Parinvalinnasta

Vauva-lehden toimittaja haastatteli juttua varten. Aiheena oli muun muassa se, mitä nainen/mies etsii kumppaniltaan, ja toiseksi onko parinvalinta biologian näkökulmasta vain tarvetta löytää mahdollisimman hyviä geenejä lapsille. Ohessa on pohdintojani, jotka perustuvat pitkälti Rakkauden evoluutio -kirjaan.

Ihminen on pitkiä parisuhteita muodostuva olento. Meillä on (seksitarpeen lisäksi) voimakas halu ja taipumus etsiä omaa rakastettuamme. Nämä tunteet riittävät selitykseksi sille, miksi paria haemme tai mitä hänessä etsimme. Meillä on siis taipumus rakastua ja haluamme olla rakastetun lähellä. Mutta miksi tällainen taipumus on ihmiselle kehittynyt?

Hyvin harva nisäkäs muodostaa pitkiä parisuhteita - vain muutama prosentti - joten ilmiö suorastaan vaatii selitystä. Muille pelkkä seksinhimo näyttää riittävän. Miksi siis rakastumme - tai toisaalta tunnemme mustasukkaisuutta tai seksuaalista inhoa? Miksi olemme enemmän lintujen kaltaisia parinmuodostuksessamme? Kysymys voidaan asettaa myös toisin: miksi ihmiskoiras ottaa osaa jälkeläisten/perheen hoivaamiseen?

Pohdittaessa, mitä parisuhteesta evolutiivisessa mielessä haetaan, pitääkin tarkkaan ottaen vastata kysymykseen, mihin tarkoitukseen ja millaisissa oloissa perhetunteemme ovat kehittyneet.

Suurin osa pitkille parisuhteille annetuista selityksistä liittyy siihen, että ihmislapsi on niin pitkään niin avuton. Vauva tarvitsee monta vuotta jatkuvaa hoivaa eikä se pysty elättämään itseään vuosikausiin. Mitä ilmeisimmin ihmisen evoluutioympäristössä sellaiset vauvat selvisivät muita paremmin, jotka saivat hoivaa sekä isältä että äidiltä - sekä molempien suvuilta.

Toinen ja harvemmin esitetty selitys ei niinkään liity lapsen eloonjäämiseen vaan siihen, kuinka hedelmällinen perhe on. Teorian mukaan nainen on miehen voimavarojen avulla takia pystynyt suuntaamaan enemmän omia resurssejaan siihen, että hän tulisi uudelleen hedelmälliseksi sen sijaan, että hän olisi investoinut jo syntyneisiin lapsiin. Toisin sanoen miehen hoiva on saattanut kehittyä lapsen hyvinvoinnin sijaan/lisäksi ylläpitämään ”lisääntymisyksikön” hedelmällisyyttä.

Biologit ovat jonkin verran erimielisiä, mikä on näiden tekijöiden merkitys isän antaman hoivan (eli parisuhteen) evoluutiolle. Selvää kuitenkin on, että tekijät eivät sulje toisiaan pois. (Parisuhdetaipumusta selittänevät myös ihmisnaaraiden valikoivuus - he ovat taitavia arvioimaan koiraiden luotettavuutta - ja kumppanien mustasukkaisuus kumppaneistaan - vapaita naaraita ei juuri ole ollut tarjolla. Nykyisen kaltaisia sinkkumarkkinoita ei evoluutioympäristössä ollut, vaan kaikki hedelmälliset naiset olivat jo jonkun vaimoja tai vielä perheen ja suvun valvovan silmän alaisina.)

