perjantai 15. kesäkuuta 2018

Kookosmaidosta Jeesuksen verta

Olen vuosien varrella lukenut useita kirjoja lähetyssaarnaajien kokemuksista ja havainnoista alkuperäiskansojen parissa. On jossakin määrin kiinnostavaa koettaa päästä sisälle lähetyskäskyläisten nykymittarilla katsottuna vinksahtaneeseen mielenmaisemaan. Kiinnostavinta kertomuksissa ovat kuitenkin niiden mahdolliset antropologiset ansiot. Lähetyssaarnaajien tarinat voivat olla mehukas lisä tutkijoiden raportteihin (osittain sen takia, että saarnamiesten tarinat ovat olleet tieteellisten muotivirtausten ulottumattomissa).

Emil Birkelin teos Pääkallonmetsästäjien parissa (1951) kertoo skotlantilaisen lähetyssaarnaajan, James Chalmersin (1841–1901) kokemuksista muun muassa Polynesiassa ja Papualla. Vanhakantaisten yhteisöjen väkivaltaisuudesta Birkeli kirjoittaa:

Luonnon kauneus oli mitä räikeimmässä ristiriidassa ihmisten elämän kanssa, joka oli pukeutunut kauhistuttaviin muotoihin... Ennen kristinuskoa olivat riitaisuudet, aseelliset taistelut ja murhat jokapäiväisiä tapahtumia. Kaatuneilta vihollisilta hakattiin pää poikki, sitä kuljetettiin sitten kulkueessa ja ruumis syötiin juhla-aterialla.

Suomalainen Lauri Laiho (1928) (ei lähetyssaarnaaja vaan toimittaja ja seikkailija) kertoo sotaisuudesta saman seudun toisella kansalla: ”Kanakkien sodankäynti on kavalaa väijytyssotaa, johon tiheä viidakkokasvillisuus ja maaston epätasaisuudet ovat osaltaan olleet vaikuttamassa... Myrkky ja väijytykset ovat tavallisimpia keinoja vihollisen toimittamiseksi pois tieltä... Ennen valkoisten tuloa olivat rantakanakit ja metsäkanakit aina sotajalalla keskenään.”

Birkeli kirjoittaa myös ihmisten taipumuksesta etsiä päihtymystä. Varhaisemmat saarnaajat olivat esimerkiksi tuoneet eräälle saarelle appelsiinipuita, ja ”villit” olivat keksineet valmistaa appelsiinimehusta päihdyttävää juomaa: ”Ihmisystävälliset lähetyssaarnaajat, jotka olivat tuoneet appelsiinipuun saarelle, eivät olleet aavistaneet, että ihmiset voivat kääntää hyvän pahaksi.” Birkelin mukaan päihtymishimo suuntautui jopa ehtoollisviiniin: 

Jumalanpalveluksen yhteydessä hän (Chalmers) kohtasi juomatavan toisessa muodossa itse ehtoollisen vietossa. Ehtoollisvieraat näet suoraan sanoen ’joivat viiniä’. Ensin hän huomautti tämän tavan sopimattomuudesta, mutta kun se ei auttanut, hän ryhtyi radikaalisiin toimenpiteisiin: hän lakkasi käyttämästä viiniä ja korvasi sen kookospähkinän maidolla. Näin hän sai tämän pahan tavan loppumaan.

(Jos olisin kristitty, minun olisi luultavasti helpompi uskoa kookosmaidon transsubstantiaatioon Jeesuksen vereksi kuin kuvitella, että pähkinästä saatu vaalea litku jotenkin symboloisi vapahtajan verta.)

James Chalmersin muistomerkki 
Ardrishaigissa Skotlannissa
 (Birkelin kirjasta)
Naisen asema esiteollisissa yhteisöissä oli yleensä kehno. Birkelin mukaan nainen ”ei paljoa välittänyt”, vaikka hänen miehensä löi häntä, sillä se ”osoitti, että hänellä oli hyvä mies, joka ei tyytynyt mihin vain”. Birkeli jatkaa: ”Mutta kun niikseen tuli, oli nainen aivan turvaton. Mies voi hänet surmatakin kenenkään siihen puuttumatta.” Monivaimoisuuteen liittyvästä väkivallasta Birkeli kirjoittaa:

