torstai 17. tammikuuta 2019

Marxia realisteille

Koska marxilaisesta taloustieteestä tuli osa poliittista projektia, monet sen edustajista alkoivat uskoa sokeasti kaikkiin Marxin ajatuksiin tai ikävämmässä tapauksessa siihen, miten niitä oli Neuvostoliiton mielestä tulkittava.

Ha-Joon Chang


Lupasin aiemmin avata Peter Singerin Marx -kirjan pointteja. Tässä niistä joitakin.

Karl Marxin (1818–1883) esittämä kritiikki aikansa talousjärjestelmää kohtaan perustui suurelta osin ajatukseen, että yksityisomaisuus ja kilpailullisuus johtavat ihmisen vieraantuneisuuden tilaan. Toisista ihmisistä tulee vieraita ja vihamielisiä, ja egoistinen tinkiminen korvaa rakkauden ja luottamuksen. Ihmiset vieraantuvat itsestäänkin.

Marxin ratkaisuehdotus ei ole palkkojen korottaminen vaan palkkojen ja yksityisomaisuuden lakkauttaminen:

Kommunismi ... on aito ratkaisu ihmisen ja luonnon ja ihmisen ja toisen ihmisen väliseen ristiriitaan. Se on olemassaolon ja olemuksen välisen, objektivoitumisen ja itsensä tunnustamisen välisen, vapauden ja välttämättömyyden välisen, yksilön ja lajin välisen konfliktin todellinen ratkaisu.

Marx myöntää, että ratkaisu merkitsisi valtavaa muutosta. Hän ei kuitenkaan pohdi, millaista elämä yksityisomaisuuden lakkauttaneessa kommunismissa (ns. ensimmäisessä marxilaisuudessa) olisi. Singer kirjoittaa:

Marxin historian kulkua koskeva teoria on visio ihmisolennoista vieraantumisen tilassa. Ihmiset eivät voi olla vapaita, kun heitä alistavat voimat, jotka määräävät heidän ajatuksensa, uskomuksensa ja koko ihmisinä olemisen tapansa. Materialistisen historiankäsityksen mukaan ihmiset ovat sellaisten voimien armoilla, joita he eivät ymmärrä tai voi hallita. Lisäksi materialistinen historiankäsitys kertoo, että nämä voimat eivät ole yliluonnollisia tyranneja ja aina ikuisesti ihmisten hallinnan tavoittamattomissa, vaan ihmisten omia tuotannollisia voimia. Tuotannolliset voimat näyttäytyvät ihmisille vieraina ja vihamielisinä voimina, sen sijaan, että olisivat heidän palveluksessaan. Tämän vieraantuneisuuden tilan kuvaus on yhtä kuin materialistinen historiankäsitys.

Marxin käsitys yhteiskunnasta voidaan kärjistää seuraavasti: tuotantovoimat luovat tuotantosuhteet, jotka luovat yhteiskunnan taloudellisen rakenteen, jolle kohoaa yhteiskunnan päällysrakenne. Tämä päällys- tai ylärakenne käsittää tuotantoon suoraan liittymättömät asiat, muun muassa valtarakenteet, instituutiot (esim. perhe, kirkko, koulutus, laki) sekä yhteiskuntafilosofian ja politiikan. Pohdinnoissaan Marx ei kuitenkaan ollut yksiselitteinen. Näin Singer:

Marxin teoksissa on monia kohtia, joissa hän sanoo kiertelemättä, että tuotannolliset voimat määräävät kaiken muun. Toisaalla hän taas tunnustaa päällysrakenteeseen kuuluvien tekijöiden merkityksen. Erityisesti historiasta kirjoittaessaan Marx seuraa ideoiden ja persoonallisuuksien vaikutuksia.

Yleisesti ottaen Marx kuitenkin painotti luokkataistelua ja tuotantovoimia ja korosti taloudellisen elementin määräävää asemaa yhteiskunnallisen todellisuuden muovaajana. Samalla hän väheksyi ideoiden, innovaatioiden ja politiikan merkitystä. 

Marxin yhteistyökumppani Friedrich Engels ja Kommunistisen manifestin toinen kirjoittaja koetti pehmentää tätä kuvaa Marxin kuoleman jälkeen. Engels väitti, että he eivät suinkaan ohittaneet päällysrakenteen vaikutusta. He vain päätyivät korostamaan tuotantosuhteita vastalauseena niille, joiden mukaan tuotantosuhteilla ei ole vaikutusta. Singerin mukaan Engelsin puolustelu ei toimi:

...kun päällysrakenteen ja tuotannollisten voimien välinen ”vuorovaikutus” myönnetään tosiasiaksi, onko enää mahdollista pitää kiinni väitteestä, että tuotanto määrittää päällysrakennetta, pikemmin kuin toisin päin? Olemme vanhan ”muna vai kana” -ongelman äärellä. Tuotannolliset voimat määräävät tuotantosuhteet, joita vastaavat yhteiskunnassa vallitsevat ideat. Nämä ideat johtavat tuotannollisten voimien uuteen kehitykseen, mikä johtaa uusiin tuotantosuhteisiin, joita vastaavat uudet ideat. Tässä syklisessä liikkeessä ei käy sen enempää järkeen sanoa, että tuotannollisilla voimilla on määräävä rooli, kuin sanoa että munat määräävät kanojen olemassaolon jatkuvuuden eikä toisinpäin.

Singerin mukaan Marxin pitäytyminen ajatuksessa, että tuotantovoimat määräävät päällysrakenteen, saattoi johtua teorian hegeliläisestä, kollektivismia painottavasta alkuperästä. Myös Marxin jälkeenjäänyt näkemys markkinavoimista luultavasti vaikutti asiaan.

                                            * * *

Millaisia olivat Marxin näkemykset taloudellisesta eriarvoisuudesta? Yksi hänen siteeratuimmista ajatuksistaan on seuraava:

Talo voi olla suuri tai pieni – niin kauan kun ympäröivät talot ovat yhtä pieniä, se täyttää kaikki asumukseen liittyvät sosiaaliset vaatimukset. Mutta annapa palatsin nousta tuon pienen talon viereen, niin se kutistuu pienestä talosta mökiksi... Riippumatta siitä, kuinka korkeaksi se sivilisaation saatossa nousee, tämän suhteellisen pienen talon asukas tuntee itsensä entistä epämukavammaksi, tyytymättömäksi ja neljän seinän sisällä ahtaammin eläväksi, jos naapurin palatsi kasvaa saman verran tai enemmän.

Marxia ennen tästä niin kutsutusta suhteellisesta köyhyydestä on kirjoittanut taloustieteen isänä pidetty Adam Smith (1723–1790), johon moni Marxinkin ajatus voidaan jäljittää. Ensin Smith luokittelee kulutustavarat välttämättömyyksiin ja ylellisyyksiin. Määritelmässään hän ottaa huomioon kulttuuriympäristön ja ihmisten mielipiteiden vaikutuksen: ”Välttämättömyyksillä tarkoitan paitsi niitä hyödykkeitä, jotka ovat suoranaisesti välttämättömiä elämän jatkumiselle, myös niitä hyödykkeitä, joita ilman kunnialliset ihmiset eivät maan tapojen vuoksi voi alimmissakaan kansankerroksissa olla”. Smith siis piti ihmiselle välttämättömänä kaikkea sitä, minkä paitsi luonto myös kunniallisuuden vaatimukset ovat asettaneet välttämättömäksi.

Smithin esimerkki on liinakankainen paita, joka ei ole elämän jatkumisen kannalta välttämätön ja jota ilman kreikkalaiset ja roomalaiset tulivat mukavasti toimeen. Silti 1700-luvun Englannissa työläiselle olisi ollut ”liian häpeällistä näyttäytyä julkisesti ilman liinapaitaa”. Sen puute kertoisi Smithin mukaan viheliäisestä köyhyydestä, johon kukaan ei yleisen käsityksen mukaan voi vajota kuin erityisen huonon käytöksen vuoksi. Toinen Smithin esimerkki on nahkakengät. Ranskalainen voi häpeilemättä tallustella puukengissä tai jopa avojaloin, mutta kunnialliselle englantilaiselle sellainen ei sopinut. Smith toteaa myös, että naisen kunniallisuus vaati Englannissa enemmän vaivaa kuin Skotlannissa.

