Chagnon ja Hamilton

Olen lukenut reilut sata sivua kahdesta tuoreesta kirjasta, jotka käsittelevät kahta ihmisluontotutkimuksen kannalta merkittävää tieteilijää. Toinen on antropologi Napoleon A. Chagnonin omaelämäkerrallinen teos Noble Savages – My life among two dangerous tribes – The Yanomamö and the anthropologists (Simon & Schuster 2013). Olen aiemmin lukenut Robert Borofskyn kirjan Yanomami: The fierce controversy and what we can learn from it (University of California Press, 2005). Siinä käydään läpi Chagnonin tutkimustulosten ympärille syntynyttä kiistaa sodankäynnin yleisyydestä ja merkityksestä vanhakantaisilla heimoilla. (Aiheesta lisää Ihmisluonto –kirjassani.) Chagnonin oma teos näyttää tässä(kin) suhteessa olevan huomattavasti hyödyllisempi kirja. Se ei myöskään anna aina kovin imartelevaa kuvaa antropologikunnasta, saati lähetyssaarnaajista.

Toinen tärkeä teos on suomenruotsalaisen Ullica Segerstrålen (ks. arvioni hänen aiemmasta kirjastaan täältä) elämäkerta edesmenneestä akateemikostamme William Hamiltonista, Nature’s Oracle (Oxford University Press, 2013). Hamiltonin elämänkaaren lisäksi siinä käydään läpi mm. sukulaisvalintateorian syntyä. Richard Dawkins mainostaa takakannessa kirjaa seuraavasti: ”Those who loved him, as I did, and those who wish to know more of the astonishing originality and versatility of his contributions to science, will treasure this book.” Ja Sarah Hrdy kirjoittaa: ”It has been ages since I enjoyed a book so much.”

Tavataan ensi viikolla –kirjan arvostelu

Vuonna 2007 julkaistu psykoanalyysikritiikkini Tavataan ensi viikolla (Terra Cognita) ei juuri saanut julkisuutta. Vastikään kuitenkin huomasin, että Turun Sanomissa oli Veli-Matti Pynttärin arvio kirjasta 10.12.2007 otsikolla Psykoanalyysista – jälleen. Lainaan tähän arviosta muutaman otteen, loppupäätelmästä olen yleisesti ottaen samaa mieltä:

Omien sanojensa mukaan Osmo Tammisalo katsoo piiskaavansa jo kuollutta hevosta, kun hän uudessa kirjassaan arvostelee psykoanalyysin hoitovaikutuksia ja pyrkii poistamaan harhaluulot psykoanalyysin tieteellisyydestä. Tammisalo näkee kritiikin edelleenkin tarpeellisena, koska psykoanalyysilla on ollut kielteinen vaikutus sekä ”tieteellisen ihmistutkimuksen” kehitykseen että potilaille tarjottuihin hoitomuotoihin. 

Psykoanalyysin teorioita Tammisalo arvostelee ennen kaikkea empiirisen todistusaineiston puutteesta. Suuri osa Freudin tuotannosta jää kuitenkin tarkastelun ulkopuolelle, sillä niissä esitetyt väitteet ovat Tammisalon mielestä ”liian selvästi” tulosta lennokkaista fantasioista, ellei jopa perversioista. Niiden psykoanalyysin teorioiden tueksi, joita Tammisalo suostuu tarkastelemaan lähemmin, hän ei löydä sellaisia kouriintuntuvia todisteita, jotka läpäisisivät tieteelle asetetut tiukat kriteerit. Psykoanalyysin kannattajat ovat hänen mukaansa päinvastoin peitelleet sitä, että empiirisen todistusaineiston sijasta he ovat yksinkertaisesti uskoneet Freudin sanaan. 

Psykoanalyysin teorioiden lisäksi Tammisalo kyseenalaistaa myös psykoanalyyttisen hoitomuodon, koska sen vaikutuksia ei ole kyetty kiistattomasti osoittamaan. Vaikutusten tutkimisen tulisi perustua samanlaisille kriteereille kuin muidenkin terapiamuotojen, muun muassa pitkäaikaiselle seurannalle ja vertailuryhmien satunnaistamiselle, eikä psykoanalyysille voida tässä suhteessa myöntää minkäänlaista erityisasemaa. Tammisalo kuitenkin korostaa, että jokaisella ihmiselle tulisi olla vapaus valita hoitomuotonsa. Tämän päätöksen tueksi Tammisalo esittää käsityksensä psykoanalyysista kalliina, hoitovaikutuksiltaan epävarmana ja sivuvaikutuksiltaan mahdollisesti jopa haitallisena terapiamuotona.

Tammisalo ei pyri peittelemään vihamielistä suhtautumistaan psykoanalyysia kohtaan, vaan puolustaa paikoin aggressiivista, yksioikoista ja tuomitsevaa sävyään turhautumisella popularisoidun psykologian surkeaan tilaan. Vaikka kyse onkin popularisoivasta teoksesta, miltei pamfletista, niin puolueettomana pidetyn tieteellisen metodin puolustukseen tällainen sävy sopii huonosti.

 - - -

PS. Selailen toisinaan vanhoja lääkärilehtiä. Duodecim 20/2010 –lehdessä törmäsin erään ortopedin vertailuun osteoporoosin ilmenemisestä eri ihmispopulaatioilla. Hän jatkaa seuraavasti: ”Myös paranemisominaisuudet ovat kokemusperäisesti mustilla huomattavasti paremmat kuin meillä.” Jos virkettä ei olisi irrotettu asiayhteydestään, se vaikuttaisi lääkäreiden julkaisussa melko erikoiselta: me = valkoiset.

