tiistai 10. heinäkuuta 2018

Asiaa avioliitosta

Luin kaksi avioliittoa käsittelevää kirjaa (molempia tosin hieman hyppien): James Q. WilsonThe Marriage Problem (2002) ja Cai Hua: A Society Without Fathers or Husbands (1997). Ensin mainittu etsii syitä, miksi naimisiinmeno on nykyään epäsuosittua, etenkin mustien amerikkalaisten parissa. Konservatiiviksi kääntynyt Wilson haluaisi palauttaa avioliitolle sen menettämän auktoriteettiaseman (perään hän toki myöntää, että julkishallinnollisten päätösten avulla se ei onnistu). Wilsonin mukaan jopa yhdessä asuminen, siis avoliitto, on heikkoa sitoutumista, joka tuhoaa avioliiton idean ja johtaa siihen, että ratkaistavissa olevia ongelmia ei parisuhteissa selvitetä. (Ajatus on siis eräässä mielessä päinvastainen kuin Bertrand Russellin ehdotus jonkinlaisista harjoittelusuhteista Avioliitto ja moraali -kirjassa vuodelta 1929.)

On ilmeistä, että perhe täyttää yleisinhimillisiä läheisyyden tarpeita. Ennen kaikkea perhe on olennainen osa lapsen myöhemmän tunne-elämän kannalta välttämättömiä leimautumisprosesseja. Näillä seikoilla ei kuitenkaan voida puolustaa Wilsonia; leimautumismekanismien käynnistyminen ei edellytä avioliittoa tai ”perinteistä” ydinperhejärjestelyä. Lapsen tarpeet (esim. leikki, läsnäolo ja opetus) voidaan myös tyydyttää monenlaisissa ympäristöissä. (Itse avioliittosopimuskin voitaisiin järjestää monella tavalla; lasten etua varten, vaurauden jakoa varten, sairas- tai kuolemantapauksia varten ja niin edelleen. Ks. aiheeseen liittyvä lyhyt kirjoitukseni.)

Wilson on toki oikeassa siinä, että naimisissa oleminen on yhteydessä moniin myönteisiin seikkoihin, esimerkiksi terveyteen (ainakin miehen) ja lapsen yleiseen hyvinvointiin. Lapsen kasvaminen ilman isää on taas yhteydessä muun muassa lapsen huume- ja rikoskokeiluihin. Syy-seuraussuhteiden tarkasta sisällöstä ei kuitenkaan ole varmuutta (noin puolet lasten välisistä eroista näyttää esimerkiksi selittyvän yksinhuoltajuuteen liittyvällä köyhyydellä). 

Wilson sivuuttaa syiden pohdinnan turhan lyhyesti, eikä hän lainkaan pohdi, millä muilla tavoin avioliittoon liittyvät hyödyt olisivat saavutettavissa. Kirjan lopussa Wilson jopa näyttää haluavan yksinhuoltajille häpeäleiman takaisin. Pohjoismaalaisessa lukijassa tämä herättänee lähinnä huvittuneisuutta – siitä huolimatta, että täälläkin suuri osa perheiden ongelmista ja väsymisestä tunnistetaan johtuvan siitä, että lapsia hoitavat aikuiset ovat tehtävässään niin yksin.

Antropologi Cai Huan teos on kuvaus kiinalaisesta Na-kansasta (toiselta nimeltään Mosuot, ks. video). Etenkin vuoteen 1956 asti (mutta tapa jatkuu jossakin määrin edelleen) kansa noudatti matrilineaarisuutta, jossa lapsen isällä ei juuri ole roolia perhehoivassa. Kuten muissa vastaavissa olosuhteissa, myös Na-kansalla enot eli äidin veljet näyttävät toimineen ”isän korvaajana”.

Huanin kuvaukset nuorukaisten yöllisistä vierailuista neitokaisten luona ovat kiinnostavia, vaikka ne onkin aihe huomioiden varsin pitkästyttävästi kirjoitettu. Lisäksi tässäkin tapauksessa antropologisiin kuvauksiin tutkimuskohteen seksuaalitavoista tulee suhtautua epäillen. Ihminen kun on - hyvästä syystä - seksuaalisuuttaan piilotteleva laji. Tutkijoiden on vaikea saada selkoa omankin heimon seksuaalitavoista, saati vieraan.

Avioliittojen lähes täydellisestä puuttumisesta huolimatta Na-kansan tavoissa oli monia universaaleja piirteitä: tunteellista sitoutumista, häveliäisyyttä, jopa elämänmittaisia parisuhteita, ulkonäön tärkeyttä ja kiinnostunutta juoruilua muiden seksisuhteista. Myös miehen varallisuuden ja hänen antamiensa lahjojen merkitys tuli usein ilmi (esim.: ”It is true that if a man has money, he will succeed in conquering a woman, no matter who she is”).

Avioliitosta ja perheestä tutkimusmielessä kiinnostuneille suosittelen joko Rakkauden evoluutio -kirjaani, pian sata vuotta vanhaa Westermarckia (kuvassa oikea alareuna) tai Heikki Sarmajan artikkelia vuodelta 2003. Klassikosta eli Westermarckista on hyvä aloittaa.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Minne menet feminismi? Osa 1

Oheinen kirjoitukseni julkaistiin Skeptikko 2/2018 -lehdessä (ilman tässä olevia kuvia ja jälkikirjoituksia).

Minne menet feminismi?
Osa 1: Syrjivät rakenteet

Suunnittelin arvioivani Maryan Abdulkarimin ja Eveliina Talvitien teoksen Noin 10 myyttiä feminismistä (SKS 2018). Kirja kuitenkin kompastui jo ensimmäisellä esteellä. Esimerkiksi naisia syrjivät rakenteet mainitaan usein, mutta niistä ei anneta kunnollisia esimerkkejä. Lisäksi lukijalle jätetään epäselväksi, millaista tasa-arvoa feminismi toivoo. Analysoin kirjassa esitettyjä myyttejä vasta tämän konkreettisuutta ja päteviä perusteluita vaativan keskustelunavaukseni jälkeen.

                                               * * *

Miksi kaikki sukupuolisen tasa-arvon kannattajat eivät kutsu itseään feministiksi? Ylen toimittaja Reetta Räty närkästyi siitä, että tämä nimityskysymys on niin monelle tärkeä: ”Olen kyllästynyt houkuttelemaan ihmisiä kutsumaan itseään feministeiksi. Mitä feminismi tekee feministillä, joka joutuu miettimään, onko jokin sana hänelle sopiva?” (Yle Uutisten kolumni 3.4.2018)

Kysymys on kuitenkin aatteen sisällöstä, ei turhanaikaisesta lokeroitumisesta. Feminismillä ei ole kantaa esimerkiksi pornoon, prostituutioon tai seksiturismiin. Tai asevelvollisuuteen, työnjakoon perheen sisällä tai liikuntatuntien sukupuolijakoon. Useimmissa käytännön kysymyksissä kullakin feministillä on omat mielipiteensä. Tähän kun lisätään akateemisen feminismin harrastama tieteen politisointi, ei ole ihme, että jopa kaltaiseni yhtäläisiä oikeuksia kannattava koti-isätyyppi voi termiä karsastaa.

Mutta kai feminismissä on jokin käytännön yksityiskohdista riippumaton ydinajatus? Maryan Abdulkarimin ja Eveliina Talvitien kirjan mukaan feministien päämäärä on ”tasa-arvoinen ja yhdenvertainen maailma, jossa sorto ei juhli”. Linjaus kuulostaa ylevältä ja yksinkertaiselta, mutta lähemmässä tarkastelussa törmätään ongelmiin.