Laveasti tulkiten Smithin voidaan siis ajatella suosivan ”marxilaista” suhteellisen köyhyyden näkökulmaa. Siinä köyhänä pidetään sellaistakin ihmistä, joka tulee siedettävästi toimeen, mutta jonka tulot ja omaisuus ovat selvästi muita pienempiä. Hänellä on katto päänsä päällä ja riittävästi ruokaa ja vaatteita, mutta hänellä ei ole varaa asioihin, joita keskiverto kansalainen pitää normaalina.

Kuten Smith havainnoi, kunniallisuuden ja normaaliuden vaatimukset ja täten köyhän määritelmä vaihtelevat aikakaudesta ja alueesta toiseen. Köyhyyskokemuksissa on silti aina jossakin määrin mukana yleisen mielipiteen huomioimista ja kanssaihmisten hyväksynnän tavoittelua. [1] Smithin tavoin Marx ymmärsi tämän, mutta jälkimmäinen ei tuonut asiaan juuri uutta.

                                            *  *  *

Köyhyyspohdintoja paremmin Marx tunnetaan työnarvo- ja riistoteorioistaan. Singer esittelee teorioita seuraavasti:

Oletetaan, että tuotantovoimien kehityksen myötä työläisen työvoimaa voidaan käyttää lisäämään punnan verran arvoa joidenkin raaka-aineiden arvoon vain kuuden tunnin aikana. Tässä tapauksessa työläinen tosiasiassa ansaitsee palkkansa kuudessa tunnissa. Mutta kapitalisti on ostanut 12 tuntia hänen työvoimaansa yhdellä punnalla ja voi nyt käyttää loput kuusi tuntia saadakseen työläisestä lisäarvoa. Tämä on Marxin mukaan pääoman salaisuus. Näin pääoma käyttää työläisen luovaa voimaa kasvattaakseen valtaansa.

Teorian mukaan tuotteen vaihtoarvo vastaa työtä, joka tuotteen valmistamiseen on vaadittu. Tuotteen arvon siis määräisi työmäärä, eivät markkinat. Ja koska työn hinta on pienempi kuin tuotteen hinta, tuotantovälineiden omistaja saa (riistää) erotuksen haltuunsa. Singer jatkaa:

Näin kapitalismi orjuuttaa työläiset. Koneiden ja työnjaon avulla kapitalismi nostaa merkittävästi ihmistyön tuottavuutta, mutta lisääntynyt tuottavuus ei hyödytä työläisiä. Jos esikapitalistisina aikoina ihmisten täytyi työskennellä 12 tuntia tuottaakseen elämän välttämättömyydet, heidän työnsä tuottavuuden kaksinkertaistamisen tulisi tarkoittaa, että he voisivat valita joko kuusi tuntia lisää vapaa-aikaa, kaksi kertaa enemmän tuotteita tai jonkin näiden välimuodon. Kuitenkin kapitalismissa työtä käytetään hyödykkeiden tuottamiseen vaihtoa varten. Paradoksaalisesti tuottavuuden kasvu ei näissä olosuhteissa johda vaihtoarvojen tuotannon kasvuun. Sen sijaan vaihtoarvo tuotetta kohden supistuu. Pienet riippumattomat tuottajat pakotetaan palkkatyöläisiksi, koska he eivät kykene valmistamaan yhtä paljon tuotteita samassa ajassa kuin suuret valmistajat, jotka saavat skaalahyötyjä palkkatyöläisiä käyttämällä. Koska palkat pyrkivät laskemaan tasolle, jolla työväenluokka pysyy juuri ja juuri hengissä, ihmistyön tuottavuuden kasvu merkitsee ihmisten ylivoimaiselle enemmistölle menetystä eikä suinkaan voittoa. Ainakin tämä on Marxin käsitys.

Marxin mukaan kapitalismi toisin sanoen pakottaa työväenluokan työskentelemään enemmän kuin sen omat elämäntarpeet edellyttävät: ”Toisten aktiviteettien tuottajina, lisätyön ulospumppaajana ja työvoiman riistäjänä se [kapitalismi] ylittää energiassa, rajoista piittaamattomuudessa, holtittomuudessa ja tehokkuudessa kaikki aikaisemmat tuotantojärjestelmät, jotka suoraan perustuivat pakkotyöhön.” 

Marx väittää myös, että työnjako – vaikka se kasvattaa tuotantoa – tuhoaa älyllisiä kykyjä ja typistää ihmisen koneen lisäkkeeksi. (Myös Adam Smith oli huolissaan työnjaon ja erikoistumisen haitallisista seurauksista työntekijälle.) Lopulta kapitalismi luo kurjuudessa elävien työttömien reserviarmeijan pitääkseen aktiivisen työtä tekevän armeijan kurissa. Marxin mukaan ihmiset eivät näin ollen voi olla vapaita, koska he eivät hallitse yhteiskuntaansa. (Tässä hän eroaa klassisen liberalismin kannattajista, jotka sanoisivat, että ihminen on vapaa, jos muut eivät puutu hänen asioihinsa.) Kuten todettua, Marxin vastaus oli kommunismi ja suunnitelmatalous. Hänen mukaansa ne ovat ihmisten hallintakyvyn palauttamista ja askel kohti vapautta.

Marx ei kuitenkaan kertonut, kenen yhteiskuntaa pitäisi hallita [2] tai miten taata kaikkien osallistuminen. Ennen kaikkea hän ei aavistanut, millaisia hirmutekoja ja millaista kurjuutta pyrkimys ihmisten hallintakyvyn palauttamiseen tuli käytännössä tarkoittamaan. Hän tuskin olisi kannattanut kommunismia, jos olisi oivaltanut, että kapitalismista vapautuminen vaati vielä voimallisempaa vapauksien rajoittamista. Näin Singer:

Marx ei ikinä ajatellut kommunistisen yhteiskunnan pakottavan yksilöitä työskentelemään omia intressejään vastaan yhteisen hyvän nimissä – korkeintaan lyhyt taloudellisen rakenteen muutosjakso voisi olla poikkeus.

Moni Marxin seuraaja vastaavasti unohti (tai ei ainakaan julkisesti tunnustanut), että ihmisten päätäntävalta elinolojensa ja -tapojensa suhteen on väistämättä ristiriidassa taloudellisen tasa-arvon kanssa. Vapauden ja tasa-arvon ristiriidasta ei kerta kaikkiaan ole mahdollista päästä eroon. (Jos ihmiset saavat toimia vapaasti, heidän keräämänsä varallisuus päätyy yleensä omille lapsille ja lapsenlapsille. Varakkaiden jälkeläiset siis saisivat paremmat lähtökohdat jo syntymästä, jolloin lähtökohdat eivät enää olisi tasa-arvoisia.) Lisäksi vapaissa olosuhteissa ihmiset luovat koko ajan uusia tapoja toimia ja tuottaa hyödykkeitä. Siksi tasa-arvopyrkimykset tulevat aina hieman jälkijunassa, vaikka jokin sopivaksi koettu tasa-arvon taso olisikin jonakin hetkenä saavutettu.

                                        *  *  *

Miksi Marx ei nähnyt teoriansa ongelmakohtia? [3] Yksi syy lienee se, että Marx, kuten moni hänen seuraajistaan, piti ihmismieltä paljon muovautuvampana kuin se todellisuudessa on. Yhteiskunnassa kulloinkin vallalla oleva talousjärjestelmä epäilemättä muovaa ihmisen käyttäytymistä. Vapaat markkinat esimerkiksi voimistavat ihmisten halua haalia tavaroita ja varallisuutta. Vallanhalukin saattaa vapaiden markkinoiden oloissa voimistua. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että samoja haluja ei tavattaisi muissakin järjestelmissä. Yksikään yhteiskunta ei ole esimerkiksi täysin poistanut jakoa hallitsijan ja hallittavan välillä, eikä yksikään yhteiskunta ole hävittänyt vanhempien kiintymystä ja halua investoida lapsiinsa.