PPS. Duodecim 9/2012 –lehdessä otettiin kantaa asiaan, josta tuttavapiirissäni monesti herää keskustelu, sokeri- vai makeutusainejuomat. Joule on joule juomissakin -juttu alkaa seuraavasti: ”Sokerilla makeutettujen virvoitusjuomien vaihtaminen kalorittomiin tai pelkkään veteen laski lihavien henkilöiden painoa 2–3 kg puoli vuotta kestäneen tutkimuksen aikana.” Ja loppuu: ”Molemmat tutkimukset osoittavat energiaa sisältävien virvoitusjuomien käyttöön liittyvän lihomisriskin. Vesi on paras janojuoma, mutta makeistakin juomista pitävä laihduttaja tekee viisaasti valitessaan energiattoman vaihtoehdon.” Omissa keskusteluissani tuon esille myös sokerin haitalliset vaikutukset hampaille ja toistuvien verensokeripiikkien mahdolliset haittavaikutukset mm. insuliiniaineenvaihdunnalle. ”Luonnollinen” ei ole aina terveellistä tai ”keinotekoinen” vaarallista.

Älykkyys ja parinvalinta

Me Naiset –lehti kyseli parinvalinnasta ja älykkyydestä juttuunsa "Puolisona pösilö". Tässä alkuperäinen vastaukseni.

On helppo nähdä, miten älykkyys on voinut kehittyä parinvalinnassa halutuksi ominaisuudeksi. Nokkela kumppani on pystynyt tarjoamaan jälkeläisille paremmat mahdollisuudet eloonjäämiseen. Siksi älykkyys on edelleen seksikästä. Kumppanin älykkyys on myös perittyjen geenien kautta saattanut edistää jälkeläisen eloonjäämistä ja menestymistä parinvalintamarkkinoilla.

Miksi kaikki eivät sitten ole vähitellen muuttuneet fiksuiksi? Tai kuten eräs Facebook-ryhmä on otsikoitu: ”Mistä näitä kusipäitä oikein tulee?” Osaselitys on se, että myös tyhmät ja tympeät ovat osanneet lisääntyä. Heillä on ollut siihen mahdollisuuksia, koska ihmisyhteisöissä on aina harjoitettu työnjakoa. Heimon puolustukseen on esimerkiksi saatettu tarvita tyhmänrohkeita rämäpäitä, kun taas metsästys on voinut vaatia tiukkaa suunnitelmallisuutta. Työnjaon ja ympäristön monimutkaisuuden takia monenlaiset strategiat ovat tuottaneet parinvalintaa tukevaa menestystä. Näin psykologiset ominaisuudet ovat voineet säilyä niin vaihtelevina.

Vaikka yleisesti ottaen luonnonvalinta siis karsisi muuntelua, hyvin harvoille ominaisuuksille voi olla täydelliseen yhdenmukaistumiseen johtavia valintapaineita. Lisäksi työnjaon tuoma erikoistuminen vähentää yksilöiden omaksumien lokeroiden päällekkäisyyttä ja täten tarvetta taisteluun. Toisaalta joskus luonnonvalinta suosii harvinaisia piirteitä juuri niiden harvinaisuuden vuoksi: Jos suurin osa väestöstä on rillipäänörttejä, yksittäisille lihaskimpuille saattaa löytyä sopivia lokeroita fyysisessä työssä.

On selvää, että kaikki eivät voi saada fiksua, kaunista ja hyväluontoista puolisoa. Ihmiset joutuvat siis tekemään myönnytyksiä. Niiden ylittämiseen tarvitaan rakkaudentunnetta. Luonto on viisaasti virittänyt tunteemme syttymään sen mukaan, millaiseksi tunnistamme asemamme pariutumismarkkinoilla. Emme voi olla sellaisten jälkeläisiä, jotka jäivät haaveilemaan herra tai neiti täydellisestä. Siksi rakkaus tekee meidät sokeaksi – tai tavallaan tarkkanäköiseksi, koska näemme hyviä puolia sielläkin, missä muut eivät niitä näe. Ja juuri rakkauden takia ihanneominaisuuksiin tehdyt myönnytykset eivät tunnu myönnytyksiltä. Päinvastoin, pienet puutteet kumppanissa ovat vain hellyttäviä. Siksi pösilökin voi pariutua. Yleensä hän toki päätyy toiseen pösilöön, mutta joskus hän kelpaa fiksullekin, ainakin hetkeksi, kunhan pösilö vain on riittävän kaunis tai varakas tai vaikkapa lapsirakas. Pienten lasten hoitohan ei ole rakettitiedettä: varhaisteiniltäkin voi löytyä riittävästi kärsivällisyyttä ja kykyjä taaperon vaatimaan emotionaaliseen läsnäoloon.

Tiedetään myös, että miehet ovat heikkoina fyysisesti kauniisiin naisiin. Vaikka länsimaissa sukupuolten väliset erot ulkonäön arvostuksen suhteen ovat viime vuosikymmeninä pienentyneet, tällä erolla on silti biologinen alkuperä. Tämä johtuu siitä, että naisten ulkonäkö kertoo suoraan hänen hedelmällisyydestään (ja jossakin määrin jälkeläiselle siirtyvistä hyvistä geeneistä ja kenties myös hyvästä hoivasta). Miehet taas eivät tarjoa lisääntymisresursseja samaan tapaan suoraan vartalollaan, joten miesten muilla ominaisuuksilla, juuri älykkyydellä ja sen tuomalla statuksella, on parinvalinnassa keskimäärin suurempi merkitys. (Yhteiskunnan tavat ja säännöt ovat historian saatossa välillä vahvistaneet ja välillä kaventaneet näitä eroja, mutta niiden alkuperää kulttuuriset tavat eivät riitä selittämään.)

