Perhe evoluution kourissa

Oheinen kirja-arvioni julkaistiin Tieteessä tapahtuu 4/2021 -lehdessä (ilman tässä olevaa kuvitusta ja jälkikirjoitusta).

Aikamme merkittävin tiedekirja perheestä – sen synty, evoluutio ja maailmanvalloitus

 

Heikki Sarmaja (2020): Perheen synty – Edvard Westermarckin ja ihmisluonnon jäljillä. Terra Cognita. Helsinki.

 

Ihmislajin menneisyydestä ei voida sanoa mitään varmaa. Huomiot ihmisen lajityypillisistä ominaisuuksista, vaikkapa parinmuodostuksesta ja perhetunteista, ovat silkkaa spekulaatiota. Ne kertovat enemmän kirjoittajan poliittisesta ideologiasta kuin evoluutiosta ja ihmisluonnosta. Biologisilla selityksillä ei ole sijaa kulttuurien ja yhteiskuntien tutkimisessa.

 

Tällainen tappiomieliala vaivasi ihmistieteitä 1900-luvun jälkipuoliskolla. Se ei enää ole vallitseva kanta yliopistolla, mutta ei se kadonnutkaan ole. Heikki Sarmaja joutuu esimerkiksi kirjansa alussa toteamaan, että ”Jos olet aivan varma, että jossain maailmassa on tai on ollut kulttuureja, joissa ihmiset eivät tunne rakastumista ja mustasukkaisuutta, tämä kirja tuskin on sinulle”. Minä menisin pitemmälle ja sanoisin, että mikäli Sarmajan kirjan jälkeen olet yhä biologian kiistävän näköalattomuuden vallassa, yliopisto tuskin on tai oli sinulle oikea paikka.

 

Miten biologian kiistäminen ja biologisiin selityksiin kohdistuvat ennakkoluulot ovat näkyneet? Ihmisluontoa koskeviin väitteisiin on esimerkiksi kohdistettu absurdin korkeita vaatimuksia. Jonkun olisi pitänyt olla havainnoimassa kaukaisten esivanhempiemme paritteluita. Ja tutkijoiden pitäisi tarkasti tietää, miten mitkäkin geenivariantit näkyvät käyttäytymisessä.

 

Korkeat vaatimukset eivät tietenkään ole pahasta, päinvastoin. Ne ovat – tai niiden tulisi olla – olennainen osa tiedettä. Mutta samalla on huomattava, että jos puoliksikaan yhtä kovia vaatimuksia esitettäisiin sosiaali- ja humanistisille tieteille, niistä jäisi jäljelle vain rippeitä.

 

Ihmisen käyttäytymisen selittäminen, etenkin seksuaalisen käyttäytymisen selittäminen, on luonnollisesti vaikeaa. Syysuhteita selvittävät ratkaisevat koejärjestelyt ovat lajillamme joko käytännössä mahdottomia tai eettisesti kyseenalaisia. Ihmislapsia ei voida noin vain siirrellä pesästä toiseen ja kasvattaa erilaisissa ympäristöissä.

 

Ihminen on myös monessa mielessä evolutiivinen kummajainen, vailla vastineita muussa eläinkunnassa. Meillä on esimerkiksi kielivaisto ja piilo-ovulaatio. Olemme myös samaan aikaan sekä perhe- että yhteiskuntaeläimiä. Lisäksi manipuloimme lajitovereitamme ja muuta ympäristöämme teknologisten keksintöjemme avulla.

 

Sarmajan yli 500-sivuinen ja parisenkymmentä vuotta kypsytelty evoluutiopsykologinen Perheen synty osoittaa, että mikään edellä mainituista seikoista ei tee ihmisluonnon tutkimisesta ylivoimaista. On olemassa ihmislajille tyypillistä käyttäytymistä, ja sen alkuperästä ja vaikutuksista yhteiskuntien rakentumiseen voidaan tehdä empiriaan nojaavia päätelmiä.

 

Tässä avuksi ovat niin kutsutut luonnolliset koejärjestelyt. Ihmisen tapauksessa ne yleensä tarkoittavat johonkin tiettyyn kulttuuriin kuuluvia erityispiirteitä. Taiwanissa esimerkiksi oli tapana solmia ”pikkuavioliittoja”, joissa perheeseen otettiin kasvatettavaksi tyttölapsi. Myöhemmin hänestä piti tulla vaimo perheen omalle pojalle.

 

Pikkuavioliittojen systemaattinen analysointi tuotti merkittävän löydöksen: pojan ja adoptoidun tytön kasvaminen sisarussuhteen kaltaisissa olosuhteissa vei heiltä seksuaalisen halun toisiaan kohtaan aikuisina – vastoin vanhempien toiveita mutta täsmälleen evolutiivisten ennusteiden mukaisesti. Vastaava havainto tehtiin israelilaisten kommuunien päiväkodeissa. Varhaislapsuudessa yhdessä kasvaneet tytöt ja pojat eivät aikuisina tunteneet toisiinsa fyysistä vetoa.

 

Kyse on sisäsiitoksen välttämiseen kehittyneiden mekanismien aktivoitumisesta, eräänlaisesta käänteisestä leimautumisesta. Tämä niin kutsuttu Westermarckin efekti on nimetty Suomen kansainvälisesti kenties tunnetuimman tutkijan Edvard Westermarckin (1862–1939) mukaan. Kyseinen universaali perhetunnevalmius käydään Sarmajan teoksessa läpi ennennäkemättömällä tarkkuudella. Freudilaisille fantasioille alitajuntaan torjutuista insesti- ja isänmurhatoiveista näytetään vielä kerran paikka aatehistorian romukopassa.

 

                     * * *

 

Kulttuurivertailun lisäksi ihmisen käyttäytymisen selittäminen tarvitsee lajien välistä vertailua. Poikkeuksellisista piirteistään huolimatta ihminen soveltuu lajivertailuun siinä missä mikä tahansa muukin eliö. Ymmärrettävästi lukevan yleisön suosikkeja on tässä kohdin kivesten koko.

 

Kivesten evolutiivinen päätehtävä on ilmeinen, siittiöiden tuottaminen. Kivesten lajityypillisen koon merkitys ei kuitenkaan ole yhtä ilmeistä. Jos maailmassa olisi vain yksi nisäkäslaji, kivesten koosta olisi vaikea tehdä päätelmiä. Mutta kun kivesten koon suhdetta ruumiin kokoon verrataan eri nisäkäslajeilla, käy selkeästi ilmi, että kivesten ja ruumiin koon suhde on kiinteässä yhteydessä lajin lisääntymiskäyttäytymiseen.

 

Vertaillaan lähimpiä sukulaisiamme. Simpanssin kaltaisilla lajeilla, joilla naaras tyypillisesti parittelee yhden lisääntymisjakson aikana monen koiraan kanssa, sellainen koiras, joka asettaa eniten siittiöitä naaraan lisääntymiselimiin, tekee naaraan todennäköisimmin raskaaksi. Hieman samaan tapaan henkilö, joka ostaa eniten arpoja, on todennäköisin voittaja. Simpansseilla luonnonvalinta on suosinut suurten kivesten kehittymistä, sillä suuret kivekset auttavat kasvattamaan siemensyöksyn tilavuutta ja täten lisäämään hedelmöittämisen todennäköisyyttä.

 

Haaremeita muodostavilla gorilloilla naaras sen sijaan tyypillisesti parittelee vain yhden koiraan kanssa. Täten urosgorillan siittiöt eivät kilpaile muiden urosten siittiöiden kanssa munasolun hedelmöittämisestä. Tämä näkyy suhteellisen pieninä kiveksinä. Luonnonvalinta rankaisee tuhlaamisesta, joten gorillan kivekset eivät ole yhtään suuremmat kuin niiden tarvitsee olla. 

 

Sarmajan teoksessa vertailu ulotetaan ihmiseen:

 

Miten oman lajimme mies sijoittuu tässä serkusten vertailussa? Ensinnäkin ihmismiehen kivekset ovat kokoon suhteutettuna paljon vaatimattomammat kuin simpanssin, mutta suuremmat kuin gorillan. Nämä kaksi seikkaa viittaavat siihen, että esi-isämme elivät evoluutionsa aikana yleisesti ottaen rauhallista avioelämää. Heidän ei tarvinnut gorillaurosten tapaan taistella haaremin herruudesta tai osallistua ankaraan spermasotaan, kuten simpanssien.

Siitä sinänsä yksinkertaisesta seikasta, että ihmiskoiraiden kivesten ja ruumiin koon suhde on simpanssien ja gorillojen välissä, voidaan siis tehdä päätelmiä varhaisten edeltäjiemme parisuhdetaipumuksista. (Tutkimuksissa on käynyt myös ilmi, että kivesten suhteellinen koko on samaan tapaan yhteydessä siittiökilpailuun myös linnuilla.)

 

Tämänkaltainen eri lajien vertailu ja insinöörimäinen takaisinmallinnus – jossa piirteen nykyisen muodon perusteella tehdään päätelmiä piirteen alkuperästä ja tehtävästä – riittävät evolutiivisten hypoteesien esittämiselle ja testaamiselle. Evolutiiviset hypoteesit eivät siis tarvitse tietoja fossiileista, metsästäjä-keräilijöistä tai geenien vaikutuksista yksilön käyttäytymiseen, vaikka näitä koskevat tiedot usein tehtävässä auttavatkin.

 

Yhden piirteen vertailu ei tietenkään kanna pitkälle. Seuraava esimerkki ei ole Sarmajan teoksesta, eikä se perhekirjaan ehkä monen mielestä sopisikaan. Mutta se antaa vastaavan kuvan ihmisen pariutumistaipumuksista.

