tiistai 13. helmikuuta 2018

Suomen luonnon seitsemän samuraita

Lueskelin Iiris Kalliolan kirjaa Luontoillan seitsemän veljestä (Tammi 2013). Teoksessa esitellään vuonna 1975 alkaneen radio-ohjelman ja sittemmin myös TV-ohjelman luontoasiantuntijoita ja heidän taustojaan ja osaamistaan.

Korkeasaaren johtajana toiminut Ilkka Koivisto (1932–2012) oli lapsena esimerkiksi kummastellut, miksei koskaan näe pulun poikasia. Hän oli salaa kiivennyt ruumishuoneena toimivaan kellotapuliin asiaa selvittääkseen. Kalmanhajuisessa tapulissa Koivistolle ilmeni, että pulunpoikaset uskaltautuvat maailmalle vasta täysikasvuisina, tai ainakin täysikasvuisen näköisinä.
Luontoillan asiantuntijat

Tämän kaltaisten henkilöhistorioiden ohessa teoksessa on suuri määrä tietoa Suomen luonnosta, kuinkas muutenkaan. 

Katsojat lähettivät ohjelman asiantuntijoille kaikkiaan peräti 150 000–200 000 kysymystä. Näistä noin 15 000 kysymystä käsiteltiin. Nykynuoriso hankkii vastaukset heitä askarruttaviin aiheisiin nopeasti nettihaulla, joten tällainen ohjelmaformaatti jäänee pian unholaan (aivan kuten käynee luontokirjoille ja ehkä elämäkerroillekin). Nykymittapuulla ohjelma oli myös toivottoman hidastempoinen. (Kuuntelen Youtubesta englanninkielisiä keskusteluita ja podcasteja 1,5-kertaisella nopeudella, enkä usko menettäväni oleellista informaatiota, päinvastoin.)

Luontoilta-kirjojakin ilmestyi
jokunen. Tämä on vuodelta
1985.
Ikävä kyllä Luontoilta-formaatin mukana myös asiantuntijuus näyttää jossakin määrin painuvan unohduksiin. Eräässä Yleisradion(!) luonto-ohjelmassa juontaja esimerkiksi myönsi, ettei hän tiennyt, että Suomessakin kasvaa pähkinöitä. On vaikea sanoa, millainen ongelma luonnosta vieraantuminen on, mutta luonto-ohjelman toimittajalta tulee joka tapauksessa vaatia perehtyneisyyttä.

Lapsuudessani kuuntelin Luontoiltaa erityisesti isovanhemmilla käydessäni. Siellä ohjelmaa, soittajia ja heidän saamiaan vastauksia kommentoitiin yhteisöllisesti. Luontoillan asiantuntijat eivät olleet lapsuudensankareitani, mutta vielä vajaa kolmekymppisenä, kun illastin Kauri Mikkolan (1938–2014) seurassa, muistan jännittäneeni keskustelua sellaisen kirkasälyisen kuuluisuuden kanssa.

Ote Kalliolan kirjasta

lauantai 3. helmikuuta 2018

Lyhyesti tieteenfilosofiasta

Kertauksen vuoksi luin Samir Okashan tiiviin esittelyn tieteenfilosofiasta. Ohessa selailin kahta aiheeseen liittyvää muuta teosta (ks. kuva). 

Luku-urakka vahvisti näkemystäni (tieteen)filosofian vähäisistä hyödyistä tieteen edistämisessä (olipa kyse yleisestä tieteenfilosofiasta tai johonkin tiettyyn alaan, vaikkapa psykologiaan, kohdistuvasta filosofoinnista). On onnekasta, että niin harva tutkija on sisäistänyt vaikkapa Thomas Kuhnin (1922–1966) ajatuksia tieteen teoriavetoisuudesta ja jonkinlaisesta relativismista.*

Tiede ei toki etene suoraviivaisesti kohti totuutta, ja joskus on aiheellista puhua kuhnilaisista paradigmanmuutoksista. Luonto saattaa myös olla liian mutkikas, jotta siitä voitaisiin sattumanvaraisesti tutkimalla, ilman teorioita ja ennakko-oletuksia, tehdä olennaisia havaintoja. Mutta tiede on silti kumulatiivista ja itseään korjaavaa. Ilman tiedettä, jos se määritellään sisältämään myös teknologiset innovaatiot, kaivelisimme edelleen juureksia Afrikan savannilla.

