maanantai 15. kesäkuuta 2020

Sukupuolisesta työnjaosta

Jos ajattelemme, että keittiö ja lastenkamari ovat naisen luonnollinen ympäristö, teemme samoin kuin saadessamme englantilaiset lapset kuvittelemaan, että häkki on papukaijan luonnollinen ympäristö - koska he eivät ole nähneet niitä muualla.

G. B. Shaw


Oheinen sukupuolisen työnjaon syitä käsittelevä kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 2/2020 -lehdessä (ilman tässä olevia jälkikirjoituksia, kuvitusta ja mainiota alkusitaattia).

                             * * *

Koiras ja naaras työelämässä – Mikä selittää eriytymistä?

Monesta erilaisesta lähteestä saatu todistusaineisto viittaa siihen, että lajimme esihistoriassa naiset eivät juuri metsästäneet, ainakaan suurriistaa. Jahtiin osallistumisessa loukkaantumisriski saattoi olla niin suuri, metsästysonni niin epävarmaa ja fyysiset ponnistukset niin vaativia, että naiset suosiolla jättivät homman miehille. Muinaisten esiäitiemme lisääntymismenetys oli enemmän kiinni raskauden, imetyksen ja lastenhoidon onnistumisesta kuin riskialttiiseen pyyntireissuun osallistumisesta.

Toisaalta jos suurriistan kaataminen onnistui, se toi yhteisöön valtavasti resursseja. Niiden avulla taitava metsästäjä pystyi parantamaan perheensä ravitsemustilannetta ja/tai omaa asemaansa yhteisössä. Osa antropologeista pitääkin metsästystä lähinnä miesten pyrkimyksenä nostaa statustaan – mikä onnistuessaan on luultavimmin tarkoittanut suurempaa suosiota myös naisten parissa. Mies olisi siis metsästämällä kyennyt edistämään geeniensä kopioitumista.

Onko tässä koko tarina? Selittääkö muinaisten metsästäjä–keräilijöiden lisääntymismenestys myös modernien naisten ja miesten erilaisia kiinnostuksenkohteita ja päätymistä eri ammatteihin? Kysymys ei ole kaukaa haettu. Onhan ihminen saanut elantonsa yli 1000 kertaa kauemmin metsästyksestä ja keräilystä kuin ”töissä” käymisestä. Naisia siis saattaa päätyä miehiä enemmän julkisen sektorin varmoihin hoivatyöpaikkoihin nimenomaan etäisten esiäitien lisääntymismenestyksen takia. Vastaavista geneettisistä syistä miehiä saattaa päätyä enemmän kilpailuhakuisiksi riskinottajiksi yritys- ja rahoitusmaailmaan.

Suomalaisen sosiologian isä Edvard Westermarck (1862–1939) pohti sukupuolisen työnjaon syitä seuraavasti:

Elämän eri toimet ovat jaetut molempien sukupuolien välillä määrättyjen sääntöjen mukaan, ja vaikka vahvemman sukupuolen itsekkäät taipumukset ovatkin suuresti vaikuttaneet näiden sääntöjen määräämiseen, niin piilee työnjaon todellinen periaate paljoa syvemmällä. Se seuraa pääasiallisesti luonnon itsensä antamia ohjauksia. (Otava 8/1913)

Westermarck siis selittää sukupuolista työnjakoa ensisijaisesti biologisilla sukupuolieroilla – ”luonnon antamilla ohjauksilla” – ja toissijaisesti vahvemman vallankäytöllä. Perään hän toteaa, että toisinaan kulttuuriset tavat suurentavat biologisten sukupuolierojen vaikutusta.

Kysymys kuuluukin, voidaanko kahden näin erilaisen ja silti toisiinsa liittyvän tekijän, siis biologian ja kulttuuristen tapojen, vaikutussuhteista antaa kunnollisia, tutkimukseen perustuvia arvioita.

Tasa-arvo kasvattaa sukupuolieroja

Kun sukupuolten erilaisia intressejä ja työuria yritetään selittää, lajimme evoluutiohistoria on olennainen lähtökohta. Mutta kuten Westermarck toteaa, mukana on pidettävä kasvatukseen, normeihin ja tapoihin liittyviä hypoteeseja.

Oletetaan esimerkiksi, että jossakin yhteisössä on tapana, että perheeseen kertynyt varallisuus periytyy yksinomaan miespuolisille jälkeläisille. Tällöin naisilla ei ole yhtä hyviä mahdollisuuksia toimia kiinnostustensa mukaan. He siis joutuvat noudattamaan toisenlaisia, vähemmän omaehtoisia strategioita. Erot naisten ja miesten kiinnostuksenkohteissa voivat tällä tavoin selittyä sillä, kenellä on valtaa kontrolloida resursseja.

Se, että nainen tekee kotityöt ja kaitsee lapsia, ei siis välttämättä selity naisen omilla intresseillä. Kyse voi olla myös taloudellista valtaa pitävän miehen intresseistä. Miehistä kontrollihalua saattaa lisätä sekin, että sukupuolille tyypillisten toimien eriytymiseen liittyy joskus merkittävää symboliarvoa, vaikkapa univormuja ja sotamaalauksia.

Nämä huomiot tulee pitää mielessä sukupuolista työnjakoa tarkasteltaessa. Mutta jotta työnjaon selittäminen etenisi ihmisillä olevista ennakkoasenteista jonkinlaisiin perusteltuihin päätelmiin, asiaa tulee tutkia empiirisesti. Ilman empiiristä todistusaineistoa ei ole syytä ajatella, että kulttuuriset ja yhteiskunnalliset selitykset olisivat lajihistoriallisia selityksiä merkittävämpiä – tai toisin päin. Miten siis tutkia asiaa?

Kokeiden tekeminen, eksperimentia, antaisi tietoa, johon tutkijan omat ennakkokäsitykset eivät pääse vaikuttamaan. Tässä tapauksessa ratkaisevien koejärjestelyiden luominen on eettisten ja taloudellisten syiden vuoksi kuitenkin mahdotonta. Ympäröivää yhteiskuntaa ei ole koetta varten mahdollista muuttaa, ja halukkaita koehenkilöitäkään tuskin löytyisi.

Toinen vaihtoehto on vertailla eri yhteisöjä. Menetelmän ongelma on havaintojen monitulkintaisuus: kaikkia taustamuuttujia ei pystytä millään huomioimaan. Vertailututkimuksesta saadut havainnot eivät toisin sanoen ole yhtä todistusvoimaisia kuin kokeista saadut havainnot.

Yhteisöjen välinen vertailu on kuitenkin tarjolla olevista vaihtoehdoista paras – ja menetelmä ei ole niin kehno kuin luonnontiedepiireissä saatetaan ajatella. Suurten yhteiskunnallisten tilastoaineistojen hallinta on merkittävästi parantunut viime vuosina, ja yhteisöjen vertailu eri muuttujien suhteen on jo osoittautunut käteväksi tavaksi testata hypoteeseja työmarkkinoiden eriytymisen syistä.

