Minulla on aina useita tietokirjoja kesken – ja suurta osaa en koskaan lue loppuun. Tämänkaltainen epäluterilainen ja hypiskelevä lukutapani häpeällisesti vain voimistui koronakaranteenin aikana. Myös tässä katsauksessa esitellyistä kirjoista osa jäänee kesken, vaikka teokset kiinnostavia ovatkin. (Eräs oikolukua ja siteeraustarkistuksia tehnyt tuttavani sanoi, että kun tietokirjassa lainataan toista tietokirjaa, lainaus on yleensä kirjan alusta. Tämä ei ole yllättävää; luonnollisesti tietokirjat/-kirjailijat pyrkivät tuomaan pääpointtinsa nopeasti ilmi. Siksi en osaa olla kovin huolissani levottomasta lukutavastani.)
* * *
Wilson, E. O. (2019): Genesis. Penguin.
Genesis on tässä olevista kirjoista ainoa, jonka olen lukenut loppuun. Arvelin etukäteen, että teos pyrkii lähinnä todistelemaan, että ryhmävalinta on evolutiivisesti merkittävä voima. Tässä olin oikeassa. Wilson ei kuitenkaan ole vakuuttava, vaikka muutoin teos onkin mainio (joskin turhan kaunokirjallinen). Wilson esimerkiksi kutsuu ryhmävalinnaksi sellaistakin tilannetta, jossa jokin ryhmä vain kasvattaa kokoaan muita ryhmiä nopeammin. Nimittäisin ryhmävalinnaksi kuitenkin vain sellaista valintapainetta, joka tuottaa yksilöille sopeutumia, jotka saavat yksilön uhraamaan geeniensä lisääntymismenestyksen ryhmän hyväksi. Toisin kuin Wilson antaa ymmärtää, ryhmävalinnan käsitteistöstä/määritelmistä ei vallitse yksimielisyyttä. Moni ryhmävalintaa puolustava tutkija näyttää myös keksivän pyörän uudelleen sen sijaan, että he pyrkisivät lisäämään jo kasautunutta tietoa. Teoreettinen käsittely ja käytännön työ ovat ryhmävalinnan suhteen harmillisen hajallaan. (Käsittelen valinnan tasoja perusteellisesti Ihmisluontoa etsimässä -teoksessani.)
* * *
Koivunen, T. (2015): Amerikkalainen painajainen. Atena.
Ihmiset ovat kautta aikain selvinneet karmivista olosuhteista, keskitysleirien kauhuista ja Siperian hyytävistä rangaistussiirtoloista. Koivusen kokemukset Yhdysvaltain vankiloissa eivät tietenkään ole vastaavia, vaikka ne kylmääviä ovatkin – etenkin ottaen huomioon, että kyseisten instituutioiden väitetään edustavan vapaan maailman oikeudenmukaisuutta. Tämän vetävän kirjan tulen lukemaan loppuun; kiinnostaa tietää, miten usko itseensä ja ihmiseen voi säilyä, vaikka ”oikeutta” jakavat ja toimeenpanevat instituutiot toimivat ihmisyyttä halventavalla tavalla. Eräs kiinnostava yksityiskohta kirjassa on se, mitä kaikkea vankilassa käytetään valuuttana. (Aiheesta on mainio kirja: Richard Daviesin Extreme Economies. Kuuntele täältä hänen haastattelunsa. Täällä taas on lyhyt arvioni Yuval Hararin rahakirjasesta.)
* * *
Hindman, M. (2019): Internet-ansa – Kuinka digitaalinen talous synnyttää monopoleja ja rapauttaa demokratiaa. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.
 |
Suomeksi lukeminen on nopeampaa
ja ennen kaikkea tekstiin on helpompi
saada emotionaalinen kosketus.
