keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Huomioita Keisarinnan vaatekaapilta

Tarjosin seuraavaa Tieteessä tapahtuu -lehteen. Puheenvuoroa ei kuitenkaan julkaista.

Janne Kivivuori kirjoittaa (Tieteessä tapahtuu 5/2012) feministisen väkivaltatutkimuksen ongelmista Suomessa: ala on sisäsiittoista, se ei ymmärrä selittämisen ja selittelyn välistä eroa ja se hyljeksii empiirisiä tutkimustuloksia sekä tieteessä olennaista pyrkimystä objektiivisuuteen. Marita Husso, Suvi Keskinen ja Suvi Ronkainen eivät hyväksy väitteitä (Tieteessä tapahtuu 6/2012). He ensinnäkin toteavat, että Kivivuoren kritisoima konstruktionistinen lähtökohta ei kuvaa kaikkea ”sukupuolistunutta” väkivaltatutkimusta. Tämä huomio pitää tietysti paikkansa: feministisen/sukupuolistuneen väkivaltatutkimuksen alle on mahtunut vuosien varrella kaikenlaista. On kuitenkin huomattava, että – etenkin jos tarkastellaan naistutkimusta yleisemmin – sosiaalinen konstruktionismi on ollut vallitsevin lähtökohta. Husso, Keskinen ja Ronkainenkin myöntävät, että kansainvälisesti katsottuna ”kulttuurinen merkityksenanto” – joka käytännössä on hyvin lähellä konstruktionismia – on Suomessa ollut vallitseva suuntaus.
   Tärkeämpi seikka on kuitenkin Husson, Keskisen ja Ronkaisen väite, että Kivivuoren avaus olisi vain keskustelukutsuksi naamioitua politikointia. Vuonna 2006 julkaisin yhdessä Jussi K. Niemelän kanssa naistutkimusta kritisoivan pamfletin, Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta (Terra Cognita). Teimme siinä vastaavia havaintoja kuin Kivivuori sillä poikkeuksella, että Kivivuorella on entistä tarkempaa empiiristä näyttöä päätelmiensä tueksi: vastaaviin aloihin verrattuna feministisen väkivaltatutkimuksen oppikirjat esimerkiksi nojaavat kansainvälisten artikkelien sijasta voimakkaammin suomenkielisiin lähteisiin, ns. kaverikirjoihin. (Tämä ei toki itsessään kerro tutkimuksen laadusta, kuten Husso kollegoineen toteaa, mutta se on silti vähintäänkin selvä riskitekijä.) Kuten Kivivuorta, meitäkin syytettiin poliittisuudesta (oikeistotaantumuksesta) ja jopa sukupuolivähemmistövastaisuudesta, vaikka totuus on aina ollut päinvastainen.
   Koska Kivivuoren päätelmät ja niiden herättämä vastareaktio osuvat niin hyvin yksiin Keisarinna-pamfletin kanssa, käyn lyhyesti läpi joitakin kokemuksiani kirjan tiimoilta. Pamfletissa pyrimme siis osoittamaan, että akateemisessa naistutkimuksessa on liian paljon epätieteellisyyttä, myös sen kavalinta alalajia, poliittisuutta. Meidät leimattiin humoristisen ja tieteenfilosofisen teoksemme johdosta nopeasti miesasiamiehiksi. Tämä herättää kysymyksen, miksi jonkin tieteenalan menetelmien ja tulosten kritisointi olisi poliittinen sukupuolikysymys, jollei ala olisi jo etukäteen sitoutunut tiettyyn sukupuoli-ideologiaan/-politiikkaan. Useaan otteeseen jouduinkin selittämään, että esittämällämme kritiikillä ei ollut mitään tekemistä miesliikkeen tai minkäänlaisen politiikan kanssa. Kyse oli aidosta tieteen tasoon kohdistuvasta huolesta, ja sellaiseen ei tietenkään ole mielekästä vastata poliittisilla syytöksillä.
   Naistutkimuksen kritisointi synnytti myös joukon muunlaisia henkilöön kohdistuvia argumentteja – ei tosin tieteellisillä foorumeilla. Olen esimerkiksi koulutukseltani elintarvikekemisti. Tämän johdosta kolumnisti Anne Moilanen nimitteli minua Helsingin Sanomissa seuraavasti: ”Kananmunatieteilijä! Maksalaatikkotieteilijä!”. Tällaisten inhoa herättävien mielikuvien käyttö on tuttua historiasta: Goebbels olisi taatusti ollut ylpeä Moilasen heitoista (paitsi että pilkka osui tässä tapauksessa omaan nilkkaan koulutusalani naisvaltaisuudesta johtuen). Lisäksi minun pitäisi tietysti olla imarreltu tällaisista hyökkäyksistä. Yleensähän ne tarkoittavat, että vastapuolella ei ole älykkäitä vasta-argumentteja.
   Huomattavan monet ihmettelivät myös sitä, miksi juuri naistutkimus otettiin kritiikin kohteeksi, vaikka muuallakin tavataan löysää ajattelua ja heppoisia metodeja. Tässä mielessä voi jonkun mielestä jopa olla perusteltua ajatella, että naistutkimus joutui liikaa silmätikuksi tärkeämpien tieteenalojen kustannuksella. Naistutkimus ei kuitenkaan voi vetäytyä sen taakse, että jossakin muuallakin on haluttomuutta ymmärtää tieteen harjoittamisen ankaruutta.
   Kyse on totta kai samalla tieteen määritelmästä. Keskeistä tieteessä on, että aineiston perusteella voidaan kumota teoreettisia lähtökohtia (tai saada niille vahvistusta). Kuten Kivivuori näyttää, feministisessä väkivaltatutkimuksessa empiirisen aineiston ei kuitenkaan aina katsota määräävän tutkimuksen tuloksia. Tutkimus sen sijaan on pitkälti tarkoitettu kuvittamaan tutkijan jo valmiiksi hyväksymiä teoreettisia lähtökohtia. Pamflettikeskustelussa naistutkijat mielellään korostivat alan ”itserefleksiivisyyttä”, mutta se tai ”sukupuoliroolien purkaminen” eivät tietenkään takaa tieteellisten periaatteiden toteutumista.
   Siinä missä 1970-luvun kommunistinen opiskelijaliike ratsasti työläisten kokemilla vääryyksillä, 1990- ja 2000-luvuilla oltiin naisten suhteen lähes vastaavassa tilanteessa. Jos naisella meni huonosti, piti omaksua epätieteellisiä teorioita, jotta naisten asemaa olisi voitu parantaa. Ikään kuin tasa-arvoa ei olisi voitu parantaa omaksumatta humpuukia. Tilanne oli tietysti kaikkien kannalta kiusallinen, sillä naistutkimuksen oletettiin edistävän sorrettujen ja marginalisoitujen ryhmien (naiset, etniset ja sukupuoliset vähemmistöt) oikeuksia. Paradoksaalisesti se ohjasi tutkijoita tyhjänpäiväiseen toimintaan, joka tätä kautta marginalisoi näitä ryhmiä entisestään. Naistutkimus ei siis täyttänyt edes ideologista tavoitettaan.
   Sukupuolen merkitystä yhteiskunnassa on tietysti syytä ja täysin mahdollista tutkia tieteellisesti. Ongelma on siinä, että näkyvin osa takavuosien naistutkimuksesta siinä epäonnistui. Alan tärkeimpiä ”saavutuksia” oli tiedon, tieteen ja arvojen lähes täydellinen suhteellistaminen – tavallaan siis myös itsensä kumoaminen. Toisinaan etusijalla oli jopa länsimaisuuden vastustaminen, mikä ironisesti on lähestulkoon sama kuin tasa-arvon vastustaminen. Kuten Kivivuori toteaa väkivaltatutkimuksesta: ”Harvoin yhteiskunta-ajattelun historiassa on ajettu yhtä hyvää asiaa niin epätarkoituksenmukaisella tavalla.”
   Jälkikäteen ajateltuna ei ole yllättävää, että Keisarinna-pamfletti ei saanut aikaan näkyviä muutoksia. Ei siihen pystynyt Suomen akatemian asettama paneelikaan, joka selvitti naistutkimuksen tilaa Suomessa vuonna 2002. Selvityksen mukaan ala oli tukeutunut muutamaan akateemiseen muoti-ilmiöön: postmodernismiin, poststrukturalismiin, diskurssianalyysiin ja dekonstruktionismiin – tiiviimmin ilmaistuna sanamagiaan. Kivivuoren analyysi ja nyt käytävä keskustelu tuonevat kuitenkin tuoreita tuulahduksia; nimensähän ala on jo vaihtanut sukupuolentutkimukseksi. Tulevaisuudelta voidaan myös toivoa, että kaikkien biologisten tieteiden eli myös ihmistieteiden kattoteoria eli evoluutioteoria – ja yleisemmin pyrkimys menetelmien tarkkuuteen ja objektiivisuuteen – saisi sukupuolentutkimuksessa aseman, joka sille kuuluu. Valitettavasti sekä biologian että tieteellisen metodin vähättely voi erilaisten sosiaalisten prosessien kautta jatkua vielä pitkään. Näin käy ainakin, jos kukaan ei taistele paremman tieteen puolesta. Julkisuudessa tasa-arvokysymykset tulevat varmasti olemaan jatkossakin pinnalla, ja hyvä niin: ihmisten reilu kohtelu ei ole koskaan itsestäänselvyys.

torstai 22. marraskuuta 2012

Hajut ja parinvalinta



Anna-lehden toimittaja kyseli parinvalintaan liittyvistä hajuista ja feromoneista sekä Yhdysvalloissa järjestetyistä ”feromoni-juhlista”. Niissä osallistujat tuovat mukanaan kolmena yönä pitämänsä T-paidan, jota vastakkaisen sukupuolen edustajat sitten nuuhkivat. Lyhyt uutisjuttu ilmestyi Anna-lehden numerossa 22.11.2012. Tässä perässä pohdintojani aiheen tiimoilta.

Feromonit vaikuttavat hyönteisten ja joidenkin nisäkkäiden parinmuodostukseen. Feromonit ovat haihtuvia yhdisteitä, jotka vaikuttavat saman lajin muiden yksilöiden käyttäytymiseen. Siksi niitä on kutsuttu ektohormoneiksi. Feromonien vaikutuksista ihmisen parinvalinnassa ei kuitenkaan toistaiseksi ole pitävää näyttöä. (Ihmisferomoneista innostuneilla onkin monesti taloudellisia intressejä mukana; he esimerkiksi myyvät feromonivalmisteita. Tämä ei toki silti tarkoita, että feromoneilla ei voisi olla vaikutuksia myös ihmisellä.)

Tiedetään, että ihmisen ominaishaju kertoo jossakin määrin yksilön immuunipuolustusjärjestelmästä. Vallitsevan teorian mukaan yksilöt mieltyvät seksuaalisesti eniten sellaisen kumppanin tuoksuun, jolla on erilainen immuunipuolustusjärjestelmä kuin itsellä. Näin jälkeläinen saisi mahdollisimman monipuolisen suojan tartuntatauteja vastaan. (Feromonien määritelmä ei ole kovin selkeä, mutta en kutsuisi feromoneiksi hajuja, jotka vain kertovat yksilön immuunipuolustuksesta. Sivuhuomautuksena mainittakoon myös, että ehkäisypillerit näyttävät jossakin määrin muuttavan naisten partnerimieltymyksiä: pillereitä käyttävät naiset mieltyvät enemmän miehiin, joiden immuunijärjestelmä muistuttaa naisen omaa. Ilmiön merkitystä on toistaiseksi vaikea arvioida, koska saatuja koetuloksia ei voida suoraan yleistää koskemaan käytännön elämää. Lisäksi on selvää, että ihmisellä parinvalintaan vaikuttaa moni muu hajuja merkittävämpi seikka: esimerkiksi luonteenpiirteet, ulkonäkö ja älykkyys.) ”Feromonijuhlissa” lienee joka tapauksessa ainakin osittain kyse immuunipuolustuksen erilaisuuden/samankaltaisuuden haistelemisesta.

Yleisesti ottaen hajujen/feromonien vaikutuksia arvioitaessa kannattaa muistaa seuraavia seikkoja: Ihmiskokeet on yleensä tehty laboratoriossa, koehenkilöt eivät ole saaneet syödä mausteista ruokaa tai nukkua lemmikin kanssa. Lisäksi hajusteiden käyttö on ollut kiellettyä. (Monilla keräilijäkansoilla on esim. tapana, että etenkin nuoret naiset koristautuvat kukkasin ja käyttävät kasviperäisiä öljyjä vartaloonsa, mikä luultavasti on peittänyt kehon omia hajuja.) Koetulokset eivät siis välttämättä näy arkielämässä. Lisäksi on ilmeistä, että yksilön erittämään hajuun vaikuttaa ruokavalion lisäksi ihon bakteerikanta, sairaudet ja joissakin tapauksissa jopa mielentila. (Nykyisestä hygieniatasosta taas on huomattava, että se on varsin uusi keksintö. Ihmisen evoluutioympäristössä ei ollut saippuaa, jolloin yksilön ominaishaju on saattanut tulla voimakkaammin esille. Toisaalta ihmisen evoluutioympäristön pienissä keräilijäyhteisöissä on epäilemättä vallinnut voimakkaiden hajujen sekamelska, jolloin yksilön oma tuoksu ei välttämättä ole tullut niin vahvasti esiin.)

