keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Kilpailuvietistä


YLE:n toimittaja kyseli ohjelmaa varten taustatietoja kilpailuvietistä. Tässä pikaiset ja pintapuoliset pohdintani aiheesta.

Luonnossa yksilöt kilpailevat toisiaan vastaan eloonjäämisessä ja lisääntymisessä. Luonnonvalinta suosii esimerkiksi niitä, jotka ovat muita parempia pakenemaan tai naamioitumaan. Joskus arkuudestakin on lisääntymisetua. Vastaavasti toisinaan luonnonvalinta suosii tehokkaimpia saalistajia ja terävimpiä hampaita. Nämä seikat kuitenkin liittyvät vain hyvin löyhästi jos lainkaan inhimilliseen kilpailuviettiin. Kilpailuviettinä yleisesti tarkoitettaneen sitä, että yksilö nauttii kilpailun tuomasta jännityksestä ja/tai menestymisen tuomasta huomiosta ja arvostuksesta.

Yksilöiden välillä on tässäkin ominaisuudessa suuria luontaisia eroja. Toisaalta näiden erojen suuruutta on vaikeaa mitata, koska ihmiset kilpailevat eri asioista. Joku urheilee, joku bongaa lintuja, joku soittaa banjoa. Itse asiassa termi kilpailuvietti on niin epämääräinen ja samalla kattava, että sen piiriin voidaan laskea melkein kaikki inhimillinen toiminta. Jos vain inhoaa häviämistä, onko se kilpailuviettiä? Joku taas haluaa olla mahdollisimman paljon muiden kaltainen, voiko silläkin kilpailla? Entä jos joku haluaa auttaa muita ja olla mahdollisimman yhteistyökykyinen? Joidenkin vanhakantaisten heimojen parissa tavataan eräänlaista anteliaisuuskilpailua.

Ilmiön moninaisuuden vuoksi kilpailuvietti saattaa olla hyödyllisintä pilkkoa muunlaisiin motiiveihin. Ihmiset ensinnäkin haluavat arvostusta ja tulla hyväntahtoisesti huomioiduiksi. Joissakin ympäristöissä ja joillekin yksilöille tämä onnistuu kilpailemalla ja kilpailussa pärjäämällä. Toisaalta ihminen on elänyt suurimman osan lajihistoriastaan tiiviissä sukulaisyhteisöissä ja monimutkaisten yhteistyöverkostojen osana. Tällaisessa ympäristössä menestyminen on vaatinut ystävien houkuttelemista, siis kilpailua ystävien saamisesta, ei heitä vastaan. Muiden päihittäminen ei välttämättä olekaan kilpailuvietin syvin olemus – paitsi tietysti heimojen välisissä kahakoissa. Ihmisillä on myös taipumus vertailla itseään muihin. Ihmiset haluavat löytää ja tehdä asioita, joissa he ovat hyviä. Työnjakokin on eräänlaista seurausta ”kilpailuvietistä”.

Kenties selkeimmillään kilpailuvietistä voidaan puhua parinvalinnan yhteydessä. Sukupuolet kilpailevat eri asioista ja eri tavoilla. Tiedetään esimerkiksi, että miehet mieltyvät kauniisiin naisiin ja että naiset vertailevat ahkerasti itseään muihin. Kaunis nainen kerää katseita molemmilta sukupuolilta. Miesten heikkous kauneuteen ja naisten keskinäinen ulkonäkökilpailu johtuu osin siitä, että naisen ulkonäkö kertoo suoraan hänen hedelmällisyydestään. Mies taas ei tarjoa lisääntymisresursseja samaan tapaan suoraan vartalollaan. Niinpä miehen muilla ominaisuuksilla, esimerkiksi ahkeruudella, rohkeudella, älykkyydellä ja niiden tuomalla statuksella, on parinvalinnassa keskimäärin suurempi merkitys. Luultavasti tämän takia miehet ovat muiden nisäkäskoiraiden tapaan naaraita kilpailullisempia. Ihmisen nyky-ympäristössä statuksen tavoitteluun on lukemattomasti mahdollisuuksia.

torstai 3. lokakuuta 2013

Paljonko on paljon?


Sain eilen illalla käsiini Pertti Tötön kirjan Paljonko on paljon? – Luvuilla argumentoinnista empiirisessä tutkimuksessa (Vastapaino 2012). Olen nautiskellen ahminut jo ensimmäiset n. 120 sivua. Erityisesti luku 3 laadullisen ja määrällisen tutkimuksen eroista on mainio. Siinä Töttö käy läpi joitakin laadulliseksi mainittuja tutkimuksia, mutta löytääkin niistä määriin perustuvia argumentteja. Suurempi periaatteellinen ongelma on näytteiden edustavuudessa ja tutkimusten subjektiivisuudessa; eri ihminen olisi voinut tehdä samasta aineistosta hyvin toisenlaisia päätelmiä.

Sukupuolten välisistä eroista (luku 5) Töttö lainaa Petri Ylikosken ja Tomi Kokkosen kirjaa Evoluutio ja ihmisluonto (2009): 

Ajatus sukupuolten vastakkaisuudesta ei saa myöskään empiiristä tukea. Psykologisista tutkimuksista on tehty laajoja meta-analyyseja, joiden pääasiallinen tulos on, että sukupuolet ovat useimmissa asioissa hyvin samanlaisia. Tämä tarkoittaa sitä, että kun otetaan huomioon sukupuolten sisäisen muuntelun määrä, sukupuolten keskimääräiset erot ovat merkityksettömiä. Esimerkiksi Janet Shipley Hyde (2005) löysi merkittäviä eroja ainoastaan seuraavissa ominaisuuksissa: heittovoima, masturboinnin määrä, asenne irtosuhteisiin ja fyysinen aggressio. Tämä on arkiajattelun oletusten kannalta todella lyhyt lista.

Lista todellakin vaikuttaa lyhyeltä, mutta Tötön mukaan se pitenee, kun Hyden artikkelia tarkastellaan lähemmin. Hyde ei ensinnäkään kerro, millä perusteella hän määritteli jonkin sukupuolieron pieneksi tai suureksi. Koska tilastotiede ei vastaa tällaisiin kysymyksiin, eroa on verrattava ”samankaltaiseen eroon, jota kiistatta pidetään yhteiskunnallisesti tärkeänä tai muuten merkittävänä. Vain se voi ratkaista, paljonko on paljon.”

Töttö vertaa Hyden mainitsemia sukupuolieroja sukupuolten keskimääräiseen palkkaeroon Suomessa (sitähän pidetään monesti suurena tasa-arvo-ongelmana). Mitä lukemat sanovat? Töttö kirjoittaa:

Näiden tietojen nojalla naisten ja miesten keskimääräinen tuloero on siis Suomessa pieni, jos käytämme silmämääränä Hyden tarjoamaa mittatikkua. Sukupuolten väliset erot ovat selvästi pienempiä kuin yksilöiden väliset tuloerot. Jos taas nojaamme tasa-arvokeskusteluun ja pidämme EU:N linjausten mukaisesti eroa suurena, meidän pitää olla johdonmukaisia ja pitää suurinta osaa Hyden tarkastelemista sukupuolieroista myös suurina tai jopa valtavina. Jokainen valitkoon näistä, sillä tämän lähemmäs vastausta kysymykseen, paljonko on paljon, emme pääse. Mutta tämäkin on jo paljon, sillä se sulkee pois vaihtoehdon, että sukupuolten tuloeroja pidettäisiin suurina ja muita eroja pieninä.

sunnuntai 4. elokuuta 2013

Uutta tietoa esivanhemmista


Rakkauden evoluutio –teoksessani (2005) kirjoitin seuraavasti: 
Mitokondrion geeneissä havaitun vaihtelun perusteella on arvioitu, että viimeisin kaikille ihmisille yhteinen esiäiti eli noin 140 000 vuotta sitten. Y-kromosomigeenien perusteella viimeisin kaikille miehille yhteinen esi-isä sen sijaan eli vain noin 60 000 vuotta sitten. Naaraspuolinen, kaikille yhteinen esivanhempi on siis elänyt huomattavasti kauempana historiassa.

Uudempi tutkimus on kuitenkin muuttamassa tätä kuvaa. "Eeva" ei ehkä olekaan niin paljon "Aatamia" vanhempi: 
Mitochondrial Eve—the most recent common ancestor of women, estimated to be 190,000 to 200,000 years old—may not have been much older than ancient “Adam.” According to a pair of papers published in Science yesterday (August 1), the most recent common ancestor of men is now calculated to have lived between 120,000 to 200,000 years ago. Previous estimates suggested the most recent common male ancestor lived just 50,000 to 60,000 years ago, creating a discrepancy between the divergence of men and women from their most recent common ancestors. But, analyzing the Y chromosome sequences of 69 men from nine populations across the globe, scientists from Stanford University and their colleagues have found that the most recent common patrilineal ancestor did not live much more recently than its matrilineal counterpart.

Tulokset tosin ovat vielä varsin kiistanalaisia. (Lisäys 23.1.2014: European Journal of Human Genetics -lehdessä vastikään julkaistussa tutkimuksessa kaikille ihmisille yhteisen esi-isän "ikä" tarkentui 209 000 vuoteen.)


Rakkauden evoluutiossa kirjoitin pitkästi myös monivaimoisuudesta ja sen edellytyksistä. Esimerkiksi maanviljely mahdollisti resurssien kertymisen ja varallisuuserot ja sitä kautta useamman vaimon elättämisen. Olen sittemmin jonkin verran muuttanut mielipidettäni varallisuuserojen tarpeellisuuden suhteen. Metsästäjä-keräilijäyhteisöissä ei nimittäin tavata suuria eroja materiaalisissa resursseissa, mutta silti useimmissa yhteisöissä tavataan monivaimoisuutta. Selitys löytynee siitä, että vaikka resurssit ovat keräilijäyhteisöissä jakaantuneet suhteellisen tasaisesti, miesten välillä on silti eroja statuksessa. Nämä statuserot tai ”sosiaaliset resurssit” taas perustuvat pitkälti siihen, kuinka paljon miehellä on sukulaisuuteen perustuvia liittolaisia, etenkin sotaa käyvissä heimoissa (joissa miehiä myös on vähemmän kuin naisia).