On myös huomattava se yksinkertainen seikka, että vapaa kilpailu – jos sen annetaan tapahtua – on voima, joka pitää tuotteita ja palkkoja tietyssä mielessä oikeudenmukaisella tasolla. Kilpailu esimerkiksi tarkoittaa, että kukaan ei voi maksaa palkkaa euro per tunti, koska pätevää työntekijää ei saa sillä hinnalla. Yritys, joka maksaa työntekijöille vähemmän kuin minkä arvoisia he ovat, ottaa myös riskin hyvän työntekijän menettämisestä kilpailevalle firmalle. Kilpailua syntyykin aina, kun ihmiset tai yritykset saavat itse valita kenen kanssa he tekevät yhteistyötä. Vapaiden markkinoiden vastustaminen epäoikeudenmukaisuuden perusteella on tässä mielessä erehdys.

Marx pyrki osoittamaan, että kapitalismissa orjan ja omistajan suhde jatkaa olemassaoloaan. Orjuus on hänen mukaansa vain puettu uudelleen näennäisesti vapaiden sopimussuhteiden kaapuun. Työläiset siis tiedostamattaan tuottaisivat oman sortonsa välineet. Marxin tarjoama lisäarvoteoria saattaa kuvata tällaista tilannetta, mutta tilanteen selittäjäksi tai korjaajaksi teoriasta ei ole. Singerin mukaan Pääoma on kapitalismia kuvaava maalaus, ei valokuva.

Marxin pessimismiä vastaan on helppo olla jälkiviisas. Kukaan muukaan 1800-luvun taloustieteilijä ei osannut ennustaa, millaiseen hyvinvointiin, miten runsaaseen vapaa-aikaan ja miten hyviin työolosuhteisiin 1900-luvulla päästäisiin. Vastaavasti 1900-luvulla tuskin kukaan osasi arvata, mitä kaikkea tekoäly ja koneoppiminen vielä tuovat inhimilliseen hyvinvointiin. [4]

Pääoman kolmannessa ja luonnosmaiseksi jääneessä osassa Marx kirjoitti: ”Vapauden valtakunta alkaa vasta, kun työ, jota määrittävät välttämättömyys ja maalliset huolenaiheet, lakkaa olemasta.” Jos Marx saataisiin siirrettyä nykypäivään, antaisin hänen luettavakseen Max Tegmarkin teoksen Elämä 3.0, jossa pohditaan tekoälyn mahdollisuuksia lopettaa palkkatyö. Suosittelisin Marxille myös Rutger Bregmanin ja Annie Lowreyn teoksia perustulon mahdollisuuksista (ks. oheinen kuva).

Toisinaan joku huomauttaa, että markkinatalous on marxilaisuutta haitallisempaa, ainakin ilmastonmuutoksen kannalta. Vapaat markkinat kun pystyvät niin paljon tehokkaammin hyödyntämään luonnonvaroja ja kasvattamaan ihmisen taloutta – aivan kuten Marx totesi. On toki mahdollista, että ilmastonmuutos on markkinatalouden takia ollut paljon nopeampaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että meidän tulisi ilmaston takia luopua järjestelmästä. Tiukka ympäristölainsäädäntö kun ei ole ristiriidassa vapaiden markkinoiden kanssa. Ei myöskään ole väistämätöntä, että markkinatalous yllyttäisi ihmisiä itsekkyyteen ja vastuuttomuuteen. Taloudelliset kannustimet ja talouden toimintaperiaatteet on mahdollista säätää sellaisiksi, että ihmisyyteen kuuluva muiden auttaminen ja luonnon ja oikeudenmukaisuuden kunnioittaminen voimistuvat.

Mitä marxismin historiasta voidaan oppia? Olennaisin opetus ei ole se, että aate on heikentänyt ihmisten elinoloja pitkälle 2000-luvulle asti. Tärkeämpi opetus on, että hyvät tarkoitusperät saattavat johtaa suuriin katastrofeihin. Marxismia olisikin helpompi pitää historiallisena kuriositeettina, jos se ei olisi saanut joukkoa hyvää tarkoittavia kannattajia. Singerin loppusanat kuuluvat:

Marx näki, että kapitalismi on tuhlaava, irrationaalinen järjestelmä, järjestelmä joka hallitsee meitä sen sijaan että hallitsisimme sitä. Tämä näkemys on edelleen pätevä. Tiedämme kuitenkin nykyisin, että vapaan ja tasa-arvoisen yhteiskunnan rakentaminen on vaikeampi tehtävä kuin Marx kuvitteli.


ALAVIITTEET

[1] Maailmassa olevan materiaalisen hyvinvoinnin jakautuminen riippuu varsin vähän sellaisista hyveistä kuin ahkeruus, itsekuri, älykkyys, tahdonvoima tai viisaus. Hyvinvoinnin jakautuminen sen sijaan on pitkälti kiinni perheitä, sukutaustoja, geenejä, syntymäpaikkoja ja materiaalisia resursseja jakavasta kosmisesta arpaonnesta. Tarkoittaako tämä sattumankauppa, että meidän tulee pyrkiä täydelliseen taloudellismateriaaliseen tasa-arvoon? Ei tietenkään. Täyden tasa-arvon normi on mielekäs vain, jos uskoo, että kaikki ihmisten pyrkimykset ja kaikki inhimillinen hyvinvointi perustuvat vertailuun ihmisten varallisuuksien välillä. Tällainen uskomus on varsin epäproduktiivinen: elämä alkaa näyttäytyä nollasummapelinä, jossa yksilö voi voittaa vain, jos muut häviävät.

[2] Mitä nykyiset marxilaiset – jos ilmaus sallitaan – ajattelevat siitä, kenen tulee hallita tuotantokoneistoa? Vasemmistoaktivisti Michael Albert ehdottaa markkinaperusteisen tuotantokoneiston tilalle ”osallisuustaloutta”, käytännössä erilaisia osuuskuntaisuuden muotoja. Näin Albert Parecon -teoksessaan:

Jokaista osallisuustalouden työpaikkaa johtaa työntekijöiden neuvosto, jossa jokaisella työntekijällä on yhtä suuri päätösvalta ja vastuu kuin muilla. Kun tarvitaan pienempiä neuvostoja, niitä perustetaan työryhmiä, yksiköitä, jaostoja ja muita pienyhteisöjä varten. Suuremmat neuvostot kattavat jaostoja, työpaikkoja ja kokonaisia teollisuudenaloja.

Joissakin yksittäisissä yrityksissä osallisuustalous on tuottanut hyviä tuloksia (osalle työntekijöistä), mutta talousjärjestelmän kokonaisvaltainen muutos erilaisten neuvostojen taloudeksi vaikuttaa globaalin kilpailun, lähihistorian ja nykyilmapiirin realiteettien valossa utopistiselta.
   Itävaltalainen taloustieteilijä Christian Felber suosii samankaltaista ”yhteishyvän taloutta”, jossa liikevoitto ei ole tärkein päämäärä (teoksessa Näkyvä käsi, 2013 Gaudeamus). Osallisuustalouden tavoin myös yhteishyvätalouden ohjelma on luonnosasteella: ”Yhteishyvän talous ei suinkaan ole valmis malli vaan luonnos, jonka yksityiskohdista tulee sopia demokraattisten prosessien kautta.”
   Felberin mukaan yhteishyvään perustuva talousjärjestelmä tarvitsisi (sosialismin tavoin) kätyrinsä, tässä järjestelmässä ”auditoijat”. Felber kirjoittaa: 

Ulkoisten auditointien tarkoituksena on selvittää, onko yhteishyvä tosiaan läsnä yritysten arjessa. Auditoinnit varmistavat, että yhteishyvälaskelman tiedot pitävät paikkansa ja palvelevat samalla yrityksen uudistumista. Jos yrityksen itsestään antama kuva on liian positiivinen tai turhankin kriittinen, ulkopuolinen katse paljastaa tämän kunnioittavasti ja asiallisesti perustellen...   Auditoijia koskevien laatustandardien ja ammatinharjoittamisluvan pohjaksi tulisi kehittää vastaava lainsäädäntö kuin nykyään on käytössä tilintarkastajia ja terveydenhuollon henkilöstöä varten.