Tasa-arvo lain edessä on esimerkiksi eri asia kuin taloudellinen tasa-arvo. Käytännössä nämä kaksi ovat myös ristiriidassa. Mikäli lait sallivat kansalaisille vapauden käyttää ominaisuuksiaan, vaurautta kertyy enemmän ahkerammille ja kyvykkäämmille. Tämä puolestaan tarkoittaa taloudellista epätasa-arvoa. Jokainen poliittinen aate painottaa omaa versiotaan vapaudesta ja tasa-arvosta, mutta ymmärtääkseni feminismi ei ole kantaansa päättänyt. En siis ole perillä, millaiseen tasa-arvoon feminismi pyrkii ja minkä verran ja keiden vapauksia se on tasa-arvon eteen valmis uhraamaan. Vastauksista riippuen minut voi tai ei voi laskea mukaan.

Toinen kysymysmerkki on feministinen väite naisia syrjivistä rakenteista. Suomessa lainsäädäntö on pyrkinyt poistamaan sukupuolisen syrjinnän. Naisilla ja miehillä on esimerkiksi yhtäläinen oppivelvollisuus ja yhtäläiset oikeudet hakea työ- ja opiskelupaikkoja. Laista löytyy oikeastaan vain yksi ilmeinen syrjivä rakenne, ja se syrjii nuoria miehiä. Naisia syrjivien rakenteiden täytyy siis olla hienovaraisempia.

Etsitään näitä rakenteita koulumaailmasta. Oletetaan, että pojille on keskimäärin tyttöjä työläämpää istua paikoillaan luokkahuoneessa. Oletus ei ole kaukaa haettu, sillä pojilla on enemmän keskittymiseen ja sosiaalisuuteen liittyviä neurologisia ongelmia. Perinteinen kouluopetus on kuitenkin perustunut lähinnä paikalla istumiseen. Voidaanko tässä tapauksessa puhua poikia syrjineistä rakenteista? Kaikkien piti pysyä pulpetissa, mutta osalta se vaati enemmän. Entä mitä tehdä tällaisille kirjaimeltaan tasa-arvoisille mutta käytännössä eriarvoistaville toimintatavoille?

Useimmat sukupuolierot ovat tilastollisia: moni poika osaa keskittyä ja monella tytöllä on keskittymisen kanssa ongelmia. Tämän päällekkäisyyden takia vastaukset eivät ole ilmeisiä. Luokkahuoneet ja opetuskäytännöt ovat aina sellaisia, että ne sopivat keskimäärin paremmin toiselle sukupuolelle. Opetusta voitaisiin toki muuttaa toiselle sukupuolelle sopivammaksi. Oppilaat voitaisiin jopa jakaa opetusryhmiin sukupuolen mukaan. Ei kuitenkaan ole selvää, milloin on perusteltua tehdä tällaisia päätöksiä tai mitä mikäkin toimenpide saisi maksaa.

Reiluin vaihtoehto yleisesti ottaen on yksilöllisten ominaisuuksien huomioiminen. Tämä vaatii vielä enemmän voimavaroja kuin oppilaiden kohtelu sukupuolen mukaan. Ongelma feminismin kannalta on se, että kustannuksista päättäminen edellyttää poliittisia neuvotteluja ja kompromisseja. Niissä feminismin kaltaiset ryhmäidentiteettiin perustuvat liikkeet eivät ole kunnostautuneet.

Mitä myyttikirja sanoo naisia syrjivistä rakenteista? Abdulkarimin esimerkkinä ovat Suomen ”eurooppalaisittain todella eriytyneet työmarkkinat”, siis miesten ja naisten erilaiset osuudet eri ammateissa. Tämä eriytyneisyys ohjaa Abdulkarimin mukaan työelämään siirtyviä nuoria, mikä on hänelle osoitus syrjinnän rakenteellisuudesta. Talvitie on samoilla linjoilla: ”Luutuneista rooleista toimii hyvänä esimerkkinä mainitsemasi työmarkkinoiden eriytyminen.” Pohdinnassaan kirjoittajat päätyvät amerikkalaiseen komediasarjaan: ”Vaikea keksiä ammattia, jossa työtehtävä liittyy sukupuoleen. Frendeissä pohdittiin tätä, ja lopulta päätyivät siihen, että penismalli!”, johon Talvitie vastaa: ”Ihan mahtavaa, että sinäkin olet Frendisi katsonut. Muistan hyvin tuon kohdan.”

On totta, että nykyään suuri osa ammateista on sellaisia, että miehet ja naiset voivat hoitaa niitä yhtä hyvin. Puhelimeen vastailu toimistolla ei riipu sukupuolesta. Työpaikkojen jakautuminen ei silti sellaisenaan ole pätevä todiste syrjivistä rakenteista. Työpaikkojen eriytyminen todistaisi syrjinnästä vain, jos sukupuolet olisivat samanlaisia. Mutta koska sukupuolet ovat erilaisia, tasa-arvoisessa ja vapaassa yhteiskunnassa sukupuolia päätyy eri määrä eri ammatteihin ja eri asemiin ilman syrjintääkin. Toisin sanoen epätasa-arvo lopputuloksissa ei ole todiste siitä, että myös lähtökohdat olivat epätasa-arvoisia.

Miehet ja naiset ovat siis erilaisia tavalla, joka näkyy työelämässä. Tämä ei ole argumentti, että syrjintä olisi kadonnut tai että naisten vuosisataisella syrjinnällä ei olisi vaikutusta. Pointti on se, että syrjintä tulee osoittaa pätevämmillä menetelmillä kuin työpaikkojen sukupuolisella eriytymisellä. Vastaava pätee yksilötasolla. Osa ihmisistä esimerkiksi haluaa vähentää työtuntejaan (eli pienentää tulojaan) nauttiakseen lisääntyvästä vapaa-ajasta. Pelkät palkka- tai statuserot eivät tällaisessa tilanteessa riitä todisteeksi syrjinnästä.

Liiallisen toiston uhalla: vaikka kaikenlainen syrjintä poistettaisiin, naisia ja miehiä olisi edelleen eri määrä useimmissa ammateissa. Keskipalkatkaan eivät olisi identtisiä. [1] Etenkin työpaikat, joissa aggressiivisesta energisyydestä ja kilpailullisuudesta on etua, olisivat vapailla työmarkkinoilla miesvaltaisia. Näiden seikkojen toteaminen ei ole konservatiivisuutta tai halua kaventaa naisten mahdollisuuksia. Vastaavasti sen selittäminen, miksi miehet kuolevat naisia nuorempina, ei ole toiveen esittämistä, että kuolisivatpa vanhat miehet pois.

Syrjivät asenteet ja politiikka

Jos naisilla on miesten kanssa samanlaiset synnynnäiset kyvyt ja toiveet päätyä jollekin alalle, mutta naiset välttelevät alaa sen takia, että heitä kohdellaan työpaikoilla miehiä huonommin, alan on luonnollisesti muututtava. On kuitenkin ongelmallista nimittää tilannetta rakenteelliseksi, jos yksilöiden asenneongelmat selittävät sitä paremmin.

Mikäli syrjivät rakenteet ovat yhtä kuin ikävä asenneilmapiiri, termistöä on muutettava sen mukaiseksi. Rakenteiden sijasta puhuttakoon asenteista. Toki on myös pyrittävä selittämään, mistä naisia syrjivät asenteet tulevat. Ei esimerkiksi ole ilman todisteita perusteltua sanoa, että miehet syrjivät naisia, koska he pelkäävät etuoikeuksiensa menettämistä, kuten Abdulkarim ja Talvitie vihjaavat. Väite on purettava osiin. Missä määrin esimerkiksi työmarkkinoilla miehet ovat asennoituneet kilpailemaan naisia vastaan verrattuna siihen, että miehet kilpailevat kaikkia vastaan? Nämä kaksi on pystyttävä erottelemaan.