Relativistisilla opeilla on myös taipumus kumota itsensä. Jos tieteen löydökset ovat muka vain kielellisiä, sosiaalisia ja teorian etukäteen määräämiä rakennelmia – kuten suuri osa takavuosien naistutkimuksesta –, tällöin myös tämän relativistisen ajatuksen on oltava vain kielellissosiaalinen rakennelma. Se ei siis olisi sen lähempänä totuutta kuin tutkijan muut lausunnot.


Samir Okasha. 
Olen lukenut Okashalta 
aiemmin mainion teoksen 
ryhmävalintateoriasta. 
Osoitin teorian heikkoudet
 Ihmisluonto -kirjassani.
Lisäksi vanhakantaisissakin yhteisöissä toimitaan tavalla, joka osoittaa joidenkin yleisinhimillisten ominaisuuksien soveltuvan tieteentekoon. Metsästäjä-keräilijät esimerkiksi jäljittävät saaliita tekemällä oletuksia jälkiä jättäneistä eläimistä. Tällainen on melko lähellä tieteessä harjoitettua päättelyä. Kehittyneimpien lihansyöjäpetojen kyky tehdä vastaavia oletuksia ja päätelmiä on käytännössä olematon.

Jopa yksilöt, joiden kielelliset kyvyt ovat pahasti vajavaisia, kykenevät ymmärtämään ja yllättävässä määrin myös harjoittamaan tiedettä. Tieteen kognitiivinen, totuutta etsivä puoli – erotuksena tieteen sosiaalisesta puolesta – onkin luonnollinen jatke joillekin ihmisen evolutiivisesti kehittyneille ominaisuuksille.

Tieteen tuomasta edistyksestä huolimatta tieteellä on vihollisensa. Vihamiesten rivit ovat kuitenkin harvat ja järjestäytymättömät, ja tiedettä kohtaan esitetty asiallisinkin kritiikki menee usein ohi maalin. Ei esimerkiksi ole tieteen vika, jos taiteille ei jää rahaa, eikä ole tieteen vika, jos massatuhoaseita rakennetaan ja käytetään. Tieteen pyrkimys objektiivisuuteen ei myöskään ole patriarkaalismaskuliinista alkuperäiskulttuurien tai naissukupuolen ja sukupuolisten vähemmistöjen sortoa. Objektiivisuuspyrkimys on suoja tutkijan (ja rahoittajan) vinoutunutta ajattelua vastaan.

            * * *

* Alaviite: Myöhemmissä kirjoituksissaan Kuhn pehmensi kantojaan. Hän esimerkiksi sanoi puhuneensa enemmän tieteenhistoriasta kuin tieteestä menetelmänä. Kuhn myös kirjoittaa Sociology of Science (1972) -teoksessa, että ”harvan, jos kenenkään, tarvitsee tietää, että tieteen elinvoimaisuus riippuu jatkumosta perinteitä ravistelevia innovaatioita” (artikkeli vuodelta 1963). Niin tai näin, Kuhnilla oli merkittävä rooli sosiaalisen konstruktionismin synnyssä, katso kirjoitukseni tästä harmillisen suositusta suuntauksesta:

http://ihmisluonto.blogspot.fi/2009/09/ihmisluonto-ja-sosiaalinen.html?m=0

(Katso myös huomioitani tieteen ja moraalin suhteesta:


maanantai 29. tammikuuta 2018

Vieraskynä: Pohdintaa vuoden 2008 talouskriisien syistä (Ridley vs Taibbi)

Tämä on ensimmäinen vieraskynä -kirjoitus blogillani. Ystäväni Arto Kuosmanen vertailee tässä kahden Mattin (Ridley ja Taibbi) selityksiä vuoden 2008 talouskriisistä. Aihe ei ole tämän blogin ytimessä, mutta kiinnostanee joitakin lukijoita. Minulla on Ridleyn teos vielä kesken, mutta nyt sen lukeminen on entistä kiinnostavampaa. Arto on myös tehnyt 13 sivua pitkän referaatin Taibbin kirjoista. Pyydettäessä lähetän sen kiinnostuneille. 

                                        * * *

Vertailua vuoden 2008 talouskriisin analyyseista

Matt Ridley (2015): The Evolution of Everything, luku 15 The Evolution of Money, s. 277–298

ja

Matt Taibbi (2010/2011): Griftopia, A Story of Bankers, Politicians, and the Most Audacious Power Grab in American History.