Miesten mieltymys naiskauneuteen saattaa olla niin merkittävää, että se jopa estää älykkäitä ja varakkaita miehiä hakemasta itsensä kaltaisia puolisoita. Rikkaiden ja älykkäiden miesten heikkous kauneuteen siis hillitsisi näiden ominaisuuksien kertymistä tietyille suvuille. Näin miesten heikkous kauneuteen pitäisi yhteiskuntia taloudellisesti tasa-arvoisempina. Kauneus toisin sanoen saattaa jarruttaa aivoihin perustuvaa yhteiskunnallista kerrostumista. (Tämä ei tietenkään tarkoita, että kauniit naiset olisivat tyhmempiä tai köyhempiä. Vaikutukseen riittäisi, että älykkyys ja varakkuus ovat jakautuneet kauniiden naisten parissa samalla tavalla kuin muillakin naisilla.)

Ihmislajilla pariutumisessa on useimmiten kyse sellaisen luottamuksen ja yhteiselämän luomisesta, joka tuottaa jatkuvaa vastavuoroista anteliaisuutta. Siksi älykkyys, ystävällisyys, avoimuus, huumorintaju ja mielenkiintoinen persoonallisuus ovat kumppanissa niin haluttuja piirteitä.

Kuka menestyy ja miksi?

Iltalehdestä kyseltiin biologista näkökulmaa siihen, miksi toiset ihmiset menestyvät toisia paremmin. Seuraavassa pikaiset ja kieltämättä sekavat pohdintani aiheesta. Juttu ilmestyi 11.3.

Miksi osa ihmisistä siis menestyy – mitattiinpa menestystä taloudellisilla tekijöillä, hyvillä ihmissuhteilla tai vaikkapa lastenlasten määrällä? Monille on yllättävää, että ympäristötekijät ratkaisevat, missä määrin perinnölliset tekijät vaikuttavat yksilöiden välisiin eroihin vaikkapa juuri menestymisessä. Jos lähtökohdat ovat kaikille samanlaisia, yksilöiden väliset erot johtuvat enemmän eroista geeniperimässä. Jos kaikki saavat vaikkapa saman määrän samantasoisia soittotunteja, ne joilla on lahjoja soittamiseen, tulevat parhaimmiksi. Jos kasvuympäristöt taas ovat täysin erilaisia, geneettisten erojen merkitys pienenee. Ne, jotka saavat eniten ja parhaimpia soittotunteja, ovat parempia soittajia kuin ne, jotka tunteja eivät saa.

Menestys perustuukin suurelta osin siihen, mitä muut tekevät. Tähän liittyen biologiassa puhutaan usein tiheydestä riippuvasta valinnasta (frequency-dependent selection). Jokin strategia voi esimerkiksi olla menestyksekäs vain, jos se on riittävän harvinainen. Jos useimmat maksavat matkalippunsa siten, että lippuja ei kannata kovin usein tarkastaa, vapaamatkustaminenkin voi olla menestyksellinen strategia. Sama pätee rikollisuuteen. Usein kyse ei ole varsinaisesta tasapainotilanteesta vaan jatkuvasta heiluriliikkeestä; jos vapaamatkustus lisääntyy, myös paineet lipuntarkastajien määrän tai valtuuksien lisäämiseksi kasvavat.

Tiedetään, että älyllisten kykyjen ja tuoreen tutkimuksen mukaan jopa joidenkin persoonapiirteiden suhteen miesten välinen vaihtelu on naisia suurempaa. Molemmissa ääripäissä – vaikkapa introverteissa ja ekstroverteissä – on siis enemmän miehiä. ”Paljon lupauksia ja paljon idiootteja”, kuten miessukupuolta joskus on luonnehdittu. Tämä seikka yhdessä tiheydestä riippuvan valinnan kanssa selittänee osan siitä, miksi miehet ovat yliedustettuina vaikkapa taloudellisten huippumenestyjien ja myös rikollisten joukossa. (Biologeja on joskus syytetty jonkinlaisesta tasapäistämisestä tai normatiivisuudesta. Kuitenkin nimenomaan biologia tunnistaa yksilöiden väliset erot esimerkiksi kilpailullisuudessa tai lisääntymisstrategioissa.)

Erikoistumisen ja työnjaon yksilölle suomat hyödyt perustuvat siis pitkälti muiden valintoihin. Mitä mutkikkaammaksi yhteiskunta ja elämän materiaalinen perusta on tullut, sitä enemmän yksilölle on syntynyt mahdollisuuksia ja valinnanvaraa menestyä jollakin erikoisalalla. Ja mitä enemmän alalla vaaditaan osaamista, omistautumista ja kouluttautumista, sitä menestyneempinä kyseisen alan ammattilaisia yleensä pidetään. Töitä, joita kaikki voivat tehdä, ei arvosteta – etenkään palkan muodossa. Toisaalta kuten vapaamatkustuksessa, myös erikoistumisessa on kyse tasapainotilojen muutoksista: jos yhä useampi työskentelee tietotekniikan tai sosiologian parissa, putkimiehen tai kokin ansiot ja arvostus saattavat nousta. Nuorille tällaiset rajattomat ammatinvalintamahdollisuudet luovat tietysti kovia paineita. Oman alan löytämisessä tarvittaisiin omien lahjojen tunnistamisen lisäksi ennustajanlahjoja.