 

Useimmilla nisäkäskoirailla, myös lähisukulaisillamme simpansseilla ja bonoboilla, on erektiota tukeva penisluu, baculum. Ihmiskoiraalta se kuitenkin puuttuu. Miksi? Erään hypoteesin mukaan ihmiskoiraan erektio on uskottava diagnostinen merkki koiraan terveydestä. Kuka tahansa pystyy kasvattamaan luuta, mutta pelkän verenpaineen avulla erektion saavuttaminen on vaikeampaa. (On sinänsä huvittavaa, että englanniksi erektiota kutsutaan kansanomaisesti termillä boner.)

 

Mitä lajeja vertaileva menetelmä sanoo? Ensinnäkin kävi ilmi, että mitä promiskuiteettisempaa naaraan seksuaalikäyttäytyminen on, sitä pidempi on koiraan penisluu. Luu on pidempi myös lajeilla, joilla on selkeä parittelukausi. Lisäksi penisluun pituus (suhteessa eläimen kokoon) on yhteydessä parittelun kestoon. Mikään näistä seikoista ei tue selitystä erektiosta terveysindikaattorina.

 

Kyseiset kolme havaintoa sopivat kuitenkin yhteen sen kanssa, että penisluulla on tehtävä koiraiden välisessä siittämiskilpailussa. (Ilman kovaa elintä hedelmöittäminen ei nisäkkäillä pääsääntöisesti onnistu.) Kuten todettua, naaraan tapa paritella useamman koiraan kanssa lisää riskiä, että toisen koiraan siittiöt hedelmöittävät munasolun. Selkeä parittelukausi, joka siis myös on yhteydessä penisluun pituuteen, kasvattaa tähän liittyviä paineita; täytyyhän koiraiden parittelupyrkimysten tällaisilla lajeilla osua lyhyeen ajanjaksoon. Ja lopulta penisluu myös helpottaa parittelun keston kasvattamista, mikä taas vähentää aikaa, jona muut koiraat voivat naarasta kosiskella.

 

Tutkijoiden päätelmä kuuluu: penisluun katoaminen ihmiseen johtaneesta kehityslinjasta (arviolta 1,9 miljoonaa vuotta sitten) johtuu lajin siirtymisestä yksiavioisempaan ja paritteluiden suhteen ympärivuotisempaan suuntaan. Se, että esiäitimme paritteli todennäköisesti vain yhden uroon kanssa (per ovulaatiosykli), näyttää toisin sanoen laimentaneen esi-isiemme käymää siittämiskilpailua. Siksi paritteluidenkaan ei tarvitse kestää kovin kauaa. (Tosin parittelun kestossa on huomattavaa yksilöllistä ja tilannekohtaista vaihtelua. Tähän molempien sukupuolten henkiseen hyvinvointiin vaikuttavaan seikkaan tiede ei toistaiseksi ole perehtynyt kovin syvällisesti.)

Penisluu näyttää siis olevan osa lisääntymisstrategiaa ympäristössä, jossa hedelmöittämiskilpailu on ankaraa. Ja se, että luu ihmiskoirailta puuttuu, on yksi mahdollinen lisätodiste lajimme parisuhdetaipumuksista.

Joku saattaa tässä kohdin huomauttaa, että valtaosassa ihmisyhteisöjä sallitaan jonkin sortin moniavioisuus, lähes aina vain monivaimoisuus. Tämä on totta. Mutta valtaosa monivaimoistenkin yhteisöjen lapsista syntyy sitoutuneessa, avioliitonomaisessa ja yksiavioisessa parisuhteessa. Se, että olemme parisuhteita muodostavia olentoja ja rakastumme kerrallaan vain yhteen ihmiseen, ei ole ristiriidassa sen kanssa, että vanhakantaisissa kulttuureissa tavataan monivaimoisuutta. Parisuhdetaipumuksemme ei myöskään ole ristiriidassa sen kanssa, että ihmisellä on ominaisuuksia, jotka tukevat joitakin harvinaisempia pariutumiskäytäntöjä.

Parisuhdetaipumuksesta kertovia anatomisia piirteitä on lukuisia – eivätkä ne kaikki tietenkään ole fallosentrisiä. Eräs suosittu esimerkki on ihmisnaaraan rinnat, niiden muoto ja koko. Terhakka rintavarustus tarkoittaa, että maan vetovoima ei ole rintoihin kauaa vaikuttanut ja että niillä ei ole imetetty useita lapsia. Suomalaisessa kansanrunoudessa asia mainitaan muun muassa seuraavasti: ”Pilvihin on piian nännit, maata kohti maatun naisen”.

Ratkaisevaa tässä on se, että ihmiskoiraat mieltyvät rintoihin, jotka ovat yhteydessä sekä naaraan sukukypsyyteen että tämän nuoruuteen. Koiraan aivoitukset saattavat mennä seuraavaa rataa: nuori naaras = paljon yhteisiä jälkeläisiä. Nuorella naaraallahan on paljon hedelmällisiä vuosia myös edessäpäin. Olennaista tällaisen nuoruusmieltymyksen kehittymiselle on, että ihmisen evoluutioympäristössä ei ollut kehonmuotoja ”nuorentavia” rintaliivejä, implantteja tai korsetteja.

Ihmiskoiraiden universaali seksuaalinen viehättyminen naaraan nuoruudesta kertoviin signaaleihin on yksi mahdollinen lisätodiste siitä, että lajillamme koiraskin pyrkii muodostamaan pitkiä parisuhteita. Simpanssikoiraan seksuaalinen kiinnostuminenhan ei tee tällaista eroa naaraan iän suhteen. Koiras ei sitoudu naaraaseen, koiras ei hoivaa poikasia ja se tuskin myöskään saa useampia poikasia saman naaraan kanssa. Siksi koirassimpanssin ei kannata nirsoilla iän kaltaisten sivuseikkojen kanssa.

Ihmiskoiraan mieltymystä nuorempaan naaraaseen on toki saattanut tukea moni muukin seikka kuin naaraan senhetkinen hedelmällisyys. Parisuhteesta syntyvän jälkeläisen todennäköisyys saada hoivaa on huomattavasti suurempi silloin, kun naaras on nuori: 20-vuotias saattaa huolehtia jälkeläisestä jopa 40 vuoden ajan, kun taas 40-vuotiaan tarjoama hoiva jää pakostakin lyhyemmäksi.

Naaraan kyky tarjota pitkäaikaista hoivaa on siis saattanut olla merkittävä koiraan parinvalintamieltymyksiä muokannut valintapaine. Tämä voi olla tilanne muillakin pitkän poikasvaiheen lajeilla. Ihmiskoiraan nuoruusmieltymyksiä on Sarmajan mukaan saattanut voimistaa sekin, että nuoren naaraan vanhemmat ovat todennäköisemmin edelleen kykeneviä investoimaan syntyvän pienokaisen hyvinvointiin. Ihmislajillehan on tyypillistä, että oman lisääntymisuransa jälkeen isovanhemmat ottavat aktiivisesti osaa lastenlastensa hoivaan.

Perhekirjallisuutta

Toimivatpa rinnat nuoruusindikaattoreina tai eivät, myös rintojen päätehtävästä eli maidontuotannosta voidaan tehdä ihmisperhettä koskevia päätelmiä. Nisäkäsemojen erittämän maidon rasva- ja proteiinipitoisuuksilla ja niiden suhteella imetystiheyteen on nimittäin suora yhteys: lajeilla, jotka imettävät poikasiaan harvoin (esimerkiksi useimmat isot kissapedot), maito on erittäin ravitsevaa. Vastaavasti lajeilla, joilla poikaset saavat maitoa tiheään tahtiin, ravintoaineiden pitoisuudet ovat pienempiä.

Ihmislajille tyypillisen laihan maidon sijoittaminen tähän kuvioon antaa jo sellaisenaan perusteita tehdä oletuksia ihmispienokaisten saamasta hoivasta evoluutioympäristössä. Ihmisvauva kuuluu tämän perusteella tyyppiin ”kannettu poikanen”: vauva on ollut jatkuvasti äidin läheisyydessä ja sitä on imetetty usein. Päätelmää tukee sellainenkin lajivertailu, jossa huomioidaan lajien väliset sukulaisuussuhteet: lähimmät apinaserkkumme kantavat poikasiaan ja imettävät niitä usein.

Evoluutioympäristön läheiselle äiti-vauva-suhteelle antavat tukea myös nykyisin elävät metsästäjä-keräilijät. Niilläkin vauva kulkee yleensä mahdollisimman lähellä äitiään, joko kantoliinassa tai sylissä. Lisäksi vauvan anatomia (esimerkiksi jalkojen asento nostettaessa), vaikeus nukahtaa muualle kuin syliin sekä äidin ja vauvan taipumus synkronoida mielentilojaan tukevat päätelmää.

 

Vastasyntyneen avuttomuus loi paineita voimistaa muitakin ominaisuuksia kuin vain äitien hoivavaistoa. Vauvanhoidon ja imetyksen onnistuminen evoluutioympäristön usein karuissa olosuhteissa edellytti jatkuvaa isältä, muilta sukulaisilta ja/tai ystäviltä tulevaa hoivaa ja opastusta. Tämä perhe-elämään sisältyvä avunanto ja pienokaisen avuntarve ovat evoluution saatossa ruokkineet toisiaan: aivojen koon kasvun takia lasten piti syntyä keskeneräisinä, mikä taas toi tarpeen vastavuoroista avuliaisuutta tukevien tunnemekanismien kehittymiseen. Tämä puolestaan loi paineita kasvattaa aivoja edelleen. (Ihmisvauva syntyy ”ennenaikaisesti” siksi, että jos sikiö pysyisi kohdussa pitempään, sen pää ehtisi kasvaa niin suureksi, ettei se enää mahtuisi ulos synnytyskanavasta. Kirjassa Sarmaja vertaa menneisyyden huolehtivaa suurperheympäristöä keskoskaappiin.)

