja juutalaisia, tai itse asiassa minkä tahansa järjestäytyneen uskonnon jäseniä – pois lukien rationalistishumoristiset pastafarit – eroamaan yhdyskunnistaan. Maailma olisi parempi, jos järkiperäinen ja todisteisiin nojaava ajattelu saisi enemmän jalansijaa ja jos yhteisöllisyys ja henkisyys eivät tukeutuisi ihmisiä lokeroivaan huuhaaseen ja jos ihmiskunta ymmärtäisi, miten paljon pahaa uskonnot saavat aikaan, etenkin yhdistyneenä militarismiin.

(Ks. selityksiä uskonnolle täältä.)

"Matikka on vaikeeta, mennään shoppailemaan!" ja muita vanhoja tekstejä

Löysin kansion välistä joitakin vanhoja tekstejäni. Laitan niistä ottamani kuvat tähän. Aiheena muun muassa nauru, raskauspahoinvointi, moraali ja sukupuolierot. 

Mikä on pätevä todiste hoitotehosta?

Skepsiksen vuoden 2017 Huuhaa-palkinnon sai Suomen Energiahoitajat Oy. Yhtiö mainostaa hoitonsa ja koulutustensa ylivertaisuutta yli tuhannella tyytyväisellä asiakkaalla. Ihmisten tyytyväisyys tai heidän paranemiskertomuksensa eivät kuitenkaan ole päteviä todisteita hoidon tehokkuudesta.

Pätevä todiste edellyttää, että potilaat on jaettu satunnaisesti ryhmiin. Yhdelle ryhmälle annetaan hoitoa ja toinen ryhmä, niin sanottu verrokkiryhmä, jää ilman hoitoa. Näin voidaan arvioida, kuinka moni hoidetuista olisi parantunut itsestään. Usein perustetaan myös ryhmiä, jotka saavat jotakin toisenlaista hoitoa. Lisäksi hoitovaikutusten arvioija tulee pitää epätietoisena, minkälaista hoitoa potilas on saanut. Menetelmän tarkoitus on sulkea pois tutkijan piilevätkin ennakkoluulot. Pätevimmät todisteet saadaan kaksoissokkotutkimuksesta. Siinä potilaskaan ei tiedä, saiko hän hoitoa vai ei.

Lääketieteen menestys perustuu tällaisiin tiukkoihin vaatimuksiin. Vain satunnaistamisen ja puolueettomuuden avulla voidaan saada todenmukainen kuva hoitojen vaikutuksista. On harhaanjohtavaa mainostaa kykyä parantaa sairaita sillä, että joku on kokenut hoidon olevan hänelle hyödyksi. Apua kaipaava potilas saattaa pakonomaisesti turvautua hoitoon, vaikka sen takana ei olisi minkäänlaisia (myötätunnon ulkopuolisia) parantavia elementtejä.

https://yle.fi/uutiset/3-9964399

http://www.skepsis.fi/HuuhaaPalkinto/2017

Seksuaalinen häirintä, miesten harhaluulot ja tuloerojen vaikutus parisuhteen pysyvyyteen

Tässä on kommenttejani kolmeen Helsingin Sanomissa vastikään olleeseen juttuun.

Puolisoiden tuloerot vaikuttavat parisuhteen pysyvyyteen

Helsingin Sanomien Elämä -sivuilla oli 28.10.2017 juttu perheiden rahankäytöstä. Artikkeli käsitteli lähinnä sitä, missä määrin rahat ovat puolisoiden kesken yhteisiä. Jutussa sanotaan:

Joskus kuulee väitettävän, että vaimon suuremmat tulot aiheuttavat helposti ongelmia parisuhteessa. Akatemiatutkija Marika Jalovaara Turun yliopistosta haluaa kumota tällaisen käsityksen. ”Tutkimusnäyttöä ei ole. Ihmeen sitkeästi elää vanha tarina, jonka mukaan miehen ansaitsema raha lisää perheen hyvinvointia ja onnellisuutta, mutta naisen ansaitsema raha aiheuttaakin konflikteja ja valtataistelua.”

En ole törmännyt Jalovaaran mainitsemaan tarinaan miehen ja naisen tulojen absoluuttisista vaikutuksista. Mutta puolisoiden tuloerojen ja avioerojen yhteydestä on olemassa tutkimusnäyttöä. Jalovaarakin toteaa perään, että eronneisuus on tilastollisesti suurempaa, mikäli naisen tulot ovat miehen tuloja suuremmat.

Kirjallisuuskatsauksen sijasta laitan tähän kolme nopealla haulla löytynyttä vastaavanlaista tutkimustulosta:

The higher the wife’s share in the couple’s income the higher the divorce risk.

