lauantai 30. joulukuuta 2017

Penis – Huippudesignia?

Vuoden 2017 viimeinen blogimerkintäni on tiivistetty ja muokattu ote Rakkauden evoluutio -kirjastani (viitteet kirjassa). Tarkastelun kohteena on ihmiskoiraan peniksen muotoilu. (Aiheeseen etäisesti liittyvä kuva on Jumalattomat pilakuvat –näyttelystäni kahdenkymmenen vuoden takaa.)

Ihmiskoiraan penis on tehokas imupainemäntä

Elollisessa siemenessä ovat nämä siemensäikeet vilkkaassa liikunnossa, uiskella kierutellen päät edellä ja häntäsäikeet jälessä kuin mitkähkän ankeriaat.

E. W. Wretlind, 1893


Ihmiskoiraille on kehittynyt monenlaisia keinoja isyyden varmistamiseksi. Sekä kumppanin mustasukkainen vartioiminen että yhdessäolosta nauttiminen ovat molemmat saattaneet kehittyä vähentämään naaraan mahdollisuuksia syrjähyppyihin. Koiraan keinot eivät kuitenkaan lopu tähän. Isyyteen voi ja kannattaa vaikuttaa myös silloin, kun kumppanin syrjähyppy on jo tapahtunut.

Eräiden tutkimusten mukaan esimerkiksi siittiöiden määrä kasvaa siemensyöksyssä sitä enemmän, mitä vähemmän koiras on (kolmen päivän aikana) nähnyt puolisoaan. Eron jälkeen koiraat myös näkevät kumppaninsa viehättävämpänä ja kuvittelevat heidän olevan seksuaalisesti halukkaampia. Teorian mukaan koiras pyrkii näin syrjäyttämään mahdollisen kilpailijan siittiöt naaraan sisällä.

Monista lajeista tiedetään, että kilpailu naaraan hedelmöittämisestä on muokannut koiraiden sukuelinten rakennetta. Esimerkiksi hyönteiskoiraiden äärimmäisen monimutkaiset siittimet näyttävät selittyvän sekä siittiökilpailulla että naaraiden suorittamalla siittiöiden valinnalla – johon siittimen ”lisäosat” pyrkivät vaikuttamaan. (Myös parittelua edeltävällä seksuaalivalinnalla saattaa olla merkitystä. Ainakin eräillä kalalajeilla naaraat suosivat koiraita, joiden sukuelimet ovat suuret. Saalistuspaine pitää sukuelinten koon kuitenkin kurissa: pakeneminen osoittautui hitaammaksi suurten elinten kanssa.)

On mahdollista, että parittelunjälkeinen seksuaalivalinta näkyy myös ihmiskoiraan sukuelimessä. Sen muotoilua voidaan verrata autonmoottorissa olevaan mäntään ja sen öljyrenkaaseen. Männänrenkaiden tarkoitus on kuoria ylimääräinen öljy sylinterin seinämästä, jotta öljyä ei jäisi karstoittamaan moottoria. Mekaanikon silmin ihmispenis on eräänlainen imupainemäntä, jonka yksi tarkoitus saattaa olla toisten koiraiden siittiöiden poistaminen naaraan emättimestä.

Asiaa on tutkittu tieteellisesti. Verrattuna muihin kädellisiin ihmiskoiraan penis on ensinnäkin leveämpi ja pidempi. Myös sen rakenne eroaa muista kädellisistä: terska on korostuneempi ja ainutlaatuisen muotoinen. Tutkimuksen kokeellisessa osassa testattiin erimuotoisten tekopenisten kykyä poistaa siemennestettä matkivaa liuosta keinotekoisesta vaginasta. Tutkimuksen toinen osa tehtiin kyselykaavakkeella New Yorkin yliopistossa. Siinä noin 300 vastaajaa kertoi, muuttuivatko koiraan työnnöt yhdynnässä nopeammiksi tai syvemmiksi sen jälkeen, kun epäilykset naaraan mahdollisesta uskottomuudesta olivat tulleet ilmi.

Tulokset tukivat siittiökilpailuhypoteesia. Ensinnäkin tekopenikset, jotka jäljittelevät terskan helttamaista rengasta, poistavat keinotekoista siemennestettä huomattavia määriä, jopa 90 prosenttia. Työnnön syvyys on kuitenkin ratkaiseva tekijä: merkittävää poistamista tapahtui vain, jos penis oli vähintään 75-prosenttisesti tekovaginan sisällä. Myös kyselytutkimuksen tulokset tukevat väitettä siemennesteen poistamistehtävästä. Suuri osa vastaajista – molemmista sukupuolista – muisti pettämistä epäilevän ja mustasukkaisen koiraan työnnöt syvemmiksi ja kiihkeämmiksi. Tutkijoiden mukaan monet koiraat näyttävät muuttavan seksuaalista käyttäytymistään tavalla, joka poistaa kilpailijan siittiöitä vaginasta. (Kyseessä ei tietenkään olisi vain parisuhteessa olevan koiraan strategia, sillä myös naaraan syrjähyppykumppani hyötyy kyvystä poistaa edeltäjän jättämiä siittiöitä.)

Kyselytutkimuksen yhtenä ongelmana tutkijat pitävät sitä, että koiraat voivat yleisesti luulla, että syvemmät ja kiihkeämmät työnnöt ovat sovelias toimintatapa lyhyen eron jälkeen ja/tai suhtautumisessa uskottomuusepäilyihin. Olipa tällainen tietoinen ajatusmalli olemassa tai ei, se sopii kuvaan siittiöidenpoistamishypoteesin kanssa. Artikkeli päätyy seuraavaan lopputulokseen sukupuolten erilaisista strategioista lajimme esihistoriassa: ”Sekä kyselytutkimusten että keinotekoisten sukuelinten perusteella saadut tulokset viittaavat siihen, että miesten sukuelinten anatomia ja käyttäytyminen ovat siittiökilpailun muovaamaa.”

Toisaalta tiedot fysiologisista isyydenvarmistamismekanismeista ovat varsin vajavaisia. Meillä ei esimerkiksi ole aavistustakaan siitä, miten kallista koiraalle olisi tuottaa siittiöitä, jotka elävät pitempään tai uivat nopeammin. Emme myöskään tiedä, riippuvatko nämä ominaisuudet koiraan yleisestä laadusta. (Yleisesti ottaen spermatogeneesi eli siittiöiden muodostuminen on hyvin puskuroitu elimistön kokemia rasituksia vastaan. Vain äärimmäisen kuluttava fyysinen harjoitus voi vaikuttaa siittiöiden syntyyn tai muuhun ihmiskoiraan lisääntymisfysiologiaan.) Rhonda Snook lopettaa aihetta koskevan katsausartikkelinsa: ”Siittiöillä on mittava määrä ominaisuuksia, joiden avulla koiraat pyrkivät vaikuttamaan isyyteen. Naaraat taas vaikuttavat siittiökilpailun lopputulokseen ja ohjaavat siittiöiden ominaisuuksien evoluutiota. Näin ollen sekä naaraat että koiraat pelaavat hienostunutta peliä. Tämän pelin dynamiikkaa ja seurauksia koskevat tutkimukset ovat vasta alkaneet.” 

Kuriositeettina mainittakoon, että siemennesteellä saattaa olla antidepressiivisiä ominaisuuksia. Tutkijat ehdottivat tätä mahdollisuutta havaittuaan kondomin käytöstä riippuvia eroja naaraiden masentuneisuudessa. Hypoteesin mukaan vaginasta imeytyy naaraan verenkiertoon siemennestekomponentteja, jotka vaikuttavat hänen mielialaansa.

torstai 28. joulukuuta 2017

Liberalismista

Seuraava kirjoitukseni ilmestyi Tiedepolitiikka 4/2017 -lehdessä (ilman oheista piirrostani).

Liberalismin puolustus

Tiede- ja ihmisluontokysymysten sijasta olen viime aikoina pohtinut poliittisia ja yhteiskunnallisia aiheita. Osasyy lienee se, että niissä kyse on pitkälti arvokysymyksistä, joiden pohtimiseen riittää kevyempi taustatyö, usein pelkkä uutisten ja keskustelupalstojen seuraaminen. Yritän tietysti olla aikaansaavampi tieteellisen kirjallisuuden parissa, mutta se tuntuu tulevan koko ajan vaikeammaksi. En toki väitä, että poliittiset kysymykset olisivat helppoja. Niissä omien arvojen ja mielipiteiden lisäksi on tarkasteltava sitä, mikä on teoriassa mahdollista ja sitä, mitä oletettavasti tulee tapahtumaan ottaen huomioon järjestelmän lainalaisuudet – ja muiden arvot ja mielipiteet. Tällainen pohdinta, ollakseen hyödyllistä, vaatii taustatietoja muun muassa historiasta, taloudesta ja ihmisluonnosta.

Liberalismin peruskysymyksiä on,
millaisia tyhmiä päätöksiä yksilö
saa tehdä.
Tässä tarkastelen liberalismia. Tunnistan, että ismien puolustaminen on kyseenalaista. Ismit ovat monitulkintaisia ja puolustaminen helposti vieraannuttaa lukijan, joka joko suhtautuu ismiin kielteisesti tai määrittelee sen eri tavoin. Yritän silti parhaani.

Liberalismin piiriin luetaan kuuluvaksi melkein minkä tahansa vapauden tavoittelu. Tarkoitan sillä kuitenkin aatetta, joka pyrkii vahvaan sanan-, lehdistön-, uskonnon-, omantunnon- ja elinkeinovapauteen. Ollakseen nimensä veroinen liberalismin tulee olla aate, joka vastustaa valtion liiallisia pakkotoimia [1] – tämä puoli liberalismista tuodaan yleisimmin esiin – mutta liberalismin tulee myös vastustaa enemmistön mielivaltaa ja kasaantuneen vaurauden vaikutusvaltaa.

Edellä luetellut vapaudet ovat perinteisesti nauttineet lännessä suurta suosiota. Perään on toki todettava, että kansaa poliittiset periaatteet tuntuvat kiinnostavan yhtä vähän kuin pesäpallo kiinnostaa minua. Niin tai näin, länsimainen ihminen on osa yksilönvapauksia ja erilaisuuden suvaitsemista vaalivaa moraalista perintöä.

Neuvostokommunismin romahduksen tuoma valta-asema teki liberalismista laiskan ja luottavaisen. Taloudelliset ja sosiaaliset vapaudet näyttivät turvatuilta. Eliitti uskotteli kasvavien tuloerojen keskellä elävänsä meritokratiassa, jossa ihmiset – ainakin he itse – olivat omilla ansioillaan ansainneet asemansa. Talouselämä onnitteli itseään kasvaneesta vauraudesta, kun samaan aikaan suuri osa väestöstä alkoi pitää varallisuutta vain merkkinä erilaisista etuoikeuksista. Osalle kansalaisista jopa asiantuntijuus näyttäytyi oman edun tavoitteluna. (Suomessa puhuttiin mm. ”kaiken maailman dosenteista”.) Liberalismin itsetyytyväisyys yhdistettynä globalisaation haittapuoliin voimisti vaivihkaa myös nationalismia ja nurkkakuntaisuutta. Ihmisten tyytymättömyys taas ruokki populistista pelonlietsontaa.

Vapauksia korostavien ideologioiden on jatkossa oltava aktiivisempia ja huolellisempia. Vaikka liberaali demokratia on kyvykkäin järjestelmä tuottamaan innovaatioita ja vaurautta (yksityiskohdista on mahdollista olla eri mieltä), se ei voi luottaa suosionsa jatkuvan [2]. Varallisuus ei leviä itsestään, robotit tai globalisaatio eivät lisää työpaikkoja ja siirtolaiset tietyistä maista ja siirtolaisuuden pelko tuovat epäliberaaleja näkemyksiä. Lisäksi sirpaloitunut tieto ja yhä vangitsevampi viihdeteknologia saattavat vieroittaa nuoria politiikasta.