Useissa tutkimuksissa on ensinnäkin havaittu, että psykologiset sukupuolierot (persoonallisuudessa, seksuaalisuudessa, asenteissa ja kognitiivisissa kyvyissä) ovat suurempia yhteiskunnissa, joissa sukupuolten välinen sosiopoliittinen tasa-arvo on suurempaa. Joidenkin tutkimusten mukaan sukupuolierot jopa tietyissä fyysisissä piirteissä (pituus, painoindeksi, ylipaino ja verenpaine) ovat suurempia tasa-arvoisemmissa maissa.

Nämä löydökset ovat ristiriidassa patriarkaaliseen vallankäyttöön perustuvan selityksen kanssa. Sen sijaan löydökset tukevat biologiaan perustuvia selityksiä – ainakin siinä määrin kuin tasa-arvoisemmat mahdollisuudet johtavat ihmisiä heille itselle luontaisiin asenteisiin ja aktiviteetteihin.

Joissakin tutkimuksissa sanotaankin, että mikäli persoonallisuuspiirteissä tavataan sukupuolieroja, se ei ole merkki sukupuolten epätasa-arvoisesta kohtelusta vaan pikemminkin kertoo onnistuneesta tasa-arvopolitiikasta. Eräs vertailututkimus taas päättelee, että kun sukupuolinen tasa-arvo maassa lisääntyy, sekä miehet että naiset ajautuvat kohti perinteisiä rooleja. Kolmannessa tutkimuksessa tarkasteltiin fyysistä aggressiivisuutta. Siitäkin paljastui, että sukupuolierot ovat suurempia tasa-arvoisemmissa kulttuureissa.

Eräs tutkimus taas tarkasteli riskinottoa, kärsivällisyyttä, altruismia, vastavuoroisuutta ja luottamusta. Näissäkin ominaisuuksissa sukupuolten tasa-arvo oli yhteydessä suurempiin sukupuolieroihin. Jopa erot akateemisessa kyvykkyydessä näyttävät olevan suurempia tasa-arvoisemmissa maissa (ks. kirjallisuusviitteet).

Tutkimustulosten perusteella voidaan tehdä melko yksioikoinen päätelmä: sukupuolierot mieltymyksissä ja taipumuksissa kasvavat, kun maa vaurastuu ja mahdollisuudet tulevat tasa-arvoisemmiksi. Havainto antaa epäsuoraa tukea yksilön valintoihin perustuvalle selitysmallille työmarkkinoiden eriytymisestä.

Toki myös päinvastaista on ehdotettu: että yhteiskunnan vaurastuminen ja mahdollisuuksien tasa-arvoistuminen vähentäisivät yksilöiden omien mieltymysten merkitystä ja lisäisivät perinteisten ammattistereotypioiden merkitystä. Mutta millä mekanismilla tämä tapahtuisi? Miksi parantuneet mahdollisuudet toimia mieltymysten mukaan vähentäisivät yksilölle luontaisia valintoja? Tai miksi juuri vauraus ja tasa-arvo muokkaisivat yksilöiden mieltymyksistä perinteisempiä? Tähän suuntaan vaikuttavia mekanismeja on helppo kehitellä, mutta niiden todellisista vaikutuksista ei ole pätevää tutkimusnäyttöä.

Peilistä katsoo kädellinen

Yksilöiden omiin valintoihin perustuvat selitykset saavat lisää painoarvoa psykologisten sukupuolierojen tutkimuksesta. On esimerkiksi havaittu, että sukupuolten erot aggressiivisuudessa ovat suurimmillaan teini-iässä. Tätä seikkaa olisi hankala selittää yhteiskunnallisilla tekijöillä. Miksi yhteiskunta kaikkialla maailmassa tekisi aggressiivisuuseroista suurimpia juuri sukukypsyyden saavuttamisen aikoihin? Ja miksi vastaava iästä riippuva sukupuoliero löytyy myös kädellisserkuiltamme? Entä miksi sukupuoliero väkivaltaisuudessa tasoittuu samaa tahtia testosteronitasojen tasoittuessa? Miksi näin on myös muilla selkärankaisilla? Tällaisiin kysymyksiin teoriat yhteiskunnallisista normeista ja kasvatuksesta eivät kykene vastaamaan.

Poikien fyysistä aggressiivisuutta pyritään myös hillitsemään voimakkaammin kuin tyttöjen aggressioita. Poikia siis rangaistaan useammin ja ankarammin. Mutta vaikka kulttuuriset tavat koettavat kyseistä sukupuolieroa tällä tavoin kaventaa, evolutiivisesta lajihistoriasta johtuvat erot tulevat silti esille. Ero aggressiivisuudessa näkyy jo vauvoilla ja taaperoilla, kauan ennen kuin ne ymmärtävät olevansa poikia tai tyttöjä.

Vastaavia huomioita voidaan tehdä hoivakäyttäytymisestä. Miksi luonto olisi antanut naisille fyysiset valmiudet imetykseen mutta unohtanut psykologiset hoivavalmiudet? Entä miksi sukupuoliero vauvojen hoivaamisessa näkyy myös tasa-arvoeetoksen Pohjoismaissa, jossa vauvojen pulloruokinta on enemmän sääntö kuin poikkeus? Voidaan toki väittää, että tämä johtuu asenneilmaston hitaasta muutoksesta. Selitys ei kuitenkaan huomioi sitä, että tytöt leikkivät enemmän hoivaleikkejä jo taaperoikäisinä, myös muilla kädellisillä.

Osa ihmistieteilijöistä on ollut kyvytön
nauttimaan pätevistä tiedonlähteistä biologiaa
koskevien pelkojensa vuoksi. (Tämä
ajatus ei välity oheisesta
sanaleikkipilakuvasta, joka on tässäkin
suhteessa epäonnistunut.)
Ajatus, että hoiva-alojen naisvaltaisuus johtuisi vain vanhempien, koulun ja muun yhteiskunnan harjoittamasta manipuloinnista, vaikuttaakin varsin epätodennäköiseltä. Esimerkiksi tytöt, jotka altistuivat kohdussa poikkeuksellisen suurille testosteronimäärille, nujakoivat enemmän ja leikkivät vähemmän hoivaleikkejä. Miksi yhteiskunta ohjaisi hoivaleikkeihin vain sellaisia tyttöjä, jotka altistuivat tyypillisille hormoniannoksille? Joko nämä tytöt ovat ensin osoittaneet hoivaamiseen taipumusta, johon vanhemmat heitä sitten edelleen kannustavat tai sitten hoivaaminen tulee heiltä luonnostaan. Kummassakin skenaariossa biologia tulee pitää tarkastelussa mukana.

Voidaan tietysti kuvitella, että sukupuolierot aggressiivisuudessa ja hoivataipumuksissa eivät millään tavalla vaikuttaisi siihen, mille aloille nuoret suuntautuvat tai miten lasten- ja kodinhoito perheissä järjestetään. Tämä saattaa myös olla tavoittelemisen arvoinen tilanne. Mutta ajattelitpa uravalinnoista tai perheidensisäisestä rooliutumisesta mitä tahansa ja piditpä valtion puuttumista asiaan sopivana tai et, hypoteesi evolutiivisesti kehittyneiden psykologisten sukupuolierojen vaikutuksesta on saanut empiiristä tukea ja on täten tieteellisessä mielessä perusteltu. Politiikka, etenkin palkkapolitiikka, on asia erikseen.

