keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Tiede, moraali ja Herääminen

Sitä, joka ei vaadi todisteita, odottaa typeryyksien ja itsepetoksen täyttämä elämä.

Sam Harris

Olen kohta lukenut kaikki Sam Harrisin suomennetut teokset. Viimeisimpänä luen hänen (ainakin ateistipiireissä) kiistellyintä kirjaansa Herääminen – Opas uskonnottomaan henkisyyteen (Basam Books 2015). Siinä Harris esittelee ja suosittelee meditaatiota ja siitä koituvia etuja. En ole vielä vakuuttunut ajoittaisen ”minän häviämisen” hyödyistä kohdallani – ainakaan siihen hintaan kuin mitä se luultavasti vaatisi –, mutta muutoin tämäkin teos on äärimmäisen kiinnostavaa luettavaa, taattua Harrisia. (Toki on ihmisiä, joiden soisi mahdollisimman usein harjoittavan hiljaista mietiskelyä.)

Harrisin toinen kiistelty kirja on Moraalinen maisema (Terra Cognita 2010). Sen tiimoilta käyty mielipiteenvaihto on koskenut lähinnä sitä, missä määrin tiede voi määrittää inhimillisiä arvoja. Osittain kyse on määritelmistä. On esimerkiksi ilmeistä, että länsimaissa moraaliset tavat nojaavat yhä enemmän tietoon ja järkeen, yliluonnollisen ja perstuntuman sijasta. Harrisilla on paljon vakavaa ja tärkeää sanottavaa tästä. Moraaliset tavat harvoin kuitenkaan voivat nojata tieteeseen siinä vahvassa merkityksessä, että ne saisivat vaikutuksia siitä, mitä tutkijat kammioissaan kullakin hetkellä puuhaavat. Moraalisessa maisemassa on aina erilaisia huippuja, mutta viime kädessä tiede/tutkimus ei voi määritellä, mikä huipuista kannattaa valita.

Tiede pystyy kertomaan, missä suhteissa ja miksi demokratia on yksinvaltiutta parempi, miten hyvin markkinatalous toimii verrattuna komentotalouteen, millaiset rangaistukset ovat eniten ehkäisseet rikoksia, miksi kuolleista herääminen ei ole mahdollista ja niin edelleen. Tässä tieteellä ja tutkimuksella on tärkeä rooli, puhumattakaan tieteen teknisemmistä saavutuksista, sähköntuotannosta ja tietotekniikasta hygienian hyötyjen ymmärtämiseen. Pointti on se, että tieteellisen ajattelutavan lisääntyminen ilmenee tämänkaltaisissa historiallisissa yksilönvapauksia, inhimillisiä uskomuksia ja elinolosuhteita koskevissa kysymyksissä. Arkisemmassa päätöksenteossa tiede jossakin kohdin väistämättä vaikenee.

Esimerkiksi kelpaa kuvitteellinen tilanne, jossa vain kohtuullisen suuri susikanta pystyy hillitsemään hirvikantaa ja vähentämään hirvikolareita. Oletetaan, että suuri susikanta tarkoittaisi, että ajoittain joku pieni lapsi joutuu suden syömäksi. Mitä tästä seuraisi? Ihmiset luultavasti huomaisivat vain harvinaiset ihmissyöntitapaukset eivätkä sitä, että susien aiheuttama hirvikolareiden väheneminen säästi ihmishenkiä selvästi enemmän. Susikannan voimakasta harventamista perusteltaisiin ihmishenkien säästöllä ja hallinto pitäisi toimenpidettä esimerkkinä menestyksellisestä asiainhoidosta. Oliko susien surmaaminen siis oikein? Tiede ei vastaa kysymykseen. (Tilanne toki on puhtaasti kuvitteellinen: hirvikolarit tai etenkään sudet eivät todellisuudessa ole kovin tappavia ja ihminen pystyy helposti hävittämään hirvet, aivan kuten kyseessä olevat kaksi muutakin lajia sukupuuttoon. Eikä esimerkissä pohdittu kuin paria tärkeintä seikkaa, yksityiskohtia olisi lukemattomasti. Mikä arvo on sillä, että ihminen tietää pystyvänsä yhteiselämään muiden suurten petoeläinten kanssa? Mikä arvo on sillä, että tulevillakin sukupolvilla on mahdollisuus nähdä eläimiä luonnollisessa ympäristössään? Entä susien tappamat kotieläimet? Kuinka kalliita tekniset ratkaisut susivahinkojen ehkäisemiseksi saavat olla? Tai mitä ajatella joidenkin maalaisten peloista tai kaupunkilaisten ihanteista?)

Toisenlainen moraalikysymys koskee nastarenkaiden pakollisuutta. Tiedetään, että nastarenkaiden käyttö talvisin ehkäisee kolareita ja luultavasti joskus pelastaa ihmishenkiä. Toisaalta nastarenkaat irrottavat asfaltista pienhiukkasia, jotka kulkeutuvat hengityksen mukana ihmisten keuhkoihin. Oletetaan, että tämä bitumipöly tappaa vuosittain yhtä monta ihmistä kuin nastarenkaat pelastaisivat. Esimerkistä huomaa helposti, että kysymykseen, onko nastarenkaiden vaatiminen oikein, ei ole oikeaa vastausta. Jokin arvo/hinta pitää laskea myös sille vaivalle, että satoihin tuhansiin autoihin joudutaan vuosittain vaihtamaan renkaat. (Ja toki renkaiden vaihdossakin tapahtuu onnettomuuksia.) Mitä moninaisemmiksi ja hienostuneemmiksi huomioitavat yksityiskohdat vähitellen paljastuvat, sitä ilmeisemmäksi käy, että ratkaisuihin yleensä vain ajaudutaan, lähinnä perinteen ohjaamana, ilman tieteisiin nojaavaa pikkutarkkuutta, kyseenalaistamista tai periaatepäätöstä.

Tilanne on jossakin määrin analoginen sen kanssa, että jokin kaikille annettava rokote estää tuhansien lasten kuoleman, mutta samalla aiheuttaa muutaman sellaisen lapsen kuoleman, jotka olisivat ilman rokotetta jääneet eloon. Tässä tapauksessa useimmat luultavasti äänestäisivät rokotuskampanjan puolesta. Yksilön mielipide tosin saattaisi muuttua, jos hänen pitäisi itse valita lapset, jotka rokotteeseen tulevat kuolemaan. Kauempaa on helpompi ajatella hyötyperusteisesti. On myös mielenkiintoista pohtia, miten ihmiset muodostavat kantansa siihen, että osa vanhemmista haluaa jättää lapsensa rokottamatta. Hehän ovat vapaamatkustajia, jotka eivät ota pientä riskiä rokottamisen mahdollisista haitoista mutta kuitenkin nauttivat rokotusten aikaansaamasta yleisestä tautien vähenemisestä. (Ks. aiempi kirjoitukseni rokotuspakosta. Myöskään perintöverokysymykseen tiede ei anna lopullista vastausta.)

Palataan Herääminen -kirjaan. Harris puhuu pitkästi guruista, kulteista, lahkoista ja hengellisistä yhteisöistä. Hänen mukaansa valtavirran ulkopuoliset hengelliset yhteisöt koostuvat usein tukea kaipaavista ja herkkäuskoisista yhteiskuntapudokkaista, joilla on karismaattinen johtaja, joka joko kärsii psykoosista tai on psykopaatti:

Kun miettii Jim Jonesin johtamaa Kansan temppeliä, Davis Koreshin johtamaa Daavidin oksaa ja Marshall Applewhiten johtamaa Heaven’s Gate lahkoa, on liki mahdotonta ymmärtää, miten ihmiset alun perin joutuivat heidän lumoihinsa puhumattakaan siitä, miten lumous pysyi yllä kammottavissa olosuhteissa, joissa he joutuivat elämään puutteessa ja kokemaan vaaraa. Jokainen näistä ryhmistä kuitenkin osoittaa, että älyllinen eristyneisyys ja hyväksikäyttö voivat saada jopa korkeasti koulutetut ihmiset tuhoamaan itsensä vapaaehtoisesti.
           
Harris jatkaa määritelmistä (korostus lisätty):

Meidän tarkoituksiimme kultin ja uskonnon ainoa ero on kannattajien määrä ja se, missä määrin muu yhteiskunta jättää ne ulkopuolelle. Skientologia on yhä kultti. Mormonismista on (nipin napin) tullut uskonto. Kristinusko on ollut uskonto yli tuhat vuotta. On kuitenkin turhaa etsiä niiden opeista eroja, jotka selittäisivät erot niiden asemassa.

Harris kertoo myös omista kokemuksistaan gurujen ja heidän seuraajiensa kanssa. New Age -hörhö Oshoa hän ei koskaan tavannut, mutta Harris suosittelee videota, josta Oshon mahtaileva itsevarmuus tulee ilmi: ”Hänen tapansa pelata katsekontaktilla on yksinkertaisesti ratkiriemukasta katseltavaa.”



Harris jatkaa Oshosta yllättävän positiiviseen sävyyn: ”Siitä ei ole epäilystä, että lopussa – ja kenties myös alussa ja keskivaiheessa – hän aiheutti monille ihmisille vahinkoa, mutta hän ei ollut pelkkä hullu tai huijari. Osho vaikutti minusta mieheltä, jolla oli erittäin syvällisiä näkemyksiä ja jolla oli paljon opetettavaa, mutta joka huumaantui asemansa tuomasta vallasta aina vain pahemmin ja sekosi lopulta täysin.” Syvällisyys ei estänyt Oshoa esimerkiksi hankkimasta (tai hankituttamasta) lähes sataa Rolls-Roycea.

Harrisin seuraavat varoitukset eivät tee guruista vaarattomia, mutta silti uskon, että nopeutunut tiedonkulku ja Harrisin kaltaiset valistajat tekevät uskontojen ja kulttien johtajista koko ajan vähäpätöisempiä – joskin monissa maailmankolkissa prosessi on tuskin alkanut. Tilanne on erityisen vaarallinen nykyaikana, kun yksilö on samaan aikaan voinut omaksua valtavan (sota)teknologisen tietämyksen ja joukon rautakautisen paimentolaiskansan ikuisia valheita.

Vanhemmuutta lukuun ottamatta luultavasti mikään ihmissuhde ei tarjoa yhtä laajamittaista mahdollisuutta tehdä hyvää tai hyväksikäyttää kuin gurun ja hänen oppilaansa välinen suhde. Ei siis ole mitenkään yllättävää, että tämän roolin omakseen ottavien miesten ja naisten eettiset erheet voivat olla huomattavia ja tarjota erittäin hyviä esimerkkejä tekopyhyydestä ja petoksesta.

Tässä video Harrisin eräästä esitelmästä:



PS. Löysin hyllyjeni takarivistä hullunkurisen kirjan vuodelta 1893, Miesten siitinelo säännöllisessä ja kivulloisessa tilassa (WSOY, Porvoo, suom. Vihtori Peltonen). Mistä sen mukaan masturbaatio on saanut nimensä? (Ks. toinen kuva.) Löysin kaksi muutakin aihepiiriä käsittelevää teosta, joista toisen olen joitakin vuosia sitten lukenut ja toista olen lähinnä vilkuillut. En tunnista niiden vaikutusta omaan käyttäytymiseeni, mutta missähän määrin tämänkaltainen kirjallisuus vaikutti isovanhempiemme tapoihin? Vai mistä he saivat oppinsa?





lauantai 26. joulukuuta 2015

Raiskauksen luonnonhistoriasta

Tänä vuonna julkaisin ennätysmäärän blogitekstejä, 31 kappaletta. Ihmisluonto-sivustoa on myös katsottu yli 100 000 kertaa, ja onpa jokunen mainostajakin ottanut yhteyttä (olen kuitenkin päättänyt, etten ota mainoksia blogilleni – ainakaan niin halvalla kuin järkevän mainostajan kannattaa niitä tarjota). Tämä vuoden toiseksi viimeinen kirjoitukseni taitaa sopia erityisen huonosti joulutunnelmiin, mutta aiheesta käyty viimeaikainen keskustelu puolustaa tekstin julkaisemista (ja on tässä positiivinen alaviitekin).