Säilyttääkö länsi liberaalit arvonsa vai toistaako historia itseään? Ajautuuko länsimaita vielä 2000-luvulla totalitarismin kouriin? Vastaus riippuu lukuisista tekijöistä. Jatkuuko länsimaiden maallistumiskehitys, tehostuuko siirtolaisten integroituminen, maallistuuko islam, kasvavatko varallisuuserot ja niin edelleen. Koska kaikki näyttää tapahtuvan suunnittelemattomasti ja omalla painollaan, pyrkimykset vapauksien eteen saattavat tuntua turhilta. Toisinaan hyvää tarkoittava toiminta myös johtaa vastareaktioihin ja ei-toivottuihin lopputuloksiin. Siksi ohjeeni ovat varovaisia ja käytännönläheisiä. 1) Pistä merkille, miten kyvykäs sosiaalinen media on tarkkaavaisuutesi vangitsemisessa. 2) Suojaudu sosiaalisen median yhdenmukaistavilta vaikutuksilta. Näin tulet vapaammaksi ja pystyt paremmin vastustamaan totalitaristisia suuntauksia. 3) Taistele koulutuksen laadun ja koulutuksen tasa-arvoisuuden puolesta. Vapaus ja tasa-arvo ovat jossakin määrin ristiriidassa, mutta ne voivat myös voimistaa toisiaan, mikäli koulutuksen kaltaiset sosiaaliset oikeudet ovat varallisuudesta riippumattomia. 4) Haasta itsesi ja lähimmäisesi keskusteluun omista ja muiden (moraalisista) uskomuksista ja niiden seurauksista. Liberalismiin kuuluu se, että tulevaisuus on avoin ja vaihtoehdot ratkaistaan neuvottelemalla.

Niin kliseistä kuin se onkin, vapauden hinta on jatkuva varuillaan olo ja itsensä kehittäminen.

ALAVIITTEET

[1] Liberalismia on syytetty mekanistismaterialistiseksi aatteeksi, koska se on yhteydessä markkinavoimien vapauteen. Näen liberalismin kuitenkin enemmän järkiperusteiden, kansalaisoikeuksien ja suvaitsevaisuuden kannattajana ja vain siinä määrin sitoutuneena markkinavoimiin kuin se sopii näihin sosiaaliliberaaleihin arvoihin. Valtio ja markkinat ovat toisinaan kilpailijoita ja toisinaan niillä on yhteisiä intressejä. Liberalismin omaksumat kansalaisoikeudet ovat suurelta osin erillisiä näistä valtion ja markkinoiden jännitteistä.

[2] Demokratian on saatava ihmiset haluamaan demokratiaa. Jos se ei siinä onnistu, se tuskin ansaitsee nimeä demokratia. Voisivatko demokratiaan tottuneet ihmiset suostua siihen, että kullakin on yhden äänen sijasta yhdestä viiteen ääntä siten, että äänimäärä riippuu yksilön tietotasosta? Jos ääniä tällä tavoin pitäisi tiedoilla tai osaamisella ansaita, olennaiseksi kysymykseksi muodostuisi se, kuka päättää, mikä on tarpeellista tietoa/osaamista. Toinen kysymys koskisi sitä, miten tätä toivottua tietoa voitaisiin mitata puolueettomasti ja kohtuullisin kustannuksin. Riittäisivätkö koulutuksesta kertovat tittelit? Tohtori saa viisi ääntä, maisteri neljä ja niin edelleen. Vai pitäisikö äänestyshaluisen käydä tietoa mittaavissa testeissä? Ja jos, mitä niissä mitattaisiin? Yleistietoa? Poliittista historiaa? Luonnontieteitä? Vai ehkä näistäkin kriteereistä pitäisi päättää demokraattisesti?
   Vastaavanlaiset kysymykset koskevat äänestysikää. New Jerseyssä Yhdysvalloissa saa ostaa alkoholia vasta 21-vuotiaana ja tupakkaa 19-vuotiaana. Armeijaan taas saa liittyä jo 17-vuotiaana, ja seksiä harrastaa 16-vuotiaana. Oikeudessa nuorta kohdellaan silti aikuisena jo 14-vuotiaana. Ikärajat vaihtelevat maasta toiseen: Belgiassa alkoholia saa esimerkiksi 16-vuotiaana. Äänestysikä sen sijaan harvoin on alle 18 vuotta. Onko se oikea ikä? Jos jo 16-vuotias saisi äänestää (kuten Itävallassa), tulisiko äänestämisestä hänelle tapa? Onko sillä jokin merkitys, että nuori äänestäjä asuu vanhempiensa luona? Entä millaiseen päätöksentekoon peruskoulu antaa pohjan? Ja ennen kaikkea: olisiko nuoremmasta äänestysiästä hyötyä demokratian elinvoimaisuudelle? Mikäli ”äänestyspisteet” pitäisi jotenkin ansaita, teinit ja nuoret aikuiset kenties kokisivat, että vaalit ja politiikka ovat heitä vastaan. Tällöin he eivät ehkä kokisi tarvetta sitoutua yhteisten asioiden hoitamiseen. Tämä on argumentti pitäytyä nykyisessä yksi ääni per henkilö -periaatteessa. 

PS. On sanottu, että nykypäivän konservatiivi on monessa suhteessa vapaamielisempi kuin takavuosien liberaali. Tämä pitää paikkansa monessa kysymyksessä, esimerkiksi suhtautumisessa homoseksuaalien adoptio-oikeuteen, tai ylipäätään seksuaalivähemmistöihin.

perjantai 22. joulukuuta 2017

Akateemista huuhaata oudoista kokemuksista

Katso tämänkaltainen
huijaus Laatikko nro 3.
Alla oleva melko negatiivinen kirja-arvioni ilmestyi Skeptikko 4/2017 -lehdessä (ilman oheista piirrostani, viittä muuta kuvaa, alkusitaatteja tai jälkikirjoituksia). Tämä on pisin Skeptikossa ollut arvio, mistä en ole ylpeä, päinvastoin. Tiedevastaisuus, etenkin sen akateeminen versio, on kuitenkin tärkeä aihe eli huolellinen käsittely pitkine sitaatteineen saattaa olla perusteltu. Skepsiksen kunniapuheenjohtaja Ilpo Salmi sanoi kerran, että yhdistyksen ei tule puuttua yliopiston toimintaan, sillä se olisi astumista yksittäisten tutkijoiden varpaille. En näe sellaisessa ongelmaa. Tiede on avointa ja julkista, ja puutteellisia perusteluita tai vääriä päätelmiä on kaikkien voitava vapaasti kritisoida. Ja tieteilijän tulee olla valmis ottamaan vastaan kritiikkiä ja tarvittaessa muuttamaan näkemyksiään. 

Mummojen mietteitä ja akateemista huuhaata

Marja-Liisa Honkasalo ja Kaarina Koski toim. (2017): Mielen rajoilla – Arjen kummat kokemukset. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.


En katsonut enää tavallisen kukan rakennetta. Näin sen, mitä Aatami näki luomisen aamuna – näin ihmeen, hetki hetkeltä jatkuvan alastoman olemassaolon.

Aldous Huxley meskaliinikokemuksestaan


Hän ei huomaa tai muista toteutumattomia ennustuksiaan, mutta ennuste, joka toteutuu, saa hälytyskellot soimaan. Tapahtumien yhteyksiä havainnoiva mittari huutaa: Totta! Aivan niin! Pitää paikkansa!

Stephen Macknik & Susana Martinez-Conde


Marja-Liisa Honkasalon ja Kaarina Kosken toimittaman Mielen rajoilla -teoksen pohjana ovat kirjeet, joita reilu sata ihmistä lähetti tutkimusprojektille. Kirjeiden lähettäjät kertovat tapauksista ja kokemuksista, joiden he tulkitsevat kertovan paranormaaleista ilmiöistä. Teoksen tutkijat käyttävät termiä ”kumma”.

Kyseinen termi on tarkoitettu lievemmäksi ja vähemmän arvottavaksi vastineeksi sanalle ”yliluonnollinen”. Honkasalon mukaan ”kumma” viittaa arkikokemuksista poikkeaviin kokemuksiin joko toisista todellisuuksista tai selittämättömistä ilmiöistä. Näin määriteltynä käsite on ongelmallinen, sillä ei ole selvää, millainen on toisiin todellisuuksiin viittaava kokemus. Ainakin kaikki teoksessa esitellyt kokemukset voidaan selittää helpommin jollakin muulla kuin rinnakkaistodellisuuksilla. Myös sana ”selittämätön” on turha. Harva osaa selittää, miten vaikkapa vetoketju tai vessanpönttö toimivat, mutta ne eivät silti ole ”kummaa”. Jos termillä taas tarkoitetaan selittämättömissä olevaa, se on käytännössä sama kuin yliluonnollinen.

Tiede pitää mahdollisena, että on ”aineettomia olentoja”, jotka vaikuttavat tai ottavat yhteyttä materiaaliseen maailmaan tavalla, jonka vain kyvykkäimmät yksilöt voivat havaita tai ymmärtää. Kirjeiden kirjoittajissa tällaisia erityislahjakkuuksia oli useita, ja osa heistä väitti myös aktiivisesti kehittäneen herkkyyttään. Tieteessä yksilön kokemus ei kuitenkaan ole pätevä tiedonlähde. Niin kauan kuin yksilön uskomus, tulkinta tai kertomus on ainoa ”aineettomiin olentoihin” viittaava seikka, olennot eivät ole varteenotettava hypoteesi ”kummia” kokemuksia selittämään.

Jos taas tarkastellaan ihmisten kertomuksia näistä ”aineettomista olioista” systemaattisesti, hypoteesit henkimaailmatodellisuudesta alkavat näyttää surkuhupaisilta. Esimerkiksi ennusmerkit tai yhteys kuolleisiin tulevat yleensä vanhan talon ullakolta kuuluvien kolahdusten, erikoisten lintuhavaintojen tai muun vastaavan kautta, eivät koskaan rivonmakaaberisti vaikkapa lemmikkikissan pierun muodossa. Lähimmäs tätä pääsee kirjoittaja, jonka ”kumma” kokemus on se, että koiran kuivamuona asettui kaadettaessa ristin muotoon lautaselle.
Tämä sarjakuva ilmestyi sen
jälkeen, kun olin kirjoittanut
kissanpieruista. Sattumaako?

”Kummaa” koetaan myös eniten joko unen rajamailla, elämänmullistuksissa (avioero, läheisen sairastuminen yms.) tai silloin, kun mieli on pitkään askarrellut yksin, vailla ärsykkeitä ja sosiaalista palautetta. Erään tutkimuksen mukaan jopa 82 prosentilla leskiksi jääneistä oli ensimmäisen kuukauden aikana ”kummia” kokemuksia, lähinnä havaintoja puolisosta.

Yksinäisyys ei toki ole edellytys ”kummalle”. Myös ryhmäsuggestio tuottaa aisti- ja ajatteluvinoumia. Pahimmillaan puhutaan joukkopsykoosista. ”Kumman” kokeminen sosiaalisessa tilanteessa näyttää useimmiten kuitenkin vaativan esivalmisteluja, sosiaalista painostusta tai kohdeyleisön teknistä petaamista oikeaan tunnelmaan.

Käytännössä ihmisten erikoiset kokemukset ja niille annetut vielä erikoisemmat tulkinnat riippuvat kahdesta asiasta: mielen luonnollisista toiminnoista ja huuhailua suosineesta lähi- tai kasvuympäristöstä. Honkasalolle tämä ei kelpaa. Hänen mukaansa tutkimushankkeen tavoitteena on ”esittää kirjeissä esitetyt kokemukset koetinkivenä nykyisten mielen teorian valtavirtojen sisältämille ajatuksille”. Honkasalo toisin sanoen vihjaa, että kirjeissä olevat kertomukset voisivat kumota ihmismieltä koskevia tieteellisiä teorioita. Aloitetaan tarkastelu kirjeaineistosta.

Hauskempaa kuin Pahkasika?

Eräs kirjeen lähettänyt uskoo yötaivaan kertovan jotakin tärkeää:

Isäni kuolemasta oli kulunut jo kuukausia, kun menin parvekkeelle katsomaan tähtitaivasta, pyysin taivaalle katsoessani merkkiä isän olemassaolosta. Siinä samassa taivaalla näkyi kaunis tähdenlento, olin pitkästä aikaa onnellinen ja helpottunut ja vakuuttunut siitä, että tuonpuoleinen on olemassa ja isällä kaikki hyvin.

Kirjassa kerrotaan myös Eilasta, jonka luona hänen kuollut miehensä käy. Eila saattaa kuulla puolisonsa puhuvan, mutta vastatessa tämä yhtäkkiä katoaa. Tutkijan mukaan ”Eila ei pidä kokemusta missään määrin pelottavana, vaikka se selittämätön onkin”. Tällaista myötämielisyyttä kirjassa riittää. Miten niin kokemus on selittämätön? Asia on pikemminkin päinvastoin: olisi kummallista, jos meille vuosien ajan läheinen ihminen ei asuisi unissamme ja kuvitelmissamme jopa siinä määrin, että välillä kuulemme hänen ääntään.