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Rohkeus on häpeänpelkoa


Helsingin Sanomien toimittaja kyseli rohkeudesta ja sen biologiasta, etenkin yksittäisten sankaritekojen suhteen. Tähän muokattu vastaukseni on lähinnä hajanaista pohdiskelua.

Rohkeus on yksi ihmisluontoon kuuluvista tunteista/käyttäytymisreaktioista, jossa samalla on paljon yksilöllistä vaihtelua. On ilmeistä, että luonnonvalinta karsii uhkarohkeimpia rämäpäitä. Emme ole sellaisten jälkeläisiä. Toisaalta valinta karsii monesti myös kaikkein pelokkaimpia. Pelkureita on kenties ollut helpompi ollut käyttää hyväksi ja he (osittain tästä syystä) tuskin myöskään ovat olleet halutuimpia yhteistyökumppaneita. Valinta on saattanut karsia jopa pelkurin ystäviä.

Toisaalta ihmisyhteisöihin on aina mahtunut useampia strategioita ja työnjakoa. Esimerkiksi hyökkääminen naapuriheimoon vaatii eri ominaisuuksia kuin vaikkapa puutarhanhoito. Aremmillekin yksilöille on ollut lokeronsa.

On perusteltua ajatella, että rohkeus on suurelta osin häpeän pelkoa. (Sen ei tietenkään tarvitse olla tietoista.) Rohkeus on halua antaa itsestä kuva hyödyllisenä yhteistyökumppanina, joka osaa pitää puoliaan muita vastaan. Osittain se on myös pelkoa yhteisön langettamaa rangaistusta kohtaan (jonka senkään ei tietysti tarvitse olla tietoista). Yhteisön muut jäsenet kun ovat varmasti halunnet rankaista sellaista, joka kovan paikan tullen ei pysykään yhteisessä rintamassa tai tee poikkeustilanteen vaatimia suorituksia. Häpeän- ja rangaistuksenpelon lisäksi rohkeuden takana lienee sen kyky nostaa yksilön statusta muiden silmissä. Ja status taas on tuonut ainakin miehille - ja heidän kantamilleen "rohkeusgeeneille" - parempia lisääntymisnäkymiä.

Ihmisluonto-kirjani kamikaze-osiossa kirjoitin tilanteista, joissa yksilöt ovat olleet hyvin rauhallisia varman kuoleman edessä. Kyseistä ilmiötä on ymmärrettävästi tutkittu hyvin vähän, vaikka se tuleekin esiin monenlaisissa yhteyksissä. Suomalaisten hävittäjälentäjien esimerkiksi kerrotaan saavuttaneen rauhallisuuden tunteen, jopa taistelulennon aikana, vaikka vastassa on ollut täysin ylivoimainen vihollinen (Karunki 1940). Ehkä kuolemanvaara tekee osasta meistä harvinaisen selväjärkisiä ja kylmäpäisiä.

Helsingissä Tokoinrannassa miehen hukkumasta pelastanut Emma Paju-Torvalds kertoo vastaavista tuntemuksista: ”Se oli joku ylitila, mihin menin: en tuntenut kylmää tai pelkoa ollenkaan” (HS Nyt-liite 30/2011). Ehkä jopa olemme lähinnä tällaisiin tuntemuksiin taipuvaisten yksilöiden jälkeläisiä? Toisaalta pankkiryöstäjänä tunnettu Matti ”Volvo” Markkanen kuvasi pelon puutettaan ja aistiensa herkistymistä vaaratilanteessa jonkinlaiseksi vammaksi (HS 8.7.2011).

Rohkeutta korostavista esimerkeistä huolimatta on selvää, että ainakin sotatarinoissa on iso annos propagandaa ja poseeraamista. Useinhan veteraanit kertovat myös lamauttavasta kauhusta ja myöhemmin heränneistä tunnontuskista tai kuolemanpelon tuomista painajaisista. Talvisotakokemuksia tutkineen Ville Kivimäen mukaan suomalaiset kokivatkin sotimisen tyypillisesti työtehtävänä, jotta siihen oli helpompi ottaa etäisyyttä. ”Tappaminen oli homma, joka piti hoitaa” (Seuri 2009).

Heimon puolustuksessa tarve rohkeudelle on joka tapauksessa ollut suurimmillaan. Se on myös saattanut olla tärkein ympäristö, jossa luonnonvalinta on suosinut rohkeuden takana olevia ominaisuuksia. Evoluutiohistorian heimosodissa yksilön edut kun ovat luultavimmin olleet suorassa yhteydessä ryhmän etuihin. Oma henki on ollut riippuvainen ryhmän muiden yksilöiden hyvinvoinnista (ja muiden käsityksestä omasta rohkeudesta). Tämä lienee tärkeimpiä selityksiä sodissa heräävälle rohkeudelle ja solidaariselle uhrimielelle. Voitaneen jopa yleistää, että ihmisellä valmius sotimiseen maan/heimon puolesta perustuu lähinnä ryhmän jäsenyydestä koituneisiin omiin etuihin – joko suoraan statuksena tai rankaisun välttämisen kautta tai sitten epäsuorasti sukulaisille koituneiden hyötyjen kautta. Kyse on myös tunteellisista sopimuksista jakaa riskit tasan. Näiden ryhmäsopimusten mukaan kaikilla oman ryhmän jäsenillä tulee olla samansuuntaiset mahdollisuudet kaatua taistelussa.

Tasajakosopimusten ja ryhmäsolidaarisuuden hengessä olemme samalla erittäin kiinnostuneita muiden osallistumisesta. Me myös hyväksymme niiden rankaisemisen, jotka eivät pysy yhteisessä rintamassa. Esimerkiksi ensimmäisestä maailmansodasta on lukuisia kertomuksia siitä, kuinka joukkuetoverit olivat teloittamassa ryhmänsä sotilaskarkureita, kokien teloituksen – toki upseerien määräämän – lähes velvollisuudekseen. (Jälleen kerran on ilmeistä, että muiden vahtimisen ei tarvitse olla kovin tietoista.) Michel de Montaigne kirjoittaa: ”Ken huomionsa muiden tarkkailuun tuossa mellakassa suuntaa, hän ei ole itse siinä todella mukana, ja todistus, jonka hän antaa toveriensa käyttäytymisestä, puhuu häntä itseään vastaan.” Kenties tällaisista syistä armeijoissa ylläpidetään sotilaskuria valvovia sotapoliiseja tai valvontaupseereita. Montaignen jatkohuomio kertoo juuri tästä vahtimisen vaikeudesta ja toisaalta sen tärkeydestä: ”Syystä moititaan teeskentelyä sodissa: sillä mikä ovelalle sen yksinkertaisempaa on kuin vaaroja väistellen näytellä hurjapäätä, vaikkei hänen urheutensa ole vettä väkevämpi? On niin monia keinoja välttää omakohtaista vaaraa, että tuhannesti voimme maailmaa pettää ennen kuin pahaan paikkaan joudummekaan, ja silloinkin kun siinä pyristelemme, osaamme kyllä pitää ilmeemme tiukkana ja puheemme vakaana, vaikka sielu meissä vapisisi.”

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Tiede, vaistot ja moraali


Tarjosin Luonnon tutkija –lehdelle seuraavaa kirjoitusta. Päätoimittajan mukaan se ilmestyisi toukokuun numerossa.

Tiede, vaistot ja moraali


Parissa viimeisessä Tieteessä tapahtuu –lehdessä olen käynyt perinnöllisyystieteilijä Petter Portinin kanssa vuoropuhelua koskien ihmisellä tavattuja vaistoja. Olemme väitelleet aiheen tiimoilta ensimmäisen kerran jo kymmenisen vuotta sitten. Tässä kirjoituksessa käyn läpi, mistä olemme samaa ja mistä eri mieltä. Matkan varrella Portin on esittänyt minua koskevia (väärään osuneita) poliittisia vihjailuja, mutta tässä ei puututa niihin.

Portinin kanta on, että ihmisellä ei vaistoja ole. Minusta niitä on ihmisellä siinä missä muillakin eläimillä, ehkä jopa enemmän. Kyse on tietenkin eroista määritelmissä. Mielestäni Wikipedian määritelmä on pätevä: ”Vaisto tarkoittaa elävien olentojen (lajin) sisäänrakennettuja taipumuksia johonkin eläinlajille ominaiseen ja yleiseen käyttäytymiseen.” Portin sen sijaan määrittelee vaistot eläimen ”synnynnäiseksi kyvyksi tuottaa monimutkaisia ja kaavamaisia käyttäytymistoimintoja ympäristöärsykkeisiin”. Hän myös esittää, että määritelmässäni vaistoiksi voitaisiin lukea miltei mikä tahansa ihmisen käyttäytymispiirre.

On ilmeistä, että me molemmat ymmärrämme vaistotermin epämääräisyyden (olipa määritelmä kumpi hyvänsä). Esimerkiksi ilmaus synnynnäinen ei sellaisenaan vielä tarkoita mitään. Kysehän on aina synnynnäisyyden asteista. Esimerkiksi suomen kielen oppiminen on vähemmän synnynnäistä kuin ylipäätään kielen oppiminen.

Sen sijaan olen eri mieltä, että määritelmäni johtaisi siihen, että kaikkea ihmisen käyttäytymistä voitaisiin pitää vaistomaisena. Missään päin maailmaa ei esimerkiksi syödä keittoa haarukalla tai heitetä keihästä kevyt ja tylsä pää edellä. Nämä ovat järkeviä, eivät vaistomaisia ratkaisuja. Ne vaativat vaistojen sijaan lähinnä jonkinlaista yleisälykkyyttä. Ihmisen käyttäytymisessä on tällä tavoin lukematon määrä toimintoja, joita ei millään mielekkäällä tavalla voida pitää vaistoina.