Samalla on toki muistettava, että kun naiset saivat tasaveroiset oikeudet ja mahdollisuudet miesten kanssa, naiset eivät heti pystyneet täysipainoisesti hyödyntämään uusia mahdollisuuksiaan. Uran luominen saattoi esimerkiksi vähentää naisen avioliiton todennäköisyyttä tai tehdä naisen miessuhteista kitkaisempia. Tai ehkä yhteisö ja jopa oma suku ja perhe väheksyivät naisen työpanosta. Myös ristiriita äitiyden ja täysipainoisen uranluomisen kanssa saattoi muodostua ylivoimaiseksi.

Eli kun lailliset esteet oli hävitetty, muunlaisia esteitä saattoi jäädä jäljelle. Miehet saattoivat työhönotossa ja ylentämisessä edelleen suosia toisia miehiä. Ehkä osa miehistä jopa tunsi olonsa uhatuksi naisten uudesta itsenäisyydestä.

Olivatpa nämä seikat kuinka merkityksellisiä tahansa, ne eivät poista biologiasta juontuvaa ”epäreiluutta”. Edellä mainittujen aggressiivisuus- ja hoivataipumuserojen lisäksi on esimerkiksi mahdollista, että raskaus ja äidiksi tuleminen ovat keskimäärin mullistavampia kokemuksia naiselle kuin isäksi tuleminen on miehelle. Mikäli näin on, lapsen aiheuttama häiriö työuralle – ja täten palkkakehitykselle – on naiselle suurempi silloinkin, kun lasten- ja kodinhoito on perheessä jaettu täsmälleen tasan. Tällaiset mahdollisuudet tulee tutkia tarkoin.

Entä argumentit lajihistorian merkitystä vastaan? On ehdotettu, että edellä mainitut havainnot tasa-arvoisten maiden suuremmista sukupuolieroista ja eriytyneistä työmarkkinoista selittyvät sillä, että vauraissa maissa – jotka yleensä ovat tasa-arvoisempia – vanhemmilla on enemmän aikaa kasvattaa lapsiaan perinteisiin rooleihin. Selitysmalli on sinänsä looginen, mutta se on keskeneräinen ja edellyttäisi lisäselityksiä.

Miksi vanhemmat suosisivat perinteisiä rooleja juuri vauraimmissa ja tasa-arvoisimmissa yhteiskunnissa? Pitkäkestoisten seurantatutkimusten perusteella voidaan päinvastoin päätellä, että kun valtio ja kansalaiset vaurastuvat, perinteiset perhearvot ja uskonnollisuus korvautuvat itseilmaisua ja individualismia korostavilla normeilla. Toisin sanoen, kun eloonjäämisestä tulee turvatumpaa, ihmisillä on paremmat mahdollisuudet toimia omien yksilöllisten taipumustensa mukaan. Siihen lapsia nykyään kannustetaan ja sitä heiltä odotetaan.

Suuri osa sukupuolieroista on myös juuri sellaisia kuin mitä lajien välisen vertailun perusteella voidaan ennustaa. Jos sukupuolten käyttäytymistä siis selitetään kasvatuksella ja yhteiskunnallisilla normeilla, samalla pitää selittää se, miksi normit tuottavat juuri biologisten ennusteiden mukaista käyttäytymistä.

Miten päin asiaa käänteleekin, peilistä tuijottaa aina metsästäjä–keräilijä, kädellinen ja nisäkäs. Ja tämänkin olennon tunne-elämä ja lajityypilliset käyttäytymistavat tulevat ymmärrettäviksi vasta evoluution valossa.

Mikäli tavoitteena siis on kokonaisvaltaisesti ymmärtää sukupuolieroja ja samalla työmarkkinoiden sukupuolista eriytymistä, evoluutioteoreettinen tarkastelu on pidettävä hypoteeseissa vahvasti mukana. Mikäli tavoitteena taas on yhteiskunnan muutos, lajihistorian huomioiminen on vieläkin välttämättömämpää. Jos ei tiedä, mistä lähtee liikkeelle, saattaa harhautua kauemmas maalistaan. Se olisi suuri sääli, mikäli määränpäänä oli oikeudenmukaisuus.


KIRJALLISUUS

Falk, A. & Hermle, J. (2018): Relationship of gender differences in preferences to economic development and gender equality. Science. 362: 6412, eaas9899.

Inglehart, R. (2018): Cultural Evolution – People’s Motivations are Changing, and Reshaping the World. Cambridge University Press.

Kaiser, Tim. (2019): Nature and evoked culture: sex differences in personality are uniquely correlated with ecological stress. PsyArXiv. 10.31234/osf.io/u73gh.

Mac Giolla, E. & Kajonius, P. (2018): Sex differences in personality are larger in gender equal countries: Replicating and extending a surprising finding. International Journal of Psychology54(6):705-711.

Nivette, A. ym. (2018): Sex differences in adolescent physical aggression: Evidence from sixtythree lowand middleincome countries. Aggressive Behavior. 45:82–92.

Schmitt, D. ym. (2008): Why can't a man be more like a woman? Sex differences in Big Five personality traits across 55 cultures. Journal of Personality and Social Psychology. 94(1): 168–182.

Schmitt, D. P. (2015): The Evolution of Culturally-Variable Sex Differences: Men and Women Are Not Always Different, but When They Are… It Appears Not to Result from Patriarchy or Sex Role Socialization. Teoksessa: Shackelford, T. & Hansen, R. toim. The Evolution of Sexuality. Springer.

Stoet, G. & Geary, D. (2020): Sex-specific academic ability and attitude patterns in students across developed countries. Intelligence. Vol 81. Preprint.

Stoet, G. ym. (2016): Countries with Higher Levels of Gender Equality Show Larger National Sex Differences in Mathematics Anxiety and Relatively Lower Parental Mathematics Valuation for Girls. PLoS ONE. 11(4): e0153857. https://journals.plos.org/plosone/article?id=10.1371/journal.pone.0153857

Stewart-Williams, S. (2018): The Ape that Understood The UniverseCambridge University Press.

Tammisalo, O. (2005): Rakkauden evoluutio – Ihmisen parinvalinnan biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.

                                    * * *

PS. Työmarkkinoiden sukupuolinen eriytyminen tuskin herättäisi niin paljon kiinnostusta, jos se ei olisi yhteydessä tuloeroihin. Kun sukupuolten välisistä ansioeroista poistetaan ilmeiset tekijät (esim. se, että miehet valikoituvat enemmän teknistuotannollisille aloille), jäljelle jää jonkinlainen tilastollinen ero. Suomessa lukema näyttää olevan alle kolme prosenttia. Tämä viittaa siihen (mutta ei todista sitä), että työmarkkinoissamme on jotakin naisia syrjivää. Toisaalta se, että ero on jatkuvasti pienentynyt, viittaa siihen (mutta ei todista sitä), että syrjintäkin on koko ajan vähentynyt.


Suomessa ei tosin ole tehty kattavaa selvitystä tehdyistä työtunneista. Niiden tarkka huomioiminen saattaisi kaventaa sukupuolieron olemattomiin, tai jopa kääntää eri suuntaan. Lisäksi mikäli sukupuolisen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden tarkasteluun otettaisiin mukaan esimerkiksi asevelvollisuus, eläkevuosien määrä ja julkisten terveydenhoitopalveluiden käyttö, se saattaisi radikaalisti muuttaa keskustelua naisen eurosta.