                            * * *

Kuten todettua, edellä esitellyn lajivertailun parhaita puolia on se, että evolutiivisesti kehittyneitä ominaisuuksia on lukemattomia. Useampia piirteitä tarkastelemalla tutkija voi kasvattaa yksittäisten ominaisuuksien väistämättä vajavaista selitysvoimaa lähes loputtomasti. Monien tietolähteiden yhdisteleminen onnistuu etenkin nykyihmistä tutkittaessa. Heitä voidaan tutkia haastatteluin, erilaisin koejärjestelyin tai perehtymällä (oma)elämäkertoihin. Lisäksi aina on mahdollista vertailla miehiä ja naisia sekä homoja ja heteroita eri yhteyksissä.

Jopa kansantarinoiden, kaunokirjallisuuden ja ”pyhien” kirjoitusten analysointi voi kertoa ihmisluonnosta. Fiktiiviset tapahtumat ja henkilöt ovat usein epärealistisia ja yksiulotteisia, mutta fiktio ei silti kokonaan voi sivuuttaa ihmisluontoa. Tai jos se sen tekisi, ihmiset eivät sitä enää ymmärtäisi eivätkä siitä kiinnostuisi. Kuvitteellisten hahmojen yksiulotteisuus näyttää myös johtavan heidät tilanteisiin, joissa käyttäytymisreaktiot tulevat selkeämmin ja voimakkaammin esille kuin todellisuudessa. Tästä syystä fiktiostakin voidaan tehdä ihmisluontoa ja sen evoluutiota koskevia päätelmiä. Harvinaisia poikkeuksia lukuun ottamatta tämä näkökulma kuitenkin puuttuu folkloristiikasta, eksegetiikasta ja kirjallisuudentutkimuksesta.

Sarmajan kirja ei luonnollisesti ole vain edellä kuvattuja tissi- ja pippelivertailuja. Teos on psykologian, sosiologian ja antropologian teorioiden – ja myös psykiatrian – tuulettamista ja päivittämistä uusilla – tai monesti uusvanhoilla – ajatuksilla. Perhesosiologian ja sosiaalitieteiden yleisemminkin on aika viimein noteerata tämä jo 1700-luvulla alkanut vallankumous, jonka biologinen tarkastelukulma on ihmisyhteisöjen tutkimiseen tuonut.

Juuri tämä on Sarmajan teoksessa parasta. Hän selittää juurta jaksain (muttei koskaan tylsästi) tekijöitä, joiden takia ihmiskoiraista vuosimiljoonien mittaan kehittyi jotakin täysin muuta kuin simpanssikoiraiden kaltaisia sovinisteja. Perheen synty on biologiaan nojaava antropologinen katsaus, joka kertoo tarinan ”äitimäistyneistä” ja yhteistyökykyisistä miehistä – elättäjistä, jotka tarvittaessa riskeeraavat henkensä läheistensä puolesta.

Perheen synty -teos yhdistelee edellä kuvatulla tavalla lukuisia erilaisia tietolähteitä ja kykenee näin selittämään kaikkiin maailman ihmisiin vaikuttavan yhteiskunnallisen instituution muodostumista ja sen erityispiirteitä. Tarkastelun laajuus ja yksityiskohtaisuus tekevät teoksesta kautta aikain merkittävimmän suomalaisen perhekirjan. Samalla se on huomattavimpia Westermarckin ajattelua luotaavia teoksia.

Syytökset familistisheteronormatiivisesta ja porvarilliskonservatiivisesta ydinperheen puolustamisesta, joita evoluutiopsykologiaa vastaan on joskus kohdistettu, eivät siis tässäkään tapauksessa ole perusteltuja. Kyse on ihmislajin havainnoimisesta ja havaintojen mahdollisimman tarkasta selittämisestä, ei käyttäytymisen oikeuttamisesta, poliittisesti motivoiduista mielipiteistä tai muista tieteen ulkopuolisista päämääristä.

Ihmisluonnon tutkiminen on monitieteisen palapelin kokoamista, jossa osaset alkavat datan tarkentuessa loksahdella paikoilleen. On esimerkiksi ilmeistä, että rakkaus ei ole keskiaikaisten trubaduurien keksintöä tai kielellisesti konstruoitu kulttuurinen tekotuote, kuten välillä edelleen kuulee väitettävän. Mustasukkaisuus puolestaan ei (yleensä) ole sairaalloista omistamishalua, josta kannattaa terapiassa yrittää eroon. Ja seksuaalinen häveliäisyys ja seksuaalinen inhontunne eivät ole sosiaalisten normien synnyttämiä patologioita. Nekin ovat luonnonvalinnan muovaamia myötäsyntyisiä ja parinvalintaan ja perhedynamiikkaan ratkaisevasti vaikuttavia tunnevalmiuksia.

Mikäli ihmisluonto jää sosiaalitieteiltä ja humanistisilta aloilta huomioimatta, ne ovat vaarassa tuottaa vain mielipidemittausten kaltaisia aikalaisanalyyseja, täysin vailla tieteellisesti kiinnostavia selityksiä ihmisten tunteille ja käyttäytymiselle. Samalla julkishallinnon asiantuntijatehtäviin on vaarassa päätyä henkilöitä, jotka eivät koulutuksensa missään vaiheessa tutustuneet realistiseen ihmiskuvaan. Kenties suurimman erheen on tehnyt sosiaalipsykologia, joka on jättänyt perheen käytännössä täysin käsittelemättä. Mikä on sosiaalipsykologisempaa kuin sukulaisuus ja perhetunteet?

         * * *

PS. Ainoa selkeä moite kirjasta on sama, jonka sain parinvalintaa ja perhetunteita käsittelevästä Rakkauden evoluutiosta 15 vuotta aiemmin. Molemmissa teoksissa toistetaan, että tätä ja tätä asiaa tullaan käsittelemään myöhemmin siinä ja siinä luvussa. Se kertonee kirjoittajan aihetta koskevasta innostuksesta ja huolesta, että pysyyhän lukija varmasti mukana. Tämä turha pelko lukijan kiinnostuksen katoamisesta ei kuitenkaan laimenna Perheen synnyn historiallista merkittävyyttä.

Vaikka löytyykin hulluja totuutta puolustamaan* - eli pitääkö "paha tieto" piilottaa?

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi "Suomen Quillettessa", Calibressa (ilman tässä olevaa pilakuvaa ja Murrayn alkusitaattia).

Vaie(nne)tun tiedon äärellä - eli pitääkö "paha tieto" piilottaa?

Sille on syy, että todellisuutta ei haluta nähdä. Nämä kaksi faktaa [ihmisryhmät eroavat kognitiivisilta kyvyiltään ja tehtyjen väkivaltarikosten määrässä] ovat piinallisen epämiellyttäviä. Sitä, joka nostaa ne esiin, pidetään rasistisena ja vihantäyteisenä ihmisenä. Näitä faktoja on myös vääristelty ja väärinkäytetty pahoihin tarkoituksiin rasististen ja vihantäyteisten ihmisten toimesta. Miksi sitten kirjoittaa niistä? Eikö jotkin realiteetit ole parempi jättää huomiotta?

 

Charles Murray

Ideologioilla ja talousjärjestelmillä on taipumus tuottaa kärsimystä – joillakin vähemmän, joillakin enemmän. Siksi ideologioita tulee arvioida niiden todellisten vaikutusten perusteella, ei sen mukaan, millaiset tarkoitusperät niillä oli.

Sama pätee päivänpoliittiseen toimintaan. Myös sitä kannattaa arvioida todellisten vaikutusten perusteella. Joku saattaa vaikkapa ajaa asiaansa kiivaasti ja harkitsemattomasti, mikä voi sitten aiheuttaa yhtä kiivaan vastareaktion. Näin paraskin idea voi jäädä toteutumatta.

Tällaista omaan jalkaan ampumista tapahtuu myös yksilötasolla. Moni esimerkiksi epäonnistuu siksi, että yrittäminen on pakonomaista tai tavoitteet liian korkealla. Toinen arkinen esimerkki on se, että lähimmäisten hyvää tarkoittavat terveys- ja ruokavalioneuvot tuottavat usein päinvastaisia vaikutuksia kuin oli tarkoitus.

Tässä kirjoituksessa tarkastellaan, voiko totuudentavoittelukin kääntyä itseään vastaan. Ehkä jotkin faktaväitteet ja tutkimuskohteet koetaan yhteiskunnallisesti ja/tai poliittisesti liian vaarallisiksi. Ehkä siksi totuusväitteitä ei haluta tarkastella avoimesti.

Tosiseikat itse eivät tietenkään muutu sen mukaan, miten ihmiset niihin suhtautuvat. Faktat ovat mitä ovat ja faktojen poliittiset ja yhteiskunnalliset vaikutukset ovat mitä ovat. Ymmärrän tutkijoita, joiden mielestä totuudentavoittelua ei tarvitse tämän enempää pohtia. Totuus pysyy, vaikka kukaan ei sitä tutkisi.