Julkisuuden perusteella yritysmaailmassa menestyneimmiltä vaikuttavat ne, jotka yleisesti hyväksytyillä tavoilla osaavat hyväksikäyttää ihmisaivojen palkitsemisjärjestelmiä; esimerkiksi mitä koukuttavamman tietokonepelin osaat tehdä, sitä menestyneempi olet. (Toisaalta pelimaailmassa on käymässä samoin kuin nettipornossa: pelaaminen on edelleen vangitsevaa, mutta ilmaistarjontaa on jo niin paljon, että alalla on yhä vaikeampi rikastua.) On kuitenkin huomattava, että menestyksen julkisuuskuva ei ole kaikki kaikessa. Vapaissa demokratioissa yritysten ja täten yritysjohtajien menestyminen perustuu edelleen osittain vastaaviin seikkoihin kuin yksilön menestyminen pari- ja ystävyyssuhteissa. Tarvitaan rehellistä, avointa ja vastavuoroista kaupankäyntiä. Yritysmaailmassa tietysti sallitaan kilpailullisuus ja siihen yksilöitä myös kannustetaan – ja toisinaan johtaja on narsistinen sosiopaatti –, mutta muista piittaamaton ahneus tai häikäilemättömyys herättää lähes aina suurta närkästystä. Ihmisellä onkin taipumuksia pyrkiä pitämään suurimpia epäoikeudenmukaisuuksia aisoissa – kuitenkin niin, että samalla ei tuhota työmotivaatiota ja vapautta etsiä menestystä.

Lehden esittämä jatkokysymys koski ns. Matteus-vaikutusta eli vaikkapa parhaimpien oppimisympäristöjen kasautumista niille, joilla jo valmiiksi on parhaat edellytykset. Vastaukseni oli lähinnä spekulointia. En esimerkiksi tiedä, onko kukaan kunnolla tutkinut, minkä verran perheet käyttävät aikaa ja muita resursseja lahjakkaan tai vähemmän lahjakkaan lapsen opastamiseen. Kaikki riippunee perheestä. Joissakin perheissä oppimisvaikeuksista kärsivään lapseen satsataan kaikki liikenevät resurssit. Tilanteesta riippuen vanhemmat pystyvät monesti myös auttamaan vaikkapa lukivaikeuksista kärsivää lasta itse. Toisaalta perheissä tietysti pyritään tukemaan lahjakastakin lasta, mutta aina perheen oma osaaminen tai varallisuus eivät erityislahjakkuuden tukemiseen riitä. Aina lahjakkuutta ei edes tunnisteta tai haluta tuoda esiin. Osa vanhemmista on myös mieluummin liian varovainen ja vaatimaton, jotta ei aiheuta lapselle paineita, liian raskasta lapsuutta tai friikin leimaa koulussa. Perheiden lisäksi opettajatkin ovat hyvin erilaisia siinä, auttavatko he mieluummin lahjakasta vai vähempilahjaista lasta. Perheiden ja oppimisympäristöjen sekä tarvitun tuen erilaisuuden takia on vaikea arvioida, missä määrin lahjakkaita tuetaan muita enemmän.

ps. 18.3. Eräs lukija laittoi palautteena otteen kirjasta Willpower (R. F. Baumeister & J. Tierney) ja kommenttinsa siihen.

However you define success—a happy family, good friends, a satisfying career, robust health, financial security, the freedom to pursue your passions—it tends to be accompanied by a couple of qualities. When psychologists isolate the personal qualities that predict “positive outcomes” in life, they consistently find two traits: intelligence and self-control. So far researchers still haven’t learned how to permanently increase intelligence. But they have discovered, or at least rediscovered, how to improve self-control.

On lohdullista tietää, että tahdonvoimaa voi kehittää ja siten vaikuttaa menestykseensä varsinkin, jos ei ole syntyjään kovin välkky.

Sukupuolista ja niiden tutkimisesta

Vihreä Lanka –lehden välissä ilmestyvän Rönsy-liitteen toimittaja pyysi vastaamaan viiteen sukupuolia ja sukupuolentutkimusta koskevaan väitteeseen. Tässä pidemmät versiot vastauksestani. Tiivistetty juttu ilmestyi 1.3.2013.

Väite 1) "Naiseksi kasvetaan, ei synnytä". Sukupuoli on sosiaalinen konstruktio.

Biologiassa sukupuolen määritelmä on selkeä. Se, jolla on isommat sukusolut, on naaras, ja se, jolla on pienemmät, on koiras/uros. Määritelmä on oivallinen, koska se kattaa kaikki suvullisesti lisääntyvät lajit. Se ei myöskään ole ristiriidassa sen kanssa, että toisinaan joku kokee syntyneensä väärään sukupuoleen. Pääsääntöisesti sukupuolikromosomit, sukuelinten rakenne, hormonitasot, identiteetti ja seksuaalinen suuntautuminen eivät kuitenkaan vaihtele yksilöiden välillä satunnaisesti vaan systemaattisesti tietynlaisina ryppäinä, kaikissa kulttuureissa ja kaikilla lajeilla.

Väite 2) "Naiset ovat Venuksesta ja miehet Marsista".

