Psykoanalyysi on malliesimerkki pseudotieteestä
Viimeisimmässä Tieteessä tapahtuu –lehdessä (7/2010) oli kaksi kirjoitusta, joissa yritettiin nostaa psykoanalyysia tieteelliseksi teoriaksi tai tutkimusmuodoksi. Pekka Wahlstedt arvioi Freudin jalanjäljillä –kirjaa (toim. Minna Juutilainen ja Ari Takalo. Teos 2009): ”Freudin jalanjäljillä on monipuolinen ja yleistajuinen teos, joka pyrkii purkamaan väärintulkintoja ja yksinkertaistuksia ja osoittamaan että psykoanalyysi on tiedettä ja että sen perusajatukset ovat edelleen ajankohtaisia ja tarpeellisia.” Lauri Rauhala taas kirjoittaa psykoanalyysien olevan ”relevantti ja arvokas” tutkimusmuoto.
Psykoanalyysin epätieteellisyyteen on useita syitä: Se on A) subjektiivista eli tulokset riippuvat ”tutkimuksen” tekijästä, B) testaamatonta eli väitteiden pätevyyttä ei voida todentaa ja C) ei-julkista eli joko sen tulokset tai menetelmät ovat salaisia. Joskus psykoanalyysi myös perustuu analyytikon ideologiseen näkemykseen esimerkiksi siitä, millainen on hyveellinen tai normaali ihminen, eli toisin sanoen se on D) riippuvaista ei-tiedollisista perusteista. Kaikki mainitut kriteerit eivät luonnollisesti toteudu kaikkien analyysien kohdalla, mutta yleisesti ottaen tilanne on tämä.
Kenties kuuluisin ja ehkä myös kiistellyin tieteen määritelmä on Karl R. Popperiin liitetty ajatus teorian falsifioituvuudesta eli kumoutuvuudesta. Popperin mukaan psykoanalyysi on pseudotiedettä sillä perusteella, että sen väittämiä ei voida osoittaa vääriksi. Analyytikot ovat pyrkineet ohittamaan Popperin muun muassa väittämällä, että psykoanalyysi ei edes pyri ennustamaan käyttäytymistä. Tämänkaltainen puolustelu kuitenkin epäonnistuu, sillä mikäli teorian perusteella ei voida tehdä ennustuksia, teoria ei myöskään pysty osoittamaan, miten jokin havaittu käyttäytyminen liittyy aiempiin tapahtumiin. (Toisaalta samalla on ilmeistä, että osa alan teoriarakennelmista ja etenkin istunnoissa esiin tulleista väitteistä on falsifioitavissa.)
Tähän liittyen Wahlstedt kirjoittaa aivotutkimuksen huomanneen, ”että varhaislapsuuden kokemukset vaikuttavat aivoihin ja geeneihin”. Huomio lapsuuskokemusten vaikutuksista on päivänselvä, eikä se ole argumentti psykoanalyysin puolesta. Totta kai kokemukset näkyvät aivoissa; missä muuallakaan? Tämän jälkeen Wahlstedt mainostaa aivotutkimuksen ja psykoanalyysin synteesiä, neuropsykoanalyysia. Kyseinen rakennelma ei kuitenkaan ole nostanut psykoanalyysia tieteeksi. Toistaiseksi näyttää siltä kuin psykoanalyytikot vain kosiskelisivat neurotieteilijöitä saadakseen tieteellistä uskottavuutta. Ihmisaivot ovat tunnetun universumin monimutkaisin rakennelma, joten siitä voidaan sopivasti kikkailemalla löytää lähes mitä tahansa vastaavuuksia Freudin ja hänen seuraajiensa teorioihin. Köykäisiä analogioita – esimerkiksi lapsuuden muistijärjestelmän kehittymisen ja torjunnan välillä – ei kuitenkaan voida testata, ennustaa tai kumota. Neuropsykoanalyytikoiden tulisikin kertoa, minkälainen neurotieteiden saama tutkimustulos olisi ristiriidassa psykoanalyyttisten väitteiden kanssa. ”Muuten heidän panoksensa tieteelliseen keskusteluun on horoskooppien tasoa”, kuten Marko Hamilo on todennut.
Psykoanalyysin saamasta kritiikistä Wahlstedt kirjoittaa:
Monet kriitikot edustavat muita tieteenaloja ja ovat hankkineet tietonsa toisenkäden lähteistä. Kriitikot myös usein samastavat psykoanalyysin Freudiin eivätkä tiedä, että psykoanalyysi on Freudin päivistä kehittynyt paljon ja siinä on paljon erilaisia koulukuntia. Kritiikki nousee ennakkoluuloista ja mustavalkoisesta ajattelusta, mikä tulee esiin siinäkin, että arvostelu on sävyltään hyökkäävää ja leimaavaa.