...high earnings capacity increases the probability of marriage and decreases the probability of divorce for young men, but decreases the probability of marriage for young women... 

Canadian study found that divorce rates increase as married women’s income approaches that of their husbands, and accelerate further when women’s income surpasses that of their husbands. For each additional $1,000 increase in wives’ income, the chances of divorce increase 3 percent.

Ymmärtääkseni miehen ja naisen tuloerojen tilastollinen vaikutus tulee esiin, vaikka muita asiaan vaikuttavia muuttujia – ikä, sosioekonominen asema, koulutus – olisi vakioitu. Kiinnostuksella odotan, muuttuvatko länsimaat tässä suhteessa lähivuosina – ja mihin suuntaan.

- - -

Onko seksuaalinen häirintä vallan- vai seksinhalua?

Helsingin Sanomien Kulttuurisivujen Lauantaiesseessä 28.10.2017 käsiteltiin viime viikkoina esillä ollutta aihetta, seksuaalista ahdistelua/häirintää. Jutussa oli haastateltu sosiologi Hanna Vilkkaa, joka kertoi näkemyksiään siitä, miksi aihe on nyt pinnalla. Juttu loppuu seuraavasti:

Vilkka mainitsee myös globaalin henkisen poikkeustilan, jossa kaikesta pahasta on tullut arkipäivää. Pelon kautta saattaa tulla halu suojella itseään ja osoittaa, että on valta tehdä vielä jotain. ”Ja seksihän on kaikille yhteistä ja sen kautta on helppo haavoittaa ja osoittaa omaa paikkaansa.”

Selitys ontuu. Ihmiset toki haluavat suojella itseään ja paha on arkipäiväistä – ainakin lehtien sivuilla ja uutisissa –, mutta kyse tuskin on poikkeustilasta, varsinkaan sellaisesta, joka selittäisi seksuaalista ahdistelua. Koskaan tätä ennen emme ole eläneet näin inhimillistä ja väkivallatonta aikaa. Lisäksi se, että ylemmässä arvoasemassa olevat miehet syyllistyvät häirintään, ei ole todiste siitä, että häirinnässä olisi kyse vallan pönkittämisestä. Yhtä hyvin voi olla niin, että mies, jolla on valtaa, harrastaa häirintää, koska hän pystyy siihen. Tällaista selitystä puoltavia seikkoja on paljon. Hesarin juttukin toteaa, että ”Vilkan mukaan häirintää tapahtuu eniten hierarkkisilla aloilla, kuten hoiva- ja opetusaloilla”. Toki myös esimerkiksi persoonallisuuspiirteiden tarkastelun tulee olla mukana selityksessä; valta sellaisenaan ei selitä käyttäytymistä.

Seksuaalisessa häirinnässä käytetään valtaa, mutta vallankäyttö tai valtaanpääsy eivät siis yleensä ole motiiveina. Olen jopa kuullut väitettävän, että valtamotiivi –hypoteesi on naisvaltaisissa sosiaalitieteissä siksi suosittu, että naiset pystyvät miehiä helpommin samaistumaan ajatukseen seksin/seksuaalisuuden käyttämisestä oman sosioekonomisen aseman parantamiseksi. Tämä lienee kuitenkin kaukaa haettua. Osuvampi selitys saattaa olla se, että nainen ei koe ahdistelua/raiskausta seksiksi vaan nimenomaan väkivallaksi ja vallankäytöksi. Tämä ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita, että teon motiivi olisi joku muu kuin seksuaalinen. Valta-asemassa olevat naiset eivät myös läheskään samassa määrin seksuaalisesti ahdistele alaisiaan. Lisäksi ahdistelijan siviilisääty – ovat useammin naimattomia – puoltaa seksuaalista motivaatiota, samoin kuin ahdistelun kohteen ikä/hedelmällisyys. (Ks. Buss&Malamuth 1996)