On mahdollista, että miespuoliset työnantajat palkkaavat mieluummin miehiä. Ehkä työnantajat ajattelevat ymmärtävänsä toista miestä paremmin ja täten pystyvänsä tehokkaampaan kommunikaatioon. Tällaistakaan tilannetta tuskin on mielekästä kutsua rakenteelliseksi, koska se pohjautuu miesten ja naisten – kuviteltuihin tai todellisiin – eroihin kommunikaatiotavoissa.

Poliittisista asenteista tiedetään, että etenkin nuoret naiset ajattelevat keskimäärin vasemmistolaisemmin ja kannattavat valtiolle suurempaa roolia kuin miehet. Tässä kohdin voitaneen karkeasti yleistää, että miehet ovat asennoituneet naisia vastaan. Kyse on kuitenkin taloudellista vapautta koskevista poliittisista näkemyseroista, ei syrjivistä rakenteista tai syrjivistä asenteista. Vapauksien suosiminen on eri asia kuin patriarkaatin puolustaminen.

Feminismi on kuitenkin rivien välissä antanut ymmärtää, että talousliberaalit näkemykset olisivat osa naisten syrjintää. Aate on tällä tavoin omaksunut piirteitä, jotka enää edesauttavat sen itsensä eloonjäämistä. Feminismi on toisin sanoen lopettanut vapautta ja yhtäläisiä oikeuksia lisäävien oivallusten tuottamisen. Tilalle on syntynyt todellisuudesta irtaantunut peilisali, jonka haaveelliset heijastukset voivat huumata varomattoman kulkijan.

Feministinen teoria on myös sivuuttanut merkittävän osan työmarkkinoita koskevaa talous- ja sosiaalitieteellistä tutkimusta. On esimerkiksi vahvaa näyttöä, että sukupuolinen syrjintä ei ole pääsyy miesten ja naisten eroille työkokemuksessa, tehdyissä tunneissa, työvoiman liikkuvuudessa ja vaihtuvuudessa tai tulotasossa. Syrjintää epäilemättä tapahtuu joillakin aloilla ja joillakin työpaikoilla, ja joskus syrjintä kohdistuu tiettyihin yksilöihin, mutta kokonaisuutena feministinen teoria liioittelee sukupuolisen syrjinnän merkitystä. Samassa hengessä feministinen teoria on kyseenalaistanut ihmisten tekemien valintojen ja mieltymysten aitouden, aivan kuin naiset tiedostamattaan olisivat sisäistäneet patriarkaatin pyrkimykset osaksi omia tavoitteitaan. (Perään toki on todettava, että salaliitot ja uhriutuminen eivät ole feministisen teorian yksinomaisuutta.)

Entä pelkääkö patriarkaatti etuoikeuksiensa menettämistä, kuten kirjoittajat esittävät? Tällaiset väitteet ovat erikoisia, sillä samainen etuoikeutettu patriarkaatti on sallinut, että miehet kuolevat naisia nuorempina, alkoholisoituvat naisia useammin, joutuvat tapaturmiin naisia useammin, tekevät naisia enemmän itsemurhia ja että vain miehet ovat asevelvollisia. Miksi joidenkin miesten annetaan siis syrjäytyä ja joidenkin naisten nousta johtajiksi? Miksi patriarkaatti olisi niin valikoiva? Ja miksi etuoikeuksiensa puolesta pelkäävä ja valtaa pitävä patriarkaatti olisi osallistunut naisten aseman parantamiseen ja yhdenvertaisuuseetoksen luomiseen?

Onko tasajako hyvä idea?

Yhteiskuntia voidaan vertailla sen mukaan, kuinka sitoutuneita ne ovat valinnanvapauteen ja tasa-arvoisiin lähtökohtiin. Tällöin nähdään, että tasa-arvoisemmissa maissa työ- ja opiskelupaikat ovat sukupuolten suhteen eriytyneempiä. Myös useimmat psykologiset sukupuolierot – persoonallisuudessa, seksuaalisuudessa, asenteissa ja kognitiivisissa kyvyissä – ovat suurempia kulttuureissa, joissa sukupuolten välinen sosiopoliittinen tasa-arvo on suurempaa. Jopa sukupuolierot joissakin fyysisissä piirteissä – pituus, painoindeksi, ylipaino ja verenpaine – ovat suurempia tasa-arvoisemmissa kulttuureissa. Nämä löydökset, joista feministinen liike on lähes täydellisesti vaiennut, ovat ristiriidassa patriarkaaliseen syrjintään perustuvan selityksen kanssa.

Edellä mainitut havainnot eivät luonnollisesti ota kantaa siihen, onko oikein pyrkiä työpaikkojen ja palkkojen tasajakoon. Tieteeltä sellaista on turha kysyä. Mutta tasajakoon pyrkivästä politiikasta tiede osaa jotakin kertoa. Tutkimus on esimerkiksi antanut viitteitä, että työpaikkojen täydellinen tasajako olisi tehoton ja tuottavuutta laskeva tapa järjestää yhteiskunta. Molempien sukupuolten taloudellinen hyvinvointi luultavimmin kärsisi, mikäli työllistyminen perustuisi johonkin muuhun kuin työpaikkojen ja hakijoiden ominaisuuksien mahdollisimman hyvään vastaavuuteen. [2] Historiasta voidaan myös päätellä, että mitä täydellisempään tasajakoon varallisuudessa pyritään, sitä työläämmäksi tulee ylläpitää tasajaon toteutumista vahtivaa byrokratiaa.

Toinen haitta yhteiskunnan pakottamasta miesnais-tasajaosta olisi se, että muut voisivat perustellusti epäillä kykyjäsi. Epäilyä tapahtuu koko ajan muutoinkin, mutta pakotetussa tasajaossa sille olisi pätevämpiä syitä. Jos työpaikat tai akateemiset apurahat siis jaettaisiin sukupuolen perusteella, ihmisten osaaminen olisi helppo kyseenalaistaa.

Työ- tai opiskelupaikkojen sukupuolinen tasajako ei myöskään tee yhteiskunnasta sosiaalisesti oikeudenmukaista. Päinvastoin, tasajaossa moni mies ja moni nainen olisi pakotettu lähtemään alalta, jolla hän mieluiten olisi, työhön, jossa hän ei viihdy. Viimeisenä argumenttina tasajakoa vastaan mainittakoon se, että yhteiskunnan ei ole hyvä antaa ymmärtää, että nainen on vähemmän arvokas opettajana ja sairaanhoitajana kuin hän on insinöörinä ja fyysikkona.

Ydinkysymys feminismille on lopulta se, missä määrin valtio saa määrätä tai ohjailla yksilöiden, perheiden ja työnantajien käyttäytymistä. Tätä kautta feminismi tulee aina kietoutumaan työn tuottavuuteen ja taloudelliseen vapauteen. Tulisiko meidän tuottavuuden kustannuksella esimerkiksi tehdä työpaikkojen olosuhteista miellyttävämpiä? Tai tulisiko tasa-arvon nimissä firmoissa edellyttää sukupuolikiintiöitä?