Jalkavaimot olivat aviovaimojen orjia ja samalla kilpailijoita. Vanhimman vaimon oli pidettävä yllä kuria ja järjestystä. Ellei hän siihen pystynyt ja jos syntyi paljon melua, saattoi mies palata takaisin ns. kerhotalosta ja tehdä kotona puhdasta jälkeä. Jaettuaan selkäsaunoja mielensä mukaan ja tapettuaan kenet halusi, lähti hän taas tiehensä, niin kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Sama muistomerkki
 Google Mapsista.
Lähetyssaarnaajien kuvauksissa on usein liioittelua, toisen käden tietoa ja vain vähän tarkkoja yksityiskohtia. Ne kuitenkin osaltaan todistavat nykyistä huomattavasti raaemmasta maailmasta. Rakkauden evoluutio -kirjassani käsitellään pitkästi monivaimoisuutta ja sen seurauksia. Usein esimerkiksi toinen vaimo on ensimmäisen sisko, mikä ilmeisesti jonkin verran vähentää vaimojen toraisaa mustasukkaisuutta. (Tuoreen tutkimuksen mukaan kakkos- tai kolmosvaimoksi suostuminen ei – vastoin aiempia oletuksia – välttämättä ole huono asia naiselle: ”These findings challenge the view that polygynous women are always doing the ‘best of a bad job’. Rather, our results suggest that via their surviving sons and daughters there may be long-term benefits for some polygynous women.”)

Vilkuiltuani hyllystäni paria muutakin matkakertomusta samoilta seuduilta (Heikki BrotherusRanguma, 1963* ja Eric LundqvistIhmissyöjien ystävänä 1951), päätin viimein aloittaa Jared Diamondin (myös Guinean kävijä, vuodesta 1964 lähtien) kirjan Maailma eiliseen saakka (Terra Cognita 2012). Teoksen alun ja Diamondin muiden teosten perusteella todella vahva lukusuositus; edellä mainitut kirjat ovat Diamondin rinnalla vain kepeitä kuriositeetteja.


* Heikki Brotheruksen kirjassa kuvataan lähetyssaarnaajien toisinaan varsin ulkokultaisia vaatimuksia:

Seitsemännen päivän adventistit opettavat, että sunnuntai on lauantai. Heidän mukaansa ei saa syödä sikaa, ei pureskella betelpähkinää, ei tanssia eikä polttaa tupakkaa. Katolinen lähetysasema taas sallii kaiken tuon, kunhan papualainen pitää mielessään pelastuksen ja paratiisin. Luterilainen ei tahdo tietää mitään pyhimyksistä.

tiistai 29. toukokuuta 2018

Lintujen älykkyydestä

 Jennifer Ackerman (2016/2018): Viisaat linnut. 2.p. Atena. Jyväskylä.  

Jennifer Ackermanin lähes 400-sivuinen kirja lintujen kognitiivisista kyvyistä on mainiota luettavaa. Vetävän teoksen siivittämänä osa minusta haikaili takaisin lintuharrastuksen pariin (aktiiviajoistani on yli 20 vuotta). 

Älykkyyden materiaalisesta perustasta ja sen hintavuudesta Ackerman kirjoittaa: 

Aivokudos on painavaa ja aineenvaihdunnallisesti kallista, sitä kalliimpaa kehossa on vain sydänkudos. Vaikka neuronit eli hermosolut ovatkin pieniä, niiden valmistus ja ylläpito on kallista: ne kuluttavat kokoonsa nähden kymmenkertaisen määrän energiaa muihin soluihin nähden.

Älykkyyden evolutiivisista taustatekijöistä Ackerman kirjoittaa:

Alaskan, Minnesotan ja Mainen ankarammissa ilmastoissa elävillä populaatioilla on suurempi ja runsaammin neuroneja sisältävä hippokampus (tilan hahmottamisen ja muistin kannalta ratkaisevan tärkeä aivoalue) kuin iowalaisilla tai kansasilaisilla lajitovereillaan. Sama pätee vuoritiaisiin, amerikanhömötiaisten sisukkaisiin pikku serkkuihin, jotka vierailevat säännöllisesti läntisillä vuorilla. Korkeampien maastojen kylmemmissä, lumisemmissa olosuhteissa elävillä vuoritiaisilla on suurempi hippokampus kuin matalammilla asuvilla. Esimerkiksi Sierra Nevadan korkeimpien huippujen vuoritiaisilla on miltei kaksi kertaa niin paljon hippokampuksen neuroneja kuin kuutisen sataa metriä alempana asuvilla lajitovereillaan. (Ne ovat myös parempia ongelmanratkaisijoita.) Siinäkin on järkeä. Korkeammalla, missä on pidempään kylmä, lintujen täytyy varastoida enemmän siemeniä ja muistaa, minne laittoivat ne. Kätköpaikkojen unohtelu ei ole yhtä vaarallista leudommissa ilmastoissa, missä ruokaa on saatavilla ympäri vuoden.