Olen kirjoittanut raiskauksesta ja siihen mahdollisesti liittyvistä luonnonvalinnan suosimista psykologisista ominaisuuksista Rakkauden evoluutio -teoksessani ja Psykologia 6/2004 -lehdessä. Kimmoke tähän blogikommenttiin tuli Voima 10/2015 -lehdessä haastatellulta Naisasialiitto Unionin pääsihteeriltä, Milla Pyykköseltä:

Jopa fiksujen ihmisten suusta kuulee, että raiskaus on aina väärin, mutta tilanteita voi itse ehkäistä.

Pyykkösen ”jopa fiksut sanovat” -lausunto antaa ymmärtää, että hänen mielestään vähintään toinen ajatuksista on väärin. En kuitenkaan keksi, mitä vikaa niissä on (raiskaus on aina väärin ja sitä voi omilla toimillaan ehkäistä). Niinpä kyse täytyy olla jostakin muusta. Taustalla lienee herkistynyt ajattelutapa, jossa pelkkä neutraali huomio siitä, että raiskauksia on itse kunkin mahdollista ehkäistä, koetaan uhria syyllistäväksi tai jopa raiskauksen puolusteluksi. Tai kenties ehkäisykommentin antajan kuvitellaan hyväksyvän asiantilan, jossa ihmiset joutuvat väkivallan pelon takia muuttamaan käyttäytymistään. Molemmat päätelmät ovat vääriä.

”Raiskausta/raiskaustilanteita voi ehkäistä” -tosiseikan sanominen ei tee uhrista syyllistä. Se ei myöskään tarkoita, että olisi oikein tai toivottavaa, että ihmiset joutuvat väkivallan pelosta miettimään, missä he liikkuvat tai miten he pukeutuvat. Se ei suosittele ratkaisuksi vaikkapa sitä, että 15–30-vuotiaat tytöt ja naiset (jotka useimmiten uhreja ovat) pysyvät neljän seinän sisällä isänsä ja veljiensä huomassa. ”Raiskausta voi ehkäistä” on tosiasiaväite, joka joko on totta tai ei; siitä ei voida päätellä sitä, miten asioiden tulisi kenenkin mielestä olla, eikä se tee yhteiskunnasta raiskausmyönteistä tai naisvihamielistä. Vastaavasti ”asekuolemia voi itse ehkäistä” -huomio ei ole kannanotto aseiden rajoittamisen puolesta – vaikka rajoitukset helpoimpia konsteja ovatkin. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että on merkkejä siitä, että kuukautiskierron hedelmällisessä vaiheessa ihmisnaaraat tiedostamattaan välttelevät tilanteita, joissa vaara tulla raiskatuksi on suurempi. Myös tämä on vain ja ainoastaan tosiasiaväite; ja se pitää vielä vahvistaa jatkotutkimuksissa.)

Perustelen saivarteluani seuraavilla seikoilla. Väkivalta aiheuttaa yleismaailmallisesta harvenemisestaan [1] huolimatta suunnattomasti inhimillistä kärsimystä ja taloudellisia haittoja. Fyysistä väkivaltaa myös pelätään yleisesti; naiset enemmän kuin miehet, vaikka miehet sen kohteena useammin ovatkin. Niinpä ei ole yhdentekevää, kumpaan pyrimme: 1) ylläpitämään ideologiaa, joka väittää edistävänsä naissukupuolen asemaa vai 2) perehtymään siihen, mitä maailmassa oikeasti tapahtuu oikeille naisille. Onneksi näiden pyrkimysten välinen ristiriita ei ole väistämätön. Molemmat tahothan toivovat seksuaalisen väkivallan vähentymistä. Pointti on se, että onnistumismahdollisuudet ovat parempia, jos olemme rehellisiä ja realistisia. Aihe tietysti vaatii erityistä hienotunteisuutta, sillä siihen liittyy monenlaisia sosiaalisia ja poliittisia intohimoja ja henkilökohtaisia tragedioita. Mutta silti: ideologinen ajattelu tai moraaliset virhetulkinnat eivät saa hämärtää tosiseikkoja tai hankaloittaa niiden löytymistä, olipa tarkastelun kohteena raiskausta edeltäneet olosuhteet, raiskauksen yksilöpsykologiset motiivit tai raiskaukseen liittyvät evolutiiviset voimat.

Viimeksi mainittu seikka oli joitakin vuosia sitten vilkkaan keskustelun kohteena. Onko luonnonvalinta suosinut raiskauksen mahdollistavia ominaisuuksia miehissä, onko kyse sopeutumasta? Kysymys on oleellinen, sillä ei ole itsestään selvää, että nisäkäskoiras pystyy paritteluun vastoin naaraan tahtoa. (Joillakin hyönteiskoirailla sen sijaan on arveltu olevan erityisiä tarttumaelimiä, joiden tehtävä on pitää vastustelevaa naarasta paikoillaan; osa tutkijoista tosin on kyseenalaistanut elimen tehtävän raiskauksen apuna.) Tässä on muokattu ote Rakkauden evoluutiosta, jossa keskustelu siitä, onko raiskaus evolutiivinen sopeutuma, käydään perusteellisesti läpi:

Evoluutiopsykologia on saanut huonon maineen keskittymällä sellaisiin aiheisiin kuin vyötärö–lantio-suhde, sukupuolierot tai kuukautissyklin vaikutukset naisen tai miehen käyttäytymiseen. Tämä on yksi syy siihen, miksi harvat yhteiskuntatieteilijät tai humanistit ottavat evoluutiopsykologiaa edelleenkään vakavasti: ”Keskittyköön se rintoihin ja pakaroihin tai kasvojen symmetriaan, me tutkimme kulttuureja ja yhteiskuntaa.” Evoluutiopsykologialla on kuitenkin paljon annettavaa kulttuurin tai yhteiskuntien tutkimukselle. Se pystyy esimerkiksi selittämään ihmislajille tyypillisiä perhe- ja moraalitunteita. Näistä yhteiskuntatieteilijän ja humanistin on takuulla syytä olla kiinnostunut. Joidenkin arvioiden mukaan evoluutiopsykologia on tuottanut jo satoja empiirisiä löydöksiä, jotka ovat jääneet aiemmilta psykologeilta huomaamatta. Myös ihmisaivojen kykyjä luoda kulttuuria on hyödyllistä pohtia biologisina sopeutumina ja niiden sivutuotteina.
Evoluutionäkökulma onkin 1990-luvun lopusta lähtien saanut yhä vankempaa kannatusta biologian ulkopuolisissa ihmistieteissä. Koko termi evoluutiopsykologia saattaa jäädä pois seuraavien 50 vuoden aikana. Onhan selvää, että siinä määrin kun psykologia tutkii ihmisille yhteisiä mielentoimintoja maistamisesta ja muistamisesta tuntemiseen, kaikki psykologia on evoluutiopsykologiaa. Ihmislajin evolutiivinen tarkastelu herättänee silti jatkossakin kiistoja – erityisesti silloin, kun tutkitaan moraalisesti paheksuttuja tekoja lapsensurmista raiskauksiin. Niinpä on syytä käydä perusteellisesti läpi tämä tieteenhistorian kannalta melko surkuhupaisa väittely siitä, mikä on raiskauksen evolutiivinen selitys, sekä siitä, mikä on raiskaajan henkilökohtainen motiivi. Monilla aloillahan vallitseva näkemys on ollut ja kenties edelleen on se, että raiskaajaa ei motivoi seksuaalinen halu vaan vallanhalu, väkivalta sekä tahto naisten alistamiseen ja nöyryyttämiseen.

Rakkauden evoluutiossa käsitellään lähinnä kolmea mahdollista evolutiivista selitystä miehen raiskauskyvylle:
A Raiskauskyky on tulosta joidenkin miesten psykopatiasta tai empatiavajeesta.
B Raiskauskyky on sivutuote miehen ja naisen erilaisesta seksuaalikäyttäytymisestä.
C Raiskauskyky on luonnonvalinnan suosima sopeutuma, adaptaatio. Taipumus siis olisi evoluutioympäristössä kasvattanut riittävästi ihmiskoiraiden lisääntymismenestystä, jotta näille olisi kehittynyt piirteitä raiskausta varten.

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta
On huomattava, että olipa evolutiivinen selitys mikä tahansa, se ei mitätöi raiskaukseen vaikuttavia kulttuurisia tapoja ja uskomuksia. Vastaavasti se, että piirre vaihtelee kulttuurista toiseen, ei mitätöi evolutiivisia argumentteja, aivan kuten ei sekään, että toisinaan raiskaaja aiheuttaa vakavia fyysisiä vammoja (noin viidelle prosentille raiskatuista) tai että hedelmöitymisen todennäköisyys raiskauksessa on pieni (se on pieni kaikenlaisissa yhdynnöissä).

Mikäli raiskaus on sopeutuma, mitä ominaisuutta tai minkälaisia mekanismeja luonnonvalinta tarkkaan ottaen on suosinut? Asiaa selvittäneet Randy Thornhill ja Craig Palmer (2000) kävivät läpi seuraavia hypoteeseja evolutiivisesti kehittyneille raiskaussopeutumille. Näistä voi olla olemassa yksi, useampia tai ei yhtäkään:

1. Psykologiset mekanismit, joiden tehtävä on auttaa miestä arvioimaan mahdollisten raiskausuhrien haavoittuvuutta (lisäten näin raiskauksesta koituvia lisääntymisetuja).

2. Psykologiset mekanismit, jotka motivoivat sellaista miestä raiskaamaan, joka muutoin ei pääse seksuaaliseen kanssakäymiseen naisten kanssa.

3. Psykologiset mekanismit, jotka saavat miehen arvioimaan naisen (ikään liittyvän) seksuaalisen viehättävyyden eri tavoin raiskausuhrien ja suostuvaisten naisten kohdalla (lisäten hedelmällisyysikäisten naisten raiskauksia).

4. Psykologiset ja/tai muut fysiologiset mekanismit, jotka tuottavat eroja siittiöiden määrässä siemensyöksyä kohti raiskauksessa ja ei-pakotetussa yhdynnässä (enemmän siittiöitä raiskauksen aikana, jotta raiskaaja menestyisi paremmin siittiökilpailussa).

5. Psykologiset mekanismit, jotka tuottavat eroja miehen seksuaalisessa kiihottumisessa pakotetun ja ei-pakotetun yhdynnän aikana (voimakas kiihottuminen tilanteista, joissa raiskaukseen sisältyy miehelle paljon hyötyjä ja vähän haittoja).

6. Psykologiset tai muunlaiset mekanismit, jotka motivoivat miestä oman kumppanin raiskaukseen olosuhteissa, joissa tämä on ollut sukupuoliyhteydessä toisen miehen kanssa.

