Harris, Sam & Nawaz, Maajid (2015): Islam and the Future of Tolerance. Harvard University Press. Cambridge.
Tässä tiiviissä keskustelukirjassa (sivuja on reilu sata) ateisti Sam Harris ja entinen islamisti Maajid Nawaz pohtivat sitä, voivatko islam ja suvaitsevaisuus elää rinnakkain. Nawaz kantaa huolta siitä, että karismaattiset värvääjät ovat keskittyneet haavoittuvimpiin, identiteettikriisistä kärsiviin nuorukaisiin. Ja kun dogma on kerran omaksuttu, se kehystää Nawazin mukaan nuoren koko maailmankuvan:Siitä tulee linssi, jonka läpi maailmaa katsotaan ja myös työkalu, jolla uusia jäseniä värvätään. Ihmiset usein syyttävät radikalisoitumisesta köyhyyttä tai koulutuksen puutetta, mutta asiantuntijat ovat jo pitkään tienneet, että korkeasti koulutetut ovat terroristeissa yliedustettuina.
Yksilön uskonnollisen vakaumuksen voimakkuus ei silti Nawazin mielestä auta ymmärtämään eroa jihadistin, vallankumouksellisen islamistin, poliittisen islamistin tai ei-islamistisen muslimin välillä.
Harris nostaa esiin hieman toisenlaisia kysymyksiä. Hänen mukaansa on esimerkiksi absurdia, että jos pastori Floridassa polttaa tai edes uhkaa polttaa kopion Koraanista, se herättää lukuisissa muslimiyhteisöissä enemmän tyrmistystä kuin sunnien päivittäiset hirmuteot shiioja kohtaan:
Jos todella olemme huolissamme ihmisoikeuksista ja epäoikeudenmukaisuudesta, meitä liikuttaisivat samalla tavoin kaikki ihmisoikeuksien loukkaukset ja toimisimme systemaattisella tavalla niiden käsittelemisessä.
Nawaz kommentoi myös natsismia. Hänen mukaansa muslimeja vihaavien uusnatsien olemassaolo ei ole yhteydessä siihen, tuleeko kaikilla olla oikeus vapaasti kritisoida islamia. Nawaz myös toteaa mieluummin keskittyvänsä ihmisten arvoihin, ”eikä uskonnollisiin perinteisiin, josta he väittävät arvojensa tulevan”.
Harris ottaa kantaa joidenkin muslimien lausuntoon, että ”meidän täytyy noudattaa kunkin valtion lakeja, koska islam niin käskee”. Moni muslimi kuitenkin Harrisin mukaan toivoo lakien muuttuvan kohti shariaa. Siksi Harris pelkääkin, että ”jos meillä olisi muslimienemmistöinen hallinto, suvaitsevaisuuden teeskentely loppuisi ja olisimme matkalla kohti 600-lukua”. Nawaz komppaa tätä jossakin määrin ja sanoo esimerkiksi, että Isisin kutsuminen ekstremismiksi on liian epämääräistä ja välttelee velvollisuuttamme (hän ei tarkenna, kenen velvollisuutta) vastustaa tekojen oikeuttamista pyhillä kirjoituksilla.
Nawazin mukaan islamin ja islamia tunnustavien maiden maallistuminen edellyttää ruohonjuuritason kysyntää maallistuneelle demokratialle: ”Tämän takia on välttämätöntä, että arabit neuvottelevat uuden sosiaalisen järjestyksen arabeille, arabien kaduilla.” Harris kysyy tähän liittyen: ”Miten näet meidän lisäävän kysyntää maallistuneelle demokratialle, jos sekä maallistuminen että demokratia nähdään hyökkäyksenä uskonnollista identiteettiä kohtaan?”
Nawazin vastaus: ”Tämä on mahdollista vain muslimiuudistajien äänten voimistamisella – mukaan lukien liberaalimmat entiset muslimit ja ei-muslimit, jotka ovat valmiita keskustelemaan kriittisesti näistä asioista.” On vaikea sanoa, miten tällaista äänten voimistamista voitaisiin parhaiten avittaa (ja mikä voimistumisen vaikutus todellisuudessa olisi). Niin tai näin, harvalla ex-muslimilla on kiinnostusta kritisoida vanhempiensa uskomuksia ja perinteitä. Monelle maallistuminen myös käytännössä on uskonasioiden muuttumista epäkiinnostaviksi.
* * *
Laakkonen, Juha (2008): Ekologinen parasitologia. Gaudeamus. Helsinki.
Kirjan alkumetrit toivat mieleen Juice Leskisen Musta aurinko nousee -kappaleen sanat:
Katsot ulos, näätkö sen:
toiset tappaa toisiaan.
Alla veristen vaatteiden
loiset tappaa loisiaan.
Kirjan lukeminen (ja lukemisen aikana sairastettu noro-tartunta) muistuttivat, kuinka haluttuja ja kilpailtuja hyvät ravintolähteet ja sopivat suojapaikat ovat. Pari kertaa inhottavat loiseliöt tulivat uniinkin.
Loisia on joka lähtöön ja niitä tavataan kaikilla eliöillä, myös loisilla itsellään kuten Juice laulaa (yhdessä parhaasta biiseistään). Monien loisten elinkierto on käsittämättömän mutkikas: ne saattavat esimerkiksi tarvita useampaa väli-isäntää, ja muokata niiden käyttäytymistä hienostuneella tavalla ja tarkasti juuri omien etujensa mukaisesti. (Aivastamista ja yskimistä on ehdotettu tällaiseksi manipuloinniksi; miten muutoin pisaratartunnalla leviävät mikrobit voisivat levitä?)
Teos on kiintoisasta aiheestaan huolimatta valitettavan luettelomainen eikä pyri popularisoimaan herkullisimpiakaan yksityiskohtia loisten ja isäntien suhteista. Maallikolle suosittelen mieluummin vaikkapa Richard Dawkinsin loiskuvauksia Geenin itsekkyys ja Maailman hienoin esitys -kirjoista. Loistutkijan käsikirjaksi Ekologinen parasitologia sopinee hyvin.