Tahatonta komiikkaa on Tapion kertomuksessa siitä, että häntä oli pitkään vaivannut painostava mielikuva pienkoneen lentämisestä liian matalalla. Myöhemmin hän tosiaan näki matalalla lentävän koneen, kun samaan aikaan joku Anna-Liisa soitti hänelle. Tapion tulkinta: ”Humauksessa tajusin, että tämä liittyi ennalta aavistukseeni ja jotakin loksahti ajatuksissani paikalleen. Otti aikansa ymmärtää, etteivät kaikki viestit ole selkeitä.” Tässä kohdin aloin epäillä, että kirjeiden kirjoittajissa on huumorilehti Pahkasikaa lukeneita teinejä tekemässä pilaa tutkijoiden kustannuksella. Kukaan ei tietääkseni ole vielä ilmoittautunut.

Kirjeissä esitellään myös tuiki tavallisia kokemuksia vaikkapa huonosta omastatunnosta, kuumista aalloista, vilunväristyksistä tai muista vastaavista. Esimerkiksi isänsä kuolemaa surrut Maija näyttää kuvaavan kyynelten vaikutusta stressin lievittäjänä:

Lauantai-iltana kääntyilin sängyssä itkeskellen, oli kuin rautavanne olisi ollut rinnan päällä. Aivan kamala olo. Ja sitten, yhtäkkiä, tunne alkoi päästä ja siirtyi asteittain vartalolla alaspäin ja rautavanne poistui ja minä haukoin henkeä kuin kala kuivalla maalla, helpotuksesta ja onnesta.

Monelle muullekin isä tuntui tärkeältä hahmolta. Anne kirjoittaa:

Kyllä oli erikoinen tapaus. Kolme pientä tapahtumaa kaikki peräjälkeen muutaman minuutin sisällä. Tai sitten se oli jotain jostain maailmasta, mistä emme tiedä mitään, joka näyttää vain merkkejä. Mielelläni ajattelen, että isäni, lähtiessään matkalle jonnekin lopullisesti, kävi jättämässä minulle jäähyväiset, sillä sen jälkeen en enää ole kokenut vastaavaa.

Anu taas tunsi huonoa omaatuntoa panttaamalla kuolleen isänsä vihkisormuksen. Hänen mukaansa isä suuttui tästä ja hajotti tyttärensä medaljongin.

Jollekin yliluonnollisuudeksi riittää se, että kännykästä katoaa tekstiviesti tai että valokuvassa näkyy vaalea ympyränmuotoinen jälki, niin kutsuttu enkelipallo. Valokuvauspiireissä kyseisestä valoilmiöstä käytetään teknisempiä termejä, kuten pölyhiukkanen. Kirjeistä paljastuu myös ihmisen loputon usko suotuisaan kohtaloonsa tai henkien hyvyyteen:

Oli satanut ja loivassa ruohoisessa rinteessä menetin tasapainoni ja ehdin ajatella, että ’ei, taas menee nivelsiteet’ kun tunsin kevyen kosketuksen uumillani ja työntö eteenpäin sai tasapainon palautumaan. Haukoin henkeä aika kauan tämän tapahtuman jälkeen. Miten aineettomalta voi tulla konkretiaa? Huh huh mutta ihanaa silti.

Tämän kirjoittajan optimismia on pakko ihailla: ”Telepatian kautta tapahtuneita on valtava määrä. Eli meihin vaikutetaan ja saadaan toimimaan. Vuosia pidin niitä ’sattumina’ mutta nyt jo tiedän, että meitä ohjaillaan – ja aina parhaimpaan!” Jumalakin tunnetusti saa kiitokset vastatuista rukouksista, mutta ei moitteita vastaamattomista.

Kaikkien mielestä henget eivät ole yhtä hyväntahtoisia: ”Mielestäni tietyt tunnelmat tai ’energiat’ voivat houkutella tietynlaisia henkiä paikalle. Varsinkin pelko houkuttelee havaintojeni mukaan paikalle kiusanhenkiä, jotka pyrkivät säikyttelemään ihmisiä.” Mitä tähän voi sanoa? Pelokas ihminen kokee uhkaa ja säikähtää helposti, ja ihmiset projisoivat omia mielialojaan ympäristön ominaisuuksiksi. On ihmeteltävä, miten kukaan voi pitää tällaisia seikkoja henkimaailman ilmiöinä. Eräs kirjoittaja jopa tulkitsee rauhallisen mielen tulevaa matkaa ajateltaessa enteeksi siitä, että matka tulee sujumaan hyvin.

”Kummia” tulkintoja tekevät ihmiset näyttävät tällä tavoin olevan ääri-intuitiivisia tai anti-analyyttisia. Intuitiivisuus sellaisenaan ei toki tarkoita ”kummia” kokemuksia, vaan kuten todettua, ne tarvitsevat huuhaata ruokkivan ympäristön. Kirjeen lähettänyt Laura kertoo juuri tästä:

Avioliiton ongelmat saivat minut paneutumaan entistä enemmän henkisiin asioihin ja etsimään ratkaisuja ja syitä sieltä katsoen. Menin pranic healing -kurssille ja tajusin olleeni aina selvänäköinen – näin chakrat ja sen, missä on energialikaa (esim. kipeä vatsa). Menneiden elämieni selvänäkö avautui kun tein paljon hoitoja.

Osalla halu uskoa on todella vahva: ”Onhan merkillistä, että niin kauan kuin ihminen elää, hän on täysin olemassa, mutta heti kun hän on kuollut, häntä ei ole olemassa ollenkaan. Tämä oli se mysteeri, jonka kohtasin veljeni kuolemassa.” Mitä tuon kirjoittaja mahtaa ajatella ajasta ennen veljen syntymää? Oliko veli olemassa jo silloin? Ja jos ei ollut, missä vaiheessa henki häneen asettui ja miksi? Tällaisten kysymysten esittäminen ei ole pilkallisuutta, vaan se on olennainen osa normaalia kanssakäymistä. Meidän pitäisi kaikissa kysymyksissä uskoa niitä, joilla on pätevimmät todisteet.

Todisteiden pätevyyden arvioimista voitaisiin itse asiassa opettaa jo ala-asteella. Viimeistään yläasteella voisi olla oppitunteja aiheesta ”Näin sinua huijataan”. Ongelmaksi voisi tosin muodostua se, että tiedon levittäminen ihmismielen johdateltavuudesta ei ole valtionkirkkomme eikä usein edes opettajakunnan mieleen. 

Toisaalta nykyinen koulujärjestelmä taitaa jo tehdä jotakin oikein, sillä nuorissa on selvästi vähemmän paranormalismin kannattajia. Nuoret puuttuvat myös Honkasalon aineistosta. Tätä selitetään kirjassa seuraavasti: ”Yhteiskunnan moniarvoistumisen ja arvojen yksilöllistymisen myötä nuoria ei mahdollisesti huolestuta omien kokemustensa poikkeaminen valtavirtaisesta maailmankuvasta.” Selitys tuskin pitää paikkaansa. Nuorisoporukoissa vallitsee pikemminkin armeijamainen kuri ja kyttääminen, joka teineissä synnyttää pelonsekaista halua olla yhdenmukainen.

Uskominen nähdään eräässä kirjeessä inhimillisenä tarpeena: ”Itse asiassa olisin pettynyt, jos asian voisi selittää rationaalisesti. Luulen, että salatieteiden vetovoima on juuri tässä ihmisen tarpeessa säilyttää elämässä selittämätön, kuin päämääränä.” Tutkimusten mukaan tällaista tarvetta ei ole. Ihmismieli haluaa havainnoida, ymmärtää ja ennustaa ympäristön tapahtumia. Mutta se ei tarkoita paranormaalin tarvetta. Tai jos yksilöllä sellainen tarve on, se luultavammin syntyy siitä, että ilmiöiden selitykset ovat vaikeasti ymmärrettäviä ja vaativat paljon pohjatietoja. Toki vaikuttavana tekijänä saattaa olla myös edellä mainittu avoimuuteen ja intuitiivisuuteen taipuvainen persoonallisuus.

Usein oma kokemus halutaan nähdä yliluonnollisen aiheuttamaksi siitä huolimatta, että tapahtumat olivat tavallisia ruumiintoimintoja:

En myöskään voi jättää tätä kokemusta taakseni, koska se on kaikki totta, kaikki fyysiset reaktiot mitkä siihen liittyivät; säikähdys, sydämen hakkaaminen, pelko ja ihokarvojen nousu käsivarsissa. Muistelen sitä usein ja olen vain onnellinen, sillä jos se oli jotain henkimaailmasta, olen silloin tavallaan ’etuoikeutettu’, jos kaikki ihmiset eivät koe tällaista. - - Olen alkanut hyväksyä sen, että muutakin kuin tämä näkyvä elämä voi olla olemassa.

Seikka löytyy monesta kirjeestä: kirjoittaja ei ole kiinnostunut tieteen tai edes maalaisjärjen antamista selityksistä. Omasta näkemyksestä, aistien herkistymisestä ja etuoikeuden kokemuksesta pidetään tiukasti kiinni. Jos esimerkiksi edellä olevalle kirjoittajalle kertoisi kaikesta siitä, mitkä seikat ovat aisteille näkymättömiä – ihmiset (tai tiettävästi muutkaan nisäkkäät) eivät näe vaikkapa UV-säteilyä – hän tuskin silti muuttaisi mielipidettään. Tosin haluan uskoa, että jos esimerkiksi meedio ei enää saa toiminnastaan taloudellisia tai sosiaalisia palkintoja, hän vähitellen alkaa nähdä (itse)petoksensa läpi.

Koskettavimman kirjeen palkinto menee Hannelelle, joka suggeroi itsensä – tai sähköminänsä – meditatiiviseen transsiin:

Värähtelytaajuuteni on huomattavasti suurempi kuin ihmisillä yleensä ja on käsittääkseni sen vuoksi suurempi, koska kuljen vaivattomasti tässä ajassa ja myöskin universaalitodellisuuden energeettisessä olomuodossa. Värähtelytaajuuteni on siis yhteensopiva universaalikentän energeettisen värähtelytaajuuden kanssa. Toki ihmisen sähköminän molekyylirakenne ja värähtelytaajuus on myöskin universaalikentän sähköenergeettisen aineen kanssa yhteensopiva, mutta eri tavalla kuin omani. - - Silmäni muutetaan kestämään universaalitodellisuuden valot, jotka ovat huomattavasti energialtaan hienojakoisempaa sähköenergeettistä ainetta kuin telluksen sähkövalojen karkeamolekyylinen sähköenergia, joten silloin kun olen menossa silmäni eivät laisinkaan kestä sähkövalon karkeaa energiaa. Se sattuu silmiin, mutta universaalin todellisuuden sähköenergeettiset valot näen hyvin eikä silmiin satu lainkaan.

Hannelen lopetukseen ei ole lisättävää: ”Kuriositeettina mainittakoon, että positiivisen kentän kaiken kattavan ja pyyteettömän rakkausenergian värähtelytaajuus on 200000 ja ihmisen pyyteettömän rakkausenergian värähtelytaajuus on 200.”

Skepsiksen entinen puheenjohtaja Jukka Häkkinen kirjoittaa tuoreessa Voiko se olla totta? -kirjassa osuvasti: ”Mitä enemmän kuuntelin kertomuksia oudoista kokemuksista, sitä selkeämmältä vaikutti, että ne ovat yliluonnollisia uskomuksia ylläpitävä mekanismi. Kun oma kokemus tuntuu vahvistavan yliluonnollisen olemassaolon, on muiden yliluonnollisten ilmiöiden hyväksyminen helpompaa.”

Epätieteellistä poljentoa

Honkasalon tavoite on ollut ottaa kirjoittajat vakavasti. Hänelle tämä tarkoittaa ”aikalaiskritiikin laatimista yhdessä kirjeiden kirjoittajien kanssa heidän kokemuksiinsa perustuen yhtäältä siten, että luemme kirjeitä henkilökohtaisten selontekojen ohella kulttuuridokumentteina tämänpäiväisestä elämästä Suomessa”.