On kuitenkin syytä tarkastella, onko tällainen totuusabsolutismi sittenkään toimivin strategia. Ainakaan siitä ei luulisi olevan totuudentavoittelulle haittaa, jos ymmärrämme, millaisia pelkoja ja toiveita totuusväitteisiin kohdistuu. Koettakaamme siis selvittää, millaiset faktaväitteet halutaan torjua ja miksi.

Syitä faktaväitteiden torjumiseen on luonnollisesti useita. Toisinaan ihmiset jättävät faktaväitteitä huomiotta siksi, että he eivät halua muodostaa mielipidettä. Moni mieluummin ylläpitää lämpimiä suhteita ystäviinsä ja sukulaisiinsa kuin kiinnostuu kiistellyistä tutkimusaiheista. Toinen lukunsa ovat ihmiset, jotka eivät piittaa totuudesta tai todisteista siksi, että he saavat elantonsa tai identiteettinsä huuhaan levittämisestä. Tällaisten ihmisten päätä on käytännössä mahdoton kääntää todisteiden avulla.

On myös ihmisiä, jotka kiistävät totuuden filosofisemmin perustein. Ensiksi he toteavat, että tutkijan omaksuma teoria ohjaa häntä tekemään juuri tietynlaisia havaintoja. Tästä periaatteessa pätevästä huomiosta he sitten päättelevät, että totuuteen ei voida päästä käsiksi ja että totuudesta ei oikeastaan ole edes mielekästä puhua. Tällainen defaitismi on yleisintä korkeimmin koulutettujen parissa. Ajattelun ääriversiossa objektiivisuuspyrkimystäkin pidetään vallanhaluna ja patriarkaatin tai kolonialismin puolustamisena.

Tässä kirjoituksessa tarkasteltu totuudenvastustus on toisenlaista. Se on vaaralliseksi koetun tiedon tunneperäistä ja/tai poliittisesti motivoitunutta kiistämistä. Kyse on pahasta tiedosta, jonka ei haluta leviävän ymmärtämättömän kansan pariin.

                                                  * * *

Kansalaisten reagointi tutkimustuloksiin on ailahtelevaa ja vaikeasti ennustettavaa. Millä tahansa faktaväitteellä voi olla ei-toivottuja sivuvaikutuksia, eikä kukaan voi tietää, milloin kansalaiset ovat ”valmiita” vastaanottamaan minkäkin faktan.

Monella oppineella on kuitenkin käsitys siitä, mikä on kansalle sopivaa ja mikä sopimatonta tietoa. On siis faktaväitteitä, joista oppineet mieluummin vaikenisivat ja joita he jopa pyrkivät aktiivisesti vaientamaan.

Tarkastellaan ensiksi ravitsemusta ja terveellisyyttä koskevia väitteitä. Ovatko ne tällaista vaaralliseksi koettua tietoa? Ravitsemus ainakin koskee kaikkia, ja ravitsemusväitteillä on myös taipumus nostattaa tunnepitoisia reaktioita.

Nykytutkimuksen valossa on esimerkiksi perusteltua sanoa, että punaviini sisältää terveyttä edistäviä flavonoideja. Miten väitteeseen tulisi suhtautua? Kyseisen tiedon julkistaminen (ja samanaikainen alkoholihaittojen jättäminen huomiotta) saattaa lisätä punaviinin kulutusta kansanterveydellisiin haittoihin asti.

Kansan suussa väite saattaa myös muuttua vaarallisempaan muotoon ”punaviini on terveellistä”. Punaviinin tilalle voidaan vaihtaa vaikkapa tumma suklaa, jolla myös on väitetty olevan terveyttä edistäviä vaikutuksia.

Se, onko jossakin terveydelle haitallisessa elintarvikkeessa myös terveyttä edistäviä osasia, ei kuitenkaan näytä olevan oppineiden mielestä piilottamisen arvoista vaarallista tietoa. Onhan ruokavalinnoissa kyse ihmisten itse ottamista terveysriskeistä. Niihin koulutetun eliitinkin on helppo suhtautua uteliaan avomielisesti.

Ravitsemusväitteissä ei toisin sanoen näytä olevan mitään sellaista moraalisesti arveluttavaa, että oppineisto haluaisi väitteitä tukahduttaa.
 
                                      * * *
 
Jos oppineet eivät pidä ravitsemusväitteitä salaamisen arvoisina, mitä pidetään? Piiloteltavaa pahaa tietoa on oikeastaan vain tieto, jonka pelätään johtavan syrjintään. Käytännössä tämä tarkoittaa ihmisryhmien erilaisuutta koskevia väitteitä.

Tarkastellaan erästä yksityiskohtaa sukupuolieroista. On havaittu, että kuukautiskierron vaihe vaikuttaa naisen kognitiivisiin kykyihin. Suvunjatkamiseen liittyvä hormonitoiminta siis näkyy naisilla syklisenä vaihteluna tiettyjen psykologisten testien tuloksissa. Onko tämä itsessään neutraali väite niin vaarallinen, että osa ihmisistä haluaa sen pimittää?

Kyseisen faktaväitteen haitta voisi ilmetä vaikkapa siinä, että jokunen työnantaja päättelee, että ”koska naiset ovat luonnostaan ailahtelevia, suosin työhönotossa miehiä”. Ehkä sukupuolieroja koskevat tutkimustulokset – jos ne leviävät kansan keskuuteen – tällä tavoin toimivat seksistisenä takaiskuna naisen asemalle.

On kuitenkin huomattava, että laki kieltää sukupuolisen syrjinnän. Länsimaissa myös yleinen asenneilmapiiri on vahvasti individualismin ja tasa-arvoisten mahdollisuuksien puolella, sukupuoleen katsomatta. Lisäksi firma hyötyy kyvykkäimpien yksilöiden palkkaamisesta, ei sukupuolisiin keskiarvoihin (tai kiintiöihin) nojaamisesta.

Yksilön syrjiminen sukupuolisten tilastokeskiarvojen perusteella on siis laiton, paheksuttu ja taloudellisessa mielessä typerä tapa toimia.

Edellä mainitut seikat saattavat olla syy sille, miksi sukupuolierojen biologiaa selvittäviä tutkimuksia ei juurikaan pidetä tukahduttamisen arvoisina. Jopa yhteiskunnallisesti valveutunein opiskelijanuoriso näyttää kiinnostuvan aihetta koskevista tutkimustuloksista. (Tosin menestyminen sukupuolentutkimuksen opinnoissa on ainakin taannoin edellyttänyt myötäsyntyisten sukupuolierojen vähättelyä, jopa ylenkatsomista.)
 
                                    * * *

On kuitenkin eräs aihe, joka yleisesti koetaan sukupuolieroja vaarallisemmaksi: älykkyyserot väestöryhmien välillä. Se on se myrkyllinen hedelmä, jonka takia koulutetuinkin ihminen voi olla valmis katkaisemaan koko tiedon puun.

Mitä tiede väestöjen älyllisistä eroista siis sanoo? Ovatko tuntemukset vaarallisesta tiedosta perusteltuja? Onko löydöksillä kyky pilata ihmiselämiä? Ja jos on, onko alan tutkimus siksi perusteltua sivuuttaa ja mustamaalata? Jopa kieltää ja sensuroida?

Väestöeroja koskevista tutkimuksista voidaan tehdä esimerkiksi seuraavat päätelmät: 1) kognitiivisesti maailman kyvykkäin henkilö voi kuulua mihin tahansa etniseen ryhmään, mutta 2) osin geneettisistä syistä johtuen tämän todennäköisyys ei ole sama kaikille ryhmille. Älykkyys ei toisin sanoen ole jakautunut tasaisesti maapallon väestöjen kesken. Kognitiivisia kykyjä mittaavissa testeissä ovat menestyneet esimerkiksi itäaasialaiset, aškenasi-juutalaiset ja Intian parsit.

Tämä on tiivistettynä modernin väestöjä vertailevan psykologisen tutkimuksen näkemys. Ihmisten aivotoiminnoissa on hienoisia, maantieteellisesti ja etnisesti jakautuneita sekä joiltakin toistaiseksi tuntemattomilta osin perimästä johtuvia eroja.

Päätelmä olisi perusteltu myös ilman tutkimushavaintoja: on käytännössä mahdotonta, että älykkyyden kaltainen ominaisuus, jonka muotoutuminen riippuu tuhansien geenien toiminnasta, olisi samanlainen kaikilla väestöillä. Aikaa pienten väestöerojen kehittymiseen on myös ollut runsaasti: ihmispopulaatiot ovat olleet maantieteellisesti eriytyneitä kymmenien tuhansien vuosien ajan.

Onko tällainen tieto vaarallista? On esimerkiksi väitetty, että pelkkä älykkyyden mittaaminen tekisi joistakin ryhmistä väheksyttyjä, jopa ilman hypoteesia ryhmäerojen geneettisestä taustasta.

Suurimpia pelkoja näyttää olevan se, että mikäli tietyt ennakkoluulojen mukaiset, väestöjen kyvykkyyseroja koskevat tutkimustulokset tulevat julkisiksi, ihmiset rohkaistuvat toimimaan ennakkoluulojensa mukaisesti myös yksilötasolla. Ehkä ihmiset alkavat kuvitella, että kaikki toimivat siten. Lisäksi joku voi ryhmäpaineen (kuvitellun tai todellisen) vuoksi päätyä syrjimään joitakin ihmisiä, vaikka hänellä ei alun perin ollut näitä ihmisiä väheksyviä ajatuksia. Keskustelulla saattaa olla vaikutuksia myös siihen, mitä kyseessä olevien ryhmien edustajat itsestään ajattelevat ja miten he käyttäytyvät.