Millaista työelämää ja tasa-arvon versiota feminismi päätyykään kannattamaan, sen tulee pyrkiä tavoitteisiinsa moraalisin perustein. Sillä ei tule olla merkitystä, mitä tieteellinen tutkimus sanoo sukupuolieroista. Tiede tulee aina löytämään ihmisryhmien väliltä keskimääräisiä eroja, jotka vaikuttavat tasa-arvon kannalta epämiellyttäviltä. Tämä on yksi syy lisää, miksi meidän tulee suhtautua ihmisiin yksilöinä, ei ryhmän tai identiteetin edustajina. Sukupuolikiintiöt – joita Abdulkarim ja Talvitie kannattavat – jarruttavat tähän johtavaa kehitystä. Ruotsalainen Lena Andersson on todennut: ”Sen ei pitäisi merkitä mitään, oletko mies vai nainen. Monet feministit sanovat nykyään, että se on myös heidän tavoitteensa, mutta en näe sitä käytännössä” (HS 18.3.2018, katso arvioni Anderssonin kirjasta Skeptikko 4/2016 -lehdestä). (Oheiset kuvat ovat Helsingin Sanomien Andersson-jutusta.)

Naisten vapautuminen on yksi ihmiskunnan suurimmista moraalisista edistysaskeleista. [3] Tutkijoiden löytämät sukupuolierot tai vaatimukset pätevistä perusteluista eivät sitä voi mitätöidä. Feminismi siihen kuitenkin kykenee, jos aate ei onnistu kasvamaan sukupuoli-identiteettien yli. Olisi riipaisevaa nähdä hyväntahtoisten tarkoitusperien jälleen kerran kääntyvän itseään vastaan.

 - - -

ALAVIITTEET

[1] Keskimääräiset palkkaerot sukupuolten välillä johtuvat osaksi siitä, että julkisella sektorilla on monopolinkaltainen asema hoiva- ja opetusaloilla. Järjestelyssä on monia hyviä puolia; se esimerkiksi helpotti sotien jälkeen naisten siirtymistä työmarkkinoille. Mutta samalla se on luonut esteitä naisten ura- ja palkkakehitykselle. Julkisen sektorin käytäntöjen nimittäminen rakenteelliseksi syrjinnäksi on kuitenkin kehno strategia muuttaa tilannetta. (Esimerkiksi rakenteellinen työttömyys -termin käytölle on sen sijaan selkeämmät perusteet: osa luoduista tukirakenteista kannustaa työttömyyteen, koulutusjärjestelmä ei pysty tuottamaan yritysten toivomaa osaamista, työpaikat ja työntekijät ovat maantieteellisesti etäällä ja niin edelleen.)

[2] Työntekijöiden kyvyt ja työnantajan tarpeet ovat väistämättä epätasapainossa. Edes vapaat markkinat eivät kykene järjestämään työntekijöiden osaamista ja työpaikkoja tuottavimmalla mahdollisella tavalla. Esimerkiksi aggressiivinen kilpailullisuus, jopa psykopatia, saattaa osaamista enemmän auttaa korkeaan asemaan pääsemisessä. Tällöin pätevin henkilö ei päädykään johtajaksi. Vapaus toimii silti keskusjohtoista sääntelyä tehokkaammin.

[3] Naisten oikeus äänestää, oikeus seksuaaliseen ja taloudelliseen itsemääräämiseen sekä kotiväkivallan väheneminen ovat esimerkkejä valistuksen voimasta. Viimeisimpänä mukaan saattaa tulla metoo-kampanjan siivittämä seksuaalisen häirinnän radikaali väheneminen. Mikään ei kuitenkaan takaa, että kampanjamaiset kansalaisoikeusliikkeet saavat riittävästi kannatusta muuttaakseen käytäntöjä. Monissa maissa esimerkiksi pikkulasten sukuelinten leikkely on yleistä, vaikka siitä on tullut lailla kiellettyä. Syytteitä silpomisesta myös nostetaan harvoin. Seksuaalisen häirinnän suhteen tilanne on avoin. Esimiesasemassa olevat miehet epäilemättä ovat nyt tarkempia toimiessaan naisalaistensa kanssa, mutta asiat eivät välttämättä pitkällä aikavälillä parane. Jos riittävän suuri osa miehistä kokee, että työpaikan säännöistä tuli ahdistelutapausten takia mielivaltaisia, he eivät kenties asetukaan tukemaan naiskollegan valituksia. 

KIRJALLISUUTTA

Abdulkarim, M. Ja Talvitie E. (2018): Noin 10 myyttiä feminismistä. SKS. Helsinki.

Hakim, C. (2004): Key Issues in Women’s Work. 2.p. Glasshouse Press. Lontoo.

Niemelä, J. K. & Tammisalo, O. (2006): Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta. Terra Cognita. Helsinki.

Pinker, S. (2002): The Blank Slate – Modern Denial of Human Nature. Penguin. New York.

Schmitt, D. P. (2015): The Evolution of Culturally-Variable Sex Differences: Men and Women Are Not Always Different, but When They Are… It Appears Not to Result from Patriarchy or Sex Role Socialization. Teoksessa: Shackelford, T. & Hansen, R. toim. The Evolution of Sexuality. Springer.

Shorrocks, R. (2018): Young women are more left wing than men. The Conversation. May 3rd.

Sommers, C. H. (1994): Who Stole Feminism? Touchstone. New York.


          * * *

PS. Jutussa totean seuraavasti: ”Mikäli lait sallivat kansalaisille vapauden käyttää ominaisuuksiaan, vaurautta kertyy enemmän ahkerammille ja kyvykkäämmille.” Tunnistan, että tämänkaltaisesta meritokraattisesta retoriikasta (”ahkerat ja älykkäät hankkivat enemmän”) on koitunut haittoja etenkin Yhdysvalloissa, sekä yksilötasolla että yhteiskunnallisesti. Tunnistan myös, että tuurilla on valtava merkitys taloudellisessa menestymisessä ja että menestyneillä ihmisillä on tapana rationalisoida menestystään ikään kuin se olisi ainoastaan heidän omaa ansiotaan. Yleishuomiota ahkerien ja kyvykkäiden paremmasta toimeentulosta on kuitenkin vaikea kumota – vaikkei muita tekijöitä edes olisi otettu huomioon.

Käytännössä yksilöiden väliset tuloerot selittyvät kahdella seikalla: missä maassa asut ja millainen tulojakauma kyseisessä maassa on. Tämä globaali mittakaava on tervetullut tapa tarkastella sattuman vaikutuksia, mutta sekään ei poista lahjakkuuden ja ahkeruuden merkitystä oman yhteisön sisällä. Testiälykkyys on esimerkiksi yhteydessä moniin sosioekonomisesta asemasta kertoviin mittareihin. Toki lahjakkuus ja ahkeruus ovat onnenkauppaa siinä mielessä, että ne ovat suurelta osin seurausta vanhemmilta perityistä geeneistä. Tämä ei kuitenkaan ole pätevä peruste väittää, että kova työ ja lahjakkuus olisivat tarpeettomia vaurauden kasvattamisessa. (Ne tuskin ovat tarpeettomia edes viihdemaailmassa, jossa ihminen on kuuluisa usein vain siksi, että hän on kuuluisa.)

Se, missä määrin taloudellinen menestys johtuu ahkeruudesta ja kyvykkyydestä on joka tapauksessa eri kysymys, millaiset tuloerot ovat oikeudenmukaisia. Onko esimerkiksi oikein, että joku, joka työskentelee kolme prosenttia jotakuta toista ahkerammin tai on kolme prosenttia toista nokkelampi, ansaitsee kymmeniä tai satoja kertoja enemmän? Teknologian mahdollistamilla ”voittaja saa kaikki” -markkinoilla näin usein tapahtuu. Voidaan myös kysyä, ovatko firmojen pääjohtajat Japanissa niin paljon kyvyttömämpiä kuin heidän palkkansa verrattuna yhdysvaltalaisten kollegoiden palkkoihin antaa ymmärtää. Ha-Joon Chang (2010) kirjoittaa:

Jos yhdysvaltalaiset toimitusjohtajat todella ovat niin hyviä, että heille kannattaa maksaa kaksi kertaa enemmän (verrattuna sveitsiläiseen toimitusjohtajaan ilman optioita) tai kaksikymmentä kertaa enemmän (verrattuna japanilaiseen toimitusjohtajaan ja optiot mukaan lukien) kuin muunmaalaiselle toimitusjohtajalle, miten kummassa yhdysvaltalaisten johtamat yritykset ovat monella toimialalla menettäneet asemiaan japanilaisille ja eurooppalaisille kilpailijoilleen?