Yleisälykkyys ei silti riitä ihmisellekään. Aiemmassa puheenvuorossani otin esille ihmisen kielivaiston. Yleisälykkäälle oppimiskoneelle olisi esimerkiksi huomattavan vaikea oppia kieltä lapsen normaalissa kasvuympäristössä, mikäli tässä koneessa ei jo valmiina olisi erityisiä valmiuksia omaksua kielen rakenteita. Ihmislapsi sen sijaan omaksuu kielen vaivattomasti. Tämä tapahtuu juuri synnynnäisten ja vaistomaisten/vaistonkaltaisten valmiuksien takia. Lapsijoukko myös pystyy kehittämään itselleen yhteisen, täysin toimivan ja rakenteiltaan tyypillisen kielen silloinkin, kun aikuisten luoma ympäristö ei sellaista tarjoa (esim. kuurojen lasten kehittämä viittomakieli maissa, joissa ei ennestään ollut viittomakieltä).

Asian ydin on, että jos ihminen olisi muista eläimistä poiketen jonkinlainen oppimiskone ilman evoluutiossa kehittyneitä tunteita ja vaistoja, se olisi suurissa vaikeuksissa. Ilman myötäsyntyisiä valmiuksia yleisoppija ei voisi tietää, mitä kaikkea sen pitäisi ympäristöstään oppia.

Portinin mukaan keskeistä vaistotoiminnoissa on, että ne ovat avainärsykkeiden laukaisemia vakioliikekaavoja, joissa oppimisen osuus on vähäinen. Kuten todettua, olemme yksimielisiä määritelmän epämääräisyydestä. Mikä esimerkiksi on vähäisen oppimisen raja tai mitä ylipäätään on oppiminen, kun Portininkaan mukaan käyttäytymistä ei voida selkeästi jakaa synnynnäiseen ja opittuun? Määritelmät on keskusteltaessa toki pidettävä selkeinä mielessä, mutta niistä ei kannata kiistellä. Ne eivät tuo uutta tietoa ihmisluonnosta. Erimielisyyksillemme täytyykin olla muita kuin määritelmällisiä syitä. Portin jopa toteaa, että ”koko lähestymistapamme poikkeavat ratkaisevasti”. Mistä on kyse?

Pidän evoluution kuluessa kehittyneitä valmiuksia moraaliseen käyttäytymiseen vaistonkaltaisina reaktioina. Portin ei tätä hyväksy ja perustelee erimielisyyttään seuraavasti: ”se mielestäni viittaa fiksoituneeseen käyttäytymiskaavaan, joka rajoittaa ihmisen toiminnan vapautta”. Valitettavasti viimeisin keskustelumme katkaistiin tähän, sillä vasta tässä lausunnossa aloimme päästä todellisten erimielisyyksien lähteille.

Portinin perustelu on vähintäänkin epämääräinen (mitä tarkoittaa, että moraalivaisto ”viittaa” jonkinlaiseen käyttäytymiseen) ja pahimmillaan se on tieteellisessä mielessä epäpätevä. Saattaa toki olla, että näkemykseni moraalitunteista vaistonkaltaisina reaktioina ”viitatessaan” uhkaa ihmisen vapautta, mutta se ei tietenkään saa olla peruste hylätä tätä näkemystä. Tieteessä lähestymistapoja aivan kuten faktojakaan ei tule hylätä niiden mahdollisten, tieteen ulkopuolisten vaikutusten perusteella.

Portin on aiemminkin esittänyt vastaavia näkemyksiä, esimerkiksi Tieteessä tapahtuu 2/2007: ”Tiede menetti viattomuutensa viimeistään natsi-Saksan keskitysleirien ihmiskokeiden ja Hiroshiman ja Nagasakin atomipommien myötä. Jokaisen tutkijan velvollisuutena näyttää siis olevan totuuteen pyrkimisen lisäksi tiedostaa tutkimukseensa liittyvä inhimillinen ja yhteiskunnallinen vastuu ja näin ollen tieteen sidonnaisuus moniin arvoihin. Ellei hän näin tee tai kykene tekemään, voi hänen tutkimustyötään pitää arvottomana.”

Tämä ei voi pitää paikkansa. Tutkimusmenetelmät voivat olla monessa mielessä moraalittomia ja tutkimustuloksilla voi olla monenlaisia epätoivottuja yhteiskunnallisia seurauksia, mutta nämä seikat eivät sellaisenaan tee tutkimustyöstä tai -tuloksista tieteellisessä mielessä arvottomia. Atomipommiesimerkki on myös outo, koska tunnetusti monet Manhattan-projektin tutkijat vastustivat atomipommin käyttämistä.

Perustelut olivat samankaltaisia, kun Portin vertaili Erkki Haukiojan ja Richard Dawkinsin käsityksiä geeneistä Luonnon tutkijassa 1/1997: ”Erkki Haukioja on teoriassaan elävistä entiteeteistä esittänyt näkemyksen, että eliöt ovat ajassa eteneviä koneita, joiden etenemistä geenit palvelevat. Päinvastainen näkemys on Richard Dawkinsin teoria itsekkäistä geeneistä. Sen mukaan eliöt ovat geenien lisääntymiskoneita. Itse asetun mieluummin Haukiojan kuin Dawkinsin kannalle mm. humanistisistakin syistä. Geenien lisääntymiskoneilla ei voi olla vapaita tarkoitusperiä. Kuitenkin ihmisillä sellaisia on.”

Portinin perustelu on tässäkin epäpätevä. Mitä hänen mainitsemat ”humanistiset syyt” ovatkin, ne eivät voi olla tieteellisessä mielessä hyviä syitä hylätä jotakin näkökulmaa. Tämä pätee etenkin teoriaan itsekkäistä geeneistä, jonka avulla on voitu luoda valtava määrä uudenlaisia hypoteeseja ja ennusteita. Moni biologian haara melkeinpä nojaa kyseiseen teoriaan. (Huomattakoon myös, että teoria itsekkäistä geeneistä ei ole Dawkinsin teoria, hän vain teki sen tunnetuksi suurelle yleisölle. Ullica Segerstrålen uunituore teos edesmenneestä akateemikostamme William Hamiltonista on mainio johdatus teorian alkuaikoihin, Nature’s Oracle, 2013 Oxford.)

Erityisen ontuva on vapaaseen tahtoon nojaava perustelu. Pertti Tötön Syvällistä ja pinnallista –kirjassa (2004, Vastapaino) on oiva kommentti teemasta: ”Vapaata tahtoa on läpi sosiaalitieteiden historian käytetty tekosyynä ja lyömäaseena enemmän kuin mitään muuta asiaa. Siitä ovat saaneet maistaa ensimmäisistä positivisteista lähtien kaikki, jotka ovat rohjenneet väittää, että sosiaalisessakin maailmassa on syitä ja seurauksia ja että niitä tutkitaan kuten muitakin kausaalisuhteita. Kuvaavaa on, että vetoaminen vapaaseen tahtoon riittää, ei tarvitse esittää varsinaista argumenttia siitä, miten vapaan tahdon myöntämisestä seuraa kausaalisuhteiden mahdottomuus”.

Tieteellistä teoriaa ei siis voida kumota osoittamalla, että se todennäköisesti on vaaraksi vapaalle tahdolle. Toisin sanoen olen Portinin kanssa eri mieltä tieteen luonteesta ja tieteen pyrkimyksestä objektiivisuuteen. Väitän jopa, että Portinin ja eräiden hänen 70-lukulaisten biologikollegoiden harjoittama, sinänsä hyväntahtoinen tieteen politisointi on pieneltä osaltaan syypää, miksi evolutiivinen ihmistutkimus on Suomessa kulkenut niin paljon jälkijunassa.

Toinen erimielisyys koskee edellä mainittua tahtomisen ja toiminnan vapautta, joihin Portin vetoaa. Kuten todettua, tuoreessa kirjoituksessaan hän hylkää moraalisen käyttäytymisen vaistomaisuuden siksi, että se ”viittaa” jonkinlaiseen determinoituun käyttäytymiseen ja ihmisen toimintavapauksien rajoittamiseen. Portinin determinismi on kuitenkin biologian vastustajien 1970- ja 80-lukujen tiedesodan aikaan luoma puhdas karikatyyri. Molemmat osapuolet kannattivat jo tuolloin samaa oppikirjatotuutta, että käyttäytyminen on geenien, ympäristön ja historiallisten sattumien tuote. Keskustelijoille oli siis itsestään selvää, että yksilönkehityksessä ympäristö virittää eläinten aistit sekä muut psykologiset mekanismit toimiviksi. Portin näyttääkin sekoittavan determinismin jonkinlaiseen fatalismiin ja syynalaisuuden pakkoon.

Entä se moraalivaisto? Perustan väitteet moraalin vaistonkaltaisuudesta siihen yksinkertaiseen seikkaan, että ihmiseltä tavattu moraalinen tietoisuus on osa lajityypillisiä mielenrakenteita, joita emme voi halujemme mukaisesti muutella. Suomalainen moraalifilosofi Edvard Westermarck kirjoittaa teoksessaan Moraalin synty ja kehitys (1933): ”Me hyväksymme teon ja paheksumme toista, koska emme voi muuten menetellä. Voimmeko olla tuntematta tuskaa, kun tuli meitä polttaa? Voimmeko olla tuntematta myötätuntoa ystäviämme kohtaan?”

Voiko Portin siis ohjata moraalitunteitaan ja moraalista käyttäytymistään muita paremmin, koska hän ei satu pitämään niitä vaistonkaltaisina reaktioina? Voiko Portin vapaalla tahdollaan olla tuntematta empatiaa väärinkohdeltua ystävää kohtaan tai moraalista suuttumusta ystävän pahoinpitelijää kohtaan? Ei tietenkään. Asia voidaan ilmaista myös kysymällä, kuinka vapaa on rakastuneen tai nälkäisen henkilön tahto. Ihminen voi toki muista eläimistä poiketen laihduttaa, mutta hän ei tahdollaan voi poistaa nälän tuomaa viettelystä. Se, että ihmiset kaikkialla maailmassa tuntevat myötätuntoa (harvinaisia psykopaatteja lukuun ottamatta) tai vaikkapa mustasukkaisuutta, ei suinkaan ole tulosta vapaasta tahdosta vaan luonnonvalinnan suosimista tunnevalmiuksista. Kulttuuriset tekijät voivat voimistaa tai vaimentaa vaikkapa mustasukkaisuutta, mutta tunne itsessään on universaali, parisidoksen ylläpitoon liittyvä vaistonkaltainen sopeutuma.