Eli kun jokin ajatus siirtyy tieteellisestä hienovaraisuudesta arkisen tai poliittisen keskustelun piiriin, ajatus saattaa alkaa omaa elämäänsä muuttuen hallitsemattomaksi aseeksi.

                                 * * *

Edellä kuvattujen mahdollisuuksien takia tietämättömyyden tietoinen valitseminen ei välttämättä ole typerää. Ehkä iso osa kansalaisista ei kykene tai ennätä sellaiseen selkeään ajatteluun, jossa faktaväite hyväksytään ajatuksena ilman sen tuomia haittavaikutuksia. Ehkä ihmiset pitävät osan mielipiteistäänkin yksityisinä siksi, että ulkopuoliset saattavat kärsiä kyseisten mielipiteiden leviämisestä.

Tutkimustuloksissa itsessään ei tietenkään ole mitään sellaista, mikä tekisi tutkimuksen piilottelusta tai vaikeuttamisesta perusteltua. Väestöeroja selvittävä tutkimus on esimerkiksi havainnut, että väestöjen älykkyysjakaumat ovat pitkälti päällekkäisiä. Kaikissa väestöissä on siis neronsa ja typeryksensä. Tämäkin päätelmä olisi ollut perusteltu ilman tutkimushavaintoja: olisi äärettömän epätodennäköistä, että jollekin väestöryhmälle olisi kasautunut kaikkien ”älykkyysgeenien” suotuisimmat muodot. (Joskus on väitetty, että geneettisistä älykkyyseroista puhuminen olisi vaarallista siksi, ettemme tiedä, miten geenit tarkkaan ottaen vaikuttavat. Tällä perusteella olisi kuitenkin vaarallista puhua lähes mistä tahansa ympäristötekijästä, vaikkapa köyhässä suurperheessä kasvamisesta. Siitä, miten ympäristötekijät vaikuttavat, ei myöskään ei ole tarkkaa tietoa.)

Vastaava esimerkki jakaumien päällekkäisyydestä on miesten ja naisten pituus. Keskimäärin miehet ovat naisia pitempiä, mutta on silti lukemattomia naisia, jotka ovat keskiarvomiestä pitempiä, aivan kuten on lukemattomia miehiä, jotka ovat keskiarvonaista lyhyempiä. Lyhyysennätyskin on miehen hallussa. Pituus- ja älykkyyseroissa ei toisin sanoen ole mitään tavatonta uutta tai syrjintää puolustavaa.

Toisinaan kuitenkin kuulee syytöksiä, että väestöjen älykkyyseroihin keskittynyt tutkija haluaisi asettaa ihmisryhmiä arvojärjestykseen. Syytös on vakava, mutta sen taakse ei koskaan esitetä todisteita. Ja vaikeaa se olisikin: yhdessäkään väestöeroja selvittävässä tutkimuksessa ei esitetä väitteitä jonkin väestöryhmän alempi- tai ylempiarvoisuudesta.

Entä se tutkimushavaintojen ja faktaväitteiden vaarallisuus? Ei vaadi paljon mielikuvitusta nähdä, että väestöjen älykkyyseroja selvittävä tutkimus saattaa joissakin olosuhteissa asettaa joitakin ihmisryhmiä huonompaan asemaan. On kuitenkin huomattava, että tosimaailmassa tällaisen tapahtumisesta ei ole näyttöä. Ei siis ole osoitettu, että moderni älykkyystutkimus aiheuttaisi syrjintää tai muita vastaavia haittoja. Tässä valossa älykkyyseroväitteiden karttaminen ja niiden kategorinen kiistäminen – ja etenkin tutkijoiden mustamaalaaminen – ovat silkkaa hätävarjelun liioittelua. (Empiiristä näyttöä sen sijaan on siitä, että tutkijoiden painostaminen ja tutkimuksen alistaminen poliittisille tavoitteille haittaavat kansanvalistusta ja joskus jopa kokonaisia kansantalouksia. Viimeksi mainitusta tunnetuimpia esimerkkejä on lysenkolaisuus Neuvostoliitossa.)

Sillä, että älykkyystutkimusta arvioidaan moraalisin ja poliittisin perustein, saattaa myös olla eräs ikävä sivuvaikutus: iso osa yliopistoväestä ei enää tiedä, miten älykkyyttä tutkitaan ja mitä tutkimus älykkyydestä sanoo. Niinpä oppineisto ei enää kykenisi vastaamaan kotiinpäin vetävälle poliitikolle, joka yrittää käyttää älykkyyttä syrjinnän perusteena.

Tärkein pointti syrjintäkysymyksessä on kuitenkin seuraava: ihmisten laillista yhdenvertaisuutta ei tule perustaa kuvitelmaan, että ihmiset tai ihmisryhmät ovat samanlaisia. Muutoinhan mitä tahansa tutkimuksen löytämää eroa voitaisiin käyttää syrjinnän oikeuttamisessa. Ihmisiä on sen sijaan tarkasteltava sen mukaan, miten laki, yleiset moraalinormit ja jopa intuitio meitä jo ohjeistavat: yksilöinä ja yksilöllisten taipumusten mukaan, riippumatta ryhmäkeskiarvoista.

Edes se, että johtavat poliitikkomme perustelisivat syrjintää älykkyyseroilla, ei olisi hyvä syy lopettaa älykkyyserojen selvittämistä. Älykkyystesteistä luopuminen nimittäin tuskin vaikuttaisi poliitikkojen syrjintähaluihin, mutta testituloksiin perustuvalla syrjinnällä sentään olisi jokin yläraja!
 
                                 * * *
 
Se, että oppineet ihmiset ovat mustamaalanneet väestöjä vertailevaa älykkyystutkimusta ja demonisoineet älykkyystutkijoita, on ollut minulle lisäkannustin pitää esillä hypoteeseja populaatioiden eroista. Liian moni korkeasti koulutettu on keskittynyt älykkyystutkijoiden oletettuihin motiiveihin heidän esittämänsä datan sijaan.

Myönnän toki, että kansojen älykkyydestä puhuminen saattaa kääntyä elämäntehtävääni tieteenedistämistä vastaan. En kuitenkaan voi sivusta katsoa, kun tutkijoiden esittämiä hypoteeseja ja faktaväitteitä yritetään mitätöidä ei-tiedollisin perustein. Moraalinen velvollisuuteni on uskollisesti edistää lähimmäisteni loogistiedollista kehittymistä sen sijaan, että johdattelisin heitä päätelmiin sen perusteella, minkä joku kuvittelee olevan yhteiskunnalle hyväksi.

* Tämän blogimerkinnän pääotsikko on Vladimir Vysotskin (1938–1980) laulusta Valhe ja totuus. Siinä Valhe ryöstää Totuudelta sen kultaiset vaatteet ja hevosen (suom. sanat Turkka Mali, 1988).

Miksi evoluutio piilotti totuuden?

Hoffman, D. (2020): The Case Against Reality – How Evolution Hid the Truth from Our Eyes. Penguin.

Luin tämän kirjan, vaikka etukansisuosittelijana on monenlaisista huuhaa-näkemyksistään tunnettu Deepak Chopra. Toisaalta takakannessa teosta kehui Steven Pinker, jota pidän yhtenä rationalismin terävimpänä edustajana. Ehkä teoksessa sittenkin on jotakin. Kirjoittaja ainakin on laajasti julkaissut ja monia akateemisia palkintoja saanut professori.

                    * * *
 
Evoluutio antoi meille aistimme, jotta pysyisimme elossa ja kykenisimme lisääntymään. Siksi aisti-informaatio kannattaa ottaa vakavasti. Jos banaani on homeessa, älä syö sitä. Kirjan pääpointti kuitenkin on, että vaikka aistien antama tieto tulee ottaa vakavasti, sitä ei tarvitse ottaa tai edes ole oikeutettua ottaa kirjaimellisesti.

Hoffman selittää esimerkiksi naiskauneuden evolutiivista taustaa. Hänen mukaansa se, että ihmisnaaraan hedelmällisyys laskee jo varsin nuorena, on muokannut ihmiskoiraan mieltymyksiä. Logiikka on simppeli. Kuvittele koiras, jonka silmissä yli 50-vuotias naaras näyttää nuorempia naaraita haluttavammilta. Kyseinen koiras voi sitten nauttia näiden iäkkäämpien kaunokaisten seurasta.

Tällainen koiras ei kuitenkaan kovin todennäköisesti päädy intiimiin kanssakäymiseen hedelmällisten naaraiden kanssa. Ja tämä on olennaista: emme ole sellaisten esi-isien jälkeläisiä, joiden mieltymys kohdistui jo hedelmällisen ikänsä ylittäneisiin naaraisiin. Luultavimmin ani harva meistä on edes sellaisen koiraan jälkeläinen, jonka seksuaaliset ikämieltymykset olivat kaikkiruokaisia tai sattumanvaraisia.
 
