Matti Keinänen ja Ari Takalo esittävät, että ”psykoanalyyttisella psykoterapialla” on perustanaan ”kiistaton tieteellinen näyttö” (Tieteessä tapahtuu 2/2011). Ensin he luettelevat joukon tutkimuksia, joissa on havaittu, että psykoanalyyttisella terapialla on ”vaikuttavuutta” joidenkin persoonallisuushäiriöiden hoidossa. Lopuksi he toteavat:
Pidämme välttämättömänä, että oheinen empiiriseen tutkimukseen pohjaava tieteellinen evidenssi otetaan asianmukaisesti huomioon tehtäessä arvioita psykoanalyyttisen psykologian ja psykoanalyyttisen psykoterapian tieteellisestä perustasta, psykoterapian vaikutusmekanismeista ja vaikuttavuudesta.
Hoitotulokset tulee luonnollisesti huomioida psykoanalyyseja/-terapioita arvioitaessa. Keinäsen ja Takalan mainitsemat tutkimukset eivät kuitenkaan pysty osoittamaan, mikä on hoitojen vaikuttava mekanismi. Itse asiassa hyvin harva tutkimus on edes pyrkinyt tämän selvittämiseen (tai sen selvittämiseen, milloin hoidosta onkin haittaa). Heidän mainitsemansa tutkimustulokset eivät myöskään ole niin positiivisia kuin kirjoitus antaa ymmärtää. Näin esimerkiksi Leichsenrich kollegoineen (2011): ”Tietyt psykoterapian muodot näyttävät hyödyttävän ainakin joitakin epävakaaseen persoonallisuushäiriöön (borderline personality) usein liitettyjä ongelmia. Tällä hetkellä ei ole todisteita, jotka viittaisivat, että jokin psykoterapian muoto olisi toista parempi” (korostukset lisätty).
(Läheskään kaikki heidän lainaamistaan tutkimuksista eivät myöskään perustuneet satunnaistettuihin verrokkeihin eli siihen, että psykoanalyysia saavat potilaat olisi valittu satunnaisesti potilaiksi hakeutuneista. Vain tämänkaltaiset tutkimukset, joissa hoitotulosten arvioijat ovat lisäksi tietämättömiä potilaan saamista hoidoista, voivat luotettavalla tavalla kertoa hoitotuloksista. Tulevaisuus näyttää, mikä vaikutus psykoterapiakoulutuksen siirtymisellä yliopistoon on. Tuleeko terapiatutkimuksesta pätevämpää? Entä terapioista tehokkaampia?)
Tärkeämpi pointti kuitenkin on sen myöntäminen, että vaikka psykoanalyyttiset hoidot joidenkin yksilöiden kohdalla onnistuisivat tehtävässään, asialla on hyvin vähän tekemistä psykoanalyyttisen teorian totuudellisuuden kanssa. Koska saatu hoitotulos voi perustua kokonaan teorian ulkopuolisiin syihin, hoidon onnistuminen ei todista teoriaa – yhtä vähän kuin negatiivinen hoitotulos kumoaa teorian. Kuten todettua, terapiaympäristö ei ole sovelias paikka teorian totuuden vahvistamiseksi.
Leichsenring, F., Leibing, E., Kruse, J., New, A. & Leweke, F. (2011): Borderline personality disorder. Lancet, 377: 74–84.