Selkeimmillään sukupuolten väliset erot ovat fyysisissä ominaisuuksissa. Jos otetaan satunnainen ryhmä miehiä ja naisia, nainen on harvoin ryhmän paras kuulantyöntäjä. Henkisissä ominaisuuksissa taas on eniten päällekkäisyyttä. Tämän takia on ylipäätään mahdollista, että synnynnäisistä sukupuolieroista akateemisessa maailmassa edelleen kiistellään. Yllätyksettömästi keskimääräiset erot ovat suurimpia lisääntymiseen liittyvissä piirteissä (eroista lisää täällä). Tiedetään myös, että useiden ominaisuuksien suhteen miesten kesken on enemmän vaihtelua siten, että molemmissa ääripäissä on aavistuksen enemmän miehiä. ”Paljon lupauksia, paljon idiootteja”, kuten miessukupuolta joskus on luonnehdittu.

Väite 3) Sukupuolia on yhtä monta kuin ihmisiäkin.

En keksi syitä, miksi sukupuoli kannattaisi määritellä samaksi kuin yksilö. Mitä se palvelisi? Ihmisten toki pitäisi suhtautua toisiinsa yksilöinä, ei ryhmän edustajana, mutta lennokkaat määritelmät eivät tässä auta. Tiede ei myöskään ota kantaa, onko hyvä vai huono asia, että suurin osa ihmisistä pitää itseään naisena tai miehenä ja että yleensä se vastaa yksilön biologista sukupuolta.

Väite 4) Sukupuolen tutkimus on politiikkaa, ei tiedettä.

Sukupuolentutkimus on siinä määrin tieteellistä kuin siinä esimerkiksi pyritään empiirisen aineiston perusteella kumoamaan (tai vahvistamaan) hypoteeseja ja teorioita. Poliittista ala on siinä määrin kuin sen teoriarakenteita ja etenkin tuloksia ohjaa pyrkimys vaikuttaa maailman asioihin. Näillä perustein suuri osa takavuosien naistutkimuksesta ei saa puhtaita papereita. On kiusallista, että naistutkimuksen oletettiin edistävän naisten oikeuksia, kun se samanaikaisesti ohjasi nuoria ja lahjakkaita naisia tyhjänpäiväiseen sanaleikittelyyn. Koska ala tällä tavoin marginalisoi naisia ja sukupuolinäkökulmaa entisestään, 1990- ja 2000-lukujen naistutkijat lakkauttaisivat alan itse, jos he olisivat johdonmukaisia.

Väite 5) Sukupuolten tasa-arvo on saavuttamaton utopia.

”Samasta työpanoksesta sama palkka” on eräs tasa-arvon määritelmä. Se on myös helppo toteuttaa. Lisäksi kannatan tasa-arvoisia mahdollisuuksia kaikille, vaikka sellaisenaan vaatimus onkin epätarkka: riittääkö, että lähtötilanne on kaikille sama vai pitääkö kaikilla kirjaimellisesti ja kaikissa elämänvaiheissa olla samanlainen mahdollisuus menestymiseen? Mistä lähtötilanteesta siis puhutaan?

   On yleisesti hyväksyttyä, että työnantaja ei saa valita työntekijää sukupuolen perusteella. Asiaa voidaan kuitenkin tarkastella myös työpaikkojen yleisen jakautumisen kannalta. Tällöin toisinaan ajatellaan, että työpaikat tai uralla eteneminen eivät saa olla yhteydessä sukupuoleen. Tämä näkemys on vaativampi, sillä työpaikkojen jakautuminen tai urakehitys saattavat olla yhteydessä sukupuoleen muista syistä kuin työnantajan tekemistä sukupuolipäätöksistä. Kysymys on ikiaikainen: missä määrin valtiolla on oikeus puuttua yksilöiden – työntekijöiden tai työnantajien – päätöksiin. Riippumatta siitä, miten yhteiskunta tämän kysymyksen ratkaisee, taloudellisen tasa-arvon ja vapauden välillä on aina ristiriitaa (ks. samasta ristiriidasta suhteessa perintöveroon).

Torjunta ja vaistotoiminnat

Seuraava kirjoitukseni ilmestyi Tieteessä tapahtuu 1/2013 -lehdessä.

Esittelin Tieteessä tapahtuu 5/2012 –lehdessä evoluutiopsykologian ja Edvard Westermarckin näkemyksiä sukusiitoksen välttämisestä. Petter Portin kysyy tähän liittyen tärkeitä tarkennuksia (Tieteessä tapahtuu 6/2012): mitä käyttämäni ilmaus ”käänteinen leimautuminen” tarkoittaa ja miten se eroaa psykoanalyyttisesta ”torjunnasta”?

   Kuvasin termillä käänteinen leimautuminen (reverse imprinting) sitä vastenmielisyyden tunnetta, jota varhaislapsuuden läheisyys synnyttää siskoihin ja veljiin, isiin ja tyttäriin sekä äiteihin ja poikiin, jos nämä ajattelevat keskinäistä seksiä. Kuten todettua, maailmalla ilmiötä kutsutaan Westermarck-efektiksi. Kyse on luonnonvalinnan suosimasta taipumuksesta, joka on suojannut esivanhempiamme sisäsiitoksen haitoilta. (Yleensä leimautumisella tarkoitetaan joidenkin lintulajien poikasten taipumusta seurata emoaan kuoriutumisen jälkeen. Jos muna on siirretty haudottavaksi vieraan lajin pesään, kuoriutuva poikanen saattaa leimautua kasvattiemoonsa niin, että kasvettuaan aikuiseksi se pyrkiikin parittelemaan vain kasvattilajinsa edustajan, ei oman lajinsa kanssa. Käyttämäni ”käänteistermi” pyrki siis tämän kankeahkon analogian avulla valaisemaan inestiaversion luonnetta.)

