keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Psykoanalyysi ja pseudotiede

Tieteessä tapahtuu 8/2010 -lehdessä oli lyhyt kirjoitukseni liittyen psykoanalyysin tieteellisyyteen. Tässä kirjoitus on hieman pitempänä versiona.

Psykoanalyysi on malliesimerkki pseudotieteestä

Viimeisimmässä Tieteessä tapahtuu –lehdessä (7/2010) oli kaksi kirjoitusta, joissa yritettiin nostaa psykoanalyysia tieteelliseksi teoriaksi tai tutkimusmuodoksi. Pekka Wahlstedt arvioi Freudin jalanjäljillä –kirjaa (toim. Minna Juutilainen ja Ari Takalo. Teos 2009): ”Freudin jalanjäljillä on monipuolinen ja yleistajuinen teos, joka pyrkii purkamaan väärintulkintoja ja yksinkertaistuksia ja osoittamaan että psykoanalyysi on tiedettä ja että sen perusajatukset ovat edelleen ajankohtaisia ja tarpeellisia.” Lauri Rauhala taas kirjoittaa psykoanalyysien olevan ”relevantti ja arvokas” tutkimusmuoto.


Psykoanalyysin epätieteellisyyteen on useita syitä: Se on A) subjektiivista eli tulokset riippuvat ”tutkimuksen” tekijästä, B) testaamatonta eli väitteiden pätevyyttä ei voida todentaa ja C) ei-julkista eli joko sen tulokset tai menetelmät ovat salaisia. Joskus psykoanalyysi myös perustuu analyytikon ideologiseen näkemykseen esimerkiksi siitä, millainen on hyveellinen tai normaali ihminen, eli toisin sanoen se on D) riippuvaista ei-tiedollisista perusteista. Kaikki mainitut kriteerit eivät luonnollisesti toteudu kaikkien analyysien kohdalla, mutta yleisesti ottaen tilanne on tämä.

Kenties kuuluisin ja ehkä myös kiistellyin tieteen määritelmä on Karl R. Popperiin liitetty ajatus teorian falsifioituvuudesta eli kumoutuvuudesta. Popperin mukaan psykoanalyysi on pseudotiedettä sillä perusteella, että sen väittämiä ei voida osoittaa vääriksi. Analyytikot ovat pyrkineet ohittamaan Popperin muun muassa väittämällä, että psykoanalyysi ei edes pyri ennustamaan käyttäytymistä. Tämänkaltainen puolustelu kuitenkin epäonnistuu, sillä mikäli teorian perusteella ei voida tehdä ennustuksia, teoria ei myöskään pysty osoittamaan, miten jokin havaittu käyttäytyminen liittyy aiempiin tapahtumiin. (Toisaalta samalla on ilmeistä, että osa alan teoriarakennelmista ja etenkin istunnoissa esiin tulleista väitteistä on falsifioitavissa.)

Tähän liittyen Wahlstedt kirjoittaa aivotutkimuksen huomanneen, ”että varhaislapsuuden kokemukset vaikuttavat aivoihin ja geeneihin”. Huomio lapsuuskokemusten vaikutuksista on päivänselvä, eikä se ole argumentti psykoanalyysin puolesta. Totta kai kokemukset näkyvät aivoissa; missä muuallakaan? Tämän jälkeen Wahlstedt mainostaa aivotutkimuksen ja psykoanalyysin synteesiä, neuropsykoanalyysia. Kyseinen rakennelma ei kuitenkaan ole nostanut psykoanalyysia tieteeksi. Toistaiseksi näyttää siltä kuin psykoanalyytikot vain kosiskelisivat neurotieteilijöitä saadakseen tieteellistä uskottavuutta. Ihmisaivot ovat tunnetun universumin monimutkaisin rakennelma, joten siitä voidaan sopivasti kikkailemalla löytää lähes mitä tahansa vastaavuuksia Freudin ja hänen seuraajiensa teorioihin. Köykäisiä analogioita – esimerkiksi lapsuuden muistijärjestelmän kehittymisen ja torjunnan välillä – ei kuitenkaan voida testata, ennustaa tai kumota. Neuropsykoanalyytikoiden tulisikin kertoa, minkälainen neurotieteiden saama tutkimustulos olisi ristiriidassa psykoanalyyttisten väitteiden kanssa. ”Muuten heidän panoksensa tieteelliseen keskusteluun on horoskooppien tasoa”, kuten Marko Hamilo on todennut.

Psykoanalyysin saamasta kritiikistä Wahlstedt kirjoittaa:

Monet kriitikot edustavat muita tieteenaloja ja ovat hankkineet tietonsa toisenkäden lähteistä. Kriitikot myös usein samastavat psykoanalyysin Freudiin eivätkä tiedä, että psykoanalyysi on Freudin päivistä kehittynyt paljon ja siinä on paljon erilaisia koulukuntia. Kritiikki nousee ennakkoluuloista ja mustavalkoisesta ajattelusta, mikä tulee esiin siinäkin, että arvostelu on sävyltään hyökkäävää ja leimaavaa.


Tässä kohdin Wahlstedt sortuu argumentaatiovirheisiin. Kriitikoiden edustamalla tieteenalalla, lähteiden ensi- tai toiskätisyydellä, kritiikin motiiveilla tai kritiikin sävyllä ei ole merkitystä siihen, ovatko esitetyt väitteet päteviä vai ei.

Kokonaan toinen kysymys on psykoanalyysin tapa suhtautua kritiikkiin: Yleensä se joko jätetään huomiotta tai sitten vedotaan Wahlstedtin tavoin psykoanalyysin kehittymiseen. Marko Hamilon blogillaan esittämä kuvaus samaisesta Freudin jäljillä –kirjasta on osuva: ”Tieteenfilosofi Ari Takalon kirjoituksessa toistuu psykoanalyysin kritiikinkritiikille tyypillinen todistustaakan kääntäminen. Kun kritisoit Freudia, se ei kuulemma päde nykypsykoanalyysiin. Kun kritisoit nykypsykoanalyysin jotakin suuntausta, se ei kuulemma päde Freudiin tai mihinkään muista suuntauksista.” Hamilo jatkaa, että psykoanalyysin kannattajat voisivat esittää edes yhden psykoanalyyttiseksi tulkitsemansa teorian, joka kestäisi empiirisen testaamisen. ”Jos tällainen teoria löytyy, voimme sitten tarkistaa, oliko se alkuperäinen freudilainen teoria vai jokin uuspsykoanalyysin muunnoksista. Mutta samaan tapaan kuin yhden suuntauksen kritiikki ei päde muihin suuntauksiin, ei yhden empiirisestä testistä selvinneen psykoanalyyttisen väitteen perusteella voi sanoa mitään mistään muusta psykoanalyyttisen perinteen sisälle luettavasta teoriasta.” Lisäksi on paikallaan kysyä, että jos Freudilla ei kerran ole enää niin isoa roolia, miksemme tästäkään kirjasta saa lukea psykoanalyysista ilman Freudia? Lähes jokaisessa luvussa viitataan useaan otteeseen Freudiin – myös muussa merkityksessä kuin historiallisena kuriositeettina.

Wahlstedt jatkaa: ”Kaikenlainen reduktionismi on psykoanalyysille vierasta, ja yksi Freudin suuri keksintö oli, että mieli ja ruumis ovat vuorovaikutuksessa keskenään.” Wahlstedtin huomio reduktionismin vastaisuudesta pitää paikkaansa, mutta sillä ei ole mitään tekemistä jälkimmäisen, hieman jo humoristisen ajatuksen kanssa. Mielen ja ruumiin yhteyttä on tietysti havainnoitu kauan ennen Freudia, jo antiikin aikaan. Eikä Freud keksinyt edes piilotajuntaa. Kärjistäen sanottuna: kun Freudin ”keksinnöt” olivat tosia, ne olivat joko entuudestaan tunnettuja tai triviaaleja. Ja se, mikä on hänen omaansa, on virheellistä, tai ainakin siinä hän on heikoimmillaan.

Samassa lehdessä oli myös Lauri Rauhalan lyhyt artikkeli psykoanalyysin tieteellisyydestä. Alan yleisen hahmottomuuden suhteen hän osuu oikeaan:

Esimerkiksi psykoanalyysi ei voi oman vapaan assosiaatiomenetelmänsä avulla vastata kysymykseen, mitä psykoanalyysi tutkimusalana on, eli millaiseksi olioksi tutkimuskohde siinä edellytetään, mitä siinä tavoitellaan, miten perustellaan, että valittu menetelmä on ongelmien kannalta relevantti (niiden perusluonnetta vastaava), miten tulokset ilmenevät ja miten osoitetaan luotettava näyttö niiden hyödyllisyydestä.


Vaikka psykoanalyysi voi tällä tavoin olla lähes kaikkea (sitä on sanottu jopa performanssitaiteeksi), Rauhala silti puolustaa alan tieteellisyyttä tai vähintäänkin sen sopimista tutkimusmuodoksi. Vaihdoin seuraavissa lainauksissa psykoanalyysin tilalle homeopatian. Sitaateista käy ilmi, miten Rauhalan hyväntahtoiset tyhjänpäiväisyydet sopivat miltei mihin tahansa humpuukihoitoon.

Hermeneuttinen analyysi osoittaa, että homeopatiassa tutkimus tapahtuu ihmistajunnan elämyksellisellä kokemistasolla. Kokemuksessa ilmenee tavallisesti jokin mielellinen sisältö jostakin kohteesta (tapahtuma, ilmiö, asiantila). Jos se ei ilmene, vaan on tiedostamaton, se pyritään homeopatiassa paljastamaan. ...Maailma ei vaikuta elämiskelpoiselta. Siinä vain ajelehditaan ilman persoonallista ohjaavaa otetta omaan elämään. Tässä on homeopatian paikka. Kokemustapa ja sen säätelemä toiminnallisuus tarvitsevat muutosta. Näistä lähtökohdista homeopatiaan hakeutujalla on useimmiten hyvä motivaatio muutoksen etsintään. ...Edelliset analyysit osoittavat, että homeopatia ja homeopatian periaatteiden mukaan toimivat homeopaattisterapeuttiset järjestelmät ovat ammatillisesti pätevissä käsissä omanlaisia järkeviä ihmistutkimuksen muotoja. ...Muutoksen täytyy ilmetä elämäntaidon jossakin muodossa toimivana, jotta se olisi todellinen. Homeopatiassakin merkitysten muutos maailmankuvassa voi tapahtua vain uutena ymmärtämisenä (kuten kasvatus- ja sivistämistoiminnoissa yleensä). Homeopatia onkin parhaiten käsitettävissä yhtenä erityiskasvatuksen muotona, jossa tutkimus ja vaikuttaminen kietoutuvat vastavuoroisesti toisiinsa jatkuvasti etenevänä prosessina.