On toki mahdollista, että tieto siitä, miten moraalivalmiutemme ovat evolutiivisesti kehittyneet, vaikuttaa moraalitunteidemme syttymiseen. Tämä on kuitenkin hyvin epätodennäköistä, eivätkä tutkimustulokset tue ajatusta. Ratkaisevaa on se, miten ihmiset kuvittelevat muiden toimivan, ei se, miten ihmiset uskovat saaneensa moraalivalmiutensa (ks. Tammisalo: Ihmisluontoa etsimässä, 2012 Terra Cognita).

Käytännön esimerkiksi moraalisten reaktioiden rajoittuneisuudesta kelpaa viaton biologi, joka joutuu kadulla lompakkovarkauden tai pahoinpitelyn uhriksi. Hän ei voi olla suuttumatta tai närkästymättä häntä kohtaan tehdystä rikkomuksesta – ajattelipa hän vapaasta tahdosta mitä tahansa. Moraalisen paheksumisen tunne syttyy siis biologissa siitä huolimatta, mikä on ”determinoinut” väärintekijän suorittaman loukkauksen; hänen geeninsä, kasvatuksensa, lapsuuskokemuksensa, pelaamansa videopelit tai näkemänsä uutislähetykset. Sovitusta vaativa tunne ei tällä tavoin ole riippuvainen käsityksestä, että tahto on vapaa. Ihmisellä on vaistomainen asenne ajatella, että jos kukaan muu – esimerkiksi aivopesijä tai hypnotisoija – ei ole vastuussa teostasi, sinä olet. Tämä on yksi rankaisemis- ja moraalipsykologiamme perustavia rakennuspalikoita.

Tieteellisten näkökulmien valitseminen tahtomisen vapauden perusteella ei siis ole mielekästä. Ja determinismillä pelottelu kannattaa jättää ainekirjoitusfraaseihin. Ymmärrän kyllä, että Portin on halunnut myötäillä humanistien ja psykologien biologiapelkoja. Kenties hän on jopa pyrkinyt puhdistamaan II maailmansodan ajoilta periytyvää perinnöllisyystieteilijöiden tahriintunutta mainetta. Jotkut humanisteista ja yhteiskuntatieteilijöistä ovat joka tapauksessa olleet enemmän kuin halukkaita kuulemaan, että heidän ei tarvitse opetella biologiaa. Tilanne on kuitenkin viime vuosina onneksi muuttunut. Vaikka jokunen geneetikko onkin juuttunut poseeraamaan sosiobiologian vastaisen luokkataistelun poteroihin, valistuneimmat yhteiskuntatieteilijät tietävät jo paremmin. 

perjantai 10. toukokuuta 2013

Chagnon ja Hamilton


Olen lukenut reilut sata sivua kahdesta tuoreesta kirjasta, jotka käsittelevät kahta ihmisluontotutkimuksen kannalta merkittävää tieteilijää. Toinen on antropologi Napoleon A. Chagnonin omaelämäkerrallinen teos Noble Savages – My life among two dangerous tribes – The Yanomamö and the anthropologists (Simon & Schuster 2013). Olen aiemmin lukenut Robert Borofskyn kirjan Yanomami: The fierce controversy and what we can learn from it (University of California Press, 2005). Siinä käydään läpi Chagnonin tutkimustulosten ympärille syntynyttä kiistaa sodankäynnin yleisyydestä ja merkityksestä vanhakantaisilla heimoilla. (Aiheesta lisää Ihmisluonto –kirjassani.) Chagnonin oma teos näyttää tässä(kin) suhteessa olevan huomattavasti hyödyllisempi kirja. Se ei myöskään anna aina kovin imartelevaa kuvaa antropologikunnasta, saati lähetyssaarnaajista.

Toinen tärkeä teos on suomenruotsalaisen Ullica Segerstrålen (ks. arvioni hänen aiemmasta kirjastaan täältä) elämäkerta edesmenneestä akateemikostamme William Hamiltonista, Nature’s Oracle (Oxford University Press, 2013). Hamiltonin elämänkaaren lisäksi siinä käydään läpi mm. sukulaisvalintateorian syntyä. Richard Dawkins mainostaa takakannessa kirjaa seuraavasti: ”Those who loved him, as I did, and those who wish to know more of the astonishing originality and versatility of his contributions to science, will treasure this book.” Ja Sarah Hrdy kirjoittaa: ”It has been ages since I enjoyed a book so much.”


torstai 9. toukokuuta 2013

Tavataan ensi viikolla –kirjan arvostelu


Vuonna 2007 julkaistu psykoanalyysikritiikkini Tavataan ensi viikolla (Terra Cognita) ei juuri saanut julkisuutta. Vastikään kuitenkin huomasin, että Turun Sanomissa oli Veli-Matti Pynttärin arvio kirjasta 10.12.2007 otsikolla Psykoanalyysista – jälleen. Lainaan tähän arviosta muutaman otteen, loppupäätelmästä olen yleisesti ottaen samaa mieltä:
Omien sanojensa mukaan Osmo Tammisalo katsoo piiskaavansa jo kuollutta hevosta, kun hän uudessa kirjassaan arvostelee psykoanalyysin hoitovaikutuksia ja pyrkii poistamaan harhaluulot psykoanalyysin tieteellisyydestä. Tammisalo näkee kritiikin edelleenkin tarpeellisena, koska psykoanalyysilla on ollut kielteinen vaikutus sekä ”tieteellisen ihmistutkimuksen” kehitykseen että potilaille tarjottuihin hoitomuotoihin. 
Psykoanalyysin teorioita Tammisalo arvostelee ennen kaikkea empiirisen todistusaineiston puutteesta. Suuri osa Freudin tuotannosta jää kuitenkin tarkastelun ulkopuolelle, sillä niissä esitetyt väitteet ovat Tammisalon mielestä ”liian selvästi” tulosta lennokkaista fantasioista, ellei jopa perversioista. Niiden psykoanalyysin teorioiden tueksi, joita Tammisalo suostuu tarkastelemaan lähemmin, hän ei löydä sellaisia kouriintuntuvia todisteita, jotka läpäisisivät tieteelle asetetut tiukat kriteerit. Psykoanalyysin kannattajat ovat hänen mukaansa päinvastoin peitelleet sitä, että empiirisen todistusaineiston sijasta he ovat yksinkertaisesti uskoneet Freudin sanaan. 
Psykoanalyysin teorioiden lisäksi Tammisalo kyseenalaistaa myös psykoanalyyttisen hoitomuodon, koska sen vaikutuksia ei ole kyetty kiistattomasti osoittamaan. Vaikutusten tutkimisen tulisi perustua samanlaisille kriteereille kuin muidenkin terapiamuotojen, muun muassa pitkäaikaiselle seurannalle ja vertailuryhmien satunnaistamiselle, eikä psykoanalyysille voida tässä suhteessa myöntää minkäänlaista erityisasemaa. Tammisalo kuitenkin korostaa, että jokaisella ihmiselle tulisi olla vapaus valita hoitomuotonsa. Tämän päätöksen tueksi Tammisalo esittää käsityksensä psykoanalyysista kalliina, hoitovaikutuksiltaan epävarmana ja sivuvaikutuksiltaan mahdollisesti jopa haitallisena terapiamuotona.
Tammisalo ei pyri peittelemään vihamielistä suhtautumistaan psykoanalyysia kohtaan, vaan puolustaa paikoin aggressiivista, yksioikoista ja tuomitsevaa sävyään turhautumisella popularisoidun psykologian surkeaan tilaan. Vaikka kyse onkin popularisoivasta teoksesta, miltei pamfletista, niin puolueettomana pidetyn tieteellisen metodin puolustukseen tällainen sävy sopii huonosti.

 - - -

PS. Selailen toisinaan vanhoja lääkärilehtiä. Duodecim 20/2010 –lehdessä törmäsin erään ortopedin vertailuun osteoporoosin ilmenemisestä eri ihmispopulaatioilla. Hän jatkaa seuraavasti: ”Myös paranemisominaisuudet ovat kokemusperäisesti mustilla huomattavasti paremmat kuin meillä.” Jos virkettä ei olisi irrotettu asiayhteydestään, se vaikuttaisi lääkäreiden julkaisussa melko erikoiselta: me = valkoiset.

PPS. Duodecim 9/2012 –lehdessä otettiin kantaa asiaan, josta tuttavapiirissäni monesti herää keskustelu, sokeri- vai makeutusainejuomat. Joule on joule juomissakin -juttu alkaa seuraavasti: ”Sokerilla makeutettujen virvoitusjuomien vaihtaminen kalorittomiin tai pelkkään veteen laski lihavien henkilöiden painoa 2–3 kg puoli vuotta kestäneen tutkimuksen aikana.” Ja loppuu: ”Molemmat tutkimukset osoittavat energiaa sisältävien virvoitusjuomien käyttöön liittyvän lihomisriskin. Vesi on paras janojuoma, mutta makeistakin juomista pitävä laihduttaja tekee viisaasti valitessaan energiattoman vaihtoehdon.” Omissa keskusteluissani tuon esille myös sokerin haitalliset vaikutukset hampaille ja toistuvien verensokeripiikkien mahdolliset haittavaikutukset mm. insuliiniaineenvaihdunnalle. ”Luonnollinen” ei ole aina terveellistä tai ”keinotekoinen” vaarallista.

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Älykkyys ja parinvalinta


Me Naiset –lehti kyseli parinvalinnasta ja älykkyydestä juttuunsa "Puolisona pösilö". Tässä alkuperäinen vastaukseni.

