maanantai 8. heinäkuuta 2013

Rohkeus on häpeänpelkoa


Helsingin Sanomien toimittaja kyseli rohkeudesta ja sen biologiasta, etenkin yksittäisten sankaritekojen suhteen. Tähän muokattu vastaukseni on lähinnä hajanaista pohdiskelua.

Rohkeus on yksi ihmisluontoon kuuluvista tunteista/käyttäytymisreaktioista, jossa samalla on paljon yksilöllistä vaihtelua. On ilmeistä, että luonnonvalinta karsii uhkarohkeimpia rämäpäitä. Emme ole sellaisten jälkeläisiä. Toisaalta valinta karsii monesti myös kaikkein pelokkaimpia. Pelkureita on kenties ollut helpompi ollut käyttää hyväksi ja he (osittain tästä syystä) tuskin myöskään ovat olleet halutuimpia yhteistyökumppaneita. Valinta on saattanut karsia jopa pelkurin ystäviä.

Toisaalta ihmisyhteisöihin on aina mahtunut useampia strategioita ja työnjakoa. Esimerkiksi hyökkääminen naapuriheimoon vaatii eri ominaisuuksia kuin vaikkapa puutarhanhoito. Aremmillekin yksilöille on ollut lokeronsa.

On perusteltua ajatella, että rohkeus on suurelta osin häpeän pelkoa. (Sen ei tietenkään tarvitse olla tietoista.) Rohkeus on halua antaa itsestä kuva hyödyllisenä yhteistyökumppanina, joka osaa pitää puoliaan muita vastaan. Osittain se on myös pelkoa yhteisön langettamaa rangaistusta kohtaan (jonka senkään ei tietysti tarvitse olla tietoista). Yhteisön muut jäsenet kun ovat varmasti halunnet rankaista sellaista, joka kovan paikan tullen ei pysykään yhteisessä rintamassa tai tee poikkeustilanteen vaatimia suorituksia. Häpeän- ja rangaistuksenpelon lisäksi rohkeuden takana lienee sen kyky nostaa yksilön statusta muiden silmissä. Ja status taas on tuonut ainakin miehille - ja heidän kantamilleen "rohkeusgeeneille" - parempia lisääntymisnäkymiä.

Ihmisluonto-kirjani kamikaze-osiossa kirjoitin tilanteista, joissa yksilöt ovat olleet hyvin rauhallisia varman kuoleman edessä. Kyseistä ilmiötä on ymmärrettävästi tutkittu hyvin vähän, vaikka se tuleekin esiin monenlaisissa yhteyksissä. Suomalaisten hävittäjälentäjien esimerkiksi kerrotaan saavuttaneen rauhallisuuden tunteen, jopa taistelulennon aikana, vaikka vastassa on ollut täysin ylivoimainen vihollinen (Karunki 1940). Ehkä kuolemanvaara tekee osasta meistä harvinaisen selväjärkisiä ja kylmäpäisiä.

Helsingissä Tokoinrannassa miehen hukkumasta pelastanut Emma Paju-Torvalds kertoo vastaavista tuntemuksista: ”Se oli joku ylitila, mihin menin: en tuntenut kylmää tai pelkoa ollenkaan” (HS Nyt-liite 30/2011). Ehkä jopa olemme lähinnä tällaisiin tuntemuksiin taipuvaisten yksilöiden jälkeläisiä? Toisaalta pankkiryöstäjänä tunnettu Matti ”Volvo” Markkanen kuvasi pelon puutettaan ja aistiensa herkistymistä vaaratilanteessa jonkinlaiseksi vammaksi (HS 8.7.2011).

Rohkeutta korostavista esimerkeistä huolimatta on selvää, että ainakin sotatarinoissa on iso annos propagandaa ja poseeraamista. Useinhan veteraanit kertovat myös lamauttavasta kauhusta ja myöhemmin heränneistä tunnontuskista tai kuolemanpelon tuomista painajaisista. Talvisotakokemuksia tutkineen Ville Kivimäen mukaan suomalaiset kokivatkin sotimisen tyypillisesti työtehtävänä, jotta siihen oli helpompi ottaa etäisyyttä. ”Tappaminen oli homma, joka piti hoitaa” (Seuri 2009).

Heimon puolustuksessa tarve rohkeudelle on joka tapauksessa ollut suurimmillaan. Se on myös saattanut olla tärkein ympäristö, jossa luonnonvalinta on suosinut rohkeuden takana olevia ominaisuuksia. Evoluutiohistorian heimosodissa yksilön edut kun ovat luultavimmin olleet suorassa yhteydessä ryhmän etuihin. Oma henki on ollut riippuvainen ryhmän muiden yksilöiden hyvinvoinnista (ja muiden käsityksestä omasta rohkeudesta). Tämä lienee tärkeimpiä selityksiä sodissa heräävälle rohkeudelle ja solidaariselle uhrimielelle. Voitaneen jopa yleistää, että ihmisellä valmius sotimiseen maan/heimon puolesta perustuu lähinnä ryhmän jäsenyydestä koituneisiin omiin etuihin – joko suoraan statuksena tai rankaisun välttämisen kautta tai sitten epäsuorasti sukulaisille koituneiden hyötyjen kautta. Kyse on myös tunteellisista sopimuksista jakaa riskit tasan. Näiden ryhmäsopimusten mukaan kaikilla oman ryhmän jäsenillä tulee olla samansuuntaiset mahdollisuudet kaatua taistelussa.

Tasajakosopimusten ja ryhmäsolidaarisuuden hengessä olemme samalla erittäin kiinnostuneita muiden osallistumisesta. Me myös hyväksymme niiden rankaisemisen, jotka eivät pysy yhteisessä rintamassa. Esimerkiksi ensimmäisestä maailmansodasta on lukuisia kertomuksia siitä, kuinka joukkuetoverit olivat teloittamassa ryhmänsä sotilaskarkureita, kokien teloituksen – toki upseerien määräämän – lähes velvollisuudekseen. (Jälleen kerran on ilmeistä, että muiden vahtimisen ei tarvitse olla kovin tietoista.) Michel de Montaigne kirjoittaa: ”Ken huomionsa muiden tarkkailuun tuossa mellakassa suuntaa, hän ei ole itse siinä todella mukana, ja todistus, jonka hän antaa toveriensa käyttäytymisestä, puhuu häntä itseään vastaan.” Kenties tällaisista syistä armeijoissa ylläpidetään sotilaskuria valvovia sotapoliiseja tai valvontaupseereita. Montaignen jatkohuomio kertoo juuri tästä vahtimisen vaikeudesta ja toisaalta sen tärkeydestä: ”Syystä moititaan teeskentelyä sodissa: sillä mikä ovelalle sen yksinkertaisempaa on kuin vaaroja väistellen näytellä hurjapäätä, vaikkei hänen urheutensa ole vettä väkevämpi? On niin monia keinoja välttää omakohtaista vaaraa, että tuhannesti voimme maailmaa pettää ennen kuin pahaan paikkaan joudummekaan, ja silloinkin kun siinä pyristelemme, osaamme kyllä pitää ilmeemme tiukkana ja puheemme vakaana, vaikka sielu meissä vapisisi.”