Mikään Rauhalan kirjoituksessa ei tue sitä, että psykoanalyysi kykenisi tieteelliseen tutkimukseen tai tiedontuottamiseen. Itse analyysiprosessista hän toteaa: ”Prosessi etenee dialogina analyytikon ja analysoitavan välillä merkityksillä ja niihin sitoutuneella dynamiikalla operoiden. Vähitellen epärealistiset merkitykset realisoituvat, tyytymättömyys itseen ja vihamielisyys toisia ihmisiä kohtaan lientyvät ja itseohjauksellisuus oman elämän kulkuun vahvistuu.” Ensin Rauhala siis sanoo, että psykoanalyysia ei oikeastaan voida edes määritellä, mutta sitten perään hän väittää varsin spesifisti, että analyysissa ihmisten vihamielisyys vähenee ja heistä tulee itseohjautuvampia. Se, että psykoanalyysi on tällä tavoin riippuvaista analyytikon mielivaltaisista tavoitteista ja hoitoarvioista, on, kuten todettua, yksi syy pitää alaa pseudotieteenä.

Psykoanalyysin tehokkuutta vaikkapa vihamielisyyden vähentäjänä, on totta kai mahdollista tutkia satunnaistetuin verrokkitutkimuksin. Toistaiseksi tämänkaltaisia riittävän huolellisia tutkimuksia ei kuitenkaan ole juuri tehty. Joissakin alan tutkimuksissa sen sijaan on turvauduttu arveluttavaan tilastokikkailuun, jotta hoidoille olisi saatu vaikuttavuutta (ks. esim. keskustelu Journal of American Medical Association –lehdessä 2009, 301(9): 930–933. Käsittelin tapoja, joilla psykoanalyysin hoitotehotutkimuksista saataisiin päteviä, kirjassani Tavataan ensi viikolla, Terra Cognita 2007.)

Toisaalta vaikka psykoanalyysi onnistuisikin vähentämään yksilön vihamielisyyttä, asialla on hyvin vähän tekemistä psykoanalyyttisen teorian totuudellisuuden kanssa. Positiivinen hoitotulos ei siis todista teoriaa, vaan tekee siitä vain mahdollisesti toden. Saatu tuloshan voi hyvin perustua syihin, joilla ei ole mitään tekemistä teorian kanssa. Yhtä lailla negatiivinenkin hoitotulos on merkityksetön psykoanalyyttisen teorian totuuden kannalta. Voimme esimerkiksi ymmärtää kaiken jostakin vaivasta, mutta se voi silti olla parantumaton. Vastaavasti psykoanalyyttinen teoria saattaisi periaatteessa paljastaa vaivan todelliset syyt ilman, että se pystyisi tarjoamaan tehokasta hoitoa. Toisin sanoen minkälaisia käytännöllisiä seikkoja psykoanalyyttisen terapian tehokkuuteen liittyykin, terapeuttinen ympäristö ei ole sovelias paikka teorian totuuden vahvistamiseksi. Siihen tarvitaan tiedettä.

keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Ilman kilpailijoita ei olisi rakkautta

Ihminen on siitä harvinainen nisäkäs, että se muodostaa pitkiä pari- ja perhesuhteita. Tässä mielessä ihminen muistuttaa enemmän lintuja, joilla molemmat osapuolet tyypillisesti ottavat osaa poikasten hoivaan. Tällaisen ”lisääntymisosuuskunnan” perustamiseen tarvitaan rakkautta. Vain parisiteitä muodostavilla ja yhteistä poikashoivaa harrastavilla lajeilla on syy tuntea rakkaudenkaltaisia tunteita; muille lajeille riittää seksuaalinen himo. (Tietysti ei tiedetä, mitä perheitä perustavat eläimet tuntevat, jos mitään, mutta fysiologiset reaktiot ovat osittain samoja kuin ihmisillä.)

Rakkauden tehtävä on myös toimia uskottavana signaalina sitoutumishalusta: koska hän jaksaa lempeästi leperrellä ja olla kanssani näin paljon, hänen täytyy olla kiinnostunut myös minusta, ei pelkästään vartalostani. Rakastunut on siis uskottava, koska hän rakkautensa sokaisemana tekee niin epärationaalisia asioita. Rakkauden kohteelle ei toisin sanoen kannata järkeillä, että ”olet parasta, mihin tasoiseni yksilö voi näissä olosuhteissa yltää”.

Rakkauden olemusta selvitettäessä kannattaa miettiä kuvitteellista eläinlajia, jolla puolisoiden intressit olisivat aina täysin yhteneviä, paketoituna vain yhteisiin jälkeläisiin. Pariskunnat siis olisivat aina uskollisia toisilleen ja jopa kuolisivat samaan aikaan. Kummallakaan ei olisi muita sukulaisia, joista huolehtia. Olisiko tällaiselle lajille kehittynyt täydellinen romanttisseksuaalinen rakkaus?

Näin tuskin olisi tapahtunut. Kumppaneiden suhde pikemminkin olisi kehittynyt muistuttamaan saman organismin solujen välistä suhdetta. Sydänsolujenkaan ei tarvitse rakastua maksasoluihin toimiakseen harmonisesti. Rakkaus olisi siis turhaa, koska jos ei olisi vaihtoehtoisia kumppaneita, uskollisuutta tai sitoutumista ei tarvitsisi todistella. Rakastuminen olisi tuhlausta eikä seksikään tuottaisi mielihyvää. Puolisot olisivat kehittyneet rakastamaan kumppaniaan kuten itseään, mutta juju onkin juuri siinä: kukaan ei oikeasti rakasta itseään, paitsi vertauskuvallisesti.

Evoluution silmissä puolisot olisivat yhtä ja samaa lihaa. Kaikki ne tunteet, joita meillä on kumppaniamme kohtaan, jotka tekevät suhteesta niin suurenmoisen kun se sujuu hyvin – ja tuskaisan kun se sujuu huonosti – eivät olisi koskaan kehittyneet.
Ilman kilpakumppaneita ei siis olisi rakkautta. Sängyssä ei koskaan ole vain kahta ihmistä.

tiistai 1. kesäkuuta 2010

Rakkaudesta

Annoin Olivia-lehdelle haastattelun, joka on tässä kysymyksineen. (Itse juttu on hieman tiiviimpi, ks. Olivia 6/2010.)

Mitä ajattelet termistä romanttinen rakkaus?

Sana ”romanttinen” on tuossa tavallaan turha, koska se kuuluu rakkauteen joka tapauksessa. Rakkaus on ihmisen tunteista voimakkaimpia ja merkityksellisimpiä. Sillä on selkeä tehtävä parisuhteen eli eräänlaisen lisääntymisosuuskunnan muodostumisessa. Tunne ohjaa hakeutumaan kumppanin luokse ja pysymään hänen luonaan. Lisäksi sen tehtävä on toimia vastapuolelle uskottavana signaalina sitoutumishalusta.

Oletko itse romanttisesti rakastunut?

Ihmislajille on tyypillistä piilotella useimpia lisääntymiseen liittyviä toimintoja. Siksi tällaiset kysymykset koetaan usein liian henkilökohtaisiksi. Vanhoille pariskunnille on tyypillistä, että jos vastaus on kyllä, puoliso saattaa tivata, ”Kuka se on?”.

Mikä on sinun mielestäsi rakkautta?

Ihmiset määrittelevät rakkauden eri tavoin. Siksi olisi hyvä tarkentaa, puhutaanko parisuhderakkaudesta vai vaikkapa rakkaudesta jälkeläisiin. Ymmärrän rakkauden siten kuin kuvittelen useimpien sen ymmärtävän: pakonomaiset ajatukset ja kaipaus rakastettua kohtaan. Ja suuri onni, kun tämä on lähellä.

Miten ajatuksesi romanttisesta rakkaudesta on muuttunut/kehittynyt siitä, kun olit 18-vuotias?

Teini-ikäisenä mukana oli voimakkaampaa hormonitoimintaa ja iso annos jännittävää uutuudenviehätystä. Toisaalta se suloisenkipeä pistos sydämessä ei silti ole kovin erilainen vanhempanakaan. Myöskään tieto rakkauden biologisesta taustasta ei muuta tunteen viehätystä.

Voiko ihminen oppia rakastamaan toista, vaikka ei alussa rakastaisikaan?

Yleensä parisuhteet kai alkavat vain pienestä ihastuksesta kasvaen vähitellen. Näinhän ystävyydetkin alkavat. Syvimmän rakkauden kehittyminen vaatii nähdäkseni vastarakkautta; rakastumiset ikään kuin ruokkivat toisiaan. Mutta varmasti on myös mahdollista, että alussa on jopa inhon tunteita toista kohtaan.

Voiko päättää lopettaa rakastamasta – uskotko, että se onnistuu päätöksellä?

Kuten nälkää tai janoa, rakkautta voi ruokkia ajatuksillaan tai sitä voi yrittää vaimentaa. Paras lääke on kuitenkin olla kohteesta erossa tai rakastua toisaalle – tai sitten pitää asua tämän kanssa jokunen vuosi.
Rakkauden ja parisuhteen vaalimiseen/torjumiseen liittyy tietysti paljon järjenkäyttöä, mutta päätökset eivät synny ilman tunteita.

Millaisia harhakäsityksiä yhteiskunnassa saattaa olla romanttisesta rakkaudesta?

Joissakin yhteisöissä kuvitellaan, että ihminen voisi rakastua vain kerran. Joissakin oppineissa piireissä on joskus myös vallinnut ajatus, että rakkaus olisi muka keskiaikaisten trubaduurien keksintöä. Se on kuitenkin biologisen evoluution tuote siinä missä muutkin perhetunteet; mustasukkaisuus ja kiintymys sisaruksiin, omiin lapsiin ja lastenlapsiin.

Miten sinun mielestäsi rakkautta kannattaa vaalia?

Minulta on monesti kysytty, voiko ihminen pysyä rakastuneena lopun elämäänsä. Luulen, että useimmat eivät olisi valmiita maksamaan loputtoman rakkauden vaatimaa hintaa, mikä se ikinä olisikaan. Intohimoisesta rakkaudesta on mitä ilmeisimmin joitakin niin merkittäviä kustannuksia, että luonto on nähnyt tarpeelliseksi vaimentaa tunne vähitellen kiintymykseksi. Rakastunut on tavallaan kömpelö, hän ei osaa keskittyä ”oikeisiin” asioihin, tuhlaa aikaansa jne.