Feromonien yhteydessä on syytä tarkastella myös ihmisnaaraalla tavattuja selviä jäänteitä kiima-ajasta. Ovulaatio tuo joidenkin tutkimusten mukaan muutoksia sekä naisten käyttäytymiseen – paljastavampi pukeutuminen hedelmälliseen aikaan – että parittelukumppanimieltymyksiin – symmetrisemmät ja maskuliinisemmat miehet ovat hedelmälliseen aikaan kiinnostavampia. (Erään tutkimuksen mukaan naisen ovulaation aikaiset hajut myös nostavat miehen testosteronitasoa.) Onpa ihmisen kohdalla kuvaavaa puhua kiima-ajasta tai ei, on ilmeistä, että ihmisnaaraat voivat silti olla seksuaalisesti aktiivisia läpi kuukautissyklin. Tämän kädellismaailmassa harvinaisen ”jatketun seksuaalisuuden” evolutiivinen tehtävä lienee ollut materiaalisten hyötyjen saaminen koiraalta. On kuin ihmisnaaras joutuisi mieltymyksissään tasapainottelemaan sitoutuvan/investoivan kumppanin ja tätä seksikkäämmän (muttei kenties yhtä sitoutumishaluisen) koiraan välillä. (Aiheesta lisää Rakkauden evoluutio -kirjassa.)

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Ryhmävalinnan petollinen houkutus

Ihmisluonto –kirjassani käytin joitakin kymmeniä sivuja perustellakseni, miksi ryhmävalinta on näennäisestä houkuttelevuudestaan huolimatta epäpätevä teoria selittämään ihmislajin yhteistyötaipumuksia, avuliaisuutta tai moraalitunteita – tai itse asiassa mitään ihmiselle tyypillistä piirrettä. Esittelin pitkästi mm. kamikaze-ilmiötä, jossa yksilö näyttää pyyteettömästi uhrautuvan ryhmänsä hyväksi. Luin juuri Steven Pinkerin kirjoituksen ryhmävalinnasta jossa hän tulee kanssani samoihin johtopäätöksiin. Kuten Pinkerkin vakuuttavasti perustelee, kamikazen tapaiset ilmiötkään eivät todista ryhmävalinnan voimasta ihmisen evoluutioympäristössä.

Näin Pinker kirjoituksensa loppusanoissa: 

The idea of Group Selection has a superficial appeal because humans are indisputably adapted to group living and because some groups are indisputably larger, longer-lived, and more influential than others. This makes it easy to conclude that properties of human groups, or properties of the human mind, have been shaped by a process that is akin to natural selection acting on genes. Despite this allure, I have argued that the concept of Group Selection has no useful role to play in psychology or social science. It refers to too many things, most of which are not alternatives to the theory of gene-level selection but loose allusions to the importance of groups in human evolution.

Ryhmässä elämisellä on siis itsestään selvä merkitys lajimme evoluutiossa, mutta sitä ei ole mielekästä kuvata ryhmävalintatermein. On esimerkiksi virheellistä kutsua jotakin ilmiötä ryhmävalinnaksi, jos siihen ei säännöllisesti kuulu ryhmien välisiä eroja siinä, miten tehokkaasti ne kopioituvat. Se, että jokin ryhmä on pitkäikäinen tai vain kasvaa muita enemmän, ei toisin sanoen ole valintaa ryhmien välillä. Luonnonvalinnan ja sopeutumien taustalla vaikuttavat tekijät (kopioituminen, mutaatiot, lisääntymiserot ja sukupolvien ajan kestävä seulonta) eivät ole ihmisryhmien tasolta löytyviä ilmiöitä. Pinker jatkaa:
And when the concept is made more precise, it is torn by a dilemma. If it is meant to explain the cultural traits of successful groups, it adds nothing to conventional history and makes no precise use of the actual mechanism of natural selection. But if it is meant to explain the psychology of individuals, particularly an inclination for unconditional self-sacrifice to benefit a group of nonrelatives, it is dubious both in theory (since it is hard to see how it could evolve given the built-in advantage of protecting the self and one's kin) and in practice (since there is no evidence that humans have such a trait).

Kulttuurinenkin ryhmävalinta kuivuu siis tarkoittamaan kutakuinkin samaa kuin ylipäätään historia. Ja yksilöpsykologian selittäjänä ryhmävalinta ontuu sekä teoriana että etenkin käytännössä (ks. Ihmisluonto –kirjan osiot vastavuoroisuudesta, moraalitunteista ja ystävänvalinnasta). Termin uusi tuleminen onkin lähinnä tuonut turhaa sekaannusta sosiaalisuuden tutkijoiden sanastoon. Pinker päättää kirjoituksensa seuraavasti:
None of this prevents us from seeking to understand the evolution of social and moral intuitions, nor the dynamics of populations and networks which turn individual psychology into large-scale societal and historical phenomena. It's just that the notion of "group selection" is far more likely to confuse than to enlighten—especially as we try to understand the ideas and institutions that human cognition has devised to make up for the shortcomings of our evolved adaptations to group living.

Jos aihe kiinnostaa enemmän, kannattaa lukea myös Pinkerin vastaus saamiinsa kommentteihin. Siinä hän mm. perustelee, miksi ryhmävalinnan kannattajien matemaattiset mallinnukset tai taloustieteelliset rahanjakokokeetkaan eivät todista ryhmävalinnan puolesta. Lisäksi kannattaa lukea, mitä esim. Dawkins, Dennett ja Tooby kirjoittavat vastauksissaan. Tooby mm. luettelee seikkoja, joissa ryhmävalinnan kannattajat ovat yksimielisiä ”perinteisen” geenivalintanäkemyksen kanssa; tämä geenivalinnan hyväksyminen harvoin tulee heidän kirjoituksissaan esiin. Kaikkein ensimmäiseksi suosittelen kuitenkin Dawkinsin Geenin itsekkyys -teosta. Tuore, kokeelliseen tutkimukseen nojaava artikkeli PLOS-lehdestä on myös lukemisen arvoinen. Tiivistelmässä todetaan mm. seuraavasti:
These results are not consistent with the hypothesis that the psychology of punishment evolved to uphold group norms. 






perjantai 28. syyskuuta 2012

Insestikiellot ja evoluutiopsykologia

Seuraava kirjoitukseni oli Tieteessä tapahtuu 5/2012 -lehdessä. (Samassa numerossa oli myös Janne Kivivuoren mielenkiintoinen juttu feministisestä väkivaltatutkimuksesta.)




Petter Portin valottaa tuoreessa artikkelissaan biologisten selitysten kahtiajakoa (Tieteessä tapahtuu 4/2012). Ultimaattinen eli evolutiivinen selitys kertoo, miksi jokin piirre on kehittynyt lajitasolla evoluution seurauksena. Esimerkiksi metsäjäniksen turkin vaaleneminen talveksi on suojannut pedoilta: vaaleammat yksilöt ovat lisääntyneet tummia enemmän. Proksimaattinen selitys puolestaan kertoo, mitkä välittömät tekijät vaikuttavat piirteen kehittymiseen yksilötasolla, esimerkiksi valorytmin tai lämpötilan muutos ympäristössä.
   Sama kahtiajako soveltuu ihmisen psykologisiin ominaisuuksiin. Portinin tätä koskeva esimerkki vaatii hieman oikaisua. Hän kirjoittaa insestistä, psykoanalyysista ja evoluutiopsykologiasta:

Esimerkiksi kun evoluutiopsykologit kiistävät psykoanalyysin merkityksen insestitabun synnyssä, he eivät oivalla, että evoluutiopsykologia etsii vastausta insestitabun ultimaattisiin syihin, miksi se on lajinkehityksen kuluessa kehittynyt, kun taas psykoanalyysi pyrkii löytämään ilmiön proksimaattiset syyt, miten insestitabu yksilönkehityksen aikana kehittyy.

Ajatus on pielessä etenkin evoluutiopsykologian suhteen. On nimittäin jo kauan tiedetty, että sisäsiittoisuudesta aiheutuu jälkeläisille haittoja. Niinpä vaikka evoluutiopsykologit monesti etsivät ultimaattisia syitä, insestin välttämisen suhteen siihen ei enää ole ollut tarvetta. Sen sijaan (toisin kuin Portin antaa ymmärtää) evolutionistit ovat menestyksellisesti tutkineet nimenomaan välittömiä tekijöitä insestiaversion taustalla.
   On esimerkiksi havaittu, että mikäli yksilö on kasvanut eri sukupuolta olevan sisaruksen kanssa, hän tuomitsee sisarusten välisen seksin muita voimakkaammin (Lieberman ym. 2003). Vastoin yleisiä käsityksiä vanhempien asenne, perheen muu koostumus tai oma suhtautuminen seksuaalisuuteen eivät vaikuttaneet insestin moraaliseen tuomitsemiseen. Ratkaiseva välitön tekijä oli siis sisaruksen kanssa vietetty kokonaisaika. Samanlaisia tuloksia saivat Daniel Fessler ja David Navarrete (2004), jotka myös havaitsivat, että vaikutus oli suurempi naisilla. Vastikään suomalaistutkijat Åbo Akademista – Portinin naapurikorkeakoulusta – vahvistivat havainnot sekä yhdessä kasvamisen vaikutuksista että naisten voimakkaammasta insestiaversiosta (Antfolk ym. 2012). Tutkimus julkaistiin evoluutiopsykologian lippulaivassa, Evolution and Human Behavior –lehdessä. (Havaittu sukupuoliero oli toki ennustettavissa evoluutioteorian perusteella: nisäkäsnaaraat tekevät suuremman investoinnin jälkeläisiin, joten niiden voidaan olettaa olevan koiraita tarkempia jälkeläisen laadun suhteen.)
   Vaikka ”tavalliset” psykologit eivät kenties aina huomaisi välittömien ja evolutiivisten selitysten välistä eroa, evoluutiopsykologit sen taatusti tunnistavat [1]. He ovat äärimmäisen huolellisia nimenomaan eri selitystasojen suhteen. Jo Adam Smith, jota voidaan pitää evoluutiopsykologisen ajattelun edelläkävijänä (Sarmaja 2009), ymmärsi tuon eron: ”Mutta vaikka emme selittäessämme ruumiin liikuntoja jätä erottamatta vaikuttavaa syytä perimmäisestä syystä, mielen toimintoja selittäessämme helposti sekoitamme nämä kaksi asiaa keskenään” (Smith 1790/2003).
   Suomen tieteen kannalta insestiaihe on merkittävä, sillä nykykäsitys insestin välttämisestä pohjautuu (empiiristen havaintojen tukemana) suomenruotsalaisen Edvard Westermarckin (1862–1939) teoriaan. Hänen mukaansa varhaislapsuuteen liittyvä läheinen yhdessä asuminen tuottaa erityisen käänteisen leimautumisen: toistensa läheisyydessä eläneet siskot ja veljet, isät ja tyttäret sekä äidit ja pojat kokisivat vastenmielisyyttä jo keskinäisen seksin ajattelemisesta (Tammisalo 2012). Maailmalla ilmiötä kutsutaan Westermarck-efektiksi.
   Psykoanalyysi taas on selittänyt asiaa päinvastoin: insestikiellot tuottavat ”torjunnan” eli insestisten halujen puutteen. Alalla on biologian vastaisesti spekuloitu, että ihmiseltä löytyisi luontainen halu insestiin, joka sitten kulttuurin voimalla työnnetään alitajuntaan (Tammisalo 2007). Mikäli psykoanalyysi selkeästi irtisanoutuisi tämänkaltaisista teoriarakennelmistaan, noudattaisi tieteelle tyypillistä julkisuutta ja avoimuutta sekä alkaisi systemaattisesti ja objektiivisin menetelmin koota tietoa potilaiden lapsuuden olosuhteista, se saattaisi soveltua insestiaversion ohella monen muunkin ilmiön tutkimiseen. Nykytilanne on kaukana tästä.
   Toisin kuin psykoanalyysi, evoluutiopsykologia ja Westermarckin teoria pystyvät selittämään, miksi vastenmielisyys insestiin ei riipu perheen seksuaalisista asenteista, miksi insestikiellot vaihtelevat niin paljon kulttuurista toiseen siinä, keitä kielto koskee ja miksi kiellot niin yleisesti ylettyvät laajemmalle joko isän tai äidin suvussa (ks. Westermarck 1932). Millään kilpailevalla teorialla ei ole tällaista selitysvoimaa tai yhteensopivuutta faktojen kanssa. Suomen tiede saa yhä olla ylpeä biologiaa ymmärtäneestä Westermarckistaan – ja hävetä niitä monia akateemisesti koulutettuja psykologeja, psykiatreja, sosiologeja ja joitakin harvoja luonnontieteilijöitä, jotka edelleen luottavat freudilaisperäiseen huuhaaseen.

[1] Siinä määrin kuin psykologia tutkii ihmislajille tyypillisiä, evolutiivisesti kehittyneitä ominaisuuksia, vaikkapa näköaistia tai tunnereaktioita, kaikki psykologia on evoluutiopsykologiaa. Ennustankin, että etuliite evoluutio tulee jossakin vaiheessa jäämään alan nimestä pois – samalla, kun evolutiivinen ajattelu tulee vähitellen osaksi kaikkia ihmistieteitä, kenties jopa joitakin terapiamuotoja.