On helppo nähdä, miten älykkyys on voinut kehittyä parinvalinnassa halutuksi ominaisuudeksi. Nokkela kumppani on pystynyt tarjoamaan jälkeläisille paremmat mahdollisuudet eloonjäämiseen. Siksi älykkyys on edelleen seksikästä. Kumppanin älykkyys on myös perittyjen geenien kautta saattanut edistää jälkeläisen eloonjäämistä ja menestymistä parinvalintamarkkinoilla.

Miksi kaikki eivät sitten ole vähitellen muuttuneet fiksuiksi? Tai kuten eräs Facebook-ryhmä on otsikoitu: ”Mistä näitä kusipäitä oikein tulee?” Osaselitys on se, että myös tyhmät ja tympeät ovat osanneet lisääntyä. Heillä on ollut siihen mahdollisuuksia, koska ihmisyhteisöissä on aina harjoitettu työnjakoa. Heimon puolustukseen on esimerkiksi saatettu tarvita tyhmänrohkeita rämäpäitä, kun taas metsästys on voinut vaatia tiukkaa suunnitelmallisuutta. Työnjaon ja ympäristön monimutkaisuuden takia monenlaiset strategiat ovat tuottaneet parinvalintaa tukevaa menestystä. Näin psykologiset ominaisuudet ovat voineet säilyä niin vaihtelevina.
Vaikka yleisesti ottaen luonnonvalinta siis karsisi muuntelua, hyvin harvoille ominaisuuksille voi olla täydelliseen yhdenmukaistumiseen johtavia valintapaineita. Lisäksi työnjaon tuoma erikoistuminen vähentää yksilöiden omaksumien lokeroiden päällekkäisyyttä ja täten tarvetta taisteluun. Toisaalta joskus luonnonvalinta suosii harvinaisia piirteitä juuri niiden harvinaisuuden vuoksi: Jos suurin osa väestöstä on rillipäänörttejä, yksittäisille lihaskimpuille saattaa löytyä sopivia lokeroita fyysisessä työssä.

On selvää, että kaikki eivät voi saada fiksua, kaunista ja hyväluontoista puolisoa. Ihmiset joutuvat siis tekemään myönnytyksiä. Niiden ylittämiseen tarvitaan rakkaudentunnetta. Luonto on viisaasti virittänyt tunteemme syttymään sen mukaan, millaiseksi tunnistamme asemamme pariutumismarkkinoilla. Emme voi olla sellaisten jälkeläisiä, jotka jäivät haaveilemaan herra tai neiti täydellisestä. Siksi rakkaus tekee meidät sokeaksi – tai tavallaan tarkkanäköiseksi, koska näemme hyviä puolia sielläkin, missä muut eivät niitä näe. Ja juuri rakkauden takia ihanneominaisuuksiin tehdyt myönnytykset eivät tunnu myönnytyksiltä. Päinvastoin, pienet puutteet kumppanissa ovat vain hellyttäviä. Siksi pösilökin voi pariutua. Yleensä hän toki päätyy toiseen pösilöön, mutta joskus hän kelpaa fiksullekin, ainakin hetkeksi, kunhan pösilö vain on riittävän kaunis tai varakas tai vaikkapa lapsirakas. Pienten lasten hoitohan ei ole rakettitiedettä: varhaisteiniltäkin voi löytyä riittävästi kärsivällisyyttä ja kykyjä taaperon vaatimaan emotionaaliseen läsnäoloon.

Tiedetään myös, että miehet ovat heikkoina fyysisesti kauniisiin naisiin. Vaikka länsimaissa sukupuolten väliset erot ulkonäön arvostuksen suhteen ovat viime vuosikymmeninä pienentyneet, tällä erolla on silti biologinen alkuperä. Tämä johtuu siitä, että naisten ulkonäkö kertoo suoraan hänen hedelmällisyydestään (ja jossakin määrin jälkeläiselle siirtyvistä hyvistä geeneistä ja kenties myös hyvästä hoivasta). Miehet taas eivät tarjoa lisääntymisresursseja samaan tapaan suoraan vartalollaan, joten miesten muilla ominaisuuksilla, juuri älykkyydellä ja sen tuomalla statuksella, on parinvalinnassa keskimäärin suurempi merkitys. (Yhteiskunnan tavat ja säännöt ovat historian saatossa välillä vahvistaneet ja välillä kaventaneet näitä eroja, mutta niiden alkuperää kulttuuriset tavat eivät riitä selittämään.)

Miesten mieltymys naiskauneuteen saattaa olla niin merkittävää, että se jopa estää älykkäitä ja varakkaita miehiä hakemasta itsensä kaltaisia puolisoita. Rikkaiden ja älykkäiden miesten heikkous kauneuteen siis hillitsisi näiden ominaisuuksien kertymistä tietyille suvuille. Näin miesten heikkous kauneuteen pitäisi yhteiskuntia taloudellisesti tasa-arvoisempina. Kauneus toisin sanoen saattaa jarruttaa aivoihin perustuvaa yhteiskunnallista kerrostumista. (Tämä ei tietenkään tarkoita, että kauniit naiset olisivat tyhmempiä tai köyhempiä. Vaikutukseen riittäisi, että älykkyys ja varakkuus ovat jakautuneet kauniiden naisten parissa samalla tavalla kuin muillakin naisilla.)

Ihmislajilla pariutumisessa on useimmiten kyse sellaisen luottamuksen ja yhteiselämän luomisesta, joka tuottaa jatkuvaa vastavuoroista anteliaisuutta. Siksi älykkyys, ystävällisyys, avoimuus, huumorintaju ja mielenkiintoinen persoonallisuus ovat kumppanissa niin haluttuja piirteitä.


tiistai 12. maaliskuuta 2013

Kuka menestyy ja miksi?


Iltalehdestä kyseltiin biologista näkökulmaa siihen, miksi toiset ihmiset menestyvät toisia paremmin. Seuraavassa pikaiset ja kieltämättä sekavat pohdintani aiheesta. Juttu ilmestyi 11.3.

Miksi osa ihmisistä siis menestyy – mitattiinpa menestystä taloudellisilla tekijöillä, hyvillä ihmissuhteilla tai vaikkapa lastenlasten määrällä? Monille on yllättävää, että ympäristötekijät ratkaisevat, missä määrin perinnölliset tekijät vaikuttavat yksilöiden välisiin eroihin vaikkapa juuri menestymisessä. Jos lähtökohdat ovat kaikille samanlaisia, yksilöiden väliset erot johtuvat enemmän eroista geeniperimässä. Jos kaikki saavat vaikkapa saman määrän samantasoisia soittotunteja, ne joilla on lahjoja soittamiseen, tulevat parhaimmiksi. Jos kasvuympäristöt taas ovat täysin erilaisia, geneettisten erojen merkitys pienenee. Ne, jotka saavat eniten ja parhaimpia soittotunteja, ovat parempia soittajia kuin ne, jotka tunteja eivät saa.

Menestys perustuukin suurelta osin siihen, mitä muut tekevät. Tähän liittyen biologiassa puhutaan usein tiheydestä riippuvasta valinnasta (frequency-dependent selection). Jokin strategia voi esimerkiksi olla menestyksekäs vain, jos se on riittävän harvinainen. Jos useimmat maksavat matkalippunsa siten, että lippuja ei kannata kovin usein tarkastaa, vapaamatkustaminenkin voi olla menestyksellinen strategia. Sama pätee rikollisuuteen. Usein kyse ei ole varsinaisesta tasapainotilanteesta vaan jatkuvasta heiluriliikkeestä; jos vapaamatkustus lisääntyy, myös paineet lipuntarkastajien määrän tai valtuuksien lisäämiseksi kasvavat.

Tiedetään, että älyllisten kykyjen ja tuoreen tutkimuksen mukaan jopa joidenkin persoonapiirteiden suhteen miesten välinen vaihtelu on naisia suurempaa. Molemmissa ääripäissä – vaikkapa introverteissa ja ekstroverteissä – on siis enemmän miehiä. ”Paljon lupauksia ja paljon idiootteja”, kuten miessukupuolta joskus on luonnehdittu. Tämä seikka yhdessä tiheydestä riippuvan valinnan kanssa selittänee osan siitä, miksi miehet ovat yliedustettuina vaikkapa taloudellisten huippumenestyjien ja myös rikollisten joukossa. (Biologeja on joskus syytetty jonkinlaisesta tasapäistämisestä tai normatiivisuudesta. Kuitenkin nimenomaan biologia tunnistaa yksilöiden väliset erot esimerkiksi kilpailullisuudessa tai lisääntymisstrategioissa.)

Erikoistumisen ja työnjaon yksilölle suomat hyödyt perustuvat siis pitkälti muiden valintoihin. Mitä mutkikkaammaksi yhteiskunta ja elämän materiaalinen perusta on tullut, sitä enemmän yksilölle on syntynyt mahdollisuuksia ja valinnanvaraa menestyä jollakin erikoisalalla. Ja mitä enemmän alalla vaaditaan osaamista, omistautumista ja kouluttautumista, sitä menestyneempinä kyseisen alan ammattilaisia yleensä pidetään. Töitä, joita kaikki voivat tehdä, ei arvosteta – etenkään palkan muodossa. Toisaalta kuten vapaamatkustuksessa, myös erikoistumisessa on kyse tasapainotilojen muutoksista: jos yhä useampi työskentelee tietotekniikan tai sosiologian parissa, putkimiehen tai kokin ansiot ja arvostus saattavat nousta. Nuorille tällaiset rajattomat ammatinvalintamahdollisuudet luovat tietysti kovia paineita. Oman alan löytämisessä tarvittaisiin omien lahjojen tunnistamisen lisäksi ennustajanlahjoja.