Tarvitseeko ihmisen sanoa toiselle ”minä rakastan sinua”? (lisääkö se toisen tunnetta rakkaudesta)

Puhe on halpaa, mutta toisaalta äänensävyllä puheestakin voi tehdä kalliimpaa ja täten uskottavampaa. Kukaan ei jaksa kauaa leperrellä, jos ei oikeasti ole rakastunut. Suhteen kannalta toki useinkin riittää, että toinen vain kokee olevansa rakkaudentunnustusten arvoinen.

Mitä riskitekijöitä näet rakastumistilanteessa?

Yhteisöissä, joissa suvulla on ratkaiseva merkitys puolisonvalinnassa, saatetaan pelätä nuorten omavaltaista rakastumista. Hyvät naimakaupat kun voivat mennä sivu suun. Parisuhteen ja perhesuhteiden kannalta rakastuminen kolmanteen osapuoleen on luonnollisesti aina suuri riski. Mutta onneton rakastuminen lienee aika harmitonta. Monestihan ihmiset tietävät ja joskus harmittelevatkin, että tulipa rakastuttua ”väärään” henkilöön.

Miten itse vältät ”sudenkuopat” – miten pidät huolen, että et ”rakastu sokeasti”?

Onnellinen parisuhde ja/tai mustasukkaisesti vahtiva puoliso lienevät parhaita suojia rakastumista vastaan.
Toisaalta sille on hyvä syy, miksi rakkauden tulee olla sokea. Se takaa, että pariutumismarkkinoilla rakastumme ”omalle tasollemme”. Kaikilla ei ole mahdollisuuksia kuvankauniisiin, hyväluontoisiin miljonääreihin. Rakkauden takia pystymme katsomaan läpi sormien pieniä puutteita puolisoehdokkaassa – kumppanin vajavaisuudet oikeastaan ovat vain hellyttäviä. Rakkaus on siis tavallaan tarkkanäköinen, koska se näkee jotain, mitä muut eivät.

perjantai 30. huhtikuuta 2010

Mitä Margaret Mead todella sanoi?

Seuraava kirjoitukseni ilmestyi Tieteessä tapahtuu 3/2010 -lehdessä, jossa oli joukko muitakin kiinnostavia tekstejä: Michael Laakasuon vastine, Petteri Pietikäisen vastine sekä Anto Leikolan kirja-arvio.

Margaret Meadin lausunnot ristiriitaisia

Viime vuosikymmeninä antropologit ovat keskustelleet laajasti Margaret Meadista (1901–1978) ja hänen tieteellisistä hairahduksistaan, lähinnä alkuperäiskansojen turhasta romantisoimisesta ja ihmisluonnon sivuuttamisesta. Putte Wilhelmsson antaa Meadin Samoa-tutkimuksille synninpäästön (Tieteessä Tapahtuu 2/2010): hänen mukaansa Meadin tutkimus ”ei nähtävästi sisällä” ajatusta Samoasta vapaan seksin ja rauhan tyyssijana.

Antropologi Margaret Mead kohtasi etenkin uransa loppupuolella epäilyjä siitä, että hän oli kuvannut samoalaiset liian jaloiksi, vapaamielisiksi ja rauhanomaisiksi. Paikoin Mead tekeekin päätelmiä, jotka antavat perusteita häntä kohtaan esitetyille syytöksille, esimerkiksi seuraavasti (Mead 1928/1954, s. 74): ”Samoalla ei tavata romanttista rakkautta sellaisena kuin se esiintyy meidän sivilisaatiossamme, sekoittuneena ajatuksiin yksiavioisuudesta, yksinomistuksesta, mustasukkaisuudesta ja hairahtumattomasta uskollisuudesta”. Mead myös toteaa, että joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta ”nuoruusikä oli kriisitön ja stressitön vaihe, jossa intressit ja toiminta kypsyivät hyvässä järjestyksessä. Tyttöjen mieliä eivät vaivanneet konfliktit tai filosofiset pohdinnat... Elää tyttönä niin monen rakastajan kanssa kuin mahdollista ja sitten mennä naimisiin omassa kylässä... oli yhdenmukainen ja tyydytystä tuottava kiihkeä halu” (s. 107, korostus ja suomennokset OT).

On ironista, että Mead tekee tämänkaltaisia harhaanjohtavia yleistyksiä, sillä hänen lukuisat esimerkkinsä kertovat toista: puolisot ovat mustasukkaisia (toisinaan väkivaltaisuuteen asti), omaa seksuaalisuutta häveliäästi peitellään, teini-ikä on monesti ahdistavaa, ihmiset ovat kilpailullisia, tyttö- ja poikalapset ovat usein vihamielisiä toisiaan kohtaan, muiden (erityisesti puolison ja tyttärien) seksuaalisuutta vahditaan tarkoin (saarella vallitsi paikoin neitsytkultti) jne. jne. Mead tuottikin lukuisia lausuntoja, jotka ovat ristiriidassa hänen kenttäkuvaustensa kanssa. Hän on myös saattanut uskoa, että Samoalla ei tavata esimerkiksi frigiditeettiä tai impotenssia, mutta hänellä ei ole todisteita väitteidensä tueksi (Orans 1996).

Seksuaalimoraali ja -tavat olivat Samoalla totta kai hyvin erilaisia kuin 1920-luvun puritaanisessa Amerikassa. Silti on selvää, että Etelämereltäkin löytyivät tunnereaktiot, jotka ovat tyypillisiä pitkiä parisuhteita muodostavalle yhteisölliselle kädelliselle (ks. Sarmaja 2002, 2003). Verrattuna myöhempään antropologian klassikkoon, Marjorie Shostakin tutkimukseen Kung-heimosta (Shostak 1983), Meadin Samoa-tutkimus on esseemäisen epäsystemaattinen kuvailu, jossa havainnot eivät pääse ohjaamaan päätelmiä. Meadin taannoinen suosio ja kohtuuton merkitys antropologialle, jota erityisesti antropologi Derek Freeman (1916-2001) on kritisoinut, perustuivatkin muihin kuin tieteellisiin ansioihin.

Kokonaan toinen kysymys on Freemanin (1996) esittämä syytös, että Mead olisi uskonut ja päätelmissään nojannut alkuasukastyttöjen harrastamaan pilailuun. Hänen mukaansahan Meadin haastattelemat teinitytöt vitsailivat nuorelle antropologille sukupuolisuhteidensa vapaudesta. Tuoreessa Skeptic-lehdessä olevan arvion mukaan syytös tästä Meadin tekemästä ”hyväuskoisesta huijauksesta” on pahasti liioiteltu (Shankman 2010). Lisäksi syytöstä sanotaan tarpeettomaksi: Meadin päätelmät joka tapauksessa nojasivat hänen ajamaansa liberaaliin sosiaaliseen agendaan, joka taas kumpusi hänen ”henkilökohtaisesta taustastaan ja intresseistään”.

Johtopäätös: Mead johti sosiaalitieteitä harhaan

Meadin etnografiset raportit sisältävät paljon muuta kuin havaintoihin perustuvia lausuntoja. Lukijalle Mead jättää – vastoin parempaa tietoaan ja vastoin kenttämuistiinpanojaan – vaikutelman todellisuutta suuremmasta seksuaalisesta sallivuudesta ja suuremmista esiaviollisista yhdyntämääristä. Toisaalta Martin Oransin (1996) mukaan Meadin ei silti voida sanoa huijanneen antropologista yhteisöä – tai edes olleen väärässä. Syy on se, että Mead ei ollut kunnolla määritellyt päätelmissä käyttämiään termejä. Näin ollen raportoituja tuloksia oli mahdotonta kumota tai vahvistaa.

On myös mahdollista, että Mead ei sortunut Freemanin vakuuttavasti esittämään (tietoiseen tai hyväuskoiseen) huijaukseen (Töttö 2006, Shankman 2010). Lisäksi on oletettavaa, että Mead ei hyvää tarkoittavista lausunnoistaan huolimatta ollut – ainakaan enää uransa lopussa – niin paatunut kulttuurideterministi ja ihmisaivojen loputtoman muovautuvuuden kannattaja kuin millaisena häntä on viime vuosina kuvattu.

Olennaisempaa kuitenkin on, että Meadin saama merkitys ja hänen taipumuksensa vähätellä ihmisen lajityypillistä psykologiaa hidastivat kulttuuriantropologian ja sosiaalitieteiden tieteellistä kehitystä. Myös monet Derek Freemanin huomioista ovat päteviä: pitkin 1900-lukua biologisia seikkoja on sivuutettu ihmisen käyttäytymistä selitettäessä. Kaikuja tästä löytyy Janne Kivivuoren ja Petteri Pietikäisen kyselytutkimuksesta (2009): muutama prosentti yhteiskuntatieteiden opiskelijoista on edelleen sitä mieltä, että alan kannattaa torjua biologia (ks. myös Laine 2010) – tosin suuri osa näistä ennakkoluuloista selittynee vastaajan uskonnollisuudella.

PS. Putte Wilhelmsson ottaa kantaa tieteenharrastajien keskinäisiin suhteisiin esittämällä, että biologit yleisesti ottaen väheksyisivät evoluutiopsykologeja. Tieteellisten löydösten pätevyyden (aihe, jota Wilhelmsson ei käsittele) kannalta asia on luonnollisesti täysin yhdentekevä. Mainittakoon kuitenkin, että evoluutiopsykologeiksi mainitut ovat varsin usein koulutukseltaan juuri biologeja. Lisäksi ennustaisin, että etuliite ”evoluutio” tulee jäämään tieteenalan nimestä pois: siinä määrin kuin psykologia tutkii ihmislajille tyypillisiä piirteitä (tunteita, aistimista, muistamista), kaikki psykologia on evoluutiopsykologiaa.

KIRJALLISUUS
Freeman, Derek (1996): Margaret Mead and The Heretic. Penguin. Ringwood, Australia.
Kivivuori, Janne & Pietikäinen, Petteri (2009): Darwinisteja, freudilaisia vai konstruktionisteja? Tieteessä tapahtuu 7/2009.
Laine, Matti (2010): Miksi biologia on meille niin vaikeaa? Tieteessä tapahtuu 1/2010.
Mead, Margaret (1928/1954): Coming of Age In Samoa: A study of adolescence and sex in primitive society. Mentor Book. New York.
Orans, Martin (1996): Not Even Wrong: Margaret Mead, Derek Freeman and the Samoa. Chandler and Sharp Publishers. Novato.
Sarmaja, Heikki (2002): Seksuaalisen häveliäisyyden alkuperä. Yhteiskuntapolitiikka. Vol 67, No 2.
Sarmaja, Heikki (2003): Ihmislajin perheenmuodostuksen evoluutiopsykologinen perusta. Yhteiskuntapolitiikka Vol 68, No 3.
Shankman, Paul (2010): The trashing of Margaret Mead. Skeptic Vol 15, No 3.
Shostak, Marjorie (1983): Nisa – Kung-naisen tarina. Otava. Helsinki.
Töttö, Pertti (2006): Derek Freeman: Totuuden torvi vai myyttien kutoja. Tieteessä tapahtuu 5/2006.

maanantai 26. huhtikuuta 2010

Rakastuvatko naiset renttuihin?