PS 2. Akateemisen feminismin parissa biologiset, ihmisluonnon huomioivat selitykset on jätetty kutakuinkin huomiotta. Toisinaan selitykset taas on kuitattu miesvallan ilmentyminä ja puolustamisena. Tämä on älyllisesti epärehellistä ja siksi harmillista: se estää niitä voimaannuttavia vaikutuksia, joita nuoret naiset voisivat feminismiltä ja naisliikkeeltä saada. 


Samalla on toki selvää, että kaikki poliittiset ideologiat jossakin määrin nojaavat vilpilliseen ja/tai dogmaattiseen silmien sulkemiseen. Jos tavoite kuitenkin on syrjinnän vastustaminen, tiedonjanon ja objektiivisuuden pitäisi olla päällimmäinen asenne. Se tukisi pyrkimystä saada inhimillinen potentiaali tehokkaammin käyttöön.


Ihmisluonnon ja biologian sivuuttamista on nähtävissä myös toisen laidan poliittisessa ajattelussa. Alkukesällä 2020 keskustelua herättivät esimerkiksi Jukka Hankamäen esittämät naisen seksuaalista itsemääräämistä vähättelevät näkemykset. Tämänkaltainen konservatiivinen "biokielto" ei ole levinnyt akateemiseen maailmaan. Tämä on yksi syy, miksi olen kritisoinut enemmän nykyfeminismin kuin konservatismin pinnallisuuksia. Jälkimmäisillä on myös jo oma vakiintunut, vaikutusvaltainen ja varsin yksimielinen kriitikkokuntansa. Sille kaltaisellani epäpoliittisella tieteen puolustajalla ei taida olla muuta tarjottavaa kuin uteliaaseen vuoropuheluun ja johdonmukaiseen argumentaatioon kannustaminen.


Toinen erikoinen piirre (tiedonhaluttomuuden lisäksi) nykyfeminismissä on se, että aate on onnistunut brändäämään epädemokraattiset ja holhoavat asenteensa välittämisen ja tasa-arvon kielelle. Jopa korkeasta yhteiskunnallisesta ja/tai poliittisesta asemasta nauttiva feministi saattaa esiintyä alistettuna (mutta kapinallisena) vallan vahtikoirana. Markkinatalouden mannekiinien tavoin feminismi on myös alkanut puhua win-win -tilanteesta, jossa ”miehetkin hyötyvät feminismistä” (määrittelemättä aatetta sen tarkemmin tai antamatta kunnollista näyttöä väitteen tueksi). Todellisuudessa aatteesta hyötyy usein enää valtafeministi itse - ja muun yhteiskunnan tehtäväksi jää vapauden ja valistuksen ideaalien puolustaminen.

Tutkijat seurasivat erästä simpanssiryhmää

12 vuoden ajan. He näkivät tuona aikana 

413 metsästyskertaa. Näistä 267 tuotti

saalista. (Ihminen ja simpanssi eivät ole

ainoita metsästäviä kädellisiä, vaan myös

esimerkiksi jotkut paviaanilajit metsästävät

säännöllisesti.)



PS 3. Huomio metsästyksen mahdollisesta yhteydestä muinaisten esi-isien lisääntymismenestykseen: Simpanssiurokset metsästävät todennäköisemmin silloin, kun laumassa on ovulaatiosyklin hedelmällisessä vaiheessa olevia naaraita (ks. esim. Frans deWaal: Mama’s Last Hug, 2019). Nämä takamukseltaan turvonneet simpanssinaaraat näyttävät myös saavan uroksilta liharavintoa muita naaraita useammin. Simpansseillakin siis tavataan seksiä resursseja vastaan -vaihtokauppaa. 

 

Simpansseilla on luultavasti mutkikkaita sopeutumia sekä ryhmämetsästystä että saaliinjakoa varten. Esimerkiksi yksilöt, jotka vain näyttelevät metsästykseen osallistumista, eivät joidenkin tutkijoiden mukaan pääse saaliinjaosta osallisiksi. Lihaa käytetään mitä ilmeisimmin myös poliittisiin tarkoituksiin eli liittolaisten hankkimiseksi. (Yleensä simpanssiurokset metsästävät pienempiä kädellisiä mutta joskus ne saavat kiinni myös esimerkiksi antiloopinvasoja. Joskus simpanssit pyydystävät pieniä saaliita yksin, esimerkiksi lintuja ja sammakoita.)



PS 4. Jutun kirjoittamisen jälkeen aloitin Charles Murrayn kirjan Human Diversity. Siinä Murray selittää tasa-arvoisten maiden suurempia persoonallisuuseroja sukupuolten välillä seuraavasti:

 

Vapauksien polkeminen, josta naiset perinteisissä yhteisöissä yhä kärsivät, toisinaan rajoittaa myötäsyntyisten persoonallisuuspiirteiden ilmenemistä. Millaisia geneettisiä taipumuksia ekstraversioon naisilla ankarassa muslimikulttuurissa onkin, he ovat valtavan kulttuurisen paineen alaisina muokata taipumustensa ilmaisua sopimaan kulttuurisiin normeihin. Ehkäpä nämä olosuhteet kutistavat myös miesten persoonallisuuksien ilmaisua. Tämän hypoteesin mukaan geneettisperäiset persoonallisuuserot suurenevat sukupuolisen tasa-arvon yhteisöissä yksinkertaisesta syystä: molemmat sukupuolet ovat vapaita tekemään sitä, mikä tulee heille luonnostaan. 

 

Mikä selitys onkin oikea, itse ilmiö on saanut laajaa tutkimusnäyttöä taakseen, eikä sitä voida ohittaa lopputulosten tasa-arvoa tarkasteltaessa.


Koulutuksen ja ammattien sukupuolittumisesta Murray korostaa lähinnä kolmea seikkaa: 


1) sukupuolierot kyvyissä eivät selitä kaikkea koulutuksessa ja ammateissa havaittua sukupuolittumista, 

2) osaselitys sukupuolittumiselle tulee siitä, että ihmiset mieluiten tekevät sitä, missä he ovat parhaita (vaikka he olisivat todella hyviä myös muissa asioissa) ja 

3) sosialisaatio (kasvatus, lapsena saadut lelut yms.) ei selitä koulutus- tai ammattialojen sukupuolittumista. 

 

Empiirisenä todistusaineistona Murray käyttää muun muassa matemaattisesti poikkeuksellisen lahjakkaiden yksilöiden mieltymyksiä ja uravalintoja. Poikkeuslahjakkaiden naisten uravalinnoista kirjoittaessaan hän jopa esittää puoli-ilkeilevän kommentin (muutoin varsin kuivakkaassa analyysissaan): ”Jos yrität väittää, että kyseiset naiset huijattiin hyväksymään perinteiset sukupuoliroolit, törmäät ongelmiin: luultavasti nämä ratkaisujaan tehneet naiset ovat paljon sinua fiksumpia.” (Herjaan voidaan vastata toteamalla, että olivatpa nämä perinteisille naisten aloille päätyneet matemaattiset naiset miten fiksuja tahansa, se ei sellaisenaan tarkoita, että heidän valintansa olivat omaehtoisia. Murray toki ymmärtää tämän ja esittää joukon pätevämpää todistusaineistoa väitteidensä tueksi. Koetan myöhemmin arvioida Murrayn teoksen.)



lauantai 6. kesäkuuta 2020

Luonnon ystävä muurahaisista

Lueskelin 120 vuotta vanhoja Luonnon ystävä -lehtiä. Eräs kirjoittaja kertoi muurahaisyhdyskunnasta, jonka jäsenet vaaran uhatessa lähtivät viemään toukkiaan turvaan. (Ks. Kuvat.) Vaaran mentyä ohi muurahaiset alkoivat kuljettaa toukkiaan takaisin pesään. 