Julkisuuden perusteella yritysmaailmassa menestyneimmiltä vaikuttavat ne, jotka yleisesti hyväksytyillä tavoilla osaavat hyväksikäyttää ihmisaivojen palkitsemisjärjestelmiä; esimerkiksi mitä koukuttavamman tietokonepelin osaat tehdä, sitä menestyneempi olet. (Toisaalta pelimaailmassa on käymässä samoin kuin nettipornossa: pelaaminen on edelleen vangitsevaa, mutta ilmaistarjontaa on jo niin paljon, että alalla on yhä vaikeampi rikastua.) On kuitenkin huomattava, että menestyksen julkisuuskuva ei ole kaikki kaikessa. Vapaissa demokratioissa yritysten ja täten yritysjohtajien menestyminen perustuu edelleen osittain vastaaviin seikkoihin kuin yksilön menestyminen pari- ja ystävyyssuhteissa. Tarvitaan rehellistä, avointa ja vastavuoroista kaupankäyntiä. Yritysmaailmassa tietysti sallitaan kilpailullisuus ja siihen yksilöitä myös kannustetaan – ja toisinaan johtaja on narsistinen sosiopaatti –, mutta muista piittaamaton ahneus tai häikäilemättömyys herättää lähes aina suurta närkästystä. Ihmisellä onkin taipumuksia pyrkiä pitämään suurimpia epäoikeudenmukaisuuksia aisoissa – kuitenkin niin, että samalla ei tuhota työmotivaatiota ja vapautta etsiä menestystä.

Lehden esittämä jatkokysymys koski ns. Matteus-vaikutusta eli vaikkapa parhaimpien oppimisympäristöjen kasautumista niille, joilla jo valmiiksi on parhaat edellytykset. Vastaukseni oli lähinnä spekulointia. En esimerkiksi tiedä, onko kukaan kunnolla tutkinut, minkä verran perheet käyttävät aikaa ja muita resursseja lahjakkaan tai vähemmän lahjakkaan lapsen opastamiseen. Kaikki riippunee perheestä. Joissakin perheissä oppimisvaikeuksista kärsivään lapseen satsataan kaikki liikenevät resurssit. Tilanteesta riippuen vanhemmat pystyvät monesti myös auttamaan vaikkapa lukivaikeuksista kärsivää lasta itse. Toisaalta perheissä tietysti pyritään tukemaan lahjakastakin lasta, mutta aina perheen oma osaaminen tai varallisuus eivät erityislahjakkuuden tukemiseen riitä. Aina lahjakkuutta ei edes tunnisteta tai haluta tuoda esiin. Osa vanhemmista on myös mieluummin liian varovainen ja vaatimaton, jotta ei aiheuta lapselle paineita, liian raskasta lapsuutta tai friikin leimaa koulussa. Perheiden lisäksi opettajatkin ovat hyvin erilaisia siinä, auttavatko he mieluummin lahjakasta vai vähempilahjaista lasta. Perheiden ja oppimisympäristöjen sekä tarvitun tuen erilaisuuden takia on vaikea arvioida, missä määrin lahjakkaita tuetaan muita enemmän.

ps. 18.3. Eräs lukija laittoi palautteena otteen kirjasta Willpower (R. F. Baumeister & J. Tierney) ja kommenttinsa siihen.


However you define success—a happy family, good friends, a satisfying career, robust health, financial security, the freedom to pursue your passions—it tends to be accompanied by a couple of qualities. When psychologists isolate the personal qualities that predict “positive outcomes” in life, they consistently find two traits: intelligence and self-control. So far researchers still haven’t learned how to permanently increase intelligence. But they have discovered, or at least rediscovered, how to improve self-control.
On lohdullista tietää, että tahdonvoimaa voi kehittää ja siten vaikuttaa menestykseensä varsinkin, jos ei ole syntyjään kovin välkky.


perjantai 1. maaliskuuta 2013

Sukupuolista ja niiden tutkimisesta




Vihreä Lanka –lehden välissä ilmestyvän Rönsy-liitteen toimittaja pyysi vastaamaan viiteen sukupuolia ja sukupuolentutkimusta koskevaan väitteeseen. Tässä pidemmät versiot vastauksestani. Tiivistetty juttu ilmestyi 1.3.2013.

Väite 1) "Naiseksi kasvetaan, ei synnytä". Sukupuoli on sosiaalinen konstruktio.

Biologiassa sukupuolen määritelmä on selkeä. Se, jolla on isommat sukusolut, on naaras, ja se, jolla on pienemmät, on koiras/uros. Määritelmä on oivallinen, koska se kattaa kaikki suvullisesti lisääntyvät lajit. Se ei myöskään ole ristiriidassa sen kanssa, että toisinaan joku kokee syntyneensä väärään sukupuoleen. Pääsääntöisesti sukupuolikromosomit, sukuelinten rakenne, hormonitasot, identiteetti ja seksuaalinen suuntautuminen eivät kuitenkaan vaihtele yksilöiden välillä satunnaisesti vaan systemaattisesti tietynlaisina ryppäinä, kaikissa kulttuureissa ja kaikilla lajeilla.

Väite 2) "Naiset ovat Venuksesta ja miehet Marsista".

Selkeimmillään sukupuolten väliset erot ovat fyysisissä ominaisuuksissa. Jos otetaan satunnainen ryhmä miehiä ja naisia, nainen on harvoin ryhmän paras kuulantyöntäjä. Henkisissä ominaisuuksissa taas on eniten päällekkäisyyttä. Tämän takia on ylipäätään mahdollista, että synnynnäisistä sukupuolieroista akateemisessa maailmassa edelleen kiistellään. Yllätyksettömästi keskimääräiset erot ovat suurimpia lisääntymiseen liittyvissä piirteissä (eroista lisää täällä). Tiedetään myös, että useiden ominaisuuksien suhteen miesten kesken on enemmän vaihtelua siten, että molemmissa ääripäissä on aavistuksen enemmän miehiä. ”Paljon lupauksia, paljon idiootteja”, kuten miessukupuolta joskus on luonnehdittu.

Väite 3) Sukupuolia on yhtä monta kuin ihmisiäkin.

En keksi syitä, miksi sukupuoli kannattaisi määritellä samaksi kuin yksilö. Mitä se palvelisi? Ihmisten toki pitäisi suhtautua toisiinsa yksilöinä, ei ryhmän edustajana, mutta lennokkaat määritelmät eivät tässä auta. Tiede ei myöskään ota kantaa, onko hyvä vai huono asia, että suurin osa ihmisistä pitää itseään naisena tai miehenä ja että yleensä se vastaa yksilön biologista sukupuolta.

Väite 4) Sukupuolen tutkimus on politiikkaa, ei tiedettä.

Sukupuolentutkimus on siinä määrin tieteellistä kuin siinä esimerkiksi pyritään empiirisen aineiston perusteella kumoamaan (tai vahvistamaan) hypoteeseja ja teorioita. Poliittista ala on siinä määrin kuin sen teoriarakenteita ja etenkin tuloksia ohjaa pyrkimys vaikuttaa maailman asioihin. Näillä perustein suuri osa takavuosien naistutkimuksesta ei saa puhtaita papereita. On kiusallista, että naistutkimuksen oletettiin edistävän naisten oikeuksia, kun se samanaikaisesti ohjasi nuoria ja lahjakkaita naisia tyhjänpäiväiseen sanaleikittelyyn. Koska ala tällä tavoin marginalisoi naisia ja sukupuolinäkökulmaa entisestään, 1990- ja 2000-lukujen naistutkijat lakkauttaisivat alan itse, jos he olisivat johdonmukaisia.

Väite 5) Sukupuolten tasa-arvo on saavuttamaton utopia.

”Samasta työpanoksesta sama palkka” on eräs tasa-arvon määritelmä. Se on myös helppo toteuttaa. Lisäksi kannatan tasa-arvoisia mahdollisuuksia kaikille, vaikka sellaisenaan vaatimus onkin epätarkka: riittääkö, että lähtötilanne on kaikille sama vai pitääkö kaikilla kirjaimellisesti ja kaikissa elämänvaiheissa olla samanlainen mahdollisuus menestymiseen? Mistä lähtötilanteesta siis puhutaan?
   On yleisesti hyväksyttyä, että työnantaja ei saa valita työntekijää sukupuolen perusteella. Asiaa voidaan kuitenkin tarkastella myös työpaikkojen yleisen jakautumisen kannalta. Tällöin toisinaan ajatellaan, että työpaikat tai uralla eteneminen eivät saa olla yhteydessä sukupuoleen. Tämä näkemys on vaativampi, sillä työpaikkojen jakautuminen tai urakehitys saattavat olla yhteydessä sukupuoleen muista syistä kuin työnantajan tekemistä sukupuolipäätöksistä. Kysymys on ikiaikainen: missä määrin valtiolla on oikeus puuttua yksilöiden – työntekijöiden tai työnantajien – päätöksiin. Riippumatta siitä, miten yhteiskunta tämän kysymyksen ratkaisee, taloudellisen tasa-arvon ja vapauden välillä on aina ristiriitaa (ks. samasta ristiriidasta suhteessa perintöveroon).

maanantai 25. helmikuuta 2013

Torjunta ja vaistotoiminnat


Seuraava kirjoitukseni ilmestyi Tieteessä tapahtuu 1/2013 -lehdessä.