Seuraava kirjoitus julkaistu Skeptikko 1/2010 -lehdessä.

Lukuisia kertoja olen kuullut kysymyksen ”miksi naiset rakastuvat renttuihin”. Viimeksi kun olin rakkausaiheisessa keskustelutilaisuudessa, peräti kolme naishenkilöä oli esittänyt paperille sanatarkasti juuri tämän kysymyksen. Aloitetaan ilmiön pohtiminen laulusta, joka epäilemättä osaltaan on innoittanut tämänsuuntaisiin tuntemuksiin.

Juliet Jonesin sydän –yhtye julkaisi vuonna 1988 kenties suosituimman kappaleensa Miksi naiset rakastuvat renttuihin? Siinä kysytään, miksi naisilla on taipumus rakastua ”pitkätukkahulttioihin,
petollisiin kulkureihin, pilvilinnan rakentajiin ja unelmoiviin työnvieroksujiin”. Mieslaulaja toteaa valittavalla äänellä myös, että naismaailmassa pärjäämiseen ei auta omaisuus ja että sukupuuhun vetoaminenkin on turhaa.
Laulun mukaan tehotonta on myös korkeakoulutus,
eikä siisteydestäkään kuulemma ole apua. Lopulta ilmoille lausutaan huoli siitä, kuinka ”meidän kunnon miesten” käy.

On vaikea sanoa, kuinka tosissaan laulu on kirjoitettu. Lausutaanko siinä ääneen rokkarin omia ajatuksia vai onko kyse mielikuvitushenkilön tuntemuksista? Mikäli tarkoitus on kuvata rokkarin ajatuksia, sanat vaikuttavat parodialta. Muusikothan ovat perinteisesti olleet tai ainakin heidät on nähty juuri näinä epäsiisteinä työnvieroksujina. Tuskin he itsekään kokevat olevansa laulun kunnon miehiä? Mutta toisaalta mikäli laulussa kuvataan sisäsiistin ja hellyydenkipeän virkamiehen tunnelmia, tällöin herää kysymys, miksi ihmeessä rokkarit ilkkuisivat näille naisasioissa oletettavasti saamattomille kunnon miehille. Veikkaan, että muusikkomme sittenkin kokivat, että he itse eivät saaneet kaipaamaansa menestystä naismaailmassa. Kuulemani mukaan miesrokkareiden kysyntää onkin suuresti liioiteltu: kumppaneita ei ole paljon, ja mikäli heitä on, he eivät ole kovin laadukkaita. Myytti miesrokkareiden ympärillä pyörivistä mimmeistä saattaa perustua muutamaan maailmanmaineen saavuttaneeseen urooseen.

Vakavasti ottaen, olipa laulun tausta mikä tahansa, sen perusteella on turha etsiä vastausta renttuongelmaan. Bändin kokoonpanokaan ei paljasta mitään: muusikonplanttujen ohella bändissä soitti muun muassa nykyinen psykiatrian ylilääkäri eli taatusti hyvätuloinen ja korkeasti koulutettu kunnon mies. Ja mikä olennaisinta, laulun sanoma vetoaa lähinnä naisiin, ei niinkään sinkkumiehiin. Lisäksi jos katsotaan, millaiset miehet nykypäivänä perustavat perheitä ja saavat lapsia, koko renttuongelma vaikuttaa teennäiseltä. Keskimääräistä koulutetummat pääsevät parisuhteisiin ja saavat jälkeläisiä. Väestöliiton tutkija Anna Rotkirch esittelee Vauva-lehdessä (12/09) koulutusta ja perheellisyyttä selvittävää diagrammia: ”mitä kehnompi koulutus miehellä on, sitä todennäköisemmin hän on lapseton ja mitä korkeampi, sitä todennäköisemmin hän on suurperheellinen.” Ja nykypäivänä rakkaus on yksi olennaisimpia kriteerejä perheen muodostamiselle eli kyse ei suinkaan ole rakkaudettomista järkiliitoista.

Vastausta kannattaakin hakea siitä tosiseikasta, että pariutumismarkkinoilla käydään ankaraa kilpailua. Kaikille naisille ei yksinkertaisesti riitä komeaa, aatelista ja hyväluontoista miljonääriä. Tavallisten kuolevaisten pitää tehdä myönnytyksiä vaatimustensa suhteen. Eli jos kriteerit ovat liian korkealla, jää taatusti ilman heilaa. Peruskouluikäisinä kaikki tytöt saattavat olla ihastuneita luokan komeimpaan poikaan (ja pojat kauneimpaan tyttöön), mutta kokemusten karttuessa yksilöt ikään kuin kantapään kautta löytävät oman tasonsa pariutumismarkkinoilla. Olennaista tilanteessa on se, että emme ole – emme voi olla – sellaisten naisten jälkeläisiä, jotka jäivät haaveilemaan herra täydellisestä. Voidaan jopa sanoa, että tämä on yksi rakkauden tehtävistä. Rakastunut pystyy katsomaan läpi sormiensa pieniä puutteita kumppaniehdokkaassa. Rakkaus on sokea – tai sitten se vain ei kestä katsoa.

Tiedetään myös, että samankaltaisilla henkilöillä on taipumus pariutua. Asiaa on tutkittu muun muassa iän, pituuden, uskonnon, sosioekonomisen aseman, epäsosiaalisen käyttäytymisen, älykkyyden, kansallisuuden, etnisen taustan, koulutuksen, asenteiden ja monien muiden muuttujien osalta, ja taipumus valita – tai saada – itsensä kaltaisia kumppaneita on niin vallitseva, että on melkeinpä perusteltua puhua narsismista. Tutkimusten mukaan edes suuret murrokset Kiinan lähihistoriassa – kansantasavallan muodostuminen, kulttuurivallankumous tai viimeaikaiset taloudelliset uudistukset – eivät poistaneet sieltä samankaltaisten pariutumista. Ilmiö on havaittu jopa lemmikinvalinnassa: omistajan ja lemmikin ”kasvot” ovat samankaltaisempia kuin jos ”pariutuminen” olisi ollut sattumanvaraista. Sukupuoli onkin ainoita vastakkaisia asioita, mitä kumppanilta yleisesti vaaditaan. (Tosin on huomattava, että tiettyjen persoonallisuuspiirteiden osalta parinvalinta näyttää olevan pitkälti sattumanvaraista.)

Samankaltaisten pariutuminen ei toki välttämättä tarkoita sitä, että ihmiseltä löytyisi suoraviivainen mieltymys itsensä kaltaisiin kumppaniehdokkaisiin. Kyse voi olla myös siitä, että ihmisenkaltaisella lajilla, jolla molemmat sukupuolet ovat valikoivia, on mahdollista saada vain saman markkina-arvon omaava kumppani. Ja koska markkina-arvon määrääviä laatukriteereitä on vähän, pareilla on tapana olla yhtä viehättäviä ja muistuttaa toisiaan. Yhtä kaikki, meillä on tapana pariutua samanlaisten kanssa: renttu rakastuu renttuun. Näin koko kysymys kolahtaa kysyvän naisen omaan nilkkaan. Niinpä vastauksessa kannattaisikin kenties pohtia, saammeko markkinoilla ansaitsemamme kumppanin vai ovatko markkinat, tässä tapauksessa naisten mieltymykset, jostakin syystä vääristyneet.

Mikäli markkinat tai mieltymykset ovat vääristyneet, kyse lienee pitkälti naisten ja miesten välisistä eroista seksuaalisuudessa. Nämä erot johtuvat lähinnä siitä, että nisäkkäillä naaras satsaa enemmän jälkeläisiin: vain naaras tulee raskaaksi, synnyttää ja imettää. Ja kautta eläinkunnan se sukupuoli, joka investoi pentuihin enemmän, on kumppanin suhteen valikoivampi ja vaativampi. Ihmisnaaraan tapauksessa laatuvaatimukset kohdistuvat useimmiten ominaisuuksiin, joista olisi apua lastenhoidon vaikeassa tehtävässä. Tilanne on naaraan kannalta ongelmallinen, sillä koiraalla on aina mahdollisuus siittämisen jälkeen haihtua paikalta vähin äänin. Tämä on ollut vallitseva tilanne läpi ihmisen esihistorian, ja siihen tuntemuksemme ovat sopeutuneet. Naisen näkökulmasta suurin renttu onkin perinteinen livistäjä, ”paskiainen, joka seksin jälkeen ei koskaan soittanut”. Renttuuskin on katsojan silmässä.

Miesten rooli parisuhteessa ei tietenkään ole vain materiaalisten resurssien tuominen. Sitoutuminen sellaisenaan on tärkeä tekijä, jota miehet tarjoavat naiselle seksiä vastaan – ja sitä naiset siis usein odottavat. Lähestulkoon kautta historian miesten mahdollisuudet säännölliseen seksiin tulivat vasta avioliiton myötä; seksiä saadakseen oli mentävä naimisiin. Vanhan sanonnan mukaan jos mies saa maidon ilmaiseksi, hän ei ole halukas ottamaan koko lehmää.

Toisaalta selitystä voidaan hakea myös huomiosta, että miehillä on nykyisin mahdollisuus olla renttuja. Ihmislaji on viime aikoihin saakka elänyt lähinnä pienissä sukulaisyhteisöissä, joissa sukujen intressit ovat määränneet elämäntahdin. Isä ja muu suku ei ole suopein silmin katsonut tyttönsä päätymistä yksinhuoltajaksi, saati väkivaltaiseen suhteeseen. Harvalla miehellä oli tällaisessa tilanteessa mahdollisuutta olla renttu. Toisinaan nämä sukujen edut näkyvät lainsäädännössäkin. Esimerkiksi 1700-luvulle asti Suomessa voitiin tuomita miehiä neidonloukkauksesta. Rikos tarkoitti naisen avioliittomahdollisuuksien heikentämistä seksuaalisella kanssakäymisellä, ja sen nähtiin suuntautuvan myös tämän sukua vastaan. Mooseksen ja Hammurabin laeissa raiskauskin kohdistui naisen sukuun, lähinnä isään, joka sai korvaukseksi sen summan, mikä tyttärestä olisi annettu avioliittomarkkinoilla. Nykyisenä individualismin aikana perheillä ja suvuilla ei ole enää samanlaista arvovaltaa ja sinkkunaisiakin on paikoitellen paljon sinkkumiehiä enemmän. Tilaisuus tekee rentun.

