lauantai 10. toukokuuta 2008

Inho on intuitiivista mikrobiologiaa

Seuraava inhontunnetta koskeva teksti on muotoiltu kirjastani Rakkauden evoluutio.

Kenen hammasharjaa käyttäisit vähiten mieluusti: puolisosi, sisaresi, parhaan ystäväsi, esimiehen, postinjakajan vai TV:n säätytön? BBC:n tekemässä tutkimuksessa lähes kaikki vastasivat postinjakajan. Seuraavaksi vastenmielisintä oli oman esimiehen hammasharjan käyttö. Miksi vastaajat olivat niin varman yksimielisiä? Entä miksi pienetkin koiranjätökset pihapiirissä herättävät voimakasta ärtymystä? Tai miksi kavahdamme oksennusta? Tai miksi kosketamme mieluummin sinistä kuin keltavihreää tai punaista nestettä? Jotta ymmärtäisimme näitä reaktioita, täytyy ymmärtää yhtä ihmisen kuudesta perustunteesta, inhoa. Mitä inho on? Miksi sitä koetaan?

Ihminen on – muiden eläinten tavoin – ollut aina alttiina vaarallisille taudinaiheuttajamikrobeille. Erityisen himoittuja mikrobien mielestä ovat eri ruumiinaukot. Ne kuitenkin pyrkivät puolustautumaan monin tavoin; korvassa oleva vaha, silmien kyyneleet, nenän ja kurkun lima sekä kuukautiseritteet hoitavat tehtäväänsä taistelussa pöpöjä vastaan. Mutta aina nämä keinot eivät riitä. Lisäksi tarvitaan psykologisia puolustuskeinoja, tarvitaan inhoa.

Kaikissa kulttuureissa inhotaan esimerkiksi mädäntynyttä lihaa ja oksennusta. Samoin seksiä ja suutelua – erittäin riskialtista! – inhotaan vääränlaisen kumppanin kanssa. Harva tuntee postinjakajan, joten varmuuden vuoksi on parempi olla käyttämättä hänen hammasharjaansa. Inho on siis intuitiivista mikrobiologiaa. Sen yhtenä tarkoituksena on pitää meidät terveinä, ja samalla estää ei-toivottuja raskauksia. Todennäköisesti inhon laukaisevat tekijät olivat pahimpia tautilähteitä esihistoriamme rehevällä savannilla. (Siellä tunne siirtyi myös sosiaaliseen maailmaan: moraaliltaan epäilyttävä henkilö herättää inhoa, ainakin kuvaannollisesti.)

Vaikka useimmat kulttuurintutkijat korostavat kulttuurien välisiä eroja, yleensä paljon kiinnostavampia ovat tiedot ihmisluontoon kuuluvista, kaikille yhteisistä valmiuksista. Joskus ne yhdistävät eri lajejakin: ilmeisesti sekä ihmisillä että rotilla on voimakas taipumus saada inhontunne mausta, jota on joskus seurannut huono olo tai sairastuminen. Kulttuurien välisissä hygieniaa koskevissa inhokäsityksissä ja -kokemuksissa on totta kai myös eroja. Esimerkkinä voisi toimia Pekingin luonnontieteellisen museon ihmisen anatomiaa käsittelevä osasto. Sen hyllyillä notkui lasiastioita, joiden sisällä formaliinissa kellui kellertyneitä epämuodostuneita sikiöitä ja vauvoja. Kaksi aikuisenkin ruumista oli tällaisessa ”akvaariossa”. Toiselta oli avattu sisäelimet näkyviin ja toiselta oli nyljetty iho lihasten esittelemiseksi. Museo oli outo kokemus, kun tulee kulttuurista, jossa kuolema pidetään niin hyvin piilossa. Toisaalta kun tarkkailin paikallisia museovieraita, huomasin, että inhontunteemme näyttelyesineitä kohtaan oli sittenkin hyvin samanlainen. Ihminen on kaikkialla ihminen.