En tässä paljasta, mihin päätelmään Rakkauden evoluutio -teoksessa tai Thronhillin ja Palmerin kirjassa tullaan sen suhteen, onko raiskaustaipumuksen takana jonkinlaisia luonnonvalinnan suosimia sopeutumia. Sen verran kirjamainontaa blogilla sallittaneen. Tämän hetken näkemykseni voin kuitenkin paljastaa, ja se edelleen on se, että verrattuna tuttujen (puoliso, treffikumppani yms.) tekemiin raiskauksiin niin sanotuilla puskaraiskauksilla on vähemmän tekemistä luonnonvalinnan ja enemmän tekemistä patologisuuden kanssa. (Sotaraiskaukset kannattaa luultavasti käsitellä näistä erillisenä kolmantena kategoriana.)

Vaikka raiskauskyky olisi evolutiivinen sopeutuma, se ei tee miehistä himojensa ja viettiensä villitsemiä elukoita. Myöskään ”raiskausta voi itse ehkäistä” -ajatus ei halvenna tai eläimellistä miestä, kuten Voima -lehdessä esitettiin. Vastaavasti kyky aggressiivisuuteen tai vihaisuuteen on ihmiselle lajityypillinen sopeutuma, mutta aggressioiden ei silti tarvitse antaa ohjata käyttäytymistä. Entä miten voidaan parhaiten löytää väkivallattomuutta tukevia olosuhteita? Tutkimustiedon avulla.

Alaviite [1]:
Kriminologi Matti Laine kirjoittaa Haaste 4/2011 -lehdessä, miten sivilisaatio on kyennyt vapauttamaan ihmistä väkivaltaisista ympäristöistä. Vastoin varsin yleistä näkemystä väkivallan vähentyminenhän on yleismaailmallinen trendi. Näin Laine (ks. myös Pinker 2011):

Yhdysvaltain presidentti Barack Obama piti jokin aikaa sitten puheen, jossa hän tuomitsi kaikenlaisen kiusaamisen. Jos puhe olisi pidetty 40 vuotta aiemmin, sen pitäjä olisi tehnyt itsensä naurunalaiseksi. Vaikka väkivaltaa esiintyy vielä perheissä runsaastikin, siinäkin voidaan nähdä merkittäviä muutoksia. Vielä 1970-luvun puolessavälissä ns. parisuhdeväkivallan uhrina kuoli noin 3000 ihmistä Yhdysvalloissa vuosittain; miehiä lähes yhtä paljon kuin naisia. Nyt määrä on puolittunut ja erityinen vähentyminen on tapahtunut mustien naisten tekemissä surmissa. On tapahtunut ”alttiina olemisen vähentyminen” (exposure reduction). Avioerojen helpottuminen, turvakodit ja -puhelimet, muutokset poliisin toiminnassa ja asenteissa ovat tämän taustalla.

Laine jatkaa henkirikoksista:

Sydänkeskiajalta lähtien väkivalta on merkittävästi alentunut, ainakin jos sitä mitataan henkirikosasteella. Henkirikosasteeksi Euroopassa 1300-luvulla ja 1400-luvun alussa on arvioitu noin 35 surmattua 100 000 asukasta kohden vuositasolla. Uuden ajan alussa väkivalta kääntyy jyrkkään laskuun, ollen toki vielä 1600-luvulla noin 15–20/100 000. Esimerkiksi Skandinavian henkirikosasteeksi on laskettu vuonna 1600 noin 22/100 000 ja Italian vielä peräti 40/100 000. Kahdensadan vuoden kuluttua (1800) vastaavat luvut olivat 1–2/100 000 ja 13/100 000. Euroopan aste putoaa ja on jo 1700-luvulla alle viiden ja on nykyään noin 1–2/100 000. Tosin viimeisen 60 vuoden aikana henkirikosluvuissa on nähtävissä lievää nousua koko Euroopan tasolla. Merkittävää on tässä muistaa, että tällä hetkellä Euroopassa on yksi valtio, jossa henkirikosluvut ovat keskiajan tai ainakin 1600-luvun tasoa. Tuo valtio on Venäjä. On myös olemassa yksi ryhmä, jonka uhriutumisessa on tapahtunut lähes täydellinen loppuminen. Tuo ryhmä on monarkit. Vuosien 600–1800 välisenä aikana noin 15 prosenttia kuninkaista tai kuningattarista kuoli murhan uhrina. Henkirikosaste oli 1000/100 000 hallitsijavuotta.

Väkivallatonta vuotta 2016, maan matosista monarkkeihin!

tiistai 15. joulukuuta 2015

Liberalismin paradoksi

Länsimaisen ihmisen arvot ovat yleensä liberaaleja. Hän on osa moraalista perintöä, joka vaalii yksilönvapauksia ja erilaisuuden suvaitsemista. Täten liberalismiin liittyy paradoksi: liberalismi luo vapautta ja moniarvoisuutta, joka antaa fundamentalistille mahdollisuuden ja syyn vastustaa tätä vapautta.

Paradoksia voi lieventää perustelemalla toimiaan ja uskomuksiaan niistä koituvilla käytännön seurauksilla. Tämä tarkoittaa jatkuvaa ja laaja-alaista keskustelua omista ja muiden moraalisista uskomuksista ja niiden seurauksista. Mikäli aito mielipiteenvaihto onnistuu (internetin ”keskustelut” eivät anna paljon toivoa), fundamentalismin heikkoudet tulevat nopeasti esiin. Parhaassa tapauksessa liberalismin paradoksi vaihtuu fundamentalismin paradoksiksi: fundamentalismi päätyy voimistamaan kansalaisten vapaudenkaipuuta, siis halua altistaa yksityiset uskomukset julkiselle keskustelulle ja ennalta määrittelemättömälle tulevaisuudelle. Kuten julkisuudessa moneen kertaan on lähiaikoina todettu, tähän pyrkivää keskustelufoorumia ja -kulttuuria saa Suomesta etsiä.

PS. Luin Eino Koivistoisen teoksen Saaliin jaossa Islannin vesillä (WSOY 1950, kirjassa oheinen exlibris). Jopa heti sodan jälkeen kannettiin huolta Atlantin ja Pohjanmeren ryöstökalastuksesta. Koivistoinen kertoo (nykystandardeilla ehkä epäkorrektisti) myös naisista miesvaltaisilla kalastuslaivoilla:

Näitä sillipiikoja oli kaikista yhteiskuntaluokista, joukossa koulutyttöjä, jotka saivat tervetullutta vaihtelua ja hyvän ansion kesälomansa aikana. Tyttöjen kaitsijoina toimi tavallisesti pari vanhempaa naista, jotka parhaansa mukaan pitivät ”nunnaluostarin” asukkaat kurissa ja Herran nuhteessa öiseen aikaan varsinaisen työajan päätyttyä. Mutta niin kuin on monta lajia miestä, on myöskin monta lajia naista, eikä työvoiman halpuus tai sillipiikojen näppäryys perkaus- ja suolaustehtävissä voinut ajanmittaan korvata muita heidän mukana olostaan aiheutuvia vaikeuksia. Järjestyksen pitäminen tuotti laivueen kapteenille harmaita hiuksia. Tynnyripinojen vähentyessä peräkannella sitä mukaa kuin saatiin saalista ja ladottiin tynnyrit ruumaan, saattoi tiiviiltä näyttävän tynnyripinon joukosta löytyä mitä taidokkaimmin rakennettuja rakastavaisten komeroja, joihin pääsy oli mutkallinen ja vaikea, mutta joissa sai varmasti häiritsemättä viettää kahdenkeskisiä hetkiä.
Kun Suomen Kalastus Oy joutui eversti Nordströmin johtoon, ei pyyntilaivueeseen ole otettu naisia heidän hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta. Ainoana poikkeuksena säännöstä on sairaanhoitajatar. Olo lähes parinsadan miehen joukossa asettaa naiselle tietyt vaatimuksensa, mutta sairaanhoitajattaret ovat tottuneet jo sairaalassa potilaiden kummallisiin päähänpistoihin ja käsittelevät asiallisesti tätä miesjoukkoa potilaana, jonka pahin sairaus paranee niin pian kuin laiva on jälleen Suomessa. Mitä liikuttavimmalla innolla isot miehet tulevat näyttämään sisarelle pieniäkin naarmuja, joille pikkupojat viheltäisivät ylenkatseellisesti. Joku ilmaisee suoraan: –Ei minua mikään vaivaa, mutta tulinpahan muuten vain... Perinnäisenä pääsyvaatimuksena sairaanhoitajattareksi laivueen mukaan on mahdollisimman korkea ikä ja suurin mahdollinen rumuus. Totuuden nimessä täytyy sanoa, ettei nykyinen sisar täytä näitä ehtoja, vaikka onkin muuten pätevä.

PS2. Kuva Tiedepolitiikka 3/2015 -lehdestä, jossa lyhyt keskusteluni J.-P. Roosin kanssa:



sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Voiko rakkaus voittaa vihan? – Universaalin ystävyyden mahdollisuudet

Seuraava pohdiskeleva kirjoitukseni (ja oheinen piirrokseni) ilmestyy Skeptikko 4/2015 –lehdessä.
 
Simpanssilajeja on kaksi (jos ihmistä ei lasketa). Lajeista rauhanomaisempi on bonobo, jolla on tapana sopia riitoja seksin avulla. Minulta on muutaman kerran kysytty, voisiko sama sopia ihmiselle. Voiko vihan voittaa rakkaudella? Seuraava kysymys nousi esiin jopa eräässä turvapaikanhakijoita koskevassa keskustelussa: onko evoluutiolla jotakin sanottavaa bonobomaisen rakkauden ja aggressiivisen vihanpidon välisestä ajankohtaisesta kilpailusta.

Ensinnäkin on muistettava, että bonobot (Pan paniscus) ovat apinoita. Ne toki ovat äärimmäisen seksuaalisia ja elävät sopuisammin kuin yleisempi ja tunnetumpi simpanssilaji (Pan troglodytes), mutta bonoboidenkaan elämä ei täyty trooppisesta tantraseksistä. Niillä on valtataisteluita ja koiraiden välisiä nahisteluita, aivan kuten muillakin kädellisillä. Toiseksi on huomattava, että ihmisen seksuaalikäyttäytyminen jo muistuttaa bonoboiden aistillisuutta. Lisääntymistarkoituksen ohella harrastamme seksiä sekä ylläpitääksemme suhteita että puhtaasti viihtymismielessä.

Bonoboiden hekumallisuus tai rakkaus ylipäätään sopivat huonosti vihan vastapariksi. Rakkaudesta tullee useimmille mieleen parisuhderakkaus. Sillä on täysin omanlaisensa tehtävä parisidoksen muodostumisessa ja lisääntymisessä. Se ei siis ole vihanpidon vastakohta. Ja seksi on sitä vielä vähemmän; toisiaan vihaavatkin ihmiset kykenevät keskinäiseen seksiin. Paremmin aseteltuna kysymys voisi kuulua: miten yleinen hyväntahtoisuus saataisiin leviämään kaikkien ihmisten ja kaikkien kansojen pariin. Miten saada muukalaisen henki ja omaisuus yhtä pyhäksi kuin oman maan kansalaisen? Onko universaali ystävyys mahdollista? Miten hävittää nurkkakuntaisuus ja sotaisia patrioottisuus? Vai halutaanko niistä eroon?