Virke paljastaa tätä kirjaa ja yleisemmin joitakin akateemisia suuntauksia vaivaavan ongelman: tyhjänpäiväisen sanaleikittelyn. Tässä perässä on kymmenen sattumanvaraista otetta. Jätän lukijan arvioitavaksi, onko ongelma minussa vai tekstin sisällössä, kun en löytänyt näistä uusia tai merkityksellisiä ajatuksia. Nämä ovat siis tutkijan kynästä, eivät kansalaisten lähettämistä kirjeistä:

Voimme kysyä, miten toimijuutta syntyy arkisen toiminnan, käytäntöjen ja sosiaalisten suhteiden uumenissa ja pohtia, mitä toimijuutta kumma kokemus aikaansaa, mistä toiminnasta on silloin kyse ja millaista tietämisen tapaa tuolloin viritetään ja luodaan.

 Yhteiskunnallinen elämä on keskeinen alue, jonka piirissä vaikutuksia ja ilmaantumisia sekä niiden risteymiä ja näistä syntyneitä käytäntöjä on olemassa yllin kyllin. Tässä mielessä kumma elää yhteiskunnallista elämäänsä.

 Immanentti maailmankuva mahdollistaa tavat ajatella rationaalisuutta, toimijuutta ja vapautta siten, että ne eivät uhkaa uskon rajoja. Siten tulee ymmärrettäväksi se, että ihmisiä, jotka olettavat toimijuutta siellä, missä muut eivät sitä näe, pidetään outoina ja hämmentävinä.

 Aikaisemmista asukkaista ja heidän tavaroistaan, huonekaluistaan, remonteistaan jää jäljelle jälkiä, jotka luovat suhteita ja samalla tilalle elettyjä merkityksiä myös nykyisen asukkaan kanssa.

 Tila käsitteenä voidaan ymmärtää usealla tavalla. Geometrinen ja fysikaalinen käsitys tilasta olettaa sen ihmisestä riippumattomaksi ja ulkopuolella olevaksi. Tila voi kuitenkin olla myös prosessi kuten kummien ilmiöiden kohdalla, jolloin tila on eletty ja liikkeessä ja siihen osallistuvat kokonaiset toimijoiden ryppäät.

 Sairaus ikään kuin asuttaa tilaa ja muodostaa sille samalla taustaa, maiseman, joka on monikerroksinen ja syvä, muistojen kyllästämä. Liike jättää vanan ja luo tilaa, sekoittuu toisiin liikkeisiin ja kyseenalaistaa rajoja.

 Kun voimat, toimijat joutuvat uudenlaisiin välityksiin keskenään, niiden välinen suhde saattaa muuttua ja samalla toimijoiden väliset suhteet ja niiden moninaisuus muuttuvat. Tekijyyttä tai toimijuutta ei voi tietää ennalta, vaan se ilmenee toimijaverkoston liikkeessä syntyvien suhteiden välityksellä.

 Kumma määrittää tilaa uudelleen. Tilasta tulee aivan konkreettisesti prosessi, jonka liikkeessä esineillä on merkittävä osuus. Kumma toimija määrittyy aikaansaannoksissa, ei intentionaalisuuden kautta: verkoston liikkeessä tapahtuu jotain, toimija on suhteessa muiden liikkeeseen.

 Toiminta toteutuu eräänlaisena solmuna, useiden asioiden, tapahtumien ja toimien suhdekertymänä, jonka avaaminen edellyttää tutkijalta yksityiskohtaista selvitystyötä ja tutkimusta. Solmu on varsin havainnollinen käsite, koska se kuvaa toiminnan yllätyksellisyyden ja ennalta-arvaamattomuuden lisäksi myös sen yhdessä tapahtumista, sitä, ettei toiminta toteudu yksin. Solmun toimijoille ei myöskään oleteta ominaisuuksia valmiiden olemusten merkityksessä vaan suhteessa muihin toimijoihin sellaisen yhteisen tilan puitteissa, joissa moninaiset toimijat vaikuttavat toisiinsa. Käsitteistö, jossa myös suhde, kytkentä ja käännös ovat keskeisiä, havainnollistaa väitettä ei-inhimillisten toimijoiden merkityksestä toimijaverkostossa.

 Yhteiskunnallisessa yhdessä toimimisessa on kyse jatkuvasta liikkeestä, johon osallistuvat ihmistoimijoiden lisäksi teknotieteelliset laitteet, diskursiiviset käytännöt sekä esimerkiksi kumppanilajit. 

Tieteellisissä tutkimuksissa on käytettävä ilmaisuja, jotka vaativat vihkiytymistä. Populaareissakin julkaisuissa tällaisia ilmaisuja saa olla jonkin verran. Mutta löperöiden käsitteiden näennäissyvällinen viljely ei kuulu kumpaankaan, ei edes runonlausuntailtamiin. Akateemisilta ihmisiltä on lupa odottaa selkeää ja yksiselitteistä ilmaisua ja merkityksellisiä ajatuksia.

Mitä on esimerkiksi Honkasalon korostama ”toimijaverkoston suhteisuus”, jossa ”kumma” on aktiivisena osapuolena? Tässä tutkija näyttää korostavan ihmisten, heidän kokemustensa ja ympäristön vuorovaikutusten mutkikkuutta siinä tarkoituksessa, että tutkija voisi olla kiinnostumatta syysuhteista. On selvää, että ihmisten maailma on verkostojen ja suhteiden maailma ja että ihmisten tulkinnat heidän kokemuksistaan vaikuttavat ympäristöön. Mutta nämä eivät ole päteviä syitä hylätä selitysten ja kausaliteettien etsimistä. Siinä vaiheessa, kun emme ole enää kiinnostuneet syysuhteista, olemme menettäneet yhteyden myös lähimmäisiimme. 

________________________________

Laatikko 1:
Honkasalo ja haamuraajat

Niin kutsuttuja haamuraajakokemuksia tavataan ihmisillä, joilta käsi tai jalka on esimerkiksi kasvaimen tai onnettomuuden vuoksi amputoitu. Haamuraajanimitys tulee siitä, että ihmiset saattavat tuntea kutinaa tai kipua raajassa, jota ei enää ole. Ilmiön selitys yksinkertaistettuna on seuraava: amputoinnin jälkeen raajaa vastaavat aivokuoren alueet eivät enää saa signaaleja, mutta ne edelleen ”vaativat” syötteitä. Usein käy niin, että esimerkiksi kättä vastaavat aivoalueet alkavat ottaa vastaan syötteitä viereiseltä, kasvojen ärsykkeistä vastaavalta alueelta.

Eräs kyynärpäästä amputoitu potilas esimerkiksi tunsi kylmän ja lämpimän veden haamusormessaan, kun hänen kasvoilleen tiputettiin erilämpöisiä vesipisaroita. Kun hän nosti kädentynkänsä ylös, hän jopa fysiikanlakien vastaisesti tunsi veden valuvan sormea pitkin ylöspäin. Vierekkäin sensorisella aivokuorella ovat myös sukuelimet ja jalat. Moni jalkansa menettänyt kokeekin ”haamujalassa” tuntemuksia silloin, kun he stimuloivat sukuelimiään. Eräässä tapauksessa miehen orgasmit muuttuivat valtaviksi, sillä hänen jalkansakin ”osallistui” niihin. Myös tuntemus haamuraajan liikkumisesta ja jopa haamuraajan halvaantumisesta voidaan selittää neurologisesti.

Mitä Honkasalo sanoo haamuraajoista? Hänen mukaansa länsimaisessa ajattelussa on kaksi valtavirtaa, empirismi ja intellektualismi, joista kumpikaan ei ole pätevä tarkastelemaan haamuraajoja:

Empirismin tarjoama kausaalinen selitys ei tavoita havaintokokemusta, koska se jättää analyysin vaille havainnon kokijaa. Intellektualismi puolestaan tavoittaa kokijan havainnon takaa, kuitenkin sellaisena, joka ei ole maailmassa vaan pikemminkin on sen ehto. - - Kokemus ja kokija ovat ruumiillisesti maailmassa, joka on kokemuksen ehto. Tullakseen ymmärretyksi tieteessä, ruumiillisuus elettynä edellyttää sille ominaisten piirteiden, kuten yhtäaikaisuuden, ”hämäryyden”, huomioimista. Eletty ruumiillisuus on yhtä aikaa läsnä oleva ja poissaoleva ja sellaisena edellyttää toisenlaista teoretisointia kuin mihin aikaisemmat ovat pystyneet.

Honkasalo jatkaa myöhemmin:

Menetetyn ruumiinosan, kuten haamuraajan, tuhoutuneiden esineiden tai kaupunkien tai esi-isien vaikutus elämään on kiistaton ja tieteellisesti kiinnostava. Poissaolo näyttäytyy esineiden ja paikkojen välityksellä, sillä se on olemassa suhteessa niihin.

Voiko kiinnostavaa haamuraajailmiötä tuota etevämmin mystifioida ja mitätöidä?  Veikkaan, että Honkasalo ei ole lukenut ensimmäistäkään neurobiologista tutkimusta aiheesta. Muutoin edesottamuksia on vaikea selittää.

_____________________________


Sanaleikittelyn lisäksi kirjassa on tutkijalle sopimatonta kritiikittömyyttä. Sosiaaliantropologi Susanne Ådahl kirjoittaa:

Aistitiedon laajentaminen on osa intersubjektiivista prosessia, jossa yksilö on luovassa yhteydessä toisen kanssa tämän toisen ollessa henki tai jokin muu olento toisesta todellisuudesta. Parantajat ja terapeutit käyttävät aistejaan ja potilaittensa aistireaktioita tutkiessaan potilaan kehoa ja tämän kehollisia olotiloja. Esoteerisissa käytännöissä parantajat käyttävät kehoaan kanavana, joka välittää tietoa toisista todellisuuksista. Tässä yhteydessä kumma aistikokemus ikään kuin toimii tärkeän informaation lähteenä, joka auttaa korjaamaan potilaan kehon.

Miten Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja sen nimeämät asiantuntijat ovat päästäneet läpi tällaista epämääräisyyttä? Kertooko parantajan ”kumma” kokemus potilaan tilasta vai ei? Ja millä perusteella? Ådahl jatkaa, että ihmisten hengellisyliaistillisia kykyjä on mahdollista kehittää mielen taitojen tietoisella työstämisellä. Mutta onko joku todella saanut lisää kykyjä, ja miten se ilmenee? Kuinka tehokkaaksi parantaja voi kehittyä? Näitä meille ei kerrota. Pääasia on esoteerisintuitiivisen hengellisyyden juhlistaminen.

Päätelmäni joistakin akateemisista suuntauksista ei ole kovin ylevä. Jos tutkija raporttinsa alussa kertoo harrastavansa laadullista sisältöanalyysia ja aikalaiskritiikkiä, voidaan luoda melkoisella varmuudella toteutuva ennuste: saadut tulokset ovat päivänselviä, ympäripyöreitä, testaamattomia tai jopa virheellisiä. Yleissääntö näyttää olevan se, että mitä vähemmän tutkimusaineistosta voidaan päätellä, sitä enemmän syntyy ympäripyöreää verbaalista kikkailua. Näin esimerkiksi kulttuurihistorioitsija Kirsi Kanerva:

Kummasta ja joskus hyvin fyysisiksi koetuista tunteista ja tuntemuksista kommunikoitaessa ei-verbaalinen kokemus joudutaan sanallistamaan tietyssä symbolijärjestelmässä eli kääntämään kielelle. Tällöin erilaiset tunteiden ilmaisun tavat, kuten esimerkiksi metaforat, voivat osoittautua mentaalisiksi strategioiksi, jotka helpottavat ymmärtämistä ja kantavat mukanaan erityisinformaatiota itse kokemuksesta, esimerkiksi siihen liittyvistä kehollisista tuntemuksista. Kummia kokemuksiaan kuvatessaan kirjoittajat ovat joutuneet toimimaan kulttuurimme tarjoamien tunnediskurssien puitteissa. Nämä tunnediskurssit tarjoavat kokemuksen kuvaamisen kielen, mutta voivat myös vaikuttaa tunnekokemukseen esimerkiksi muuttamalla sitä. Voidaan sanoa, että tunneilmaisut ovat emotiiveja.

Kanerva jatkaa, että ”kehollinen historiamme voi pitää sisällään myös kaukaa menneisyydestä, usean sukupolven takaa tiedostamatta periytynyttä, tunteisiin liittyvää kehollista tietoa, joka toteutuu omissa tunnekäytännöissämme”. Jää epäselväksi, tarkoitetaanko tässä epigenetiikkaa, kulttuuristen tapojen periytymistä vai kenties jotakin tieteelle entuudestaan tuntematonta periytymismekanismia.