Hain joistakin kirjoistani (ks. oheinen kuva) tietoja kädellisserkuillamme tapahtuvasta ahdistelusta (sexual harassment ja coercion). Apinoilla kyse näyttää olevan lähinnä ylempiarvoisen koiraan aggressiivisesta seksuaalisuudesta, ei niinkään vallantavoittelusta, edes hierarkkisimmilla lajeilla. (Apinatutkijapiireissä harassment -termi saattoi alun perin tarkoittaa häirintää, jossa koiras pyrkii estämään kilpailevan koiraan parittelua; en tosin ole tästä varma.) Apinoilla seksuaalinen ahdistelu on yleisempää, jos naaraat ovat heikompia fyysisesti ja sosiaalisesti - esimerkiksi jos naarailla ei ole tapana tai taipumuksia muodostaa liittolaisuuksia dominoivaa koirasta vastaan. Viihdemaailmassa, josta tämänkertainen kohu alkoi, kilpailu rooleista on äärimmäisen ankaraa. Tämä luultavasti tekee liittolaisuuksien solmimisesta hankalaa, mikä, kuten muilla kädellisillä, saattaa altistaa ahdistelulle. (Joillakin kädellislajeilla tavataan myös raivoparitteluita [rage-induced copulation], jossa koiraan aggressio toteutuu parittelupyrkimyksinä riippumatta siitä, onko naaras kiimassa vai ei. Joillakin lajeilla taas erektion esitteleminen alempiarvoiselle koiraalle on melko yleistä.)

Ihmiskoiraissa ahdistelijoita on useammanlaisia. Osa ahdistelijoista saattaa olla statuskilpailusta syrjäytyneitä (ahdistelu luultavimmin haittaisi heidän vallantavoitteluaan) ja osa taas on korkeassa hierarkkisessa asemassa. Ja kaikkea siltä väliltä. Mutta valtaapitävät näyttävät olevan enemmistönä. Niin tai näin, veikkaan, että nyt Hollywoodista alkaneet tapahtumat muuttavat miesten tapoja pysyvämmin kuin aiemmat kohut. Ehkä sivutuotteena Hollywood-elokuvatkin vähitellen kohenevat. (Ks. raiskauksesta aiemmassa kirjoituksessani.)

Seksuaalinen ahdistelu on yksi lopputulema miesten ja naisten vastakkaisista seksuaalisista tavoitteista työpaikoilla. Siihen on mahdollista vaikuttaa lainsäädännöllä. Biologin silmin lait ovat olemassa nimenomaan tätä tarkoitusta varten: säätelemässä yksilöiden lisääntymispyrkimyksiä mutkikkaassa yhteisössä.

- - -

Miehet ylitulkitsevat naisen kiinnostusta

Ahdisteluun liittyen Helsingin Sanomien Tiede-sivuilla 9.11.2017 uutisoitiin miesten harhaluuloista (ks. kuva). Tutkijat selvittivät, missä määrin naisen ulkonäkö ja pukeutumisen viettelevyys kertoivat miesten mielestä siitä, kuinka kiinnostunut nainen oli seksistä. Tulokset eivät ole uusia tai yllättäviä: osalle miehistä pelkkä naisen kauneus oli vihje tämän kiinnostuksesta. On kuin kiihottuminen kauniista naisesta saisi osan miehistä projisoimaan omat tunteensa naisen tunteiksi. Nähdessään naisen minihameessa moni mies tuntuu ajattelevan, että ”tuo haluaa seksiä juuri nyt”.

Rakkauden evoluutio -kirjassani aihetta käsitellään pitkästi ja ilmiölle etsitään selityksiä. Miksi miehet ylitulkitsevat naisen kiinnostusta? Miksi ei-seksuaaliset vihjeet, esimerkiksi pelkkä ystävällisyys, nähdään seksuaalisen kiinnostuksen ilmaukseksi? (Tai miksi naiset vastaavasti alitulkitsevat miehen sitoutumisaikeita?)

Kysymys on haastava siksi, että suuri osa ihmislajin viime aikaisesta lisääntymisestä on luultavimmin tapahtunut sukupuolten väliseen työnjakoon perustuvissa yksiavioisissa parisuhteissa, joissa molemmat ovat investoineet jälkeläisten hyvinvointiin. Miten siis on mahdollista, että sukupuolet ovat niin erilaisia, intressitulkintojen lisäksi vaikkapa suhteessa kaupalliseen pornografiaan?

Riippumatta siitä, miten samanlaisia sukupuolten investoinnit perheeseen ovat tyypillisesti olleet, sukupuolet eroavat valtavasti siinä, mikä on pienin mahdollinen investointi: mies pystyy saamaan geeniperillisen nopeasta yhdynnästä lähes ilman kustannuksia. On mahdollista, että vaikka tällaisia tilaisuuksia ei miehillä evoluutioympäristössä juuri ollut, niihin tarttuminen, kun niitä tuli vastaan, lisäsi siinä määrin miesten kelpoisuutta, että miessukupuolelle kehittyi häirintään ja jopa raiskauksiin kannustava seksuaalipsykologia. Useimmille miehille jo ajatus kustannuksettomasta seksistä uusien hedelmällisten naisten kanssa on kiihottava. Vaikka vain yksi yllyke tuhannesta huipentuisi paritteluun, himon päätehtävä on paritteluun motivoiminen.