Snyder, Timothy (2020): Our Malady – Lessons in Liberty and Solidarity. The Bodley Head. Lontoo.
Timothy Snyder tunnetaan Suomessa parhaiten Tyranniasta -pamfletistaan vuodelta 2017. Siinä hän tarjoaa – pitkälti Trumpin innoittamana – käytännönohjeita totalitarismin/autoritaarisuuden välttämiseksi (esim. harrasta small talkia, lue lehtiä, osallistu keskusteluihin ja puolusta instituutioita). Suomeksi häneltä on ilmestynyt myös holokaustia käsittelevä teos Musta maa.
Our Malady -pamfletissaan Snyder kertoo - heikosti hoidetun maksavaurionsa ja saamansa verenmyrkytyksen innoittamana - mielipiteitään siitä, miten yhteiskuntaa tulisi sairaanhoidon suhteen järjestää.
Hoidon saamisen varmuutta Snyder pitää osana liberaalidemokratiaa:
Koska terveys on niin olennaista olemassaololle, luottamus siihen, että saa hoitoa, on tärkeä osa vapautta. Jos ihmiset voivat olettaa saavansa tarvittaessa hoitoa, he voivat suunnata ajatuksensa ja resurssinsa muualle, tehdä vapaampia valintoja, jahdata onnellisuutta.
Snyder jatkaa, että ”jos terveydenhoito on etuoikeus eikä oikeus, se demoralisoi niitä, jotka hoitoa saavat ja tappaa niitä, jotka eivät sitä saa”. Näkemyksiään Snyder puolustaa karuimmalla mahdollisella esimerkillä, keskitysleireillä.
Hänen mukaansa se, että neuvostogulagien johtajat pitivät vankeja taloudellisina yksikköinä, tarkoitti, että ”terveydenhoitoakin tarjottiin tuottavuuslaskelmien perusteella”. Terveimpiä siis kohdeltiin paremmin ja sairaampia huonommin. Vankeja saatettiin hoitaa niin kauan kuin he olivat tuottavia, mutta heikennyttyään heidän annettiin kuolla. Snyderin mukaan heikoimpia jopa vapautettiin vankileireistä, jotta he olisivat kuolleet jossakin muualla, eivätkä näin ollen olisi tulleet lasketuiksi leirien kuolonuhreihin mukaan. (Neuvostoliitossa poliittiset vangit tekivät pakkotyötä tuhansilla toinen toistaan synkemmillä vankileireillä ympäri maata.)
Amerikasta Snyder käsittelee muun muassa tehdas- ja maatilatyöntekijöitä, jotka hyötyivät fyysisestä kovuudestaan: ”Kärsimys oli osa tuottavuutta.” Snyderin mukaan tilanne muuttui 1980-luvulla. Tuolloin amerikkalaiset isät eivät enää voineet olla varmoja, että heidän työnsä riittäisi ja että heidän lapsensa menestyisivät työllään yhtä hyvin. ”Kun kipu menetti tarkoituksensa ja tehokkuutensa, miehet olivat ymmärrettävästi hämillään.” Snyderin mukaan tämä johti siihen, että politiikastakin tuli kivun manipulointia.
Teoksen pääteema onkin Yhdysvaltain terveydenhuoltojärjestelmän moittiminen; tai tarkemmin sanottuna teos raivoaa järjestelmän puutteista: ”Ajatus, että kaupallinen lääketiede (medicine) on tehokasta, edes yksinkertaisilla talousmittareilla, on groteski. On naurettavaa väittää, että nykyinen järjestelmämme olisi kustannustehokas.”
Kuten todettua, kirjan taustatarinana on Snyderin oma sairaskertomus. Siinä sivussa myös Trump saa osansa moitteista (lähinnä koronan huonosta hoidosta), samoin kuin sosiaalisen median yhtiöt, etenkin niiden itsekkyys big datan käytössä. Piilaakson haluttomuudesta auttaa amerikkalaisia Snyder julistaa:
Data-yhtiöiden johtajat ymmärsivät tartunnan matematiikkaa ja lähettivät työntekijänsä kotiin. Mutta suosittelivatko he samaa muille? Tuliko feediisi koskaan muistutusta käsienpesusta tai puhelimen puhdistamisesta? Ei tullut, koska noiden asioiden tekeminen olisi katkaissut netti-istuntosi. Sosiaalisen median yritysten bisnesmalli on pitää silmämunat ja sormet ruudulla niin, että tunteitasi voidaan seurata mainostajien hyväksi. Ja parhaiten ihmiskehoa voidaan seurata, kun se ei ole liikkeessä. Internet-aika on lihavuuden aikaa; kolmannes amerikkalaisista on ylipainoisia, ja ylipainoisilla on suurin riski kuolla koronaan.
Mikään sosiaalinen alusta ei kykene parantamaan terveyttä, koska algoritmi, jolla on tällainen tavoite, kehottaisi ihmisiä sammuttamaan tietokoneensa, pesemään kätensä ja harrastamaan liikuntaa. Mikään sosiaalinen alusta ei voi edistää vapautta, koska ne tähtäävät riippuvuuteen.
Kovin konkreettisia ratkaisuehdotuksia Snyderillä ei kuitenkaan ole, oikeastaan ei edes kompromissiehdotuksia. Miten esimerkiksi taata yrityksille, että heidän viranomaisille luovuttamansa data ei hyödytä kilpailijoita? Snyder jättää myös analysoimatta sen seikan, että terveydenhoito (julkisella puolella) on jatkuvaa päätöksentekoa siitä, kenelle hoitoa annetaan. Jokin tuhansia euroja maksava lääke tai hoito saattaa esimerkiksi pidentää vanhuksen ikää keskimäärin parilla kuukaudella. Tuleeko tällaista hoitoa tarjota kaikille, jotka siitä saattavat hyötyä? Ja tuleeko yhteiskunnan maksaa tällainen hoito?
Terveydenhoitojärjestelmä on käytännössä tehty sellaiseksi, että hoitohenkilökunta ei tällaisia valintakysymyksiä joudu työssään pohtimaan. Mutta tällaiset kysymykset ovat silti mukana hoidon järjestämisessä. Se, että potilaiden hyvinvointiin (ja ihmisten valistamiseen) voitaisiin suunnata loputtomasti resursseja, tarkoittaa, että tarjotun hoidon (ja valistuksen) laatuun ja määrään sisältyy aina myönnytyksiä. Snyderin esittämä toive, että pandemioiden suhteen lääkärit olisivat johdossa, ei tätä seikkaa muuta.
Teoksessa on kiinnostavia ajatuksia ja humaani tarkastelukulma, mutta kokonaisuutena se on poukkoileva ja paasaava.
* * *
PS. Snyder on kirjoittanut ansiokkaita kirjoja Euroopan historiasta. Jotkin hänen viimeaikaisista lausunnoistaan, oikeastaan hyökkäyksistään, ovat kuitenkin olleet epäselviä, huonosti perusteltuja ja suorastaan epärehellisiä. Tässä esimerkkinä pari otetta hänen saamistaan vastineista (The New York Timesistä):
Steven Pinker: “With this predilection for condescension over content it’s impossible to know what he’s referring to.”
Jonathan Gottschall: ”Timothy Snyder’s review of my book is a smear of ad hominem, dark insinuation and failures in basic reading comprehension.”