On helppo nähdä, että ihmisellä on taipumus muodostaa yhteiseen tavoitteeseen pyrkiviä ryhmiä. Lajimme evoluutioympäristössä yhteistyöllä on saavutettu sellaista turvaa ja sellaisia resursseja, jotka yksin olisivat olleet mahdottomia. Esimerkiksi suuria nisäkkäitä oli käytännössä mahdotonta saalistaa yksin. Toisaalta kilpailevat liittoutumat halusivat samoja resursseja. Syntyi heimokonflikteja. Tämä läheinen heimomenneisyys tekee nykyihmisestäkin taipuvaisen nurkkakuntaisuuteen. Meille kehittyi taipumus etsiä ja löytää yhdistäviä ja erottavia tekijöitä tuntemattomista henkilöistä. Jonkin SM-liigajoukkueen kannattamista voitaneen pitää myötäsyntyisen nurkkakuntaisuuden ”modernina” ilmenemismuotona.

Alituisista konflikteistaan huolimatta ihminen toki on sopuisimpia lajeja maailmassa. Rakastamme rauhaa ja saamme mielihyvää lajitovereiden hyväntahtoisen toimeliaisuuden katselemisesta. Väkivallan määrä on myös näihin päiviin asti vähentynyt, käytännössä kaikilla mittareilla. Länsimainen ihminen näkee lämminhenkistä yhteistyötä ja jonkinasteista uhrautuvuutta päivittäin. Väkivallattomuudesta on tullut hänelle lähes itsestään selvää. Paradoksaalisesti ydinaseet ovat malliesimerkki ihmisen kyvyistä ystävälliseen yhteistyöhön; niiden rakentaminen vaatii äärimmäisen monimutkaista ihmisjoukkojen verkostoa, jossa poliitikot, tutkijat, tehdastyöläiset ja monet muut ovat yksituumaisesti omistautuneet yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Lajin rauhanomaisuudesta kertoo myös se, että ryhmätason aggressiivisuus yleensä edellyttää sellaista nuorukaisten voimaperäistä muokkaamista, joka tähtää refleksinomaiseen tottelemiseen ja/tai siihen, että yksilön persoonallisuus sulautuu laajempiin institutionaalisiin rakenteisiin.

Mahdollisia keinoja edelleen vähentää vihanpitoa/nurkkakuntaisuutta ja lisätä uhrautuvaa avuliaisuutta on monenlaisia. Konstien tiellä on kuitenkin institutionaalisia, taloudellisia, psykologisia, ilmastollisia, poliittisia tai muunlaisia esteitä. Kautta esihistorian kaksi tärkeintä syytä sodalle ovat esimerkiksi olleet kilpailu eloonjäämis- ja lisääntymisresursseista. Nämä resurssit tulevat aina olemaan rajallisia. [1] Sodan nykyaikaisemmat syyt ovat käytännössä niille alisteisia: 1) status, valta ja arvostus, 2) kosto, 3) tuleva uhka, jonka toinen ryhmä kenties tulee aiheuttamaan sekä 4) erot maailmankatsomuksissa ja yliluonnollista koskevissa uskomuksissa.

Tämänkaltaiset syyt mahdollistavat sen, että oikeamielisyyden tunne voi olla päällimmäisenä julmimpiakin hirmutekoja suoritettaessa. Myös motiivit ryhtyä sotilaiksi ovat usein hyväntahtoisia; harva haluaa olla tai kestää olla tappaja. Siksi moni ei edes ymmärrä pyrkimyksiä lisätä hyväntahtoisuutta; hehän ovat jo oikealla asialla. Käytännön tasolla ongelma on se, että yhteinen vihollinen on voimakkaimpia ihmisiä yhdistäviä tekijöitä. Uhrautuvin avuliaisuus näyttää aina vaatineen vihanpitoa kilpailevaan ryhmittymään. Toisaalta vaikka avuliaisuus ja nurkkakuntaisuus viihtyvät yhdessä, se ei tarkoita, että tilannetta ei kannattaisi yrittää muuttaa.

Seuraavassa on joitakin konsteja, joiden avulla maailmaa voitaisiin kenties muuttaa rauhanomaisemmaksi ja avuliaisuuden piiriä laajemmaksi:

1 Rajoja uusiksi
Maailmansotien ja siirtomaasotien jälkeen vedettiin paljon rajoja, jotka eivät noudattaneet etnisiä, uskonnollisia tai kielellisiä rajoja. Tuloksena oli joukko konfliktiherkkiä alueita, joita vain despoottimaiset johtajat ovat kyenneet hallitsemaan. Rajoja luultavasti kannattaisi vetää uusiksi, ja kansainvälisten joukkojen pitäisi valvoa niitä.

2 Avointa ja vapaata kaupankäyntiä
Kaupankäynnillä on taipumus tuoda rauhaa, sillä kauppakumppaneilla on intressejä toivoa toisillensa hyvinvointia. Pakotteiden lamaannuttaman kaupankäynnin vuoksi Venäjä on esimerkiksi voinut olla avoimen vahingoniloinen Eurooppaan suuntautuneen pakolaisvirran tuomista kustannuksista.

3 Lisää tasa-arvoa
Taloudellinen tasa-arvo tuo luottamusta, josta versoo sekä taloudellisia että sosiaalisia etuja. Epätasa-arvo ja taloudellinen sorto taas lamaannuttaa toimeliaisuutta ja synnyttää purkautumaan pyrkiviä jännitteitä.

4 Uskonnot heikommiksi
Uskontojen tulee maallistua. Ihmisten tulee valistua siitä, miten mielettömiä pyhät kirjoitukset ja niihin nojaaminen ovat. On osoitettava, että uskonnollisia dogmeja on helppo valjastaa pahoihin tarkoitusperiin ja että järkistandardien avulla voidaan päästä yleismaailmalliseen ihmisen kunnioitukseen.

Ryhmän yhtenäisyys ei toki aina tarvitse sodanuhkaa. Solidaarisuus on vallitseva strategia erityisesti silloin, kun luonnonympäristö on vihamielinen. Grönlannin ja Alaskan eskimoiden välinen ero on kuvaava: Grönlannin eskimoiden ainoa vihollinen oli ilmasto. Tämän seurauksena nämä ihmiset olivat äärimmäisen yhteistyökykyisiä ja pitivät vieraanvaraisuutta ehdottomana velvollisuutenaan. Alaskassa sen sijaan eskimopopulaatio oli tiheämpi, luonnonolot eivät olleet yhtä ankaria, ja pohjoisessa asuvat intiaaniheimot hyökkäilivät heitä vastaan. Toisin kuin Grönlannissa, Alaskan eskimot olivat usein sodassa – ei vain intiaanien vaan myös muiden eskimoheimojen kanssa. Yleismaailmallisen ystävyyden tuojaksi elin- ja ympäristöolojen heikentymisestä ei kuitenkaan ole. Luonnonkatastrofien vaikutukset eivät jatkossakaan kohtele kansoja tasapuolisesti.

Yleismaailmallinen avuliaisuus luultavimmin lisääntyisi, jos ihmiset lakkaisivat näkemästä itsensä jonkin tietyn uhrautumista vaativan heimon jäsenenä. Ihmisillä on kuitenkin taipumus sortua tällaiseen mittakaavavirheeseen. Useimmille oma miljoonapäinen isänmaa on se sama pieni kivikautinen sukulaisyhteisö, jota oli puolustettava muita vastaan. [2] Tähän liittyvä merkittävä seikka on se, että valtioilla/valtaapitävillä on intressejä ylläpitää vanhakantaista isänmaallisuutta ja uhrimieltä sekä niihin tähtäävää propagandakoneistoa. (Valtio tietysti pyrkii myös hallitsemaan itseään koskevaa informaatiota ja todistusaineistoa.) Lisäksi monelle taholle – esimerkiksi jotkin teollisuudenhaarat, kirkkokunnat ja puolueet – on etua siitä, että vihollisuuksia ylläpitävät taipumukset jatkuvasti kytevät pinnan alla. On siis tahoja, joilla on intressejä lietsoa vihaa, kohdistuipa se ryssiin, jenkkeihin, vinosilmiin tai rättipäihin. Kyse on vihan valjastamisesta poliittisiin tai taloudellisiin tarkoitusperiin. Poliittisilla markkinoilla näyttää aina olevan lokeronsa hyville suostuttelijoille, jotka eivät pyri opastamaan vaan vain vahvistamaan olemassa olevia ennakkoluuloja.

Ihmislajin evolutiivinen painolasti, eloonjäämisresurssien väistämätön rajallisuus, konflikteja hyväksikäyttävät ja niistä hyötyvät tahot, mahdolliset ilmastokatastrofit ja todisteet esiteollisten ryhmittymien kahakoista eivät anna positiivista kuvaa mahdollisuuksista lisätä yleismaailmallista avuliaisuutta. Evoluutio ei kykene kehittämään aitoa uhrautuvuutta ja universaalia altruismia. Sen sijaan sisäryhmälojaaliutta näyttää olevan helppo tuottaa. Etenkin kriisiaikoina kansakuntaa kohtaan tunnettu lojaalius on vaikea muuttaa maailmanyhteisöä kohtaan tunnetuksi korkeammaksi uskollisuudeksi. Toisaalta on perusteita olettaa, että ne, jotka lajihistoriasta eniten ymmärtävät, ovat vähiten siihen sidottuja. Mutta kuinka pitkälle se riittää? Onko valistuksen tie jo kuljettu loppuun?

Alaviitteet:
[1] Jopa monia moderneja konflikteja voidaan pitää kilpailuna nimenomaan resursseista, esimerkiksi puutavarasta (Liberia, Kambodzha), öljystä (Sudan, Irak), oopiumista (Afganistan) tai kokaiinista (Kolumbia). Israelin konflikteja taas voidaan ymmärtää jokiveden hallinnan näkökulmasta. Lisäksi kuivuutta tuovasta El Niño –sääilmiöstä tiedetään, että ilmaantuessaan (50 vuoden seuranta-aikana) se on lisännyt merkittävästi uusien konfliktien syntyä.

[2] Ratkaisevaa on myös ikivanha moraalitunne siitä, minkä koetaan olevan ansaittua. Jos esimerkiksi turvapaikanhakijat näyttäytyvät laiskoina sosiaalipummeina, he eivät kansalaisten mielestä samalla tavalla ansaitse apua.
 

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Voltaire taikauskosta ja suvaitsevaisuudesta

Lueskelin Voltairen (1694–1778) teosta Filosofinen sanakirja eli järki aakkosissa (Vastapaino 2013, suom. Erkki Salo). Yksi Pariisin iskuista tapahtui Boulevard Voltairella. Siksi tässä pari sitaattia. Ensiksi jumalolennon kunniasta (s. 296–297):

Te kurjat maan matoset, joita ihmisiksi sanotaan, mitä yhteistä on teillä Äärettömän Olennon kunnian kanssa? Hänkö rakastaisi kunniaa? Teiltäkö hän sitä saisi? Kuinka pitkään te kaksijalkaiset, höyhenettömät eläimet, pidätte Jumalaa omana kuvananne? Te turhamaiset rakastatte kunniaa; senkö tähden haluatte Jumalankin sitä rakastavan? ...teistä ei ole enempää halventamaan kuin kunnioittamaankaan Korkeinta Olentoa.

Voltairen luomassa vuoropuhelussa pohditaan myös, olisiko luoja voinut tehdä jotakin tarpeetonta (s. 412–414). Keskustelijat päätyvät siihen, että jumaluuden piti tehdä kaikki, minkä se teki:

Minusta näyttää, että Jumala on antanut lajillemme kaiken tarvittavan: silmät näkemiseen, jalat kävelemiseen, suun syömiseen, kurkun nielemiseen, mahan ruoan sulattamiseen, aivot ajattelemiseen, elimet lisäämään kaltaisiaan.