Tässä kohdin tarina saa yllättävän käänteen. Kirjoittajan mukaan toinen muurahaislaji ryhtyi auttamaan toukkien palauttamisessa.

Kysyin asiasta ansioituneelta muurahaistutkijalta Heikki Helanterältä. En ollut aiemmin kuullut, että muurahaisilta löytyisi tällaista lajien tai edes yhdyskuntien välistä altruismia. Päinvastoin yhdyskunnat pikemminkin kilpailevat/sotivat keskenään. Joskus lapset ovat käyttäneet tätä seikkaa jopa huvituksekseen järjestämällä muurahaisturnajaisia, jossa kaksi eri pesistä haettua yksilöä laitetaan taistelemaan keskenään.

Helanterän luvalla laitan tähän hänen vastauksensa. Tarina saattaa selittyä jollakin aivan muulla kuin altruismilla:

Mielenkiintoista. Voi olla että kyseessä on verimuurahaisten (Formica sanguinea) ja mustamuurahaisten (F. fusca) sekapesä jossa verimuurahaisilla on orjinaan mustamuurahaisia. Tai sitten tosiaan kyse on taistelu toukista väärin tulkittuna. Olettaen että tämä on Suomessa tapahtunut, muualta kahden lajin yhteiskunnista on muitakin esimerkkejä.

(Helanterältä ilmestyi vuonna 2019 kirja Suomen muurahaisista yhdessä Katja Bargumin kanssa [Minerva]; yritän lukea teoksen kesän aikana.)

perjantai 5. kesäkuuta 2020

Miksi älykkyyseroja (ei) saa tutkia?

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Tiedepolitiikka 2/2020 -lehdessä, ilman tässä olevaa kuvitusta.

                              * * *

Älykkyys on kyky ratkoa ongelmia, ajatella abstraktisti ja oppia nopeasti. Näin älykkyystutkijat yleensä määrittelevät tutkimuskohteensa. Älykkyys ei siis ole elämänviisautta, kirjanoppineisuutta tai minkäänlainen kapea akateeminen kyky.

Ihmisten älyllisissä kyvyissä, kuten muissakin psykologisissa ominaisuuksissa, on eroja. Yhdysvaltain psykologiyhdistyksen julkilausuma vuodelta 1996 toteaa asian seuraavasti: ”yksilöt eroavat kyvyssään ymmärtää mutkikkaita ajatuksia, sopeutua ympäristöönsä, oppia kokemuksista, järkeillä ja voittaa vastoinkäymiset ajattelun avulla.”

Edellä mainittujen seikkojen lisäksi alan tutkijoiden parissa myös seuraavat viisi väitettä ovat valtavirtaa:


1) Älykkyyttä, kuten useimpia muitakin psykologisia ominaisuuksia, voidaan mitata testien avulla. Niin kutsuttu testiälykkyys ei tavoita kuin osan siitä, mitä älykkyydellä yleisesti tarkoitetaan, mutta testit eivät silti ole sattumanvaraisia.

2) Menestyminen älykkyystesteissä on yhteydessä suoriutumiseen testitilanteen ulkopuolella, esimerkiksi koulussa ja työpaikalla. Tämän takia monien maiden armeijat testaavat alokkaiden ja värväytyjien älykkyyttä.

3) Ihmisten väliset erot testiälykkyydessä johtuvat pitkälti geneettisistä eroista. Älykkyyden heritabiliteetti myös kasvaa iän myötä: geenit selittävät jopa 80 prosenttia vanhusten testiälykkyyden vaihtelusta. Kasvuympäristön vaikutukset ikään kuin laimenevat yksilön vanhetessa ja hakeutuessa itselleen sopivaan ympäristöön.

4) Älykkyyseroihin vaikuttaa suuri määrä geenejä, joilla kullakin on pieni vaikutus.

5) Älykkyyseroihin vaikuttavia geenejä löydetään koko ajan lisää, ja älykkyyden molekyylibiologinen perusta saadaan lähitulevaisuudessa selville.


Edellä olevan luettelon viides kohta vaatii eniten tarkennuksia, muut neljä ovat jo järkevän epäilyn ulkopuolella. Viitosväite pitää siinä mielessä paikkansa, että koko genomia tarkastelevat analyysit ovat viime vuosina löytäneet lukuisia älykkyyteen ja koulutustasoon yhteydessä olevia geenimuunnelmia. On jopa mahdollista, että tärkeimmät muunnelmat on jo löydetty. 

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tutkijat tietäisivät, mitä nämä ”älykkyysgeenit” kehossa tekevät. Käytännön esimerkki valaisee asiaa. Oletetaan, että päiväkoti ja koulunkäynti kielletään kiharatukkaisilta lättäjaloilta. Tällöin melkoisella varmuudella tultaisiin jonkin ajan kuluttua löytämään uusia geenimuunnelmia, jotka ovat yhteydessä testiälykkyyteen. Syy on se, että hiusten laatu ja jalkojen muoto ovat periytyviä ominaisuuksia ja että koulunkäynti vaikuttaa testiälykkyyteen (ainakin teini-ikäisillä). Löydetyt uudet geenimuunnelmat eivät tässä tapauksessa kuitenkaan kertoisi älykkyyden molekyylibiologiasta. Muunnelmat eivät siis liittyisi aivojen suorituskykyyn. Tällaisista syistä johtuen on mahdollista, että osa älykkyyden molekyylibiologiasta jää ikuisesti avoimeksi – myös sen takia, että alkion-/sikiönkehityksessä on väistämättä suuri annos sattumanvaraisuutta.

Lättäjalkaesimerkki on kaukaa haettu, mutta sen pointti on selvä: tilastollinen yhteys jonkin geenimuunnelman ja testiälykkyyden välillä ei sellaisenaan selitä älykkyyttä genomitasolla. Ihmispopulaatioita vertailtaessa asia on tätäkin mutkikkaampi. Jokin tietty geenimuunnelma saattaa selittää älykkyyseroista puoli prosenttia jossakin populaatiossa, mutta jossakin toisessa populaatiossa jokin toinen muunnelma saattaa selittää eroja yhtä paljon. Tämä tekee mielekkäästä kansojen välisestä vertailusta hankalaa.