Jopa neurogeneesi eli hermosolujen uusiutuminen näyttää olevan voimakkaampaa vaikeissa ilmasto-olosuhteissa elävillä tiaisilla. Muita lintujen älyä lisänneitä tekijöitä ovat luultavimmin parisuhde ja siihen liittyvä puolison pettäminen ja vahtiminen sekä ruoan varastoiminen ja lajitovereiden ruokakätköjen näpistäminen.

Lintunaaraiden laulumurremieltymyksistä Ackerman kirjoittaa:

Ja mitä naaraisiin tulee, pointti on tämä: aivan kuten bostonilaisaksentti ei ehkä tee säväystä Arkansasissa, paikallisesta murteesta poikkeavat laulut saattavat jättää laululintunaaraat kylmäksi. Mahdollisesti siksi, että koiraan, joka ei laula naaraan kotiseudun laulua, voi olla vaikeampi puolustaa reviiriään.

Ackerman jatkaa ylipäätään laulun merkityksestä:

Laulamalla muita paremmin koiraat osoittavat naaraille olevansa hyviä oppimaan. Teorian mukaan erinomainen laulaja osaa muutakin kuin omaksua, muistaa ja esittää vaativia lauluja pienintä piirtoa myöten oikein; todennäköisesti se on parempi muissakin aivokapasiteettia vaativissa tehtävissä – kaikenlaisessa oppimisessa, päätöksenteossa ja ongelmanratkaisussa (se osaa vaikkapa järkeillä, missä, koska ja mitä syödä, kuinka välttää petoja ja kuinka tehdä vaikutus parittelukumppaneihin). Olettaa sopii, että ”hyviä” geenejä ja/tai taitavaa ruoanhankkijaa jälkeläisilleen tahtova naaras arvostaa tällaiset kyvyt korkealle. Ei kuitenkaan ole selvää, korreloiko koiraan lauluesitys todella sen menestykseen muissa kognitiivisissa tehtävissä. Todisteet ovat sekalaisia.

Kirjan kiinnostavimmat osiot etsivät selityksiä joidenkin lajien huippusuorituksille suunnistuskyvyissä ja ruokakätköjen muistamisessa. Joillakin lajeilla yksilöt näyttävät esimerkiksi muistavan, kuinka pilaantuvaa ruokaa ne olivat mihinkin kätkeneet (esim. pähkinöitä vai matoja). Suunnistaminen pesimis- ja talvehtimisseuduille on toisilla lajeilla aivan yhtä hienostunutta. Kirjassa käsitellään luultavimmin kaikki tärkeimmät muuttolintujen konstit: tähdet, aurinko, magneettikentät, maamerkit, hajut ja äänet. 

Loppupuolelta vielä yksi sitaatti:

Suurten aivojen kehitys ja kunnossapito on vaativaa. Mutta suurten aivojen katsotaan parantavan linnun eloonjäämistä, sillä ne auttavat sitä sopeutumaan nopeasti epätavallisiin, uudenlaisiin tai monimutkaisiin ekologisiin haasteisiin, kuten uusien ruoanlähteiden löytämiseen tai tuntemattomien petojen välttämiseen. Sitä kutsutaan kognitiivisen puskurin hypoteesiksi. Suuret aivot ikään kuin suojaavat eläintä ympäristön muutoksilta auttamalla sitä sopeutumaan uusiin mahdollisuuksiin – kokeilemaan uusia ruokia ja tutustumaan uusiin asioihin, joita ”ohjelmoidummat” lajit saattaisivat välttää. Suuriaivoiset lajit ovat toisin sanoen kyllin joustavia tekemään asioita eri tavalla. 

Uudessa tai muuttuneessa ympäristössä linnulla on siis oltava kyky toimia uudella tavalla. Tämä vaatimus tullee karsimaan lukuisia lajeja, mikäli ilmastonmuutosennusteet pitävät kutinsa.