Tällä perusteella voidaan tehdä kaksi ennustetta. Ensinnäkin kun koiras on yli parikymppinen, hänen seksuaaliset mieltymyksensä ja fantasiansa kohdistuvat itseä nuorempiin naaraisiin. Toiseksi, varhaisessa teini-iässä koiraan mieltymykset kohdistuvat vähän itseä vanhempiin naaraisiin. Molemmat ennusteet ovat saaneet kokeellista tukea. Luonnonvalinta näyttää muokanneen koiraiden kauneusmieltymyksiä kohti naaraan hedelmällisintä ikää ja suurinta lisääntymispotentiaalia. [1]

Teinipoikien mieltymyksissä kyse ei siis ole siitä, että vanhempien naaraiden antama myönteinen palaute olisi voimistanut heihin kohdistuvia mieltymyksiä. Teinipoikien kiinnostushan ei juuri koskaan saa vastakaikua vanhemmilta naarailta. Kyse ei myöskään ole koiraiden dominointihaluista; teinipojilla ei ole mahdollisuuksia dominoida aikuisia naaraita. Eikä ilmiö näytä kulttuurioikultakaan: mieltymys hedelmällisyydestä kertoviin piirteisiin on saanut kokeellista vahvistusta lukuisista yhteisöistä ympäri maailmaa. Luontevin ja yksinkertaisin selitys ihmiskoiraan mieltymykselle on luonnonvalinta.

Entä naaraan mieltymykset? Ensinnäkin Hoffman toteaa, että mitä suurempia investointeja paritteluun liittyy, sitä tiukemmat ovat valintakriteerit. Jos jokainen parittelu tuo riskin merkittävistä kustannuksista (esim. yhdeksän kuukauden raskaus), luonnonvalinta suosii valikoivuutta. Hoffman päättelee, että naaras, joka paritteli vain sitoutuneen ja vauraan koiraan kanssa, pystyi tuottamaan enemmän ja menestyneempiä geeniperillisiä kuin naaras, jonka kriteerit olivat näissä suhteissa löyhempiä.

Näkemyksen mukaan luonnonvalinta kykeni tällä tavoin ohjaamaan naaraiden mieltymyksiä kohti resurssi- ja statuskoiraita. Hypoteesi on saanut empiiristä vahvistusta käytännössä kaikista kulttuureista, joissa asiaa on tutkittu. Lisäksi mieltymys voimistuu niissä naaraissa, joilla itselläänkin on resursseja. Hoffmanin mukaan tämä tarkoittaa, että mieltymys ei ole sivutuote sukupuolten taloudellisesta epätasa-arvosta. (Toki naaraidenkin valikoivuudessa kyse on usein toinen toisensa poissulkevista vaihtoehdoista. Naaras saattaa esimerkiksi joutua päättämään, valitako varakas liehakoija vai varaton koti-isätyyppi.)

Hoffman haluaa lukuisilla parinvalintaesimerkeillään korostaa, että ihmismieli – ja minkä tahansa eläimen mieli – kehittyi ratkomaan eloonjäämiseen ja lisääntymiseen liittyviä ongelmia. Luonnonvalinta on seulonut esiin tai karsinut pois eliöiden psykologisia ominaisuuksia, vaikkapa aistien toimintaa, kauneusmieltymyksiä tai päässälaskukykyä, vain ja ainoastaan sillä perusteella, miten ominaisuus on vaikuttanut geenien siirtymiseen seuraavaan sukupolveen – eikä seulontaprosessin mikään vaihe edellyttänyt objektiivisen totuuden näkemistä. (Luonnonvalinnalla on myös ollut käytettävissään vain tietynlaista yksilöllistä vaihtelua. Esimerkiksi silmiä muovatessaan valinta ei olisi voinut suosia mikroskooppimaista lähinäköä tai teleskooppimaista kaukonäköä, vaikka tällaisista ”yliaisteista” olisi ollut miten suurta lisääntymisetua.)

Aistit ja aivot kehittyivät siis käsittelemään kelpoisuussignaaleja, eivät kertomaan todellisuudesta. Luontoäidille riitti, että katsojan silmästä löytyy kauneus, totuudesta ei niin väliä. Ihmislaji on esimerkiksi sopeutunut elämään itsensä kokoluokkaa olevassa ”välimaailmassa”, jossa ei ymmärretä tähtisumujen mittaamattomuutta eikä molekyylien minimaalisuutta.

Esimerkki valaisee asiaa. Oletetaan, että lasillinen vettä sekoittuu tasaisesti maailman valtameriin. Jos sitten otamme merestä uuden vesilasillisen mistä päin maailmaa tahansa ja miltä syvyydeltä tahansa, saamme silti täsmälleen samoja vesimolekyylejä lasiin kuin alkuperäisessä lasissa oli. Tämä epäintuitiivinen seikka johtuu yksinkertaisesti siitä, että lasillisessa vettä on enemmän molekyylejä kuin maailman merissä on lasillisia vettä.

Ilman tiedettä me välimaan vangit emme pääsisi käsiksi tällaiseen epäintuitiivisuuteen. Joidenkin kovan linjan luonnontieteilijöiden mielestä on jopa perusteltua sanoa, että jos se ei ole epäintuitiivista, se ei ole tiedettä. Toisaalta epäintuitiivisuuteen ei tarvita kemiaa tai kosmologiaa; arkipäivän ilmiöt riittävät. Jos esimerkiksi samaan aikaan tiputat luodin ja ammut aseella toisen luodin vaakatasossa, luodit osuvat maahankin samaan aikaan. Tai jos satakiloinen rautakuula ja parin gramman pehmoinen untuva tiputetaan samalta korkeudelta samaan aikaan tyhjiössä, ne myös osuvat lattiaan yhtä aikaa.

Kirjan loppupuolella Hoffman vie näkemyksen kelpoisuussignaaleihin kehittyneestä mielestä niin pitkälle kuin mahdollista, saaden sen kuulostamaan esoteerisuudelta, jopa provokatiivisuudelta. Hoffman esimerkiksi väittää, ettei hän usko aurinkoa olleen ennen kuin sitä havainnoimaan kehittyi olentoja. Tällaista väitettä on tietysti mahdoton todistaa tai kumota. Ja siksi moni pitää väitettä epätieteellisenä. Tavallaan Hoffmanin näkemys on kuitenkin yhtä lailla perusteltu ja kiinnostava – eli ei juuri lainkaan kiinnostava meille välimaan asukeille – kuin väite, että aurinko on/oli olemassa katsojista riippumatta. Sitäkään väitettä ei voida todistaa suuntaan tai toiseen. Näin Hoffman:

Rakastan kissaani ja nautin autostani. Mutta en usko, että ne ovat olemassa, jos niistä ei tehdä havaintoja. Jotakin on olemassa. Mitä tahansa se jokin onkin, se sytyttää aistini saamaan koodatun viestin kelpoisuudesta kissojen, autojen ja burgereiden kielimaailmassa, käyttöjärjestelmän puhetapana.

Hoffman jatkaa tietoisuudesta ja korostaa siinäkin havaintojen vajavaisuutta:

Mikään tietoinen olento ei kykene kuvaamaan itseään täydellisesti. Sen pelkkä yrittäminen lisää olennon kokemuksia, mikä taas kasvattaa olennon tekemien päätösten mutkikkuutta näiden uusien kokemusten valossa, mikä taas edellyttää uusia kokemuksia, joiden tulisi tavoittaa nämä mutkikkaammat päätökset, alati jatkuen epätäydellisyyden säälimättömänä silmukkana. Tietoisen olennon tulee siksi pysyä, ainakin osittain, tietoisuutensa ulkopuolella.

Yksikään olento ei siis voi kokea täydellisesti ja totuudenmukaisesti edes itseään, olipa olennon kokemusrepertuaari miten laaja tahansa. Hoffman vitsailee, että tämä on seikka, joka takaa psykoterapeuteille turvatun tulonlähteen. Toki Hoffman silti pitää uskomusta tietoisesta minuudesta hyödyllisenä: ”Jos sinulla on kokemuksia teoistasi ja niiden seurauksista, kykenet oppimaan.” Lisäisin tähän, että jos olento kykenee oppimaan, se voi myös saada aavistuksen todellisuudesta, vähintäänkin sosiaalisen todellisuuden evoluutiohistoriallisesta taustasta. Ainakin tälle välimaan kulkijalle se on jo paljon.
 
ALAVIITE
 
[1] Naaraan hedelmällisin ikä – eli ikä, jossa munasolu helpoiten hedelmöittyy ja jossa sikiönkehitys on riskittömintä –, saattoi lajimme evoluutioympäristössä osua hieman myöhemmäksi kuin ikä, jossa naaraan lisääntymispotentiaali – eli elinaikana tuotettujen jälkeläisten maksimimäärä – on suurin. Hedelmällisyys saattoi olla suurimmillaan vaikkapa 21-vuotiaana mutta lisääntymispotentiaali jo 16-vuotiaana. Niinpä mikäli luonnonvalinta on ohjannut koiraiden mieltymyksiä kohti suurinta lisääntymispotentiaalia, koiraan silmissä ihmisnaaras saattaa olla seksuaalisesti haluttavimmillaan hedelmällisintä ikäänsä hieman nuorempana.

(Ks. aiempi kirjoitukseni ikäeroista täältä.)

Woke, kristinusko ja Neuvostoterrori

Dreher, R. (2020): Live not by Lies – A Manual for Christian Dissidents. Sentinel. New York.

Tämä kirja varoittaa kahdesta asiasta: ylivalppaasta woke-aktivismista ja siitä murskaavasta voimasta, jonka teknologia kyttäyskoneistoille antaa. Teoksen nykyaikaisesta teemasta huolimatta pääosassa ovat 1900-luvun loppupuolen neuvostoterroria vastustaneet ja kansalaisvapauksia ajaneet, lähinnä kristinuskoon nojanneet toisinajattelijat. Näiltä Itä-blokin dissidenteiltä haetaan opastusta, miten harjoittaa vastarintaa ylivoimaisen vastustajan edessä.

