Akateeminen maanpetos, osa 1

Krauss, L. M. toim. (2025): The War on Science. Forum. 297 s.

Käyn tässä juttusarjassa läpi kirjoituksia fyysikko Lawrence M. Kraussin toimittamasta The War on Science -teoksesta. Siinä puheenvuoron saavat lukuisat kuuluisuuteen nousseet, osin pahamaineiset professorit ja tieteen popularisoijat, muun muassa Richard Dawkins, Steven Pinker, Gad Saad, Jerry A. Coyne ja Amy L. Wax.

Kraussin teos puolustaa tiedettä sisältä tulevaa uhkaa vastaan. Kirjan aiheena ei siis ole se, että autoritaarinen hallinto tai muu ulkopuolinen taho pyrkisi ujuttamaan ideologiaansa tutkimukseen. Sitäkin on tapahtunut, edelleen tapahtuu ja sekin ansaitsee ankaraa arvostelua. Mutta tässä kirjassa kritisoidaan sitä, miten tiedeväki on pettänyt tieteen ihanteet ihan itse. Siitä kirjoitussarjan aavistuksen liioitteleva otsikko.

Vuonna 1996 fyysikko Alan Sokal – jolla niin ikään on teoksessa yksi luku – julkaisi humanistis-yhteiskuntatieteellisessä Social Text -lehdessä parodia-artikkelin. Sen nimi kuului: Transgressing the boundaries – Towards a transformative hermeneutics of quantum gravity. (En aio yrittää suomennosta.) Kirjoitus sekoitteli luonnontieteellisiä termejä muodikkaisiin sosiaalitieteellisiin käsitteisiin poliittisesti korrektilla tavalla. Objektiivisuuden väitettiin olevan kielellinen rakennelma, jolla ei ole tietoteoreettista ylivaltaa marginalisoitujen ryhmien vastahegemonisiin narratiiveihin. Luonnontieteilijälle oli ilmeistä, että tieteellisessä mielessä artikkelissa ei ollut järkeä.

Sokalin parodia sai paljon julkisuutta, puolesta ja vastaan. Internet oli vasta aloittanut taipaleensa, ja sivut latautuivat hitaasti. Nettiin kuitenkin ilmestyi pian Sokalin innoittamana sivusto, jossa sai napinpainalluksella tuotettua postmodernista humpuukijargonista koostuvan tiedeartikkelin. Puhuttiin puppugeneraattorista. Se oli ensimmäisiä nettimeemejä. Muistan kuvitelleeni, että Freudilla ryyditetty mannermainen postmodernismi sai siinä kuoliniskun. Tiede voisi jatkaa totuuden jahtaamista kuten ennenkin.

Kelataan 30 vuotta eteenpäin, ja mitä tapahtuu? Freud on hylätty, samoin kuin jotkin tuolloin suositut sosiaalitieteelliset menetelmät ja käsitteet. Mutta puppua on alettu katsoa läpi sormien luonnontieteissäkin. Journal of Chemical Education -lehdessä puolustettiin tieteen opetusta feministisessä viitekehyksessä. Sokalin parodia-artikkelin tapaan jutussa sekoitettiin kvanttimekaniikkaa marxilaiseen materialismiin. Fyysikkojen Physical Review -lehdessä taas väitettiin valkoisuuden olevan dominanssia ja kontrollinhalua – jälleen kuin Sokalilta itseltään.

Koviin tieteisiin ulottunut ideologisuus selittyy osin poliisin kovaotteisuuteen kuolleella mustaihoisella George Floydilla. Tapaus herätti maailmanlaajuista myötätuntoa, ja sen myötä akateemisenkin maailman väitettiin olevan rasistista valtapeliä. Yhdysvalloissa yliopistot alkoivat vaatia tutkijoilta, opiskelijoilta ja apurahojen hakijoilta antirasistisia ja vähemmistöjä mielisteleviä kannanottoja. Samassa hengessä joitakin ihmisryhmiä alettiin työhönotossa suosia kyvykkäämpien kustannuksella [1]. Uudessa Seelannissa jopa vaadittiin, että alkuperäiskansan ”tapa tietää” olisi opetuksessa samalla viivalla tieteen kanssa. (Tähän sopinee vanha vitsi: Miksi kutsutaan vaihtoehtolääketiedettä, joka toimii? Lääketieteeksi.)