Ja lopulta onhan olemassa sekin mahdollisuus, että sitoutumista välttelevät rentut ovat sittenkin jollakin tavalla laadukkaampia. Eli myös heidän jälkeläisensä olisivat menestyviä jälkeläistuotannon suhteen. Ehkä he ovat renttuja juuri siksi, että heidän ominaisuutensa ovat signaaleja jostakin naisia miellyttävästä geneettisestä erityispiirteestä. Tässä tapauksessa meidän olisi syytettävä naisia siitä, että renttuja on edelleen keskuudessamme. Paleontologi Björn Kurtén muotoili asian hienosti:

”Satojen tuhansien ja miljoonien vuosien ajan miehet ja naiset ja ennen heitä apinaihmiskoiraat ja -naaraat ovat siis yrittäneet valikoida jonkinlaista vastakkaisen sukupuolen ihannetta. Kun siis miehet tai naiset puhuvat halventavasti toisesta sukupuolesta, he väheksyvät todellisuudessa itseään, omaa sukupuoltaan, sillä tietyssä mielessä voidaan sanoa että mies on luonut naisen ja nainen miehen. Tilanne on kenties täsmälleen se jonka olemme ansainneet.”

lauantai 17. huhtikuuta 2010

Tiede on ihmisen pyrkimyksistä tasa-arvoisinta

Marjo Nurminen kyseenalaistaa edellisessä merkinnässäni esitetyn väitteen tieteellisten (ja taiteellisten) saavutusten miesvaltaisuudesta: tiedettä tehdään työryhmissä ja naiset ovat niissä aktiivisia osallistujia (HS 14.4.). Nurmisen huomio pitää luonnollisesti paikkansa.

Kirjoituksessani (HS 10.4.) ei kuitenkaan ollut kyse nykypäivästä vaan historiallisista suursaavutuksista – niistä uraauurtavista teoista, jotka päätyisivät ihmislajin ansioluetteloon, jos joku sellaista tekisi. Mikään menetelmä merkittävimpien saavutusten listaamiseksi ei toki voi olla täydellinen, mutta tulosten miespainotteisuutta ei silti kukaan voi kiistää. Ja toisin kuin Nurminen vihjaa, menneiden saavutusten tarkastelu ei ole haikailua yksinäisten miesnerojen perään. Kyse on vain ja ainoastaan tieteen- (ja taiteen)historiasta.

On myös huomattava, että miespainotteisesta alustaan huolimatta tiede on kaikista inhimillisistä pyrkimyksistä tasa-arvoisinta. Tulosten oikeellisuuden kannalta tekijän sukupuolella ei nimittäin ole merkitystä – tai jos on, kyse ei ole tieteestä. Nykytieteen saavutusten arviointi on joka tapauksessa seuraavien polvien tehtävä. On väitetty, että nykylöydöksillä ei olisi asiaa tulevaisuuden ansioluetteloihin: palapeli saattaa olla jo niin pitkälle koottu, että nyt löydetyt osaset eivät toisi kokonaiskuvaan enää mitään uutta.

(Julkaistu Helsingin Sanomissa 19.4.2010)

perjantai 9. huhtikuuta 2010

Miksi naisten saavutukset ovat aliedustettuina tieteessä ja taiteessa?


Helsingin Sanomissa keskusteltiin pääsiäisen tienoilla siitä, miksi naisten ja miesten välillä on palkkaeroja. Keskustelu lähti liikkeelle palkkatilastoasiantuntija Pauli Sumasen kirjoituksesta ”Hyvinvointimme nojaa miesten uutteruuteen” (3.4.2010). Siinä Sumanen erääseen ajankäyttötutkimukseen nojaten sanoo, että ”parisuhteessa elävä mies tekee viikossa yhteenlaskettua ansio- ja kotityötä yli kahdeksan tuntia enemmän kuin hänen kumppaninsa”. (Katso aiheesta myös nettiluentosarja: Why men earn more.)
HS julkaisi 10.4. mielipidekirjoitukseni, jonka muotoilin alla olevasta tekstistä.

Palkkaeroaihe sivuaa paraikaa lukemaani Charles Murrayn kirjaa Human Accomplishment. Teoksessa pohditaan lyhyesti, miksi naiset senkin jälkeen kun lailliset esteet oli poistettu edelleen olivat niin aliedustettuina ihmiskunnan suurissa saavutuksissa tieteen ja taiteen saroilla. Hänen mukaansa sillä, että naiset taannoin saivat samat lailliset oikeudet ja mahdollisuudet kuin miehet, ei voinut olla samaa vaikutusta kuin samojen oikeuksien saamisella oli vaikkapa juutalaisten miesten saavutuksiin. (Kirjassa pohditaan myös sitä, miksi lailliset oikeudet saatuaan juutalaiset yhtäkkiä olivat niin yliedustettuina merkittävissä tieteen ja taiteen saavutuksissa.)

Murrayn mukaan nainen, joka yritti hyötyä juuri saamistaan laillisista oikeuksista ryhtymällä uran rakentamiseen palkkatöissä, joutui tekemään kolme uudenlaista uhrausta.

1) Hänen täytyi hyväksyä olevansa outolintu, joka saattoi tilanteesta riippuen tarkoittaa uteliaisuuden, naurunalaisuuden, väheksymisen tai joskus vihan kohteena olemista – eikä vain vieraiden taholta (kuten juutalaisvastaisuudessa) vaan oman yhteisön ja jopa perheen toimesta.

2) Hänen täytyi kohdata todellisuus, jossa uran tekeminen automaattisesti vähensi naimisiinmenon todennäköisyyttä tai lisäsi sen todennäköisyyttä, että avioliitto olisi kitkainen, jos hän jatkaisi uraansa.

3) Vaikka hän löytäisi itsensä hyvästä avioliitosta, hänen täytyi kohdata toinen todellisuus: uran edistäminen täydellä teholla on ristiriidassa täysipäiväisen äitiyden kanssa. Käytännössä keskittyminen uran rakentamiseen usein tarkoitti äitiyden sivuuttamista kokonaan.

Murrayn mukaan nämä uhraukset eivät siis kadonneet, vaikka lailliset esteet hävisivätkin. ”Työnantajat edelleen suosivat miehiä, maksoivat heille enemmän ja ylensivät korkeammalle. Miehet ryhmänä edelleen tunsivat olonsa uhatuiksi siitä älykkyydestä ja itsenäisyydestä, jota heidän vaimoiksi ajattelemillaan naisilla oli.”

Murray jatkaa toisenlaisilla syillä: ”Poikkeuksia löytyy, mutta yleissääntönä raskauden ja synnytyksen kokemukset näyttävät olevan syvällisemmin elämää muuttavia kokemuksia naiselle kuin isäksi tuleminen on miehelle. Synnytys on niin lähellä ihmisen perustarvetta hankkia merkitys elämälleen, että on väitetty, että lopulta ei ole kyse siitä, että äitiys niinkään estäisi naisia tekemästä suuria tekoja kuin että miesten kykenemättömyys synnyttämiseen pakottaa heidät etsimään jotakin sen tilalle.”

Murrayn mukaan myös äitiys sellaisenaan pienensi naisten mahdollisuuksia tieteellisiin ja taiteellisiin suursaavutuksiin. ”Ongelmaa ei voida ratkaista paremmilla lastenhoitojärjestelmillä. On väitetty, että vanhemmuuteen liittyvät tunteelliset ’häiriötekijät’ vain ovat paljon suurempia useimmille naisille kuin useimmille miehille. Miten tasaisesti lastenhuollon fyysinen taakka jaetaankin, nainen todennäköisesti viettää miestä enemmän loppuajastaan lapsen tarpeita ajatellen.”

Mutta miksi tilanne on universaalisti samanlainen? Naisten osuus suurista saavutuksista - niistä, jotka päätyisivät ihmiskunnan ansioluetteloon - on pieni kaikissa tunnetuissa kulttuureissa. Murray kirjoittaa: ”Jos sosiaalisen konstruktionismin avulla pyritään selittämään sitä, miksi ihmisyhteisöt universaalisti ovat rakentuneet näiden rooleissa ja saavutuksissa havaittujen sukupuolierojen mukaan, tarvitaan monimutkaisia argumentteja. Biologian käyttäminen selityksissä vaatii yksinkertaisia perusteluita. Parsimonia (=tieteellinen periaate, jonka mukaan selityksen ei ilman syytä tule olla monimutkaisempi) ehdottaa, että ainakin osan selityksestä tulee sisältää biologisia eroja, jotka antavat miehille edun näiden roolien hankkimisessa. Monien näiden erojen väitetään asettuvan sukupuolten aggressiivisuuserojen, laajasti määriteltynä, ympärille. ...Miehet ovat niitä, jotka menevät äärimmäisyyksiin, kilpailevat armottomasti ja millä tahansa alalla, jonne he hakeutuvat, ovat sekä huonoimpia että parhaimpia. Sana testosteroni tulee mieleen selittävänä tekijänä”.

Murray ei siis pyri selittämään tieteen ja taiteen suursaavutusten sukupuolijakoa lopullisesti. Hän vain antaa joukon perusteluita ja esimerkkejä, joiden avoin ja järkiperäinen tutkimus olisi tärkeä apulainen päätettäessä tulevia tavoitteita ja keinoja niihin pääsemiseksi. (Kirjassa on myös paljon perusteluita sille, miksi kyse ei voi olla tilastoharhasta tai naisten syrjimisestä suursaavutuksia listattaessa. Esimerkiksi jokaista naista, joka oli lähellä tulla valituksi merkittävien fyysikoiden listaan, kohtaan oli kymmeniä miehiä, jotka olivat vähintään yhtä lähellä listaan pääsyä. Ks. valintaperusteista täältä.)
Nykytilanteesta kannattaa huomata, miten jopa maallistuneiden demokratioiden vaurastuminen selittyy osittain sillä, että niissä on sukupuoleen katsomatta alettu suhtautua reilummin yksilöllisten taipumusten toteuttamiseen.

torstai 25. helmikuuta 2010

Geenit selittävät merkittävän osan persoonallisuuseroista

Perinnöllisyystieteilijä Petter Portin väittää Helsingin Sanomissa (mielipide 24.02.2010), että geenit eivät vaikuttaisi merkittävästi persoonallisuuteen. Hän myös kritisoi ilmausta, että kulttuuri on geenien talutusnuorassa.