Nykyisille talousjärjestelmille tulee herkeämättä etsiä vaihtoehtoja, uusia ratkaisuja kannattaa kokeilla (pienessä mittakaavassa) ja meidän on yhdessä pohdittava, mitä haluamme lajina saavuttaa. Auditointibyrokratian lisääminen yhteishyvän nimissä vaikuttaa kuitenkin oudolta strategialta, etenkin kun Felberin mukaan yhteishyvätaloutta tulisi harjoittaa (aluksi) vain Euroopassa. Vaikka Eurooppa onnistuisi sopimaan sitä repivät riitansa, kykenisikö yhteishyvätalouden Eurooppa esimerkiksi ylläpitämään uskottavaa sotilaallista puolustusta? Entä mitä tapahtuisi kilpailulle Kiinan ja muiden kivikovan kapitalismin maiden kanssa? Kuten todettua, vaihtoehtojen etsimistä kannattaa harjoittaa, mutta samalla on pidettävä huoli, että niitä toteutetaan oman ”budjetin” rajoissa. 
   (Kysymys Kiinan osallistumisesta/osallistumattomuudesta koskee myös teknologiaa, ei vain taloutta. Vuonna 2015 joukko johtavia tekoälytutkijoita kokoontui luomaan periaatteet tekoälyn käytölle. Tällä ns. Asilomarin manifestilla on lähes 4000 allekirjoittajaa. Pykälä nro 15 kuuluu: ”Tekoälyn luoma taloudellinen vauraus tulee jakaa laajasti koko ihmiskunnan hyödyksi.” Muotoilu on hyväntahtoinen mutta epämääräinen. Millaista on vaurauden laaja jako? Mitä tarkoittaa ihmiskunnan hyödyksi? Ja ennen kaikkea: jos Kiinan kaltainen tekoälyn suurvalta ei sitoudu kyseiseen julkilausumaan, onko muillakaan siihen intressiä?)
   Sivuhuomautuksena mainittakoon vielä, että Felber virheellisesti esittää, että Adam Smith olisi epäillyt hyväntahtoisuuden periaatetta. Smith toki muistetaan lähinnä ajatuksesta, että oman edun ajaminen luo tietyissä olosuhteissa yhteistä hyvää, mutta hän kirjoitti pitkästi myös ihmisen altruistisista taipumuksista, erityisesti Moraalituntojen teoria -teoksessaan.

[3] Singerin mukaan historia on kumonnut ainakin seuraavat Marxin teoriat: 1) teoria, jonka mukaan palkat pyrkivät aina laskemaan työläisten paljaan olemassaolon tasolle, 2) laskevan voittoasteen teoria, 3) teoria, jonka mukaan kapitalismissa taloudellisista kriiseistä tulee entistä vakavampia, 4) teoria, jonka mukaan kapitalismi edellyttää köyhyydessä elävän teollisen reserviarmeijan ja 5) teoria, jonka mukaan kapitalismi työntää jatkuvasti lisää ihmisiä alas työväenluokkaan. Tuotantotaloutta opiskelleen ystäväni mukaan Marx myös ”unohti” markkinariskin, pääomakulut, hävikin, sairauslomat, verot, tuotannontekijöiden (muut kuin työntekijät) kulut ja kuluriskit (esim. raaka-aineiden maailmanmarkkinahinnan). Lisäksi Marx ennusti väärin, että kapitalistimaita siirtyisi sosialismiin. Aatteen omaksuivat sen sijaan Venäjän ja Kiinan kaltaiset maat, joissa kapitalismin koneisto ei ollut käynnistynyt.

[4] Perinteisesti kunnianhimoisimmat tasa-arvopyrkimykset ovat edellyttäneet suurta joukkoa kyttääjiä, kätyreitä ja byrokraatteja. Heidän ylläpitonsa on kuitenkin kallista. Tämä on yksi syy, miksi totalitaristisilla tasa-arvoutopioilla on ollut taipumus tuhoutua. Nykyinen valvontateknologia on kuitenkin halvempaa ja tehokkaampaa. Modernit seurantalaitteet olisivat taatusti kelvanneet esimerkiksi DDR:n salaisen poliisin vakoojille, jotka aikanaan joutuivat tyytymään muutamien lankapuhelinlinjojen salakuunteluun. Tekoäly ja digiteknologia eivät siis ole pelkäksi siunaukseksi.
   Toisaalta vaikka totalitaristisilla tasa-arvoutopioilla olisi nykyään paremmat keinot järjestelmän edellyttämään valvontaan, teknologian parantama tiedonvälitys ja tiedonkulku luultavasti kumoavat valvontateknologian vaikutukset. Kun ihmiset tietävät, että muutkin tietävät, vapautta ja yhteiskunnallisia parannuksia on helpompi vaatia.


sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Lyhyt kirjakatsaus ja sana vuodenvaihteeksi

Vuonna 2018 blogini suosituimmat tekstit käsittelivät tai sivusivat feminismiä, sukupuolten tasa-arvoa, sukupuolen biologisuutta ja seksuaalista tasa-arvoa. Myös joitakin huuhaa-kritiikkejäni luettiin paljon. Omat suosikkini näiden ulkopuolelta käsittelevät avioliittoa ja tulevaisuususkoa.
   Vuodelta 2019 toivon enemmän aikaa ja keskittymiskykyä tieteellisten tutkimusten seuraamiseen ja niistä kirjoittamiseen. Oheisessa kuvassa on kirjoja, joita olen viime päivinä lukenut, alla kustakin lyhyitä huomioita.

                  * * *

Adam AlterVastustamaton (Terra Cognita 2017, suom. Kimmo Pietiläinen)

Työskentelen monta kertaa viikossa nuorten parissa ja törmään usein nuorille kehittyneisiin (lähinnä älypuhelimeen liittyviin) käyttäytymisaddiktioihin. Siksi pidän Alterin teosta yhtenä lähivuosien merkittävimmistä puheenvuoroista. Näin Alter kertoo eräästä tyttöjen sosiaalisen median käyttöä koskevasta tutkimuksesta:

Toisinaan sosiaalinen media oli vain yksi tapa viestiä, mutta monille tytöille se oli suora tie sydänsuruihin. Addiktiivisena viitekehyksenä se oli täydellinen: miltei jokainen tyttö käytti yhtä tai useampaa sosiaalisen median alustaa, joten heidän oli pakko valita joko sosiaalinen eristys tai pakonomainen liikakäyttö. Ei siis ihme, että niin monet tekstasivat ja latasivat Instagram-postauksia monia tunteja joka päivä koulun jälkeen. 

Sosiaalinen media on erityisen koukuttava teineille, sillä yleensä heillä on vahva taipumus pelätä ulkopuoliseksi päätymistä. Tämä niin kutsuttu FOMO-ilmiö (=fear of missing out) koskettaa toki molempia sukupuolia ja myös aikuisia. (Pojilla ja miehillä merkittävämpiä käyttäytymisaddiktion lähteitä saattavat kuitenkin olla porno ja pelaaminen.)

                  * * *

Kari EnqvistKuoleman ja unohtamisen aikakirjat (WSOY 2009/2014)

Enqvistin teos kommentoi terävästi uskontoja ja niiden virusmaista leviämistapaa. Uskontokritiikkinsä lomassa Enqvist toteaa, ettei hän halua pahoittaa kanssaihmisten mieltä. 
   Jonkin verran Enqvist kohdistaa kritiikkiä myös tieteellisen lähestymistavan vähättelyyn, esimerkiksi seuraavasti:

Olisi helpotus, jos voisin raportoida tieteen löytäneen taikuuden. Että pystymme kaikki lentämään luudalla kuin Harry Potter jos vain kovasi haluamme. Minun ei edes tarvitsisi puhua tieteen nimissä. Riittää, että sanoisin itse uskovani niin. Että tiede ja uskonto, empiria ja sisäinen kokemus, ovat yhtä päteviä ja toisiaan tukevia valtateitä maailman ymmärtämiseen. Silloin ajatuksiani tervehdittäisiin riemulla ja minua pidettäisiin aivan erityisen humaanina tiedemiehenä. Humaanisuus kun ymmärretään usein kliseisesti järjen antiteesinä, eräänlaisena höpsöytenä. Minun pitäisi huudella: ”Minä rakastan sateen tuoksua ja lasten naurua, keväthankien hopeista kimallusta, vanhusten ryppyisiä kasvoja ja käden kosketusta iholla.” Sitä pidettäisiin upeana näkemyksenä. Julistukseni tulisi päättää haltioituneeseen ”Kaikki tämä ja maailman kauneus on vakuuttanut minut siitä, että elämällä on jokin tarkoitus ja että jotakin meitä suurempaa täytyy olla olemassa”.