Kannatan sivistysyliopistoa, jossa kukkasten on tilaa kukkia. Sellainen kuitenkin edellyttää rikkaruohojen perkaamista ja jalostamista kriittisellä silmällä. Seuraava ote Honkasalolta ei ole osuvimpia esimerkkejä akateemisesta rikkakasvista, mutta se ansaitsee arvostelevan kommentin:

Aineettomuus tai näkymätön liitetään erityisesti empirismiin perustuvissa luonnontieteellisissä totuuskäsityksissä ja niihin nojaavassa arkipuheessa sellaiseen, mikä ei ole totta, mistä ei ole näyttöä, evidenssiä. Aineettomat olennot mielletään uskomuksiksi.

Suorien havaintojen vaatiminen ei kuulu tieteellisiin totuusteorioihin. Honkasalokin taatusti tietää, että luonnontieteet tutkivat pitkälti näkymätöntä. Kun tutkija yrittää ymmärtää, miten vaikkapa pölyttäjähyönteisen ja kukan suhde on miljoonien vuosien aikana syntynyt, hän joutuu väistämättä nojaamaan johonkin muuhun kuin omiin suoriin kokemuksiinsa/havaintoihinsa. Vastaavasti fyysikko ei voi ottaa hyppysiinsä elektronia ja tarkastella sen liikettä. Fyysikon tehtävä on luoda kokeita ja niiden avulla koota epäsuoria todisteita elektronien käyttäytymisestä. Epidemiologit taas tutkivat tautien esiintyvyyttä, vaikka eivät koskaan olisi nähneet vilaustakaan viruksesta. Tieteelle on tyypillistä, että se pyrkii epäsuorien todisteiden kautta ymmärtämään näkymätöntä. Marjaana Lindemanin sanoin: ”Aistein havaitsemattomuus, välittömän aineellisen vastineen puute tai mittaamisen vaikeus eivät riitä perusteeksi sille, että asiaa ei voida tieteellisesti tutkia.”

Kiertelemätöntä tiedevihamielisyyttä

Mielen rajoilla -kirja on postmodernin totuusrelativismin, freudilaisuuden ja mannermaisen hömppäfilosofian lapsi. Honkasalo lainailee Derridaa, Kristevaa ja Latouria. Marxinkin haamu on mukana siinä, miten kyse on vallasta ja sorrosta: ”Ilman vallan ja tiedon välisten suhteiden huomioimista ei kummasta voida saada riittävää ymmärrystä.”

Teos on häkellyttävän tiedevastainen. Osa kirjeitä lähettäneistä esimerkiksi toivoo, että neurotieteet osaisivat selittää heidän kokemuksensa. Näitä toiveita kirjassa vähätellään avoimesti. Tällaiset ihmiset kuulemma käyttävät ”neurotieteistä lainattuja kulttuurisia resursseja rakentaakseen kumman kokemuksesta legitiimin kuvan” ja pyrkivät saamaan kokemuksilleen ”uskottavuutta ja hyväksyntää”. Honkasalo jatkaa, että tämänkaltainen neurotieteisiin pohjautuva ajattelutapa seuraa ”luonnontieteistä, ihmisruumiista ja psykotieteitä samanaikaisesti hyödyntävistä kirjoituksista, joista ihmiset ovat hankkineet tietoa”. Näin kepeästi Honkasalo sivuuttaa ihmisten kiinnostuksen luonnontieteellisiä selityksiä kohtaan. Vain paranormaali kelpaa.
Eniten toistettu asia kirjassa
lienee se, että kumma kokemus
voi olla kielteinen tai myönteinen.

Useimmat teokseen kirjoittaneet tutkijat eivät halua yrittää ”kummien” kokemusten selittämistä. Tässä ei sinänsä ole mitään väärää. Mutta he olisivat silti voineet kertoa esimerkiksi sen, miten paljon mistäkin ”kummatyypistä” kirjoitettiin. Kuinka paljon oli yhteensattumia, kuinka paljon oli unihalvauksia, minkä verran oli aistiharhoja? Saamme lukea, että osa kirjoittajista oli ollut kiinnostunut jo pitkään parapsykologisista kysymyksistä, mutta asiaa ei valoteta tarkemmin. Ikäjakaumastakaan ei anneta tarkempaa tietoa kuin se, että valtaosa kirjeiden lähettäjistä oli yli 60-vuotiaita. Sukupuolijakaumasta taas kerrotaan vain, että naisia oli enemmän. Aineisto toki on liian pieni ja epäedustava, jotta siitä voitaisiin tehdä päätelmiä suomalaisten huuhaa-uskomuksista, mutta tilastoanalyysi olisi silti ollut paikallaan.

Tiedevastaisina voidaan pitää myös joitakin Susanne Ådahlin ajatuksia: ”Kummien aistikokemusten piilottaminen ja yhteiskunnan vaatimus kokemusten luonnontieteellisistä, varmoista todisteista heikentää avarakatseisemman näkökulman kehittymistä näitä ilmiöitä kohtaan.” Avarakatseisuus on kuitenkin nimenomaan luonnontieteiden ansio. On epärehellistä esittää vihjailuja luonnontieteiden umpimielisyydestä, sillä juuri ne tarkastelevat asiaa joka kantilta ja pyrkivät mahdollisimman tarkkaan tietoon. Ajatus siitä, että ”yhteiskunta vaatii luonnontieteellisiä todisteita”, taas ei tarkoita mitään, ellei määritellä, mikä taho tarkkaan ottaen on vaatimuksen takana.

Teoksessa on myös tieteen suorasukaista vääristelyä: ”Modernille tieteelle dikotomiat ovat tärkeitä, ja niiden vaaliminen on tieto-opin ja politiikan keskeinen tehtävä” ja ”Luonnontieteet ovat jo vuosisatojen ajan kiistäneet kategorisesti tieteen selityskapasiteetin ylittävät ilmiöt”. Väitteissä ei ole mieltä. Tiede ei kategorisesti kiistä ilmiöitä, varsinkaan sellaisia, joille se ei vielä ole löytänyt selitystä. Tiede päinvastoin vaatii saada tutkia tällaisia ilmiöitä. Dikotomioiden eli kahtiajakojen vaaliminen taas ei ole tieteen tehtävä, eikä tiede sellaiseen myöskään kannusta, ellei siitä ole tutkimuksellista hyötyä. Jos käynnissä on jonkinlainen kahtiajako, kyse ei ole tieteen dikotomiapyrkimyksistä vaan ihmisten suhtautumisesta tieteeseen. ”Suhde tietoon, ennen kaikkea tieteen tuottamaan tietoon, luo tällä hetkellä monenlaisia jakolinjoja ihmisten kesken”, kuten Tiina Raevaara (2017) toteaa.

Postmodernismin vaalima ajatus, että eri kansojen parissa vallitsevat näkemykset ovat yhtä tosia ja arvokkaita, lausutaan teoksessa muun muassa seuraavasti: ”Kaikkialla – ainakaan länsimaiden ulkopuolella – kaikkea ei mielletä selittämisen eikä tieteellisesti tulkittavan tiedon kohteeksi.” Tämä on totta. On kansoja, jotka eivät tunne tiedettä ja tieteellistä menetelmää. Ja on kansoja, jotka eivät halua tai uskalla etsiä selitystä ilmiöille. Vanhakantaisissa kulttuureissa tabuja riittää. Juuri siksi kannattaa tutkailla, miten edistyneitä ja inhimillisiä tällaiset kansat muilla tavoin ovat, vaikkapa väkivaltaisten konfliktien määrässä, elinajanodotteessa, naisten asemassa ja niin edelleen. Tällainen kulttuurien välinen vertailu ei anna imartelevaa kuvaa totuusrelativistisista aatteista.

Postmoderni humpuuki jatkuu: ”Tärkeänä kiistakysymyksenä on intuitiivisesti kokemuksen kautta saavutettu tieto suhteessa järkeilemällä saavutettuun tietoon. Tämä ongelma on relevantti myös tänä päivänä tieteen ja ’henkisyyden’ välisessä valtakiistassa.” Tieteellisen tiedon näkökulmasta tällaista valtakiistaa ei ole. Kyse on kahdesta eri asiasta, joiden ei pidä antaa sekoittua. Tuhatkaan anekdoottia henkiparanemiskokemuksesta ei ole pätevä todiste.

Kirjassa annetaan myös ymmärtää, että tiede ja moraaliset pohdinnat eivät sopisi yhteen: ”...ihmiset tarvitsevat tieteellisen maailmankuvan rinnalle välineitä moraalisten kysymysten miettimiseen, mysteeriin – ja lumoon.” Tieteellinen maailmankuva antaa ylivertaisia välineitä myös oikean ja väärän pohtimiseen ja siitä kumpuavaan päätöksentekoon, mysteereistä ja lumoutumisesta puhumattakaan. Esimerkiksi kotieläinten elinolosuhteita on mahdollista parantaa tietoisuus- ja käyttäytymistutkimuksen perusteella. Carl Saganin sanoin: ”Tieteen menetelmiä – kaikessa epätäydellisyydessään – voidaan käyttää parantamaan sosiaalisia, poliittisia ja taloudellisia järjestelmiä.”

Osa teoksen kirjoittajista näyttää suhtautuvan ihmisten kertomuksiin kuin ne olisivat vakavasti otettavia todisteita aineettomista olennoista. Ådahl kirjoittaa: ”Aineisto osoittaa, että osa näistä [erikoisista] aistikokemuksista ei perustu aineelliseen ärsykkeeseen.” Mistä Ådahl voi tämän tietää? Vai tarkoittaako hän, että kokemukset eivät perustu aivojen ulkopuolisiin ärsykkeisiin? Niin tai näin, aivojen itsensä luomat aistikokemukset ovat yhtä aineellisia kuin muu aivotoiminta.

Ådahl jatkaa: ”Länsimaisissa yhteiskunnissa vedetään tarkka raja normaalin todellisuuden ja yliluonnollisen todellisuuden välille.” Väitteessä ei ole mieltä. Jos ilmiö on yliluonnollinen, sitä ei ole mahdollista selittää. Tästä Ådahl lienee yhtä mieltä. Mutta ennen kuin voimme sanoa, että ilmiötä ei ole mahdollista selittää, meidän tulisi tietää ilmiöstä kaikki. Ja tällöin se ei enää olisi yliluonnollinen. Toisin sanoen yliluonnollinen todellisuus asustaa vain ja ainoastaan tietämättömyydessä.

Ådahlin mukaan aineisto osoittaa, että aistien tavanomainen jaottelu – silmät näkevät, korvat kuulevat ja niin edelleen – ei ole pätevää: ”Usein aistit sekoittuvat toisiinsa aistikokemusten aikana. Nämä kokemukset voivat olla luonteeltaan hyvin epämääräisiä, vaikeasti tavoitettavia, pakenevia ja vaikeita paikantaa yhteen tiettyyn aistinelimeen.” Tämä on totta. Ihmisen aistit vastaanottavat ohikiitävien ärsykkeiden sekamelskan, jonka perusteella aivot rakentavat kömpelöä tilannearviota. Aistimukset luonnollisesti ovat ”pakenevia” ja niitä on vaikea ”paikantaa”. Seikalla ei kuitenkaan ole tekemistä yliluonnollisen todellisuuden kanssa.

Ådahl siteeraa hyväksyvästi erästä haastattelututkimusta, jonka mukaan Briteissä ja Pohjois-Amerikassa toimineilla vaihtoehtoisparantajilla ”oli intuitiivinen tietoisuus siitä, mikä vaivasi heidän potilaitaan”. Tieto tuli parantajille, kun he ”selasivat potilaiden ’energiakehoa’, jossa energia toimi viestintämenetelmänä”: ”Tämä tietoisuus toimi aistien kautta käsissä, näkyinä mielessä sekä kehollisina tuntemuksina, kuten kipuna tai hajuna, jotka kuvastivat potilaiden oireita, tai vain ’sisäisenä tietämisenä’.” Näin kritiikitöntä ”tutkimusta” lienee mahdoton kritisoida rakentavasti.