Ahkeruuden/lahjakkuuden merkitys yksilön vauraudelle (tai yrityksen menestymiselle) on myös eri kysymys, ovatko taloudellisesti menestyneet keskimäärin epäempaattisempia huono-onnisia ja -osaisia kohtaan. Menestyneillä saattaa esimerkiksi olla muita voimakkaampi taipumus vastustaa sellaisia julkishallinnon toimia, jotka tähtäävät kaikille yhtä suureen mahdollisuuteen menestyä. Olipa tällainen asenne yleinen tai ei, siinä ei ole kyse sukupuolisesta syrjinnästä vaan lähinnä ajattelemattomuudesta ja/tai lyhytnäköisestä itsekkyydestä.

PS 2. Uhriutumiseen liittyy eräs monissa psykologisissa kokeissa havaittu seikka: ihmiset ovat valppaita huomaamaan ja muistamaan kokemansa vastukset. Vastatuuli on tunnetusti helpompi havaita kuin myötätuuli. Tämä lienee yksi syy, miksi ihmiset niin itsevarmasti kokevat ansaitsevansa vaurautensa tai vähintään kokevat oikeutetuksi vastustaa verotustaan. Hehän työskentelivät ahkerasti vaikeuksien voittamiseksi, ja siinä tuurilla tai suotuisilla olosuhteilla (ainakaan verotuksen avulla luoduilla olosuhteilla) ei ollut merkitystä. Usein ihmiset myös tarkkasilmäisesti näkevät (tai ovat näkevinään) muita eteenpäin puskevan myötätuulen. Tällaiset yleisinhimilliset taipumukset väheksyä hyvää onnea ja ajatella olevansa epäreilun kilpailun uhri lienevät evoluution tulos: ne kehittyivät tekemään meistä sinnikkäämpiä vastoinkäymisten edessä.  

PS 3. Rakkauden evoluutio -kirjassani tarkastellaan kysymystä, mikä on adaptaatio. Tämän linkin videossa biologi Bret Weinstein selittää, miksi kysymys siitä, mitä tehtävää hoitamaan jokin piirre on kehittynyt, on eri kysymys, onko piirre adaptaatio eli sopeutuma. Weinstein kertoo myös turhautumisestaan Gouldin ja Lewontinin sopeutumista vähättelevään klassikkoartikkeliin ja sen suosioon. Katso aiheeseen liittyvä kirjoitukseni vuodelta 2003:

PS 4. On esitetty, että Metoo -kampanja kaventaa eroa, joka eritasoisten häirintätapausten välillä on. Lopulta kampanja jopa tekisi raiskauksesta triviaalia. Tämä ei kuitenkaan, ainakaan pitkällä aikavälillä, vaikuta todennäköiseltä (vaikka keskustelu seksuaalisten kanssakäymisten jatkumollisesta luonteesta ei julkisuudessa tahdokaan onnistua). Kyseenalainen on myös väite, että miehet ovat alkaneet kampanjan sivutuotteena vältellä kahdenkeskisiä neuvotteluja ja bisneslounaita naisten kanssa. Mikäli näin kuitenkin tapahtuu, yhteiskunta on kadottanut jotakin tasa-arvon kannalta olennaista.

tiistai 26. kesäkuuta 2018

Minä, skeptikko

Oheinen omakehuni ilmestyy Skeptikko 2/2018 -lehdessä. Aiemmin vastaavia ovat kirjoittaneet mm. Veijo Saano, Ville Aarnikko, Ivan Poupolo ja Erkki Tuomioja (viimeksi mainittu luettavissa täällä).

                              * * *

Optimistisinkin skeptikko joutuu myöntämään, että tiede ei voi kiinnostaa kaikkia. Jokunen skeptikko on myös saattanut huomata, että loppuun asti vietynä tieteeseen kuuluva epäily ja pyrkimys täydelliseen rehellisyyteen voi pilata ihmissuhteita. Silti kun skeptisen asenteen on kerran sisäistänyt, siitä ei ole helppo irrottautua.

Välillä kuitenkin kuulee väitteitä, että ”olin skeptikko, mutta sitten koin henkiparannuksen ihmeen” tai ”Jeesuksen rakkaus voitti ateismini”. Tällaisten ulostulojen kohdalla on syytä kysyä, mihin henkilön skeptisyys tai ateismi oli perustunut. Oliko katsomus mietitty loppuun asti vai oliko seurattu puolisoa tai ystäviä? Joskus väitetyssä takinkäännössä voi olla myös annos poseeraamista. Moni uskova kuvittelee olevansa vakuuttavampi, jos hän väittää kokeneensa pitkän ja kuivan ateistisen kauden. Toki ateistijakso voi olla myös yksilön omaa uskoa vahvistava tarina.

Olipa skeptikon/ateistin kääntyminen uskovaiseksi aito tai epäaito, se on harvinaista verrattuna lapsenuskon menettämiseen. Jotakin senkaltaista löytyy myös monen skepsisläisen henkilöhistoriasta. Tässä suhteessa olen erilainen ja tylsä. En ole menettänyt uskoani, sillä sellaista ei ole ollut. En voi kertoa ufokontakteistani, telepaattisista yhteyksistäni, saati rippileirinuotiolla kohtaamastani Jeesuksesta.

Nuorena jopa ihmettelin, mikseivätkaikki ole skeptikoita. Asennehan johtaa kohti totuutta ja suojaa huijatuksi tulemiselta. Ei kai sellaista katsomusta ole tarpeen selitellä tai piilotella. Kaiken lisäksi skeptisismi tuo humaanin lähestymistavan muihin ihmisiin. Jos henkimaailma on humpuukia ja jos meillä on vain tämä yksi maallinen elämämme, se kannattaa käyttää inhimillisen kärsimyksen vähentämiseen. Henkiolentohorinoita ei tarvita muistuttamaan ihmisiä olemaan hyviä toisilleen.

R. Brotheruksen juttu
ateistiksi ryhtyneestä
saarnamiehestä
(Vapaa Ajattelija 2/2018)
Toki skeptikotkin yleensä uskovat johonkin, josta ei ole mahdollista saada varmuutta. Jo lapsena esimerkiksi ajattelin, että ihmiskunnan asiat olisivat paremmin ilman henkimaailmaa koskevia uskomuksia. Yhteiskunnan maallistuminen onkin yhteydessä moniin laadukkaammasta elämästä kertoviin mittareihin (esim. rikollisuuden vähäisyys Pohjoismaissa verrattuna Latinalaiseen Amerikkaan). Muuttujia on kuitenkin liikaa, jotta syysuhteista päästäisiin selville pelkkien tilastovertailujen avulla. Ratkaisevia kokeita asian vahvistamiseksi on myös mahdoton tehdä. Silti väitän, että uskonnosta mahdollisesti koituvat hyödyt ovat saavutettavissa myös ilman uskoa/uskontoja. Kokemukseni mukaan valtaosa papeistakin on tätä mieltä – tai ainakaan he eivät osaa kertoa, mitkä seikat edellyttäisivät uskontoa.