Ainoa häiritsevä puoli kirjassa on sen taipumus aavistuksen varomattomiin lausuntoihin, ottaen huomioon, miten yksinkertaisilla konsteilla lintujen älykkyyttä on mahdollista hämätä ja miten vaikea toisen lajin mielenliikkeistä on päästä selville. Ei esimerkiksi ole selvää, milloin eläimellä pitää olla ”rikas sisäinen elämä”, jotta se kykenee älykkäältä vaikuttavaan käyttäytymiseen. Linnut tuskin osaavat esimerkiksi ajatella ajattelemista tai edes reflektoida kokemuksiaan. Linnuilla luultavimmin tavataan jonkinasteisia tietoisuuksia, mutta ne eivät silti tempaudu vastustamattomasti vaikkapa luokittelemaan värejä tai ääniä. Ne eivät tarvitse ainakaan kovin tarkkoja havaintoja omista reaktioistaan. Kärjistäen voidaan sanoa, että evolutiivisessa mielessä tietoisuus ei lisää – lintujen tai muiden eläinten – kykyjä, mutta kyvyt lisäävät tietoisuutta. Linnuissa toki on valtavasti juuri tietynlaisiin ongelmiin soveltuvaa älyä, mutta yleisälykkyys jää keskimäärin varsin vähäiseksi.

 * * *

PS. En yleensä osta lehtien irtonumeroita (paitsi Foreign Affairs-lehtiä, jotka muuten ovat Virossa 10 € halvempia). Vastikään ostin kuitenkin Historia-lehden teemanumeron ihmisen evoluutiosta (lähes 150 sivua!). Jutut ovat pitkiä, ajantasaisia ja huolella tehtyjä. Pieni toisto juttujen välillä ei häiritse, vaan pikemminkin auttaa hahmottamaan tutkijoilla olevia painotuseroja ja erimielisyyksiä. Aikakauslehden visuaalisuus on iso plussa tämänkaltaisen aiheen käsittelyssä. Oheinen aukeama esimerkiksi esittelee kolme hypoteesia neandertalilaisten katoamisesta.


PS 2. Lueskelin otteita Michael Boulterin kirjasta Extinction: Evolution and the End Of Man(2002). Kirja ei temmannut mukaansa, mutta nykyisen sukupuuttoaallon ajatteleminen paleontologin aikaperspektiivistä teki hyvää. Luonnon monimuotoisuus tulee toipumaan ihmisestä; se vain saattaa kestää miljoona vuotta. Niin tai näin, olin ilahtunut, että teoksessa lainattiin suomalaista Björn Kurténia. Muistan hänen kirjoistaan joukon yksittäisiä seikkoja (hän muun muassa ”ennusti”, että neandertalilaiset olivat paritelleet nykyihmisen kanssa) – ja sen, että pidin niistä kovasti.


tiistai 22. toukokuuta 2018

Tärkeä teos kummista kokemuksista

Jukka Häkkinen (2018): Outojen kokemusten psykologia. Docendo. Jyväskylä.


Olen vastikään arvioinut kaksi ihmisten ”yliluonnollisia” kokemuksia käsittelevää kirjaa. Marja-Liisa Honkasalon ja Kaarina Kosken Mielen rajoilla-teoksessa häiritsevää oli sen epätieteellinen ja paikoin tiedevihamielinen poljento. Arvioni oli pitkä ja rönsyilevä, mutta sain siitä silti hyvää palautetta. Oli mieltä lämmittävää huomata, että perusteellisille jutuille on edelleen kysyntää. 

Toinen arvioni oli Jeena Ranckenin kirjasta Yliluonnollinen kokemus. Teoksen ainoita häiritseviä puolia oli sen sisältämä löysä sosiaalitieteellinen teoretisointi. Se ei tuonut ilmiöön uutta eikä vienyt tutkimusta eteenpäin.

Näiden kirjojen jälkeen olin ilahtunut havaintopsykologi Jukka Häkkisen teoksesta Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Kirja vapauttaa outoja kokeneita ihmisiä peloista ja stigmoista tehokkaammin kuin kumpikaan edellä mainittu:

Kirjan loppusanat
Uusi tutkimus osoittaa, että pelkoon tai häpeään ei ole syytä. Monet oudot kokemukset ovat aivojen meille tuottamia yllätyksiä, joiden perusteella ei ole syytä kyseenalaistaa kokijan mielenterveyttä tai rehellisyyttä (s. 8).