                  * * * 

Torsti LehtinenSanojen avaruus (Arktinen banaani 2003/2015)

Torsti Lehtisen kirjoitusopas sisältää joukon erilaisia aiheita harjoituskirjoitelmiksi. Ohjeistuksen seassa on Lehtisen tekemiä kiinnostavia kirjallisia havaintoja. Päällimmäisenä mieleen tulevat kuitenkin lukion ainekirjoitustunnit. Lisäksi edellä oleva lainaus Kari Enqvistiltä on kuin tarkoitettu vastaukseksi Lehtisen ajatuksiin:

Ihmistä voi katsoa tieteen tunteettomin, kirkkain silmälasein, puolueettomasti ja viileän järkevästi kuin tiedemieslaboratorion koe-eläintä. Mutta paremmin hänet näkee laseilla, joiden toinen linssi on hiottu mustaksi ja toinen punaiseksi. Tällaisilla kuoleman ja rakkauden silmälaseilla taiteilijan ja kirjailijan on katsottava ihmistä. Niillä häntä ei näe totuuden kirkkaassa valossa, vaan ne näyttävät hänet armeliaisuuden lempeässä hämyssä, joka on totuuden kylmää valoa kirkkaampaa.

Oma ohjeeni on yksinkertainen: jos haluat parantaa kirjoittamistasi, kehity kriittisenä ajattelijana. Ohje pätee sekä tieto- että kaunokirjallisuuteen, runoudesta scifi-dekkareihin. (Tosin sana ”kriittinen” on kärsinyt inflaation, ks. neljäs jälkikirjoitus täältä: ”Kun jokin tutkimusala liittää itseensä nimityksen ’kriittinen’, se on yleensä tarkoittanut tieteellisten kriteerien löystymistä.”)

                  * * *

Herbert SimonModels of My Life (MIT Press 1991/1996)

Herbert A. Simon (1916–2001) on muun muassa tekoälyä tutkinut talousnobelisti (vuodelta 1978). Luin hänen muistelmiaan epäluterilaisesti hyppien. Yllätyin, miten tämä ihmisen päätöksenteon rajoittuneisuuden tutkija vähättelee ihmisyhteisöjen kompleksisuutta:

A society is fundamentally a simple system. It is more akin to a mass of colonial algae than to a highly synchronized machine. Its main regularities are statistical, and its parameters, statistical aggregates. The rough magnitudes of these aggregates cannot be hidden either from the members of the society or from visiting observers. The general level of life is revealed by the buildings, tools, means of transport that dot the landscape – and by the visible physical condition of people.    The most sophisticated component of social structure is its system of symbol flows, its communications. But these too are extremely difficult to disguise.

Erityisen kiinnostavaa teoksessa ovat Simonin havainnot 1970- ja 80-lukujen Kiinasta. Viime aikoinahan kaikki talouslehdet ovat kirjoittaneet Kiinan nykyisestä taloudellisesta menestyksestä ja arveluttavista keinoista menestyksen turvaamiseksi. (Ks. kuriositeettina suomalaisen lähetyssaarnaajan Kiina-ilmiöhuomio yli sadan vuoden takaa.) 
   Vierailuistaan Neuvostoliittoon Simon kirjoittaa, että dialektisesta materialismista huolimatta kaikki kansanuskomukset olivat valtiossa säilyneet. Ne oli vain puettu uudelleen marxilaiseen kieliasuun.

                  * * *

Peter SisElämänpuu (Karisto 2003/2005, suom. Taina Wendorf)

Joululahjaksi saamani Elämänpuu kuvaa Charles Darwinin elämää ja hänen tekemiään löydöksiä. Kyse on palkitusta lastenkirjasta, joka kuitenkin sopii paremmin aikuiselle lukijalle. Teos on mainio lisä mittavaan Darwin-kirjojen kokoelmaani.

                   * * *

Max TegmarkElämä 3.0 (Terra Cognita 2018, suom. Kimmo Pietiläinen)

Tegmarkin teos on älykäs ja innostava. Se herättää pohtimaan suuria kysymyksiä ihmisyydestä ja ihmisen tulevaisuudesta. En malta odottaa, että pääsen jatkamaan lukemista. Vahva lukusuositus tällekin Terra Cognitan teokselle. Elämä 3.0 on myös Barack Obaman vuoden 2018 suosikkien joukossa.

                  * * *

Juha ValsteEvoluutio (SKS 2018)

Saatan arvioida teoksen myöhemmin tarkemmin, kunhan saan luettua sen loppuun. Noin puolet luettuani joudun harmikseni toteamaan, että kirjassa on valtavasti toistoa, jokunen asiavirhettä lähentelevä epätarkkuus ja ikävä tapa hyppiä aiheesta toiseen ilman logiikkaa/kronologiaa.

                  * * *
PS. Oheisessa kuvassa on Ihmisluonto-blogin kävijägraafi alusta tähän päivään asti. Jokunen mainostaja on kysynyt, saisiko hän laittaa sivustolle mainoksia, mutta en ole suostunut. (Riippumattomuuden ylläpitäminen ulkopuolisista mainostajista ja lahjoittajista tuntuu erityisen tärkeältä nyt, kun lahjoitusalusta Patreon poliittisin perustein ja vastoin sopimusehtojaan vastikään sulki Carl Benjaminin lahjoitustilin.)

PS 2. Loppuun laitan vielä piirrokseni parin vuoden takaa. Mikä ero on Niinistön perinteisellä "Jumalan siunausta" -herjalla ja puhekuplan toivotuksella?





torstai 20. joulukuuta 2018

Queer-teoria rikkoo hyvää tieteellistä käytäntöä


Seuraava kirjoitukseni julkaistiin Skeptikko 4/2018 -lehdessä (ilman tässä olevaa kuvitusta ja jälkikirjoitusta).

Miksi yliopisto osti queer-performanssin?

Vastikään julkaistu feministisen pedagogiikan opas [1] sanoo, että ”avointa suhtautumista sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuteen pitäisi opettaa kouluissa”. Kyse on kahden niin sanotun queer-teoreetikon, Sanna Karkulehdon ja Leena-Maija Rossin lausunnosta. Olen siitä samaa mieltä. Nuorison on hyvä tietää, että kaikissa kulttuureissa on homo- ja biseksuaaleja ja että osa ihmisistä (joidenkin arvioiden mukaan puoli prosenttia) kokee syntyneensä väärään sukupuoleen. On myös ilmeistä, että seksuaalivähemmistöjen syrjintä ja kaltoinkohtelu ovat väärin.

Queer-teoriassa on kuitenkin kyse muustakin kuin seksuaalivähemmistöjen tutkimisesta tai syrjinnän vastustamisesta. Rossi ja Karkulehto kirjoittavat:

...sen sijaan, että kaikilla olisi sisäsyntyinen sukupuoli-identiteetti, joka olisi syy heteroseksuaaliseen kanssakäymiseen ja haluun, sukupuoli onkin pitkälti käyttäytymisen, tekojen ja toiminnan seurausta. Luonnollisuuden ja sisäsyntyisyyden sijaan sukupuolen voikin ajatella muotoutuvan pitkälti toistamalla ja jäljittelemällä eli performatiivisesti.

Tämä ajatus sukupuolen performatiivisesta muotoutumisesta löytyy eri muodoissaan ja eri vahvuisena kutakuinkin kaikista queer-teoreettisista kirjoituksista. Mikä ajatuksessa on pielessä?

Lajien välinen vertailu ensinnäkin kertoo, että sukupuolilla ja sukupuolieroilla on evolutiivinen perusta. Kyseessä on valtaisa vertailuaineisto, joka on suoraan ristiriidassa performatiivisuusväitteiden kanssa. Joko ei ole mielekästä väittää sukupuolen syntyvän performatiivisesti tai sitten pitää selittää, miksi myös viiksisiipat, viirupöllöt ja viitasammakot performoivat sukupuolia. Vaihtoehtoisesti Rossi ja Karkulehto voisivat kertoa, miten jokin lisääntymisen kannalta niin olennainen piirre kuin sukupuolisuus on voinut ihmisellä päätyä luonnonvalinnan ulottumattomiin. Periaatteessa tämä on mahdollista, mutta ennustan vaikeuksia asian todistamisessa. Milloin ja miten tämä performatiivinen käänne lajinkehityksessä esimerkiksi tapahtui, olivatko jo neandertalin ihmiset siinä mukana?