Kirjallisuus

Antfolk, J., Karlsson, M., Bäckström, A. & Santtila, P. (2012): Disgust elicited by third-party incest: the roles of biological relatedness, co-residence, and family relationship. Evolution and Human Behavior. 33: 217–223.

Fessler, D. & Navarrete, D. (2004): Third-party attitudes toward sibling incest: Evidence for Westermarck’s hypothesis. Evolution and Human Behavior. 25: 277–294.

Lieberman, D., Tooby, J. & Cosmides, L. (2003): Does morality have a biological basis? Proceedings of the Royal Society. Vol 270. No 1517: 819–826.

Sarmaja, H. (2009): Kuka keksi luonnonvalinnan? Terra Cognita. Helsinki.

Smith, A. (1790/2003): Moraalituntojen teoria. Suom. Matti Norri. Kautelaari Kustannus. Helsinki.

Tammisalo, O. (2007): Tavataan ensi viikolla – Psykoanalyysin ja sen hoitovaikutusten kriittinen tarkastelu. Terra Cognita. Helsinki.

Tammisalo, O. (2012): Ihmisluontoa etsimässä – Moraalin ja kulttuurin biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.

Westermarck, E. (1932): Avioliiton historia. WSOY. Porvoo.

torstai 12. heinäkuuta 2012

Naimaikäisten uskonnollisuus


Seuraava kirjoitukseni oli Skeptikko 2/2012 -lehdessä.

Suomessa on tapana, että ennen naimisiinmenoa ystävät järjestävät morsiamelle/sulhaselle polttarit eli viimeiset juhlat ennen häitä ja avioliittoa. Polttareiden ohjelma saattaa koostua lähes mistä tahansa: jonkin urheilulajin kokeilemisesta, opastetusta ruoanlaitosta, meikkaamisesta, mökkeilystä ja saunomisesta. Yleensä jossakin vaiheessa päivää nautitaan myös alkoholia. Erityisesti naisten parissa on tullut suosituksi tutustua polttaripäivänä sirkuslajeihin. Sirkuspolttareissa polttariseurue kokeilee opettajan johdolla sirkustemppuja: jongleerausta, akrobatiaa, trampoliinihyppyjä, pyramideja ja vastaavia. Toisinaan päivänsankarille järjestetään jotakin erityistä, esimerkiksi voltin tekemistä turvavaljaissa. Polttariseurue koostuu enimmäkseen morsiamen/sulhasen ystävistä, mutta yleensä mukana on jokunen sukulainen ja työkaverikin.

Vuonna 2011 helsinkiläisessä sirkuskoulussa käyneiden polttariseurueiden jäsenille annettiin tilaisuuden lopussa täytettäväksi kyselykaavake, jossa selvitettiin osallistujien ominaisuuksia. Vastaaminen tapahtui nimettömästi. Kyselyn päätarkoitus oli verrata, missä määrin ja minkä ominaisuuksien suhteen ystävät ovat keskenään samankaltaisia. Aineisto antaa samalla joukon yleisempiäkin vastauksia naimaikäisten naisten ja miesten näkemyksistä ja ominaisuuksista. Yksi kysymys kaavakkeessa koski uskonnollisuutta: ”Kuinka uskonnollinen olet?” Rastitettava seitsemän ruudun asteikko oli välillä ”ei lainkaan uskonnollinen” ja ”erittäin uskonnollinen”.

Naispolttariseurueita oli 28 ja niissä vastaajia yhteensä 301 kappaletta. Heidän keskimääräinen ikänsä oli 29,0 vuotta. Miesseurueita oli neljä ja niissä vastaajia oli 48 kpl, keskiarvoikä oli 31,6 vuotta. Naisvastaajista 23,5 prosenttia ilmoitti olevansa ”ei lainkaan uskonnollinen” ja 1,3 prosenttia vastasi olevansa ”erittäin uskonnollinen”. Miehillä prosentit olivat 39,6 ja 0. Jos asteikolle annetaan numeroarvot, jossa ”ei lainkaan uskonnollinen” on 1 ja ”erittäin uskonnollinen” on 7, naisten keskiarvoksi saadaan 2,87 ja miesten 2,17. Morsianten keskimääräinen uskonnollisuus oli 2,81. Taulukossa esitetään uskonnollisuuden jakautuminen naisten ja miesten aineistoissa.

Vuonna 2008 toteutetun kansainvälinen kyselyaineiston mukaan suomalaisista kahdeksan prosenttia pitää itseään hyvin uskonnollisena, kun taas alle viidennes ei pidä itseään lainkaan uskonnollisena. (Saman tutkimuksen mukaan Jumalaan uskoo ilman epäilyksiä joka viides suomalainen, ja kymmenen prosenttia suomalaisista ilmoittaa, ettei usko Jumalaan. Vuonna 2011 tehdyssä tutkimuksessa jo yli viidennes ilmoitti, ettei usko kristinuskon Jumalaan.) Polttaritutkimuksen mukaan naimaikäiset kaupunkilaiset ovat joka tapauksessa keskivertoväestöä selvästi vähemmän uskonnollisia. Sukupuolieroista taas tiedetään, että naiset ovat Suomessa miehiä uskonnollisempia, olipa kyse uskonnollisissa tilaisuuksissa käymisestä, rukoilemisesta tai ylipäätään uskonasioiden pitämisestä tärkeänä. Tämä sukupuoliero tuli ilmi tässäkin tutkimuksessa. Tulevissa tilastoanalyyseissa selvitetään uskonnollisuuden mahdollinen yhteys muun muassa vastaajan viimeisimpään koulutodistukseen, sisarusten määrään, urheilullisuuteen, ystävien uskonnollisuuteen ja vanhempien eroon.

tiistai 3. heinäkuuta 2012

Introverttien manifesti

Olen lukenut Susan Cainin kirjaa Hiljaiset – Introverttien manifesti. Cainin pitämästä koskettavasta TED-puheesta saa kuvan kirjan aiheesta, mutta esitelmä ei tietenkään korvaa kirjassa olevia pohdintoja tai sen lukuisia esimerkkejä. (Tietokirjailija minussa sanoo, että luennot ja julkiset esitykset ovat jäänne ajalta ennen kirjapainotaitoa.) Tässä on pari sattumanvaraista lainausta teoksen alkupuolelta. Ensimmäinen koskee avokonttoreita:
Avokonttorien on todettu vähentävän tuottavuutta ja heikentävän muistia. Niihin liittyy korkea henkilöstövaihtuvuus, ja ne tekevät ihmisistä sairaita, vihamielisiä, vähemmän motivoituneita ja epävarmoja. Avokonttoreissa työskentelevät kärsivät todennäköisemmin verenpaineesta ja kohonneesta stressitasosta ja sairastuvat helpommin flunssaan; he riitelevät enemmän kollegoidensa kanssa; he ovat huolissaan, että työtoverit salakuuntelevat heidän puhelinkeskustelujaan ja vakoilevat heidän näyttöjään. Heillä on vähemmän henkilökohtaisia ja luottamuksellisia keskusteluja kollegojen kanssa. He altistuvat usein kovalle ja hallitsemattomalle metelille, mikä kohottaa pulssia, lisää stressihormoni kortisolin eritystä ja tekee ihmiset sosiaalisesti etäisiksi, herkiksi kimpaantumaan, aggressiivisiksi ja vastentahtoisiksi auttamaan toisia.


Niin kutsutuista aivoriihistä Cain kirjoittaa:
Vaikka tavanomaisten aivoriihien on jo vuosien ajan todettu olevan tehottomia, ne ovat vieläkin suosittuja. Aivoriihien osallistujat yleensä arvioivat ryhmänsä suorituksen paljon todellista paremmaksi, mikä antaa viitteitä perimmäisestä syystä niiden suosioon: ryhmään osallistuminen saa ihmiset tuntemaan, että he kuuluvat joukkoon. Tärkeä seikka sekin – kunhan vain ymmärrämme, että joukkoon kuulumisen tunteen pääasiallinen tehtävä on toimia sosiaalisena kittinä, ei niinkään edistää luovuutta.


(Toki Cain silti huomioi kasvokkain tapahtuvan vuorovaikutuksen edut ja esimerkiksi väestöntiheyden yhteyden innovaatioihin. Suurimman osan kirjastaankin hän kertoo kirjoittaneensa kahvilan tungoksessa: "Syy tähän oli juuri se, jota uuden ryhmäajattelun soihdunkantajat niin innolla korostavat: pelkkä muiden ihmisten läsnäolo auttoi luomaan mielleyhtymiä.")

Ja koska kirja käsittelee introvertteja, mukana on tietysti yksi suomalaisvitsikin:

Mistä tietää, että suomalainen pitää sinusta? Hän tuijottaa sinun kengänkärkiäsi, ei omiaan.

torstai 21. kesäkuuta 2012

Masennuksen hoidosta

Käsitykseni masennuslääkkeiden hoitotehosta ovat luultavasti olleet liian positiivisia. Masennuslääkkeet näyttävät nimittäin lievästi masentuneilla toimivan kutakuinkin yhtä hyvin kuin plasebo (eli tehoaineita sisältämätön lumelääke). Vakavasti masentuneiden kohdalla tilanne on toisenlainen, mutta ei kovin selkeä sekään. Irving Kirsch kirjoittaa PLOS Medicine -lehdessä:

Masennuslääkkeen ja plasebon väliset vaikuttavuuserot lisääntyvät, mitä vakavammasta masennuksesta on kyse. Mutta vakavasti masentuneidenkin kohdalla ero on pieni. Masennuksen vakavuuden ja lääkkeen vaikuttavuuden suhde johtuu siitä, että vakavasti masentuneet reagoivat plaseboon vähemmän, ei niinkään siitä, että he reagoisivat voimakkaammin lääkehoitoon. (Suomennettu omin sanoin)

Masennuslääkkeiden hyvä maine perustuneekin osittain julkaisuvinoumaan: hyvistä hoitotuloksista kertovia tutkimuksia on julkaistu enemmän.

Entä mikä on tehokkain terapiamuoto masentuneelle? Sekä Yhdysvalloissa että Suomessa kognitiivisen käyttäytymisterapian tulokset ovat viime vuosina saaneet paljon myönteistä huomiota. Tuoreen meta-analyysin mukaan sillä, mitä terapiamuotoa potilas saa, ei käytännössä kuitenkaan ole merkitystä – ainakaan lievässä masennuksessa (ks. myös Tavataan ensi viikolla –kirjani). Aihetta tutkinut Bruce Wampold toteaa, että jotta hoito toimisi, potilaan on vain uskottava hoitoon tai sitten hänet on johdateltava uskomaan siihen. (Yllättäen sama näyttää pätevän lääkkeisiin. Skeptic 2/2012 –lehti kirjoittaa, että 90 prosenttia niistä masentuneista, jotka olettivat lääkkeen olevan hyvin tehokas, saivat positiivisia hoitotuloksia. Sen sijaan niistä, jotka olettivat lääkkeen olevan melko tehotonta, vain 33 prosenttia sai positiivisia tuloksia.)

Tiedetään myös, että lievästi masentuneet ”sortuvat” tavallista enemmän kriittiseen ajatteluun. Joskus tässä yhteydessä puhutaan depressiivisestä realismista. (Käsittelen aihetta pidemmin Ihmisluontoa etsimässä –kirjani itsepetosta koskevassa osiossa.) Tämä kriittisempi ja joissakin tapauksissa realistisempi arvio olosuhteista tekee masennuksen hoidon ongelmalliseksi: skeptisyys saattaa tehdä ihmisen vastustuskykyiseksi hoidoille, jotka muilla ihmisillä toimivat hyvin. Hoidon tehokkuutta koskevasta epäilystä saattaa näin tulla itseään toteuttava ennuste.

Miten ratkaista ongelma? Uskontopsykologian isänä tunnettu William James (1842–1910) ei sietänyt turhanaikaista positiivista ajattelua, mutta hän tunnisti kriittisyytensä ja pessimisminsä kyvyn tuhota hänet. Niinpä hän päätyi uskomaan uskomiseen. Yksilö ei tietenkään voi valita uskovansa mihin tahansa, mutta jokaisen kokemusmaailmassa on silti seikkoja, joihin voi päättää uskoa. Esimerkiksi usko, että itsellä on merkittävää tarjottavaa maailmalle, saattaa estää masentunutta sortumasta itsemurhaan. James kirjoittaa: ”Elämä on rakentuva tekemiselle, kärsimiselle ja luomiselle” (ks. aiheesta lisää: Skeptic 2/2012).

lauantai 9. kesäkuuta 2012

Miksi ihminen on niin sosiaalinen?


Miksi niin monet eläinlajit ovat niin sosiaalisia? Tämä on perustavanlaatuinen kysymys, jota kannattaa pohtia myös, kun etsitään ratkaisuja ihmisyhteisöissä tavattuihin ongelmiin. On nimittäin selvää, että ihminen on yksi sosiaalisimmista lajeista maan päällä: ihmiset eivät missään päin maailmaa elä vaikkapa gibbonien tavoin eristyneinä omiin perhekuntiinsa. Jos selitys tälle taipumuksellemme elää suurissa ryhmissä johtuu tehokkaammasta lisääntymisestä, on luonnollisesti etsittävä näitä ryhmäelämästä koituneita lisääntymisetuja.