Näistä varauksista huolimatta korrelaatiotutkimukset voivat olla päteviä. Tutkijoiden on aloitettava jostakin, ja korrelaatiot ovat luonteva lähtöpiste riippumatta siitä, tietävätkö tutkijat, millä tavoin mikäkin geenimuunnelma vaikuttaa. Yleensä tutkimus pystyy pureutumaan vaikutusmekanismeihin vasta myöhemmissä vaiheissa. Tämä pätee myös ihmispopulaatioiden älykkyyseroja selvittävään tutkimukseen. Sekin voi olla vakavasti otettavaa ja pätevää tieteellistä tutkimusta, vaikka syy-seuraus-suhteista – molekyyli- tai evoluutiotasolla – ei olekaan tietoa, ja vaikka aihe ymmärrettävästi on arkaluontoinen ja tunteita herättävä.
Eritasoista (testi)älykkyyttä
käsittelevää kirjallisuutta.

Tutkimuksen arkaluontoisuudesta, koskipa se populaatioiden tai sukupuolten älykkyyseroja, on myös huomattava, että tieteen edistymisen kannalta on tärkeää, että tutkijoissa on sellaisia, jotka eivät piittaa tutkimustulostensa mahdollisesta arkaluontoisuudesta. Tutkijayhteisön suhtautumista kansojen älykkyyserojen kaltaisiin ”myrkyllisiin” tutkimusaiheisiin voidaan jopa pitää mittarina siitä, kuinka politisoitunutta tai älyllisesti rehellistä tiedeyhteisön ajattelu on.

Osa etenkin sosiaalitieteitä opiskelleista ajattelee, että kaikki tutkimus on poliittista. Näkemyksen julistaminen on tieteen edistymisen ja uskottavuuden kannalta erehdys: kansalaiset saattavat alkaa kuvitella, että saadut tutkimustuloksetkin ovat vain politiikkaa. ”Tutkijoilla ja lääkäreillä on faktansa, minulla on omani, ja ne ovat yhtä hyviä.”

Se, onko ihmispopulaatioiden välillä geeneistä johtuvia keskimääräisiä älykkyyseroja, ei siis ole poliittinen kysymys. Populaatioiden älykkyyserojen tutkimisen mielekkyys ja erojen käytännön merkitys on toki mahdollista kyseenalaistaa, mutta se ei kerro erojen olemassaolosta suuntaan tai toiseen. (Ottaen huomioon lajihistoriamme käänteet viimeisen 50 000 vuoden aikana, olisi kummallista, jos populaatioiden välillä ei olisi myös geeneistä johtuvia eroja. Emme vain tiedä, mikä on ympäristöllisten ja geneettisten tekijöiden suhde.)

Entä voidaanko populaatioerojen tutkimista kyseenalaistaa tavalla, joka olisi tieteellisesti mielekäs? Joskus kyseenalaistamista on perusteltu sillä, että vain sellainen yhteiskunta ja sellaiset työmarkkinat, jotka suhtautuvat yksilöön tämän rotutaustan perusteella, tarvitsevat tietoa rotujen välisistä älykkyyseroista. Jos ihmisiin taas suhtaudutaan yksilöinä, tieto keskimääräisistä eroista muuttuu tarpeettomaksi. 

Argumentti on houkutteleva ja tasa-arvon kannalta pätevä. Tieteellistä tutkimusta ajatellen perustelu on kuitenkin kehno, sillä tutkimus harvoin tähtää suoriin käytännön hyötyihin. Lisäksi tässä tapauksessa hyötyjä saattaa löytyä varsin läheltä: on esimerkiksi mahdollista, että mitä enemmän älykkyyseroista ja niiden syistä tiedetään, sitä tehokkaammin erojen sosiaalisia ja taloudellisia vaikutuksia pystytään tasoittamaan. Tieto saattaa siis auttaa korjaamaan luontoäidin aiheuttamia vääryyksiä. 

Olisikin nurinkurista, mikäli huonon onnen vaikutuksia jää paikkaamatta vain siksi, ettemme uskalla tarkastella ihmisten välisiä eroja avoimin mielin. Tutkimuksesta saattaa olla sekin hyöty, että jos tieto älykkyyserojen geneettisestä taustasta tulisi laajaan tietoon, ihmisiä ei samassa määrin ehkä syyllistettäisi höperyydestään. ”Eihän hän geeneilleen mitään voinut.”

Toinen peruste kyseenalaistaa ryhmäerotutkimusta ovat tutkimuksesta mahdollisesti koituvat yhteiskunnalliset haitat. Ehkä joukko rasistiraasuja rohkaistuu toimimaan ennakkoluulojensa mukaisesti. Ehkä valistuneetkaan kansalaiset eivät kykene harrastamaan sellaista selkeää ajattelua, jossa vaarallinen ajatus keskimääräisistä rotueroista pystytään hyväksymään ilman ajatuksen tuomia haittavaikutuksia. Tutkimustulosten johdosta ihmisryhmiä saattaa siis joutua halveksunnan, syrjinnän tai vainon kohteeksi. Tieteen on oltava tällaisten uhkien edessä rehellinen. Sen on pohdittava, onko sittenkään aina tarkasteltava koko totuutta. Samalla on keskusteltava, kuka saa päättää, millainen tutkimuksesta syntyvä riski voidaan hyväksyä.

Edellä mainitut pohdinnat ovat toisaalta siinä mielessä turhanaikaista poseeraamista, että psykologisen tutkimuksen yhteiskunnalliset vaikutukset ovat aina olleet vähäisiä. Se, että osa ihmisistä on valmis rasismin pelossa rajoittamaan ja mustamaalaamaan niinkin yhteiskunnallisesti vähäpätöisiä ihmisiä kuin älykkyystutkijoita, saattaakin kertoa lähinnä siitä, että taistelu rasismia vastaan on tärkeimmillä rintamilla jo voitettu.

Voidaan toki kuvitella tilanne, jossa populaatioerojen tutkiminen saa aikaan voimakkaan rotusyrjinnän aallon tai että sukupuolierojen tutkiminen estää naisia tai miehiä tekemästä elämäänsä koskevia päätöksiä. Tällöin ihmisten välisiä eroja koskevaa tutkimusta tulisi epäilemättä suitsia jollakin tavoin, vähintäänkin vaatimalla todisteilta tavallista enemmän. Toistaiseksi tutkimuksen aiheuttamista haitoista ei kuitenkaan ole näyttöä. Ei myöskään ole selvää, mikä olisi riittävä osoitus haitoista. Luultavasti olisikin suurempi haitta etsiä tarkka raja sille, mitä saa tutkia kuin hyväksyä se, että toisinaan ihmiset tutkivat asioita, joista saattaa olla haittaa. (On jopa mahdollista, että arkaluontoisten tutkimusaiheiden herättämä moraalinen paniikki voimistaa tutkimuksesta koituvia haittoja.)

Rasismin pelko lienee joka tapauksessa tärkein tekijä, miksi rotuerotutkimuksia moititaan ja vastustetaan. Osa jopa luonnontieteellisesti suuntautuneista tutkijoista pelkää, että vaarallisista ajatuksista keskusteleminen tieteen harkitsevassa ja maltillisessa ilmapiirissä johtaa ajatusten vääristymiseen ja kritiikittömään hyväksymiseen muualla yhteiskunnassa. Argumentista on kuitenkin huomattava, että kaikesta tutkimuksesta saattaa koitua ennustamattomia ongelmia. Jos tiede tietäisi etukäteen, mitä se löytää ja mihin löytöjä käytetään, tieteenharjoittamisessa ei ylipäätään olisi mieltä. 