Eräs haastattelun aihe koski myös sitä, onko olemassa universaalia "hyvää miestä" vai onko kyse pikemminkin osapuolten yhteensopivuudesta? Tiedetään, että on olemassa joitakin universaalisti haluttuja ja ilmeisesti hyvästä perimästä kertovia piirteitä, mm. symmetrisyys. Kaikki eivät kuitenkaan voi saada kaikkein laadukkainta yksilöä. Jos halu kohdistuisi vain häneen, jäisi äkkiä lapsettomaksi. Emme voi olla sellaisten yksilöiden jälkeläisiä. Meille onkin kehittynyt kyky arvioida oma asemamme pariutumismarkkinoilla, joka sitten suuntaa sitä, millaisiin yksilöihin rakastumme tai keitä kohtaan tunnemme inhoa. Rakastunut onkin oikeastaan hyvin tarkkanäköinen. Hänen kannattaa nähdä kumppanissaan hyviä ominaisuuksia, joita muut eivät näe. Toisin sanoen rakastumisen takia tuntuu siltä, että emme parinvalinnassamme tee myönnytyksiä, vaikka kaikki eivät voi kuvankaunista ja hyväluontoista miljonääriä saadakaan.

Koska kyse oli Vauva-lehdestä, eräs teema haastattelussa koski vauvakuumetta ja sen merkitystä parinvalinnalle ja kumppanimieltymyksille. Hakeeko vauvakuumetta poteva erilaista kumppania kuin etsiessään pelkkää seksikumppania?

Ihmisnaaraan vauvakuumeesta on olemassa hyvin vähän tutkimusta, puhumattakaan kumppanimieltymyksistä sen aikana. Näyttää kuitenkin siltä, että koiras, joka naaraan silmissä on sopiva isä lapselle, on samalla ainakin jollakin tavalla seksikäs koiras. Naaraan tunteet ovat mitä ilmeisimmin kehittyneet sekä hakemaan mahdollisimman hyviä geenejä että hyvää hoivaa lapselle ja perheelle. Olosuhteista riippuu jonkin verran, minkä verran kumpaakin painotetaan. Yleensä kompromissit ovat pakollisia, mutta kuten todettua, rakkauden takia ne eivät tunnu siltä. Pienet puutteet rakastetussa voivat olla vain hellyttäviä – ainakin suhteen alussa. Rakkauden voidaan jopa ajatella kehittyneen epärealististen vaatimusten ohittamiseen.

Toki haastattelussa puhe tuli myös siitä, millaisiin seikkoihin nainen/mies ylipäätään kiinnittää huomionsa paria valitessaan? Tästä on Rakkauden evoluutiossa pitkiä kuvauksia, joten jääköön vastaus tässä lyhyeksi. Kriteerit ovat pitkälti samoja miehillä ja naisilla: molemmat haluavat kilttiä, rakastettavaa, rakastunutta, älykästä, hyväluontoista. Pieniä keskimääräisiä eroja on siinä, minkä verran arvostetaan ulkonäköä ja statusta sekä siinä, mitä lyhyeltä seksisuhteelta vaaditaan. Hajujen suhteen taas näyttää siltä, että miellymme jossakin määrin sellaisiin tuoksuihin, jotka kertovat immuunipuolustuksen erilaisuudesta. Oletettavasti jälkeläiset ovat näin saaneet paremmat mahdollisuudet taudinaiheuttajia vastaan.

Ihmisnaarailla kumppanimieltymykset ovat myös osittain erilaisia riippuen siitä, missä kuukautiskierron vaiheessa he ovat. Ovulaation aikaan eli hedelmällisimmässä vaiheessa suositaan keskimäärin hieman maskuliinisempia koiraita. Biologit ovat tämänkin merkityksestä hieman erimielisiä. Näppituntumani on, että käytännön parittelupäätöksissä mieltymysten vaihtelulla ei nykynaaraille ole paljonkaan merkitystä. Osa biologeista kuitenkin pitää mieltymysmuutoksia jopa merkkinä siitä, että ihmisnaaraalla olisi kiima-aika. Olipa kyseinen nimitys sovelias tai ei, ilmiöllä näyttäisi olevan hyvin vähän merkitystä nykynaaraan (tai -koiraan) lisääntymismenestyksen kannalta.