Sosiaalisuuden ongelma on siinä, että yksilöiden lisääntymisintressit eivät käytännössä koskaan ole täysin yhteneviä. Ja mitä enemmän lajitovereita on lähellä, sitä kovempaa kilpailukin on. Esimerkiksi alempiarvoisella paviaanikoiraalla ei luulisi olevan mitään syytä suostua ryhmäelämään: naaraitaan aggressiivisen mustasukkaisesti vartioiva laumanjohtajahan tekee koiraasta käytännössä steriilin. Ymmärtääksemme sosiaalisuutta on selvitettävä tämänkaltaisia yksilöiden välisiä eturistiriitoja – ja tapoja niiden ratkaisemiseen.

Vaikka ryhmäelämä moninkertaistaa yksilöiden väliset eturistiriidat, sosiaalisuudesta koituvat edut vaikuttavat yllättävän yksinkertaisilta. Edut voidaan jakaa karkeasti kolmeen yleisluokkaan:

1. Alttius saalistukselle voi olla pienempää ryhmäpuolustuksen takia. Saalistuspaine voi pienentyä myös siksi, että saalistajalla on enemmän vaihtoehtoisia uhreja napattavanaan. Tämä voi olla yksi syy sille, miksi jotkin vesilinnut hoitavat muidenkin yksilöiden poikasia; omien poikasten todennäköisyys joutua saaliiksi pienenee, mitä enemmän muita saalistettavia on läsnä.

2. Ravintolähteet ovat joko sellaisia, että niitä ei ole mahdollista saavuttaa yksin (esim. suurriista) tai sitten yksineläjä ei löydä niitä tarpeeksi usein (esim. raadonsyöjälinnut näyttävät seuraavan tarkoin lajitoveriensa liikkeitä). Ryhmämetsästystä on perinteisesti pidetty pätevimpänä selityksenä ihmisen sosiaalisuudelle.

3. Muut resurssit, vaikkapa pesäpaikat, ovat äärimmäisen paikallisia. Esimerkiksi monet merilinnut munivat ahtailla luodoilla ja jyrkänteillä, joilla ei ole saalistajia. Myös joidenkin paviaanilajien kerääntyminen vaarallisille yöpymisjyrkänteille selittyy sillä, että jyrkänteet ovat suojassa pedoilta ja samalla riittävän lähellä ravintolähteitä.

Näistä ryhmäeduista kahdessa ensimmäisessä yksilö hyötyy muiden läsnäolosta. Kolmannessa tapauksessa hyöty tulee jostakin muusta ympäristössä olevasta resurssista. Vaikka lajit ovat hyvin erilaisia siinä, mitkä hyödyt kulloinkin ovat niille tärkeimpiä, on oletettavaa, että ryhmäedut ovat käytännössä aina jonkinlainen yhdistelmä näistä kolmesta tekijästä, myös ihmisellä. Toki lajeilla saattaa olla lisäksi joukko erityissyitä; esimerkiksi soidinta käyvien lajien koiraat kerääntyvät yhteen mahdollisesti sen vuoksi, että naaraat ovat kehittyneet sellaisiksi, että ne parittelevat vain, mikäli ne voivat vertailla useampia koiraita.

Ihmislajin sosiaalisuudessa on huomioitava lisäksi ryhmien välisten konfliktien merkitys, ei pelkästään ryhmämetsästyksen hyödyt. Tiedetään, että ihmisen lisäksi monet muutkin lajit metsästävät ryhmässä, esimerkiksi leijonat, sudet ja delfiinit. Nämä lajit ovat taitavia metsästäjiä nimenomaan yhteistyötaitojensa takia. Metsästystaidoistaan huolimatta ryhmän koko pysyy niillä kuitenkin aina pienenä. (Vain niiden saaliseläimet, esim. antiloopit, peurat ja sillit muodostavat suuria laumoja/parvia). Niinpä ihmisyhteisöjen suuri koko ei voine selittyä pelkästään ryhmämetsästyksellä, etenkään sen jälkeen kun metsästysaseet ja -taidot olivat parantuneet.

Selityksen avuksi tarvitaan luultavimmin ulkoista uhkaa, joka on tullut toisilta ihmisryhmiltä. Tätä tukee havainto, että vain ihmislaji harjoittaa laajamittaista, monimutkaista ja vihamielistä kilpailua ryhmien välillä. (Sodankäynnin merkitystä ihmisen evoluutioon käsitellään laajalti Ihmisluontoa etsimässä -kirjassani.) Mikäli ryhmien väliset konfliktit todellakin ovat kasvattaneet ryhmien kokoa, ne ovat luultavimmin lisänneet kilpailua myös ryhmien sisällä. Suuressa joukossa kun on aina enemmän mahdollisuuksia eturistiriidoille. Tämä taas on luonut yhä suuremman paineen kehittää ristiriitoja ratkovia moraalitunteita (jotka myös käydään perusteellisesti läpi kirjassani). Olisivatko inhimilliset moraalitunteet ja -järjestelmät kehittyneet näin hienostuneiksi ilman esihistoriallisia heimokonflikteja?

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Teoria torjutuista traumoista


Psykologia ja psykiatria ovat paikoin olleet immuuneja niille yhteiskunnallisille voimille, jotka ovat oikaisseet muihin tieteisiin ja muualle yhteiskuntaan pesiytyneitä virhekäsityksiä. Freudilainen traumateoria ja siihen liittyvä ajatus muistojen torjunnasta (repressiosta) toimii tästä oivana esimerkkinä. Vaikka freudilaisilla traumateorioilla ei ennen 1980-lukua ollut sijaa muistin psykologiaa käsittelevissä tieteellisissä kirjoissa, 1990-luvun taitteessa maailmalla julkisuuteen nousi lukuisia tapauksia, jossa psykoterapiapotilaat väittivät terapian avulla palauttaneensa mieleen lapsuudessa tapahtuneen seksuaalisen hyväksikäytön. Näille kohua herättäneille tapauksille on olemassa ainakin kaksi kilpailevaa selitystä: 1) freudilaiset torjutut muistot ja 2) terapeuttinen suggestio. Aloitetaan torjuttujen muistojen hypoteesista.

Arkikokemusten mukaan torjuntahypoteesi vaikuttaa epäjohdonmukaiselta. Ihmiset muistavat tarkkoja yksityiskohtia vuosikymmenten takaisista tapahtumista, esimerkiksi keskitysleireiltä tai erilaisista luonnonkatastrofeista, olivatpa muistot kuinka tuskallisia tahansa. Varsinkin viimeaikaiset traumat ovat läpitunkevia ja ne muistetaan elävästi. Minkäänlaista muistinmenetystä harvoin – jos koskaan – tapahtuu ilman aivovauriota, muutoin tiedotonta tilaa, alkoholia tai huumeita. Ja näissäkään tapauksissa muistojen torjunta ei ole vastuussa muistinmenetyksestä; todennäköisemmin asiat eivät tallentuneet muistiin alun perinkään.

Teoreettisesti ajateltuna freudilainen traumateoria on kenties vielä epätodennäköisempi. Germund Hesslow kysyy: ”Miksi evoluutio olisi varustanut meidät mekanismilla, joka saa meidät unohtamaan traumaattisia tapahtumia, jotka ovat eloonjäämisen kannalta tärkeitä? Luulisi evoluution suosivan niitä, jotka ovat hyviä muistamaan sekä hyväksikäytön että sen tekijän.” Periaatteessa muistojen torjumisen tehtävä voisi toki olla traumaattisesta kokemuksesta koituvan tuskan ja ahdistuksen vähentäminen. Tämä ei kuitenkaan vaikuta järkeenkäyvältä, sillä luonnonvalinta mittaa vain eloonjäämistä ja lisääntymistä, eikä se juurikaan välitä siitä, mikä yksilöstä tuntuu kivalta. Ahdistus lieneekin traumaattisten muistojen koko pointti. Sen avulla pystymme välttämään vaarallisia paikkoja, tilanteita ja henkilöitä.

Yleisemmin muistin tehtävästä voidaan todeta, että luonnonvalinta antoi kaikille ”korkeammille” eliöille jonkinlaisen kyvyn painaa mieleen menneitä asioita ja sen perusteella ohjata omaa käyttäytymistä. Unohtamisen taas voidaan sanoa estävän aivoja kuormittumasta tarpeettomalla tiedolla. Hesslow jatkaa: ”Ajatus siitä, että luonto antaisi meille hälytyssignaalin (muiston herättämä ahdistus) ja sitten laittaisi hälytykselle hiljentimen (torjunta, repressio), jotta emme kärsisi hälytyksen tuomasta epämukavuudesta, on yksinkertaisesti epäjohdonmukainen”.

Freudilainen torjuntateoria on vieläkin pahempi. Vaikka vaimentimen sanotaan suojaavan meitä, se pitää kuitenkin terapian avulla poistaa. Toisin sanoen, vaikka traumaattisten muistojen ahdistus on niin suuri, että luonto tuotti suojamekanismin, terapeutti ei silti näe ongelmia tämän suojan tuhoamisessa. Traumateoriaa voidaankin pitää malliesimerkkinä ”hyvästä” terapeuttisesta teoriasta: sekä traumaattiset muistot että niiden torjunta ovat vaarallisia (ks. Tammisalo 2007: Tavataan ensi viikolla). Terapeutin tulonlähde on taattu.

Kolmas syy hylätä freudilainen torjuntateoria on puhtaasti empiirinen: sen tueksi ei ole todisteita. David S. Holmesin mukaan yli 60 vuotta jatkunut eri näkökulmista tehty tarkkaavainen tutkimus ei ole tuottanut ensimmäistäkään kontrolloitua todistetta, joka tukisi freudilaista torjuntakäsitettä. Asiaa selvittänyt brittiläisen Royal College of Psychiatryn tutkijaryhmä teki samanlaisen johtopäätöksen: ”vakavasti traumaattisista, torjutuista ja sittemmin muistiin palautuneista tapahtumista ei ole todisteita”. Myös Richard J. McNallyn teos Remembering Trauma on samoilla linjoilla.

Vuonna 2006 julkaistiin puolestaan Harrison Popen tutkimusryhmän artikkeli, joka käsitteli aihetta historiallisen aineiston perusteella. Mikäli traumaattisten tapahtumien torjunta olisi luonnollinen psykologinen ilmiö ja aivojen synnynnäinen taipumus, kuten osa freudilaisista väittää, voidaan olettaa, että siitä olisi kirjallisia merkintöjä – fiktiivisiä tai todellisia – jo ennen 1800-lukua. Tutkijat jopa lupasivat mittavan palkinnon, jos joku löytäisi tämänkaltaisen kirjallisen dokumentin. Mitään ei kuitenkaan löytynyt, ei millään kielellä eikä miltään aikakaudelta.

Pope kollegoineen käy läpi vaihtoehdot löydösten puutteen takana. Yksi mahdollisuus on, että trauman torjuntaa tapahtui jo ennen 1800-lukua, mutta sitä ei joko kuvattu kirjallisesti tai sitten tutkijat vain epäonnistuivat etsinnässään. Molemmat vaihtoehdot ovat epätodennäköisiä. Isovanhempamme esimerkiksi osasivat kuvailla osuvasti sekä traumaattisia tapahtumia että muistinmenetystä; miksi he eivät olisi kirjoittaneet siitä, että joku ei muista traumaansa? Lisäksi tutkimusryhmä kohdisti hakunsa niin laajalle kuin mahdollista, esimerkiksi kymmenille kirjallisuustiedettä, psykologiaa ja antropologiaa koskeville Internet-sivustoille ja keskustelupalstoille, myös saksaksi ja ranskaksi. Jos torjuntaa oli kuvattu ennen 1800-lukua, sen olisi pitänyt löytyä.

Toinen mahdollisuus on, että trauman torjunta on synnynnäinen taipumus, mutta että ihmiset ”oppivat” käyttämään sitä vasta 1800-luvulla. Eihän bulimiakaan vaivannut teinityttöjä vielä 200 vuotta sitten. Bulimia-vertaus ei kuitenkaan toimi, sillä vaikka kyseessä on patologia, se on tiedostettua ja jossakin mielessä vapaaehtoista. Torjunnan taas sanotaan olevan spontaania ja tiedostamatonta. Vertailun vuoksi kannattaa mainita, että sellaisia ”luonnollisia” nykyihmistä vaivaavia ilmiöitä kuin masennus, ahdistus ja dementia löytyy kaikista kulttuureista läpi historian (toki vaihtelevassa määrin, riippuen monista ympäristötekijöistä).

Jäljelle jää vaihtoehto, että torjunta ei ole synnynnäinen kyky vaan 1800-luvun jälkeisen länsimaisen kulttuurin keksintö, pseudoneurologinen oireyhtymä. Kallistun tämän hypoteesin suuntaan. Freudin spekulaatioiden lisäksi torjunnan leviämiseen on epäilemättä vaikuttanut sen sopivuus draamallisiin juonenkäänteisiin kaunokirjallisuudessa ja elokuvissa.