Erillään ja yhdessä kasvaneiden identtisten ja epäidenttisten kaksosten, ”tavallisten” sisarusten sekä adoptiolasten systemaattinen ja vuosikymmeniä jatkunut vertailututkimus on osoittanut, että yksilöiden välinen vaihtelu miltei minkä tahansa persoonallisuuspiirteen kohdalla riippuu noin 50-prosenttisesti perinnöllisistä tekijöistä. Selitin asiaa tarkemmin Tieteessä tapahtuu –lehden artikkelissani. Portin voisikin kertoa, että jos 50% ei hänestä ole merkittävää, mikä olisi.

Jos taas katsotaan vaihtelua eri lajien välillä, on mielekästä ja perusteltua sanoa, että kaikki erot johtuvat geeneistä. Simpanssikulttuurissa kasvavasta ihmislapsesta tai kananpojasta ei tule simpanssia, simpanssikulttuurin täysimääräistä jäsentä. Sattumoisin minäkään en pidä ilmauksesta ”geneettinen talutushihna”, mutta ainakin tässä rajoittuneessa mielessä kulttuuri tällaisessa hihnassa on.

* * *

Lisäys 4.3.

Michael Laakasuo kirjoitti ansiokkaan vastineen Portinille (HS 28.2). Portin väittää vastauksessaan (4.3.), ettei hän muka kiistänyt geenien vaikutusta persoonallisuuden kehitykseen; hän vain ”kritisoi niiden merkityksen liiallista korostamista”. Portinin alkuperäisestä kirjoituksesta tämä tarkoitusperä ei kuitenkaan käynyt ilmi. Ehkäpä tarkoitus tälläkin kertaa pyhitti keinot. Aiemminhan Portin on kunnostautunut poliittisten syytösten esittäjänä, mutta hän näyttää niistä sittemmin luopuneen.

Lopuksi Portin kirjoittaa, että ”jos jonkin piirteen muuntelusta populaatiossa puolet johtuu geeneistä, se ei tarkoita sitä, että yksilötasolla puolet ominaisuudesta johtuisi geeneistä ja puolet ympäristöstä”. Tämä on luonnollisesti aivan oikein; yksilönkehitystä ei voida tällä tavoin jakaa osiin geeneihin ja ympäristöön. Mutta tämä seikka ei sellaisenaan anna perusteita väittää, että geeneillä ei olisi merkittävää vaikutusta persoonallisuuteen.

lauantai 13. helmikuuta 2010

Vakavasti otettava yhteiskuntatiede?

Seuraava kolumnini julkaistiin Tampereen Ylioppilaslehdessä, Aviisissa.

Kuusi keväistä kärjistystä

1. Vakavasti otettava yhteiskuntatiede on mahdottomuus, koska a) maanviljelyn aloittamisen jälkeen ihmisen elinympäristöissä tapahtuneet muutokset ovat niin suuria, b) jokaisella ihmisyhteisöllä on oma ainutkertainen historiansa ja c) ihmismieli mukautuu niin helposti vallitseviin tapoihin. Tieteen kriteerit täyttävä syy- ja seuraussuhteiden tutkiminen on täten mahdotonta, varsinkin kun alalla ei ole harrastettu kulttuurien välistä vertailua.

2. Vakavasti otettava yhteiskuntatiede on mahdottomuus, sillä ala on niin pitkään unohtanut olevansa biologian haara. Ihmislajin tavat ja sosiaalinen käyttäytyminen ovat tietysti ainutlaatuisia, mutta näin on muillakin lajeilla. Tieteiden välisen hierarkian takia yhteiskuntatieteilijöiden tulisi tuntea tärkeimmät biologiset teoriat siinä missä kemistin tulee tuntea fysiikan atomiteoria. Lajien välisen vertailun tulisi olla alalla arkipäivää.

3. Vakavasti otettava yhteiskuntatiede on mahdottomuus, sillä alalla on niin pitkään uskottu, että yhteiskunnallisilla instituutioilla on täysin ihmisestä riippumaton dynamiikkansa. Kulttuuri näyttäytyy yhteiskuntatieteilijälle taivaasta tippuneena sattumanvaraisena möhkäleenä. Instituutiot toki ovat tärkeä tutkimuskohde; ovathan ne ihmisen luomuksia ja tämän käyttäytymiseen vaikuttavia ympäristötekijöitä. Mutta kaikkein mielivaltaisimmatkin, pelkän vertaisrankaisun avulla leviävät normit ovat nekin evoluutiossa syntyneitä reaktioita, eivät sosiologisia yksittäistapauksia. Alojen epätieteellisestä tilanteesta kertoo se, että psykologia ja sosiaalipsykologia ovat Helsingissä eri tiedekunnissa.

4. Vakavasti otettava yhteiskuntatiede on mahdottomuus, koska se on hylännyt tieteen. Moni loppuvaiheen opiskelija pitää totuusrelativismia tai jonkinlaista subjektiivisuutta ihmistieteiden perusominaisuutena. Harva hakee poissulkevia kausaalisia selityksiä. Kokeellista menetelmää ei juuri opeteta, ja edes tutkijat eivät käytä peruskäsitteitä yhtenevällä tavalla. Matematiikka ja tilastotiede ovat kirosanoja. Alalla on myös omaksuttu kaksoisstandardi, jossa luonnontieteen inspiroimilta väitteiltä vaaditaan suurempaa luotettavuutta ja kovempia tulosvaatimuksia – samalla kun vaikkapa Freud, Lacan, Foucault tai Butler hyväksytään tieteeksi ongelmitta. Yhteiskuntatieteistä on tullut sosiaalialan ammattikoulu, joka ei valmista työelämään.

5. Vakavasti otettava yhteiskuntatiede on mahdottomuus, sillä se ylläpitää kapitalistishierarkkista järjestelmää. Taloustieteilijät pois lukien, alan harrastajat tuottavat markkinatalousrakenteiden kritiikkiä, jonka tehtävä paradoksaalisesti on vain lievittää taloudellisen epätasa-arvon aiheuttamaa pahaa mieltä. Älymystökastin hyvää tarkoittava kriittisyys ei siis johda muutokseen, vaan se tuo kannattajilleen laiskanpulskean tunteen moraalisesta ylemmyydestä. Yliopistosta on tullut hippien päivähoitopaikka, jossa tentittävien epäolennaisuuksien jälkeen kukaan ei jaksa suunnitella vallankumousta.

6. Vakavasti otettava yhteiskuntatiede on mahdottomuus, koska alalla yhdistetään tiede politiikkaan. Esimerkiksi sukupuolentutkimus on sitoutunut tasa-arvoon. Kyseessä on kuitenkin kaksi eri asiaa: a) selvittää sukupuoliin liittyviä tosiasioita ja b) käyttää saatua tietoa asiaintilan muuttamiseen. Yhteiskuntatieteilijät ovat jättäneet a-kohdan väliin ja hypänneet kohtaan b, maailman parantamiseen. Näin ala tulee rakentaneeksi ”tosiasioita” politiikan ehdoilla.

Ei vaan, vakavasti ottaen, jäiden lähtö yhteiskuntatieteistä on jo hyvässä vauhdissa: suurin osa opiskelijoista uskoo tieteelliseen menetelmään ja iloitsee elämää, ihmistä ja todellisuutta koskevan tieteellisen tiedon etsimisestä ja tuottamisesta. Eikö totta?

Psykoanalyysin epäempiirisyys

Helsingin sanomien kulttuuritoimitus ei julkaissut seuraavaa JP Roosin ja Marko Hamilon avulla kasaamaani vastinetta, mutta se julkaistiin mielipideosastolla 13.2. (Suluissa oleva osa ei ollut lehdessä.)

Psykoanalyytikot eivät esitä empiirisesti testattuja teorioita

Anna Liljan psykoanalyysiä käsittelevän kirjan arviossa (HS KULTTUURI 7.2.) on joitakin oikaisua kaipaavia erheitä. Ensinnäkin arviossa esitetään, että psykoanalyysikritiikki koskisi vain Freudia.
Tähän virheelliseen väitteeseen on perustunut iso osa psykoanalyytikoiden puolustusstrategiaa: jos kriitikko löytää virheitä Freudilta, se ei kuulemma koske nykypsykoanalyysia. Jos taas kritiikin kohde on nykypsykoanalyysin jokin suuntaus, se ei päde Freudiin tai muihin suuntauksiin.
Ilmeisistä syistä kyseinen puolustus ontuu. Psykoanalyytikot eivät nimittäin esitä empiirisesti testattavia tai testattuja teorioita.
Vasta kun jokin päteväksi todennettu teoria löytyisi, voisimme tarkistaa, oliko teoria ”freudilainen” vai jokin uuspsykoanalyyttinen muunnelma. Samalla on selvää, että vaikka jokin yksittäinen pätevä psykoanalyyttinen väite löytyisi, se ei vielä kertoisi mitään muista psykoanalyyttisistä väitteistä.

Liljan mukaan psykoanalyysin vastustus perustuu siihen, että ihmiset kuvittelisivat olevan mielensä asiantuntijoita. Tähän nojautuukin psykoanalyytikoiden toinen puolustusstrategia: psykoanalyysia voi ja saa kritisoida vasta kun on vuosia itse käynyt istunnoissa.
Myös tämä strategia ontuu. On nimittäin selvää, että psykoanalyysin – tai vaikkapa marxilaisen taloustieteen ja homeopatian – väitteitä tulee arvioida vain ja ainoastaan tietoteoreettisin ja metodologisin perustein. Alojen teoriarakennelmia voivat siis kritisoida muutkin kuin psykoanalyytikot, homeopaatit tai marxilaiset.
(Liljan olisikin pitänyt lukea esittelemänsä kirja huolellisemmin, sillä sieltä löytyvät myös todelliset syyt psykoanalyysikritiikille. Näin esimerkiksi kirjan toimittaja Ari Takalo (s. 41):
Jos lukee psykoanalyyttisia julkaisuja, käy nopeasti selväksi, ettei raportoituja kliinisiä havaintoja useinkaan ole kerätty järjestelmällisesti tiettyjä tieteellisiä menetelmiä noudattaen, ja kliinikot kertovat havainnoistaan hyvin vapaamuotoisesti. Onkin perusteltua huomauttaa, että psykoanalyytikkojen itselleen tyypillisellä tavalla keräämien ja raportoitujen havaintojen pohjalta ei ole saatu ratkaistua ainuttakaan teoreettista kiistaa psykoanalyysin sisällä.