Tässä kohdin Wahlstedt sortuu argumentaatiovirheisiin. Kriitikoiden edustamalla tieteenalalla, lähteiden ensi- tai toiskätisyydellä, kritiikin motiiveilla tai kritiikin sävyllä ei ole merkitystä siihen, ovatko esitetyt väitteet päteviä vai ei.
Kokonaan toinen kysymys on psykoanalyysin tapa suhtautua kritiikkiin: Yleensä se joko jätetään huomiotta tai sitten vedotaan Wahlstedtin tavoin psykoanalyysin kehittymiseen. Marko Hamilon blogillaan esittämä kuvaus samaisesta Freudin jäljillä –kirjasta on osuva: ”Tieteenfilosofi Ari Takalon kirjoituksessa toistuu psykoanalyysin kritiikinkritiikille tyypillinen todistustaakan kääntäminen. Kun kritisoit Freudia, se ei kuulemma päde nykypsykoanalyysiin. Kun kritisoit nykypsykoanalyysin jotakin suuntausta, se ei kuulemma päde Freudiin tai mihinkään muista suuntauksista.” Hamilo jatkaa, että psykoanalyysin kannattajat voisivat esittää edes yhden psykoanalyyttiseksi tulkitsemansa teorian, joka kestäisi empiirisen testaamisen. ”Jos tällainen teoria löytyy, voimme sitten tarkistaa, oliko se alkuperäinen freudilainen teoria vai jokin uuspsykoanalyysin muunnoksista. Mutta samaan tapaan kuin yhden suuntauksen kritiikki ei päde muihin suuntauksiin, ei yhden empiirisestä testistä selvinneen psykoanalyyttisen väitteen perusteella voi sanoa mitään mistään muusta psykoanalyyttisen perinteen sisälle luettavasta teoriasta.” Lisäksi on paikallaan kysyä, että jos Freudilla ei kerran ole enää niin isoa roolia, miksemme tästäkään kirjasta saa lukea psykoanalyysista ilman Freudia? Lähes jokaisessa luvussa viitataan useaan otteeseen Freudiin – myös muussa merkityksessä kuin historiallisena kuriositeettina.
Wahlstedt jatkaa: ”Kaikenlainen reduktionismi on psykoanalyysille vierasta, ja yksi Freudin suuri keksintö oli, että mieli ja ruumis ovat vuorovaikutuksessa keskenään.” Wahlstedtin huomio reduktionismin vastaisuudesta pitää paikkaansa, mutta sillä ei ole mitään tekemistä jälkimmäisen, hieman jo humoristisen ajatuksen kanssa. Mielen ja ruumiin yhteyttä on tietysti havainnoitu kauan ennen Freudia, jo antiikin aikaan. Eikä Freud keksinyt edes piilotajuntaa. Kärjistäen sanottuna: kun Freudin ”keksinnöt” olivat tosia, ne olivat joko entuudestaan tunnettuja tai triviaaleja. Ja se, mikä on hänen omaansa, on virheellistä, tai ainakin siinä hän on heikoimmillaan.
Samassa lehdessä oli myös Lauri Rauhalan lyhyt artikkeli psykoanalyysin tieteellisyydestä. Alan yleisen hahmottomuuden suhteen hän osuu oikeaan:
Esimerkiksi psykoanalyysi ei voi oman vapaan assosiaatiomenetelmänsä avulla vastata kysymykseen, mitä psykoanalyysi tutkimusalana on, eli millaiseksi olioksi tutkimuskohde siinä edellytetään, mitä siinä tavoitellaan, miten perustellaan, että valittu menetelmä on ongelmien kannalta relevantti (niiden perusluonnetta vastaava), miten tulokset ilmenevät ja miten osoitetaan luotettava näyttö niiden hyödyllisyydestä.
Vaikka psykoanalyysi voi tällä tavoin olla lähes kaikkea (sitä on sanottu jopa performanssitaiteeksi), Rauhala silti puolustaa alan tieteellisyyttä tai vähintäänkin sen sopimista tutkimusmuodoksi. Vaihdoin seuraavissa lainauksissa psykoanalyysin tilalle homeopatian. Sitaateista käy ilmi, miten Rauhalan hyväntahtoiset tyhjänpäiväisyydet sopivat miltei mihin tahansa humpuukihoitoon.