Sukupuolentutkija Varpu Alasuutari jatkaa: ”Kuolema ja se, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, ovat ihmisten tietojen ja ymmärryksen saavuttamattomissa.” Tämäkin väite oikeastaan pitää paikkansa. Ehkä kuolleet ratsastavat nakuna yksisarvisilla, ehkä osalle annetaan housut ja osa saa satulan. Mutta onko tällaisesta ”kaikki on mahdollista” -agnostisismista jotakin hyötyä? Mielikuvitus on rajana, mitä kaikkea saattaa tapahtua tai olla olemassa. Siksi ei kannata nostaa käsiä ilmaan ja sanoa ”emme voi ymmärtää tätä”. Sen sijaan tulee tutkia todisteita. Viittaako jokin siihen, että kuoleman jälkeen tapahtuu jotakin muuta kuin ruumiin vähittäinen hajoaminen? Onko omaisen kuulema ääni ainoa todiste? Ja kuinka pätevänä todistetta voidaan pitää?

Se, että tutkijat eivät pyri ”kummaa” selittämään, selitetään seuraavasti: ”Emme etsi tässä teoksessa teoriaa, joka selittäisi kumman. Se ei ole kulttuurintutkimuksen tehtävä.” Olen kuullut kyseisen vetoomuksen ennenkin: ”Mutta kun tämä on kulttuurintutkimusta, eikä mitään psykologiaa tai biologiaa!” Kuten todettua, tieteen tehtävä on ilmiöiden selittäminen. Vetoaminen siihen, että nyt tutkitaan kulttuuria, ei ole pätevä, mikäli samalla halutaan olla tieteellisiä.

Kulttuurinen tutkimusaineisto ei tietenkään anna mahdollisuutta luonnontieteille tyypilliseen eksaktiuteen, mutta myös kulttuurintutkimuksessa tulee luoda testattavia ja kumottavissa olevia ennusteita ja sitä kautta löytää selityksiä. Muutoin vaarana on, että koko arvokas ala ja tutkimuskohde muuttuu kuvaileviksi mielipiteiksi ja sanataiteiluksi. Ihmisten kokemuksilleen antamia merkityksiä ei tule romantisoida, vaan niiden syitä ja mahdollisia vaikutuksia pitää tutkia systemaattisesti ja laajoilla aineistoilla. Tukeutuminen muutamaan muistelevaan mummoon on älyllistä laiskuutta.

Vastaavasti esimerkiksi Kiina vierasti pitkään luonnontieteitä, koska sille muka riitti sisäänpäin kääntynyt pitäytyminen oman kulttuurin- ja mielenkokemuksissa. Kiina ei kaivannut länsimaisia vaikutteita ja tieteellistä menetelmää, ja maa maksoi siitä 1800- ja 1900-luvuilla kovan hinnan. Itse asiassa maailmanhistoriassa tuskin on jätetty käyttämättä suurempaa tieteellistä ja kulttuurista potentiaalia kuin Kiinassa. Kulttuurintutkimukselle ei saa käydä samoin. 

On toki mahdollista, että vakavasti otettava kulttuurintutkimus on mahdotonta. Maanviljelyn aloittamisen jälkeen ihmisen elinympäristöissä tapahtuneet muutokset ovat olleet valtavia, jokaisella ihmisyhteisöllä on oma ainutkertainen historiansa ja ihmismieli mukautuu vallitseviin tapoihin. Tieteen kriteerit täyttävä syy- ja seuraussuhteiden tutkiminen saattaa olla kertakaikkisen mahdotonta. Moni kulttuurintutkija tuntuu tiedostamattaan ajattelevan näin. Tämänkaltainen antautuminen tutkimuskohteen mutkikkuuden edessä ei kuitenkaan ole tieteeseen kuuluva asenne.

Tiede ei myöskään saa olla vain sanojen määrittelyä ja ilmiöiden käsitteistämistä. Tieteen on lisättävä ymmärrystämme maailmasta. Ihmisten tulkintojen kerääminen ja niiden kuvailu ovat tällöin tutkimuksen lyhyitä ensivaiheita, jonka jälkeen seuraa syysuhteiden selvittäminen. Pelkkä talkshow-emännän rooli ei sovi tutkijalle. Hänen on tehtävä ennusteita, etsittävä kumottavissa olevia hypoteeseja ja hiottava koejärjestelyitä. Tiede on olemassa ja tekee kokeita, jotta se voisi antaa selityksiä, jotka eivät riipu tutkijan ennakkoasenteista. 

Uhrikilpailua ja akateemisia salaliittoteorioita

Kirjan kolmas ongelma on salaliittoilu. Honkasalo esimerkiksi kirjoittaa, että maallistuminen ”pakottaa” ihmiset tieteellisten normien varaan rakentuvaan maailmankuvaan ja moraaliin, mutta että ”tätä moraalitarinaa yliluonnolliset kokemukset uhkaavat”. Hänen mukaansa ”aivoja painottavat käsitteellistykset lainaavat uskottavuuttaan selityksille ja normeille, sille, millaisia olemme ja miten meidän tulisi elää”.

Honkasalon mukaan jopa yksilönkehityksen häiriöt toimivat ”vipusimena lääketieteellis-teknologiselle biokompleksin kasvattamiselle”. Ja lopulta ”kehityshäiriö ’irtaantuu’ biologisesta perustasta, ja siitä muodostuu teknotieteellisten, taloudellisten ja poliittisten toimijoiden hybridi”. Motiivikin on Honkasalon mielestä ilmeinen: ”kyse on viime kädessä vallasta ja hallinnasta, jonka avulla poikkeaviksi luokitellut saadaan kurin ja järjestyksen piiriin.”

Kummalliset kokemukset/tulkinnat eivät tietenkään ole uhka moraalisuudelle tai moraalitarinoille. Kokemusten tulkitseminen paranormaalin kautta on seurausta monesta asiasta, muun muassa psykologiatieteen kehittymättömyydestä ja väestön tietämättömyydestä. Syytökset normatiivisbioteknologislääketieteellisestä kompleksista kuulostavat älyttömiltä siksi, että juuri ihmismielen systemaattinen tutkimus kykenee hälventämään outoihin kokemuksiin liittyviä pelkoja, itsesyytöksiä ja virhetulkintoja. Honkasalo jatkaa:

Sekulaarisuus – ja moderni – on normatiivista ja pakottavaa, eräänlainen moraalinen imperatiivi, joka edellyttää hyvän elämän, joka pohjautuu tieteellisten normien varaan rakentuvaan maailmankuvaan ja yksilön vastuuseen siitä sekä itsestään. Ja juuri sitä kumma uhkaa.

Tämä on monessa mielessä tyypillinen salaliittoteoria: termejä ei määritellä (mitä ovat ”tieteelliset normit”?), eikä syytöksiä kohdenneta tarkoin. Ja lopulta esitetään vihjauksia omasta moraalisesta ylemmyydestä. Honkasalo koettaa esimerkiksi tehdä paranormalismin vaalijoista uhreja: ”kumman kokijat leimataan ja suljetaan yhteiskunnan ulkopuolelle, kuten useat saamamme kirjeet osoittavat.” Honkasalo menee uhriuttamisessa niin pitkälle, että kirjeiden rinnalle hän nostaa juutalaisten kansanmurhasta kertovat todistukset. Kirjassa ei kuitenkaan esitellä ulossulkemisesta kertovia kirjeitä, joten jää epäselväksi, mitä tällä yhteiskunnan ulkopuolelle sulkemisella tarkoitetaan. Käsittääkseni ”kumman” kokijat saavat esimerkiksi kansaneläkettä ja asumistukea siinä missä muutkin.

Honkasalon vaalima uhrin moraalinen ylpeys on vaarallinen strategia. Se saattaa johtaa eristäytymiseen ja joissakin yhteyksissä muuttua vapauksien rajoittamiseksi. Jos siis haluaa suojella paranormaaleja tulkintoja tekevää vähemmistöä, ei kannata tukeutua ”kummaan” identiteettiin. Sen sijaan on nojattava yleisperiaatteisiin inhimillisestä kohtelusta ja pätevästä tiedosta.

Kirjan mukaan ”kummista kokemuksista kerrotaan harvoin muille, koska kokijat tietävät, että modernissa yhteiskunnassamme on tavallista epäillä kokijoiden todellisuudentajua tai mielenterveyttä”. Lause pitää pitkälti paikkansa, mutta sen sanoma on pielessä. Esimerkiksi keskiajalla ihmistä, joka olisi selittänyt tauteja näkymättömän pienillä mikrobeilla, olisi pidetty kahjona paranormalistina. Mitä enemmän tietomme siis ovat lisääntyneet, sitä perustellummaksi on tullut epäillä valtavirrasta poikkeavia tulkintoja. Kokemuksen outous tai harvinaisuus on myös eri asia kuin kokemukselle annettu selitys. Selitys on joko oikea tai väärä, ja selittäjän todellisuudentaju joko on tai ei ole kohdillaan.

Kirjoittajien joukossa on niitäkin, jotka ovat kokeneet myönteiseksi kummista kokemuksista kertomisen: ”Kukaan, jolle olen kertonut asiasta, ei ole vähätellyt sen merkitystä, vaan se on ollut monen hyvin syvällisen keskustelun pohjana.” Uhriaseman vaaliminen on ajallemme tyypillistä, mutta tässäkin tapauksessa se siis ampuu yli. Voidaan jopa ajatella, että jos ”kumman” kokijat kokevat saaneensa häpeäleiman, se on lähtöisin heistä itsestään. Häpeä ei toisin sanoen välttämättä tarvitse muiden aktiivista osallistumista, vaan siihen saattaa riittää ajatus kilpailevasta ja perustellummasta näkemyksestä. Tietoisuuden voidaan ajatella muodostuvan tällaisista keskenään kilpailevista ajatuksista ja minuuksista.

__________________

Laatikko 2:
Tieto unihalvauksista vähentäisi paranormaaleja tulkintoja

Moni yliluonnolliseksi tulkittu kokemus on seurausta niin sanotusta unihalvauksesta. Mistä ilmiössä on kyse? Aivoissa on suojamekanismeja, jotka hillitsevät yksilön liikkumista unen aikana. Unissakävelyssä mekanismit eivät toimi riittävän hyvin, ja nukkuva voi päätyä vaaratilanteisiin. Unihalvauksessa mekanismit taas toimivat väärään aikaan ja liian hyvin. Yksilö on herännyt riittävästi ollakseen tietoinen itsestään, tunteistaan ja ympäristöstään. Lisäksi yksilö kykenee muodostamaan muistikuvia. Mutta hän ei silti pysty liikkumaan. Tällainen voi ymmärrettävästi pelästyttää tietämättömän, ja hän saattaa kuvitella olleensa selittämättömien henkivoimien uhri.

Mikäli tieto unihalvausten taustalla olevasta periaatteesta leviäisi, niitä tuskin enää tulkittaisiin ufojen, demoneiden tai enkeleiden vierailuiksi. Unihalvauksia koskeva valistus lieneekin helpoimpia tapoja vaikuttaa paranormaaleihin uskomuksiin. Tiedon lisääntyminen saattaisi lopulta tehdä demoniselityksen antajasta ihmisten mielestä epäpätevän tekemään päätöksiä muiden puolesta, siis toimimaan poliitikkona.  

Oman alan osaamisen lisäksi poliitikoilta – ja lääkäreiltä, lakimiehiltä, tutkijoilta ja monilta muilta asiantuntijoilta – yleensä odotetaan sitoutumista järkiperäiseen ja pätevien todisteiden ohjaamaan ajatteluun. Harva uskaltaisi mennä sellaisen kirurgin operoitavaksi, joka säännöllisesti näkee menninkäisiä. ”Kummia” kokeneet pääsevät leikkeihin mukaan siinä missä muutkin, mutta tärkeimmissä asioissa ihmiset syystä odottavat rationaalista elämänasennetta. Kirjassa monesti esitetty huoli siitä, että ”kummia” kokeneita pyritään ”hallitsemaan ja sulkemaan ulos”, on tässä mielessä aiheeton. (Moni luultavasti myös toivoo, että läheisten ihmisten antamat tulkinnat osuisivat yksiin todellisuuden kanssa. Tämä on eri asia kuin kokemuksen epäily.)

________________________


On siis epäilyttävää puoliväkisin ja näin pienen aineiston perusteella tehdä ”kummia” kokeneista yhteiskunnan stigmatisoimia uhreja. Etenkin kun kyse näyttää olevan vain siitä, että ympärillä olevat ihmiset pystyvät objektiivisemmin ja selväjärkisemmin tarkastelemaan yksilön tunnepitoisia näkemyksiä. Omakohtainen perspektiivi on monesti kapea, vinoutunut tai täynnä hybristä. Älyllistä nöyryyttä on vaikea soveltaa omaan elämään, ja harva pystyy jatkuvasti kysymään itseltään, entä jos olen väärässä, ehkä kaipasin vain lohtua, ehkä aivoni siksi rakensivat sattumanvaraisesta tapahtumasta ennusmerkin.