On sanottu, että ihmistä ei voida järkisyin saada luopumaan opeista, jotka hän on omaksunut muista kuin järkisyistä. En ole näin pessimistinen. Yksilötasolla väite pitää usein paikkansa, mutta väestötasolla ja pitkällä aikavälillä ihmiset pystyvät luopumaan ei-järkiperusteisista näkemyksistään. Eroa kirkosta-sivuston tilastot kertovat juuri tästä. Valistusta ja maallistumista on vaikea pysäyttää, kun ne kerran ovat lähteneet liikkeelle.

Minä, tietokirjailija

Vaikka olen viime vuosina kirjoittanut Skeptikkoon varsin ahkerasti ja vieläpä liityin hallitusrintamaan vuoden 2018 alussa, huuhaa ei ole kovin korkealla kiinnostuksenkohteissani (pois lukien akateeminen huuhaa). Mieluiten viettäisin aikani ihmisluontoa koskevien kysymysten parissa. Onko ihminen enemmän itsekäs vai epäitsekäs? Miten valitsemme puolisomme ja missä määrin olemme yksiavioisia? Entä miksi tunnemme mustasukkaisuutta, seksuaalista inhoa ja seksuaalista häveliäisyyttä? Tai ylpeyttä, kiitollisuutta ja rankaisuhalua? Ja miksi olemme empaattisia tuntemattomiakin kohtaan? Entä millaisen valintapaineen kaukaisten esivanhempiemme käymät heimokahakat loivat?

Kiinnostukseni tieteeseen ja ihmisluontoon on johtanut useampaan kirjaan: 500 sivua ihmisen parinvalinnasta, 600 sivua ihmisen kulttuurista, moraalista ja moraalitunteista, 215 sivua populaatioiden välisistä älykkyyseroista, 315 sivua psykoanalyysin kritiikkiä ja 115 sivua naistutkimuksen kritiikkiä (viimeksi mainittu yhdessä Jussi K. Niemelän kanssa). Kaikissa kirjoissa motiivini on ollut ihmistieteiden edistäminen ja ihmisen käyttäytymisen selittäminen.

Tiede- ja kirjoittamisharrastukseni eivät kuitenkaan pidä leivässä, eivätkä ne anna edes välittömiä palkintoja. Miksi olen silti päätynyt alalle? Veikkaan, että osaselitys on nuorena koettu vallankumouksellisuuden tunne ja sitä seurannut identiteetin muodostuminen.

Tämä vallankumouksellisuus on siinä mielessä paradoksaalista, että opiskeluvuosinani ihmisluonnosta olivat kiinnostuneet lähinnä sosiobiologit. Heidät nähtiin tuolloin pikemminkin konservatiiveina, vallitsevan järjestyksen ylläpitäjinä. Tämäkin on paradoksaalista, sillä varhaisten sosiobiologien taustojen perusteella alaa olisi yhtä hyvin voitu pitää vasemmistoliberaalien salaliittona.

Opiskeluaikanani kellot kävivät Suomessa Moskovan aikaa; sosiaalitieteissä myös Wienin ja Pariisin aikaa. En muista tarkalleen, kuinka vahvaksi koin freudilaisten, postmodernien tai marxilaisten oppien aseman, mutta ajattelin, että tieteellisten vaihtoehtojen esiin tuominen ei ainakaan huonontaisi asemiani. Biologia ei sinänsä ole yhteiskunnallisia oppeja vastaan tai niiden puolesta, mutta niiden taustaoletuksista biologialla on sanottavaa. Tajusin tuolloin, että monen käsitykset ihmisluonnosta ja sitä koskevasta tutkimuksesta olivat ideologisista syistä virheellisiä.

1970- ja 80-luvuilla käyty kiista biologian soveltamisesta ihmisen käyttäytymisen selittämiseen päättyi tieteellisillä areenoilla sosiobiologian voittoon. Julkisuudessa ja monella humanistisella alalla biologia kuitenkin kärsi tappion. Psykologi Liisa Keltikangas-Järvinen totesi kymmenen vuotta sitten, että harva hänen luennoilleen tuleva opiskelija tietää, mitä sosiobiologia oikeasti tutkii ja mitä se on tutkimistaan ilmiöistä sanonut, mutta ”kaikki tietävät, että sosiobiologia on paha asia”.

Tilanne on nykyään muuttunut, ja evoluution merkitys ihmisen käyttäytymiselle hyväksytään laajalti. Toki osa akateemisesti koulutetuista edelleen saa paniikkireaktion joidenkin biologiaa sivuavien tutkimusalojen väitteistä. Hyviä esimerkkejä ovat sukupuolten tai populaatioiden väliset älykkyyserot, joiden tutkimista pidetään paikoin lähes rikollisena puuhana. Olen kuitenkin optimistinen sen suhteen, että ihmiset voidaan saada ymmärtämään, että tieteelliset havainnot sellaisenaan eivät ole moraalisia tai moraalittomia ja että ihmisten tasa-arvoinen kohtelu ei edellytä tasapäisyyttä. Ihmisarvoisen kohtelun ei siis tule olla kiinni siitä, minkälaisia havaintoja tiede milloinkin sattuu tekemään.

Olin tyypillinen kumouksellinen siinäkin mielessä, että koin olevani huonossa yhteiskunnallisessa asemassa. 1990-luvun puolivälissä olin vastavalmistunut maisteri alalta, johon minulla ei ollut intohimoa. [1] Tulevaisuudennäkymäni eivät olleet huikeita. Koin kuitenkin saavani ulkopuolista tukea, joka ”mullistuksen” jälkeen lupasi parempaa asemaa. Tässä tapauksessa tuki ja lupaus eivät tietenkään olleet konkreettisia. Tuki oli jotakin paljon vankempaa; evoluutiosta ja ihmisluonnosta on päätynyt kirjoittamaan niin moni huipputason tutkija ja kynäniekka, että heitä lukiessaan kokee seurustelevansa fiksuimpien ihmisten kanssa. Tieteen edistäminen ei juuri muuta tukea tarvitse. En siis ollut muita rohkeampi pyrkiessäni esittelemään evoluution vaikutusta ihmisen käyttäytymiseen. Olin vain löytänyt lokeroni.

Alaviite

[1] Vuonna 2006 julkaisin Jussi K. Niemelän kanssa naistutkimusta kritisoivan pamfletin Keisarinnan uudet (v)aatteet (Terra Cognita). Teoksen kiihottamana Anne Moilanen – sittemmin kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen avustaja tämän hallituskaudella – nimitteli minua Helsingin Sanomien kolumnissaan termeillä kananmunatieteilijä ja maksalaatikkotieteilijä. Nimityksillään hän pilkkasi elintarvikekemistin koulutustani. Tällaisten inhoa herättävien mielikuvien käyttö on tuttua historiasta: Goebbels olisi ollut ylpeä Moilasen herjoista. Tässä tapauksessa pilkka tosin sattui Moilasen omaan nilkkaan koulutusammattini naisvaltaisuudesta johtuen. Lisäksi voin tietysti olla imarreltu henkilöön käyvistä hyökkäyksistä. Yleensä ne johtuvat pätevien argumenttien puutteesta.

perjantai 15. kesäkuuta 2018

Kookosmaidosta Jeesuksen verta

Olen vuosien varrella lukenut useita kirjoja lähetyssaarnaajien kokemuksista ja havainnoista alkuperäiskansojen parissa. On jossakin määrin kiinnostavaa koettaa päästä sisälle lähetyskäskyläisten nykymittarilla katsottuna vinksahtaneeseen mielenmaisemaan. Kiinnostavinta kertomuksissa ovat kuitenkin niiden mahdolliset antropologiset ansiot. Lähetyssaarnaajien tarinat voivat olla mehukas lisä tutkijoiden raportteihin (osittain sen takia, että saarnamiesten tarinat ovat olleet tieteellisten muotivirtausten ulottumattomissa).