Myös seuraavat seikat ovat ristiriidassa Rossin ja Karkulehdon väitteiden kanssa. Tietyt keskimääräiset sukupuolierot ovat samanlaisia kaikkialla maailmassa. Havainnon takana on mittava ihmispopulaatioita vertaileva psykologinen ja antropologinen aineisto. Suurimmillaan erot ovat juuri lisääntymiseen liittyvissä piirteissä, esimerkiksi seksuaalisessa vaihtelunhalussa. Sukupuoli-identiteetti, seksuaalinen suuntautuminen, sukuelinten rakenne ja sukupuolikromosomit eivät myöskään vaihtele jatkumollisesti ja sattumanvaraisesti vaan selkeinä ryppäinä. Myös hormonitasoissa on selkeitä tilastollisia säännönmukaisuuksia.

Koska queer-teoreetikot ovat johdonmukaisesti sivuuttaneet edellä mainitut seikat, he rikkovat Tutkimuseettisen neuvottelukunnan ohjetta hyvästä tieteellisestä käytännöstä. Ohjeen kohta nro 3 kuuluu:

Tutkijat ottavat muiden tutkijoiden työn ja saavutukset asianmukaisella tavalla huomioon niin, että he kunnioittavat muiden tutkijoiden tekemää työtä ja antavat heidän saavutuksilleen niille kuuluvan arvon ja merkityksen omassa tutkimuksessaan ja sen tuloksia julkaistessaan.

Queer-teoria on siis sallinut itselleen etuajo-oikeuden olla välittämättä tutkimuksen eettisistä pelisäännöistä.

Tiede myöntää, että lajien ja ihmispopulaatioiden vertailusta saadut tulokset voivat olla virheellisiä. Tiede on pitävämpien todisteiden edessä myös valmis muuttamaan kantansa. Todisteina tulee kuitenkin esittää muutakin kuin Rossin ja Karkulehdon lainaaman Judith Butlerin sekavuuksia [2] tai queer-tutkijan itsetutkiskelua. Mikäli queer-teoreetikot haluavat tulla otetuiksi tieteilijöinä vakavasti, vähimmillään heidän tulisi kertoa, millainen tutkimustulos saisi heidät muuttamaan kantansa. Jos queer-teoria on jo etukäteen määrännyt tietyt päätelmät, kuten pelkään, kyse ei ole tieteestä. (Rossi ja Karkulehto voisivat lisäksi kertoa, miten he selittävät sitä monessa viimeaikaisessa tutkimuksessa tehtyä havaintoa, että tasa-arvoisemmissa yhteiskunnissa tietyt sukupuolierot ovat suurempia.)

Biologia ei oikeuta syrjintää

Seksuaalivähemmistöjen syrjintä on väärin, sanoipa biologia seksuaalisuudesta mitä tahansa. Yksilöä kunnioittava käyttäytyminen ja lainsäädäntö eivät siis riipu siitä, onko sukupuoli kaksijakoinen vai jonkinlainen (performatiivinen) jatkumo. Syrjimättömyyden periaate ei myöskään ole kiinni siitä, kuinka yleinen tai harvinainen mikäkin sukupuolisuuden muoto on. Syrjinnän kannalta Rossin ja Karkulehdon näkemyksillä ei toisin sanoen ole merkitystä. He voisivat huoletta myöntää, että ajatus sukupuolen performatiivisesta muotoutumisesta on virheellinen. 

Biologisesti sukupuoli on kaksijakoinen – koiras tuottaa pieniä sukusoluja, naaras isoja – ja se näkyy, kuten todettua, erityisesti lisääntymiskäyttäytymisessä. Näin on linnuilla, kasveilla, kaloilla, matelijoilla, hyönteisillä ja myös meillä nisäkkäillä. (Joillakin kalalajeilla sukupuoli vaihtuu yksilön kasvaessa; pienen yksilön kannattaa tuottaa pieniä sukusoluja eli olla koiras ja suuren yksilön kannattaa tuottaa suurempia ja kalliimpia sukusoluja eli olla naaras. Monet kasvit, joukko selkärangattomia ja jopa jotkin liskolajit pystyvät myös lisääntymään partenogeneettisesti eli ilman sukusolun hedelmöitymistä.)

Joskus uskonnolliset konservatiivit yrittävät oikeuttaa homoseksuaalien syrjintää sillä, että sukupuoli on kaksijakoinen. Marraskuussa 2018 kirkon piirissä jopa väiteltiin siitä, saako seksuaalista tasa-arvoa ajavan yhdistyksen edustaja vierailla rippileirillä. Konservatiivit ovat oikeassa väittäessään, että menestyksekäs suvunjatkaminen edellyttää ihmisellä kahta sukupuolta. Ihmisen muinaisessa evoluutioympäristössä koiras ja naaras myös muodostivat usein pitkäaikaisen parisuhteen. Nämä seikat eivät kuitenkaan kerro, miten meidän nykypäivänä tulee avioliittoihin tai seksuaalivähemmistöihin suhtautua. Syrjintää puolustava konservatiivi sortuu päättelyvirheeseen.

Konservatiivin kankeat yritykset hyväksikäyttää biologiaa eivät toisin sanoen ole pätevä peruste hylätä biologiaa. Asia on täsmälleen päinvastoin: biologian ja tieteen parempi tuntemus auttaisi ymmärtämään, että uskonnollinen konservatismi tai mikään muukaan poliittinen suuntaus, syrjinnästä puhumattakaan, ei voi saada tieteeltä tukea. Hihhulismia ei tule korvata toisenlaisella, yhtä tiedevastaisella hihhulismilla.

Joillakin biologisilla tosiseikoilla saattaa toki olla kielteisiä seurauksia, mikäli laajat kansanjoukot tulevat kyseisistä faktoista tietoisiksi. Tutkija itsekin saattaa pelästyä saamiaan tuloksia. Älykkyystutkijoiden parissa kulkee esimerkiksi anekdootteja siitä, että osa rotujen välisistä kyvykkyyseroista on yhteiskunnallisten seurausten pelossa jätetty raportoimatta. Konkreettisempia esimerkkejä löytyy ravitsemus- ja lääketieteistä. Oletetaan, että epidemiologi on havainnut punaviinin kohtuukäytön lisäävän terveyttä. Tiedon leviämisellä saattaisi olla merkittäviä haittoja alkoholismiin taipuvaisille yksilöille ja tätä kautta koko kansanterveydelle.

On siis mahdollista, että jos sukupuolisia ennakkoluuloja tukevat tutkimustulokset tulevat julkisiksi, ihmiset rohkaistuvat toimimaan ennakkoluulojensa mukaisesti. Ehkä he alkavat kuvitella, että muutkin toimivat siten. Valtaosa ihmisistä ei kenties kykene sellaiseen selkeään ajatteluun, jossa ”vaarallinen” ajatus hyväksytään ajatuksena ilman sen tuomia haittavaikutuksia.

Edellä mainitut seikat tulee tiedeviestinnässä huomioida, mutta ne eivät ole pätevä syy vääristellä tai peitellä tutkimustuloksia. Sukupuolierojen selittäminen kuuluu tieteen tehtäviin siitä huolimatta, että selityksillä voi olla moraalisia ja poliittisia seurauksia. Tässä tapauksessa geeneihin ja luonnonvalintaan perustuva selitys tosin on luultavimmin vapauttavaa. Sen mukaan sukupuolierot tai seksuaalinen suuntautuminen eivät esimerkiksi ole kenenkään syy. Äitejä tai isiä ei siis voida syyllistää siitä, että he olisivat luoneet lapsilleen epäsuotuisan kasvuympäristön.

Olipa biologisista tutkimustuloksista millaisia seurauksia tahansa, seksististä determinismiä voidaan vastustaa nimenomaan tosiasioilla: nainen voi menestyä korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa, mies voi olla empaattinen lähihoitaja, sateenkaariperhe voi luoda lapselle turvallisen kasvuympäristön ja niin edelleen. Vaientamispyrkimyksillä tai tieteen mustamaalaamisella on myös harvoin toivottuja vaikutuksia.