Omien tulkintojen epäily voi ensin tuntua nololta, mutta lopulta se voi olla vapauttava ja voimaannuttava kokemus. Ehkä minun ei tarvitse uppoutua ja investoida vain omiin uskomuksiini tai omaan näkökulmaani. Ehkä voin tarkastella napaanikin rauhallisen rationaalisesti ja ulkopuolisen silmin. Ehkä jopa uskallan kyseenalaistaa sellaisten toisia todellisuuksia koskevien väitteiden mielekkyyden, joita ei ole mahdollista tutkia tai kumota. Ja lopulta: innostuisinko sittenkin eksakteista tieteistä, eivät kai ne niin vaikeita voi olla...

Kuten todettua, teoksessa käsitellään vain sivumennen kysymystä siitä, miksi osa ihmisistä päätyy selittämään poikkeavia kokemuksiaan selittämättömyydellä. Miksi ihmisiä siis tukeutuu rajatieteellisiin selityksiin? Tai hienovaraisemmin: kategoriavirheisiin? Kaarina Koski ja Jyrki Korkeila selittävät: ”Kun kumma kokemus tunnetaan vahvasti todeksi siitä huolimatta, ettei se vastaa kulttuurinmukaisia odotuksia todellisuudesta, kokija joutuu käyttämään valtavirrasta poikkeavia selityksiä.” Selitys on käytännössä kehäpäätelmä: joidenkin ihmisten kokemukset eivät vastaa valtavirran käsitystä todellisuudesta, joten he etsivät selitystä valtavirran ulkopuolelta.

Toisenlaisia selityksiä löytyy tiedebarometristä kymmenen vuoden takaa. Kyseinen barometrikysely on aineistona ylivertainen: vastaajia on kymmenen kertaa enemmän ja esitetyt kysymykset ovat systemaattisia. (Silti sen perusteella Heikki Ervastin tekemä paranormalismin syihin pureutuva tutkimusraportti on vain kahdeksansivuinen eli 45 kertaa lyhyempi kuin paranormaaliuskoa käsittelevä kirja, josta syiden pohdinta käytännössä puuttuu.)

Tiivistettynä Ervastin päätelmät kuuluvat: yliluonnollisia uskomuksia on eniten vähiten koulutetuilla ja vanhoilla naisihmisillä sekä alimmissa ammattiasemissa olevilla. Ervastin mukaan tilastoanalyysi viittaa siihen, että ”tiedeasenteet ovat voimakkaimmin yliluonnollisten uskomusten vaihtelua selittävä tekijä”. Ylimpien ammattiryhmien myönteinen asenne tiedettä ja teknologiaa kohtaan selittäisi siis heidän vähäistä innostustaan paranormaalia kohtaan.

Osaselitys paranormalismin suosioon vanhusten parissa saattaa Ervastin mukaan löytyä siitä, että nykyiset yli 60-vuotiaat viettivät nuoruuttaan hippiliikkeen parhaimpina päivinä. Tuolloinhan paranormalismia käytettiin sukupolvikapinan välineenä. Ervasti myös toteaa, että psykologisissa tutkimuksissa on ”löydetty selvää näyttöä yliluonnollisten uskomusten ja heikon elämänhallinnan yhteydestä”. Lisäksi väestötasolla näyttää siltä, että yliluonnolliset uskomukset liittyvät muuhun uskonnollisuuteen. Paranormaali ei tämän mukaan ole korvaamassa perinteistä uskonnollisuutta, kuten toisinaan pelotellaan.

Toistettakoon, että tieteen tehtävä on antaa selityksiä ja vastauksia – myös ”perimmäisiin” kysymyksiin. Miksi ihmislajilla ylipäätään on taipumuksia uskoa yliluonnolliseen? Lisääntyivätkö esivanhemmistamme ne, jotka muodostivat nopeimmin kuvan ympäristöstä, vaikka kuva joskus olikin virheellinen? Vai onko parempi selitys se, että aivot joutuvat tarttumiskykyisen ja rationaalista harkintaa haittaavan paranormaalimeemin valtaan? Tällaisiin kysymyksiin vastaamisessa ihmisten kertomuksilla on usein vain kuriositeetinomainen rooli. Ihmisten kokemukset ja tulkinnat ovat kiinnostavia, mutta se tie on nopeasti ja vähin ponnisteluin kuljettu loppuun.

Kirjan myötä suhtaudun entistä empaattisemmin ”kumman” kokijoihin, mutta samalla suhtaudun entistä kriittisemmin akateemiseen lepsuiluun, tietokirjallisuuden sisältämään toistoon ja huuhaalla rahastamiseen. Skepsisläisille tärkeä kysymys kuuluu: miten ehkäistä ei ainoastaan nuorten vaan kaikenikäisten tiedollisrationaalista syrjäytymistä? Aivan kuten talouspolitiikkaa ei voida erottaa sosiaalipolitiikasta, Skepsiksen rationaalisuustavoitteissa on sosiaalipoliittinen puolensa. Toinen viestini skepsisläisille on: älkää antako stigmatisointisyytteiden hämätä. Kukaan ei kärsi siitä, että etsitte järkiperäisiä selityksiä ja kritisoitte selityksiä, joiden takana ei ole todisteita. Tietämättömyys on harvoin häpeällistä ja harvoja ihmisiä voidaan syyttää heidän tietämättömyydestään. Mutta jos joku tietämättömyyttä omilla toimillaan ruokkii, kritiikkiä on turha säästellä.

Ei ole kauaa siitä, kun sairastumista tai onnettomuuksia selitettiin uhrien tekemillä synneillä. Homoseksuaaleja taas rankaistiin heidän luonnollisten taipumustensa vuoksi. Autistien äitejä puolestaan syyllistettiin lastensa neurologisesta häiriöstä. Emme enää tee niin. Mitä enemmän ymmärrämme aivojen toiminnasta ja geneettisistä taustatekijöistä, sitä paremmin osaamme selittää myös aistiharhoja ja ajattelun vinoumia. Ja sitä inhimillisemmäksi maailma tulee.

Oudot kokemukset nähdään usein myönteisinä

Voimakkaat kokemukset, esimerkiksi oman lapsen kuolema tai kuolemankielissä suoritettu synnytys, tulevat usein osaksi ihmisen identiteettiä ja omakuvaa. Sama pätee ”kummiin” kokemuksiin. Lopputulos riippuu pitkälti siitä, millaisia lähtökohtia yksilöllä on käsitellä ja tulkita kokemuksiaan. Jos yksilö on lähinnä lukenut Raamattua tai Kirkko ja kaupunki -lehtiä, kokemus tulkitaan helposti uskonnollisten kertomusten kautta. Jos yksilö taas on osallistunut keräilijäheimonsa shamaanin rituaaleihin, täsmälleen samanlainen kokemus saa varsin toisenlaisen merkityksen. Outo kokemus voi olla myönteinen ja pysäyttävä, vaikka yksilö olisi perehtynyt neurotieteisiin ja aivojen oikuttelevaan tapaan rakentaa kuva maailmasta. (Vastaavasti uskonnollisessa ympäristössä kasvanut yksilö saattaa kokea nousuhumalan ahdistavaksi kontrollin menettämiseksi.)

Joidenkin tutkimusten mukaan voimakkailla kokemuksilla on masennusta tai muita mielenoireita lieventäviä vaikutuksia. On jopa alustavaa näyttöä, että mitä rankempi kokemus on, sitä myönteisempiä vaikutuksia se joillekin tuo. Eräässä kirjeessä asiaa kuvataan näin: ”Minulle se oli suurenmoinen kokemus ja todella voimakas – täydellinen mielen ja uusien käsitteiden avautuminen, koko elämää koskettava uudistuminen.”

Kyse saattaa neurologisella tasolla olla siitä, että harvinaislaatuinen kokemus – johtuipa se nautituista kemikaaleista tai aivojen omista metkuista – muuttaa tiedonkäsittelyä ja aivoalueiden välisiä yhteyksiä plastisemmiksi (Petri ym. 2014). Emme koe ulkomaailmaa suoraan, vaan aivot sinnikkäästi tulkitsevat sitä, mitä maailmassa tapahtuu. Yleensä vaihtoehtoisia tulkintatapoja on vaikea saavuttaa, etenkin jos ei ole tottunut tieteelliseen hypoteesien muodostamiseen. Erityisen hankalaa on irrottautua yksinäisestä ja masennuksen täyttämästä arjesta. Tällöin mikä tahansa voimakas kokemus saattaa avata jumiutuneita ajatusrakennelmia ja urautunutta minäkuvaa. Niistä kirpoaminen on palkitsevaa, vaikka kyse lopulta olisikin silkasta mielikuvituksesta.

Psykedeelisistä aineista tiedetään, että toisinaan ne saavat ihmisen katsomaan itseään ulkoa päin. Toisinaan ne taas auttavat pääsemään henkiseen yhteyteen maailman kanssa. Yksilö saattaa kokea olevansa osa jotakin itseä suurempaa. Kaikki tällaiset kokemukset, myös ”kummat”, ovat tärkeitä ammatinvalinnan ja elämänuran kannalta. Moni kirjeiden kirjoittaja kertoikin aloittaneensa toiminnan henkiparantajina tai meedioina. Näin Ådahl: ”Joidenkin ihmisten kohdalla syvällisen muutoksen aiheuttavat kokemukset ovat johtaneet heitä julkisiin rooleihin, joissa he käyttävät kykyjään ja välittävät saamiaan viestejä ja viisautta eteenpäin.” En kuvaisi viisaudeksi sitä, että joku hankkii elantonsa ruokkimalla ihmisten tietämättömyyttä ja johdateltavuutta; moraalittomuus olisi tässä osuvampi termi.

Myös moni tieteilijä on uransa alkuvaiheessa kokenut jonkinlaisen herätyksen. Oma ego on tilapäisesti hävinnyt ja tilalle on tullut vahva tunne älyllisen kodin ja intohimon löytymisestä. Tiedeherätys eroaa kuitenkin ratkaisevasti huuhaa-havahtumisesta. Tiedemeemiin kuuluu nöyrä epäily ja jatkuva omille näkemyksille vastakkaisten todisteiden etsiminen. ”Kumman” kokijoilla tällainen on yllättävän harvinaista. Esimerkiksi Veijo kirjoittaa: ”Tunnen itseni ’Valituksi’, joksikin, jolle on uskottu paljon ja joka nostaa ja kantaa ja tukee minuuttani.”

Kaikki haluavat kuulla olevansa tärkeitä ja että asiat kääntyvät parhain päin. Tällainen vakuuttelu tai lohduttaminen ei sinänsä ole väärin, mutta yhteiskunnan on vedettävä joku raja siihen, millä tavoin katteettomilla ja ympäripyöreillä lupauksilla – taivasosuudesta tai uuden ihmissuhteen löytämisestä – saa ihmisiä rahastaa. Vähimmillään valtion on turvattava olosuhteet, joissa kaikkia ajatuksia saa vapaasti kritisoida.

1500-luvulla ilmestyi kirja The Discoverie of Witchcraft. Teos pyrki osoittamaan, että taikuudessa ei ole kyse yliluonnollisuudesta ja että noitia ei ole – joten noitavainotkin ovat turhia. Samankaltaista asennetta toivon ”kumman” yliopistotutkijoilta, uhriuttamisen ja salaliittoilun sijasta. Kuten muistakin luonnonilmiöistä, ”kummasta” voi nauttia enemmän ja syvällisemmin, jos osaa (tai edes yrittää) selittää, mistä ilmiö kumpuaa. Selittämättömyyden akateeminen juhliminen vie kohti noitavainojen aikaa.

_____________________

Laatikko 3:
Sattumaa vai telepatiaa?

Teoksen mukaan kirjeiden lähettäjistä lähes ”puolet kertoo samanaikaisuuksista ja sattumista, jotka ovat olleet liian osuvia ollakseen sattumaa”. Mutta kuka kykenee päättämään, mikä on liian osuvaa? Otetaan esimerkiksi kellon pysähtyminen kuolinhetken aikana. Vuonna 2016 Suomessa kuoli melkein 54 tuhatta henkilöä eli lähes 150 päivässä eli noin 6 ihmistä tunnissa. On mahdoton arvioida, kuinka moni lähellä kuolemaa vetää kellonsa (vanhoilla ihmisillä oletettavasti on enemmän vedettäviä kelloja), mutta on helppo ennustaa, että jonkun kello todellakin on joskus pysähtynyt kuolinaikaan.