   Psykoanalyysi sen sijaan esitti, että insestikiellot tuottaisivat ”torjunnan” eli insestisten halujen puutteen. Alalla siis biologian vastaisesti spekuloitiin, että ihmiseltä löytyisi luontainen halu insestiin, joka sitten kulttuuristen kieltojen voimalla työnnetään alitajuntaan. Tämä ei muistuta etäisestikään Westermarckin teoriaa sukupuolisesta aversiosta ja siihen liittyvästä rankaisuhalusta, joiden takana, kuten todettua, on runsas empiirinen todistusaineisto.

   Psykoanalyyttinen ajatus alitajuntaan torjutuista traumoista on taas eri asia. Siinäkin on kyse epätäsmällisestä ja tästä syystä vaikeasti kumottavissa olevasta teoriasta. Voidaan myös kysyä, miksi ihminen olisi varustettu torjuntamekanismilla, joka saa hänet torjumaan/unohtamaan eloonjäämisen kannalta tärkeitä, vaikkakin traumaattisia tapahtumia. Evoluution olettaisi pikemminkin suosivan niitä, jotka ovat hyviä muistamaan tuskallisia tapahtumia. Ahdistus lienee traumaattisten muistojen koko pointti: sen avulla pystymme välttämään vaarallisia paikkoja, tilanteita ja henkilöitä. Freudilainen ajatus, että luonto antoi meille hälytyssignaalin – muiston herättämä ahdistus – ja sitten laittoi hälytykselle vaimentimen – torjunta –, jotta emme kärsisi hälytyksen tuomasta epämukavuudesta, on yksinkertaisesti epäjohdonmukainen. Lisäksi vaikka vaimentimen esitettiin suojaavan ihmistä, se piti kuitenkin psykoanalyysin mukaan terapialla poistaa. Toisin sanoen, vaikka luonto tuotti suojamekanismin muistojen traumaattisuutta vastaan, psykoanalyytikko ei nähnyt ongelmia tämän suojan tuhoamisessa. Traumateoriaa voidaankin pitää malliesimerkkinä ”hyvästä” terapeuttisesta teoriasta, lähes liikeideasta: sekä traumaattiset muistot että niiden torjunta vaativat hoitoa.

   Vaistoista Portin sanoo olevansa taipuvainen ajattelemaan, että niitä ei tavata ihmisellä lainkaan. Kyse on tietysti vaiston, vaistomaisen ja vaistonvaraisen määritelmistä. Mikäli termeillä tarkoitetaan lajille sisäänrakennettuja tai synnynnäisiä taipumuksia johonkin lajille tyypilliseen ja yleiseen käyttäytymiseen, ihmisellä voidaan sanoa jopa olevan enemmän ja monimutkaisempia vaistoja kuin muilla eläimillä. Portinkaan tuskin pitää ihmisvauvaa tyhjänä tauluna, jolla ei ole vaikkapa nisän imemiseen liittyvää vaistoa. Ja jos myönnetään, että simpanssiserkuillamme on vaistoja, pitäisi pystyä perustelemaan, miksi ja miten ihminen olisi vaistonsa kadottanut. Ihmisen ylivertainen oppimiskyky ei suinkaan ole poistanut tarvetta vaistonkaltaisille valmiuksille, vaan oppiminen päinvastoin pitkälti nojaa niihin. Oppiminen olisi siis mahdotonta ilman joukkoa ennakkokäsityksiä siitä, mikä on oppimisen arvoista. Jopa ihmisen moraalitunteiden kirjoa ja valmiuksia moraaliseen käyttäytymiseen voidaan pitää vaistonkaltaisina reaktioina – jotka saattavat vastata jopa silmän rakenteen mutkikkuutta.

   Vaiston tai vaistonvaraisen määritelmä on kaikesta huolimatta häilyvä: kaikissa ominaisuuksissa on kyse synnynnäisyyden asteesta, ei joko tai -ominaisuudesta. Siksi koko termi ei monissa tapauksissa ole mielekäs, käyttäytymistä kun ei voida selkeällä tavalla jakaa opittuun ja synnynnäiseen. Voidaan toki sanoa, että jotkin ominaisuudet ovat synnynnäisempiä kuin toiset, mutta synnynnäisetkin piirteet – anatomisista piirteistä vaistotoimintoihin – vaativat aina tiettyjä ympäristötekijöitä kehittyäkseen. Esimerkiksi ihmisen kielikykyyn kuuluu joukko synnynnäisiä valmiuksia, jotka muilta lajeilta näyttävät puuttuvan. Silti kielen oppiminen vaatii, että lapsuusympäristössä puhutaan jotakin kieltä. Tietyn kielen, vaikkapa suomen, oppiminen taas vaatii, että ympäristössä puhutaan juuri tätä tiettyä kieltä. Suomen oppiminen on siis vähemmän synnynnäistä kuin ylipäätään kielen oppiminen. Kielikyvyn universaaliuden vuoksi on perusteltua puhua kielivaistosta mutta ei suomenkielenvaistosta.

Sukulaisuus ja sukulaisten auttaminen

Toisinaan kuulee sanottavan, että yksilöllä on 50 prosenttia vaikkapa oman isänsä geenejä. Toiset taas väittävät, että ihmisen geenit ovat 98,5 prosenttisesti samoja kuin simpansseilla. Miten tämä on mahdollista? Eikö oma isä muka ole läheisempää sukua kuin simpanssi? Kyse on luonnollisesti eri asioista, aivan kuten geenikin voidaan määritellä monella tavalla. Oletetaan, että meillä on kaksi kappaletta samaa keskiajalla käsinkirjoitettua (eli väistämättä jonkin verran erilaista) kirjaa. Tällöin voimme verrata niiden samankaltaisuutta monen eri asian suhteen. Missä määrin vaikkapa kirjan kappaleet tai luvut ovat identtisiä? Tai minkä verran sanat eroavat toisistaan? Tai yksittäiset kirjaimet?