Ainoa oikea tapa suhtautua ihmisten esittämiin väitteisiin on todisteiden ja perusteluiden punnitseminen mahdollisimman laajasti ja epädogmaattisesti. Tässä kohdin pessimismini pääsee toisinaan valloilleen: koska vuoropuheluun kannustava viesti ei ole saavuttanut queer-tutkijoita, jotka sentään toimivat akatemian uteliaassa ilmapiirissä, miten ”tavalliset ihmiset” pystytään rokottamaan dogmaattisuutta ja vaientamismielialaa vastaan?

Oppiminen vaatii vaistoja

Kirjan kuvitusta 1970-luvulta.
Kärjistäen sanottuna queer-teoria ei pidä ihmistä biologisena olentona: ihmisyksilö tulee maailmaan vailla myötäsyntyisiä valmiuksia, toisin kuin kaikilla muilla lajeilla. Tähän tyhjä taulu -harhaan on uskottu muissakin ihmistieteissä (ks. oheinen kuva ja huomioni ihmisen vaistoista), mutta 2000-luvulla harha on viety pisimmälle juuri queer-teoriassa. Monissa ihmistieteissä myös kasvatustapojen merkitystä on vahvasti liioiteltu.

Verrattuna muihin lajeihin ihminen toki on opittujen performanssien mestari. Tämä ei kuitenkaan poista monimutkaisten vaistojen ja myötäsyntyisten tunnevalmiuksien merkitystä. Oppiminen ei edes olisi mahdollista ilman suurta joukkoa ohjeita siitä, minkälaisiin asioihin yksilön pitää keskittyä. Eli vaikka luonnonvalinta olisi onnistunut rakentamaan yleisälykkään oppimis- ja matkimiskoneen, ilman mutkikkaita rajoituksia tuon koneen laskentateho ja toimintakyky lamaantuisivat nopeasti. Yleisoppijalla kun olisi rajattomasti mahdollisuuksia tallentaa asioiden välisiä yhteyksiä.
Tältä näyttää tyhjä
taulu, tabula rasa.

Käytännönläheisempi syy ihmismielen myötäsyntyisiin valmiuksiin on se, että yksittäisten ihmisten intressit ovat harvoin identtisiä. Tämä tekee mielen joustavuudesta kaksiteräisen miekan. Mitä enemmän yksilö pystyy oppimaan, sitä enemmän se voi hyötyä lajitoveriensa kokemuksista. Mutta samalla sillä on suurempi riski tulla lajitoveriensa hyväksikäyttämäksi. Vastaavasti mitä suurempi on organismin kyky omaksua kielellisiä moraalisääntöjä, sitä enemmän viisautta se pystyy sisäistämään. Mutta samalla se on vaarassa omaksua haitallista taikauskoa ja propagandaa.

Siksi luonnonvalinta on karsinut liian helposti muovautuvia ja manipuloitavia yksilöitä. Emme ole sellaisten jälkeläisiä, joita muut pystyivät loputtomasti käyttämään hyväksi. Ihminen ei ole passiivinen kulkuneuvo, jonka avulla käyttäytymistavat ja sukupuolten valtasuhteet jatkavat olemassaoloaan. Sen sijaan evolutiivisesti kehittynyt ihmisluonto on aktiivisesti rakentamassa kaikkia kulttuurisia tapoja, etenkin parisuhteita ja perheitä.

Evolutiivisesti kehittyneet tunnereaktiot ja psykologiset valmiudet eivät tietenkään selitä kaikkia sosiaalisia/kulttuurisia ilmiöitä. Aivan kuten ”hiilitiede” tarvitsee orgaanisen kemian lakeja, joidenkin sosiaalisten ilmiöiden selittäminen tarvitsee erillisiä periaatteita. Biologia ja evoluutio eivät näin ollen poista tarvetta yhteiskuntatieteille. On myös suotavaa, että osa tutkijoista keskittyy ihmislajin käyttäytymiseen, aivan kuten kemiassa joku keskittyy alkuaine hiilen ominaisuuksiin. Mutta samalla mikään orgaanisessa kemiassa ei saa olla ristiriidassa kemian ja fysiikan yleisten periaatteiden kanssa. Vastaava pätee ihmiseen: ihmistieteiden on oltava johdonmukaisia empiiristen ja universaaliksi havaittujen tosiasioiden kanssa. Tässä queer-teoreettiset performatiivit epäonnistuvat.

Queer-teoreetikko voisi väittää vastaan, että ihminen on lajina ainutlaatuinen. Tässä hän on oikeassa. Mutta jos eläinlajin ainutlaatuisuus vaatisi aina oman itsenäisen tieteenalansa, meillä olisi yhtä monta alaa kuin meillä on lajejakin. Biologia on kuitenkin kaikkia elollisia olentoja, myös ihmistä ja hänen kulttuuriaan ja seksuaalisuuttaan koskeva kattotiede. Siksi Queer-teoreetikoiden tulee tuntea teoriat luonnonvalinnasta ja seksuaalivalinnasta, aivan kuten kemistin tulee tuntea fysiikan atomiteoria.

Onko yliopisto oikea paikka queer-teorialle?

Lisäongelma queer-teoriassa ja laajemmin sukupuolentutkimuksessa on havaintojen ja tutkimustulosten politisoiminen. Joidenkin alan tutkijoiden mukaan koko ”länsimainen” tiede on lähinnä arvosidonnaisia diskursseja. Erityisesti käyttäytymispiirteiden evolutiivinen selittäminen on nähty poliittisena ja jopa syrjivänä muotivirtauksena. Erään sukupuolentutkimuksen väitöskirjan päälöydös esimerkiksi on, että evoluutiobiologiasta kirjoittaminen on vain symbolista tarinointia, jolla pyritään rauhoittelemaan lisääntymiseen liittyviä pelkoja. [3] Queer-tutkija Tuula Juvonen on yhtä erheellisesti väittänyt, että Darwinin kehittämä seksuaalivalinnan teoria olisi vain elitistinen heteromiesten narratiivi.

Darwin toki kuului aikansa varakkaaseen ja valistuneeseen eliittiin. Siinä mielessä Juvonen on oikeassa. Darwinin teorioiden selitysvoiman kannalta se on kuitenkin yhdentekevää. Ei ole merkitystä, oliko Darwin homo vai hetero tai syrjäytynyt vai eliittiä. Vastaava riippumattomuus tutkijan henkilökohtaisista ominaisuuksista koskee kaikkia tieteellisiä teorioita. Juvonen on väärässä myös seksuaalivalinnan miehisyydestä: Darwinin teorian mukaan nimenomaan naaraan tekemät valinnat ovat olleet ja edelleen ovat evolutiivisesti merkittäviä. Siksi teoriaa myös vastustettiin aikanaan.

Hyvät tarkoitukset ovat queer-teoriankin tapauksessa kääntyneet itseään vastaan. Houkuttelemalla opiskelijoita turhanaikaiseen sanataiteiluun alan teoreetikot ovat pilanneet vähemmistöjen mahdollisuuksia menestyä oikeissa tieteissä – niissä, joissa seksuaalisella suuntautumisella tai sukupuoli-identiteetillä ei ole merkitystä. Queer-teoreettinen kielilläpuhuminen ei siis tue nuoren homo-, bi- tai aseksuaalin henkistä/tiedollista kasvua. 

Miksi epätieteellisyyttä ja tieteen politisointia sitten siedetään yliopistolla? Miksi tieteen tapa korjata itseään ei ole toiminut? Tärkeimmät syyt ovat seuraavia. Ensinnäkin, kyseinen teoria on marginaalisessa asemassa. Queer-teorian ajatukset yksilönkehityksestä kohtaisivat voimakkaampaa vastustusta, jos teorialla olisi enemmän kannatusta. Toisaalta se, että tällainen lähes kreationistinen ajattelu menee pedagogiaoppaan toimittajilta ja kustantajalta läpi, kertoo, että hölynpöly on saavuttanut joissakin piireissä vahvan aseman. Yksimielisyys asioista, joille ei ole tieteellistä näyttöä, voikin jatkua tiettyjen psykologisten ja sosiologisten prosessien kautta pitkään, kenties ikuisesti.