Emil Birkelin teos Pääkallonmetsästäjien parissa (1951) kertoo skotlantilaisen lähetyssaarnaajan, James Chalmersin (1841–1901) kokemuksista muun muassa Polynesiassa ja Papualla. Vanhakantaisten yhteisöjen väkivaltaisuudesta Birkeli kirjoittaa:

Luonnon kauneus oli mitä räikeimmässä ristiriidassa ihmisten elämän kanssa, joka oli pukeutunut kauhistuttaviin muotoihin... Ennen kristinuskoa olivat riitaisuudet, aseelliset taistelut ja murhat jokapäiväisiä tapahtumia. Kaatuneilta vihollisilta hakattiin pää poikki, sitä kuljetettiin sitten kulkueessa ja ruumis syötiin juhla-aterialla.

Suomalainen Lauri Laiho (1928) (ei lähetyssaarnaaja vaan toimittaja ja seikkailija) kertoo sotaisuudesta saman seudun toisella kansalla: ”Kanakkien sodankäynti on kavalaa väijytyssotaa, johon tiheä viidakkokasvillisuus ja maaston epätasaisuudet ovat osaltaan olleet vaikuttamassa... Myrkky ja väijytykset ovat tavallisimpia keinoja vihollisen toimittamiseksi pois tieltä... Ennen valkoisten tuloa olivat rantakanakit ja metsäkanakit aina sotajalalla keskenään.”

Birkeli kirjoittaa myös ihmisten taipumuksesta etsiä päihtymystä. Varhaisemmat saarnaajat olivat esimerkiksi tuoneet eräälle saarelle appelsiinipuita, ja ”villit” olivat keksineet valmistaa appelsiinimehusta päihdyttävää juomaa: ”Ihmisystävälliset lähetyssaarnaajat, jotka olivat tuoneet appelsiinipuun saarelle, eivät olleet aavistaneet, että ihmiset voivat kääntää hyvän pahaksi.” Birkelin mukaan päihtymishimo suuntautui jopa ehtoollisviiniin: 

Jumalanpalveluksen yhteydessä hän (Chalmers) kohtasi juomatavan toisessa muodossa itse ehtoollisen vietossa. Ehtoollisvieraat näet suoraan sanoen ’joivat viiniä’. Ensin hän huomautti tämän tavan sopimattomuudesta, mutta kun se ei auttanut, hän ryhtyi radikaalisiin toimenpiteisiin: hän lakkasi käyttämästä viiniä ja korvasi sen kookospähkinän maidolla. Näin hän sai tämän pahan tavan loppumaan.

(Jos olisin kristitty, minun olisi luultavasti helpompi uskoa kookosmaidon transsubstantiaatioon Jeesuksen vereksi kuin kuvitella, että pähkinästä saatu vaalea litku jotenkin symboloisi vapahtajan verta.)

James Chalmersin muistomerkki 
Ardrishaigissa Skotlannissa
 (Birkelin kirjasta)
Naisen asema esiteollisissa yhteisöissä oli yleensä kehno. Birkelin mukaan nainen ”ei paljoa välittänyt”, vaikka hänen miehensä löi häntä, sillä se ”osoitti, että hänellä oli hyvä mies, joka ei tyytynyt mihin vain”. Birkeli jatkaa: ”Mutta kun niikseen tuli, oli nainen aivan turvaton. Mies voi hänet surmatakin kenenkään siihen puuttumatta.” Monivaimoisuuteen liittyvästä väkivallasta Birkeli kirjoittaa:

Jalkavaimot olivat aviovaimojen orjia ja samalla kilpailijoita. Vanhimman vaimon oli pidettävä yllä kuria ja järjestystä. Ellei hän siihen pystynyt ja jos syntyi paljon melua, saattoi mies palata takaisin ns. kerhotalosta ja tehdä kotona puhdasta jälkeä. Jaettuaan selkäsaunoja mielensä mukaan ja tapettuaan kenet halusi, lähti hän taas tiehensä, niin kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Sama muistomerkki
 Google Mapsista.
Lähetyssaarnaajien kuvauksissa on usein liioittelua, toisen käden tietoa ja vain vähän tarkkoja yksityiskohtia. Ne kuitenkin osaltaan todistavat nykyistä huomattavasti raaemmasta maailmasta. Rakkauden evoluutio -kirjassani käsitellään pitkästi monivaimoisuutta ja sen seurauksia. Usein esimerkiksi toinen vaimo on ensimmäisen sisko, mikä ilmeisesti jonkin verran vähentää vaimojen toraisaa mustasukkaisuutta. (Tuoreen tutkimuksen mukaan kakkos- tai kolmosvaimoksi suostuminen ei – vastoin aiempia oletuksia – välttämättä ole huono asia naiselle: ”These findings challenge the view that polygynous women are always doing the ‘best of a bad job’. Rather, our results suggest that via their surviving sons and daughters there may be long-term benefits for some polygynous women.”)

Vilkuiltuani hyllystäni paria muutakin matkakertomusta samoilta seuduilta (Heikki BrotherusRanguma, 1963* ja Eric LundqvistIhmissyöjien ystävänä 1951), päätin viimein aloittaa Jared Diamondin (myös Guinean kävijä, vuodesta 1964 lähtien) kirjan Maailma eiliseen saakka (Terra Cognita 2012). Teoksen alun ja Diamondin muiden teosten perusteella todella vahva lukusuositus; edellä mainitut kirjat ovat Diamondin rinnalla vain kepeitä kuriositeetteja.


* Heikki Brotheruksen kirjassa kuvataan lähetyssaarnaajien toisinaan varsin ulkokultaisia vaatimuksia:

Seitsemännen päivän adventistit opettavat, että sunnuntai on lauantai. Heidän mukaansa ei saa syödä sikaa, ei pureskella betelpähkinää, ei tanssia eikä polttaa tupakkaa. Katolinen lähetysasema taas sallii kaiken tuon, kunhan papualainen pitää mielessään pelastuksen ja paratiisin. Luterilainen ei tahdo tietää mitään pyhimyksistä.

tiistai 29. toukokuuta 2018

Lintujen älykkyydestä

 Jennifer Ackerman (2016/2018): Viisaat linnut. 2.p. Atena. Jyväskylä.  

Jennifer Ackermanin lähes 400-sivuinen kirja lintujen kognitiivisista kyvyistä on mainiota luettavaa. Vetävän teoksen siivittämänä osa minusta haikaili takaisin lintuharrastuksen pariin (aktiiviajoistani on yli 20 vuotta). 

Älykkyyden materiaalisesta perustasta ja sen hintavuudesta Ackerman kirjoittaa: 

Aivokudos on painavaa ja aineenvaihdunnallisesti kallista, sitä kalliimpaa kehossa on vain sydänkudos. Vaikka neuronit eli hermosolut ovatkin pieniä, niiden valmistus ja ylläpito on kallista: ne kuluttavat kokoonsa nähden kymmenkertaisen määrän energiaa muihin soluihin nähden.