Esittelin Tieteessä tapahtuu 5/2012 –lehdessä evoluutiopsykologian ja Edvard Westermarckin näkemyksiä sukusiitoksen välttämisestä. Petter Portin kysyy tähän liittyen tärkeitä tarkennuksia (Tieteessä tapahtuu 6/2012): mitä käyttämäni ilmaus ”käänteinen leimautuminen” tarkoittaa ja miten se eroaa psykoanalyyttisesta ”torjunnasta”?
   Kuvasin termillä käänteinen leimautuminen (reverse imprinting) sitä vastenmielisyyden tunnetta, jota varhaislapsuuden läheisyys synnyttää siskoihin ja veljiin, isiin ja tyttäriin sekä äiteihin ja poikiin, jos nämä ajattelevat keskinäistä seksiä. Kuten todettua, maailmalla ilmiötä kutsutaan Westermarck-efektiksi. Kyse on luonnonvalinnan suosimasta taipumuksesta, joka on suojannut esivanhempiamme sisäsiitoksen haitoilta. (Yleensä leimautumisella tarkoitetaan joidenkin lintulajien poikasten taipumusta seurata emoaan kuoriutumisen jälkeen. Jos muna on siirretty haudottavaksi vieraan lajin pesään, kuoriutuva poikanen saattaa leimautua kasvattiemoonsa niin, että kasvettuaan aikuiseksi se pyrkiikin parittelemaan vain kasvattilajinsa edustajan, ei oman lajinsa kanssa. Käyttämäni ”käänteistermi” pyrki siis tämän kankeahkon analogian avulla valaisemaan inestiaversion luonnetta.)
   Psykoanalyysi sen sijaan esitti, että insestikiellot tuottaisivat ”torjunnan” eli insestisten halujen puutteen. Alalla siis biologian vastaisesti spekuloitiin, että ihmiseltä löytyisi luontainen halu insestiin, joka sitten kulttuuristen kieltojen voimalla työnnetään alitajuntaan. Tämä ei muistuta etäisestikään Westermarckin teoriaa sukupuolisesta aversiosta ja siihen liittyvästä rankaisuhalusta, joiden takana, kuten todettua, on runsas empiirinen todistusaineisto.
   Psykoanalyyttinen ajatus alitajuntaan torjutuista traumoista on taas eri asia. Siinäkin on kyse epätäsmällisestä ja tästä syystä vaikeasti kumottavissa olevasta teoriasta. Voidaan myös kysyä, miksi ihminen olisi varustettu torjuntamekanismilla, joka saa hänet torjumaan/unohtamaan eloonjäämisen kannalta tärkeitä, vaikkakin traumaattisia tapahtumia. Evoluution olettaisi pikemminkin suosivan niitä, jotka ovat hyviä muistamaan tuskallisia tapahtumia. Ahdistus lienee traumaattisten muistojen koko pointti: sen avulla pystymme välttämään vaarallisia paikkoja, tilanteita ja henkilöitä. Freudilainen ajatus, että luonto antoi meille hälytyssignaalin – muiston herättämä ahdistus – ja sitten laittoi hälytykselle vaimentimen – torjunta –, jotta emme kärsisi hälytyksen tuomasta epämukavuudesta, on yksinkertaisesti epäjohdonmukainen. Lisäksi vaikka vaimentimen esitettiin suojaavan ihmistä, se piti kuitenkin psykoanalyysin mukaan terapialla poistaa. Toisin sanoen, vaikka luonto tuotti suojamekanismin muistojen traumaattisuutta vastaan, psykoanalyytikko ei nähnyt ongelmia tämän suojan tuhoamisessa. Traumateoriaa voidaankin pitää malliesimerkkinä ”hyvästä” terapeuttisesta teoriasta, lähes liikeideasta: sekä traumaattiset muistot että niiden torjunta vaativat hoitoa.
   Vaistoista Portin sanoo olevansa taipuvainen ajattelemaan, että niitä ei tavata ihmisellä lainkaan. Kyse on tietysti vaiston, vaistomaisen ja vaistonvaraisen määritelmistä. Mikäli termeillä tarkoitetaan lajille sisäänrakennettuja tai synnynnäisiä taipumuksia johonkin lajille tyypilliseen ja yleiseen käyttäytymiseen, ihmisellä voidaan sanoa jopa olevan enemmän ja monimutkaisempia vaistoja kuin muilla eläimillä. Portinkaan tuskin pitää ihmisvauvaa tyhjänä tauluna, jolla ei ole vaikkapa nisän imemiseen liittyvää vaistoa. Ja jos myönnetään, että simpanssiserkuillamme on vaistoja, pitäisi pystyä perustelemaan, miksi ja miten ihminen olisi vaistonsa kadottanut. Ihmisen ylivertainen oppimiskyky ei suinkaan ole poistanut tarvetta vaistonkaltaisille valmiuksille, vaan oppiminen päinvastoin pitkälti nojaa niihin. Oppiminen olisi siis mahdotonta ilman joukkoa ennakkokäsityksiä siitä, mikä on oppimisen arvoista. Jopa ihmisen moraalitunteiden kirjoa ja valmiuksia moraaliseen käyttäytymiseen voidaan pitää vaistonkaltaisina reaktioina – jotka saattavat vastata jopa silmän rakenteen mutkikkuutta.
   Vaiston tai vaistonvaraisen määritelmä on kaikesta huolimatta häilyvä: kaikissa ominaisuuksissa on kyse synnynnäisyyden asteesta, ei joko tai -ominaisuudesta. Siksi koko termi ei monissa tapauksissa ole mielekäs, käyttäytymistä kun ei voida selkeällä tavalla jakaa opittuun ja synnynnäiseen. Voidaan toki sanoa, että jotkin ominaisuudet ovat synnynnäisempiä kuin toiset, mutta synnynnäisetkin piirteet – anatomisista piirteistä vaistotoimintoihin – vaativat aina tiettyjä ympäristötekijöitä kehittyäkseen. Esimerkiksi ihmisen kielikykyyn kuuluu joukko synnynnäisiä valmiuksia, jotka muilta lajeilta näyttävät puuttuvan. Silti kielen oppiminen vaatii, että lapsuusympäristössä puhutaan jotakin kieltä. Tietyn kielen, vaikkapa suomen, oppiminen taas vaatii, että ympäristössä puhutaan juuri tätä tiettyä kieltä. Suomen oppiminen on siis vähemmän synnynnäistä kuin ylipäätään kielen oppiminen. Kielikyvyn universaaliuden vuoksi on perusteltua puhua kielivaistosta mutta ei suomenkielenvaistosta.

tiistai 19. helmikuuta 2013

Sukulaisuus ja sukulaisten auttaminen


Toisinaan kuulee sanottavan, että yksilöllä on 50 prosenttia vaikkapa oman isänsä geenejä. Toiset taas väittävät, että ihmisen geenit ovat 98,5 prosenttisesti samoja kuin simpansseilla. Miten tämä on mahdollista? Eikö oma isä muka ole läheisempää sukua kuin simpanssi? Kyse on luonnollisesti eri asioista, aivan kuten geenikin voidaan määritellä monella tavalla. Oletetaan, että meillä on kaksi kappaletta samaa keskiajalla käsinkirjoitettua (eli väistämättä jonkin verran erilaista) kirjaa. Tällöin voimme verrata niiden samankaltaisuutta monen eri asian suhteen. Missä määrin vaikkapa kirjan kappaleet tai luvut ovat identtisiä? Tai minkä verran sanat eroavat toisistaan? Tai yksittäiset kirjaimet?

Samalla tavoin on mahdollista päästä eri lukemiin geneettisen sukulaisuuden kohdalla. 50 prosenttia tai 98 prosenttia yhteistä eivät tarkoita mitään, jos ei ole määritelty verrattavien yksiköiden kokoa. Jos vaikkapa verrataan kokonaisia kromosomeja, yhteinen prosenttiosuus on nolla, koska pienikin ero missä tahansa kromosomin kohdassa tekee kromosomit erilaisiksi. Richard Dawkins kirjoittaa:

Usein mainittu luku noin 98 prosenttia ihmisen ja simpanssien yhteiselle geneettiselle materiaalille ei oikeastaan viittaa kromosomien lukuihin eikä kokonaisten geenien lukuihin, vaan DNA:n ”kirjainten” lukuihin (teknisesti emäspareihin), jotka vastaavat toisiaan ihmisen ja simpanssin vastingeeneissä. Tässä on kuitenkin sudenkuoppa. Jos geenit asetetaan rinnakkain naiivisti, puuttuva (tai lisätty) kirjain, ei niinkään virheellinen kirjain, johtaa siihen että seuraavat kirjaimet eivät vastaa toisiaan, koska tässä tilanteessa  kaikki siirtyvät yhden askeleen verran (siihen saakka että vastakkainen virhe palauttaa ne taas oikeaan tahtiin). On selvästi epäreilua päästää poikkeavuudet kasvamaan tällä tavalla.

Mikäli DNA:ta todellakin luettaisiin kuin piru Raamattua, lajien sukulaissuhteet jäisivät todella pieniksi. Oikeastaan tällöin tulisi mahdottomaksi verrata vaikkapa ihmistä ja simpanssia, koska niillä on jopa eri määrä kromosomeja. Mutta koska simpanssin geenien vastinpareja voidaan helposti löytää ihmiseltä – vaikka ne olisivatkin evoluutiossa ajautuneet eri kromosomeihin – vertailu on tehtävä menetelmällä, joka löytää nämä vastaavuudet. (Ihmisellä on 23 kromosomiparia ja simpansseilla ja gorillalla 24. Ihmisen kromosomi numero kaksi on simpanssilla kahtena osana.)

Yksi ratkaisu on verrata eri lajien DNA-rihmojen yhteensopivuutta samassa liuoksessa. Jos eri lajien rihmat ovat hyvin samanlaisia, niiden erottamiseen tarvitaan suurempia lämpötiloja. Ja jos rihmat ovat hyvin erilaisia kuten vaikkapa ihmisellä ja kengurulla, rihmat erkanevat toisistaan helpommin. Emäsparit ovat kuin vetoketju, joka on sitä heikompi, mitä enemmän siitä puuttuu hampaita. Toinen ja huomattavasti kalliimpi menetelmä on lukea geenien emäsjärjestys suoraan ja sitten verrata eri lajien kirjainjonojen samankaltaisuutta. Menetelmän kalleuden vuoksi tällöin on yleensä tyydyttävä pieniin osiin koko genomista.

Eri lajien välisissä sukulaisuuksissa on siis kyse DNA:n emäsjärjestyksen samankaltaisuudesta. Sitä voidaan kuvata kaaviolla, johon voidaan tarvittaessa mahduttaa vaikka kaikki maailman lajit. Menetelmän toimivuudesta kertoo se, että geneettisiä sukulaisuussuhteita koskeva aineisto on kiistatta osoittautunut yhteensopivaksi muunlaisten aineistojen kanssa (fossiilit, anatomiset erot jne.).

