Olen vuosien varrella lukenut useita kirjoja lähetyssaarnaajien kokemuksista ja havainnoista alkuperäiskansojen parissa. On jossakin määrin kiinnostavaa koettaa päästä sisälle lähetyskäskyläisten nykymittarilla katsottuna vinksahtaneeseen mielenmaisemaan. Kiinnostavinta kertomuksissa ovat kuitenkin niiden mahdolliset antropologiset ansiot. Lähetyssaarnaajien tarinat voivat olla mehukas lisä tutkijoiden raportteihin (osittain sen takia, että saarnamiesten tarinat ovat olleet tieteellisten muotivirtausten ulottumattomissa).
Emil Birkelin teos Pääkallonmetsästäjien parissa (1951) kertoo skotlantilaisen lähetyssaarnaajan, James Chalmersin (1841–1901) kokemuksista muun muassa Polynesiassa ja Papualla. Vanhakantaisten yhteisöjen väkivaltaisuudesta Birkeli kirjoittaa:
Luonnon kauneus oli mitä räikeimmässä ristiriidassa ihmisten elämän kanssa, joka oli pukeutunut kauhistuttaviin muotoihin... Ennen kristinuskoa olivat riitaisuudet, aseelliset taistelut ja murhat jokapäiväisiä tapahtumia. Kaatuneilta vihollisilta hakattiin pää poikki, sitä kuljetettiin sitten kulkueessa ja ruumis syötiin juhla-aterialla.
Suomalainen Lauri Laiho (1928) (ei lähetyssaarnaaja vaan toimittaja ja seikkailija) kertoo sotaisuudesta saman seudun toisella kansalla: ”Kanakkien sodankäynti on kavalaa väijytyssotaa, johon tiheä viidakkokasvillisuus ja maaston epätasaisuudet ovat osaltaan olleet vaikuttamassa... Myrkky ja väijytykset ovat tavallisimpia keinoja vihollisen toimittamiseksi pois tieltä... Ennen valkoisten tuloa olivat rantakanakit ja metsäkanakit aina sotajalalla keskenään.”
Birkeli kirjoittaa myös ihmisten taipumuksesta etsiä päihtymystä. Varhaisemmat saarnaajat olivat esimerkiksi tuoneet eräälle saarelle appelsiinipuita, ja ”villit” olivat keksineet valmistaa appelsiinimehusta päihdyttävää juomaa: ”Ihmisystävälliset lähetyssaarnaajat, jotka olivat tuoneet appelsiinipuun saarelle, eivät olleet aavistaneet, että ihmiset voivat kääntää hyvän pahaksi.” Birkelin mukaan päihtymishimo suuntautui jopa ehtoollisviiniin:
Jumalanpalveluksen yhteydessä hän (Chalmers) kohtasi juomatavan toisessa muodossa itse ehtoollisen vietossa. Ehtoollisvieraat näet suoraan sanoen ’joivat viiniä’. Ensin hän huomautti tämän tavan sopimattomuudesta, mutta kun se ei auttanut, hän ryhtyi radikaalisiin toimenpiteisiin: hän lakkasi käyttämästä viiniä ja korvasi sen kookospähkinän maidolla. Näin hän sai tämän pahan tavan loppumaan.
(Jos olisin kristitty, minun olisi luultavasti helpompi uskoa kookosmaidon transsubstantiaatioon Jeesuksen vereksi kuin kuvitella, että pähkinästä saatu vaalea litku jotenkin symboloisi vapahtajan verta.)
 |
James Chalmersin muistomerkki
Ardrishaigissa Skotlannissa
(Birkelin kirjasta)
|
Naisen asema esiteollisissa yhteisöissä oli yleensä kehno. Birkelin mukaan nainen ”ei paljoa välittänyt”, vaikka hänen miehensä löi häntä, sillä se ”osoitti, että hänellä oli hyvä mies, joka ei tyytynyt mihin vain”. Birkeli jatkaa: ”Mutta kun niikseen tuli, oli nainen aivan turvaton. Mies voi hänet surmatakin kenenkään siihen puuttumatta.” Monivaimoisuuteen liittyvästä väkivallasta Birkeli kirjoittaa:
Jalkavaimot olivat aviovaimojen orjia ja samalla kilpailijoita. Vanhimman vaimon oli pidettävä yllä kuria ja järjestystä. Ellei hän siihen pystynyt ja jos syntyi paljon melua, saattoi mies palata takaisin ns. kerhotalosta ja tehdä kotona puhdasta jälkeä. Jaettuaan selkäsaunoja mielensä mukaan ja tapettuaan kenet halusi, lähti hän taas tiehensä, niin kuin ei mitään olisi tapahtunut.
 |
Sama muistomerkki
Google Mapsista.
|
Lähetyssaarnaajien kuvauksissa on usein liioittelua, toisen käden tietoa ja vain vähän tarkkoja yksityiskohtia. Ne kuitenkin osaltaan todistavat nykyistä huomattavasti raaemmasta maailmasta. Rakkauden evoluutio -kirjassani käsitellään pitkästi monivaimoisuutta ja sen seurauksia. Usein esimerkiksi toinen vaimo on ensimmäisen sisko, mikä ilmeisesti jonkin verran vähentää vaimojen toraisaa mustasukkaisuutta. (Tuoreen tutkimuksen mukaan kakkos- tai kolmosvaimoksi suostuminen ei – vastoin aiempia oletuksia – välttämättä ole huono asia naiselle: ”These findings challenge the view that polygynous women are always doing the ‘best of a bad job’. Rather, our results suggest that via their surviving sons and daughters there may be long-term benefits for some polygynous women.”)
Vilkuiltuani hyllystäni paria muutakin matkakertomusta samoilta seuduilta (Heikki Brotherus: Ranguma, 1963* ja Eric Lundqvist: Ihmissyöjien ystävänä 1951), päätin viimein aloittaa Jared Diamondin (myös Guinean kävijä, vuodesta 1964 lähtien) kirjan Maailma eiliseen saakka (Terra Cognita 2012). Teoksen alun ja Diamondin muiden teosten perusteella todella vahva lukusuositus; edellä mainitut kirjat ovat Diamondin rinnalla vain kepeitä kuriositeetteja.
* Heikki Brotheruksen kirjassa kuvataan lähetyssaarnaajien toisinaan varsin ulkokultaisia vaatimuksia:
Seitsemännen päivän adventistit opettavat, että sunnuntai on lauantai. Heidän mukaansa ei saa syödä sikaa, ei pureskella betelpähkinää, ei tanssia eikä polttaa tupakkaa. Katolinen lähetysasema taas sallii kaiken tuon, kunhan papualainen pitää mielessään pelastuksen ja paratiisin. Luterilainen ei tahdo tietää mitään pyhimyksistä.