Joissakin tutkimusraporteissa kuitenkin väitetään, että osa seksuaalisesti hyväksikäytetyistä lapsista ei ole kyennyt muistamaan tapahtumaa ennen terapiaa. Mistä näissä tapauksissa on kyse? Hesslow’n mukaan kyseisiä tutkimuksia vaivaa jokin tai jotkin seuraavista ratkaisevista puutteista:
1) Tutkimuksissa ei ole eritelty, onko kyse siitä, että lapsi ei yritä tai halua muistella hyväksikäyttöä vai siitä, että lapsi on aidosti kyvytön muistamaan.
2) Tutkimuksissa kohteet ovat olleet alle viiden vanhoja. Muistinvarainen kuvaileminen on sen ikäisenä varsin kehittymätöntä.
3) Monet hyväksikäyttötapaukset, esimerkiksi sukupuolielinten paljastamiset, eivät välttämättä ole olleet lainkaan traumaattisia, joten ne ovat helposti saattaneet unohtua.
4) Monet hyväksikäytön uhrit myös kieltävät tapaukset, eivät siksi etteivät he muistaisi niitä, vaan siksi että heistä on tuskallista puhua niistä.
Lisäksi on mahdollista, että yksilö virheellisesti kuvittelee, että hän ei aiemmin muistanut traumaattista tapahtumaa, vaikka todellisuudessa hän on saattanut puhuakin siitä muiden kanssa. Samoin monilla yksilöillä saattaa olla taipumus liioitella menneiden tapahtumien traumaattisuutta.

Entä mitä pitäisi ajatella tutkimuksesta, jonka mukaan 4–7-vuotiaat pikkulapset monesti ”kieltäytyvät” näkemästä tai käsittelemästä epämiellyttäviä asioita katsomissaan kuvissa? Tällöin kyse ei selvästikään ole traumojen torjunnasta, vaan jonkinlaisesta välittömästä selviytymisstrategiasta, kenties lasten haluttomuudesta käsitellä asioita, jotka eivät heille kuulu.

Toisaalta on mahdollista, että muistot traumaattisista tapahtumista tallentuisivat eri mekanismilla kuin muistot ”tavallisista” tapahtumista. Traumaattisiin kokemuksiin liittyvät hormonaaliset muutokset saattavat esimerkiksi vaikuttaa niin sanotun deklaratiivisen, sanallisesti ilmaistavan muistin toimintaan. Tämä taas saattaisi tarkoittaa traumamuistojen tallentumista lähinnä ei-deklaratiiviseen eli implisiittiseen muotoon, jolloin muistikuvista tulisi kenties pätkittäisempiä. Tällaisten tunnepitoisten tai tunnepohjaisten muistikuvien avulla yksilö sitten onnistuisi välttämään vaaratilanteita entistä tehokkaammin. Jälleen on kuitenkin huomattava, että edellä mainittu mahdollinen erityispiirre ei vielä tue freudilaista käsitystä torjunnasta – varsinkaan jos traumamuisto auttaa yksilöä välttämään tulevia traumoja. Tällöinhän kyse saattaisi hyvin olla yksilölle hyödyllisestä biologisesta sopeutumasta. (Freudin tuotannosta voidaan toki löytää erilaisia versioita hänen ajatuksistaan, toisinaan hän esimerkiksi piti torjuntaa tietoisena toimintana.)

Jos traumaattisten muistojen torjuntaa ei tapahdu, mikä sitten voi selittää yllättävien muistojen ilmenemisen terapiassa? Tieteellisiä havaintoja ihmisen muistin häilyvyydestä on runsain mitoin. Muistikokeissa on muun muassa havaittu, että joidenkin yksityiskohtien mieleenpalauttaminen vaikkapa asianajajan tai terapeutin pyynnöstä, tekee vaikeammaksi muiden asiaan liittyvien seikkojen muistamisen. Monilla on myös kokemuksia siitä, että kun kaksi henkilöä muistelee samaa tapahtumaa, muistinvaraiset kuvaukset ovat hyvin erilaisia. Samoin muun muassa kroonisen kivun on osoitettu haittaavan muistin toimintaa. Merkittävämpää torjuntakysymyksen kannalta on kuitenkin se, että oikeanlaisen suggestion avulla ihmisiin on suhteellisen helppoa istuttaa niin sanottuja valemuistoja, varsinkin jos yksilö on sopivan kiihtyneessä mielentilassa. Erityisen suggestioherkkiä ovat erään tuoreen tutkimuksen mukaan hyvällä tuulella olevat intuitiiviset ihmiset. Myös ihmisiin, jotka uskovat paranormaaleihin ilmiöihin, näyttää olevan helpompi istuttaa valemuistoja. On oletettavaa, että vääriä muistoja voi syntyä myös, mikäli aivot toisinaan käsittelisivät muistoja fantasioista samalla tavalla kuin oikeiden tapahtumien muistoja.

Ihmisten väliset erot saattavat ”torjunnan” suhteen olla merkittäviä. Toisinaan puhutaan jopa repressoivista persoonallisuustyypeistä. Tällaiset ihmiset sanovat esimerkiksi olevansa rauhallisia ja tyyniä, vaikka heidän fysiologiset reaktionsa kertovatkin heillä olevan voimakkaita stressireaktioita. Niin tai näin, se mahdollisuus tulee pitää mielessä, että joillakin yksilöillä on poikkeuksellisen voimakas taipumus tai painavia syitä sulkea muististaan epämiellyttäviä asioita. Freudilaisella torjuntateorialla ei kuitenkaan ole näiden ilmiöiden tutkimiselle uutta annettavaa. On vaikeaa arvioida kaikkea sitä yksilöille, perheille ja yhteiskunnalle koitunutta taloudellista vahinkoa, jota freudilaiseen traumateoriaan nojaavat terapiat ovat mahdollisesti aiheuttaneet. Inhimillisesti katsoen suurempi haitta lienee se, että ihmissuhteet ja perheet ovat kärsineet aiheettomista hyväksikäyttöepäilyistä.

keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Adam Smith rakkaudesta

Adam Smithin teos Moraalituntojen teoria (1790/2003) on tarkkanäköinen ja perusteellinen kuvaus inhimillisistä moraalitunteista ja niiden vaikutuksista. Kirja on vanhahtavan koukeroisesta kielestään huolimatta niin täynnä pieniä ja suuria oivalluksia ihmisten välisestä kanssakäymisestä, että tässä ei voida tehdä sille täyttä oikeutta. Seuraava esimerkki toivottavasti riittää herättämään lukijan kiinnostuksen. Kyse on siitä, miksi vastarakastunut ei useinkaan ole hyvää seuraa.  

Kun ystäväämme on kohdeltu väärin, helposti tunnemme myötätuntoa hänen vihastumistaan kohtaan ja tulemme vihaiseksi sitä kohtaan, jolle hän on vihainen. Jos hän on saanut apurahan, helposti yhdymme hänen kiitollisuuteensa ja pidämme hänen hyväntekijäänsä korkeassa arvossa. Mutta kun hän on rakastunut, ajattelemme että hänen tunteensa on aivan yhtä järkevä kuin jokainen tuonlaatuinen tunne on, mutta kuitenkaan emme katso voivamme itse antautua saman tunteen valtaan samaa henkilöä kohtaan kuin hän. Tunne näyttää jokaisesta muusta kuin sen tuntevasta täysin suhteettomalta kohteensa arvoon nähden, ja rakkaus, joskin se annetaan anteeksi tietyssä iässä koska tiedetään sen olevan luonnollinen, on aina naurun aihe, koska emme voi yhtyä siihen. Sen vakavat ja voimakkaat ilmaukset näyttävät kolmannesta henkilöstä naurettavilta ja vaikka rakastaja voi olla rakastetulleen hyvää seuraa, hän ei ole sitä kenellekään muulle. Hän on tietoinen tästä ja niin kauan kuin on tyynellä mielellä, hän pyrkii suhtautumaan omaan tunteeseensa pilaillen. Se on ainoa tapa, jota käyttäen viitsimme kuulla siitä, koska se on ainoa tyyli, jolla itse olemme valmiita siitä puhumaan.

Freud vastaan Westermarck


Seuraava teksti on muokattu Ihmisluontoa etsimässä -kirjani liiteosiosta, jossa käsitellään joukko julkisuudessa olleita evoluutioon liittyviä virhekäsityksiä. (Mukana on muun muassa jokunen toimittaja, mediatutkija, naistutkija ja filosofi). Alla oleva esimerkki koskee vanhaa kiistaa Freudin ja suomalaisen Edvard Westermarckin välillä.

Helsingin Sanomissa (15.2.2011) puolustettiin Sigmund Freudin (1856-1939) oidipuskompleksiteoriaa suomalaisen Edvard Westermarckin insestiteoriaa vastaan otsikolla ”Oliko Freud sittenkin oikeassa?” Olen käsitellyt aihetta Tavataan ensi viikolla -kirjassani (2007), mutta käyn päähuomiot läpi vielä tässä. Biologia kertoo, että lähisukulaisten jälkeläisillä on enemmän perinnöllisiä sairauksia ja muita rasitteita. Kysymys sukusiitoksen välttämisestä koskeekin sekä kasveja että eläimiä. Ihmisen kohdalla aihe liittyy biologian lisäksi muihin tieteenaloihin: psykologia kertoo insestiin liittyvästä aktiivisesta inhontunteesta, ja antropologia kertoo eri kulttuureista tavatuista usein ankarista insestikielloista.

Tieteen nykykäsitys insestin välttämisestä perustuu Westermarckin teoriaan: varhaislapsuuteen liittyvä läheinen yhdessä asuminen tuottaa erityisen käänteisen leimautumisen (reverse-imprinting), joka estää sukusiitoksen. Toistensa läheisyydessä eläneet siskot ja veljet, isät ja tyttäret sekä äidit ja pojat kokisivat vastenmielisyyden tunteen jo keskinäisen seksin ajattelemisesta. Luonnonvalinta on tuottanut tällaisen tunnemekanismin estämään sisäsiittoisuudesta koituvia haittoja. Monet muutkin eläimet torjuvat sukusiitosta vastaavalla westermarckilaisella mekanismilla.

Freud taas luuli erheellisesti, että ihminen olisi ainoa eläin, joka välttää insestiä. Hänen mukaansa lapsi toivoo saavansa paritella ja lisääntyä vastakkaista sukupuolta olevan vanhempansa kanssa – mutta että tämä himo torjutaan vanhempien painostuksesta tietoisuuden ulottumattomiin (ks. oidipuskompleksin syntyhistoriasta Tammisalo 2007). Lajien välisen vertailun perusteella voidaan kuitenkin päätellä, että apinamaiset esivanhempamme ovat torjuneet sisäsiitosta Westermarckin osoittamalla tavalla ainakin viimeiset 30 miljoonaa vuotta. Mikäli Freud olisi oikeassa, ihminen olisi ensinnäkin evoluutionsa aikana kadottanut muille kädellisille hyödyllisen vaiston. Toiseksi evoluutio olisi korvannut tämän hyödyllisen vaiston haitallisella insestisellä himolla. Luonnonvalinta ei ole voinut suosia tällaista käännettä, se on siis evoluution kannalta mahdoton. Mutta toisaalta Freudille itselleen se on mahdollinen. Hän nimittäin oli imettäjänsä kasvattama ja saattoi siksi tuntea seksuaalista vetoa biologista äitiään kohtaan.

Westermarck liittää kulttuuriset insestikiellot insestisten tekojen herättämiin voimakkaisiin vastenmielisyyden tunteisiin. Onkin osoitettu, että mikäli yksilö on kasvanut eri sukupuolta olevan sisaruksen kanssa, hän tuomitsee sisarusten välisen seksin muita voimakkaammin. Freud selittää insestitabut päinvastoin. Kiellot tuottavat ”torjunnan” eli insestisten halujen puutteen. Mutta tukahduttavatko kiellot ihmisten seksuaalisia haluja? Miksi kiellot olisivat insestin tapauksessa niin täydellisesti tukahduttaneet – ja kääntäneet päinvastaiseksi – sukupuolisen vietin, kun kiellot eivät muissa vastaavissa tilanteissa vaikuta tällä tavoin? Kuolemanrangaistus vaikkapa aviorikoksesta tai homoseksuaalisuudesta saattaa estää teon, mutta ei halua tekoon.

Helsingin Sanomissa Freudia puolustetaan tutkimuksella, jossa koehenkilöt pitivät seksuaalisesti kiinnostavampina sellaisten yksilöiden kuvia, joita ennen heille oli väläytetty oman, vastakkaista sukupuolta olevan vanhemman kuvaa niin nopeasti, että koehenkilö ei ehtinyt sitä tunnistaa. On kaukaa haettua väittää, että tämänkaltainen tulos tukisi Freudia. On myös aivan eri asia väittää, että ihmisellä on taipumus valita vastakkaista sukupuolta olevan vanhempansa kaltainen kumppani kuin, että ihminen tuntee seksuaalista himoa vanhempaansa kohtaan (Rantala & Marcinkowska 2011). Vastaavasti isä, jolla on kuvankaunis 20-vuotias tytär, voi täydellisesti tunnistaa tämän seksuaalisen viehättävyyden. Mutta isä ei silti tunne tätä kohtaan seksuaalista himoa. Mikään laki ei kiellä isää käyttämästä tytärtä masturbaatiofantasioissaan, mutta näin ei silti tapahdu. Toisin kuin Westermarckin teoria, oidipuskompleksi ei selitä, miksi isiltä puuttuu halu ahdistella tyttäriään.