Puhuttaessa lajin sisäisestä sukulaisuudesta tarkoitetaan aivan eri asiaa. Sukulaisuutta mittaavat lukemat kertovat ainoastaan sen, millä todennäköisyydellä yksi geeni on periytymishistoriasta johtuen sama kuin vaikkapa isällä (50%) tai isoäidillä (25%). Näin esimerkiksi lapsen sukulaisuusprosentiksi omaan sisarpuoleensa saadaan 25 (sillä vain toinen vanhemmista on yhteinen). Mutta koska on kyse samasta lajista, eivätkö loputkin geenit ole hyvin pitkälti samanlaisia? Miten luonnonvalinta on muka voinut tuottaa lämpimät perhetunteemme, kun geneettiset erot ovat väkisinkin melko pieniä? Biologithan selittävät sukulaisavun evoluutiota nimenomaan jaettujen geenien avulla.

Kuvitellaan, että yksilöiden väliset erot ovat tavallista pienempiä. Populaatio on vaikkapa vahvasti sisäsiittoinen niin, että 99 prosenttia kenen tahansa geeneistä on identtisiä kenen tahansa muun geenien kanssa. Sukulaisten kautta toimiva luonnonvalinta toimii kuitenkin edelleen. Periytymisen kautta tulee aina varmasti samat geenit, mutta muut geenit ovat samoja vain 99 prosenttisesti. Kuinka paljon luonnonvalinta voi saada aikaan populaatiossa, jossa 99 prosenttia geeneistä on samanlaisia? Varmasti jonkin verran; vähemmän tietysti kuin jos geenit olisivat 90 prosenttisesti samanlaisia, ja enemmän, jos 99,9 prosenttia geeneistä olisi samanlaisia. Keskeistä on, että luonnonvalinnalla on mahdollisuus toimia, jos yksilöiden välillä vain on geneettisiä eroja. Ja pienetkin erot riittävät, jos tilaisuuksia ja aikaa on tarpeeksi.

Kun siis arvioidaan sukulaisaltruismin kautta leviävien geenien vaikutusta, pelkkä sukulaisuusprosentti ei riitä. Pitää huomioida myös populaation keskimääräinen sukulaisuusaste. Tämä laajennus on perusteltu, sillä jos populaatio on jo läheistä sukua (esim. sisäsiittoinen), perheenjäsenten suosimisesta koituu luonnonvalinnan silmissä yksilön geeneille vähemmän etua. Monesti onkin niin, että liikkuminen ryhmien välillä on sen verran rajoittunutta, että vuorovaikutuksessa olevat yksilöt ovat väistämättä geneettisesti samankaltaisia. Tästä syystä kokeellisen biologian harjoittajat joutuvat sukulaisuusarvioissaan käyttämään työläämpiä menetelmiä, niin kutsuttuja molekyylimarkkereita. Maallikoille ja aloitteleville biologeille taas useimmiten riittää yhteiseen edeltäjään perustuva sukulaiskerroin.

Toisinaan teoria sukulaisvalinnasta (kin selection) esitetään hieman virheellisesti väittämällä, että sukulaisvalinnan takia eläimillä olisi taipumus olla avuliaita niitä kohtaan, joilla on paljon samoja geenejä. Erhe perustuu usein laiskuuteen kuvata teoriaa kunnolla. On nimittäin selvää, että kun sukulaisvalinnan teoriaa sovelletaan avuliaisuuteen, se koskee vain ja ainoastaan avuliaisuuden takana olevia geenejä. Muilla geeneillä ei ole tässä tarkastelussa roolia. Useimmilta ihmisiltä ja monilta muiltakin lajeilta mitä ilmeisimmin löytyy esimerkiksi samat maksan kehittymistä ohjaavat geenit. Silti minun maksageenini eivät piittaa sinun maksageeniesi hyvinvoinnista.

Toisin sanoen sukulaiskerroin on yhteydessä altruismiin sen takia, että kerroin paljastaa, millä todennäköisyydellä nimenomaan altruismigeeni on yhteinen. Sukulaiskertoimen avulla voidaankin hyvin nähdä, että vaikkapa sisaruksia kohtaan tunnettu altruismi voi helposti kehittyä sukulaisvalinnan avulla, mutta että serkkuihin kohdistuvan altruismin kehittyminen on selvästi vaikeampaa. Sukulaisvalinnan tai siihen liittyvän kokonaiskelpoisuuden (inclusive fitness) teoria ei siis tarkoita, että yksilölle olisi kehittynyt taipumus uhrata henkensä yhdeksän serkkunsa puolesta, kuten joskus populaaristi vitsaillaan. Se kertoo vain, että luonnonvalinta voisi suosia sellaista käyttäytymistä ohjaavaa geeniä.

Pahimmilta väärinkäsityksiltä on helppoa välttyä, kun muistaa seuraavat seikat:

1) Teoria sukulaisuussuhteet huomioivasta luonnonvalinnasta ei varsinaisesti pyri kuvailemaan altruistista käyttäytymistä. Sukulaisvalinta ei siis ole psykologinen teoria.

2) ”Altruismigeeni” ei ohjelmoi yksilöä toimimaan älykkäästi altruismigeenin puolesta. Se vain määrittelee joitakin yleisiä käyttäytymissääntöjä, kuten esimerkiksi ”ruoki ammottavia kitoja pesässä, jossa elät”. Kun siis näemme eläinten suosivan sukulaisiaan, emme näe synnynnäistä altruismitaipumusta, joka perustuu eläimen tekemiin havaintoihin jaetuista geeneistä. Sen sijaan eläimet suorittavat ”ohjelmia”, jotka kehottavat altruismiin sellaisia yksilöitä kohtaan, jotka lajin evoluutiohistoriassa riittävän usein ovat olleet sukulaisia (tai vaihtoehtoisesti tehneet altruistille tai altruistin sukulaiselle vastapalveluksia, ks. alla). Sukulaisvalinta siis toimii, vaikka yksilö ei tietäisi omia sukulaisiaan: riittää, että se käyttäytyy kuin tämän tietäisi.

Koska omiin jälkeläisiin kohdistuvat tunteet ovat niin voimakkaita ja koska teoria vaikuttaa niin yksinkertaiselta, sukulaisvalinta voi tulla varomattomalle ajattelijalle liian houkuttelevaksi. Tällöin vaihtoehtoisia polkuja altruismin kehittymiseen ei kenties tule riittävästi pohdittua. Ache-intiaaneilla on esimerkiksi havaittu, että vaikka sukulaisia yleisesti ottaen suositaan ruoka-avun antamisessa, sellaiset sukulaiset saivat enemmän, jotka olivat aiemmin auttaneet kyseistä ruokakuntaa. Apu ei siis mennyt niille sukulaisille, joita se olisi eniten hyödyttänyt. Tämänkaltainen syrjivä altruismi selittyy sukulaisuuden sijasta vastavuoroisuudella, eli periaatteella ”raavi minun selkääni niin minä raavin sinun”. (Tätä aihetta tarkastellaan erityisen perusteellisesti Ihmisluonto –kirjassa).

torstai 24. tammikuuta 2013

Elokuvien neito pulassa


Taannoin joku kysyi minulta Neito pulassa –ilmiöstä, etenkin kirjallisuudessa ja elokuvissa. Miksi nuori nainen toisinaan näyttää täysin tahallaan heittäytyvän avuttomaksi? En tiedä, onko kukaan kunnolla pohtinut teemaa. Minulla on joukko tuoreita kirjoja, joissa fiktiota katsotaan evolutiivisesta näkökulmasta, mutta pikaisen vilkaisun perusteella aihetta ei kuitenkaan käsitellä niissä. (On myös huomattava, että ainakin nykyelokuvat ja -sarjat sisältävät myös täysin päinvastaisia teemoja, vahvoja ja itsenäisiä naisia.)

Ensimmäisenä selitysmahdollisuutena tulee mieleen, että Neito pulassa -tilanteiden avulla mieshahmo saa tilaisuuden osoittaa sekä kykynsä että halunsa investoida naiseen (ja ehkä myös perheeseen). Kenties käsikirjoittaja/kirjailija tiedostamattaan olettaa, että jos naisen avuttomuus herättää miehen suojeluhalun, se on katsojille/lukijoille uskottava signaali miehen sitoutumisesta ja perhehoivasta. Loistavaa materiaalia kiinnostavaan fiktioon siis; uhrautuvaa ritarillisuuttahan on vaikea teeskennellä.

Arkikokemusteni mukaan yksilöiden välinen vaihtelu on myös suurta: osaa miehistä ärsyttää naisen heittäytyminen avuttomaksi, osalla se ei juuri herätä tuntemuksia ja osalla herää suojeluhalu. Osalle naisista avuttomaksi lapseksi heittäytyminen näyttää taas olevan ”strategia” – tiedostettu tai tiedostamaton –, jolla pyritään selvittämään miehen suojeluhalu. Tarkoitus voi myös olla emotionaalisin keinoin ”kiristämällä” saada haluamansa. Ja voipa nainen toki vain luoda miehelle tilaisuuden antaa positiivista huomiota.

Yleisesti ottaen fiktion viehätys riippuu suurelta osin sitä, miten siinä käsitellään yksilön keskenään ristiriitaisia mieltymyksiä – esimerkiksi naisen halua avuliaaseen ja investoivaan koti-isään sekä seksuaalisesti kiinnostavampaan (ja mahdollisesti geneettisesti laadukkaampaan) komistukseen. Lisäksi pariutumista käsittelevässä fiktiossa pitää tietysti käsitellä miesten mieltymyksiä, sukujen mieltymyksiä sekä yleistä markkinatilannetta ja yksilöiden markkina-arvojen muutoksia. Ja koska muidenkin mieltymykset voivat olla sekä keskenään että itsensä kanssa ristiriitaisia, tuntuu, että fiktiossa on suorastaan pakko luoda stereotyyppisiä Neito pulassa –tilanteita. Miten sitoutumisteemaa muutoin voitaisiin yhtä kätevästi käsitellä?