Toisaalta keskustelijat päätyvät siihen, että mikään uskonkappale ei ole ihmisenä olemiselle välttämätöntä ja että jumaluus vain sallii uskomisen tapahtuvaksi. Esimerkkinä on islaminusko:

Olisi naurettavaa ajatella, että joku ei voinut täyttää velvollisuuksiaan ihmisenä ennen Muhammadin maailmaan tuloa. Ihmiskunnan ei ollut lainkaan välttämätöntä uskoa Koraaniin, ja ennen Muhammadia maailman meno oli samaa kuin tänään. Jos muhamettilaisuus olisi ollut ihmiskunnalle välttämätön, olisi se maailman alusta alkaen ollut olemassa kaikkialla. ... Siten tämä uskontokunta vertautuu käytännön lainsäädäntöön, joka muuttuu aikojen ja paikkojen myötä, se on kuin muoti tai kuin sairausdiagnoosi, joka aina muuttuu lääkärin vaihtuessa.

Keskustelussa esitetään myös kysymys, miksi jumala olisi tehnyt ihmisestä rikoksiin taipuvaisen:

Jotkut ihmiset sen tietävät, mutta minä en kuulu heihin. Sen tiedän hyvin, että Koraani on naurettava, vaikka siinä paikoitellen onkin melko hyviä kohtia. Missään tapauksessa Koraani ei ollut ihmiselle välttämätön, ja tämä tieto riittää minulle(korostus lisätty)

Etenkin Pariisin iskujen jälkeen luulisi olevan vaikea tyytyä ajatukseen, että jokin dogmi tai kirja ei ole ihmiselle välttämätön. Nykyihmiselle seikan pitäisi olla päivänselvää, ja passiivisen tyytymisen sijasta järkevien ihmisten olettaisi pyrkivän vähentämään uskonnollisten dogmien/tekstien vaikutusta, etenkin lapsissaan. Tämän tulisi myös olla koululaitoksen tehtävä. Julkisella vallalla olisi keinoja puuttua länsimaisten arvojen kanssa ristiriidassa oleviin islamin piirteisiin, mutta keinoihin on vaikeampi tarttua, jos omakaan pesä ei ole puhdas.

Voltaire puhuu kolmesta ”ihmiskunnan tartuntataudista”: fanatismista, taikauskosta ja suvaitsemattomuudesta. Hänelle suvaitsevaisuus ei tarkoita fanatismin ja uskon hyväksymistä vaan vain lääkettä ihmisten arkiseen epäsopuun: ”...meidän tulee suvaita toisiamme, koska me kaikki olemme heikkoja, epäjohdonmukaisia, oikkuihin ja virheisiin taipuvaisia.” Tämä tietysti herättää kysymyksen, mitä ihmisiltä tulee odottaa ja vaatia. Kuinka johdonmukaisia ihmisten tulee olla, jotta heitä voidaan suvaita? Nykyään tiedetään enemmän kuin 1700-luvulla, joten vaatimustenkin tulee olla kovempia. Voltaire kysyy, ”mihin pisteeseen saakka julkinen valta sallii, että taikausko romutetaan” ja vertaa kysymystä siihen, ”mihin saakka vesipöhöä pitää punkteerata, potilas kun voi kuolla siihen. Vastaus riippuu lääkärin tiedoista ja taidoista.” Koska ”lääkäri” eli julkinen valta tietää nykyään enemmän, sen tulee myös vaatia enemmän – myös itseltään. (Ks. aiempi kirjoitukseni liittyen velvollisuuden koulukuntaan.)

Yhtenä suvaitsevaisuuden airuena Voltaire näkee kaupankäynnin. Adam Smithin[1] ja David Humen tavoin Voltaire pitää kaupankäyntiä valistuneen yhteiskunnan edistäjänä:

Kun zarathustralainen, hindu, juutalainen, muslimi, kiinalainen teisti, bramiini, kreikan- tai roomanuskoinen kristitty, protestantti tai kveekari käyvät kauppaa Amsterdamin, Lontoon, Suratin tai Basran pörssissä, eivät he suinkaan käy tikari ojossa käännyttämään sieluja omaan uskoonsa.

Kaupankäynti ei toki ole kaikkivoipa rauhan lähettiläs. Myös esimerkiksi aseteollisuudella on intressejä harjoittaa kaupankäyntiä. Joidenkin arvioiden mukaan nämä intressit olivat osasyy esimerkiksi Irakin sotaan, jota ilman taas tuskin olisi ISISiä ja Pariisin iskuja. Niin tai näin, Voltairen päätelmään on helppo yhtyä:

Sanalla sanoen, vähemmän taikauskoa, vähemmän fanaattisuutta; vähemmän fanaattisuutta, vähemmän kurjuutta.

PS. Tässä aihetta sivuavia kysymyksiä mietittäväksi: Jos länsimaissa asuvat muslimit näkisivät oheisenkaltaisia jumalhahmoja esittäviä kuvia (myös Muhammedista) jatkuvasti ja kaikkialla (vaikkapa bussien kyljissä), miten se vaikuttaisi heihin? Mikä vaikutus pitkällä aikavälillä olisi sillä, että ristiriitoja islamin ja länsimaisen vapauden/tasa-arvon välillä tuotaisiin toistuvasti ja näkyvästi ilmi? Ehtiikö islam maallistua samanlaiseksi rituaaliseksi seuraleikiksi kuin kristinusko? Auttaisiko maallistumisessa se, että islam-kritiikki ja/tai islaminuskosta vapautuneet saisivat enemmän julkisuutta? Mitä Suomen muslimit ajattelevat islamista luopuneista? Kielletäänkö Suomessa joskus uskonnon nimissä tapahtuva lasten oikeuksien rikkominen (ympärileikkaus ei-lääketieteellisistä syistä) tai tainnuttamattoman eläimen halal-teurastus? (Wikipedia kirjoittaa halal-lihasta: ”Halal-liha on teurastettu islamin mukaan oikeaoppisesti leikkaamalla eläimen kurkku nopeasti terävällä veitsellä, lausumalla samanaikaisesti ’Allahu akbar’ (Jumala on suurin) ja valuttamalla eläimen veri ulos.”)

Alaviite [1]: Sain vastikään Adam Smithin Kansojen varallisuuden uuden laitoksen (WSOY 2015, suom. Jaakko Kankaanpää), jossa on mukana myös aiemmin suomentamaton kakkososa. Kirjassa otetaan kantaa hallitusvallan ja uskonnollisen vallan suhteeseen. Käytännön toimet taikauskojen hillitsemiseksi tiedettiin vaikeiksi jo 1700-luvulla:

Koska hallitsija ei yleensä pysty suoranaisesti vastustamaan heidän (papiston) kantojaan kyllin painokkaasti ja arvovaltaisesti, on tarpeen, että hän pystyy vaikuttamaan niihin; ja hän pystyy vaikuttamaan niihin vain niiden pelkojen ja odotusten kautta, joita hän kykenee herättämään useimmissa tuon säädyn edustajissa. Nuo pelot ja odotukset saattavat perustua joko takavarikon tai muiden rangaistusten uhkaan tai toisaalta tulevan valtiollisen suosion toivoon. ... Mutta jos hallitsija yrittäisi mielivaltaisesti ja pakkokeinoin riistää tietyiltä pappismiehiltä heidän virkatalonsa, ehkäpä siitä syystä, että he olisivat tavallista innokkaammin julistaneet jotakin kumouksellista tai kapinallista oppia, hän saisi moisella vainolla aikaan vain sen, että heidän ja heidän oppinsa suosio kasvaisi vaivalloisemmaksi ja vaarallisemmaksi. Pelko on lähes kaikissa tapauksissa kelvoton hallinnon väline, eikä sitä pitäisi koskaan käyttää etenkään sellaisia miehiä vastaan, joiden keskuudessa esiintyy pienintäkään pyrkimystä itsenäisyyteen. Yritykset pelotella sellaisia miehiä ainoastaan kiihdyttävät heidän kiukkuaan ja vakiinnuttavat heidän keskuuteensa vastahankaisen mielialan, vaikka heidät olisi lempeämmin keinoin ehkä ollut helppo saada lieventämään kantojaan tai jopa kokonaan hylkäämään ne.


keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Vapaa, tasa-arvoinen ja yksimielinen?

Julkisuudessa käydyn verokeskustelun innoittamana laitan tähän koosteen vanhasta kirjoituksestani.

Jos yhteiskunta on reilu, se sallii ahkeran ja lahjakkaan yksilön kerätä varallisuutta muita enemmän. Vasemmistolaisimmatkin yleensä ajattelevat, että ahkeruudesta saa koitua yksilölle sosiaalisia, taloudellisia tai materiaalisia hyötyjä.

Jos yhteiskunta taas on vapaa, se antaa yksilön päättää, mihin hänen keräämänsä resurssit päätyvät. Tällöin ne yleensä päätyvät omille lapsille. Ihminen tunnetusti on jälkeläisiään hoivaava ja niihin kiintyvä laji. Näin rikkaiden lapset ja lastenlapset saisivat varallisuutta ilman omia ansioita.

Mutta jos yhteiskunta on tasa-arvoinen, saavat kaikki syntyessään samat mahdollisuudet ja saman verran varallisuutta ja hyvinvointia. Kyse on lähtökohtien tasa-arvosta.

On helppo nähdä, että yhteiskunta, jossa edellä mainitut arvot – reiluus, vapaus ja tasa-arvo – toteutuvat, on mahdottomuus. Erityinen ristiriita on lähtökohtien tasa-arvon ja vapauden välillä. Kaikki yhteiskuntajärjestelmät, puolueohjelmat ja poliittiset filosofiat ryhmittyvät jotenkin näiden keskenään ristiriitaisten arvojen ympärille. Steven Pinker kirjoittaa: 

Sosiaalidarvinistinen oikeisto ei pidä tasa-arvoa tärkeänä; totalitaarinen vasemmisto ei pidä vapautta tärkeänä. Rawlsilainen vasemmisto uhraa osan vapaudesta tasa-arvolle; libertaari oikeisto uhraa osan tasa-arvosta vapaudelle. Järkevät ihmiset saattavat olla erimielisiä parhaasta tavasta ratkaista ristiriita, mutta kenenkään ei ole järkevää teeskennellä, että ristiriitaa ei ole. Tämä puolestaan tarkoittaa, että mikään havainto yksilöiden välisistä synnynnäistä eroista ei ole kiellettyä tietoa, joka pitäisi vaientaa, vaan se on tietoa, joka kenties auttaa meitä ratkaisemaan nämä ristiriidat älykkäällä ja humaanilla tavalla. [1]

Koska satun kannattamaan lähtökohtien tasa-arvoisuutta, tuen myös esimerkiksi nykyisenkaltaisen progressiivisen verotuksen ja eritoten perintöveron säilyttämistä tai jopa kiristämistä. Tunnistan kuitenkin, että tätä henkilökohtaista moraaliani en voi puolustaa pelkästään järkisyin. Politiikassa on mukana tunnelatautuneita arvokysymyksiä, joihin ei ole yhtä oikeaa vastausta.