Tällä hetkellä kiinnostavin kirjan teemoista on kuolemanrajakokemukset. Jotkut ovat aiheen tiimoilla esittäneet, että tietoisuus olisi aivojen toiminnasta riippumaton henkimaailman ilmiö. Kyseistä teoriaa tukemaan on käytetty muun muassa kvanttiteoriaa ja alkeishiukkasia (kutsun tätä ”phantom-quantum” -puolusteluksi, koska väite on niin selvästi tuulesta temmattu ja koska käytännössä se ei ole falsifioitavissa). Pitkä lainaus Häkkiseltä on paikallaan:

Kvanttimekaniikka nähdään usein turvapaikkana, johon selittämättömät asiat voidaan sijoittaa. Tämä liittynee siihen, että kvanttimekaniikan arkiajattelun näkökulmasta epäintuitiiviset teoriat tarjoavat mukavan tuntuisen tavan irtautua ”länsimaisesta fysikalistisesta” tiedekäsityksestä ja sijoittaa sielu valittuun paikkaan aivojen ulkopuolella. Tämä on hassua, koska kvanttimekaniikka on kuitenkin länsimaisen fysiikan keskeisimpiä saavutuksia. 
Innokkailta kvanttiteoreetikoilta unohtuu, että kvanttimekaniikan kielelliset kuvaukset ovat vain yrityksiä kuvata hyvin monimutkaisia matemaattisia teorioita. Kvanttimekaniikkaa työkseen tekevät eivät kirjoita eksoottisia käsitteitä viliseviä esseitä, vaan puuhailevat äärimmäisen monimutkaisen matematiikan parissa. Jos kvanttimekaniikkaa haluaa hyödyntää, ei voi vain poimia rusinoita pullasta ja käyttää kiinnostavia käsitteitä, vaan tulisi myös ymmärtää taustalla oleva matematiikka ja tehdä sen mukaista kokeellista tutkimusta. Se saattaa osoittautua vaikeaksi, koska ei ole osoitettu, että kvanttitason ilmiöillä olisi mitään tekemistä aivotoiminnan kanssa. Tämä johtuu siitä, että kvanttimekaniikka kuvailee hyvin pienen mittakaavan ilmiöitä, jotka eivät heilauta suuren mittakaavan asioita, kuten pöytiä, tuoleja tai edes hermosoluja. 
Koska aivojen ja sielun erillisyyttä puoltavat teoriat vaikuttavat vain sanaleikeiltä vailla tieteellistä pohjaa, pyrin tässä luvussa pohtimaan maanläheisempiä, psykologiaan ja aivojen toimintaan perustuvia selityksiä. Vaikka kuolemanrajakokemuksen yhtenäisteoriaa ei ole olemassa, löytyy sen aivoperusteista paljon kiehtovia vihjeitä (s. 80-81).

Yksi selitys rajakokemuksille on aivojen hapenpuute, mutta muitakin varteenotettavia mahdollisuuksia on. Rajakokemusten lisäksi Häkkisen kirjassa käsitellään muun muassa enteitä, synestesiaa, unihalvauksia ja kehostapoistumista. Teos on tärkeä lisä suomenkieliseen, aivojen metkuja käsittelevään kirjallisuuteen, luettavaksi esimerkiksi Robert Triversin Itsepetos ja Daniel Kahnemanin Ajattelu -kirjojen rinnalla.

Mikko Puttosen mainio juttu HS:ssa 




maanantai 30. huhtikuuta 2018

Vapun kirjakatsaus

Olen käytettävissä olevaan aikaan ja keskittymiskykyyni nähden taas aloittanut liian monta kirjaa. Kuvan teoksista pari olen lukenut loppuun, mutta suurin osa jäänee kesken tai luen ne vain osittain.

Steven Pinkerin teos Sense of Style esittelee joukon kielellisesti häikäiseviä lainauksia tietokirjallisuudesta. Teos on äärimmäisen kiinnostava, vaikka englannin tyylikeinot eivät aina toimikaan suomeksi. Toki kirjassa on lainauksia myös ei niin mairittelevasta ja lukijaa läpeensä vieraannuttavasta akateemisesta sanataiteilusta.

--

Dennis C. Rasmussenin teos The Infidel and the Professor kertoo kahden lempivalistusfilosofini, David Humen ja Adam Smithin, välisestä ystävyydestä. Alun perusteella opus on juuri sellainen, jota olen odottanut. Molemmat herrat ovat kiinnostavia itsessäänkin, mutta ennen kaikkea valistusajan ideaalien alullepanijoina ja edustajina.