Tämä tekee asian sisäistämisen
tehokkaammaksi.
|
Myös tämän teoksen tulen lukemaan loppuun. Alaotsikko kertoo kirjan pääpointin: internet ei pitänyt lupauksiaan vaan päätyi harvainvallaksi. Digitaalinen media ei siis alkanutkaan suosia pienen mittakaavan tuotantoa (The Daily Me -productions), vaan ”se suosii niitä, joilla on resursseja: rahaa, henkilökuntaa, aineistoa, laskentatehoa, älyllistä omaisuutta, vakiintunut yleisö”. Hindman jatkaa:
Verkossa on satojamiljoonia sivustoja, mutta kolmasosa siellä käynneistä keskittyy neljälle suurimmalle yhtiölle eli Googlelle, Facebookille, Microsoftille ja Yahoo!:lle. - - Rahan ja huomion vastavuoroinen suhde luo palautepiirejä, joissa varhaisessa vaiheessa menestyneet sivustot ja sovellukset voivat investoida entistä suurempaan menestykseen.
Vielä on turhan aikaista sanoa, mutta koronakriisi näyttää vain syventävän netin jakautumista menestyjiin ja häviäjiin.
* * *
Giridharadas, A. (2019): Winners Take All – The Elite Charade of Changing the World. Penguin.
Kirjan alussa Giridharadas esittelee kovia lukemia:
Rikkaimman yhdysvaltalaisen kymmenesosan keskimääräiset tulot ennen veroja tuplaantuivat vuodesta 1980, ylimmän prosentin tulot nousivat yli kolminkertaisiksi ja ylimmällä 0,001 prosentilla tulot kasvoivat yli seitsemänkertaisiksi – vaikka alimman puoliskon tulot ennen veroja pysyi suunnilleen samana.
Rikkaiden ja köyhien ero ei näy ainoastaan tilipussissa:
Rikkaat amerikkalaiset miehet, jotka elävät pitempään kuin yhdenkään maan keskivertokansalaiset, elävät 15 vuotta pitempään kuin köyhät amerikkalaiset miehet, jotka kestävät vain yhtä kauan kuin miehet Sudanissa ja Pakistanissa.
Tilastot ovat tavattomia, vaikka ne perustuisivatkin jossakin määrin epäluotettaviin mittauksiin. Giridharadasin pointti tilastojen esittelylle on seuraava: nykyinen talouseliitti saattaa kantaa sosiaalisista kysymyksistä enemmän huolta kuin mikään eliitti aikaisemmin, mutta numeroiden valossa se on silti ahnein ja itsekkäin eliitti maailmanhistoriassa. Giridharadasille iso osa rikkaiden harjoittamasta hyväntekeväisyydestä onkin konservatiivista itsepuolustusta ja talouseliitin etuoikeuksien suojelemista yhteiskunnallisilta muutoksilta:
Ihmiset, joilla on eniten hävittävää todellisesta sosiaalisesta muutoksesta, ovat asettaneet itsensä sosiaalisen muutoksen johtoon, usein eniten muutosta tarvitsevien passiivisella hyväksynnällä.
Tilanne selittynee osin sillä, että digitalouden jätit ovat samaan aikaan eräässä mielessä radikaalin demokraattisia ja vaarallisen oligarkkisia ja autoritaarisia. (Kysymys hyväntekeväisyydestä ei toki ole yksioikoinen: moni miljonääri esimerkiksi harjoittaa sellaista hyväntekeväisyyttä, joka demokratioissa tuskin saisi kannatusta taakseen – olipa kyse eliitin itsesuojelusta tai ei.) Giridharadas jatkaa:
Facebook vapauttaa ihmiset algerialaisissa kellareissa kirjoittamaan, mitä he haluavat, kaiken maailman nähtäväksi. Airbnb mahdollistaa kenelle tahansa kotinsa vuokraamisen. Uber sallii kenelle tahansa, jolla on taloudellisia vaikeuksia, ladata sovellus ja ilman sähläämistä aloittaa ansaitseminen. Nämä alustat puskevat valtaa kohti reunoja – valtaa, jota kerran pitivät mediayhtiöt, hotelliketjut ja taksiliitot. Mutta samaan aikaan verkostoilla on taipumus johtaa keskittymiseen. Ei ole hauskaa, jos puolet luokkatovereistasi ovat jossakin toisessa sosiaalisessa mediassa, niinpä Facebookista tulee käytännössä monopoli. Verkostoteorian pääajatuksia on, että mitä isommasta verkostosta on kyse, sitä enemmän se kykenee puristamaan hyötyä uusista yhteyksistä. Verkostot ovat niitä harvoja petoja, jotka tulevat terveemmiksi, kovemmiksi ja nopeammiksi, mitä lihavampia niistä tulee.