(Ks. arvioni kyseisestä kirjasta.))

Erityisen huolestuttavia ovat Liljan väitteet, että psykoanalyyttinen ajattelutapa olisi osoittanut, että adhd:n ”syyt harvemmin ovat synnynnäisiä tai neurologisia”, vaan peräisin kasvuympäristöstä. Tämä vanhempien syyllistäminen on ollut psykoanalyyttisen ajattelun peruskaava, olipa kyse skitsofreniasta, autismista tai syömishäiriöistä.
Adhd:n syyt tietenkin tulee selvittää tutkimuksen avulla. Ja se onkin osoittanut tämän neurologisen(!) oireyhtymän voimakkaan riippuvuuden sekä geneettisistä tekijöistä että pienemmässä määrin raskauden aikaisista olosuhteista.
Liljan mukaan kuitenkin riittää, että asiaa ajatellaan psykoanalyyttisesti. Tässä on olennainen ero psykoanalyysin ja tieteen sekä tieteelliseen tutkimukseen perustuvien hoitomuotojen välillä.

* * *

Vastineemme synnytti keskustelua, johon tässä kommenttini (19.2.):

Psykoanalyysi perustuu terapeutin mielivaltaan

Helsingin Sanomien mielipideosastolla väitettiin ti 16.2., että psykoanalyysi perustuisi empiriaan. Perusteluksi kirjoittaja sanoo seuraavaa: analyytikot tekevät potilaista havaintoja, muodostavat olettamuksia ja testaavat niitä hoitotilanteissa. Kirjoitus on oikeassa siinä, että empiirinen tutkimus nojaa havaintoihin, joista sitten voidaan tehdä päätelmiä ja tulkintoja. Empiria ei siis perustu pohdintaan tai auktoriteettien käyttöön.

On kuitenkin huomattava, että mikä tahansa kontrolloimaton havaitsemistapahtuma ei ansaitse nimitystä empiria, saati empiirinen tutkimus. Olennaista on, että havainnot ja niistä tehdyt päätelmät eivät perustu yksittäisen ihmisen epämääräisesti raportoituihin käsityksiin, kuten on tilanne psykoanalyysissa. Sen harjoittajathan eivät ole yksimielisiä edes siitä, mikä on psykoanalyyttisen hoidon tavoite.

Mielipidekirjoitus sai sitä tukevan vastineen pe 19.2., jossa yksityisvastaanottoa pitävä terapeutti väitti, että psykoanalyysin tasoista olennaisia ovat vain suorat havainnot ja kliiniset tulkinnat. (Mitähän psykoanalyyttisia tulkintoja soveltavat humanistit, vaikkapa kirjallisuus- ja musiikkitieteilijät ajattelevat väitteestä?) Tämäkään kirjoittaja ei kuitenkaan tarkemmin kerro, millaisia nämä kliiniset tulkinnat ovat, mistä ne kumpuavat tai onko niistä potilaalle hyötyä.

Monet analyytikot puhuvat ympäripyöreästi itsetuntemuksen parantamisesta tai itsehavainnon esteiden poistamisesta. Mutta jotta olisi mieltä puhua empiriaan perustuvasta ja toimivasta hoidosta, nämä lennokkaat tavoitteet pitäisi määritellä tavalla, joka on muiden kuin analyytikon tarkasteltavissa ja hyväksyttävissä. Ja ennen kuin tämä on tehty, voidaan yhtä hyvin sanoa, että psykoanalyysi perustuu analyytikon mielivaltaan. (Jos psykoanalyytikolta kysytään, hänen lopulliset tulkintansa ovat tietysti onnistuneita ja potilasta hyödyttäviä.)

Tarkempien hoitotavoitteiden lisäksi meillä pitäisi olla psykoanalyyttisista teorioista ja analyytikosta riippumattomia todisteita siitä, että määritelmän mukaista itsetuntemuksen paranemista lopulta on tapahtunut – ja nimenomaan psykoanalyyttisten teorioiden/tulkintojen johdosta. On ilmeistä, että ala ei täytä näitä alkeellisimpiakaan tieteeltä tai päteväksi osoitetulta hoidolta vaadittavia kriteerejä. Ja jos katsotaan psykoanalyysin historiaa, alan epäempiirisyys on tätäkin ilmeisempää. Havaintoja on perinteisesti soviteltu teorioihin ja tarvittaessa potilasta on johdateltu ja alistettu uskomaan melkein mitä tahansa – vaikkapa omaan äitiin kohdistuvaa seksuaalista himoa. Takavuosina tämänkaltaisia humpuukiväitteitä on puolusteltu jopa väitöskirjoissa.

* * *

Lisäys 1.3.2010

Anna Lilja kirjoittaa Helsingin Sanomissa (1.3.) psykoanalyysikeskustelusta ja kiistää esitetyt syytökset psykoanalyysin epäempiirisyydestä ja epätieteellisyydestä. Hän ei kuitenkaan anna esimerkkejä psykoanalyyttisesta hypoteesista, jonka empiirinen tai kokeellinen tutkimus olisi vahvistanut. (Toki ala ja sillä esitetyt väitteet ovat toisinaan olleet vakavankin tieteellisen tutkimuksen kohteena, mutta ei juuri koskaan alan harjoittajien toimesta; potilas on edelleen analyytikon mielivallan alainen rahasampo.) Tieteellisten tutkimusten sijaan Lilja nostaa esiin nykytieteen valossa turhia ja aataminaikuisia kahtiajakoja: ”Määräävätkö toimintaamme enemmän tunne vai järki, aivot vai mieli, halut vai molekyylit?” Miten nämä liittyvät keskustelunaiheeseen eli psykoanalyysin tieteellisyyteen? Lilja olisikin tarkemmin voinut kertoa, mitä psykoanalyyttinen tutkimus muka on näistä osoittanut ja millä perustein. Lisäksi Lilja esittää joukon triviaaleja itsestäänselvyyksiä ikään kuin ne tukisivat psykoanalyysia: ”lapsuuden kasvuympäristöllä on huomattava vaikutus jokaisen ihmisen psyykkiseen kehitykseen”. Jos kaikki psykoanalyysin ystävät olisivat tällaisia tai jos nämä latteudet olisivat kaikki, mitä psykoanalyysi on, ala tuskin ansaitsisi minkäänlaista huomiota kriitikoilta.

Lilja jatkaa: ”Freud vertaa tieteentekijän työtä kuvanveistäjään, joka vähitellen luo yhä paremmin todellisuutta vastaavaa kuvaa kohteestaan.” Freud todellakin puhuu kuvanveistosta, mutta hän tekee sen siteeraamalla Leonardo da Vincia. Tämä vertasi maalauksen ja patsaan tekemistä: maalaukseen laitetaan väriläikkiä sinne, missä niitä ei aiemmin ollut; patsaasta taas poistetaan niin paljon kiveä kuin patsaan päällä on. Tällä lainauksellaan Freud puolustautui saamiaan varsin aiheellisia suggestiosyytöksiä vastaan (ks. suggestiosta lisää kirja-arviostani). Freud väittää, että suggestiossa noudatetaan maalaustekniikkaa mutta että psykoanalyysi on patsaan veistämistä, jossa ”mitään ei laiteta päälle, mitään uutta ei tuoda mukaan, mutta vanhaa otetaan pois ja erotetaan” (teoksesta Wohlgemuth 1923). Analogiassaan Freud paljastaa pinnallisuutensa. Vietynä loppuun asti päätelmä on nimittäin itse asiassa täysin päinvastainen kuin mitä hän halusi todistaa. Patsas ei sellaisenaan tietenkään ole kivessä; ei ole pintaa, josta ylimääräiset osat otetaan pois, ja osat, jotka otetaan pois, eivät muodosta patsasta. Se muodostuu jäljelle jäävistä osista. Patsas on tämän mukaan siis yhtä paljon taiteilijan tekemä kuin kompleksi tai trauma on psykoanalyytikon tekemä.
Loppukevennykseksi lainaus Stanislaw Jerzy Leciltä:
Älä rupea tekemisiin idioottien kanssa ellet ole psykiatri. He ovat liian typeriä maksaakseen maallikolle hänen seurastaan.


* * *

Lisäys 4.3.

Psykoterapeutti Anne Karinkanta kirjoittaa (HS 4.3.), että terapian tulokset paranevat, mikäli terapeutti käyttää psykoanalyyttisia työskentelytapoja. Hän myös väittää, että potilaan mahdollisessa paranemisessa kyse ei ole lumevaikutuksesta. Karinkankaan mukaan tämä on saatu selville vertaamalla hoidettuja ryhmiä niihin, jotka eivät ole saaneet hoitoa.

Ryhmien välinen vertailu on luonnollisesti paras tapa saada tietoa hoitojen tehokkuudesta. Mutta se ei vielä kerro mahdollisista lumevaikutuksista. Lisäksi ollakseen pätevää ryhmien välinen vertailu vaatii lisäelementin: yksilöiden jako hoitoa saaviin ja hoitamattomiin tai eri hoitoa saaviin ryhmiin tulee olla satunnaista. Psykoanalyysin kohdalla ei tällaisia tutkimuksia tietääkseni ole saatavilla.

* * *

Lisäys 25.3.

Helsingin Sanomien mielipideosastolla palattiin psykoanalyysiin 23.3. Matti Keinänen ja Ari Takalo otsikoivat: Psykoanalyysin vaikuttavuudesta on laajaa näyttöä. (Pidän termiä “vaikuttavuus” epäonnistuneena, koska se voi tarkoittaa melkein mitä tahansa. Siksi suosisin esim. termiä hoitoteho.) Kirjoittajat esittävät, että “psykoanalyyttisesta psykoterapiasta on runsaasti tuoretta näyttöön perustuvaa tietoa”. He nojaavat lähinnä Amerikan psykologiyhdistyksen lehdessä julkaistuun artikkeliin vuodelta 2008 (JAMA Vol 300, No 13, Oct 1). Kyseinen artikkeli sai myöhemmässä lehdessä mm. seuraavanlaista kritiikkiä eri kirjoittajilta (JAMA, March 4, 2009—Vol 301, No.9). (En yritä tässä tarkemmin avata keskustelun tilastotieteellisiä kiemuroita, vaan kehotan tutustumaan tällaisten meta-analyysien ongelmiin Tavataan ensi viikolla –kirjani avulla.) Kannattaa myös huomata, että kyse oli lähinnä pitkäkestoisista psykoterapioista, ei “perinteisestä” psykoanalyysista, joka on ollut kritiikkini pääkohde.