Hermeneuttinen analyysi osoittaa, että homeopatiassa tutkimus tapahtuu ihmistajunnan elämyksellisellä kokemistasolla. Kokemuksessa ilmenee tavallisesti jokin mielellinen sisältö jostakin kohteesta (tapahtuma, ilmiö, asiantila). Jos se ei ilmene, vaan on tiedostamaton, se pyritään homeopatiassa paljastamaan. ...Maailma ei vaikuta elämiskelpoiselta. Siinä vain ajelehditaan ilman persoonallista ohjaavaa otetta omaan elämään. Tässä on homeopatian paikka. Kokemustapa ja sen säätelemä toiminnallisuus tarvitsevat muutosta. Näistä lähtökohdista homeopatiaan hakeutujalla on useimmiten hyvä motivaatio muutoksen etsintään. ...Edelliset analyysit osoittavat, että homeopatia ja homeopatian periaatteiden mukaan toimivat homeopaattisterapeuttiset järjestelmät ovat ammatillisesti pätevissä käsissä omanlaisia järkeviä ihmistutkimuksen muotoja. ...Muutoksen täytyy ilmetä elämäntaidon jossakin muodossa toimivana, jotta se olisi todellinen. Homeopatiassakin merkitysten muutos maailmankuvassa voi tapahtua vain uutena ymmärtämisenä (kuten kasvatus- ja sivistämistoiminnoissa yleensä). Homeopatia onkin parhaiten käsitettävissä yhtenä erityiskasvatuksen muotona, jossa tutkimus ja vaikuttaminen kietoutuvat vastavuoroisesti toisiinsa jatkuvasti etenevänä prosessina.
Mikään Rauhalan kirjoituksessa ei tue sitä, että psykoanalyysi kykenisi tieteelliseen tutkimukseen tai tiedontuottamiseen. Itse analyysiprosessista hän toteaa: ”Prosessi etenee dialogina analyytikon ja analysoitavan välillä merkityksillä ja niihin sitoutuneella dynamiikalla operoiden. Vähitellen epärealistiset merkitykset realisoituvat, tyytymättömyys itseen ja vihamielisyys toisia ihmisiä kohtaan lientyvät ja itseohjauksellisuus oman elämän kulkuun vahvistuu.” Ensin Rauhala siis sanoo, että psykoanalyysia ei oikeastaan voida edes määritellä, mutta sitten perään hän väittää varsin spesifisti, että analyysissa ihmisten vihamielisyys vähenee ja heistä tulee itseohjautuvampia. Se, että psykoanalyysi on tällä tavoin riippuvaista analyytikon mielivaltaisista tavoitteista ja hoitoarvioista, on, kuten todettua, yksi syy pitää alaa pseudotieteenä.
Psykoanalyysin tehokkuutta vaikkapa vihamielisyyden vähentäjänä, on totta kai mahdollista tutkia satunnaistetuin verrokkitutkimuksin. Toistaiseksi tämänkaltaisia riittävän huolellisia tutkimuksia ei kuitenkaan ole juuri tehty. Joissakin alan tutkimuksissa sen sijaan on turvauduttu arveluttavaan tilastokikkailuun, jotta hoidoille olisi saatu vaikuttavuutta (ks. esim. keskustelu Journal of American Medical Association –lehdessä 2009, 301(9): 930–933. Käsittelin tapoja, joilla psykoanalyysin hoitotehotutkimuksista saataisiin päteviä, kirjassani Tavataan ensi viikolla, Terra Cognita 2007.)
Toisaalta vaikka psykoanalyysi onnistuisikin vähentämään yksilön vihamielisyyttä, asialla on hyvin vähän tekemistä psykoanalyyttisen teorian totuudellisuuden kanssa. Positiivinen hoitotulos ei siis todista teoriaa, vaan tekee siitä vain mahdollisesti toden. Saatu tuloshan voi hyvin perustua syihin, joilla ei ole mitään tekemistä teorian kanssa. Yhtä lailla negatiivinenkin hoitotulos on merkityksetön psykoanalyyttisen teorian totuuden kannalta. Voimme esimerkiksi ymmärtää kaiken jostakin vaivasta, mutta se voi silti olla parantumaton. Vastaavasti psykoanalyyttinen teoria saattaisi periaatteessa paljastaa vaivan todelliset syyt ilman, että se pystyisi tarjoamaan tehokasta hoitoa. Toisin sanoen minkälaisia käytännöllisiä seikkoja psykoanalyyttisen terapian tehokkuuteen liittyykin, terapeuttinen ympäristö ei ole sovelias paikka teorian totuuden vahvistamiseksi. Siihen tarvitaan tiedettä.