--

Mick Humen pamfletti Trigger Warning on nyt erityisen ajankohtainen. Yle päätti vastikään hyllyttää erään lastenohjelman (lasten Areenasta Elävään arkistoon), jonka intiaanihahmosta joku oli väittänyt loukkaantuneensa. Kyse on hätiköidystä ja typerästä päätöksestä. Muiden kulttuurien vaikutuksilta ei voida välttyä eikä sitä ole mielekästä edes yrittää. Kulttuuriset tartunnat rikastuttavat ihmiskuntaa monin tavoin, ja jonkin kulttuurin hyväksi osoittautuneelle käytännölle on annettava mahdollisuus levitä muihin kulttuureihin. Ja loukkaantuminen on älytön peruste sensuurille; mitä tahansa teet, joku loukkaantuu.
Humen kirjan perusteella on ilmeistä, että sananvapauden puolesta kannattaa jatkuvasti pitää ääntä – siitä huolimatta, että maailma on tässäkin suhteessa muuttunut vähitellen paremmaksi. Näin arvioin asiaa Johan Norbergin kirjan arviossani:

Sananvapaus on Norbergin mukaan parantunut 1700-luvulta alkaen, aina meidän päiviimme saakka. Tämä johtuu sekä teknologisesta kehityksestä että ennen kaikkea valistuksesta ja demokratiasta. Sananvapaus, aivan kuten edellä mainittu sukupuolten tasa-arvo, ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikana sananvapaustilanne on osoittanut selkeitä heikentymisen merkkejä. Tällä en tarkoita ainoastaan Venäjän tai Turkin koventunutta ilmapiiriä, enkä edes arabimaita, vaan nimenomaan länsimaita. Esimerkiksi vihapuhetta ja rasistisia mielenilmauksia suunnitellaan kiellettäväksi ympäri Eurooppaa. Tämä on takaperoista, sillä nimenomaan monikulttuurisessa ympäristössä oikeus ilmaista itseään vapaasti on perusteltua pitää mahdollisimman laajana. Siten voidaan parhaiten taistella järjettömiä ääriliikkeitä vastaan. Tarkoitusperät rasismin rankaisemisesta ovat toki sinänsä kannatettavia, mutta niihin pyritään väärällä tavalla, vapauksia rajoittamalla, kun pitäisi pyrkiä päinvastaiseen, vapauksien ja suvaitsevaisuuden lisäämiseen. Paradoksaalisesti sananvapautta ollaan uhraamassa kulttuurin monimuotoisuuden nimissä. 
--

Michael Shermerin teos Science Friction on taattua Shermeriä. Hän julkaisee kirjoja usein, mutta se ei jostakin syystä näy laadussa. Ihmettelen, mistä hän ottaa ylimääräiset tuntinsa kirjojensa ja kolumniensa hiomiseen.

--

Merja Sankelon teos Henkiparannuksen ihmeet saa näillä näkymin kattavan arvion alkukesän Skeptikko-lehdessä (2/2018). Yksi sitaatti kyseiseltä – pilkkusäännöt unohtaneelta – tohtorilta on paikallaan jo tässä:

Elokuun lopussa saimme ystäviltämme kutsun tulla kylään ja arvasin, että siellä olisi alkoholipitoisten juomien tarjoilua illan aikana. Alkoholin käyttö on kielletty kun syö yrttitabletteja, mutta ajattelin kuitenkin kysyä ja tarkistaa arkkienkeli Mikaelilta, mitä hän ajattelee ja mitä mieltä entiteetit olisivat tästä, että voisiko sitä pari lasillista kuohuviiniä kuitenkin ottaa illan aikana. Sain tällaisen vastauksen: ”Rakas lapsi. Kiitos kun käännyit puoleeni tässä pienessä, mutta ymmärrettävästi kiusallisessa asiassa. Nyt on niin, että noissa tableteissa, jotka sinulle on määrätty, on voimaa, joka ei sovi yhteen alkoholin kanssa. Oletkin pystynyt hyvin välttämään alkoholia tähän asti. Terveellistähän se ei missään muodossa ole ihmiselle. Tämä on nyt sinulle tiukka paikka. Jos nyt otat hiukankin alkoholia, häviää noiden tablettien voima, jota on kertynyt jo runsaasti elimistöösi. Tämä on oma valinta, että haluatko syödä tabletteja ja saada sitä voimaa elämään, joka niihin on ladattu entiteettien toimesta tai ei. Tällä tavalla haluan sinulle nyt tilannetta selventää ja jätän päätöksen kuinka toimit itsellesi." Tiesin vastauksen saatuani heti, miten haluan toimia. Illalla kun alkoholia tuotiin tarjolle sanoin ystävillemme, että minulla on tipaton elokuu menossa. Asia ei sen enempää hämminkiä aiheuttanut. Pillereitä riitti kahdeksaksi kuukaudeksi, joten sinä aikana tuli keksittyä monenlaisia selityksiä sille, että en juo alkoholia lainkaan.