Älykkyyserojen tutkiminen ja erojen selittäminen kuuluvat siis tieteen tehtäviin siinä missä minkä tahansa muun psykologisen ilmiön selittäminen, riippumatta löydösten haitoista ja hyödyistä. Korrelaatiotutkimuksia ja populaatioeroja selvittäviä tutkimuksia ei toisin sanoen voida yhteiskunnallisten pelkojen vuoksi mitätöidä. Eri asia on, mihin tieteen vähäisiä voimavaroja kannattaa suunnata. Siitä kannattaa keskustella avoimesti ja ilman politiikkaan kuuluvaa eturyhmäajattelua. Tieteellinen tutkimus ei saa olla poliittisen tai taloudellisen eliitin ohjailtavissa.

Kuten todettua, tutkijan motiivi selvittää rotujen välisiä älykkyyseroja saattaa olla hyväntahtoinen. Ehkä tutkija haluaa tietää, millaisia rotuerot ovat ja mistä ne johtuvat, jotta hän voisi kehittää tehokkaampia menetelmiä vähäosaisten auttamiseen. Rotuerojen tutkijoita on monesti syytetty pesunkestäviksi rasisteiksi, mutta mitä tulisi ajatella hyvää tarkoittavasta rotutohtorista? Tai entä jos tutkijan motiivit ovat puhtaasti (luonnon)tieteellisen uteliaisuuden ohjaamia, ilman kiinnostusta maailman parantamiseen? Vaikuttaisiko se tutkimuksen hyväksyttävyyteen? Voidaan myös kuvitella kiinalaistutkija, joka pyrkii avoimesti ja rehellisesti edistämään ”keltaisen rodun” ylivaltaa. Itäaasialaisethan menestyvät älykkyystesteissä eurooppalaisia tai afrikkalaisia paremmin, ja moni kiinalainen ajattelee kuuluvansa herrakansaan. Miten tutkimukseen tulisi tällöin suhtautua?

Riippumatta tutkijan motiiveista, tutkimusta ja siitä saatuja tuloksia on tarkasteltava sen mukaan, kuinka tarkasti ja objektiivisesti tutkimus oli tehty ja kuinka hyvin saadut havainnot sopivat tehtyihin päätelmiin. Tulosten oikeellisuuden kannalta on siis yhdentekevää, kuka tutkimustuloksista innostuu, vasemmistoanarkisti vai etnonationalisti. Poliittiset seuraukset eivät kerro tutkimustulosten pätevyydestä. Tutkimuksen rajoittamisella tai älykkyys- ja rotututkijoiden mustamaalaamisella tuskin myöskään on toivottua vaikutusta fanaatikon mielipiteisiin. Päinvastoin, sensuurimieliala vain ruokkii ääriainesta. Tutkimuksen vapauden rajoittaminen vain sen takia, että vääränlaiset ihmiset saattavat tutkimustuloksista innostua, antaa uskonkiihkoilijoille lisää valtaa ja helpon tavan kasvattaa moraalista pääomaansa.

Päätelmä on yksinkertainen: jos halutaan tarkkailla ja torjua vaarallisten ajatusten vaikutuksia, tarvitaan uteliasta ja keskustelevaa ilmapiiriä ja laajaa sanan- ja lehdistönvapautta. Ne ovat toimiva vastalääke hillitsemään minkä tahansa ääriajattelun nousua. Suomen ongelma on se, että täältä puuttuu henkisesti vireä, yksilöä kunnioittava ja itseään haastavaa keskusteluilmapiiri. Vuosikymmeniä kestänyt suomettunut kolmikantapunamultakonsensus ei ainakaan tukenut ajattelua, joka auttaisi käsittelemään yksilöiden ja ryhmien välisiä eroavaisuuksia.

KIRJALLISUUTTA

Haier, R. (2016): The Neuroscience of Intelligence. Cambridge University Press. Cambridge.

Mitchell, K. (2018): Innate - How the Wiring of Our Brains Shapes Who We Are. Princeton University Press. New Jersey.

Pinker, S. (2007): Esipuhe kirjaan Brockman, J. toim.: What is Your Dangerous Idea? Harper Perennial. New York. 

Tammisalo, O. (2012): Mustaa valkoisella – Tiede ja kansojen älykkyys. Terra Cognita. Helsinki.

Tammisalo, O. (2016): Onko ihmisrotuja olemassa? Luonnon tutkija 1/2016. (Ks. myös kirjoitukseni rotutermin sopivuudesta)

torstai 4. kesäkuuta 2020

Yksiavioisuus on luonnonmukaista – ja demokraattista

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Vapaa Ajattelija 2/2020 -lehdessä, ilman tässä olevaa jälkikirjoitusta. Kirjallisuusviitteissä mainittu Heikki Sarmajan perhekirja (ilmestyy syksyllä 2020 Terra Cognitalta) on ylittämätön analyysi perhetunteiden evoluutiosta. Uskallan suositella myös esikoistani, Rakkauden evoluutiota.

                             * * *

Aslak Allinniemi kirjoittaa Vapaa Ajattelija 1/2020 -lehdessä: ”Biologian kannalta yksiavioisuus on luonnonvastainen käytäntö. Geneettisen monimuotoisuuden sekä yksilön geenien säilymisen kannalta on parempi, mitä useamman kumppanin kanssa kullakin on jälkeläisiä.”

Yksinäinen gibboni
on luonnossa
harvinainen näky.
Allinniemi on siinä suhteessa oikeassa, että luonnonvalinta mittaa geenien säilymistä, siis kopioitumista seuraavalle sukupolvelle. Lausunto on kuitenkin erheellinen siinä, että yksiavioisuus väistämättä olisi moniavioisuutta tehottomampi, saati jotenkin luonnonvastainen, tapa geeneille kopioitua. Monella eliöryhmällä – hyönteisistä lintuihin ja nisäkkäisiin – yksiavioisuus on esimerkiksi yhteydessä sisarusten auttamiseen, ja sisarusten auttaminen edistää yksilön omienkin geenien leviämistä.

Ihmisen lisäksi kädellisistä gibbonit muodostavat pitkiä, usein elinikäisiä parisuhteita. Nekin siis sitoutuvat kumppaniinsa, vahtivat tätä mustasukkaisesti ja kiintyvät yhteisiin jälkeläisiin. Tämä on gibbonivanhempien tapa edistää geeniensä leviämistä.

Ihmisen ja gibbonin taipumus muodostaa parisiteitä on toki monessa mielessä poikkeuksellista. Valtaosa nisäkäskoiraista on nimittäin sitoutumiskammoisia häntäheikkejä. Tämä seikka ei kuitenkaan tee koti-isistä luonnottomia, aivan kuten pystyasento ja karvattomuus eivät ole luonnottomia. [1]

Miksi parisidos on sitten kehittynyt? Syyt ovat moninaisia. Ihmislajin kohdalla yksi syy on luultavimmin poikasten vuosikausia kestävä hoivantarve: pienokaisemme menestyvät paremmin, jos ne saavat apua ja suojaa myös isältä ja isän suvulta. Toinen syy on luultavasti se, että lajimme muinaisuudessa lähes kaikki hedelmälliset naaraat olivat jo parisuhteessa. He siis olivat puolisonsa ja tämän suvun vahtimia.