Westermarckin teoria pystyy myös selittämään seuraavat seikat. Miksi vastenmielisyys insestiin ei riipu perheen seksuaalisista asenteista? Miksi insestikiellot vaihtelevat niin paljon kulttuurista toiseen siinä, keitä kielto koskee? Ja miksi kiellot niin yleisesti ylettyvät laajemmalle joko isän tai äidin suvussa (ks. Westermarck 1932)? Millään kilpailevalla teorialla ei ole tällaista selitysvoimaa tai yhteensopivuutta faktojen kanssa. Suomen tiede saa yhä olla ylpeä biologiaa ymmärtäneestä Westermarckistaan – ja hävetä niitä monia akateemisesti koulutettuja psykologeja, psykiatreja ja sosiologeja, jotka yhä uskovat freudilaisperäiseen huuhaa-tietoon.

torstai 24. toukokuuta 2012

Ilmeiden ja tunteiden universaaliudesta

Helsingin Sanomissa oli tiistaina 22.5.2012 artikkeli ”Ilme on kulttuurista kiinni”. Jutun alku antaa ymmärtää, että uusi tutkimus olisi kumonnut olettamuksen, että ihmiset kaikkialla maailmassa ilmaisevat iloaan hymyllä. HS viittaa PNAS-lehden tuoreeseen artikkeliin, jossa 15 länsimaalaista ja 15 itäaasialaista emigranttia tarkasteli tietokoneella animoituja kasvokuvia.

Nähdäkseni jutun saama huomio maailman medioissa on liioiteltua. Koehenkilöiden määrä on ensinnäkin liian pieni, jotta siitä voitaisiin tehdä kokonaista kulttuuria koskevia yleistyksiä. Lisäksi molempien kulttuurien edustajat pystyivät pienin variaatioin tunnistamaan/erottamaan inhimilliset kuusi perustunnetta, jopa tietokonegraafisesti luoduista kasvoista. HS:n kumoamisuutisenkin lomassa todetaan, ”että länsimaalaiset ja itäaasialaiset tulkitsevat ilon ja surun ilmeet samalla tavalla”. Otsikko olisi siis voinut olla kutakuinkin päinvastainen.

Kulttuurien välillä on luonnollisesti eroja siinä, minkä verran ja millä tavalla missäkin tilanteessa on soveliasta osoittaa tunteita (tai tarkastella muiden tunteita). Tämä on kuitenkin eri asia kuin väite siitä, että tunnetilat tai niihin liittyvät ilmeet olisivat vain kullekin kulttuurille ominaisia keksintöjä. Esimerkiksi sokeat lapset hymyilevät kaikkialla, vaikkeivät ole koskaan nähneet hymyilevää ihmistä.

HS:n jutun toinen ongelma on siinä, että se tekee turhia kahtiajakoja, sekä biologian ja kulttuurin että ilmeiden universaaliuden ja ilmeiden viestimistarkoituksen välille:

Tutkijat selittävät kulttuurieroja sillä, että ilmeiden tehtävä on muovautunut biologisesta kulttuuriseksi. Esimerkiksi pelon ja ilon ilmeiden tehtävä ihmislajin kehityksessä oli alun perin sopeutuminen: ne palvelivat ihmisten säilymistä luonnonvalinnassa. Ilmeet olivat tuolloin yleismaailmallisia ja meihin sisäänrakennettuja. Ihmislajin myöhemmässä kehityksessä kasvojen ilmeet ovat kehittyneet palvelemaan ensisijaisesti tunteiden viestimistä ihmisten vuorovaikutuksessa.

Tämä antaa ymmärtää, että ihmisten välinen vuorovaikutus olisi jotenkin biologisesta sopeutumisesta erkaantunut, tyystin kulttuurinen ilmiö. Biologia on kuitenkin kaikkea elollista, myös ihmiskulttuureja koskeva tiede. Tämä on yksi syy, miksi ei ole mielekästä sanoa, että ilmeiden tehtävä olisi muuttunut biologisesta kulttuuriseksi. Kulttuuri ei mitenkään voikaan olla biologiasta täysin erillinen. (Käsittelen aihetta pitkästi uudessa Ihmisluontoa etsimässä -kirjassani.) Hesarin juttu antaa myös ymmärtää, että ilmeet auttoivat eloonjäämistä ja/tai lisääntymistä vain joskus muinaisuudessa. Sitä ei kuitenkaan kerrota, miten tämä tapahtui eli millä tavoin ilmeet tuolloin auttoivat sopeutumisessa – elleivät juuri tunteiden viestittämisen kautta. Onkin ilmeistä, että luonnonvalinta on aina vaikuttanut ja yhä vaikuttaa tunteiden viestimiseen ja ylipäätään kaikenlaiseen ihmisten väliseen vuorovaikutukseen. Harvaan asiaan itse asiassa kohdistuu yhtä merkittäviä valintapaineita.

Tiedeuutisissa ja niiden otsikoinnissa luonnollisesti tehdään pitkälle meneviä ja joskus varomattomia päätelmiä – etenkin jos tulokset vihjaavat, että evoluutioteoriasta johdettavat ennusteet tai evolutiivisen ihmistutkimuksen tulokset eivät olisikaan päteviä. Tämä ei tietenkään ole vain kielteinen seikka: yritykset kumota teoria ovat parhaita (tai oikeastaan ainoita) tapoja testata teorian pätevyyttä. Siksi evoluutiopsykologiset olettamukset ja havainnot tunteiden (ja suurelta osin ilmeidenkin) universaaliudesta ovat edelleen vankalla pohjalla.

(Rakkauden evoluutio -teoksessa esitetään lajihistoriaan perustuvia selityksiä mm. seuraaville lisääntymistä palveleville tunteille: rakkaus, mustasukkaisuus, seksuaalinen inho ja seksuaalinen häveliäisyys. Ihmisluontoa etsimässä –kirjassa taas selitetään mm. moraalitunteita, esim. katumus, kiitollisuus, syyllisyys, anteeksianto ja moraalinen aggressio.)

tiistai 8. toukokuuta 2012

Biologia huomioitava sosiaalisessa rakentumisessa


Seuraava kirjoitukseni oli Yliopisto 4/2012 -lehdessä:

Helsingin yliopisto järjestää sukupuolentutkimuksessa (ent. naistutkimus) kurssin Psykoanalyysi ja feminismi. Kurssi-ilmoituksessa sanotaan, että psykoanalyysilla on ollut merkittävä vaikutus naistutkimuksen oppihistoriaan ja että ”psykoanalyysin on katsottu tarjoavan välineet analysoida sukupuolen psyykkistä ja sosiaalista rakentumista (vs. essentialistisina pidetyt ajattelutavat, kuten biologinen determinismi).”

Olen kirjoittanut sekä psykoanalyysia että naistutkimusta kritisoivan kirjan (jälkimmäinen Jussi K. Niemelän kanssa). Siksi en tässä halua ottaa kantaa alojen kykyyn analysoida sukupuolia, vaan puutun ilmoituksen kahtiajakoon ”biologinen determinismi” vastaan ”sosiaalinen rakentuminen”.

Biologinen determinismi -ilmaus pyrki mustamaalaamaan biologista ihmistutkimusta lähinnä 1970- ja 80-luvuilla sosiobiologiasodan aikaan. Tämä epämääräinen ja silti halventava fraasi antaa ymmärtää kuin biologit olisivat deterministejä jollakin kestämättömällä tavalla. Biologit toki tutkivat lähinnä muita lajeja kuin ihmistä eikä heillä aina ehkä ole riittäviä tietoja kulttuurista tai ihmisen käyttäytymisen joustavuudesta, mutta deterministin leima sopii huonosti muuttamaan tilannetta.

Ilmauksessa biologia vieläpä tarkoittaa kulttuurisen tai opitun vastakohtaa. Sanapari on siksi erityisen epäonnistunut. Biologille on nimittäin päivänselvää, että ihmisten maailma on rakentunut kulttuurisesti, sosiaalisesti ja historiallisesti. Yhtä selvää kuitenkin on, että tämän rakentumisen ovat tehneet ihmislajin edustajat, jotka lajinkehitys on muovannut konstruoimaan maailmaa lajilleen ominaisella tavalla. Aivan vastaavasti muurahaiset lajityypilliseen tapaansa konstruoivat pesiä ja yhteistyöjärjestelmiä.

Lajityypillisen psykologian läsnäolo on siis tunnistettavissa kaikessa sosiaalisessa rakentumisessa: ihmisluonto on aktiivisesti rakentamassa eri kulttuurien parisuhteita, perheitä, oikeudellisia tapoja jne. Konstruktionismi sopiikin yhteen evolutiivisen ja biologisen näkökulman kanssa. Kulttuurinen ei voi olla biologisen vastakohta, koska kulttuuri ja yhteiskunta ovat ainoita tapoja, joita ihmisellä on ilmaista evolutiivisesti kehittyneitä psykologisia mekanismejaan. Kuten pato majavalle, kulttuuri on oma rakennelmamme ja oma ympäristömme.

lauantai 28. huhtikuuta 2012

Ihannepuolison saavuttaminen

Rakastuminen on luultavasti osittain kehittynyt ohittamaan ihannepuolisoa koskevat epärealistiset kuvitelmat. Alla luetellaan joukko mahdollisia syitä, miksi ihmisten on ”omaa tasoa” hakevista rakastumisvalmiuksistaan huolimatta joskus vaikea löytää kumppania. 

Ensinnäkin vastakkaisen sukupuolen mieltymykset voivat olla liian erilaisia. Toiseksi oman perheen ja suvun mieltymykset voivat olla erilaisia. (Tämän merkitys vaihtelee paljon yhteisöstä riippuen.) Ja vastaavasti myös puolisoehdokkaan perheen ja suvun mieltymykset voivat olla erilaisia.

Kolmas mahdollisuus on, että sukupuolten lukumäärien suhde ei ole suotuisa; sopivan ikäisiä kumppaneita ei yksinkertaisesti ole tarjolla. Tällöin ei ole paljon apua, vaikka rakastumisvalmius seuraisi ”markkinatilannetta” hyvinkin tarkasti – etenkin kun medioiden tyrkyttämä kuvasto saattaa sekoittaa aivomme luulemaan, että ihanteellisia kumppaneita olisi koko ajan tarjolla.

Myös yhteisön pariutumistavat (monogamia, polygynia, gerontokratia tms.) voivat olla liian jäykkiä. Lisäksi on mahdollista ja ilmeisen yleistä, että omien mieltymysten välillä on ristiriitaisuutta (esim. haluanko huolehtivan koti-isän vai komeamman ja jossakin mielessä kiinnostavamman hulivilin?). Ajan kuluminenkin muuttaa ihmisten haluja, taipumuksia ja ”markkina-arvoa”, mitkä seikat puolestaan tekevät erosta todennäköisemmän.

Tähän kaikkeen kun lisätään petetyksi tai hyväksikäytetyksi tulemisen mahdollisuus, joukko mutkikkaita persoonatekijöitä, internetin houkutuksia ja annos ihmisen luontaista ujoutta ja häveliäisyyttä, voi vain ihmetellä miten taitavasti Luonto on sittenkin tehtävänsä hoitanut. Kaksin aidanseipäätkin, kuten sananlaskussa sanotaan. Harvoihin seikkoihin voikaan kohdistua yhtä kovaa valintapainetta kuin kumppanin löytämiseen: evoluution silmin jopa eloonjääminen on turhaa, jos pariutuminen (tai sukulaisten auttaminen) ei onnistu. Mielekkään elämän kanssa tällä ei toki välttämättä ole mitään tekemistä.

maanantai 2. huhtikuuta 2012

Ihmisluontoa etsimässä -kirja



Uusi kirjani tuli juuri painosta. Teoksen nimi on sama kuin tällä blogilla: Ihmisluontoa etsimässä ja kustantaja on sama kuin aiemmillakin kirjoillani eli Terra Cognita. Suomen tietokirjailijat ry tuki teoksen kirjoittamista. Pituutta kirjalla on 626 sivua.