Dreher kirjoittaa johdannossa:

Amerikkalaisille, jotka eivät koskaan ole joutuneet elämään tällaisessa ideologisessa sumussa, on vaikea tunnistaa, mitä on tapahtumassa. Mitä tahansa tämä onkin, se ei ole tarkka kopio elämästä Neuvostoblokin maissa salaisine poliiseineen, rangaistussiirtoloineen, ankarine sensuurivaatimuksineen ja materiaalisine puutteineen. Juuri tämä on ongelma, nämä emigrantit varoittavat. Se tosiseikka, että suhteessa Neuvostoblokin oloihin elämä lännessä on edelleen vapaata ja vaurasta, tekee amerikkalaiset sokeaksi vapauttamme uhkaavien voimien kasvamiselle. Samoin kuin se seikka, että ne, jotka vapauksiamme vievät, puhuvat toiminnastaan sorrettujen uhrien vapauttamisena.

Myöhemmin Dreher jatkaa:

Harva nykykonservatiivi ymmärtää tämän uhkan vakavuuden, ohittaen sen vain ”poliittisena korrektiutena” – aiemman sukupolven väheksyvä termi ”wokenessille”. On helppo väheksyä entisen neuvostoprofessorin kaltaisia ihmisiä hysteerisinä, jos pidät nykytapahtumia vain 1990-luvun kampusten vasemmistosekoilun uusintana. Tuolloin konservatiivien vakiovastaus oli vähättelevä: Odota, että penskat siirtyvät todelliseen maailmaan ja ovat pakotettuja etsimään töitä.
   No, he siirtyivät – ja ottivat kampuksen mukaansa yritysmaailmaan, laki- ja lääketieteen ammatteihin, mediaan, peruskouluun, lukioihin ja muhin Amerikan instituutioihin. Tässä kulttuurivallankumouksessa, joka voimistui keväällä ja kesällä 2020, he yrittävät muuttaa koko maan ”woke” kampukseksi.

Viesti toisin sanoen kuuluu: Se voi tapahtua täälläkin. Dreher ja hänen haastateltavansa näkevät yhtäläisyyksiä Venäjän tapahtumissa ennen vallankumousta ja heikentyvän Yhdysvaltojen nykymenossa. Muutos nykylännessä ei tietenkään tapahdu samalla tavoin kuin aikoinaan Venäjällä tai sodanjälkeisessä Itä-Euroopassa, ovathan ajat muuttuneet. Mutta edelleen kyse on totalitarismin houkutuksesta, tällä kertaa kasvot vain ovat – ainakin toistaiseksi – hieman lempeämmät. Perään Dreher toteaa, että klassinen liberalismi on kuolemassa muuallakin kuin Yhdysvalloissa – ja että sen seuraaja ei ole vielä syntynyt. 

Dreher luettelee totalitarismin nousuun liittyviä seikkoja: yksilön eristäytyminen, yksinäisyyden lisääntyminen, instituutioiden arvovallan romahtaminen, halu tuhota yhteiskunnallisia rakenteita, propagandan lisääntyminen, ihmisten halu uskoa hyödyllisiä valheita ja uskollisuuden arvostaminen asiantuntijuutta korkeammalle. Resurssien rajallisuus, joka koskee myös totalitaristisia järjestelmiä, tarkoittaa, että systeemiä on pidettävä kasassa mahdollisimman pienellä vaivalla. Neuvostototalitarismissa tämä käytännössä tarkoitti, että jo pelkkä syytös yksilön tekemästä rikoksesta – yleensä ajatusrikoksesta – muuttuu osoitukseksi rikokseen syyllistymisestä. Nykyaika ei tässä suhteessa ole kovin erilainen: vaikka vihjailu tai syytös olisi esitetty kuinka huolettomasti ja huolimattomasti tahansa, syytöksellä on taipumus tarttua yksilöön ja haitata hänen elämäänsä – jopa perhe-elämää, ulottuuhan ihmisten rankaisuhalu joskus lähisukulaisiin asti.

Hieman yllättäen suuryritykset ovat lähteneet woke-puuhaan mukaan. Aiemmin firmat pysyivät erossa kiistanalaisista aiheista, koska niiden ajateltiin haittaavan bisnestä ja brändiä. Tämä muuttui 2010-luvulla. Yritykset alkoivat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden nimissä aktiivisesti osallistua kulttuuripoliittiseen päätöksentekoon, toisinaan taloudellisilla seurauksilla uhaten. Yritysten sisällä taas alettiin kiinnittää huomiota henkilöstön koostumukseen.

Siinä ei tietenkään ole mitään väärää, että yritykset haluavat kohdella työntekijöitään tasaveroisesti, työntekijän suoritustason mukaisesti ja kaikenlaista syrjintää välttäen. Juuri se on oikeudenmukaisuutta, ja siihen työlainsäädäntö on menestyksekkäästi yrityksiä ohjannut. Dreherin mukaan ”sosiaalinen oikeudenmukaisuus” tuli kuitenkin tarkoittamaan jotakin muuta. Firmojen henkilöstöresurssiväki alkoi esimerkiksi vetää rituaalinomaisia diversiteettikoulutuksia, joissa huomio kiinnitettiin yksilön rotuun ja sukupuoleen aivan kuin ne olisivat osaamista tärkeämmässä asemassa. Ja toimitusjohtajan oli sosiaalisen paineen vuoksi menoon suostuttava.

Toisaalta suuryritysten wokeutuminen saattaa lopulta olla pelkkää kosmetiikkaa. Woke-kapitalismihan ei edes teeskentele haluavansa muuttaa kuluttamisen ja rahanteon tärkeyttä ihmisten elämässä. Osa yritysjohtajistakin näyttää omaksuneen woke-edistyksen vain ollakseen kilpailukykyisempi. Kuten papisto aikoinaan, myös HR-väki on helppo ostaa hiljaiseksi.

Taide- ja viihdemaailmassa ja jopa politiikassa woke-ideologian vaikutus on ollut huomattavampi. Tuoreina esimerkkeinä infantilisoivan woke-kulttuurin leviämisestä voidaan pitää seuraavia: Disney lisää sisältövaroituksen Muppet-show -käsinukkeohjelmaan, koska siinä on ”eri kulttuurien negatiivisia kuvauksia”; suomalaisia rap-artisteja syytetään kulttuurisesta omimisesta; Huckleberry Finnin seikkailuja esitetään poistettavaksi kirjallisuuden opetuksesta teoksen rasismin takia (koska kirjassa käytetään nigger-sanaa); valkoihoinen ääninäyttelijä ei voi näytellä Simpsons-piirrossarjan tummaihoista lääkärihahmoa; autismia käsittelevää elokuvaa koetetaan adressilla estää osallistumasta Golden Globe -kilpailuun, koska elokuvan eräs näyttelijä ei itse ole autisti (adressin alullepanijana oli suomalainen opiskelija Harvardissa[!]); Disney poistaa suoratoistoalustansa lapsille sopivasta ohjelmaprofiilista mm. Dumbon ja Peter Panin, koska ne sisältävät negatiivisia stereotypioita; naispoliitikoiden ja ylipäätään naisten kritisoinnin nähdään automaattisesti kohdistuvan sukupuoleen, ja jos et naisvihasyytöksiä niele, olet kuulemma osa ongelmaa; valkoihoinen mies ei saa kääntää mustaihoisen Amanda Gormanin runoja; tieteen suurnimiä halutaan pois rakennusten nimistä, koska heillä oli joitakin nykystandardeilla epäkorrekteja ajatuksia; naisten kohtaama fyysinen väkivalta yleistetään koko miessukupuolen ongelmaksi; Helsingin Sanomien kolumnisti väittää, että tv:n perhekomedia Pulmuset vaurioitti vihapuheellaan kokonaista sukupolvea ja niin edelleen. Suomalainen poliitikko on tässä hengessä jopa ehdottanut, että Facebookin tulisi poistaa eräs nauruemoji, koska sitä toisinaan käytetään pilkallisessa mielessä. (Odotetusti viimeksi mainittu herätti riemua sosiaalisessa mediassa; eräs suosittu twitteristi esimerkiksi vitsaili, että keskisormi pitää poistaa, koska sitäkin käytetään pilkallisesti.) 

Yhtä kaikki, vaikka kyse on sinänsä mitättömästä ja kaiketi usein hyvää tarkoittavasta aktivismista se saa voimansa totalitaristisesta ja ilmaisunvapautta pilkkaavasta holhousmentaliteetista. Sen leviämistä demokratian ja kansalaisoikeuksien puolustajan on vastustettava. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että huoli woken leviämisestä saattaa sittenkin olla ylimitoitettu. Kuten suuryritysten tapauksessa, amerikkalaislähtöinen ja rasistisseksistinen identiteettien ja etnisyyden korostaminen ja muu vastaava muka-edistyksellisyys tuskin voivat lopulta olla väkevämpiä voimia kuin se huoli, jota suomalaisten enemmistö tuntee perheestään, perinteistään ja vapauksistaan.

Kielestä ja sen tarkoituksellisesta muokkaamisesta Dreher kirjoittaa, että ihmiset eivät huomaa toistavansa marxilaista tapaa vääristellä kieltä, kovertaen tuttuja sanoja tyhjiksi ja täyttäen ne uusilla, ideologisilla merkityksillä. Hänen mukaansa tällainen propaganda ei ainoastaan muuta sitä, miten ajattelemme politiikasta ja nykyelämästä vaan se myös totuttaa unohtamaan muistamisen arvoisia asioita. Dreher lainaa erästä kommunismin aikana opettanutta professoria, jonka mukaan yksittäiseen sanaan liitetty negatiivinen painolasti johtaa siihen, että pian itse ilmiöstäkin on mahdoton käydä keskustelua.
 
