torstai 1. tammikuuta 2009

Sotatraumojen käsittely auttaa?

Helsingin Sanomat julkaisi 22.12.2008 uutisen Ritva Tuomaalan väitöskirjasta. Uutisen ja sen otsikon mukaan ”sodan traumojen käsittely auttaa yhä kuntoutuksessa”. Käsittelen tässä asiaa vain lehtijutun perusteella, koska en ole kyseistä 36 henkilön haastatteluun perustuvaa väitöstyötä nähnyt.

On todellakin mahdollista, että menneistä sotakokemuksista puhuminen – olettaen, että ”käsittely” tarkoittaa puhumista – auttaa veteraanien kuntoutuksessa. (Se, miten käsittely mahdollisesti auttaa, ei tule jutusta tarkemmin ilmi, vaikka kirjoituksessa toki mainitaan esim. painajaisunet ja ahdistavat mielikuvat sotavangeilla.) Ongelma on kuitenkin, että kyseinen tutkimus ei vielä osoita, että traumojen käsittelystä olisi jotakin hyötyä.

Syy on yksinkertainen: tutkimuksessa ei käytetty verrokkiryhmiä.

Jotta tutkimuksesta olisi voitu vetää traumakäsittelyä koskevia johtopäätöksiä, olisi haastatelluista pitänyt erottaa satunnaisesti verrokkiryhmät, joista osa olisi saanut käsitellä jotakin muuta asiaa kuin sotamuistoja samaan tapaan. Tällä tavoin olisi saatu selvyyttä siitä, oliko vaikkapa pelkkä empaattinen kuuntelu se kuntoutusta auttava tekijä. Toki myös tavallista elämäänsä jatkava verrokkiryhmä olisi ollut tarpeen.

Ja lopulta kuntoutumista olisi pitänyt arvioida kokonaan kolmas taho, joka ei olisi tiennyt, mistä ryhmästä on kyse, verrokeista vai traumojen käsittelijöistä.

Haastattelututkimuksissa ei luonnollisesti sinänsä ole mitään vikaa, mutta niistä tehtyjen johtopäätösten suhteen on vain syytä olla tarkkana.