Sisällysluettelo on seuraavanlainen:



Osa 1 Biologinen ja kulttuurinen ihmisluonto

1 Johdanto
2 Ihmistutkimus tarvitsee biologiaa ja evoluutiota
Sivupolku 1 Rakastuvatko naiset renttuihin?
2.1 Ihmisluonto on olennainen osa sosiaalista konstruktionismia
Sivupolku 2 Viisi kärjistystä yhteiskuntatieteistä
2.2 Ihmisluonnon ja evoluutiopsykologian vastustaminen
2.2.1 Oppiminen ei poista tarvetta synnynnäisille valmiuksille
2.2.2 Kulttuurin selittäminen
2.2.3 Uskonnoista kelpoisin
2.3 Mitä on ihmisluonto?
2.4 Mitä on evoluutiopsykologia?
2.4.1 Tietoisen tahdon illuusio
2.4.2 Evoluutiopsykologia ja mielen modulaarisuus
2.5 Geneettinen, evolutiivinen ja biologinen determinismi
2.6 Ihmisluonto ja fiktio
2.7 Ihmisluonto ja musiikki
3 Ihmisen fyysiset erityispiirteet
Sivupolku 3 Tulen käyttö ja ruoan kypsentäminen
3.1 Aivot, suolisto ja lihansyönti
3.2 Terveys ja kivikautinen ravinto
Sivupolku 4 Miesten ja naisten aivot
4 Ihmisluonto ja politiikka

Osa 2 Geenin pitkä koura

5 Mikä on geeni?
5.1 Itsekkään geenin harha?
Sivupolku 5 Hankalat sukulaisuussuhteet, I osa
5.2 Ihmisten erilaisuus
5.3 Geenit ja ihmisten väliset erot
Sivupolku 6 Katsaus tieteenhistoriaan: vuorovaikutusten paluu

Osa 3 Avuliaisuus, uhrautuvuus ja niiden kääntöpuolet

6 Luonnonvalinnan tasot
7 Altruismi ja yhteistyö
7.1 Sukulaisten suosiminen eli nepotismi
7.2 Vastavuoroisuus
7.2.1 Altruismin psykologiaa
Sivupolku 7 Miten kirjoittaa tieteellinen klassikko?
7.2.2 Vahva ja epäsuora vastavuoroisuus
Sivupolku 8 Sanastoa ja esimerkkejä
7.3 Tiivistelmä yhteistyöstä ja altruismista
8 Ryhmävalinta
8.1 Ryhmävalinta ja geenin näkökulma
8.2 Ryhmävalinta ja altruismi
Sivupolku 9 Hankalat sukulaisuussuhteet, II osa
Sivupolku 10 Suomalaisia kommunismin kokeiluja
Sivupolku 11 Tuntevatko eskimomiehet mustasukkaisuutta?
8.3 Sodankäynnin merkitys ryhmävalinnalle ja ihmisluonnolle
Sivupolku 12 Naisten rooli miesten sotainnolle
8.4 Ovatko kamikazet esimerkki ryhmävalinnasta?
Sivupolku 13 Japanin sodanjohdon versio
8.5 Kulttuurinen ryhmävalinta
8.5.1 Lisää ongelmia kulttuurisessa ryhmävalinnassa
Sivupolku 14 Haarautuminen vai sekoittuminen?
8.5.2 Jälkikirjoitus
Sivupolku 15 Tapio Hiisivaaran muurahaiset
9 Ystävänvalinta
Sivupolku 16 Ajatukset pyörivät ystävyyssuhteissa
9.1 Endurancen miehistö ja ystävänvalinta
9.2 Onko muukalaispelko opittua?

Osa 4 Taloudesta ja moraalista

10 Taloustiede ja ihmisluonto
Sivupolku 17 Kaupankäynnin vaikutus ihmisluontoon
10.1 Käyttäytymisekonomian kummat havainnot
Sivupolku 18 Mitä on neuroekonomia?
10.2 Reiluuden taloustiede
11 Moraali on eturistiriitojen ratkaisemista
11.1 Moraaliarvioiden omakohtaisuus
11.2 Kuka hyötyy moraalitunteista?
11.2.1 Suosimmeko itseä vai muita?
11.2.2 Junanvaunuja, nastarenkaita ja hirvikolareita
11.2.3 Uskonto perustuu moraalitunteisiin
Sivupolku 19 Adam Smith ja moraalitunteet
11.3 Miksi rankaisemme?
11.3.1 Mihin rankaisu kohdistuu?
11.3.2 Rankaiseminen ja vapaa tahto
11.3.3 Velvoittavaa vai yhdentekevää?
11.3.4 Mikä on oikea määrä kärsimystä?

Osa 5 Loppukevennyksiä

12 Ihmisluonto ja itsepetos
13 Näkymiä tulevaisuudesta ja menneisyydestä
13.1 Omaelämäkerrallinen huomio
Sivupolku 20 Hierarkkinen stressi ja sen lievitys
13.2 Missä ufot viipyvät?
13.3 Ihmisluonto ja kuluttaminen
13.4 Takaisin ufoihin

Liite 1 Esimerkkejä evolutiiviseen ihmistutkimukseen liittyvistä väärinymmärryksistä
Kirjallisuus
Hakemisto

maanantai 13. helmikuuta 2012

Parinvalinnasta ja lastenhankinnasta

Vauva-lehden toimittaja esitti joukon kysymyksiä, joihin vastasin melko perusteellisesti:

Millaiset ominaisuudet miehessä/naisessa laukaisevat halun perustaa perhe juuri tietyn ihmisen kanssa? Millaisia ominaisuuksia miehet/naiset pitävät tärkeänä vauvantekokumppania valitessaan?


Jos kyse on halusta perustaa perhe, kumppanin on uskottavalla tavalla osoitettava halunsa ja kykynsä sitoutua. Puhe on halpaa, joten sen lisäksi tarvitaan muutakin: tunteiden ilmaisemista, taloudellista panostamista, ajan “tuhlaamista” yhteisiin hetkiin ja hyvin usein myös työläitä sitoutumisrituaaleja. Avioliittorituaalit liikuttavat usein ulkopuolisiakin ja jo kosinnan näkeminen saa toiset kyyneliin. Rituaalit ovat kalleutensa takia uskottavia signaaleja kumppanille ja kumppanin suvulle, että kyse on muustakin kuin vain hetken huumasta.

Valitseeko lasta haluava kumppaninsa eri perustein kuin muussa tarkoituksessa kumppania etsivä? Etsivätkö nainen ja mies tiedostamattaan aina hyviä geenejä jälkikasvulleen?


Jotkut tutkijat puhuvat lyhyen ja pitkän tähtäyksen strategioista. Toisaalta termit eivät välttämättä ole kovin kuvaavia, koska pitkäkestoiseksi aiottu suhde saattaakin jäädä lyhyeksi seksisuhteeksi, kun kumppanista paljastuu joitakin epämiellyttäviä piirteitä. Toisaalta ihmisellä näyttää olevan myös lyhytkestoinen pariutumisstrategia. Siitä kertonee ensinnäkin se, että rinnakkaissuhteita tavataan kaikissa kulttuureissa. Samoin prostituutio on levinnyt lähes yhtä laajalle. Lisäksi ainakin miesten aistihavainnot ovat seksuaalisesti ylivirittyneitä. Kumppanit myös ovat toistensa läheisyydessä yleensä mahdollisimman paljon. Motiivi läheisyyteen olisi epäilemättä heikompi, jos sen taustalla ei olisi uhkaa tulla petetyksi.

Ihmisellä voi siis olla olosuhteiden mukaan toimivia sopeutumia molempia strategioita varten, ja sukupuolet saattavat niiden suhteen olla hyvin erilaisia. Naisille on esimerkiksi saattanut kehittyä kyky tilanteen mukaan valita mies joko hyvien geenien tai miehen lastenhoitohalujen perusteella. Jos esimerkiksi paikalliset olosuhteet olivat ankaria ja vaativat kahden huoltajan hoivapanosta, naisten kenties kannatti arvostaa miehen haluja ja kykyjä investoida lasten hyvinvointiin. Jos ympäristössä taas oli paljon taudinaiheuttajia, kuten vaikkapa tropiikissa, naisten kenties kannatti painottaa enemmän miehen geneettisestä kelpoisuudesta ja vastustuskyvystä kertovia vihjeitä.

Tämä teoria ennustaa, että patogeenejä suosivassa ympäristössä naiset harrastavat enemmän lyhyen tähtäyksen (rinnakkais)suhteita: riskeistä huolimatta lyhyet suhteet ovat saattaneet antaa naisille mahdollisuuden saada jälkeläisten elinkykyyn liittyviä geneettisiä hyötyjä. Se, millaisia lisääntymispsykologiaan liittyviä geneettisiä eroja tämänkaltaiset ympäristötekijät ovat ihmispopulaatioiden välille mahdollisesti luoneet, on kysymys, johon on erittäin vaikea saada yksiselitteistä vastausta. Toisin sanoen, kun tarkastellaan koko ihmiskuntaa, meillä on vain erilaisia arvioita siitä, kuinka suuri osa ihmisten välisestä vaihtelusta lisääntymisstrategioissa selittyy geneettisillä eroilla.

Naiset ja miehet kohtaavat joka tapauksessa hyvin erilaisia ongelmia riippuen siitä, pyrkivätkö he pitkä- vai lyhytaikaiseen suhteeseen. Naisen kohtaamia ongelmia lyhyen tähtäyksen strategiassa ovat seuraavat:

1. Välittömien resurssien saaminen.
2. Lyhyen tähtäyksen kumppanin arvioiminen mahdollisena puolisona.
3. Miehen geneettisen laadun tunnistaminen.
4. Kumppanin vaihtamiseen tai karkottamiseen liittyvät ongelmat.

Naisen kohtaamia ongelmia pitkän tähtäyksen strategiassa ovat seuraavat:

1. Investointikykyisen miehen tunnistaminen.
2. Investointihalukkaan miehen tunnistaminen.
3. Fyysisen turvallisuuden hankkiminen.
4. Miehen sitoutumisen varmistaminen.
5. Miehen vanhemmuustaitojen tunnistaminen.
6. Miehen geneettisen laadun tunnistaminen.

Periaatteessa lisääntymisstrategiat voidaan jakaa kahtia pariutumisyrityksiin ja vanhemmuusyrityksiin. Pariutumisyritykset maksimoivat yksilön pariutumisten ja jälkeläisten määrää, kun taas vanhemmuusyritykset maksimoivat jälkeläisten eloon jäämistä ja lisääntymistä. Lisääntymisstrategioiden evoluutio on todennäköisesti tapahtunut vaihtokauppatilanteessa, jossa pariutumis- ja vanhemmuuspyrkimykset ovat olleet osittain toinen toisensa poissulkevia vaihtoehtoja. On kuitenkin selvää, että tietyn rajan yli menevät vanhemmuuspyrkimykset eivät enää sanottavasti lisää kummankaan sukupuolen lisääntymismenestystä. Lapsen eloonjäämistä tai lisääntymismenestystä ei ole mahdollista parantaa rajattomasti. Niinpä vanhemmilla (etenkin miehillä) on aina mahdollisuuksia parantaa lisääntymismenestystä pariutumisyritysten avulla, vaikka ”ylimääräisiin” pyrkimyksiin yleensä sisältyykin suuria riskejä ja kustannuksia. Esivanhemmat, jotka tehokkaimmin kohdistivat ajankäyttönsä näissä ristiriitaisissa pyrkimyksissä, jättivät eniten jälkeläisiä.

Mitkä ovat yleisesti ottaen parinvalinnan kolme tärkeintä tekijää naisella ja mitkä miehellä? Mikä merkitys on ihmisen luonteella, kun mietitään kumppania tulevalle lapselle? Ovatko fyysiset vai psyykkiset ominaisuudet tässä tärkeämpiä?


Karkeasti luokiteltuna ihmiset mieltyvät ehdokkaissa kolmenlaisiin piirteisiin:

1. Kiltteys, lämpö, luotettavuus, rakastuneisuus

Nämä ominaisuudet ovat olleet merkkejä kumppanin sitoutumisesta parisuhteeseen ja jälkeläisen hoivaamiseen. Molemmat sukupuolet haluavat pitkäaikaiselta kumppanilta luotettavuutta, ystävällisyyttä, rakkautta, kiltteyttä, älykkyyttäkin.

2. Fyysinen viehättävyys, elinvoima, terveys

Nämä ominaisuudet kertovat lähinnä hedelmällisyydestä ja jälkeläiselle siirtyvistä hyvistä geeneistä (ja jonkin verran myös hyvästä hoivasta). Ulkonäöllä on väliä muun muassa siksi, että ulkonäkö, etenkin naisten kohdalla, kertoo melko suoraan hedelmällisyydestä. Miehet taas eivät tarjoa lisääntymisresursseja samaan tapaan suoraan vartalollaan, joten miehen muilla ominaisuuksilla on parinvalinnassa keskimäärin suurempi merkitys.

3. Sosiaalinen asema, taloudellissosiaaliset resurssit, kunnianhimo, sukutausta

Nämä ominaisuudet auttavat lähinnä jälkeläisen hoivassa, mutta saattavat myös olla merkkejä hyvistä geeneistä. Naiset ovat keskimäärin kiinnostuneempia näistä seikoista.

Yleisesti ottaen ihmiset tuntuvat käyttävän helposti arvioitavia fyysisiä vihjeitä päättäessään kenen kanssa jutella. Keskustelun tehtävä taas näyttää olevan ehdokkaiden ei-fyysisten ominaisuuksien selvittäminen. Ensimmäinen seula on siis ulkonäkö, toinen on kyky keskustella. Kolmas seula lienee seksisuhde ja ehdokkaan kyky intiimiyteen. Niitä käytettäneen, kun päätetään kenen kanssa hankitaan jälkeläisiä. Mikä siis on suhteellinen painoarvo kasvojen kauneudelle, älykkäälle keskustelulle tai esileikkitaidoille? Kysymys on pitkälti merkityksetön, mikäli ihmiset yhdistelevät näitä vihjeitä peräkkäin markkinatilanteiden alituisesti vaihdellessa ja tietojen ja kokemusten koko ajan karttuessa.

Mitkä ominaisuudet naisessa/miehessä kertovat esimerkiksi hyvistä geeneistä?