Tämän vertailun painopiste on Matt Ridleyn kirjassa Matt Taibbin antamien tietojen valossa. Jälkimmäinen journalistihan on huonosti tunnettu Suomessa. Ehdin jo aiemmin, pienin varauksin, kehuskella Ridleyn kirjoitusta: ”Tosi hyvä luku tämäkin, mm. selkeä ja perusteellinen analyysi vuoden 2008 kriisin syistä. Mutta vaikka olen mielestäni paljon lukenut makrotaloustiedettäkin, minua kyllä hämmensi tämä johtopäätös, että keskuspankkien monopoli setelien, tai siis rahan luomisessa olisi huono juttu. …  Samoin Glass-Steagall -asetuksen kumoamisen vähättelyä kummastelin.”

Nyt lisää kritiikkiä. Toinen lukukerta paljasti muutaman hataruuden hänen logiikassaan, päälle tulee vielä Matt Taibbin antamat tiedot. Aloitan ensin alaotsikosta ”How much was Fannie’s fault?”.

Matt Ridley
Molemmat GSEt (Government-Sponsored Enterprise), Fannie Mae ja Freddie Mac, pakotettiin vähitellen kasvavilla kiintiöillä antamaan lainoja surkean maksukyvyn omaaville asiakkaille, ja tällä oli varmasti tärkeä merkitys asioiden kehityskulkuun. Olennaisin osa tuosta lainsäädännöstä kuitenkin tehtiin vuosina 1992–1999, joten en laittaisi 100 %:ia asuntokuplan syistä tai seurauksista tälle. Taibbia kuitenkin naurattaa koko selitys hallituksen asuntopolitiikan turmiollisuudesta, eikä häneltä löydy vastaavaa selvitystä tuosta lainsäädännöstä ja sen seurauksista. Tämä on iso puute teoksessa. Lait syntyivät pitkälti painostusryhmä ACORNin aloitteista ja koskivat 2000-luvulla jo kaikkia muitakin, eivät ainoastaan näitä kahta GSE:tä, mutta niille kertyi 2/3-osaa markkinoiden subprime-lainoista vuoden 2008 romahdukseen mennessä, eli $2 trillion, siis 2 biljoonaa.

Matt Taibbi
Ridleyn yhteenveto talouskriisistä on, että asuntokuplan rahoitus (ylijäämäsäästöt) tuli Kiinasta, matalat korot FEDiltä ja insentiivi holtittomaan lainaamiseen maksukyvyltään kyseenalaisille henkilöille tuli lainsäädännöstä. Ja syy ei missään tapauksessa ollut liiallisessa dereguloinnissa (vaan päinvastoin liiallisessa reguloinnissa), eikä missään puhjenneessa uudessa ahneudessa. Hän jatkaa, että ”ja tämä oli suurin syy niin monien pankkien ja vakuutusjätti AIG:n romahtamiselle”. Tämä on hataraa logiikkaa; vakuutusyhtiö AIG ei myynyt asuntolainoja, subprime-tyyppisistä puhumattakaan. Ridley itsekin toteaa sivulla 287 alaotsikon The China Price alla: ”AIG, whose credit default swaps almost killed the world economy the same year [2008]..” Ja Taibbihan tiesi kertoa, että ei vain Joe Cassanon CDSt, vaan etenkin Win Neugerin shorttaajien arvopaperien lainauspalvelut ne AIG:n kaatoivat, ei mikään muu. Entäs ne ”niin monet muut pankit”? No ehkä osin totta joidenkin liikepankkien kohdalla, muttei yhdenkään investointipankin kohdalla, niissä syynä CDOt, CMOt, CDSt ym. roskapaperit.

Ote Taibbi-referaatin alusta.
Lähetän koko pdf:n
kiinnostuneille.
Ridleyn yhteenvedosta Taibbi on samaa mieltä vain yhdessä kohtaa, tolkuttoman alhaisista koroista FEDiltä täysin väärään markkina-aikaan. Tosin pieni vivahde-ero löytyy tästäkin, miten he määrittelevät käsitteen Greenspan put. Ridleyn mukaan se on FEDin koronalennuspolitiikka teknokuplan jälkeen, jolla pelastettiin Wall Streetin tavoitteita ja joka oli hänen mukaansa suurin yksittäinen syy asuntokuplan myöhemmälle muodostumiselle. Taibbin mukaan Greenspan put tarkoittaa, että FED lainaa halvalla ”shitloads of money” Wall Streetille. (Ridleyn logiikka on siis: kuplan syy FEDin korkopolitiikka ja pankkien (& AIG:n) romahdusten syy asuntopolitiikka.)

Toiseksi, yksinomaan Kiinan sijasta, Taibbi näkee rahoituksen tulevan laajemmalta rintamalta, ehkä etunenässä rikkaista öljymaista. Onkohan tämä niin oleellista, rahaa on aina jossain ja se menee sinne, missä sitä voi tehdä lisää. Ja totesin jo, että on Taibbilta iso puute subprime-lainsäädännön ohittaminen.