Eugène Delacroix: 
Vapaus johtaa kansaa (1830)
Millä tavoin vanhempien asema ja varallisuus siis saavat vaikuttaa lasten koulutukseen, varallisuuteen ja yhteiskunnalliseen asemaan? Tästä ei Suomessa juuri käydä keskustelua, edes puoluepolitiikassa. Keskustelua käydään vähän myös siitä, millainen tulonjako on järkevintä tai miten suuria kyvykkäimpien työntekijöiden palkkioiden tulisi olla. Jos kerma nousee pinnalle joka tapauksessa eli jos kyvykkäimmät pääsevät aina parhaimpiin asemiin, heille tuskin tarvitsisi maksaa erityisen korkeaa palkkaa. Sosiaalisella liikkuvuudella ei siis voitaisi perustella suuria tuloeroja. Vastaavasti jos sosiaalinen liikkuvuus on suurista tuloeroista huolimatta vähäistä, tuloeroista ei ole hyötyä ja tulonjaon rikkailta köyhille ei pitäisi heikentää taloutta.

Entä missä määrin yhteiskunnan tulee uhrata resursseja siihen, että opetusta pyritään optimoimaan yksilöiden taipumuksiin sopiviksi? Investoidaanko enemmän lahjakkaiden vai lahjattomien opetukseen? Rikkaiden vai köyhien? [2] Lasten vai aikuisten? Kuten terveyden- tai vanhustenhoitoon myös opetukseen voitaisiin suunnata loputtomasti varoja. Kyse on siinäkin lopulta arvoihin liittyvistä poliittisista päätöksistä, joita ei voida perustella pelkästään järjellä. Lopulta eteen tulee aina kysymys, miten rajalliset resurssit pitäisi jakaa tavoitteiden saavuttamiseksi. Keiden lapsille turvataan parhaat lähtökohdat? Onko länsimaiden on autettava kolmansien maiden lapsia? Miten? Suomalaisen yhteiskunnan parhaina puolina pidetään yleisesti tasa-arvon suosimista ja heikoista huolehtimista. Mutta millä perusteella meidän tulee jakaa oikeutta tulla huolehdituksi ja koulutetuksi? Konkreettisemmin voidaan kysyä, kuinka paljon mikäkin seikka saa yhteiskunnalle maksaa. Synnytys, vanhempainvapaa, peruskoulu, päihdehuolto, puoluetuki, pakolaisapu, puolustusvoimat, kirjastolaitos, Kansallisooppera, Korkein oikeus. Ottajia riittää, eivätkä yhtäälle suunnatut varat voi olla käytössä toisaalla, eikä kukaan kykene ennustamaan tai mittaamaan rahanjakomallien kaikkia seurauksia – ja vaikka kykenisi, investointien kohdentamisesta oltaisiin silti erimielisiä.

[1] Eilen aiheen tiimoilla kohtaamani riitaisa pikkumaisuus sai minut ajattelemaan, että vapauden ja tasa-arvon välinen konflikti ei voi tai edes ansaitse ratketa järkevällä/humaanilla tavalla. Parempina hetkinäni toki muistan, että ihmisten elämänlaatu on monien mittareiden mukaan jatkuvasti parantunut. Taikausko ja julmat hallinnot ovat vähentyneet ja korvautuneet rationalismilla ja ihmisoikeuksilla. Kyse ei välttämättä kuitenkaan ole kauaskantoisesta kehityksestä. Väkivaltaan yltyvän fundamentalismin ja nurkkakuntaisuuden nousuun ei paljon tarvita, ne onnistuvat ihmiseltä kuin luonnostaan.


[2] The Economist (Jan24/2015) kirjoittaa: America is one of only three advanced countries that spends more on richer pupils than poor ones, according to OECD (the other two are Turkey and Israel).

lauantai 24. lokakuuta 2015

Ihmisen mieli, Portin ja evoluutiopsykologia

Sain arvioitavaksi yhdeksän suomalaisen eri alan tutkijan kirjoittaman teoksen Ihmisen mieli (Gaudeamus 2015). Kirja vaikutti kiinnostavalta. Mitä alan suomalaiset huiput sanovat tunnetun universumin mutkikkaimmasta seikasta, ihmismielestä tai ihmisaivoista? Aiheesta huolimatta teos on melko valju ja virkamiesmäinen. Siinä on liian vähän eriäviä mielipiteitä, kiintoisia yksityiskohtia, mielen evolutiivisen taustan huomioimista sekä visioita tarvittavasta tutkimuksesta. Paikoin myös uusin tieto puuttuu. Toisaalta puutteet olivat odotettavissa yleisesitykseen pyrkivältä konsensuskirjalta. Tekijätkin toteavat, että ”teoksessa yritämme ottaa eri näkökulmia tasapuolisesti huomioon”.

On ihmeteltävä, miten kirjoitustyö on käytännössä sujunut. Kuka esimerkiksi on seuraavan lausunnon takana (minulla on aavistukseni) ja olivatko kaikki siitä yhtä mieltä: ”On perusteetonta, epätieteellistä ja epäinhimillistä verrata erilaisia ihmisjoukkoja toisiinsa älykkyysosamäärän perusteella.” On ymmärrettävää, että väitettä ei yritetä perustella. Ihmisjoukkoja voidaan verrata minkä tahansa ominaisuuden, ÄO-tulosten lisäksi vaikkapa keskipituuden, ruokavalion, koulumenestyksen tai rasvaprosentin suhteen. Kaikissa mittareissa on ongelmansa, mutta vertaileminen sellaisenaan ei ole epäinhimillistä/epätieteellistä. Sen sijaan epätieteellistä on demonisoida tilastotieteellistä perustutkimusta. Mustaa valkoisella -teoksessa kirjoitin:

Oletetaan, että pituus on yhteydessä ÄO:hon. Tästä on alustavaa näyttöä joistakin tutkimuksista. Seikalla ei kuitenkaan ole vastaavaa sosiaalista merkitystä, sillä työ-, asuin- ja koulutuspaikkoja ei (yleisesti ottaen) anneta tai ansaita pituuden perusteella. Yksilöön ei siis suhtauduta sen mukaan, millainen hänen pituistensa keskimääräinen ÄO on. Samalla tavalla ei-rasistisessa yhteiskunnassa rotujen keskimääräinen ÄO-ero olisi yksilön kannalta merkityksetön. Toisaalta voidaan yhtä perustellusti väittää, että joissakin tilanteissa on rationaalista huomioida keskimääräisiä eroja – vieläpä riippumatta siitä, johtuvatko erot geeneistä vai ympäristöstä. Vaikka yhteiskunta siis tunnustaisi ihmisten moraalisen yhdenvertaisuuden, ÄO:n ja rodun välinen yhteys saattaa olla tarpeellinen tieto. Sen avulla kenties pystytään paremmin takaamaan, että ihmiset saavuttavat ÄO:sta riippuvat mutta moraalisen yhdenvertaisuuden perusteella jokaiselle kuuluvat olosuhteet.

Ihmisen mieli -kirjaan livahtanut epätieteellinen ”korrektius” saattoi olla yksi syy, miksi teos sai niin myönteisen vastaanoton Petter Portinilta: ”...teokselle kannattaa toivoa laajaa lukijakuntaa. Teos ravistelee ajatuksia ja oikoo ennakkokäsityksiä – sen lukeminen todella palkitsee!” Teoksessa toki on toimivia kohtia, mm. pohdintoja tietoisuuden luonteesta, mutta verrattuna aiheiltaan rajatumpiin ja silti huomattavasti laajempiin uutuusteoksiin – esim. Kahneman, Gigerenzer, TriversIhmisen mieli enemmän uuvuttaa kuin innostaa.

Portinin arviossa on myös eräs hänelle tyypillinen vinouma. Näin Portin: ”Tekijät kirjoittavat, että evoluution korostaminen ei tarkoita, että jokainen nykyihmisen mielen piirre olisi sopeutuma johonkin muinaisten esivanhempiemme kohtaamaan evolutiiviseen paineeseen. Evoluutiopsykologiassa ajatellaan käsittääkseni juuri tällä tavalla” (korostus lisätty). En ole kiinnostunut, mistä Portin on evoluutiopsykologiaa koskevat ennakkoluulonsa saanut tai miksi hän niitä vuodesta toiseen esittelee. Olen aiemminkin suositellut ja edelleen suosittelen hänelle käsitysten tarkistamista alan johtaviin julkaisuihin perehtymällä.

Evoluutiopsykologia ei ole sitoutunut siihen, että kaikki ihmismielessä on sopeutumista muinaisiin ympäristöihin. Kiinnostavimmat asiat toki ovat (esim. perhe- ja moraalitunteet, mieltymys makeaan, jotkin kauneusmieltymykset jne.), mutta kysymys sopeutumisesta selvitetään aina empiirisesti, monenlaisia tutkimuslinjoja soveltaen (esim. vertailemalla eri lajeja ja erilaisia ihmiskulttuureita). On myös huomattava, että siinä määrin kuin psykologia tutkii ihmisille yhteisiä tunteita, aisteja ja muita mielentoimintoja, kaikki psykologia on evoluutiopsykologiaa. Eli kuten Portin itsekin toteaa: ”mielen perustana olevat yksilönkehityksen valmiudet ovat evoluutiohistorian tuotteita”. Toisin sanoen, siinä määrin kuin Portinilla on psykologista tietämystä, häntä voitaisiin kutsua evoluutiopsykologiksi.
Anto Leikola ja Kimmo
Pietiläinen messuilemassa.

PS. Olin viikonloppuna Helsingin kirjamessuilla. Silmämääräisesti arvioituna tietokirjamaailman ajankohtaisia trendejä/aihepiirejä ovat muun muassa Venäjä, mindfulness ja kapitalismi. Erityismaininnan messutarjonnasta ansaitsee Darwinin Descent of Manin tuore suomennos Anto Leikolalta. Ote kirjasta:

Niin tärkeä kuin olemassaolokamppailu onkin ollut ja yhä on, ihmisen korkeimman luonteen kannalta muut vaikuttimet ovat tärkeämpiä. Sillä moraaliset ominaisuudet ovat edenneet sekä suoraan että epäsuorasti paljon enemmälti tavan, järkeilykyvyn, koulutuksen, uskonnon ja muun vastaavan kuin luonnonvalinnan kautta, vaikka tämä vaikutin voidaan hyvinkin katsoa sosiaalisten vaistojen perustaksi, mikä puolestaan on tarjonnut pohjan moraalin tajun kehitykselle.

Toinen sitaatti hankkimastani Sam Harrisin teoksesta Kirje kristitylle kansalle:

Miten voimme järkeillä muslimimaailman kanssa, jos emme itse ole järkeviä? Mitään ei saavuteta vain julistamalla, että ”me kaikki palvomme samaa Jumalaa”. Me emme palvo samaa Jumalaa, eikä mikään todista tämän puolesta kaunopuheisemmin kuin uskonnollisen verenvuodatuksemme historia. Islamissa shiiat ja sunnit eivät pääse yksimielisyyteen edes saman Jumalan palvomisesta samalla tavalla ja tämän takia he ovat tappaneet toisiaan vuosisatojen ajan.



maanantai 5. lokakuuta 2015

Keskustelu henkiparantuneen kanssa

Seuraava kirjoitukseni (ja oheinen piirrokseni) ilmestyi Skeptikko 3/2015 -lehdessä.

Olen ihmisluontoa käsittelevällä blogillani kirjoittanut myös ihmisen taipumuksista taikauskoisuuteen. Tämän johdosta eräs miespuolinen lukija avautui kokemuksistaan ulkomailla tapahtuneesta henkiparantumisesta. En yleensä reagoi tällaisiin, mutta tällä kertaa vastasin.