* * *
Holslag, J. (2018): A Political History of the World – Three Thousand Years of War and Peace. Pelican.
Kirjan alku on todella vetävä. Unohdin jopa sen historiantuntemusta vähättelevän herjan, että historia on vain loputon joukko toinen toistaan seuraavia tapahtumia. Sadan sivun jälkeen näitä tapahtumia on kuitenkin esitelty jo siinä määrin, että herja muuttuu todeksi: historia todellakin on vain yksiä peevelin tapahtumia peräkanaa – eikä kukaan näytä niistä oppivan.
Holslagin teos on maailmanpolitiikan historia ”alusta” ”loppuun”, kattaen kaikki tärkeimmät valtiot, valloitussodat ja rauhanneuvottelut. Nostan tähän esimerkiksi vain yhden tapahtuman: sen, että nykyisen Intian maita hallinnut kuningas Ashoka (268–232 eaa) omaksui buddhalaisuuden opit, luopui väkivallasta ja alkoi edistää hyväntahtoista hallitsemistapaa. Käytännössä Ashokan hallitseminen oli kuitenkin toisenlaista: kuninkaalla oli hyvin järjestäytynyt 600 000 sotilaan armeija ja laaja verkosto vakoojia ja lähettiläitä, jotka pitivät hänet tietoisena provinsseissa vallitsevista olosuhteista. Oppi harmoniasta perustui raakaan voimaan, aivan kuten Kiinassa nykyään.
* * *
Mercier, H. & Sperber, D. (2017): The Enigma of Reason – A New Theory of Human Understanding. Penguin.
Teos käsittelee ihmisyyden yhtä perustavanlaatuisinta ominaisuutta: järkeä ja rationaalisuutta. Miten järki toimii? Tai miksi se joskus näyttää täysin lakkaavan toimimasta? Kysymykset ovat kaikkien ihmistieteiden ytimessä, ja kysymyksiä voidaan tarkentaa huomattavan yksityiskohtaisiksi. Missä määrin ja millä tavoin evolutiivisesti kehittyneet valmiudet suuntaavat rationaalisuuden kehittymistä yksilölle? Missä määrin oppimiskyky on kehittynyt vastaamaan juuri tiettyihin ongelmiin eli kuinka erikoistunutta oppimisvaisto on? Ja millä tavoin oppimisvaisto hyödyntää kokemuksia? Tutkimus näyttää esimerkiksi tukevan ajatusta, että ihmisillä on vaistonkaltainen valmius tunnistaa ja omaksua (ainakin tietynlaisia) sosiaalisia normeja.
Kirjoittajien mukaan järki on metarepresentationaalinen moduuli, joka tuottaa intuitioita sekä maailmasta yleisesti että myös järjestä/rationaalisuudesta itsestään. Heidän mukaansa järki voi siksi olla toiminnoiltaan varsin erikoistunut mutta tuotoksissaan yleisluontoinen. Toistaiseksi kiinnostavinta antia ovat olleet kirjoittajien pohdinnat selittämisen ja oikeuttamisen suhteesta ihmisten ajattelussa.
* * *
Inglehart, R. (2018): Cultural Evolution – People’s Motivations are Changing, and Reshaping the World. Cambridge University Press.
Kirjan pääpointti on, että mitä turvatumpaa ihmisten eloonjäämisestä tulee, sitä alttiimpia he ovat hylkäämään nurkkakuntaisen ryhmäsolidaarisuuden, ulkopuolisten syrjimisen ja tottelevaisuuden vahvaa johtajaa kohtaan. Eri maita vertailevien tilastojen mukaan turvattu eloonjääminen luo avoimuutta muutoksille ja uusille ajatuksille. Vaurastumisen myötä myös individualismia ja itseilmaisua tukevista normeista tulee vallitsevia, ja materiaaliset arvot korvautuvat jälkimateriaalisilla arvoilla. Teos on laaja-alainen ja kiitettävän empiirinen; vaurastuvien Aasian maiden lähitulevaisuus kertoo, kuinka yleistettävissä päätelmät ovat.