Suuri osa ideologisesta kielenmuokkauksesta on toki vain melodramaattisten iskulauseiden viljelyä. Hyvä esimerkki tällaisesta on termi ”hegemoninen maskuliinisuus”. Se on halventava mutta suosittu koodisana, lähes taikasana, jota käytetään kuin sillä olisi jonkinlaista selitysvoimaa. Lopulta termi kuitenkin vain hämärtää ymmärrystämme siitä, miksi sukupuolet asettuvat yhteiskuntaan siten kuin asettuvat. Vastaavia termejä on lukuisia: patriarkaalisuus, toksinen maskuliinisuus, intersektionaalisuus, heteronormatiivisuus...

The Economist nuorison
sosialistisuudesta

Dreher ei ole sitä mieltä, että jos unohdamme kommunismin pahuuden, olemme vaarassa tuottaa samanlaisen totalitarismin uudelleen. Kyse on hänen mukaansa pikemminkin siitä, että historian unohtaminen altistaa totalitarismille yleisesti. Ja jotta ihmiset osaisivat vastustaa totalitarismia, sen muistoa tulee pitää yllä. Se taas Dreherin mukaan edellyttää, että on muistettava, miten muistaa. Moni saattaa ajatella, että täällä suuren ja mahtavan itänaapurin kyljessä varoitukset kollektiivisesta unohtamisesta eivät ole kovin olennaisia. Kirja vastaa tähän lainaamalla erästä budapestiläistä opettajaa. Hänen mukaansa unkarilaiset kestivät saksalaisten miehityksen ja neuvostomielisen nukkehallituksen, mutta 30 vapauden vuotta on tuhonnut enemmän kulttuurista muistia kuin aiemmat aikakaudet. Ehkä meillä on käynnissä samaa? Ainakin sosialismiin nykynuoriso suhtautuu varsin myötämielisesti (ks. kuva).
 
Dreher varoittaa myös demokratiaa murentavasta valvontakapitalismista: henkilökohtaisia tietojasi hallitsevat suuryritykset eivät pyri vain selvittämään, mitä haluat, vaan ne yrittävät saada sinut haluamaan sitä, mitä ne haluavat sinun haluavan ilman, että sinä huomaat sitä. Tämä toki on sinänsä tavanomaista myynninedistämistä, mutta ongelmana tässä uudessa versiossa on se, että yksilön autonomisuus on niin ratkaisevasti kaventunut. Ihmisten päätäntävaltaa omista ja yhteisistä asioista on siirtynyt supertietokoneiden algoritmeille.
 
                      * * *
 
Kirjassa on tarinoita uskonnollisuuden ruokkimasta tyyneydestä ja tahdonvoimasta epäinhimillisen julman totalitarismin edessä. Kertomusten nostattavuudesta huolimatta teos ei lopulta valaise sitä, miksi usko yleisesti ja kristinusko erityisesti olisi toimivin tapa vastustaa woken ylilyöntejä. Eikö, kuten kirjan nimikin antaa ymmärtää, totuuden tavoittelu voisi riittää? Eikö jo tieto siitä, että hyvillä aikomuksilla on usein taipumus kääntyä itseään vastaan, kanna pitkälle? (Ks. arvioni samanhenkisestä, anarkokristitty Daniel Nylundin Uhriutumisen kulttuuri -teoksesta.)

Entä miten taata se, että uskonnon suosiminen ei johda yhteiskuntaa kohti teokraattisuutta? Tästä Dreher ei kanna huolta. Eurooppalaisen korviin kirjan loppupuolen ajatus, että vain uskonnolliset dogmit pystyvät puolustamaan totuutta ja vastustamaan totalitarismia kuulostaa joka tapauksessa varsin vieraalta. Miksi yhteisöllisyys ja solidaarisuus edellyttäisivät kristinuskoa, kuten Dreher näyttää ajattelevan? Miksi woke-uskonnon esittämään haasteeseen tulisi vastata toisella uskonnolla? 

Dreherin teos oli minulle muistutus jatkossakin pysyä erossa päivänpolitiikasta. Kirja myös muistuttaa arvostamaan sitä, että poliittinen järjestelmämme mahdollistaa toisiaan tasapainottavat vastavoimat. Osa poliitikoista haluaa kustannuksiin katsomatta ja vapauksista piittaamatta tasata vaurautta. Osalla ylin periaate taas on yksilön valta päättää omista asioistaan ja taloudestaan. Aaltoliike jossakin näiden ääripäiden välillä on väistämätön osa demokratiaa. Se, että oikeiston ja vasemmiston kamppailu on muuttunut nykyiseksi konservatiiviedistyksellisten ja radikaaliedistyksellisten väliseksi kilvoitteluksi siitä, mikä on toivotun muutoksen nopeus ja millaisia yksityiskohtia toivotaan muutettavaksi, ei välttämättä ole huono asia. Kunhan muistamme muistaa.

Rationalismi ja naisen tapa tietää

Alla olevat lainaukset ovat sittemmin eläkkeelle jääneeltä sosiologi ja professori emerita Leena Koskelta (kasvatuksen ja koulutuksen sosiologia), hänen artikkelistaan Naisten paikat ”miesten maailmassa” – Näkökulmia sosiologiseen naistutkimukseen. Kirjoitus on teoksessa: Mikä ero? – Kaksikymmentä kirjoitusta yhteiskunnasta, kulttuurista ja sukupuolesta (toim. Turunen, M. & Roivas, M. 2003. SKS. Helsinki.).
 
Otteet herättävät kysymyksiä. Niitä voidaan tulkita siten, että kyseisen koulutussosiologin mielestä objektiivisuutta ei tarvitsisi tieteessä tavoitella ja että miehet ja naiset päätyisivät keskenään ristiriitaisiin päätelmiin samasta tutkimusaineistosta. Voidaanko otteita muulla tavoin tulkita? Ja ovatko opiskelijat omaksuneet tällaisen relativistisen ajattelutavan – ja valmistuttuaan jopa ottaneet sen mukaan työelämään? Miten yleistä tällainen ajattelu on esimerkiksi julkishallinnon asiantuntijatehtävissä? Näin Koski:
 

Naistutkimuksen lähtökohtiin kuuluu ajatus, että ei ole olemassa yhtä objektiivista tieteellistä totuutta tai tieteellisen toiminnan tapaa. Tieteellinen tutkimus on aina kirjoittavan subjektin tekemää, ja kirjoitus ja kirjoittaminen sisältävät kirjoittavan subjektin kokemuksellisen ja ruumiillisen läsnäolon.

 

Siten tieto ja tiede eivät ole ”puhtaita” huolimatta siitä, että ne perustellaan puhtauden argumentein, vaan ne ovat selkeästi sukupuolittuneita rakenteita.

       

Naistutkimuksen tieteeseen ja tietoon liittyvä kritiikki on purkamis- ja rakentamisprojekti. Purkamisen pyrkimyksenä on kyseenalaistaa vallitsevaa tieteellisen tiedon kenttää ja tiedeinstituutioiden käytäntöjä. Rakentamisprojektissa etsitään uusia tiedon ja tietämisen alueita naisten lähtökohdista, kokemuksesta ja tiedosta käsin. Suhteessa tietoon ja tiedontuottamiseen feministisen tutkimuksen parissa on kyseenalaistettu muun muassa vallitsevaa rationaliteetin käsitettä. 

 

Logiikan ja rationaliteetin kieli ja kielen kantamat toimintatavat ovat väkivallan kieltä. Naistutkimuksen argumentein on pyritty löytämään uusia sisältöjä rationaliteetin määrittämiselle – sen ajattelemiselle, mikä on järkevää ja tärkeää.

 

Yksi naistutkimuksen projekteista on kohdistunut tieteeseen ja tietoon – niiden sukupuolittuneen luonteen analysointiin ja sen etsimiseen, mikä on naisten kokemuksen erityinen luonne suhteessa tieteellisen ajattelun traditioihin. Sosiologisen naistutkimuksen teoreettisessa ajattelussa katsotaan, että useammilla ilmiöillä kuin pelkästään luonnollisilla henkilöillä on sukupuoli – monet ajattelutavat, instituutiot ja käytänteet kantavat jommankumman sukupuolen historiallista määritystä.

Tieteilijät tekevät virheitä ja julkaisevat vääriä päätelmiä. Se on harmillista, jopa väistämätöntä, mutta se ei millään tavoin uhkaa tieteellistä totuudentavoittelua. Professoritasolta tuleva riehakas ja holtiton hyökkäily logiikkaa ja rationalismia vastaan (tai ”logiikan kieltä” ja ”rationaliteettiä”, kuten Koski hyökkäystään hieman pehmentää) sen sijaan on vastuutonta nuorison harhaanjohtamista. Se olisi ansainnut kollegoilta tiukkasanaista haastamista.

Toisin kuin Koski antaa ymmärtää, naisilla (tai nais- tai sukupuolentutkimuksella) ei ole omaa, standarditiedettä parempaa, todempaa tai aidompaa tapaa tuottaa tietoa. Naisten temperamentti saattaa toki keskimäärin olla enemmän avuksi muodollisen koulutuksen hankkimisessa, ehkä jopa tieteellisessä ajattelussa, mutta tämä on eri asia kuin väite, että ”naisen tapa tietää" olisi yhdenvertainen - saati ylivertainen - tieteellisen tiedontuottamisen kanssa.