Samalla tavoin on mahdollista päästä eri lukemiin geneettisen sukulaisuuden kohdalla. 50 prosenttia tai 98 prosenttia yhteistä eivät tarkoita mitään, jos ei ole määritelty verrattavien yksiköiden kokoa. Jos vaikkapa verrataan kokonaisia kromosomeja, yhteinen prosenttiosuus on nolla, koska pienikin ero missä tahansa kromosomin kohdassa tekee kromosomit erilaisiksi. Richard Dawkins kirjoittaa:

Usein mainittu luku noin 98 prosenttia ihmisen ja simpanssien yhteiselle geneettiselle materiaalille ei oikeastaan viittaa kromosomien lukuihin eikä kokonaisten geenien lukuihin, vaan DNA:n ”kirjainten” lukuihin (teknisesti emäspareihin), jotka vastaavat toisiaan ihmisen ja simpanssin vastingeeneissä. Tässä on kuitenkin sudenkuoppa. Jos geenit asetetaan rinnakkain naiivisti, puuttuva (tai lisätty) kirjain, ei niinkään virheellinen kirjain, johtaa siihen että seuraavat kirjaimet eivät vastaa toisiaan, koska tässä tilanteessa  kaikki siirtyvät yhden askeleen verran (siihen saakka että vastakkainen virhe palauttaa ne taas oikeaan tahtiin). On selvästi epäreilua päästää poikkeavuudet kasvamaan tällä tavalla.

Mikäli DNA:ta todellakin luettaisiin kuin piru Raamattua, lajien sukulaissuhteet jäisivät todella pieniksi. Oikeastaan tällöin tulisi mahdottomaksi verrata vaikkapa ihmistä ja simpanssia, koska niillä on jopa eri määrä kromosomeja. Mutta koska simpanssin geenien vastinpareja voidaan helposti löytää ihmiseltä – vaikka ne olisivatkin evoluutiossa ajautuneet eri kromosomeihin – vertailu on tehtävä menetelmällä, joka löytää nämä vastaavuudet. (Ihmisellä on 23 kromosomiparia ja simpansseilla ja gorillalla 24. Ihmisen kromosomi numero kaksi on simpanssilla kahtena osana.)

Yksi ratkaisu on verrata eri lajien DNA-rihmojen yhteensopivuutta samassa liuoksessa. Jos eri lajien rihmat ovat hyvin samanlaisia, niiden erottamiseen tarvitaan suurempia lämpötiloja. Ja jos rihmat ovat hyvin erilaisia kuten vaikkapa ihmisellä ja kengurulla, rihmat erkanevat toisistaan helpommin. Emäsparit ovat kuin vetoketju, joka on sitä heikompi, mitä enemmän siitä puuttuu hampaita. Toinen ja huomattavasti kalliimpi menetelmä on lukea geenien emäsjärjestys suoraan ja sitten verrata eri lajien kirjainjonojen samankaltaisuutta. Menetelmän kalleuden vuoksi tällöin on yleensä tyydyttävä pieniin osiin koko genomista.

Eri lajien välisissä sukulaisuuksissa on siis kyse DNA:n emäsjärjestyksen samankaltaisuudesta. Sitä voidaan kuvata kaaviolla, johon voidaan tarvittaessa mahduttaa vaikka kaikki maailman lajit. Menetelmän toimivuudesta kertoo se, että geneettisiä sukulaisuussuhteita koskeva aineisto on kiistatta osoittautunut yhteensopivaksi muunlaisten aineistojen kanssa (fossiilit, anatomiset erot jne.).

Puhuttaessa lajin sisäisestä sukulaisuudesta tarkoitetaan aivan eri asiaa. Sukulaisuutta mittaavat lukemat kertovat ainoastaan sen, millä todennäköisyydellä yksi geeni on periytymishistoriasta johtuen sama kuin vaikkapa isällä (50%) tai isoäidillä (25%). Näin esimerkiksi lapsen sukulaisuusprosentiksi omaan sisarpuoleensa saadaan 25 (sillä vain toinen vanhemmista on yhteinen). Mutta koska on kyse samasta lajista, eivätkö loputkin geenit ole hyvin pitkälti samanlaisia? Miten luonnonvalinta on muka voinut tuottaa lämpimät perhetunteemme, kun geneettiset erot ovat väkisinkin melko pieniä? Biologithan selittävät sukulaisavun evoluutiota nimenomaan jaettujen geenien avulla.

Kuvitellaan, että yksilöiden väliset erot ovat tavallista pienempiä. Populaatio on vaikkapa vahvasti sisäsiittoinen niin, että 99 prosenttia kenen tahansa geeneistä on identtisiä kenen tahansa muun geenien kanssa. Sukulaisten kautta toimiva luonnonvalinta toimii kuitenkin edelleen. Periytymisen kautta tulee aina varmasti samat geenit, mutta muut geenit ovat samoja vain 99 prosenttisesti. Kuinka paljon luonnonvalinta voi saada aikaan populaatiossa, jossa 99 prosenttia geeneistä on samanlaisia? Varmasti jonkin verran; vähemmän tietysti kuin jos geenit olisivat 90 prosenttisesti samanlaisia, ja enemmän, jos 99,9 prosenttia geeneistä olisi samanlaisia. Keskeistä on, että luonnonvalinnalla on mahdollisuus toimia, jos yksilöiden välillä vain on geneettisiä eroja. Ja pienetkin erot riittävät, jos tilaisuuksia ja aikaa on tarpeeksi.