Aloitin sähköpostini leikkimielisesti kysymällä, millä nimellä kutsutaan vaihtoehtoista lääketiedettä, joka toimii. Vastasin, että se on lääketiedettä. Lääketiede toisin sanoen ottaa innolla vastaan kaikki toimivat hoitomuodot. Vaihtoehtoiset eli testaamattomat hoitomuodot päätyvät käyttöön, kun niiden tehosta on riittävästi testejä ja todisteita. Kertomukset vaihtoehtohoidoissa parantuneista henkilöistä eivät testiksi tai todisteeksi kelpaa, koska näissä yksittäistapauksissa voi aina olla kyse spontaanista paranemisesta, itsepetoksesta, suggestiosta, plasebosta, muuttuneesta ruokavaliosta, suoranaisesta huijauksesta tai muusta vastaavasta. Puoskaria suurempi valehtelija saattaa olla hänen uhrinsa.

Jos yksilö esimerkiksi saa kunnollisen levon kiireettömässä ympäristössä ja ihmisten hyväntahtoisen huomion (usein parantajan apuna on joukko muita ihmisiä), moni asia tuntuu paremmalta. Myös (lääke)tiede tunnistaa suggestion/plasebon voiman ja tietää, että iso osa lääkärikäynnin parantavasta vaikutuksesta tulee varsinaisen hoidon ja lääkkeiden ulkopuolelta. Viime vuosina on saatu tutkimustietoa myös meditoinnin myönteisistä vaikutuksista esimerkiksi kivunlievityksessä.

Jatkoin, että toinen ongelma vaihtoehtoisissa hoidoissa on (testaamattomuuden lisäksi) se, että vain parantuneet pääsevät otsikoihin. Sairastumisesta, kuolemisesta tai taudin säilymisestä ennallaan ei kerro kukaan. Lisäksi kannustin analysoimaan perusteluita, joita hoitojen puolustajat käyttävät, kun heiltä kysytään, miksei erinomaisesti toimiva menetelmä ole käytössä yleisesti. Totesin myös, että paradoksaalisesti saattaa olla niin, että mitä älykkäämpi ihminen on, sitä paremmin hän pystyy perusteluita keksimään ja huijaamaan itseään.

Vastauksessaan insinöörikoulutuksen saanut lukija mainitsi, että kyseinen hoitaja toimii vailla taloudellisia tavoitteita. Vain vapaaehtoisia maksuja otettiin vastaan. Tähän kirjoitin, että se, että vaihtoehtohoitojen antaja toimii tai uskoo toimivansa ilman pyrkimystä taloudellisiin hyötyihin, ei todista hoidon toimimisen puolesta. (Myöhemmin kävi ilmi, että hoitojen ohessa harjoitettiin vilkasta myyntitoimintaa. Lisäksi sosiaalisten paineiden vuoksi maksut eivät välttämättä ole niin vapaaehtoisia kuin parantajat antavat ymmärtää.)

Loppupäätelmäni kuului: Iso osa ihmisistä haluaa uskoa ja tuntee, että on olemassa selittämättömiä henkivoimia. Usein he myös loukkaantuvat todisteiden vaatimisesta. Todellisuudessa plasebossa/suggestiossa/henkivoimissa ei ole mitään yliluonnollista. Sosiaalisena lajina saamme hyvää oloa ja terveyttä siitä, että tulemme hyväntahtoisesti huomioiduiksi. Mitä useampi meille hyväntahtoinen ihminen (tai henki) tietää ongelmistamme, sitä luottavaisempia voimme olla tulevaisuuden suhteen. Näin on ollut läpi ihmisen lajihistorian. Tiede suhtautuu avoimesti ja kiinnostuneesti kaikenlaisiin henkivoimiin, mutta samalla se vaatii todisteita. Jos henkiparantaminen toimisi kuten alan harjoittajat väittävät, joku heistä olisi jo saanut lääketieteen (ja/tai fysiikan) Nobelin.

Tähän lukija totesi, että olen melko tuomitseva, mutta että se on vain hauskaa. Vastasin hänelle vielä melko pitkästi:

Tarkoitukseni ei ole olla tuomitseva (tai saarnaava). Aina en edes osaa ärsyyntyä henkiparantajista; etenkään jos parantaja näyttää itse uskovan asiaansa. Itsepetoksen ja petoksen raja on niin häilyvä. Vielä vähemmän ärsyynnyn siitä, että ihminen on herkkäuskoinen. Mutta silloin suvaitsevaisuus ja diplomatia ovat koetuksella, kun herkkäuskoisuutta käytetään taloudellisesti hyväksi. Tätä tapahtuu koko ajan ja kaikkialla. Televisiossakin on ollut selvänäkijöitä ja henkiparantajia, joille ihmiset saavat soittaa kalliita puheluita. Usein kyse on yksinäisistä vanhuksista, joiden kanssa näkijä/parantaja yrittää puhua mahdollisimman pitkään. Vanhus saattaa kokea saavansa tästä hyötyä: joku on kuunnellut häntä ja ottanut hänet tosissaan. Mutta ilman todisteita ei kannata hyväksyä väitteitä siitä, että vanhuksen kokema hyöty tulee seikoista, joihin henkiparantaja tai hänen asiakkaansa uskovat. Ilman taloudellisia tai sosiaalisia etuja parantajien ja heidän uskomustensa määrä romahtaisivat.

Erilaisia henkiparantajia tavataan myös kaikilla kansoilla. Etenkin esiteollisissa kulttuureissa heillä on suuri rooli ihmisten elämässä. Yksikään henkiparantajaguru ei kuitenkaan ole antanut todistetta, että parantumisessa olisi kyse jostakin muusta kuin suggestiosta, huijauksesta tai luonnollisesta paranemisesta. Kootut selitykset sille, miksi (lääke)tieteenhistoriasta ei löydy todisteita henkivoimien vaikutuksista, olisivat kiinnostavaa luettavaa. Aikaa todisteiden antamiseen on ollut ja suuria palkintoja olisi ollut tarjolla. Toistaiseksi käsillä on kuitenkin vain anekdootteja, joita hoitavat tahot salakavalasti levittävät. Guruja on tullut ja mennyt.

Kuriositeettina olisi kiinnostavaa kuulla hoitajagurujen arvioita, milloin henkiparannuskyvyt ovat maailmaan ilmaantuneet. Ihmisellä ja simpanssilla on yhteinen kantamuoto, joka erkani arviolta 6–8 miljoonaa vuotta sitten. Oliko tällä kantamuodolla jo kyky henkiparannukseen? Vai ilmenikö se vasta nykyihmisellä? 100 000 vuotta sitten? Vai 10 000 vai vasta sata vuotta sitten? Kenties neandertal-gurut pystyivät samaan? Heillä oli isommat aivot kuin nykyihmisellä ja paikoin he lisääntyivätkin kanssamme. Entä ilmaantuiko kyky ensin vaatimattomasti niin, että parantaja on pystynyt parantamaan vain pikkuvaivoja? Vai oliko kyky heti täydellä voimalla toiminnassa? Tai miksi kyky ylipäätään kehittyi? Onko luonnonvalinta kyvyn takana, kuten se on kaikkien muiden toimivien ja monimutkaisten ominaisuuksien takana? En tiedä, onko tutkimusta siitä, mihin kukin parantaja uskoo, mutta tällainen tutkimus olisi hyödyllinen: ihmiset voisivat valita parantajansa perustellummin.

Vakavasti ottaen tuomitsevuuden vaikutelma saattaa tulla siitä, että lopulta olen melko vähäisessä määrin kiinnostunut siitä, mitä ihmiset uskovat. Tai se on tietysti psykologisessa mielessä kiinnostavaa, ja siksi, että uskomukset vaikuttavat ihmisen käyttäytymiseen. Mutta ennen kaikkea olen kiinnostunut totuudesta ja siitä, onko uskomusten takana todisteita. Tämä todisteiden peräänkuuluttaminen ei ole suvaitsemattomuutta tai tuomitsemista. Päinvastoin. Sekä Suomen että Amerikan skeptikoilla on esimerkiksi avokätinen rahapalkinto sille, joka pystyy tuottamaan ”paranormaalin” ilmiön. Palkintoa ovat monet havitelleet, mutta kukaan ei ole onnistunut. Palkinnosta haaveilleet ovat silti ilmeisen harvoin muuttaneet uskomuksiaan, ja he ovat saattaneet olla aidosti hämmästyneitä epäonnistumisestaan. Selitykset epäonnistumiselle ovat toki aina samankaltaisia: testaaminen synnytti huonoa energiaa tai muuta vastaavaa.

Lukija kertoi olevansa sitä mieltä, että ”paras tapa hahmottaa maailma on käyttää loogisrationaalista ajattelua yhdistettynä intuitioon eli tunteeseen siitä, mikä tuntuu oikealta”. Vastasin, että ainoa tapa ihmiselle elää elämänsä on olla tunteva ja kokeva olento. Ilman tunteita lamaannumme, emmekä osaa tehdä yksinkertaisiakaan päätöksiä. Emootiot ohjaavat ihmisen käyttäytymistä jokaisella elämänsaralla, ja usein järki pyrkii sitten palvelemaan näitä tunteita ja selittelemään asioita parhaansa mukaan. Tämä oli jo skottilaisten valistusfilosofien näkemys, ja nykyään se on neurotieteiden vahvistama kuva. Mitä sitten on rationalismi? Se on pyrkimystä ymmärtää ilmiöitä ja etsiä päteviä todisteita. Tässä todisteiden etsimisessä tunteilla voi olla roolinsa. Minä ainakin saan siitä nautintoa, kuten myös rationalismin ilosanoman levittämisestä. Tunteet eivät kuitenkaan saa vaikuttaa siihen, mikä on pätevä todiste. Ihmisten on päädyttävä samoihin päätelmiin objektiivisesti, riippumatta etsijän tunne-elämästä.

Lukija jatkoi: ”Minulle hengellisyys on pyrkimistä ja uskomista yleiseen hyvään ja erossa pysymistä egon ja vallan vaaroista.” Hän arvioi minunkin olevan sisimmässäni hengellinen. Vastasin olevani hengellinen tai ainakin henkinen, jos se määritellään vaikkapa niin, että yleensä arvostan enemmän ei-materiaalisia arvoja. Luen henkisyyteeni myös sen, että arvostan totuutta ja todisteita, ja sen, että haluan ymmärtää ja selittää eläinten (myös ihmisten) käyttäytymistä (myös uskomista paranormaaliin). Henkisyyteeni kuuluu sekin, että koen aitoa ihmetystä ja kunnioitusta tieteellisiä selityksiä kohtaan. Ne ovat loputtomasti kiinnostavampia ja hienovaraisempia kuin henkiparantajien katteettomat ja yksinkertaiset väitteet. Sorry gurut, 6–0.

Lukija totesi myös, että ”rationaalista ajattelua käyttäen on selvää, ettemme ole päässeet kovin pitkälle tieteessä, esim. fysiikassa. Emme edes tiedä, miksi näemme unta.” Vastasin maltillisesti, vaikka tieteen väheksyminen särähtääkin korvaani. Ensinnäkin unien näkemiselle on monta varteenotettavaa selitysehdotusta, lähtien neurologisista selityksistä aina evolutiivisiin selityksiin asti. Yksi evolutiivinen selitysehdotus on, että unet ovat eräänlainen uhkasimulaattori, jolla mieli voi testata etukäteen mahdollisia vaaroja. Tätä puoltavia todisteita on jonkin verran, mutta muitakin varteenotettavia selitysmalleja on.