--

Näillä näkymin arvioin Maryan Abdulkarimin ja Eveliina Talvitien kirjan Noin 10 myyttiä feminismistä myös Skeptikko-lehteen. Moni teoksen esittelemistä myyteistä on vähäpätöisiä poliittisen päätöksenteon tai edes arjen sujumisen kannalta (esim. myytti 2: Feministi ei halua, että mies avaa hänelle oven), mutta jokunen kirjoittajien huomio ansaitsee pidemmän analyysin. Mitä esimerkiksi on rakenteellinen syrjintä? Millaisia ovat todisteet rakenteellisen syrjinnän takana?

--

Peter Wohllebenin Eläinten salattu elämä-kirjassa on paljon kiinnostavia anekdootteja eläinten tunne-elämästä. Kokonaisuutena kirja jää kuitenkin filosofisesti ja tiedollisesti kepeäksi. Harmillista teoksessa on se, että lähdeviittaukset ovat lähinnä nettiosoitteita. Tällöin lähteen luotettavuuden tarkistaminen on huomattavan työlästä. (Terra Cognitalta tuleva Frans deWaalin uusimman teoksen suomennos samasta aiheesta tulee olemaan monin verroin parempi.)

--

Vaikka Martin Gardnerin mainio teos Ongelmatarinoita (suom. Antti Pietiläinen, Terra Cognita 2003) on täynnä matemaattisia ongelmia, kirja on aivojen lepuutusta. Ainakin minulle kyseisten pähkinöiden lukeminen ja niiden ratkaisuyritykset olivat parasta irrottautumista arjen ongelmista. Erityisesti pidin siitä, että useimmilla ongelmatarinoilla oli jatko-osa, jossa pulmaa vietiin pidemmälle. Minulla on jokunen kirja aiheesta myös englanniksi, mutta matikkapulmat vieraalla kielellä eivät ole yhtä palkitsevia.

--

PS. Olen pitänyt Ihmisluonto-blogia yli 10 vuotta. Ensimmäisen tekstini julkaisin maaliskuussa 2008. Kyse oli Hesariin tarjoamastani vastineesta. Olisi mukavaa, jos omista vanhoista kirjoituksista ei löytyisi parannettavaa, mutta sellainen lienee mahdotonta.


sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Ovatko blondinaiset suositumpia?

Useissa yhteiskunnissa karvoitus kuuluu olennaisesti sukupuoliseen viehätysvoimaan. 
Clellan Ford ja Frank Beach


Helsingin Sanomat otsikoi 20.4.2018: Naiset ovat blondeja paljon useammin kuin miehet (ks. kuva). Jutussa mainitut tutkijat hakevat selitystä parinvalinnasta, mutta myöntävät, että kyse on pitkälti spekulaatiosta. Pohdiskelin aihetta Rakkauden evoluutio -kirjassani. Lyhensin ja muokkasin tähän osia (viitteet teoksessa).

Monilla lajeilla pitkä ja kiiltävä karvoitus kertoo yksilön terveydentilasta. Terveyden kautta hyvinvoiva turkki saattaa olla merkki myös hedelmällisyydestä. Tämä pätee ihmiseenkin. (Kyse ei tietenkään tarvitse olla tietoisesta päättelystä, vaan siitä, että luonnonvalinta on kumppaniehdokkaan hedelmällisyyden kautta saattanut suosia tietynlaisia hiusmieltymyksiä.)

Onpa hiusten pituutta käytetty hedelmällisyyssignaalina tai ei, hiusten värin perusteella on ollut vaikeampi tehdä lisääntymiskykyä koskevia päätelmiä. Toki harmaat hiukset olivat naisilla melko luotettava merkki jo päättyneestä hedelmällisyydestä, mutta ei ole ilmeistä syytä olettaa, että ruskea- ja vaaleaveriköt olisivat hedelmällisyyksiltään niin erilaisia, että luonnonvalinta olisi suosinut blondeihin mieltyviä miehiä.

Euroopassa miesten mieltymys vaaleisiin kutreihin oli kuitenkin tunnettu ilmiö jo antiikissa ja keskiajalla. Ajatus, että ”herrat pitävät vaaleaveriköistä”, on edelleen levinnyt varsin laajalle. (Ilmaus on peräisin Anita Loosin Gentlemen Prefer Blondes -romaanista vuodelta 1926. Romaanin jatko-osan nimi oli But Gentlemen Marry Brunettes.) Mikä voisi olla miesten blondimieltymyksen biologinen selitys? Tässä esitetty spekulatiivinen vastaus liittyy naisen ikään. Lähtökohtana on se, että ihminen on pitkiä parisuhteita muodostava laji. Kumppanin nuoruus on miesten silmissä ollut haluttu piirre, sillä naisen hedelmällisyys laskee jyrkästi jo ennen keski-ikää. Toinen, yhtä tiedostamaton syy nuoruusmieltymykseen saattaa olla se, että nuori puoliso on todennäköisemmin elossa antamassa hoivaa lapselle ja lapsenlapsille vielä kymmenienkin vuosien päästä. Myös nuoren puolison äiti on todennäköisemmin tarjoamassa isoäidillistä hoivaa. Luonnonvalinnalla on siis ollut mahdollisuus suosia nuoruusmieltymyksiä montaa reittiä.