The authors, however, apparently erroneously calculated within-group pre-post effect sizes and point biserial correlations between group and within-group effect sizes, which is altogether different. It seems that they converted these correlations between group and within-group pre-post effect sizes to produce deviation- based effect sizes that do not appear reasonable.
In addition, we believe that this collection of studies was not suitable for meta-analysis. Each reviewed study had 15 to 30 patients in the LTPP treatment group. It seems unlikely that investigators would attempt to publish a negative study with so few patients (or that such a study would be accepted for publication), which means that all published studies would have an effect size of at least 0.50 to 0.75, the minimum for statistical significance. This is an artificial floor that guarantees a large effect when these studies are combined.
--
These authors defined the patient population broadly as a group of adults with mental disorders. The sole criterion that outcomes should have fulfilled is that they were reliable. Control treatments were not defined at all. Thus, analyzed diagnoses, outcomes, and control groups showed a very large clinical heterogeneity. Although the reviewers tried to account for this through subgroup analyses, their method of building clusters of heterogeneous disorders and outcomes still allowed for considerable variation. Thus, it is unclear for what disorder, for what outcome variables, and in comparison with which control groups the evidence was shown.
Second, the inclusion of randomized controlled trials (RCTs) alone does not warrant internal validity of the findings. The comparison of LTPP to other treatments was performed by calculating point biserial correlations between the within-group effect sizes and type of treatment. This procedure considers treatment groups rather than studies as the unit of analysis and thus nullifies the effect of randomization, reducing findings to an observational level. Accordingly, internal validity of the findings may be biased.

Tämän pointin (puutteet satunnaistuksessa) alkuperäisjutun kirjoittajat itsekin myöntävät (Keinänen ja Takalo kuitenkin erikseen mainitsevat, että mukana oli myös joitakin satunnaistettuja tutkimuksia (ks. satunnaistuksesta tarkemmin kirjastani)).

We greatly appreciate the high-quality work of the authors on this important issue but at the same time caution against a conclusion that the overall effectiveness of LTPP for treating mental disorders should now be considered as definitely proven.
--
There are multiple problems with their meta-analysis that mitigate the scientific credibility of this conclusion.
First, the designation of “shorter-term methods of psychotherapy” included 5 treatments that did not constitute formal psychotherapy as it is generally understood. These treatments consisted of a waitlist control condition, nutritional counseling, standard psychiatric care, low-contact routine treatment, and treatment as usual (TAU) in the community. Such “mixing apples and oranges” is problematic in meta-analyses.
Second, the selection of studies appears biased in favor of LTPP. One study2 supportive of LTPP had previously been classified in a meta-analysis by Leichsenring and Rabung as involving short-term psychodynamic psychotherapy (STPP) but was reclassified in the present meta-analysis as involving long-term psychodynamic psychotherapy. Also, the exclusion of the study by Giesen-Bloo et al4 that favored schema-focused therapy over LTPP appears arbitrary. Third, the assertion of the superiority of LTPP was based on 8 studies of poor methodological quality. Generally, they failed to control for multiple confounding factors between treatment groups, such as therapist experience and competence and frequency of sessions. At least one comparison-control study did not involve random assignment, and except for one study, none reported data on treatment integrity. Consequently, it remains unclear whether the outcomes reported in these studies were due to the type of treatment or to the broad range of other intergroup differences. Fourth, in comparisons between LTPP and 2 control therapies (STPP and family therapy), the effect sizes were actually larger for the control therapies. In 3 other comparisons, the results were mixed. Established therapies (cognitive therapy, dialectical behavior therapy [DBT], and dynamic supportive therapy) yielded larger pre-post effect sizes for some outcomes, while LTPP yielded larger effect sizes for others. An inference of superiority of LTPP over the established shorter-term therapies is unsupported by the data.
--
First , 2 studies categorized as RCTs in the meta-analysis, representing more than half of the total patient count in the RCT group, had no control condition other than LTPP. These 2 studies were not designed to answer the question of whether LTTP is more effective than other (shorter) psychotherapeutic treatments; thus the studies provide no additional information compared with observational studies.

Keinänen ja Takalo myös väittävät, että terapian vaikutusmekanismit olisivat tiedossa, ja he ehdottavatkin joitakin, mm. symbolisaatio-reflektiokyvyn kehitystä ja psykodynaamisen persoonallisuusrakenteen muutosta. He eivät kuitenkaan esitä tutkimuksia, joissa osoitettaisiin, että juuri nämä tekijät olisivat potilaan mahdollisen parantumisen taustalla (puhumattakaan tällaisten mekanismien tieteellisen tarkasta määrittelemisestä).
Optimistisena loppuhuomatuksena mainittakoon, että nyt käyty keskustelu saattaa olla osa sellaista toivottavaa kehitystä, jossa terapeutitkin alkavat vaatia hoidoilta tieteellisesti pätevään tutkimukseen perustuvaa näyttöä.

perjantai 12. helmikuuta 2010

Avoin kirje piispoille

Piispainkokouksen kevätistunto järjestettiin 9.-10.2.2010 Helsingissä. Utelen osallistuneilta seuraavia teologisia peruskysymyksiä: Miksi usko olisi ainoa asia, joka takaa pääsyn taivaaseen? Mikseivät esimerkiksi lähimmäisenrakkaus tai epäitsekkyys kelpaa? Tai mistä tiedämme, ettei taivaspaikka aukea kriittisellä keskustelulla ja todisteisiin perustuvalla järkiperäisellä ajattelulla? Tai vaikkapa homoseksuaalisuudella?
Jos Jumala kerran on kaikkialla, jokaisen tien pitäisi johtaa hänen luokseen.
Tai entä jos uskomisesta seuraakin tuonpuoleisessa jokin rangaistus? Luulen, että tällöin me epäilijät vaatisimme uskoville inhimillistä kohtelua: hehän olivat vain koulutusjärjestelmän pettämiä viattomia uhreja. Vai ajatteletteko arvon piispat, että uskomisesta koituu sellaisia hyötyjä, joita ihmiset muutoin eivät voisi saavuttaa? Tahtoisin kuulla lausuntonne näistä hyödyistä. Ainakin usko hyödyttää teitä itseänne ja instituutiotanne.
Satiirikko minussa toivoisi kokoukselta vastausta myös siihen, kuka piru antoi luvan maailman luomiseen.

tiistai 26. tammikuuta 2010

Avio-onnen ennustaminen

Tänään Helsingin Sanomissa oli vastaukseni lukijakysymykseen:

Mitä tiedetään onnistuneesta parinvalinnasta? Antaako onnellinen lapsuus suojan ongelmapuolison valinnalta?

Onnistunutta parinvalintaa on mahdotonta määritellä yleispätevästi. Esimerkiksi lyhyeksi jäänyt parisuhde tai jopa liitto, jossa on ollut uskottomuutta, on saattanut olla onnellinen.
Mieluiten ihmiset ottaisivat kumppanin, joka on heitä kohtaan kiltti ja luotettava. Ongelma on siinä, että luonteenpiirteet eivät näy kovin nopeasti ulospäin. Myös tunteiden aitous selviää vasta pitemmän ajan kuluttua.

Toinen ongelma saattaa olla siinä, että monet naiset arvostavat kumppanissa dominoivuutta muita miehiä kohtaan. Dominanssin takana olevat luonteenpiirteet voisivat sivutuotteena tuoda epätoivottuja piirteitä parisuhteeseenkin.
Samoin on mahdollista, että jos nainen kokee olonsa turvattomaksi ja kaipaa suojelua, hän tulee valinneeksi helposti väkivaltaan turvautuvan miehen. Tutkimustietoa näistä seikoista ei kuitenkaan juuri ole.

On selvää, että erilaiset persoonallisuudet voivat viihtyä toistensa seurassa. Kyse on olosuhteiden rakentamisesta sellaisiksi, että kumpikaan osapuoli ei koe tekevänsä liian suuria myönnytyksiä.
Parisuhteen onnellisuutta on vaikea erottaa siinä olevien yksilöiden onnellisuudesta. Eli jos onnellisista kodeista tulevat ”onnistuvat” liitoissaan muita paremmin, he saattavat tuoda onnellisuuden mukanaan persoonansa osana pikemminkin kuin saada sitä suhteestaan.
Yksilöiden välisiä eroja tutkiva käyttäytymisgenetiikka onkin osoittanut, että suuri osa yksilöiden välisestä vaihtelusta onnellisuudessa selittyy geneettisillä tekijöillä. Avioerokin on tässä mielessä geneettistä: eroja aiheuttavat luonteenpiirteet ovat perinnöllisiä.

Naisten kumppanimieltymykset ovat lisäksi jossakin määrin riippuvaisia kuukautiskierrosta. Hedelmällisimmässä vaiheessa symmetrisemmät ja maskuliinisemmat miehet arvioidaan haluttavammiksi.
Tällaisen ”kiima-ajan” evolutiivinen logiikka on yksinkertainen: jälkeläisen laadun kannalta ratkaisevaa on nimenomaan hedelmällisen ajan parittelukumppani.
Toisaalta on ilmeistä, että pelkästään elinvoimaisiin geeneihin tähtäävä lisääntymisstrategia ei ihmisellä ole ollut vallitseva. Lajimme koiraillehan on kehittynyt taipumuksia sekä perheen hyvinvoinnin että oman isyyden varmistamiseen.

keskiviikko 20. tammikuuta 2010

Korrelaatio ja kausaatio

Helsingin Sanomissa oli lyhyt mielipidekirjoitukseni tänään:

Uutisotsikot liioittelevat tutkimustuloksia

Helsingin Sanomat (Kotimaa 16.1.) otsikoi unitutkimuksesta seuraavasti: ”Lapsuudenkodin ongelmat heikentävät unen laatua aikuisena”.
Itse uutistekstin ja alkuperäisen tutkimuksen sisältö on kuitenkin toisenlainen: turvaton lapsuus on yhteydessä univaikeuksiin aikuisena. Tutkimuksessa ei siis vielä osoitettu, että vaikea lapsuus olisi univaikeuksien syy.

Samanlainen epäsuhta otsikon ja tutkimustulosten välillä on yleinen etenkin käyttäytymistieteiden uutisoinnissa.
Syy-yhteys lapsuusolojen ja jonkin aikuisena tavatun piirteen välillä toki saattaa olla olemassa, mutta sitä harvoin tutkimuksessa osoitetaan. Yleensä kyse voisi olla myös jostakin perinnöllisestä seikasta, joka on molempien tutkittujen ominaisuuksien taustalla.
Kollegoille siis muistutukseksi: yhteys ei välttämättä ole syy-yhteys. Tai ammattitermein: korrelaatio ei ole kausaatio.