Kaikki tapahtui ilman minkäänlaista todistetta siitä, että tällaiselle ihmisryhmiä lokeroivalle toiminnalle olisi tarvetta tai että siitä olisi jotakin hyötyä. Kanadassa vaadittiin jopa, että yliopistollisissa viroissa ihmisryhmiä tulisi olla täsmälleen samassa suhteessa kuin heitä on muussa väestössä. Ikävä kyllä tällainen tavoite voi onnistua vain, mikäli samalla hylätään työntekijöiden valinta ansiokkuuden perusteella. Kaikki väestöryhmät kun eivät voi olla samalla tavalla kiinnostuneita tai kyvykkäitä hoitamaan akateemisia virkoja. Käytännössä tasaedustus tarkoittaisi siis ansioituneempien hakijoiden syrjimistä. Kanadassa syrjintää pidetään toisin sanoen sallittuna – ehkä siksi, että sen kuvitellaan korjaavan menneitä syntejä – samalla kun tieteen tason lasku saa siunauksen.

Yliopistoissa alettiin kantaa huolta myös siitä, että akateemisissa julkaisuissa saattoi olla loukkaavia ilmaisuja tai tuloksia. Royal Society of Chemistryn linjauksen mukaan loukkaamisessa ja sen välttämisessä on tärkeintä huomioida loukatun omakohtainen tuntemus riippumatta kirjoittajan aikomuksista [2]. Nature Human Behaviour -lehden toimituskunta jopa linjasi, ettei se aio julkaista artikkeleita, ”jotka saattavat haitata (tahattomastikin) yksilöitä tai ryhmiä, jotka ovat herkimpiä rasismille, seksismille, ableismille tai homofobialle”. Tämä lienee typerin hyökkäys tiedettä vastaan. Koska tutkijat eivät halua aiheuttaa harmia, he tällaisen pelottelun edessä helposti alkavat totuuden kustannuksella sensuroida itseään – tai kollegoitaan, kuten usein on tapahtunut. Kraussin toimittama esseekokoelma ilmestyi kreivin aikaan.

ALAVIITTEET

[1] Nyt kun naiset ovat länsiyliopistoissa voimakkaasti yliedustettuina, kukaan ei ole samaan tapaan kampanjoimassa sen puolesta, että miesvähemmistölle tulisi antaa suosituimmuusasema. Kuka osaisi selittää moisen kaksoisstandardin?

[2] Samoilla totalitaristisen mielivallan linjoilla oli Itä-Suomen yliopiston viiden opintopisteen Antirasismin perusteet -kurssi vuonna 2020. Kurssin mukaan ”Nimittelyn, katseiden, eleiden ja ilmeiden rasistisuuden voi arvioida parhaiten vain niiden kohde: jos yksilö, johon teko kohdistuu, määrittelee teon rasistiseksi, kysymyksessä on rasismi riippumatta tekijän aikeista.”

PS. Sokalin sankariteko sai jatkoa, kun tieteen standardien laskusta huolestuneet Peter Boghossian, Helen Pluckrose ja James Lindsay julkaisivat parodia-artikkeleita sosiaalitieteellisissä julkaisuissa vuosina 2017 ja 2018. Suomessa menetelmällisesti kehnoa ja aihevalinnoiltaan merkityksetöntä tutkimusta – tai lähinnä sen rahoitusta – on kritisoinut muun muassa Mika Merano Tutkimusta vai ideologiaa -pamfletissaan (Suomen perusta 2025). Arvioin teoksen Skeptikko 4/2025 -lehdessä.