Naisen markkina-arvon kannalta on ongelmallista, että nuoruudesta kertovat piirteet, esimerkiksi sileä iho, täyteläiset huulet, kapea vyötärö ja pystyt rinnat, haihtuvat ankarissa olosuhteissa suhteellisen nopeasti. Tällaisiin rehellisiin mutta katoavaisiin ikä- ja hedelmällisyyssignaaleihin saattavat kuulua myös vaaleat hiukset.

Vaalea tukka on tavallista eurooppalaisilla lapsilla, mutta se tummuu yleensä jo ennen murrosikää. Oletetaan, että jossain päin Pohjois-Eurooppaa tapahtui mutaatio, joka pidensi hiusten vaaleusaikaa aina aikuisuuteen asti, muttei kuitenkaan paljon yli parikymppiseksi. Tällöin jokainen blondeihin mieltynyt mies sai nuoren kumppanin, eli kumppanin, jolla oli paljon hedelmällisiä vuosia edessään. Tällaiset miehet olisivat siten jättäneet enemmän jälkeläisiä, ja mieltymys blondeihin olisi voinut sukupolvien kuluessa yleistyä ja levitä ympäri Eurooppaa.

Blondimieltymyksen geneettinen selitys vaikuttaa kuitenkin melko kaukaa haetulta. Moni seikka myös viittaa kulttuurin ja kasvuympäristön suureen merkitykseen. (Kulttuurin tuottaman mieltymyksen vaikutus olisi toki samansuuntainen kuin perinnöllisellä mieltymyksellä: geneettinen muutos populaatiossa.) Näiden kanssa kilpailevan hypoteesin mukaan yleismieltymystä ei edes ole, ja vaaleat hiukset ovat vain sivutuote vaaleasta ihosta, jonka tehtävä on edesauttaa D-vitamiinin tuotantoa.

Ehkä osavastaus löytyy siitä havainnosta, että Suomessa pikemmin tummaveriköt kuin blondit on nähty kohtalokkaina viettelijättärinä. Täältä Pohjolasta käsin renessanssin maalauksia hallinnut blondivillitys tuntuukin kummalliselta. Eteläeurooppalaisten miesten mahdollinen blondimieltymys saattaa toisin sanoen olla seurausta siitä, että ihmismielelle yllätyksellinen on aina jonkin verran esteettistä ja eksoottinen jossakin määrin eroottista. Eli liittyipä selitys naisen ikään tai ei, miehet ovat samanaikaisesti mieltyneet sekä nuoruudesta että jossakin määrin myös eksoottisuudesta kertoviin piirteisiin. Miehet ovat esimerkiksi keskimäärin naisia vaihtelunhaluisempia parittelukumppanin suhteen.

Toisaalta eksoottisuuden merkitys viehättävyydelle ei ainakaan hiusten osalta taida olla kovin suuri. On esimerkiksi havaittu, että ihmisyksilö pienessä määrin leimautuu vastakkaista sukupuolta olevan vanhemman hiusten ja silmien väriin suosien niitä kumppanissaankin. (Eräässä tutkimuksessa ulkopuoliset arvioitsijat pystyivät pelkkien valokuvien perusteella yhdistämään vaimon ja tämän anopin paljon sattumaa useammin. Lisäksi vaimojen ja anoppien yhteensopivuus oli arvioitsijoiden mukaan suurempaa kuin vaimojen ja aviomiesten välillä. Tutkimuksissa kävi myös ilmi, että pariskunnan nainen ja mies yhdistettiin yksittäisten valokuvien perusteella toisiinsa yhtä usein kuin silloin, kun arvioitsijat luulivat etsivänsä kuvista veli–sisko–pareja.) Yleisesti ottaen hiusten merkitys parinvalinnalle ja seksuaaliselle kiihottumiselle lienee joka tapauksessa vähäisempää kuin mainosten ja naistenlehtien perusteella voitaisiin päätellä. Ehkä hiusten laittamisen/värjäämisen pääfunktio on luoda miehen kiinnostusta riittävästi nostattava alkureaktio.