Toinen syy on se edellä mainittu seikka, että queer-teoreetikot pyrkivät performatiiveillaan moraalisesti oikeamielisiin tavoitteisiin, lähinnä syrjinnän vähenemiseen. Tällaisen teorian kriitikko on vaarassa leimautua homo- ja transkammoiseksi hirvitykseksi. Yliopistoväki ymmärrettävästi haluaa sitä välttää. Osa yliopistolaisista luultavasti myös tunnistaa, että queer-teoreetikot ovat uskonnonkaltaisen ideologian tai fanatismin uhreja. Queer-tutkijoiden kollegat saattavatkin jättää kritiikin antamatta vain hienotunteisuuttaan. Kolmas syy suuntauksen akateemisuuteen on se, että biologeilla ja psykologeilla – vaikka he olisivatkin uhmakkaita ja haastavia – on niin kiire. He eivät omien tutkimustensa ohessa ennätä perehtyä siihen, mitä ihmistieteiden marginaalissa lajistamme sanotaan.

Queer-teorian tapa vuodesta toiseen sivuuttaa muiden alojen olennaisia löydöksiä ei kuulu hyviin tieteellisiin tapoihin. Lähtöpasseja yliopistolta ei kuitenkaan ole näkyvissä, edellä mainituista syistä johtuen. Tieteellisessä mielessä tilanne on kiusallinen. Suuntaus nakertaa tieteen ja yliopiston uskottavuutta, tuhlaa tutkimusvaroja ja johtaa nuorisoa harhaan. Lisäksi queer-teoria haittaa seksuaalivähemmistöjä koskevaa tutkimusta, joka on itsessäänkin kiinnostavaa, ilman sensationalistisia humpuukiväitteitä. Myös maailmanparantaminen onnistuu parhaiten syitä ja seurauksia ymmärtämällä, ei toiveajattelulla.

Se toki myönnettäköön, että yhteiskuntarauhan kannalta saattaa olla hyvä, että queer-teoria on päästetty akatemian reunamille. Näin ajatukset ihmisen vapaasta muokattavuudesta, jotka ovat aina olleet totalitarististen ideologioiden suosiossa, säilyvät edes jotenkin kontrollissa. Lainaus Noam Chomskylta on paikallaan:

Puhun ihmisluonnosta, mutta en kovin monimutkaisista syistä. Teen niin, koska en ole imbesilli, enkä usko, että muidenkaan pitäisi langeta tähän kulttuurin syöttämään idioottimaisuuteen... Intellektuelleille on sopivaa uskoa, että ihmisillä ei ole ”luontoa” ja että he ovat täysin muovailtavissa. Tämä poistaa kaikki moraaliset esteet manipuloinnilta ja kontrolloinnilta... Ei ole ainoastaan selvää, että psykologisissa kuten kaikissa muissakin ominaisuuksissa on merkittäviä geneettisiä tekijöitä, vaan meidän tulisi myös ilahtua tuosta tiedosta...

Totalitarististen höyrypäiden harmiksi ihminen ei ole muovailuvahaa.



ALAVIITTEET

[1] Laukkanen, A. ym. toim. (2018): Feministisen pedagogiikan ABC. Vastapaino. Tampere.

[2] Alla on muutama ote Judith Butlerin Hankala sukupuoli -kirjasta (suom. Tuija Pulkkinen & Leena-Maija Rossi, Gaudeamus). Teos on kurssikirjana tai oheislukemistona useassa suomalaisessa yliopistossa. Tässä yhteydessä ei voitane liikaa korostaa, että seksuaalisen tasa-arvon vaaliminen ei edellytä näennäissyvällisen palturipuheen omaksumista. 
Sosiaalinen sukupuoli on monimutkainen asia, jonka kokonaisuus lykkääntyy jatkuvasti: se ei ole koskaan täydellisesti sitä, mitä se on jonain tiettynä ajankohtana... Se on avoin yhteenliittymä, joka sallii monenlaiset lähestymiset ja erkaantumiset olematta kuuliainen määritelmällä tavoitellun sulkeuman normatiiviselle päämäärälle.
Jos oletetaan biseksuaalisuus tai homoseksuaalisuus kulttuuria edeltäväksi ja sitten sijoitetaan tuo ’edeltävyys’ esidiskursiivisen kumouksen lähteeksi, kielletään itse asiassa kulttuurin sisältä käsin juuri se sama kumous, jota sekä puolustetaan että jolta puolustaudutaan.
Se sukupuolittunut minä tai pysyvä substanssi on siis muodostettu säätelemällä ominaisuuksia kulttuurisesti vakiinnutettujen koherenttiuden sääntöjen mukaan. Tästä seuraa, että tuotoksen kuvitteellisuus paljastuu, jos attribuuteilla pelataan sääntöjen vastaisesti sopeutumatta perussubstantiivien ja näille alisteisten adjektiivien valmiiseen kaavaan. On tietenkin aina mahdollista väittää, että poikkeavat adjektiivit toimivat takautuvasti määrittäen uudelleen niitä substantiivisia identiteettejä, joita niiden sanotaan muotoilevan. Näin nämä adjektiivit laajentavat sosiaalisen sukupuolen substantiivisia kategorioita: niihin sisällytetään aiemmin pois suljettuja mahdollisuuksia. Mutta jos nämä substanssit ovat vain satunnaisesti ominaisuuksien sääntelyllä luotuja yhtenäisyyksiä, näyttäisi siltä, että itse substanssien ontologia ei ole ainoastaan keinotekoinen vaan myös täysin tarpeeton.
Vaikka kielen kollektiivisesti Symboliseksi ymmärretyt rakenteet pitävät yllä ontologista vakautta riippumatta niistä erilaisista puhuvista subjekteista, joiden kautta ne toimivat, Laki lujittaa itseään ja yksilöityy joka kerta lapsen astuessa sisään kulttuuriin. Puhe syntyy ainoastaan tyydyttämättömyyden ehdoilla, ja tämä tyydyttämättömyys vakiinnutetaan insestin kiellolla... Jos insestitabu sääntelee erillisten sukupuoli-identiteettien tuotantoa ja jos tuo tuotanto edellyttää sekä heteroseksuaalisuuden kieltämistä että luvallistamista, niin homoseksuaalisuus näyttäytyy haluna, joka on tuotettava, jotta se voisi pysyä tukahdutettuna. Toisin sanoen heteroseksuaalisuuden säilyminen sellaisena erityisenä sosiaalisena muotona kuin se on vaatii ymmärrettävää ajatusta homoseksuaalisuudesta, ja samalla se edellyttää myös tuon ajatuksen kieltoa tehden siitä kulttuurisesti käsittämättömän. (korostus alkuperäinen)

[3] Kyseinen väitöstyö käsittelee populaareja evoluutiokirjoja (Venla Oikkonen 2010). Työn tiivistelmässä on tragikoomisia piirteitä, esimerkiksi seuraavasti: ”Koska evoluutiokertomuksen symbolinen jatkuminen riippuu lisääntymisen ja sitä kautta tekstuaalisen uusintamisen onnistumisesta, evoluutiokertomusta varjostaa jatkuva epäonnistumisen mahdollisuus. Tätä kerronnan epävarmuutta evoluutiokertomukset pyrkivät rauhoittelemaan.” 

Oikkosen mukaan ”nykyinen evoluutiopuhe korostaa reproduktion ymmärrettynä niin seksuaalisena lisääntymisenä kuin kerronnallisena uusintamisena roolia darwinilaisessa evoluutioteoriassa”, mikä puolestaan ”tuottaa kertomuksen logiikan, jossa halu lisääntyä näyttäytyy evoluutiota ajavana voimana ja lisääntymiseen tähtäävä akti evoluutiokertomuksen liikkeessä pitävänä loputtomasti toistuvana tapahtumana”. 

Oikkosen ajatukset ovat vaikeaselkoisia. Hän näyttää tarkastelevan evoluutiota jollakin asiaankuulumattomalla symbolitasolla. Muutoin on vaikea selittää hänen vihjailuaan, että lisääntyminen ei ohjaisi evoluutiota. Tämä sukupuolentutkimuksen väitös arvioitiin laudaturin arvoiseksi, tekijä sai väitöksen jälkeiselle tutkimukselle rahoitusta yli 25 000 euroa ja väitöksen hyväksyneet istuvat edelleen korkeissa akateemisissa viroissaan. Difficile est saturam non scribere.

--

PS. Haastoin jutussa mainitut Leena-Maija Rossin ja Venla Oikkosen Twitterissä (@otammisalo) vastaamaan syytöksiin tieteen eettisten periaatteiden rikkomisesta. Pääsemmekö lehdessä puheväleihin?