Kahdesta Ridleyn ei-syystä olen Taibbin kanssa samaa mieltä ja Ridleytä vastaan. Ensin deregulointi. (Ridley muuten nojaa kirjailija Gilderiin, jonka mukaan AIG:lla oli tytäryhtiöitä 50 osavaltiossa, Taibbi siteeraa Nykin FEDin pomoa Eric Dinalloa, jonka mukaan niitä oli 11 osavaltiossa, ”..puhelinkokoukseni 11 kanssa..”.) Samalla sivulla Ridley viittaa Indymacin ja AIG:n ja vieläpä omiin kokemuksiinsa pankin hallituksen puheenjohtajana, marisee tarkastajien suurista määristä ja siitä, että ovat tungettelevia ja seikkaperäisiä, sitten antavat puhtaat paperit tai varoittavat vääristä riskeistä aivan tuhon porteille saakka. Regulaatioviranomaisten tehtävä ei kuitenkaan ole suojella bisnesriskeiltä, bisnesvastuu on omistajilla ja vastuullisella johdolla, viranomaisten tehtävä on katsoa, että lakeja noudatetaan.

Olen lujana kannassani, mitä tulee Glass-Steagall -lain tarpeellisuuteen. Sen tarve ei ole hävinnyt mihinkään. Päinvastoin nyt on ilmennyt yksi syy lisää, miksi se pitäisi taas ottaa käyttöön (eli siis kieltää liikepankki- ja investointipankkitoiminnan yhdistäminen). Ja se syy lähtee pankkialan(kin) keskittymisestä; monta toimijaa on pelastettu kalliisti veronmaksajien rahoilla, koska ne ovat olleet ”systeemisesti tärkeitä”, suomeksi sanottuna liian suuria kaatumaan päästettäviksi. Ja mitä tulee ahneuden määrään, niin kyllä se vaan kupla kuplalta on näyttänyt kasvavan ja keinot käyneet koko ajan härskimmiksi, siis täysin rikollisiksi, kuten saatamme lukea Taibbin teoksesta. Tässä en pysty edes luettelemaan kaikkia konnuuksia. Ennen saattoi miljoonabonus riittää, nyt pitää saada satoja miljoonia.

Vielä pari kommenttia Ridleyn luvun 15 alkupuolen kertomuksiin:

Luvun alussa ihastellaan englannin 1700-luvun lopun yksityisiä kolikontekijöitä. Heidän menestystään käytetään todisteena sille, että valtion monopoli on tarpeeton tai peräti haitallinen. Ridley näyttää unohtavan koko yksityisten yrittäjien menestyksen ehdottoman perusedellytyksen, jonka hän tosin tulee ohimennen maininneeksi sivulla 278: ”ME LUPAAMME MAKSAA HALTIJALLE YHDEN PENNYN” (isot kirjaimet Ridleyn). Turha mainitakaan, että tuo penny oli se valtion monopolin kolikko.

Skotlannin (ja muidenkin) esimerkki vapaasta, keskuspankittomasta pankkijärjestelmästä nojaa siihen historialliseen faktaan, että pankit muodostivat poolin, jossa rahaa vaihdettiin keskenään tietyin yhdessä sovituin säännöin ja väliajoin (Skotlannissa kaksi kertaa viikossa), jolloin mahdolliset ongelmat olisivat tulleet nopeasti esille, kuten Ridley kuvailee; paljonkohan tuo eroaa nykykäytännöstä, jossa pankit viidesti viikossa tallettavat rahojaan yön yli keskuspankkiin ym. sääntöjä noudattaen. Nuo poolit ajoivat siis keskuspankin roolia, tosin ilman lakipohjaista regulointivaltaa, mutta keskenään sovitut säännöt olivat takuulla yhtä velvoittavia, ellei enemmänkin. Uskallan arvella, että free-banking ei enää toimisi tämän päivän Wall Street -moraalilla varustettujen pankkiirien kesken. Tosin en tiedä, luotanko juuri sen enempää keskuspankkiirienkaan moraaliin, luettuani Griftopian.

Nämä kaksi huomiota vain vähän tasapainottamaan muuten aika lennokkaita kertomuksia. Sivumennen sanoen, tämä luku sopi huonoiten kirjan teemaan Evolution of Everything, vaikka toki se siihen jotenkuten mahtui. Kokonaisuutena teos on hieno.