Osallistuin 7.1.2009 Tieteen päivien niin kutsuttuun päivän painiin aiheena evoluutiopsykologia. Keskustelun loppupuolella mainitsin evolutiivisen tutkimuksen yhdestä tärkeimmästä ja jo Darwinin harrastamasta menetelmästä eli lajien välisestä vertailusta. ”Painikaverini” ei menetelmää hyväksynyt, vaan vastaukseksi hän höpötti jotakin siitä, ettemme tiedä, mikä olisi ihmiselle sopiva ”mallilaji”, simpanssi, oranki vai gorilla. Vastaus paljasti hänen tietämättömyytensä (siitäkin huolimatta, että hänen oma tutkimuksensakin on laajasti ottaen evolutiivista).
Valaiskoon konkreettinen (ja heti seuraavalla Tieteen päivien luennolla ja samassa salissa esiin tullut) esimerkki lajivertailun mahdollisuuksia. Jos tarkkaillaan nisäkäsemojen erittämän maidon rasva- ja proteiinipitoisuuksia ja niiden suhdetta imetystiheyteen, huomataan seuraava seikka: lajeilla, jotka imettävät poikasiaan harvoin (esim. useimmat isot kissapedot), maito on erittäin ravitsevaa. Vastaavasti lajeilla, joilla poikaset saavat maitoa tiheään tahtiin, ravintoaineita on pienemmissä pitoisuuksissa.
Ihmislajille tyypillisen laihan maidon sijoittaminen tähän kuvioon antaa jo sellaisenaan perusteita tehdä erittäin tarkkoja oletuksia siitä, miten ihmisvauvoja on nk. evoluutioympäristössä imetetty. Kyseisen luennon mukaan ihmisvauva kuuluukin tyyppiin ”kannettu poikanen”: vauva on ollut jatkuvasti äidin läheisyydessä ja sitä on imetetty usein. Samaa päätelmää tukee sellainenkin lajivertailu, jossa huomioidaan lajien väliset sukulaisuussuhteet: ihmisen lähimmät sukulaiset kantavat poikasiaan ja imettävät niitä usein. Lopuksi tukea evoluutioympäristössä vallinneelle läheiselle äiti-vauva-suhteelle antavat nykyisin elävät metsästäjä-keräilijät, joista valtaosalla vauva kulkee mahdollisimman lähellä äitiään, kantoliinassa tai sylissä. Lisäksi vauvan anatomia (mm. jalkojen asento nostettaessa) sekä äidin ja vauvan psyyke tukevat päätelmää. Evoluutiopsykologiassa on tällä tavoin kyse monitieteisestä palapelistä, jossa osaset alkavat tieteenalan edistyessä ja datan tarkentuessa loksahdella paikoilleen.
Jo tämän yksinkertaisen esimerkin valossa ”painivastustajani” hokemat väitteet siitä, ettemme tiedä evoluutioympäristöstä mitään tarkkaa ja että evoluutiopsykologiassa olisi kyse sortumisesta jonkinlaiseen epäempiiriseen kehäpäättelyyn, ovat kerrassaan kestämättömiä. (Mikäli oikein ymmärsin vastapuolta, hänelle suurimpia mielipahan aiheuttajia evoluutiopsykologiassa on se, että eräät evoluutiopsykologit ovat parikymmentä vuotta sitten määritelleet nk. mielen moduulin niin laajaksi.)
”Painivastustajani” kritisoi myös metsästäjä-keräilijäaineiston käyttöä. Hänen perusteenaan oli se, että metsästäjä-keräilijät elävät niin erilaisissa ympäristöissä, lähinnä Afrikan savannilla tai Etelä-Amerikan viidakoissa. Argumentti on kestämätön. Se, että populaatioiden elinympäristöissä tai käyttäytymisessä on huomattavaa vaihtelua, ei tarkoita sitä, että evolutiivista lähestymistapaa ei voitaisi käyttää käyttäytymisen selittämisessä. Asia on pikemminkin päinvastoin: ihmisen käyttäytymisen laajamittainen kulttuurinen vaihtelu on parhaita mahdollisia lähteitä, kun yritämme evolutiivisessa mielessä selvittää, miksi käyttäydymme niin kuin käyttäydymme.