Älykkyyden evolutiivisista taustatekijöistä Ackerman kirjoittaa:

Alaskan, Minnesotan ja Mainen ankarammissa ilmastoissa elävillä populaatioilla on suurempi ja runsaammin neuroneja sisältävä hippokampus (tilan hahmottamisen ja muistin kannalta ratkaisevan tärkeä aivoalue) kuin iowalaisilla tai kansasilaisilla lajitovereillaan. Sama pätee vuoritiaisiin, amerikanhömötiaisten sisukkaisiin pikku serkkuihin, jotka vierailevat säännöllisesti läntisillä vuorilla. Korkeampien maastojen kylmemmissä, lumisemmissa olosuhteissa elävillä vuoritiaisilla on suurempi hippokampus kuin matalammilla asuvilla. Esimerkiksi Sierra Nevadan korkeimpien huippujen vuoritiaisilla on miltei kaksi kertaa niin paljon hippokampuksen neuroneja kuin kuutisen sataa metriä alempana asuvilla lajitovereillaan. (Ne ovat myös parempia ongelmanratkaisijoita.) Siinäkin on järkeä. Korkeammalla, missä on pidempään kylmä, lintujen täytyy varastoida enemmän siemeniä ja muistaa, minne laittoivat ne. Kätköpaikkojen unohtelu ei ole yhtä vaarallista leudommissa ilmastoissa, missä ruokaa on saatavilla ympäri vuoden.

Jopa neurogeneesi eli hermosolujen uusiutuminen näyttää olevan voimakkaampaa vaikeissa ilmasto-olosuhteissa elävillä tiaisilla. Muita lintujen älyä lisänneitä tekijöitä ovat luultavimmin parisuhde ja siihen liittyvä puolison pettäminen ja vahtiminen sekä ruoan varastoiminen ja lajitovereiden ruokakätköjen näpistäminen.

Lintunaaraiden laulumurremieltymyksistä Ackerman kirjoittaa:

Ja mitä naaraisiin tulee, pointti on tämä: aivan kuten bostonilaisaksentti ei ehkä tee säväystä Arkansasissa, paikallisesta murteesta poikkeavat laulut saattavat jättää laululintunaaraat kylmäksi. Mahdollisesti siksi, että koiraan, joka ei laula naaraan kotiseudun laulua, voi olla vaikeampi puolustaa reviiriään.

Ackerman jatkaa ylipäätään laulun merkityksestä:

Laulamalla muita paremmin koiraat osoittavat naaraille olevansa hyviä oppimaan. Teorian mukaan erinomainen laulaja osaa muutakin kuin omaksua, muistaa ja esittää vaativia lauluja pienintä piirtoa myöten oikein; todennäköisesti se on parempi muissakin aivokapasiteettia vaativissa tehtävissä – kaikenlaisessa oppimisessa, päätöksenteossa ja ongelmanratkaisussa (se osaa vaikkapa järkeillä, missä, koska ja mitä syödä, kuinka välttää petoja ja kuinka tehdä vaikutus parittelukumppaneihin). Olettaa sopii, että ”hyviä” geenejä ja/tai taitavaa ruoanhankkijaa jälkeläisilleen tahtova naaras arvostaa tällaiset kyvyt korkealle. Ei kuitenkaan ole selvää, korreloiko koiraan lauluesitys todella sen menestykseen muissa kognitiivisissa tehtävissä. Todisteet ovat sekalaisia.

Kirjan kiinnostavimmat osiot etsivät selityksiä joidenkin lajien huippusuorituksille suunnistuskyvyissä ja ruokakätköjen muistamisessa. Joillakin lajeilla yksilöt näyttävät esimerkiksi muistavan, kuinka pilaantuvaa ruokaa ne olivat mihinkin kätkeneet (esim. pähkinöitä vai matoja). Suunnistaminen pesimis- ja talvehtimisseuduille on toisilla lajeilla aivan yhtä hienostunutta. Kirjassa käsitellään luultavimmin kaikki tärkeimmät muuttolintujen konstit: tähdet, aurinko, magneettikentät, maamerkit, hajut ja äänet. 

Loppupuolelta vielä yksi sitaatti:

Suurten aivojen kehitys ja kunnossapito on vaativaa. Mutta suurten aivojen katsotaan parantavan linnun eloonjäämistä, sillä ne auttavat sitä sopeutumaan nopeasti epätavallisiin, uudenlaisiin tai monimutkaisiin ekologisiin haasteisiin, kuten uusien ruoanlähteiden löytämiseen tai tuntemattomien petojen välttämiseen. Sitä kutsutaan kognitiivisen puskurin hypoteesiksi. Suuret aivot ikään kuin suojaavat eläintä ympäristön muutoksilta auttamalla sitä sopeutumaan uusiin mahdollisuuksiin – kokeilemaan uusia ruokia ja tutustumaan uusiin asioihin, joita ”ohjelmoidummat” lajit saattaisivat välttää. Suuriaivoiset lajit ovat toisin sanoen kyllin joustavia tekemään asioita eri tavalla. 

Uudessa tai muuttuneessa ympäristössä linnulla on siis oltava kyky toimia uudella tavalla. Tämä vaatimus tullee karsimaan lukuisia lajeja, mikäli ilmastonmuutosennusteet pitävät kutinsa.

Ainoa häiritsevä puoli kirjassa on sen taipumus aavistuksen varomattomiin lausuntoihin, ottaen huomioon, miten yksinkertaisilla konsteilla lintujen älykkyyttä on mahdollista hämätä ja miten vaikea toisen lajin mielenliikkeistä on päästä selville. Ei esimerkiksi ole selvää, milloin eläimellä pitää olla ”rikas sisäinen elämä”, jotta se kykenee älykkäältä vaikuttavaan käyttäytymiseen. Linnut tuskin osaavat esimerkiksi ajatella ajattelemista tai edes reflektoida kokemuksiaan. Linnuilla luultavimmin tavataan jonkinasteisia tietoisuuksia, mutta ne eivät silti tempaudu vastustamattomasti vaikkapa luokittelemaan värejä tai ääniä. Ne eivät tarvitse ainakaan kovin tarkkoja havaintoja omista reaktioistaan. Kärjistäen voidaan sanoa, että evolutiivisessa mielessä tietoisuus ei lisää – lintujen tai muiden eläinten – kykyjä, mutta kyvyt lisäävät tietoisuutta. Linnuissa toki on valtavasti juuri tietynlaisiin ongelmiin soveltuvaa älyä, mutta yleisälykkyys jää keskimäärin varsin vähäiseksi.

 * * *

PS. En yleensä osta lehtien irtonumeroita (paitsi Foreign Affairs-lehtiä, jotka muuten ovat Virossa 10 € halvempia). Vastikään ostin kuitenkin Historia-lehden teemanumeron ihmisen evoluutiosta (lähes 150 sivua!). Jutut ovat pitkiä, ajantasaisia ja huolella tehtyjä. Pieni toisto juttujen välillä ei häiritse, vaan pikemminkin auttaa hahmottamaan tutkijoilla olevia painotuseroja ja erimielisyyksiä. Aikakauslehden visuaalisuus on iso plussa tämänkaltaisen aiheen käsittelyssä. Oheinen aukeama esimerkiksi esittelee kolme hypoteesia neandertalilaisten katoamisesta.


PS 2. Lueskelin otteita Michael Boulterin kirjasta Extinction: Evolution and the End Of Man(2002). Kirja ei temmannut mukaansa, mutta nykyisen sukupuuttoaallon ajatteleminen paleontologin aikaperspektiivistä teki hyvää. Luonnon monimuotoisuus tulee toipumaan ihmisestä; se vain saattaa kestää miljoona vuotta. Niin tai näin, olin ilahtunut, että teoksessa lainattiin suomalaista Björn Kurténia. Muistan hänen kirjoistaan joukon yksittäisiä seikkoja (hän muun muassa ”ennusti”, että neandertalilaiset olivat paritelleet nykyihmisen kanssa) – ja sen, että pidin niistä kovasti.