Kun siis arvioidaan sukulaisaltruismin kautta leviävien geenien vaikutusta, pelkkä sukulaisuusprosentti ei riitä. Pitää huomioida myös populaation keskimääräinen sukulaisuusaste. Tämä laajennus on perusteltu, sillä jos populaatio on jo läheistä sukua (esim. sisäsiittoinen), perheenjäsenten suosimisesta koituu luonnonvalinnan silmissä yksilön geeneille vähemmän etua. Monesti onkin niin, että liikkuminen ryhmien välillä on sen verran rajoittunutta, että vuorovaikutuksessa olevat yksilöt ovat väistämättä geneettisesti samankaltaisia. Tästä syystä kokeellisen biologian harjoittajat joutuvat sukulaisuusarvioissaan käyttämään työläämpiä menetelmiä, niin kutsuttuja molekyylimarkkereita. Maallikoille ja aloitteleville biologeille taas useimmiten riittää yhteiseen edeltäjään perustuva sukulaiskerroin.

Toisinaan teoria sukulaisvalinnasta (kin selection) esitetään hieman virheellisesti väittämällä, että sukulaisvalinnan takia eläimillä olisi taipumus olla avuliaita niitä kohtaan, joilla on paljon samoja geenejä. Erhe perustuu usein laiskuuteen kuvata teoriaa kunnolla. On nimittäin selvää, että kun sukulaisvalinnan teoriaa sovelletaan avuliaisuuteen, se koskee vain ja ainoastaan avuliaisuuden takana olevia geenejä. Muilla geeneillä ei ole tässä tarkastelussa roolia. Useimmilta ihmisiltä ja monilta muiltakin lajeilta mitä ilmeisimmin löytyy esimerkiksi samat maksan kehittymistä ohjaavat geenit. Silti minun maksageenini eivät piittaa sinun maksageeniesi hyvinvoinnista.

Toisin sanoen sukulaiskerroin on yhteydessä altruismiin sen takia, että kerroin paljastaa, millä todennäköisyydellä nimenomaan altruismigeeni on yhteinen. Sukulaiskertoimen avulla voidaankin hyvin nähdä, että vaikkapa sisaruksia kohtaan tunnettu altruismi voi helposti kehittyä sukulaisvalinnan avulla, mutta että serkkuihin kohdistuvan altruismin kehittyminen on selvästi vaikeampaa. Sukulaisvalinnan tai siihen liittyvän kokonaiskelpoisuuden (inclusive fitness) teoria ei siis tarkoita, että yksilölle olisi kehittynyt taipumus uhrata henkensä yhdeksän serkkunsa puolesta, kuten joskus populaaristi vitsaillaan. Se kertoo vain, että luonnonvalinta voisi suosia sellaista käyttäytymistä ohjaavaa geeniä.

Pahimmilta väärinkäsityksiltä on helppoa välttyä, kun muistaa seuraavat seikat:

1) Teoria sukulaisuussuhteet huomioivasta luonnonvalinnasta ei varsinaisesti pyri kuvailemaan altruistista käyttäytymistä. Sukulaisvalinta ei siis ole psykologinen teoria.

2) ”Altruismigeeni” ei ohjelmoi yksilöä toimimaan älykkäästi altruismigeenin puolesta. Se vain määrittelee joitakin yleisiä käyttäytymissääntöjä, kuten esimerkiksi ”ruoki ammottavia kitoja pesässä, jossa elät”. Kun siis näemme eläinten suosivan sukulaisiaan, emme näe synnynnäistä altruismitaipumusta, joka perustuu eläimen tekemiin havaintoihin jaetuista geeneistä. Sen sijaan eläimet suorittavat ”ohjelmia”, jotka kehottavat altruismiin sellaisia yksilöitä kohtaan, jotka lajin evoluutiohistoriassa riittävän usein ovat olleet sukulaisia (tai vaihtoehtoisesti tehneet altruistille tai altruistin sukulaiselle vastapalveluksia, ks. alla). Sukulaisvalinta siis toimii, vaikka yksilö ei tietäisi omia sukulaisiaan: riittää, että se käyttäytyy kuin tämän tietäisi.

Koska omiin jälkeläisiin kohdistuvat tunteet ovat niin voimakkaita ja koska teoria vaikuttaa niin yksinkertaiselta, sukulaisvalinta voi tulla varomattomalle ajattelijalle liian houkuttelevaksi. Tällöin vaihtoehtoisia polkuja altruismin kehittymiseen ei kenties tule riittävästi pohdittua. Ache-intiaaneilla on esimerkiksi havaittu, että vaikka sukulaisia yleisesti ottaen suositaan ruoka-avun antamisessa, sellaiset sukulaiset saivat enemmän, jotka olivat aiemmin auttaneet kyseistä ruokakuntaa. Apu ei siis mennyt niille sukulaisille, joita se olisi eniten hyödyttänyt. Tämänkaltainen syrjivä altruismi selittyy sukulaisuuden sijasta vastavuoroisuudella, eli periaatteella ”raavi minun selkääni niin minä raavin sinun”. (Tätä aihetta tarkastellaan erityisen perusteellisesti Ihmisluonto –kirjassa).