Loppupäätelmä: Evoluutiopsykologiasta esitetään jopa tohtoritasolla yhä edelleen varsin pintapuolisia ja kliseisiä kritiikkejä, joihin alan harrastajat ovat jo lukuisia kertoja vastanneet.
Valaiskoon konkreettinen (ja heti seuraavalla Tieteen päivien luennolla ja samassa salissa esiin tullut) esimerkki lajivertailun mahdollisuuksia. Jos tarkkaillaan nisäkäsemojen erittämän maidon rasva- ja proteiinipitoisuuksia ja niiden suhdetta imetystiheyteen, huomataan seuraava seikka: lajeilla, jotka imettävät poikasiaan harvoin (esim. useimmat isot kissapedot), maito on erittäin ravitsevaa. Vastaavasti lajeilla, joilla poikaset saavat maitoa tiheään tahtiin, ravintoaineita on pienemmissä pitoisuuksissa.
Ihmislajille tyypillisen laihan maidon sijoittaminen tähän kuvioon antaa jo sellaisenaan perusteita tehdä erittäin tarkkoja oletuksia siitä, miten ihmisvauvoja on nk. evoluutioympäristössä imetetty. Kyseisen luennon mukaan ihmisvauva kuuluukin tyyppiin ”kannettu poikanen”: vauva on ollut jatkuvasti äidin läheisyydessä ja sitä on imetetty usein. Samaa päätelmää tukee sellainenkin lajivertailu, jossa huomioidaan lajien väliset sukulaisuussuhteet: ihmisen lähimmät sukulaiset kantavat poikasiaan ja imettävät niitä usein. Lopuksi tukea evoluutioympäristössä vallinneelle läheiselle äiti-vauva-suhteelle antavat nykyisin elävät metsästäjä-keräilijät, joista valtaosalla vauva kulkee mahdollisimman lähellä äitiään, kantoliinassa tai sylissä. Lisäksi vauvan anatomia (mm. jalkojen asento nostettaessa) sekä äidin ja vauvan psyyke tukevat päätelmää. Evoluutiopsykologiassa on tällä tavoin kyse monitieteisestä palapelistä, jossa osaset alkavat tieteenalan edistyessä ja datan tarkentuessa loksahdella paikoilleen.
Jo tämän yksinkertaisen esimerkin valossa ”painivastustajani” hokemat väitteet siitä, ettemme tiedä evoluutioympäristöstä mitään tarkkaa ja että evoluutiopsykologiassa olisi kyse sortumisesta jonkinlaiseen epäempiiriseen kehäpäättelyyn, ovat kerrassaan kestämättömiä. (Mikäli oikein ymmärsin vastapuolta, hänelle suurimpia mielipahan aiheuttajia evoluutiopsykologiassa on se, että eräät evoluutiopsykologit ovat parikymmentä vuotta sitten määritelleet nk. mielen moduulin niin laajaksi.)
”Painivastustajani” kritisoi myös metsästäjä-keräilijäaineiston käyttöä. Hänen perusteenaan oli se, että metsästäjä-keräilijät elävät niin erilaisissa ympäristöissä, lähinnä Afrikan savannilla tai Etelä-Amerikan viidakoissa. Argumentti on kestämätön. Se, että populaatioiden elinympäristöissä tai käyttäytymisessä on huomattavaa vaihtelua, ei tarkoita sitä, että evolutiivista lähestymistapaa ei voitaisi käyttää käyttäytymisen selittämisessä. Asia on pikemminkin päinvastoin: ihmisen käyttäytymisen laajamittainen kulttuurinen vaihtelu on parhaita mahdollisia lähteitä, kun yritämme evolutiivisessa mielessä selvittää, miksi käyttäydymme niin kuin käyttäydymme.
Loppupäätelmä: Evoluutiopsykologiasta esitetään jopa tohtoritasolla yhä edelleen varsin pintapuolisia ja kliseisiä kritiikkejä, joihin alan harrastajat ovat jo lukuisia kertoja vastanneet.