* * *
Speigelhalter, D. (2019): The Art of Statistics – Learning from Data. Penguin.
Etukäteen en olisi uskonut nauttivani näin paljon tilastotiedettä käsittelevästä, yli 400-sivuisesta kirjasta (tekstisivuja on 380, seassa paljon taulukoita ja käppyröitä). Kunpa opiskeluaikoina olisi ollut aikaa ja voimia ja älyä perehtyä alaan paremmin; tai kunpa kirja olisi tuolloin ollut käsillä.
Teos antaa tilastotieteilijän vastauksen muun muassa seuraaviin kysymyksiin: vähentävätkö kameratolpat onnettomuuksia, mitä voimme ennustaa lapsen pituudesta hänen vanhempiensa perusteella, toimiiko rukous, montako seksipartneria briteillä todellisuudessa on, kuinka monta puuta maapallolla kasvaa, voimmeko ennustaa, millaiset matkustajat selvisivät Titanicilta ja niin edelleen.
 |
Karanteenin aikaan luin ennätyksellisen paljon
lehtiartikkeleita, osa digitaalisina (mm.
Skeptic, Reason, The Atlantic ja Skeptical
Inquirer -lehdistä).
|
Poimin kirjasta yksinkertaisen ja usein unohtuvan opetuksen: se, että teemme jotakin (esim. otamme lääkkeen) ja asiat muuttuvat jotenkin (paranemme/tulemme sairaammiksi), ei tarkoita, että juuri me aiheutimme muutoksen. Ihmisten on toisinaan vaikea hyväksyä tätä. Sen sijaan ihmisillä on taipumus kehitellä kerronnallisia selityksiä tapahtumille, etenkin, jos he itse ovat tapahtumien keskiössä. Todellisuudessa kyse on huomattavan usein puhtaasta sattumasta ja ääri-ilmiöiden luonnollisesta tasoittumisesta kohti keskiarvoa. Sports Illustrated -lehden kirous esimerkiksi kuuluu: kun urheilija hienojen saavutustensa vuoksi pääsee lehden kanteen, hänen suoritustasonsa yleensä romahtaa. Tämänkaltainen luonnollinen ja spontaani taantuminen kohti keskiarvoa koskee lähes kaikkea, urheiluvalmentajan suorituksia, pörssimeklareiden voittoja ja jopa maiden välisiä PISA-tuloksia. (Ks. aiheesta täältä, Gary Smithin kirjan arvio.)
Toinen läksy kirjasta voisi olla se, että ihmisen nautinto uuden tosiseikan löytämisestä on niin suuri, että usein kuvittelemme löytäneemme ja ymmärtäneemme jotakin, vaikka todellisuudessa emme olekaan. Esimerkkinä toimii kasvatuksen vaikutus sukupuolirooleihin. Meillä on monia syitä ajatella, että sukupuolierot taipumuksissa ja mieltymyksissä johtuisivat tyttöjen ja poikien erilaisesta kasvatuksesta - ja niin joissakin ihmistieteissä vahvasti väitetään ja yhä uudet opiskelijapolvet tämän seikan myös "löytävät" ja siitä innostuvat. Tutkimus ei kuitenkaan tue ajatusta. Eräs meta-analyysi esimerkiksi päättelee seuraavasti:
However, to date there is no consensus in the literature about the extent to which parents do treat their sons and daughters differently, in which areas of parenting this mostly occurs, and whether fathers and mothers differ in the extent of gender differentiation.
Vanhempien omaksumat sukupuolistereotypiat saattavat toki selittää, miksi jotkut vanhemmat kohtelevat eri tavoin tyttö- ja poikalapsiaan, mutta tällaista mekanismia ei ole pystytty empiirisesti varmistamaan. (Kesällä ilmestyvässä Skeptikko 2/2020 -lehdessä on aihetta sivuava, sukupuolista työnjakoa käsittelevä juttuni.)