Parempi esimerkki on monessa kirjeessä tarkasteltu ”telepaattinen” yhteys. Suomessa on miljoonia ihmisiä. Olisi ihmeellistä, jos näin suuressa populaatiossa ihmiset eivät jatkuvasti saisi soittoja ystävältä, jota he juuri olivat ajatelleet. Kukaan ei vain muista tapauksia, joissa soittoa ei kuulu tai soittaja onkin puhelinmyyjä. Sattumista innostuneet ihmiset eivät ilmeisesti osaa kiinnittää kokonaiskuvaan huomiota tai sitten heillä yksinkertaisesti on halu tulkita tapauksia yliluonnollisiksi.

Telepatiasta puhuttaessa kannattaa myös huomata, että ihmiset ovat herkkiä aistimaan lajitovereidensa tuntemuksia. Tässä mielessä olemme kaikki aitoja ajatuksenlukijoita. Jos siis haluat salata puolisoltasi tai esimieheltäsi jotakin, on parempi, ettet ajattele salaisuuttasi. Eleesi, äänesi ja katseesi saattavat paljastaa sen. Vielä parempi on uskoa, että lintsaaminen, syrjähyppy tai mikä syntisi ikinä olikaan, ei ollut oma syysi. Ja parhaiten vältyt paljastumiselta, jos aidosti uskot, että mitään väärää ei edes tapahtunut.

Evolutiivinen kilpavarustelu ajatusten lukemisen ja ajatusten salaamisen välillä on luultavimmin vaikuttanut siihen, että aivoille ei kehittynyt intressiä luoda todellista kuvaa edes sosiaalisesta maailmasta. Mielemme pikemminkin maalaa kuvaelmia, jotka auttoivat esivanhempiamme lisääntymään. Aivot ovat uskomuksia tuottava elin, kuten Esko Valtaoja toteaa.

Teoksen mukaan kirjeaineistoon ”ei ole jostakin syystä kirjoittanut kuin muutama ufo-ilmiöiden kokija”. Veikkaan, että TV-ohjelmien tarjonta – siis ufo-ohjelmien vähäisyys – selittää suuren osan ufohävikistä. Tiedetään, että esimerkiksi Manaaja-elokuvan myötä demonikokemukset lisääntyivät Yhdysvalloissa ja että Salaiset kansiot -sarja taas lisäsi ufo-kokemuksia. Toinen selitys saattaa olla se, että miehille, jotka perinteisesti ovat yliedustettuna ufo-huuhaassa, on nykyään tarjolla paljon todellisempia teknologisia salaliittoja.

Häiritsevimpiä kirjassa esiteltyjä tapauksia on seuraava: ”Meediotilaisuuteen osallistunut Patrik toivoi saavansa yhteyden itsemurhan tehneeseen tyttäreensä, mutta meedion kautta miestä puhuttelikin hänen jo vuosia aiemmin edesmennyt äitinsä.” Huijaus haiskahtaa kauas. Meedio pystyi kohdetta vaihtamalla välttämään kipeän aiheen käsittelyn ja näin hänen oli helpompi olla oikeassa. Ikään kuin Patrik-parka ei olisi jo kokenut tarpeeksi kovia.
__________________________

Katoaako esoteria?

On ymmärrettävää, että tutkijat haluavat korostaa omaa tutkimusaihettaan. Honkasalo tekee näin esimerkiksi väittämällä paranormalismin määrän lisääntyneen: ”Esoterian ja okkultin alueen toimintojen määrä ja muodot ovat kasvaneet, kansainvälistyneet ja monipuolistuneet tavattoman paljon.” Onko okkultismi tosiaan tullut suositummaksi, ja jos on, millä perusteella? Honkasalo vastaa: ”Tästä on osoituksena vuosittain toistuvat suuret tapahtumat Hengen ja tiedon messut sekä Rajatiedon messut, jotka keräävät vuosittain yhä enemmän kävijöitä”, ja jatkaa: ”Helsingissä vuosittain järjestettävien Hengen ja tiedon messujen kävijämäärät ovat järjestäjien mukaan kasvaneet säännöllisesti vuodesta 1983.”

Kysyin asiaa messujärjestäjiltä. Saamani vastaus ei osu yksiin Honkasalon lausunnon kanssa. ”Kirjallisia tilastoja ei Rajatiedon Yhteistyö ole Hengen ja Tiedon messujen kävijämääristä koskaan tehnyt”, mutta kävijämäärät kuulemma ”saavuttivat huippunsa 1990-luvun puoliväliä lähestyttäessä”. Niin tai näin, kävijämäärät eivät sellaisenaan edes kerro huuhaan suosiosta. Osa vieraista saattaa esimerkiksi hakeutua paikalle masokistisuuttaan.

Jos esoterian ja okkultin piiriin taas lasketaan evankelisluterilaisuus, kuten on perusteltua, trendi on varsin selkeä: sekulaari rationaalisuus valtaa kantaväestön ajattelua. Voimakkainta suuntaus on nuorten kaupunkilaismiesten parissa. Honkasalon luettelo muutamasta vuotuisesta huuhaa-tapahtumasta – jopa Jooga-festivaali on laskettu mukaan – luokin uskoa yhä rationalistisempaan tulevaisuuteen. Koulutus ja modernisaatio rapauttavat henkimaailmahumpuukin suosiota hitaasti mutta varmasti.

Parhaimmillaan niiden määrä, jotka eivät usko jumalien olemassaoloon, on Suomessa jopa kaksinkertaistunut muutamassa vuodessa. Australiassa uskonnottomien määrä kaksinkertaistui noin kymmenessä vuodessa yli 30 prosenttiin. Jopa Yhdysvalloissa uskonnottomat on nopeimmin kasvava katsomuksellinen ryhmä. Vastaava trendi on käynnissä äärikristillisessä Irlannissa. Skeptikolta eivät työt silti lopu. Rationaalistieteellinen ajattelu ei suju ihmiseltä luonnostaan ja huuhaa saa uusia muotoja.

                                                     * * *

Jos taikuri on harjoitellut temppunsa riittävän hyvin, hän saattaa itsekin ihmetellä sormiensa näppäryyttä. Hän on pystynyt suuntaamaan muualle ei ainoastaan yleisön vaan omankin huomionsa. Tämä ei ole ihmeellistä. Vastaavasti ei ole ihmeellistä, että taitavan kirjoittajan sormet ”tietävät” näppäilleensä virheen ennen kuin kirjoittaja ”itse” sitä huomasi. Valtaosa mielen/aivojen toiminnasta on tällä tavoin tietoisuuden katveessa.

Jo peruskoulussa olisi syytä käydä läpi tämänkaltaisia esimerkkejä. Kokemukseni mukaan ala-asteikäiset ovat kiinnostuneita esimerkiksi optisista illuusioista. Vanhuksen päätä lienee vaikeampi kääntää skeptisismin suuntaan, eikä sen yrittäminen usein ole mielekästäkään. Valistukseen käytettäviä resursseja on vähän ja nuorison on oltava etusijalla. Harva myöskään haluaa mummonsa kuolinvuoteella julistaa, että taivaanriemuja tai helvetintulia ei ole olemassa. Uskonnollinen nuorisotoiminta sen sijaan ansaitsee nuhteemme. Seurakunnat muokkaavat maaperää ja kylvävät huuhaan siemeniä niin, että esoteeristen meedioiden ja muiden humpuukimaakareiden on helpompi kerätä satoa. Kirkonmiehet ja -naiset taitavat jollakin tasolla tietää tämän itsekin. Tuskinpa näitä vanhurskaita muutoin olisi niin paljon vaikkapa Skepsiksen Facebook-sivujen seuraajina.

Totuus on aina ollut ja on aina oleva hyökkäysten kohteena. Joskus kyse on systemaattisesta valtiollisesta propagandasta, joskus yksilön mielikuvituksesta ja intuitiosta. Maa esimerkiksi näyttää litteältä, ja viruksen kappaleita tuntuu typerältä ruiskuttaa kudokseen. Näppituntuma ja ensivaikutelma ovat kuitenkin usein väärässä. Siksi tarvitaan ihmisiä, jotka ymmärtävät testaamisen ja systemaattisen ajattelun merkityksen. Siksi tarvitaan ihmisiä, jotka ovat valmiita ankaraan työhön ajattelun vinoumia vastaan.

Visuaaliset illuusiot osoittavat, miten helppo totuutta on venyttää. Ongelma on ikuinen: miten saada ihmiset kiinnostumaan todisteista sen sijaan, että he luottavat perstuntumaan ja ideologiseen johdatukseen? Pitääkö rationaalista puolta houkutella tunteilla? Pitääkö jo lapsille kertoa, miten huijarit toimivat? Yleensähän huijari ensin herättää luottamusta ja myötätuntoa, kunnes kohteen epäilevä ja rationaalinen puoli hiljenee, ja petkutus voi tapahtua. Usein uhrina on huijari itse.

Kirjallisuutta:

Ervasti, H. (2006): Suomalaisten yliluonnolliset uskomukset. Yhteiskuntapolitiikka. 71:3. 259–268.

Petri, G. ym. (2014): Homological scaffolds of brain functional networks. Journal of the Royal Society Interface. 11: 20140873

Raevaara, T. (2017): Voiko se olla totta? Ursa. Helsinki.


PS. Taiteelliselle työlle on Honkasalon mukaan ominaista se, että ”kumma” on ”tapa toimia ja tutkia todellisuutta”. Taiteessa on hänen mukaansa ”vaikeaa edes kuvitella taiteellista ilmaisua ilman ’kummaa’”. Tunnen kuitenkin menestyneitä taiteilijoita monelta alalta (kuvataiteilijoita, sarjakuvapiirtäjiä, muusikoita, kirjailijoita, sirkustaiteilijoita), ja heistä kenellekään yliluonnolliset tulkinnat eivät ole osa luomisprosessia, pikemminkin päinvastoin.

PS2. Kirjassa on joukko kiinnostavia huomioita, joita arvioon ei ollut tilaa laittaa. Esimerkiksi seuraavat: ”kun vainajakokemukseen liittyy näköhavainto, kokemus ei yleensä sisällä vastavuoroista kommunikaatiota” ja: ”näköhavainto katoaa, jos elävä yrittää puhua kuolleelle takaisin.” Nämä seikat luultavasti johtuvat siitä, että aivojen laskentateho ei riitä tuottamaan uskottavia ja vastavuoroisia unikuvia kovin kauaa. Mistä sitten on kyse, kun toisinaan ihmiset väittävät kommunikoineensa haamun kanssa jopa minuuttien ajan?
Monesti kokemuksesta on ensinnäkin jo niin kauan aikaa, että jo itse kokemukseen on suhtauduttava epäillen. Mitä enemmän tapahtuneesta on kulunut aikaa, sitä hatarampia muistikuvat ovat ja sitä enemmän muistot ovat muokkautuneet. (Ihmisiin on varsin yksinkertaisissa kokeissa pystytty istuttamaan valemuistoja esimerkiksi ruokamyrkytyksestä.) Toiseksi omissa ajatuksissa käyty vuoropuhelu saattaa myöhemmissä muisteluissa alkaa vaikuttaa oikeasti käydyltä keskustelulta. Aivot saattavat käsitellä jopa fantasioita koskevia muistoja osin samalla tavalla kuin oikeiden tapahtumien muistoja.

PS3. Honkasalon näkemystä pahasta lääketieteellisteknologisesta biokompleksista kannattaa verrata psykiatri Ilkka Taipaleen kantaan. Hänen mukaansa ”mielisairaudet pitää mieltää kunnon aivosairauksiksi” (HS 14.12.2017).

PS4. Kulttuurintutkimuksen tieteellisiin vaikeuksiin liittyen löysin sitaatin Bertrand Russellilta. Hän kirjoittaa syy-seuraussuhteiden nykyisestä (1958) moninaisuudesta, samalla mainiten organisaatioiden vallankäytön. Ihmisluonto -kirjassani tarkastelen laajemmin tätä instituutioiden intressiä muokata ihmisten käyttäytymistä. Näin Russell:

Causation in the modern world is more complex and remote in its ramifications than it ever was before, owing to the increase of larger organizations; but those who control these organizations are ignorant men who do not know the hundreth part of the consequences of their actions.