Hyvien geenien määritelmä on vaikea. Yksilö voi ensinnäkin saada kelpoisuusetuja valitsemalla kumppanin, jolla on joko absoluuttisesti mitattuna hyvät, esimerkiksi taudeille vastustuskykyiset geenit (joista linnuilla ilmeisesti kertovat kirkkaat pyrstösulat ja sulkien symmetrisyys) tai valitsemalla kumppanin, jolla on omien geenien kanssa yhteensopivat geenit. Tällöin ei olisi olemassa absoluuttisesti hyviä geenejä vaan kullekin yksilölle olisi olemassa omanlaisensa hyvät geenit. Se, missä määrin puolisoa hakeva yksilö saa etuja hyvien geenien tai yhteensopivien geenien suosimisesta, riippuu siitä, missä määrin jälkeläisten kelpoisuus hyötyy vanhempien geenien tietynlaisista yhdistelmistä verrattuna yksittäisten, muista riippumattomien geenien antamaan hyötyyn.

Hiiriä koskeva esimerkki valaisee absoluuttisten ja suhteellisten etujen ongelmaa. Naarashiiret suosivat koiraita, jotka merkitsevät reviireitä eniten – tämä kertoo koiraan dominanssista. Naaraat suosivat kuitenkin myös koiraita, joiden immuunipuolustusta tuottavat geenit ovat erilaisia kuin niillä itsellään. Haistellessaan koiraiden virtsajälkiä naaraat joutuvat siis punnitsemaan jälkien esiintyvyyden, eli koiraan dominanssin, ja jälkien perusteella ilmenevän koiraan immunopuolustuksen välillä. Se, mihin tulokseen naaraat päätyvät, riippuu olosuhteista: immuniteettijärjestelmän erilaisuus ennustaa naarashiirien valintoja vain, jos vaihtelu hajumerkintöjen esiintyvyydessä on pientä verrattuna koiraiden immuniteettigeenien erilaisuuteen. Mahdollisuuksien mukaan hiirinaarat siis arvioivat useita koiraiden ominaisuuksia samanaikaisesti. Yhteensopivien geenien etsiminen ei kuitenkaan liene yleistä, vaan se on todennäköisesti rajoittunut vain tietynlaisiin geneettisiin järjestelmiin, luultavasti juuri immuniteettigeeneihin.

Entä jos ei ole tarjota hyviä geenejä? Miten vauvantekokumppanin valinnassa käy niiden, joiden "markkina-arvo" parisuhdemarkkinoilla on heikko (esim. on jokin sairaus tai vamma, "puutteita" ulkonäössä, rapakunto tms.)? Miten tunteet asettuvat tähän kuvioon? Mikä merkitys tunteilla on perheenperustamiskumppanin valinnassa suhteutettuna näihin tietoisiin tai tiedostamattomiin valintakriteereihin?



Jos ei ole tarjota epäsuoria geneettisiä hyötyjä, on pyrittävä kompensoimaan puutteet suorilla hyödyillä eli antamalla kumppaniehdokkaalle materiaalisia etuja. Useilla lajeilla parinvalinta perustuu pelkästään tähän. Esimerkiksi monilla petohyönteisillä koiras ruokkii naarasta saaliillaan, jonka koko saattaa ratkaista parittelun onnistumisen. Joillakin lajeilla suoriin hyötyihin kuuluvat myös ravinnon ja saalistajien määrä koiraan valtaamalla reviirillä. Yleisesti vaurauden merkit ovat viehättäviä myös ihmisnaaraille, vaikka yhteisöjen välillä toki onkin eroja siinä, kuinka suuri merkitys kumppanin tarjoamilla resursseilla on.

Toisaalta pariutumismarkkinat ovat siinä mielessä tasa-arvoiset, että matalammallakin markkina-arvolla saa kumppanin. Kaikki eivät voi saada kuvankaunista, aatelista ja hyväluontoista puolisoa, vaan me tavalliset kuolevaiset joudumme tekemään myönnytyksiä. Osaamme arvioida asemamme ja markkinatilanteen suhteellisen oikein, emmekä ole – emme voi olla – sellaisten jälkeläisiä, jotka jäivät haaveilemaan herra tai neiti täydellisestä. Rakkauden tunteen takia ihanneominaisuuksiin tehdyt myönnytykset eivät kuitenkaan tunnu myönnytyksiltä. Päinvastoin, pienet ”puutteet” kumppanissa ovat vain hellyttäviä. Se lienee yksi rakkauden tarkoitus: tehdä kohteensa sokeaksi.

Valitseeko ihminen lapsentekokumppanikseen mieluummin mahdollisimman samanlaisen vai erilaisen ihmisen kuin mitä itse on? Miksi?


”Samanlainen liuottaa samanlaista” on kemiasta tuttu periaate, jonka mukaan vain samankaltaiset nesteet liukenevat toisiinsa: öljy ei sekoitu veteen. Tämä näyttää pätevän myös henkilökemiassa: vastakohdat tai täysin erilaisilla ominaisuuksilla varustetut yksilöt eivät miellytä toisiaan. Vastoin melko yleistä uskomusta yksilöt eivät myöskään pyri rakastumaan sellaiseen kumppaniin, joka täydentää hänen ominaisuuksiaan jollakin tavalla.

Samankaltaisten pariutumista on tutkittu iän, pituuden, uskonnon, sosioekonomisen aseman, epäsosiaalisen käyttäytymisen, älykkyyden, kansallisuuden, etnisen taustan, koulutuksen, asenteiden ja monien muiden muuttujien osalta, ja taipumus valita – tai saada – itsensä kaltaisia kumppaneita on niin vallitseva, että on melkeinpä perusteltua puhua narsismista. Edes suuret murrokset Kiinan lähihistoriassa – kansantasavallan muodostuminen, kulttuurivallankumous tai viimeaikaiset taloudelliset uudistukset – eivät poistaneet sieltä samankaltaisten pariutumista. Ilmiö on havaittu jopa lemmikinvalinnassa: omistajan ja lemmikin ”kasvot” ovat samankaltaisempia kuin jos ”pariutuminen” olisi ollut sattumanvaraista. Sukupuoli onkin ainoita vastakkaisia asioita, mitä kumppanilta yleisesti vaaditaan.

Toisaalta eräässä ”pikadeittailua” koskevassa tutkimuksessa löydettiin lähinnä vain rotua ja pituutta koskevia samankaltaisuusmieltymyksiä. Lisäksi persoonallisuuspiirteiden osalta parinvalinta näyttää olevan pitkälti sattumanvaraista. Tosin samoista persoonallisuushäiriöistä kärsivät näyttävät päätyvän sattumaa useammin yhteen. Eräässä tutkimuksessa puolisoiden tyytyväisyys suhteeseen oli myös suurempaa, mikäli heidän persoonallisuutensa olivat erilaisia.

Samankaltaisten pariutuminen pitää yleisesti ottaen kuitenkin paikkansa. Se ei toki välttämättä tarkoita sitä, että ihmiseltä löytyisi suoraviivainen mieltymys itsensä kaltaisiin kumppaniehdokkaisiin. Kyse voi olla myös siitä, että sellaisella lajilla, jolla molemmat sukupuolet haluavat valita, on mahdollista saada vain saman markkina-arvon omaava kumppani. Ja koska markkina-arvon määrääviä laatukriteereitä on vähän, pareilla on tapana olla yhtä viehättäviä ja muistuttaa toisiaan. Toki samankaltaisten yhteen päätymisessä on kyse myös siitä, että samanlaiset ihmiset liikkuvat samoissa piireissä, mutta tämä ei voi selittää ilmiöstä kuin pienen osan.

Samankaltaiseen kumppaniin päätymisestä saattaa olla monia etuja, ja ne pätevät myös vaikkapa huonetoverin valintaan. Kannattaa valita sellainen kämppis, joka pitää samasta musiikista ja lämpötilasta tai menee samaan aikaan nukkumaan. Toisaalta joskus on hyödyllistä valita kumppani, joka osaakin jotakin täysin toista asiaa hyvin. Työnjaostakin koituu monenlaisia etuja. Mitä ilmeisimmin näistä ristipaineista johtuen hyvin erilaiset persoonatyypit tulevat toimeen toistensa seurassa.

Jos ihmisellä on jo lapsia eikä ole enää tarvetta lastenhankintaan, muuttuvatko kumppaninvalintaperusteet jotenkin?


Luonto ei ole tasapuolinen siinä, että nainen tulee hedelmättömäksi paljon miestä ennen. Evoluution silmissä miehen onkin aina ”kannattanut” tunnistaa naisen hedelmättömyys ja käyttäytyä sen mukaan. Vanhuuteen liittyviä hedelmättömyysindikaattoreita tunnistetaankin todennäköisesti näköaistin lisäksi haju- ja kuuloaistin avulla.

Vanhuuden tuoma hedelmättömyys näyttää siis olleen riittävä valintapaine tuottamaan vanhuutta syrjiviä psykologisia sopeutumia. Emme ole sellaisten yksilöiden – ainakaan miesten – jälkeläisiä, jotka nuoruudessaan mieltyivät vanhoihin kumppaneihin. Yhtäläisyysmerkit kauneuden ja nuoruuden välillä on usein laitettu sen syyksi, että amerikkalaisilla on pakkomielle nuoruudesta. Mutta tällä perusteella kaikilla kulttuureilla on pakkomielle nuoruudesta. Miesten ulkonäkö ei rapistu yhtä nopeasti, kun he vanhenevat; ei sen takia, että yhteiskunnassamme vallitsisi kaksi erilaista arvosteluperustetta, vaan sen takia että miesten hedelmällisyys ei laske niin nopeasti.

Vanhukset muodostavat kuitenkin joskus pareja. Miten he kokevat ja tuntevat seksuaalisuutensa, ja ennen kaikkea, mitä miehet tuntevat hedelmätöntä kumppaniehdokasta kohtaan? Tiedetään, että parittelutiheys ja -halukkuus vähenevät iän myötä, mutta minkälaisen tunne-elämän saattelemana? On mahdollista, että luonnonvalinnalla ei juuri ole tekemistä tämän asian kanssa: valintapaineethan vaikuttavat voimakkaimmin nuorten yksilöiden mieltymyksiin. Siksi on perusteltua olettaa, että mieltymykset säilyvät vanhuuteen asti. Toisaalta ihminen on sopeutunut tunnistamaan markkinatilanteita ja oman markkina-arvonsa, ja mieltymykset jossakin määrin mukautuvat tähän. Tämän takia vanhusten pariutumisessa ei ole mitään kummallista edes evolutiivisesti ajateltuna. Myös taipumus samankaltaisten pariutumiseen vaikuttanee vanhusten pariutumiseen.

Toistaiseksi käytetyimpiä menetelmiä vanhusten seksielämän selvittämisessä ovat omaelämäkerralliset tutkimukset. Näin kirjoitti eräs pietarilainen 73-vuotias nainen vanhoilla päivillä solmitusta suhteestaan: "Minun oli ehdottomasti... pakko tottua häneen. Emme olleet enää nuoria: ryppyjä, harmaata tukkaa, hänellä vatsa. Tahattomasti vertasin hänen ulkonäköään V.A.:n ulkonäköön. Hän minua hellien yritti silittää suunympyrän ryppyjä.” Tämänkaltaisia elämäkertatutkimuksia on kuitenkin tehty hyvin vähän – ja kokeellista tietoa ei ole senkään vertaa. Olemassa oleva empiria koskee etupäässä vanhoilta miehiltä tavattuja eturauhasongelmia tai vanhan naisen fysiologiaa: emättimen limakalvot ohentuvat, kohtu kutistuu, rintojen elastisuus vähenee ja orgasmien voimakkuus laskee. Orgasmien saannin ilmoitetaan myös joskus vaativan pitempää stimulointia kuin nuoremmilla. Teorian pohjalta laaditut tunne-elämää koskevat ennusteet kulkevat vanhuuden kohdalla paljon kokeellisen tiedon edellä.

Vahvistaako poikkeus säännön? Onko ihmisiä, jotka eivät noudata mitään yleisiä valintaperusteita? Kuinka yleispäteviä valintakriteerit ylipäätään ovat?


Kaikissa ominaisuuksissa esiintyy jonkin verran vaihtelua, mustasukkaisuudesta ulkoisiin piirteisiin. Esimerkiksi homoseksuaalisuus on melko harvinainen piirre, jossa mieltymys kohdistuukin samaan sukupuoleen. Kuvaavaa kuitenkin on, että homoseksuaalitkin muodostavat pareja, eivätkä esimerkiksi viisikkoja. Homoseksuaalien mieltymykset osuvat myös yllättävän hyvin yksiin joidenkin heteroille tyypillisten sukupuolierojen kanssa. Tämä kertoo yleisistä valintaperiaatteista. Evoluutio ei silti ole teoria siitä, että kaikki käyttäytyvät tietyllä tavalla. Se pikemminkin kertoo syitä yleisille ja keskimääräisille ominaisuuksille – ja toki usein myös poikkeuksille ja jopa patologisina pidetyille piirteille.

Parinvalinnan prosessi on ihmisellä äärettömän monimutkainen, koska meillä molemmat sukupuolet – ja molempien suku – ottavat osaa parinvalintaan. Esimerkiksi keväisellä teerien soitimella parinvalinta on paljon helpompaa: soitimen keskuskukko on naaraiden mielestä kiinnostavin. Ja kukolle kelpaa millainen naaras tahansa; kukkohan antaa vain siittiönsä. Ihmiselle tyypillinen molemminpuolinen valinta ja isien tarjoamat ei-geneettiset resurssit tekevät hommasta paljon mutkikkaampaa ja mielenkiintoisempaa.