Parisuhdekirjallisuutta. Parisiteen evoluutio
on luultavasti saanut alkunsa kumppanin
vahtimisesta eikä koiraan antamasta
hoivasta. Yksiavioisuutta harjoittava
koiras noudattaakin teoriassa samaa
strategiaa kuin haaremiaan vartioiva
koiras; naaraiden määrä vain on eri.
Esi-isillämme ei toisin sanoen ollut tilaisuutta harrastaa sellaista lisääntymisstrategiaa, jossa he tarkoituksellisesti pysyivät sinkkuina, tavoitteenaan vain paritella mahdollisimman monen naaraan kanssa. Koiraalle tehokas lisääntymisstrategia oli hankkia vaimo (ja mahdollisuuksien mukaan toinen) sekä käyttää tilaisuudet hyväksi muiden koiraiden vaimojen kanssa silloin, kun riskit ovat riittävän pieniä.

Keskimäärin koiraat onnistuivatkin puolisoidensa vahtimisessa. Muutoin miehille ei olisi kehittynyt nykyisenlaisia, nisäkkäille epätyypillisiä perhetunteita. Toisin sanoen varhaiset esi-isämme olivat riittävässä määrin varmoja isyydestään, jotta heille pystyi kehittymään sitoutumis- ja hoivataipumuksia.

Ihmislajin parinvalintakäyttäytyminen on tällä tavoin kehittynyt suhteellisen yksiavioisessa ympäristössä, vaikkakaan ei yksiavioisuutta silmällä pitäen.

Lähimmillä sukulaisillamme tilanne on toinen: simpanssikoiraalla on vain kalpea aavistus siitä, kuka on laumaan syntyneen vauvan siittäjä. Naaras kun on suurella todennäköisyydellä paritellut muidenkin koiraiden kanssa. Siksi simpanssi-isät ovat riitaisia ja perhe-elämää karttelevia liehakoijia vailla mainittavia hoiva- ja sitoutumistaipumuksia.

Yksiavioisuus tukee demokratiaa

Kirjoituksensa lopussa Allinniemi esittää, että valtion ei tarvitsisi olla niin kiinnostunut ihmisten tavoista muodostaa suhteitaan. Olen tästä samaa mieltä – siitä huolimatta, että yksivaimoisuuden instituutio näyttää olevan vahvassa syy-yhteydessä yhteiskunnan vaurauteen ja demokraattisuuteen.

Yksivaimoisuus on ikään kuin lisääntymismahdollisuuksien tasajakoa. Sellainen tuo nuorille miehille voimakkaamman intressin osallistua yhteiskunnan rauhanomaiseen rakentamiseen ja uhrautuvaan taisteluun vihollisia vastaan.

Nuorilla miehillä ei toisin sanoen ole yhtä vahvaa motiivia puolustaa ja rakentaa yhteisöjään, jos vaimoehdokkaat tuppaavat päätymään muutamalle mahtimiehelle. Tutkimusten mukaan suuri määrä avioliittomarkkinoilta syrjäytyneitä nuorukaisia lisääkin väkivallan ja rikollisuuden määrää.

Kansojen kohtaloita vertailemalla voidaan myös päätellä, että nuorten miesten heikot mahdollisuudet perheenmuodostamiseen synnyttävät tarpeen voimakkaalle johtajalle ja/tai vaikutusvaltaiselle uskonnolle ja papistolle. Sellaisessa ympäristössä naistenkin asema on heikompi.

Moniavioisuus, jota Lutherkin katsoi suopein silmin, on siis synnyttänyt enemmän autoritaarisia teokratioita kuin itseilmaisua ja ajatuksenvapautta suosivia vauraita demokratioita.


Alaviite:
[1] Yleisimpiä tiiviit parisiteet ovat linnuilla. Tämä ei tarkoita, että moniavioiset siivekkäät olisivat luonnonvastaisia. Esimerkiksi soidinta käyvillä lajeilla koiras tyypillisesti tarjoaa naaraalle ainoastaan silmänruokaa – sulkakoristeita ja taistelunäytöksiä – sekä tietysti lirauksen siittiöitään. Ja kunnon elostelijan tavoin koiras kelpuuttaa parittelukumppanikseen kenet tahansa naaraan, toisinaan jopa eri lajin edustajan.

Kirjallisuutta:

Davies, N. & Gardner, A. (2018): Monogamy promotes altruistic sterility in insect societies. R. Soc. Open sci. 5:172190.

Sarmaja, Heikki (2020): Perheen synty. Terra Cognita. Helsinki. (Ilmestyy syksyllä 2020.)

Tammisalo, Osmo (2005): Rakkauden evoluutio – Ihmisen parinvalinnan biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.

                                            * * *

PS.
Parisuhteen evoluutio on monimutkainen vyyhti. Jos esimerkiksi koiraiden välinen kilpailu naaraista on kovaa, jälkeläisiin paljon investoiva koiras ottaa riskin kilpailukykynsä alenemisesta ja täten naaraan/naaraiden menettämisestä. Tällaisessa tilanteessa luonnonvalinta saattaa suosia koiraita, jotka tarjoavat vähemmän jälkeläishoivaa. Näin käy myös, jos rinnakkaissuhteesta koituu koiraalle merkittäviä kelpoisuusetuja, eli jos naaras kykenee hoitamaan jälkeläisiä yksinkin. Ekologisilla olosuhteilla (lähinnä resurssien puolustettavuudella, ympäristön patogeenien määrällä, ravinnon saatavuudella ja suojan tarpeella) onkin ratkaiseva merkitys parisiteen evoluutiolle.

Voimat, jotka nykyään ylläpitävät jonkin lajin parisidoskäyttäytymistä, eivät kuitenkaan välttämättä ole samoja kuin voimat, jotka laittoivat parisidoskäyttäytymisen alulle. Kumppanin vartioiminen on esimerkiksi eri asia kuin resurssien – vaikkapa reviirin tai ruoka-apajan – vartioiminen. Joillakin parisiteitä muodostavilla linnuilla naaras karkottaakin vain reviirille tulevat toiset naaraat (eli naaras vartioi vain kumppaniaan eikä ravintolähdettä) koiraan taas hyökätessä vain reviirille tulevien toisten koiraiden kimppuun. Kyse on jatkuvasta tasapainoilusta sen seikan kanssa, että se, mikä on eduksi toisen sukupuolen geeneille, saattaa haitata toisen geenejä (ks. kirjoitukseni siitä, mitä on sukupuolten välinen taistelu).

On toki lajeja, joilla naaras hedelmöityy todennäköisemmin ja saa enemmän jälkeläisiä, mikäli se parittelee useamman koiraan kanssa (vaikka siittiömäärä olisi sama). Ihminenkin saattaa olla tällainen laji. Tästä ei kuitenkaan vielä voida päätellä, että ihmisnaaraan paritteluhalut olisivat samanlaisia kuin koiraalla tai että ihmisnaaraalla olisi kumppanimäärän kasvattamiseen kehittyneitä psykologisia sopeutumia.

(Terminologiasta kannattaa huomata tieteenalojen erot: antropologiassa yksiavioisuudella tarkoitetaan lähinnä kulttuurisia avioliittosäädöksiä eikä todella tapahtuneita paritteluita tai parittelupyrkimyksiä, kuten biologisessa tarkastelussa tehdään.)