Niin tai näin, tiede on päässyt järisyttävän pitkälle lyhyessä ajassa. Ensimmäinen kännykkä koottiin vasta 1970-luvulla, mutta nyt niitä on enemmän kuin ihmisiä. Esimerkki ei ole paras mahdollinen, mutta vastaavia tapauksia on melkein joka tieteenalalta. Etenkin bio- ja neurotieteiden edistys on ollut huikeaa. Tietysti on turha kinastella siitä, mitä on ”päästä pitkälle”, mutta jonkinlaisia perusteluita penäsin väitteelle – joita ei koskaan kuulunut.

Tiede ei tietenkään ole löytänyt kaikkea. Eihän kukaan tiedettä tekisi, jos kaikki jo tiedettäisiin. Mutta tärkeää on se, että vaikka tiede ei vielä olisi löytänyt tärkeimpiä palikoita todellisuudesta (väitän, että se on), se ei ole syy hylätä tiedettä, eikä se ole peruste ”paranormaalille”. Päinvastoin. Seikan pitäisi olla syy perehtyä tieteeseen ja tieteelliseen tutkimukseen entistä tarkemmin. Sen toteaminen, että tiede ei tiedä jotakin, kuulostaa kyvyttömyydeltä tai pahimmillaan haluttomuudelta edes etsiä selitystä ja perehtyä asiaan. Gurujen asenne lienee tässä yksi vaikuttava tekijä.

Lukijan mielestä ”emme myöskään voi olettaa, että olisimme kovin älykkäitä ja erittäin suurella todennäköisyydellä on olentoja, jotka ovat meitä paljon älykkäämpiä.” Vastasin, että eläinlajeista ihminen on kutakuinkin kaikilla mittareilla älykkäin. Ihminen on myös ainoa olento maapallolla, joka on päässyt perille siitä, miten hän on maapallolle tullut. Muualla maailmankaikkeudessa voi olla olentoja, jotka samalla tavoin ovat oivaltaneet oman kehityshistoriansa. Se on jopa luultavaa ottaen huomioon universumin koon. Kenties he myös ymmärtävät paremmin sitä, millä tavoin heidän aivonsa ovat alttiita suggestiolle.

Lukijan viimeinen perustelu oli seuraava: ”Koska olen nähnyt ja tuntenut asioita, jotka eivät ole selitettävissä nykyhetken tieteen avulla tai aivojeni rationaalisella käytöllä, mutta ovat tuntuneet hyvin luonnollisilta ja oikeilta olen varma siitä, että on olemassa paljon asioita, joita emme pysty ymmärtämään tai näkemään mutta ovat siitä huolimatta olemassa.” Totesin vastaukseni kenties vaikuttavan tuomitsevuudelta, mutta kyse ei ole siitä: Usko tai tuntemukset luonnollisuudesta eivät tee asioista todellisia. Usko ja tuntemukset voivat olla tosia, mutta niiden kohde ei välttämättä ole. Ja tietysti on asioita, joita ihminen ei kykene ymmärtämään – miten sana määritelläänkin. Jo yhden valovuoden ymmärtäminen on ihmiselle vaikeaa.

Tiivistin väitteeni seuraavasti: Ensimmäistäkään henkiolennon väliintuloa materian maailmaan ei ole todennettu tai mitattu. Koska tällaisen näkymättömän ja toisaalta olemattoman henkiolennon tai -voiman välillä ei ole eroa, on järkevämpää etsiä hyvää elämää muualta. Inhimillisen kärsimyksen vähentämiseen on toimivampiakin konsteja. Yhteiskuntien vertailu esimerkiksi antaa viitteitä, että nojautuminen länsimaiseen tieteeseen ja järkiperäiseen ajatteluun tuottaa eniten rauhanomaista hyvinvointia.

Lukijan mukaan se, että hoidot eivät ole käytössä muualla, johtuu seuraavasta: ”En usko, että siellä tapahtuvat asiat voitaisiin noin vain kopioida maailman kaikkiin sairaaloihin. Siellä parantajat ovat eri liigassa kuin perinteiset lääkärit.” Kysyin tarkennusta. Miksi ja miten he ovat eri liigassa? Voitaisiinko edes osa hoitotehosta saada näkymään muualla? Kerroin, että todistamisen taakka on (hoito)väitteen esittäjällä, mutta vastauksia en saanut. Totesin, että kaikilta väitteiltä on kohtuullista eikä lainkaan tuomitsevaa vaatia todisteita. Gurujen olisi helppo laatia koeasetelma, jossa todistetaan, että kyse ei ole herkkäuskoisuudesta, johdateltavuudesta tai muista yleisinhimillisistä psykologisista ilmiöistä. Mutta he eivät tee sitä. Ja miksi tekisivätkään, kun he eivät aidosti halua auttaa ihmisiä ja pärjäävät ilmankin. Tieteen väheksyminen ja tietämättömyyden ihannointi ovat osa ”modernien” henkiparantajien leipäpuuta.

Lukija päätti seuraavasti: ”Minulle on annettu ainutlaatuinen mahdollisuus vilkaista suurempaa kokonaisuutta elämän palapelistä ja se oli tosi kiehtovaa, koska se olikin suurempi kun olin kuvitellut. Mutta olen myös tyytyväinen arkielämäni muutaman helposti ymmärrettävän palasen kanssa.” En tiedä, mitä skeptikoiden on vastaavista tapauksista ajateltava. Kaikki lienevät surullisia tai turhautuneita, jos tällaista tapahtuu läheisille. Lopuksi totesin, että olipa ”kokonaisuus” kuinka suuri tahansa, useat tieteilijät kuvaavat täsmälleen samoilla sanoilla maailmaansa. Heille tiede on ainutkertainen ja kiehtova mahdollisuus ymmärtää ja selittää maailmaa ja siinä sivussa auttaa ihmisiä. Suurin ero lienee pyrkimyksessä todisteisiin ja todelliseen ymmärtämiseen. Juuri niiden takia tiede on vahvoilla. Se voi parantaa ihmisten elämää aina ja kaikkialla, ei vain hetkellisesti, yhdessä paikassa ja tietyn gurun ja tiettyjen uskomusten läsnä ollessa.

* * *

PS. Yliopisto 4/2015 –lehti kirjoittaa:
Paras lääke eri vaivoihin on yhä lumelääke, jonka teho perustuu positiivisten ennakko-odotusten voimaan, arvioi yhdysvaltalaispsykiatri ja psykiatrian emeritusprofessori Allen Frances.

Francesin lausunto liioitellee hieman, vaikka joidenkin vaivojen suhteen se lienee lähellä totuutta. Skeptic 2/2015 -lehdessä on selventävä juttu plasebosta. Ote artikkelin lopusta: ”Jos vaikutus, jota ’kutsutaan’ plaseboksi, on todellinen, sitä olisi parempi kutsua ’kontekstuaaliseksi vaikutukseksi’, jotta sen luonnetta paremmin ymmärrettäisiin ja jotta sen taianomaiset konnotaatiot katoaisivat.” On esimerkiksi eri asia puhua paranemisesta plaseboa saaneessa ryhmässä (jossa hoitotuloksiin vaikuttaa myös esim. luonnollinen paraneminen) ja varsinaisen plasebon ”aiheuttamasta” paranemisesta. Kenties plaseboreaktio voitaisiin määritellä sellaiseksi oireiden lievenemiseksi, joka johtuu siitä, että potilas kokee/havaitsee tekijöitä, jotka liittyvät terapeuttisiin/hoitaviin toimenpiteisiin.
Ote Robert Triversin itsepetos -kirjasta, aiheena
esirukouksen  toimiminen, tai pikemminkin
toimimattomuus – tai jopa toimiminen
 ei-toivottuun suuntaan.

Niin tai näin, lumeilmiön lisäksi ”vaihtoehtohoitojen” suosio perustuu osittain siihen, että suuri osa ihmisistä ei lähtökohtaisesti ole kiinnostunut todisteista. He saattavat ylpeinä – tai suorastaan hilpeinä – todeta, että jotakin ilmiötä ei vain voida ymmärtää. On vaikea keksiä, mikä olisi se todiste, joka saa nämä ihmiset kiinnostumaan todisteista. Yhtä hankalaa on saada ihmisiä arvostamaan tieteellisiä hyveitä; epäilyä, perusteluita, johdonmukaisuutta, koejärjestelyitä, kyseenalaistamista, avointa keskustelua. Kunnollisten todisteiden vaatiminen on perusteltua mutta se on myös helppoa; vaikea on saada ihmiset haluamaan todisteita. Kun pienen ihmisen toivo on herätetty, uskolla ei ole rajoja ja todisteita ei tarvita.

Image 11/2014 -lehdessä haastateltu lääketieteen etiikkaa tutkiva Pekka Louhiala esittää neljä pääsyytä, miksi ihminen päätyy ”vaihtoehtohoitoihin”:

1) Henkilö on pettynyt siihen, millaista apua virallinen koululääketiede voi tarjota. Se ei esimerkiksi lupaa parantaa vakavia tauteja, kuten syöpää.

2) Henkilö on pettynyt lääketieteen käytäntöihin. Hänellä on ehkä huonoja kokemuksia lääkäreistä tai häntä pallotellaan osastolta toiselle, byrokratia ahdistaa.

3) Henkilö kaipaa yksinkertaisia selityksiä, sellaisia, joita virallisen lääketieteen edustaja harvoin voi antaa. Tiede ei välttämättä tiedä vastausta tai selitysmalli on monimutkainen. Sen jälkeen vaihtoehtoinen yksinkertainen selitys on helppo omaksua – varsinkin jos sen antaa karismaattinen persoona.

4) Valinta voi olla elämänkatsomuksellinen tai uskonnollinen. Tieteen auktoriteetteja vastaan kapinointi on tavallaan profetointia: On salaista tietoa, jota viranomaiset pimittävät. Se hivelee itsetuntoa. Ks. myös aikaisempi kirjoitukseni sukupuolieroistataikauskossa.

Kohtaan kaksi liittyy mahdollisuus, että työpaineiden vuoksi lääkärit päätyvät tukahduttamaan myötätuntoaan. Eräässä tutkimuksessa on esimerkiksi havaittu, että tietyt muiden kipua/kärsimystä käsittelevät aivoalueet eivät osalla lääkäreistä ole aktiivisina. On arvioitu, että ilman tällaista suojamekanismia lääkärintyö (etenkin kunnallisella puolella) olisi liian raskasta – vaikka potilaan kannalta myötätuntoisempi ote voisi toimia paremmin. ”Vaihtoehtohoitajilla” sen sijaan saattaa olla enemmän aikaa ja kenties keskimäärin enemmän myötätuntoakin potilaalle annettavaksi. Ja sellainenhan parantaa oloa kummasti.
    
(Lääkärilehti 48/2014 sivuaa aihetta lääkäreiden työajankäytöstä ja hankalista tietojärjestelmistä kertovassa artikkelissa: ”Tutkimuksen mukaan terveyskeskuslääkäreitä kuormittivat selvästi eniten jatkuva kiire, tekemättömien töiden paine ja liian vähäinen aika töiden tekemiseen kunnolla” ja ”Yhtä lailla aikaa vievät suuren kaupungin sadat pysyväisohjeet ja muu byrokratia sekä kokoukset”. Kuinka uskottavaa hoitoa keskiverto homeopaatti antaisi kiireen ja työpaineiden keskellä, uuvuttavan toimistokokouksen jälkeen?)